KUUDES LUKU.
Jouhin aattopäivä oli kirkas ja selkeä talvipäivä. Kankaalla lepäsi tuores lumipeite puhtaan valkeana kuin uusi puhdas pöytäliina joulupöydällä. Aurinko kurkisteli vielä rantavallin ylitse. Taivas oli pilvetön. Näki että juhla-ilta oli muodostuva semmoiseksi, jommoisen sen pitääkin olla: yläällä kimaltelevia tähtiä, alaalla valkeaa lunta, koko maailma hiljaisena ja odottavana.
Silloin täytyi Andrees Strandigerin huoneesta, jossa hän oli ollut koko päivän, ulos vapaaseen ilmaan. Pyssy olallaan lähti hän ilman päämäärää taivaltelemaan ulos valkealle lumikankaalle. Tehden pitkiä loikkauksia pakeni joku jänis löyhässä lumessa. Antoi sen loikata. Palaisiko hän kotiin ja sanoisi noille ihmisille: "Olen ampunut jäniksen teille."
Kun hän näki Wodaninkukkulan lähellään, oli aurinko lähellä laskuaan. Hän nousi kukkulaa ja katseli tuolle hiljaiselle nukkuvalle lakeudelle edessään, jota rajoittivat rantavallin valkea, suora juova ja Strandigerkartanon tummat jalavat syrjempänä. Tuo kaikki oli ollut hänen omaansa! Oli ollut! Kahdeksitoista vuodoksi oli hän myynyt tuon eräälle toiselle, oli myynyt, kuten myydään vanhanaikaiset vaunut, että saataisiin sijaan uudet ja hienommat, joissa oli pehmeämmät patjat.
Alakuloisena ja tuskastuneen näköisenä seisoi hän siinä ja katseli, kuinka aurinko laski mereen. Ja kun hän yhä seisoi siinä keskellä hiljaista maailmaa, vastapäätä koko synnyinseutuansa, joka päivä päivältä hiipi yhä lähemmälle sydäntänsä, ja kun hän säikähti ja kavahti kolkkoa ja synkeätä nykyisyyttä, pakeni hän kuin apua anova menneisyyteen ja kutsui sen ystävällisiä kuvia iohdutuksekseen. Silloin tulikin menneisyys hänen eteensä ja puhui entisistä ajoista.
Yön usvat ylenivät metsästä ja etenivät hitaasti kankaalle; marskeilta leijaili ystäviä niitä vastaan ja kohottivat käsiään niille. Sitä tervehtelyä, viittoilua, häilyilyä tuossa kankaalla!
"Kolme teitä oli! Sinä ja Frans ja Heim. Ja sinä olit ensimmäinen. Sen sanoivat kaikki, Eschenwinkeliläisetkin. Ja sittemmin, lukiossa, olit sinä lahjakkain, tiedoistasi varma. Heim oli huoleton, hän uneksi muista asioista. Fransilla ei ollut ylimaankaan halua kirjaopiskeluihin, häntä veti ja kutsui elämä ympärillään. Heim oli aina, kuin istuisi hän kuutamossa, ja uneksi. Frans oli aina kuin markkinoilla, ja kulutti aikansa niitten hälinässä. Mutta sinä olit kuin tienkäyjä, olit silloin kuin ripeä jalankulkija, joka lupasit tulla kotiseutusi ylpeydeksi ja turvaksi.
"Mutta sitte tulit ensikertaa suurkaupunkiin ja opit sukulaistesi piirissä näkemään elämää ihan toiselta kannalta. Sait nähdä, että muutamat olivat luodut palvelemaan, toiset käskemään, muutamat tekemään työtä, toiset nauttimaan. Oli ihan toista se elämä, kuin mitä oli kirjoista opittu. Silloin muutuit vähitellen — itse et huomannutkaan sitä? jyrkäksi ja kovaksi. Kun tulit kotiin, niin, kun kohtasit ensi kertaa Rieke Wittin, annoit hänen seistä, kun hän aikoi ystävällisesti tervehtiä sinua: 'Olen iloinen, Andreas, että taas olet täällä.' Sinä sanoit Heimiä suoraan päin silmiä, että hänen isänsä oli kieropäinen maamoukka, ja laiminlöit käydä tervehtimässä Halleria."
Kylmän aution kankaan poikitse lähenivät häntä ystävänsä: tuli Heim Heiderieter, pitkä pojan hoivakka, kasvot synkkinä ja itkusta väännyksissä, silmissä suuret kyynelet. Astui ohitsensa Rieke Witt kumaraselkäisenä ja uuvuksissa, ja Maria Landt, puettuna vielä lyhyeen hameeseen ja hiukset vapaina, vältti häntä ja seurasi Rieke Wittiä.
Usvakuvat hälvenivät.
Pensaikosta kuului askelia, jotka lähenivät. Kun hän kääntyi katsomaan sinnepäin, läheni sieltä kankaan poikitse eräs nuori mies, seurassaan nainen. He eivät kumpikaan huomanneet miestä kukkulalla, mutta tämä näki heidät. He olivat huonosti puetut, heillä oli vaatenyytti kainalossa, ja kasvoissaan oli jotain levotonta. Hän ei ollut koskaan nähnyt heitä, sikäli kuin hän muisti, mutta he puhuivat hänestä.
"Strandiger kuuluu viettäneen hurjaa elämää kaupungissa. Mutta panenpa vetoa, että hän tänä iltana kuitenkin menee kirkkoon."
"Tuo ei oikein soinnu yhteen."
"Siinä suhteessa olemme me molemmat rehellisempiä", sanoi mies. "Me hiivimme pois sieltä ja vietämme jouluamme vanhassa metsämajassa."
He nauroivat kumpikin.
"Mutta Maria Landt!" sanoi tyttö.
"Niin, hän on poikkeus!"
"Kun tulee mieleeni hän, niin kääntyisin takaisin ja menisin kirkkoon."
Tyttö pysähti. "Mutta siksipä ei huolikkaan hän hänestä miehekseen.
Hän… hän ei, suoraan sanoen, ole kylliksi puhdas ja hieno Marialle."
"Sinä olet tarpeeksi hieno minulle."
"Niin. Me sovimme yhteen. Niin! Mutta hiljaa nyt! Älä puhu noin! Kohta on jouluaatto."
"Mitä meillä on sen kanssa tekemistä?"
"Ell'ei meillä olisikkaan mitään sen kanssa, niin on sillä ainakin meidän kanssamme. Ell'emme me rakasta Herraa, niin rakastaa hän ainakin meitä. Siksi tahdonkin rukoilla tänä yönä."
"Ikäänkuin siitäkin jotain apua lähtisi…"
"Teen sen vaan hänelle kunniaksi, en itseni tähden. Onhan hän sentään tahtonut auttaa meitä."
"Noojaa… ottakoon tuosta nyt selvän!"
"Puhtaille, Maria Landt'ille ja kaikille lapsille, niille kaikille merkitsee hän jotakin, että he pysyisivät puhtaina."
He jatkoivat kumpikin matkaansa ja hävisivät näkyvistä samalle tielle, jolle menneisyyskin oli kadonnut.
Strandiger seisoi ja kuunteli. Kaupungista käsin kuului hiljaisen hämärän halki joulukellojen kumahtelua. Niiden kaiku tuli kuin pehmeillä vierivinä meren aaltoina, ne tulivat, yksi toisensa jälkeen, viistoon yli kylän ja kankaan, vierähtivät metsää vastaan, ponnahtivat sieltä takaisin ja nousivat ylös Wodaninkukkulalle ja humahtivat hiljaa kysyen tuon yksinäisen miehen luokse.
Kankaalla alkoi hämärtää.
Silloin vaikenivat kellot hetkeksi. Silloin läheni etelästä kankaan poikitse eräs mies.
Hän oli vanhuuttaan kumarassa, vanhuuttaan, joka oli hänelle tullut varhain, sillä liikkeistään päättäen ei hän nähtävästi vielä ollut kuudenkymmenenkään vanha, Hänellä oli kumaraisella selällään sitäpaitsi raskas matkalaukku. Hän oli ulkonäköään kuin joku noita, jotka kodittomina kuleksivat ympäri maakuntaa, jotka onnettomuus tai laiskuus tai joku pahe tai paha omatunto on ajanut liikkumaan kylästä toiseen, kadulta toiselle; niitä, jotka kahdenkymmenenviiden vuoden vanhoina jättävät kotinsa, ja seitsemänkymmenen vuoden vanhoina eroavat elämästä jonkun yömajan nurkassa.
Mies kahlasi vaivalloisesti lumessa kylää kohden. Kun hän asteli siten, ja oli tullut aina Wodaninkukkulan sivulle, kohotti hän päätään ja katsahti ympärilleen. Ensin olivat kasvonilmeensä tylsät, mutta sitte vilkastui huomionsa, hän kohotti kätensä otsalleen… "Mitä tämä on?… Olenhan nähnyt monta tuommoista hoikkaa neulaa, kuin tuo tuolla puiden takana ja monta tuommoista kylää… kuin tuo tuolla. Tähän on jouluaatto syynä…"
Hän astui pari askelta ja kompastui; nuttunsa liepeet lyödä lerpahtivat sääriään vastaan, hän nousi taas ylös' ja ravisti päätään.
"Tuo oli joku keitinkuoppa. Tuommoisia kaivavat he täällä kun tehdään heinää, he polttavat valkeaa niissä." Hän katsahti ylös ja katsoa tirkisteli kylää kohden, ja kun samassa sumu- ja usvaharso hiukan kohottautui ja ensimmäinen tähti ilmestyi vartiopaikalleen, oikealla kirkontornin yllä, tarttui mies molemmin käsin harmaihin hiuksiinsa: "Kotini!" kirkasi hän. "Kotini!"
Kirkolta käsin kumahteli taaskin raskaissa paisuvissa aalloissa kellojen syvä soitto, nyt rupesi kuulumaan kyläkellojenkin ääni ja lähettivät ne ensimmäisen rivakan kolmisointunsa kankaalle. Kuuli selvään, kuinka ne kutsuivat: "vaeltaja… tule tänne!…" Mutta ukko ravisti päätään ja taitti syrjään ja meni metsään, jonne nuo äskeisetkin vaeltajat olivat hävinneet.
Strandiger purasi hampaansa yhteen. Jäseniään puisti kylmä. Sumut haihtuivat: tähtiä tuikahti palamaan kaikkialle taivaalla. Missä niitä vilahti näkyviin, sinne ne jäivät paikalleen tuikuttamaan. Kuu istuutui valtaistuimelleen taivaan salissa.
Vielä kun hän seisoi siinä paikallaan, tulivat metsästä Reimer Wittin kolme lasta, Bertha kurkisteli kirkkaine silmineen kummallekin puolelle tietä kuin metsäkauris. Vieressään talutti hän pikku Fritziä. Hänen takanaan asteli Karsten, kainalossaan pieni joulukuusi.
"Nähkääs", sanoi Karsten, "kuinka pimeätä on. Meitä ei näe kukaan."
Fritz käydä kahlusti vaivalloisesti lumessa: "Kuule, Bertha, onko
Haller jo kertaakaan sanonut teille, missä hyvä Jumala asuu?"
"Senhän tiedän muutenkin!" sanoi Bertha. "Hän asuu tuolia ylhäällä.
Voihan nähdäkkin sinne."
Fritz tuijotti ylös tähtiin ja kompastui, niin että hän kaatui. Kun hän taas oli päässyt pystyyn, itki hän. "Äiti voisi kernaasti joskus tulla meitäkin katsomaan, koska hän asuu niin lähellä. Meillä on aina niin kylmää. Mutta hän ei viitsi vaan."
Molemmat toiset nauroivat. Bertha veti häntä nopeasti jälissään.
Karsten puhalsi käteensä, joka oli kangistunut joulukuusta pidellessä.
"Kuule", sanoi hän sitte, "voisithan joskus lähteä hänen luokseen.
Eihän sinne niin pitkää matkaa ole. Katsos vaan tuonne." Ja hän osoitti
sinne, jossa kuu oikealla metsästä yleni vaaleitten pilvien takaa.
"Voiko sinne mennä käyden?" kysyi pikkupoika.
"Jouluaattona", sanoi Bertha, "ovat ovet auki sinne Kristuslapsen tähden, joka silloin tulee enkelien kanssa alas. Tiedäthän sen toki. Ne avataan niin selkoselälleen, kuin Heim avoi riihensä ovet, kun hän ajoi ruista sisään."
He nauroivat, niin että kaiku kiiri kauas kangasta.
Sitte tuli hiljaista. Lapset häämöttivät enää vaan kolmena pilkkuna kaukana. Ainoastaan hiukan selvemmät olivat ne kuin varjot, jotka ympäriltä vaelsivat kankaan poikki. Sillä kankaalla heräsi vähitellen elämä.
* * * * *
Neljännestuntia myöhemmin astui Andrees pappilan työhuoneeseen. Frisiuksella oli jo virkatakki yllään ja kirjat kainalossa. Silmänsä olivat syvällä, ja niissä oli jotain kuumeista ja jouluista.
"Mistä tulet sinä pyhänä iltana, Andrees?"
"Menin kankaan poikitse, ja silloin tuli mieleeni pistäytyä luoksesi ja sanoa hyvästit. Nyt seuraavina päivinä on sinulla runsaasti työtä. Minä matkustan kohta juhlan jälkeen."
Frisius pudisti päätään: "Omituinen ja kirjava on aika. Ihmiset hylkäävät kotinsa ja kotiseutunsa, joka on kasvattanut heidät, hylkäävät uskonsa, joka on todistanut itsensä todeksi. Sinä hylkäät molemmat. Olet kaksinverroin koditon."
Strandiger katseli sanattomana eteensä, huulensakin olivat kalvenneet.
"Mieltäni karmii", sanoi Frisius, "että joudun käyttämään tällaista puhetapaa vastaasi nyt kun pyhä yö Laskeutuu ihmisille. Minun koko sydämeni värähtelee ilosta. Olisin koko elämäni ollut kuin varpunen, jolla ei ole siipiä, ell'ei minulla olisi ollut tätä iloani Jumalan asian puolesta. Ja nyt tulet sinä, tuon vakavan ja kelvollisen Fredrik Strandigerin, joka valitettavasti joutui liika aikaiseen hautaan, ainoa poika, ja sanot minulle: 'Olen laittanut itselleni siivet pahvista, ja lähden niillä ulos maailmaan.'"
"Löytyy monta, jotka tulevat toimeen ilmankin sitä uskoa."
"Se ei ole totta! Sinä tiedät, ettei se ole totta. He nauravat, mutta se nauru ei lähde sydämestä. He elävät, mutta heidän elämänsä ei ole tervettä. He eivät käy, he juoksevat tai hoipertelevat, tai istuvat he tien vierellä ja itkevät. Mutta pitää veljensä kättä kädessään ja katsoa Jumalaa hänen puhtaihin silmiinsä, se on elämää. Olenko oikeassa? Tai sano minulle, miksi tulet toistamiseen minun luokseni? Nämä käyntisi eivät ole mitään kohteliaisuuskäyntejä. Mitä etsit vanhalta yksinäiseltä mieheltä? Sielusi halajoitsee kuulla uskosta, rakkaudesta ja toivosta. Kaiken tuon inhottavan sekasoiton jälkeen haluat taas kuulla kirkonkellojen oikeata puhdasta kolmisointua. Siksipä et hennokaan ja voikkaan jättää kotoasi ja kotiseutuasi."
Silloin kääntyi Strandiger poispäin ja tarttui oven ripaan. Mutta toinen ei tahtonut laskea häntä sillä tapaa pois kotiseudulta, ja hädissään kirkasi hän.
Silloin kääntyi Strandiger takaisin jäykästi ja puisevasti, kuin olisi häneen tarttunut kaksi kättä, jotka käänsivät hänen kuin luudan.
"Minulle on annettu kylmä ja kuivakiskoinen järki", sanoi hän, "ja siksi en kiinnitä suurta huomiota noihin asioihin."
"Erehdystä! Järkesi ei sinua estä, vaan sydämesi! Jos ihminen jättää Jumalan, niin älköön hän silloin syyttäkö järkeään, joka on selvä, vaan sydäntään, joka on epäpuhdas. Tuhlaajapoika ei jättänyt isänsä kotoa sentähden, että elämä siellä oli liika sekava hänen ymmärtääkseen, vaan sentähden että se oli liika puhdasta ja siivoa hänelle. Miten sanoo Herramme? Jos kuka tahtoo tehdä Jumalan tahdon? Se ei riipu selvästä järjestä, se riippuu hyvästä tahdosta."
"On löytynyt monta suurta ja jaloa miestä, joilla ei ole ollut uskoa.
Ajattele vaan Fredrik Suurta esimerkiksi: hänellä ei ollut uskoa."
"Uskonsa ei ehkä ollut suuri ja toivonsa vahva, mutta hänellä oli rakkautta. Hän palveli kansaansa kuolemaansa asti. Hän on hankkinut maata kymmenille tuhansille, sadoille tuhansille on hän hankkinut leivän ja miljoonille on hän esikuvana uskollisuudesta. Rakkaus on suurempi kuin usko ja toivo. Missä ei ole rakkautta, joka osoittautuu teoissa, siellä ei ole kristillisyyttäkään."
"En luullut, että olisit noin vapaasydäminen."
"Kristinusko on maailmankatsantokanta, joka yhtähyvin voi olla tarpoen
Berlinin tiheimmästi asutulla kadulla kuin Flackelholmilla."
"Entä ne sitte, jotka eivät tahdo elää sen mukaan? Jotka elävät itseänsä varten?"
"Andrees! Niin totta, kuin olet vaativa vuokran Frans Strandigerilta, kun tulee Pyhäinmiestenpäivä, niin totta on sinultakin viimeisenä päivänä vaadittava vuokra kaikesta, mitä sinulle on annettu."
Strandiger avoi hitaasti ovea valmiina lähtemään.
"Et nyt vasta lähde vieraille maille. Olet jo kauan ollut siellä. Olet jo siinä kohdassa, josta sanotaan: 'Ja tuli kallis aika maahan, ja hän rupesi näkemään nälkää'. Sinullakin on nyt edessäsi 'kallis aika'. Siksi tulet luokseni! Minkätähden aiot jättää hyvästit minulle?" sanoi hän korkeammalla äänellä. "Eihän sinulla ole voimaa lähteä. Jumala ja kotiseutu kutsuvat sinua jo. Sielusi kuulee sen kutsun, ja on lähtemäisillään lentoon."
Silloin antoi Strandiger päänsä painua ja lähti ulos.
Kun hän tuli kirkkotarhan yli, tuli häntä vastaan kyläläisiä. He tervehtivät häntä kuin vierasta ja puhella supistelivat keskenään. Eschenwinkeliläiset katsoivat maata kohden ja väistivät häntä lumeen, jota oli tasaisiksi tallatuilla haudoilla. Kirkossa kuului jo lauleltavan:
Enkeli taivaan lausui näin.
Hän kuuli selvästi sanat, hän tiesi myöskin kenen sydämestä nuo sanat ensiksi olivat lähteneet, oikean voimakkaan saksalaisen miehen, jonka ajatus oli kuin kotkanlento, jonka sana oli kuin alaisimen helähdys, ja jolla oli rohkeutta seistä yksin koko maailmaa vastaan. Ja oli kuitenkin laulanut tuon lastenlaulun! Ja vanhat ja nuoret lauloivat sitä hänen jälissään.
Hän meni kirkon ohitse.
Strandigerkartanossa istuivat kaikki seurusteluhuoneessa. Frans istui klaveerin ääressä, ja koetti soittaa sitä torvikappaletta. jonka se rykmentti, jossa hän oli palvellut, oli omistanut omakseen. Rukouskellojen ääni kuului tuon tuostakin soiton välitse kuin lapsen ääni keskeltä kavioiden kopsetta. Lena oli laskenut vasemman korvansa tuolin nojaa vastaan, oikealla korvallaan piti hän sormuksilla koristettua oikeaa kättään. Siten istui hän ja luki erästä kirjaa, jonka Frans oli tilannut, hänelle uusimpana uutuutena Berlinistä, eikä kellojen ääni voinut tunkeutuu hänen sieluunsa, koska hän nyrkillä käsin seisoi sitä vastaan jo ovessa. Vanha Hobooken asteli tapansa mukaan viistoon poikki huoneen, hän asteli levottomalla hätäisyydellä ikäänkuin näätä, joka on joutunut vangiksi kanatarhassa. Kellonsoitto etsi hänenkin sieluaan, mutta se löysi sen sijassa ainoastaan kiven, jolle oli kaiverrettu joitakin kuolleita numerosarjoja.
Silloin astui sisään Andrees Strandiger, katse synkkänä ja koko kasvot surun kuivaamina ja katkerina. Kun hän nyt näki nuo tuossa yhdessä, heräsi hänen mielessään vanha lapsuuden muisto, kuinka vanhempansa ennen muinoin olivat viettäneet jouluiltaansa tässä samassa huoneessa, ja hän johtui ajattelemaan, kuinka hänen äitinsä klaveerin räikeä kova ääni nyt repi sieluansa. Silloin naurahti hän kovaäänisesti.
Molemmat nuoret kuulivat kohta oudon vivahduksen hänen äänessään ja kummankin kasvot hienoine rohkeine piirteinen kohottautuivat häntä kohden. Mutta vanha Hobooken oli kuuro ja sokea, kun hän teki laskujaan. Hän jatkoi niitä vaan: "Paljonko lasket suunnilleen olevan puhdasta tuloa hehtaarista marskimaata, Frans?"
"Jos sinä tallaat sitä, täti, niin kasvaa se ainoastaan ohdaketta."
Silloin jäi Hobooken seisomaan, kädet selän takana, ja katsahti terävästi häneen: "Olet päissäsi."
"Ja miks'en olisi? Sinä teet laskujasi, tyttäresi lukee roskaromaaneja, poikasi soittaa hyökkäysmarssia; minä juon. Sehän sopii kaikki mainiosti jouluaattona?"
Silloin riensi Lena häntä kohden, ja kun ei hänelle johtunut mieleen mitään parempaakaan, sanoi hän: "Sinä saat pääni särkemään."
"Pääsi särkemään? Sinuakin! Mikä särky on minun päässäni! Että laskinkin teitä kettuja tänne kattoni alle!… Ulkona on kaikki sulaa eloa ja elämää. Koko luonnossa, ihmiset ja henget etunenässä, häärää ja hyörii kuin muurahaiskeossa. Mutta te olette kuin mitäkin vahanukkia. Painaa nappua vaan, ja sinä lasket, ja sinä vilkutat viekkailla silmilläsi ja sinä himoitset lähimmäisesi huonetta ja vaimoa. Tiedättekö, että tänään on juhlailta? Kirkossa laulavat ihmiset kuin enkelinäänin 'Enkeli taivaan lausui näin'. Menemmekö kirkkotarhan aitauksen taa kuuntelemaun? Sisäpuolelle emme ansaitse astua. Me emme ole tarpeeksi hyviä, emme paikalle, emme ihmisille. Emme läheskään tarpeeksi hyviä! Minä menen äitini luokse."
* * * * *
Koko taivas oli yhtä ainoata valonvärjyä. Tähdet astuilivat tietään ja väreilivät. Niin kylmä ja kirkas oli ilma.
Wittin lapset istuivat pöydän ympärillä. Isä oli lähtenyt tuntia sitten ja oli Strandigerkartanon tallissa ruokkimassa hevosia sillävälin kun Hinnerk Elsen säntillisenä miehenä oli mennyt kirkkoon. Lapset kinastelivat tai itkivät tai rakentelivat he ilmalinnojaan. Pikku Hannu oli nukahtanut ja makasi lattialla, hänen jouluiltansa oli jo vietetty.
Antje oli lähtenyt ulos. Kun iltapäivällä ei vielä ollut kuulunut mitään leivoksia tai omenoita, otaksui hän levottomuudessaan, ett'ei enää tulisikaan mitään ja että niinhyvin Strandigerkartano kuin Frisius ja Haller ja Heimkin olisivat kokonaan hyljänneet hänet. Silloin lähti hän salaa pois, mutisten ja puhellen itsekseen ja tuli illan lähetessä Westdorffiin ja Hindorffiin ja rupesi kerjäämään. Putoilevassa lumessa asteli hän talolta talolle, ja kun hän tuli suurille väliköille, joissa nurkissa jo oli pimeätä, veisasi hän, ovella seisoen, voimakkaalla äänellään jouluvirren:
Nyt Jumalalle kunnia,
Kun antoi ainoon Poikansa'
Siit' enkelitkin riemuiten
Veisatkoon taivaan Herrallen!
Kerran hän erehtyi ja lauloi uudenvuodenvirren ja vielä toisenkin kerran, jolloin hän lauloi suruvirren. Silloin tulivat lapset ulos kirkkaasti valaistuista huoneista. Valo lankesi heidän vaaleille hiuksilleen ja he seisoivat ja nauroivat, mutta eivät tohtineet tulla ovelle asti, ja sisältä kuului riemua ja tulvi esiin leveä valojuova ja tuntui tuttua pihkan ja tuoreen leivän tuoksua. Mutta kun lapset vanhempien taluttamina tulivat lähemmälle ja näkivät tuon kookkaan naisen epävarmoine säikähtyneine silmineen ja kauniine voimakkaine kasvoineen, niin pelkäsivät he. Mutta vanhemmat tunsivat melkein kaikki hänet ja tiesivät raukan jo vuosia kestäneestä onnettomuudesta ja sanoivat: "Antje, tuletko näin myöhään vielä? Tule sisään, Antje!" Mutta hän nauroi vaan ja sanoi, ett'ei hänellä ollut ollenkaan aikaa ja nojautui vuoroin kumpaankin jalkaansa ja katsoa vilkaisi tuon tuostakin pelokkaasti nurkkiin ja ylös paksuihin mustiin kurkihirsiin välikön yllä. Silloin antoivat hänelle leipää ja silavaa tai puolia ja kokonaisia groscheneja. Ja hän nyökytteli yhtä päätä päätään ja sanoi: "Niin… Niin…" eikä kiittänyt sen enempää ja jatkoi matkaansa. Eräässä talossa, jossa ei häntä tunnettu, kysyi nuori vaimo, jolla oli ensimmäinen lapsensa käsivarrella, oliko hänellä lapsia. Silloin nauroi Antje ja sanoi: "On, on koko liuta!" Silloin sai hän pähkinöitä ja leivoksia ja lapsi äidin käsivarrella työnteli palleroisilla käsillään kaiken tuon ihanuuden koriin. Mutta nuori vaimo katseli ihmetellen tuota omituista kerjäläisnaista, joka lauloi ja nauroi ja siinä samassa taas katsoi niin värisyttävän vakaasti.
Kun suuri korinsa ja kaikki avarat taskunsa olivat täynnään, lähti hän kotimatkalle. Astellessaan lauloi hän loppuun virren, josta hän taloissa aina oli laulanut ainoastaan ensimmäisen värssyn. Laulaen meni hän kylän läpi.
Kun hän astui sisään, istuivat lapset joulukuusen ympärillä. Bertha ja Karsten pitivät sitä pystyssä. Dora piti kyökkilamppua oksien välillä, milloin ylempänä, milloin alempana, se oli edustavinaan kynttilöitä, joita ei heillä ollut. He olivat siinä tuumiskellessaan niin vakavia ja totisia kuin täysikasvuiset, kun ovat jokapäiväisessä työssään.
Antje alkoi, kuten hänen aina oli tapansa, heti ovessa seisoen, ääneen laskea lapsia: Yksi, kaksi…
"Oi, missä Fritz on?"
* * * * *
Fritz mennä kahlusti kankaalla, hän oli matkalla taivaaseen.
Ensin oli hän odotellut, että Antje palaisi, sitte oli hän istunut nenä likistettynä puoliksi lumen peittämää ruutua vastaan, ja tähystellyt vuorottain Heimin taloa kohden, vuorottain koululle, mutta kummassakin oli hiljaista, eikä liikkunut mitään. Silloin kääntyi hän pöytää päin ja sanoi samalla verrattomalla päänliikkeellä, joka hänellä on vielä tänäpäivänä: "Minä lähden taivaaseen!"
Reimer Witt tapasi leikata lastensa hiukset sillä tapaa, että hän kaasi ylösalaisin heidän päähänsä jonkun kiviastian, jonkun maitovadin esimerkiksi ja leikkasi sitte lyhyin voimakkain leikkauksin kaikki hiukset, jotka kurkistivat esiin vadin reunan alta. Kaikille tahoille päättyivät nuo kirkkaanvaaleat hiukset jyrkästi. Bertha painui tuolla tapaa leikatulle päälle sen vanhan ketunnahkalakin, joka oli poikain yhteisomaisuutta. Sitte laskivat he hänet menemään, tuumien että kylmä ja pimeänpelko kyllä pian ajaisivat hänet takaisin.
Mutta Fritz oli ottanut asian tuiman vakaasti. Hän oli jo siihen aikaan kaikissa hommissaan perin vakava, ja on hänestä kerran tuleva luotettava mies. Toisella puolella tietä kapusi hän kohta hietavallille, loi vielä kerran katseen vasemmalle, josta pilkisti kankaalle valo Telsche Spiekerin kyökistä, kiipesi sitte yli vallin ja rupesi taivaltamaan syvässä lumessa.
Uljaasti ja rohkeasti ponnisti hän eteenpäin, purasi hampaansa yhteen, ja oli ylpeä, kun ne kirskahtivat. Pörröisen tukan takaa tirkistelivät rohkeat silmät ulos pimeyteen. Mutta siellä ei näkynyt mitään muuta kuin ylhäällä joku tähti ja ihan silmien edessä lumihiutaleita, jotka tulivat pimeästä ja lensivät häntä vastaan kuin parvi hyttysiä.
Hän tähysteli etsivästi ylöspäin. Taivas oli melkein kokonaan pilvien peitossa. Mutta näki sentään selvästi häämöttävän sen paikan, jossa kuu korkeitten harmaitten muurien takana piti hoviansa. Laimeasti välkkyviä tähtiä oli siinä kahdenpuolen osoittamassa tietä ylös. Fritz ei ollut nähnyt tuota vielä koskaan. Mitä olikaan hänellä taivaassa tekemistä? Maanpäällähän hän löysi, mitä hän kaipasi, leipää ja leikkejä. Mutta kun kangas oli edessään pimeänä ja sumuisena ja kun tuo välkkyilevä portti näytti olevan niin matalalla, niin nyökäytti hän pyöreätä päätään, kirskautti hampaitaan ja jatkoi matkaansa suoraa päätä tuota upeata ylöskäytävää kohden, eikä peljännyt.
Hän ei peljännyt; mutta häntä rupesi väsyttämään. Kun hän jo oli kamppaillut ehkä kokonaisen tunnin tuossa pehmeässä lumessa ja epätasaisella maapinnalla, rupesi hän tuntemaan uupumusta. Vasemmalla oli metsä väistynyt syrjään, kangas oli loppunut, tuli eteen alaspäin viettävä rinne, ja edessään aukeni alava avara marski. Kylmä tuuli puhalteli metsästä käsin ja työnteli pilviä länteen ja kurkoitti raskaat usvamöhkäleet kankaalta ja marskeilta ulos epäystävälliselle matalikolle. Kummastellen ja ihmetellen katseli lapsi tuota itselleen uutta maata. Kirkas kuunvalo väreili vaaleankimmeltävillä matalilla katoilla. Niiden alta kuin mahtavan tuuheitten valkeitten kulmakarvojen takaa tähystelivät jouluaattoisesti valaistut ikkunat. Puut seisoivat valkean härmän peitossa valkealla pinnalla. Peltojen välillä juoksi, kuin olisivat ne vedetyt kirkkaalla, terävällä piirustimella, jääpeitteisten ojien suorat juovat. Siiloin luuli hän, että hän oli matkansa päässä, sillä koko maailma oli kuin hopeasta, ja talot kaikki olivat upeita komeita marskitaloja.
Silloin kohotti hän sattumalta silmänsä ylös taivaalle. Kaikki pilvet olivat haihtuneet, kaikki esiriput vedetyt syrjään. Nuo lukemattomat kaukaiset valot välkkyivät ja väreilivät ja tähtimaailmojen koko loistoisa kylmä ihanuus tähtäsi lukemattomin hehkuvin nuolin hänen silmiinsä. Tuolla ylhäällä… siellä oli taivas. Täällä alhaalla ei.
Ympärillä oli kaikki hiljaista, kuolemanhiljaista.
Ei äänenvärähdystäkään koko äärettömässä rajattomassa avaruudessa. Tuuli tunnusteli kylmillä sormillaan hänen ruumistaan, joka siinä ponnistellessa oli tullut lämpimäksi ja märäksi. Silloin heräsi hänessä pelko, äkillinen kamala pelko. Sielussaan sortui kokonainen taivas. Hän kääntyi ympäri, ja lähti juoksemaan takaisin kangasta. Väsyneempänä, aina väsyneempänä, hengittäen hätäisesti ja sysäyksittäin. Vaivalloisesti liikutti hän enää jalkojaan. Kuka löytäisi hänet huomenna? He eivät löydä häntä. Tuuli tupruttaa umpeen hänen jälkensä, lumi peittää hänet. Kuka tietäisi etsiä häntä kankaalta? Keväällä löytävät hänestä, mitä hänestä enää on jäljillä.
Kätensä kangistuivat ja niissä teki hirveän kipeältä. Ne olivat kuin palavaa jäätä, niin jäykät, niin kuumat ja raskaat. Silmänsä olivat puoliummessa, ainoastaan sen verran avoiminaan, että pisara pisaran jälkeen mahtui raskaasti nousemaan niihin. Pyöreät poskensa, jotka äsken vielä olivat niin verevän punaiset, olivat nyt kalpeat, ja yhteenpuristettujen huuliensa ympärillä värähteli, mutta äänennikahdustakaan ei päässyt huuliltaan.
Hän uneksi jo.
Kerran kaatui hän; mutta tuntui hänestä, kuin nostaisivat hänet lapset, jotka olivat yhtä suuret kuin hän itse, ylös taaskin. Niillä oli yllään valkeat puvut ja niitä oli joka puolella. Mutta hän ei kummastellut sitä yhtään; oli ihan samantekevää hänestä. Sekin oli ihan samantekevää hänestä, mikä kirkas valo se oli, joka pilkoitli edessään, tuolla puolen vallin: hän meni kuitenkin sitä kohden, kuin olisi häntä joku vetänyt. Hän tuli todellakin vallin yli, ja liukui alas sen toisella puolella ja mennä komppuroi puuristien välitse valoa kohden, eikä huomannut että valo lähti eräästä lapsesta, joka seisoi kirkon ovella yllään valkea paita. Kohta kuhisi koko polku ja kivikäytävä Strandigerien sukuhaudasta niille hautakiville asti, jotka nojautuivat kirkkotarhan aitausta vastaan lasten haamuja. Ei kuullut askelen ääntäkään, vaikka lapset pujottelivatkin toistensa ohitse, ja vaikka vaaleat pukunsa liehuivatkin tuulessa. Ne tulivat sivuilta ja menivät alas käytävää pitkin. Kaksi niistä oli nostanut pystyyn pikku Fritzin, joka asteli silmät puoliummessa ja kasvot punaisina heidän välillään, kaikki ne olivat lumivalkeissa puvuissa, hänellä yksin oli vanha nuttunsa. Puolittain tunsi hän, missä hän oli, puolittain uneksi hän. Siten menivät he portin läpi ja lähtivät kylää kohden. Tiellä tuli Anna Haller heitä vastaan. Hän astui siroon tapaansa puoleen heistä tiellä ja meni ohitse. Silloin kummasteli Fritz, ett'ei hän huomannut sitä loistoa, joka oli hänen ympärillään. Hän aikoi puhutella häntä, mutta ei osannut. Kun he tulivat Heim Heiderieterin talon kohdulle, kohottivat lapset kaikki vaieten käsiään, ja antoivat siunauksensa vasemmalla Nummitalolle ja oikealla kouluhuoneelle, josta kuului joululaulua, ja Eschenwinkelille alhaalla jalkojensa edessä.
Ja tällä paikalla osoitti se, joka oli toisten johtajana, Heimin kotoa kohden. Silloin veivät ne kaksi pojan, joka vaivoin pysyi pystyssä, mäkeä ylös. Hiljaa avoivat he ylemmän ovipuoliskon ja kurkistivat sisään ja olivat ihan niin pitkät, että ylettivät kurkistaa sisään, mutta eivät rahtustakaan pitemmät. Heitä vastaan tulvahti hyvänä ja lämpimänä navetantuoksu läävästä ja kuului sarvipäitten kodikasta murinaa. Mielissään heräsivät muinoiset Bethlehemin aikuiset muistot. He astuivat sisään ja menivät viistoon välikön poikki ja laskivat valossa, joka levittäytyi heidän omilta kasvoiltaan, pojan matalaan seimeen ihan oven takana. Kaikki on vielä tänäpäivänä Nummitalossa samalla tavalla, kuin oli sinä yönäkin.
Ja he lähtivät ulos ja nauroivat.
Telsche Spieker oli yksin kotona, istui tuvassa ja oli nyreissään. Hän oli hyvin tyytymätön Heimiin, Hyödyttiköhän ylialaan mitään hoitaa tuon miehen taloutta? Olikohankaan enää mitään hoidettavaa? Ainahan hän oli halannut päästä oikeaan taloon, jossa oli työtä aamusta iltaan. Talouden pitoon, joka pyrki eteenpäin eikä taantunut. Ei, tämä ei ollut mikään kunniakas toimi, tämä toimi Heim Heiderieterin talossa.
Telsche Spieker oli harmissaan. Hän ei ollut harmissaan Heimiin, vaan itseensä. Hän oli hämärissä seisonut ovessa ja ajatellut Reimer Wittiä. Sitten oli hän katsahtanut hänen asuntoaan kohden ja nähnyt, kuinka lapset valaisivat joulukuusta lampulla. "Tuohon tapaan ei saa jatkua."
"Eiköhän minulla ole velvollisuuksia Reimer Wittiä ja hänen lapsiaan kohtaan? Mikä surullinen jouluaatto tämä! Tässä tämä pahan onnen talo, jossa nyt olen asunut jo kaksikymmentä vuotta, ja jossa ei hallitse, ei ahkeruus, ei järki, ei onni! Ja tuolla toisella puolella nuo seitsemän lastu! Ja kun hän palaa kotiin, niin ei tupa ole lämmin, eikä takassa valkeata. Jumala armahtakoon!"
"Antoisinko ne kaksituhatta markkaa, jotka kahtenakymmenenä vuonna vaivoin olen saanut kokoon, mennä Wittin lasten suihin? Sillä siihen se kävisi. Tunnen maailman! Ja olen varova itseäni."
Puistaen päätään ja puhellen itsekseen, kuten semmoiset ihmiset ainakin, jotka ovat paljon yksikseen, sytytti hän lampun ja istui lieden ääreen. Hän otti pöydältä raamatun, joka ehkä oli ollut jo kaksisataa vuolta siinä, istui alas ja rupesi lukemaan kertomusta joulu-illasta, hän piti lukiessaan kirjaa kaukana itsestään, sillä hän rupesi jo tulemaan pitkänäköiseksi. Hän oli jo neljänkymmenen paikkeilla ja oli hän katsellut paljon avaran kankaan ylitse.
Kuu hän siinä luki ja tuli kohdalle, jossa sanotaan: "ilmestyi silloin lakeudelle taivaallisten sotajoukkojen paljous", rupesi ikkunasta kuulumaan, kuin olisi sitä vastaan keveästi ja arasti koputettu, ja kohta jälkeen samoin ovella, joka aukeni välikölle; hän kuuli lukemattomia keväitä askelia, ja matalaa naurua väliköltä. Hän kuunteli, pidättäen hengitystään, ja katseli yhä vielä kirjaan, tuohon sanaan: taivaalliset sotajoukot. Silloin kiskaisi hän itsensä irti, nousi ylös ja meni välikölle. Siellä oli kaikki pimeätä. Mutta vasemmalle ovesta, läävästä käsin, kuului äänekästä syvää nukkuvan lapsen hengitystä. Se kuului niin omituiselta lehmäin märehtimisen keskeltä. Muuten oli kaikki hiljaista, niin hiljaista, kuin kuuntelisi koko maailma tuota lapsen hengitystä.
Silloin palasi Telsche Spieker sisään takaisin, sytytti värähtelevin käsin navettalyhdyn ja aukaisi varovasti lehmäläävän oven, siinä makasi Fritz Witt hänen jalkojensa edessä seimessä. Hän makasi siinä yhdessä myttyrässä, kääriyneenä kokoon kuin iiliäismato, pää kätkettynä käsivarsien alle, niin että näki ainoastaan tukan. Mutia siitä tunsi hän hänet kohta, sillä kukaan ei leikkaa hiuksia niin rohkein leikkauksin kuin Reimer Witt. Hän tunsi sitäpaitsi housut, jotka pojalla oli yllään, ja jotka hän eilen oli paikannut.
Hän seisoi hetken, kuunteli hänen hengitystään, ja katseli tuota edessään olevaa onnetonta pikkukääröä. Sitte sanoi hän oikein tuikeasti: "Tuossa hän nyt on! Mutta taivaallisista sotajoukoista ei näy jälkeäkään. Hän on heistä kai ollut liika likainen." Hän laski lyhdyn kädestään, otti lapsen syliinsä, kantoi hänet sisään ja laski pöydälle lieden ääressä. Taivaalliset sotajoukot seisoivat Nummitalon ympärillä.
Hetken hän epäili vielä, silmänsä olivat miettivinä ja tuikeasti luotuina tuohon nukkuvaan lapseen. Hän ajatteli erästä, joka nyt makasi lumen alla kirkkotarhalla. Ja mitä kauemmin hän ajatteli häntä, sitä vakavampi, rohkeampi ilme heräsi kasvoilleen. Hän meni ikkunapenkin ääreen ja palasi, kädessään kirjoitusneuvot ja kirjoitti, kumartuneena pöydän ylitse, seisoaltaan, toisella puolellaan lapsi, toisella raamattu, viistoon koko arkin yli suurin kirjaimin: "Telsche Spieker on kyllästynyt hoitamaan herra Heiderieterin taloutta. Lypsää lehmät ja siivoa lattian osaa hän itse. Kaikkea siunausta ja hyvinvointia, jota jo onkin talossa, mutta myöskin ahkeruutta ja hyvän vaimon, jota ei vielä ole, toivoo Telsche Spieker, joka tähän asti on ollut emännöitsijänä herra Heiderieterillä, mutta joka nyt on sitä samaa Reimer Wittillä niinsanotussa Eschenwinkelissä."
Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa salin uunia, sammutti valkean, otti sänkyvaatteensa, kääri lapsen niihin ja lähti ulos. Hän lukitsi oven takanaan ja pisti avaimen Nummitalon tapaan oven päälle räystään ja ylimmän seinähirren väliin. "Hyvä vaan", ajatteli hän, "ett'ei hän ole kotona, muuten puhuisi hän minulle vielä suut silmät täyteen, ja osaisi liehakoida niin kauan, että jäisin." Hitaasti ja astuen raskaasti, ruumis kumarassa, meni hän hiekkatietä alas. Putoileva lumi peitti hänen jälkensä, että oli, ikäänkuin hän ei ikinä olisi ollut Nummitalossa.