VIIDES LUKU.
Elettiin joulukuussa ja jouluaatto läheni. Vaaleanharmaat pilvet vaeltelivat taivaan kantta kuin raskaasti kuormatut kauppamiehet ja pukivat maat tavanmukaiseen valkeaan juhlapukuun. Pilvivaunu toisensa jälkeen vaelsi raskaana täydessä kuormassaan ohitse. Ja kun ne siinä vaelsivat matkaansa, sirottivat ne osan kuormaansa alas, niin että marskit ja kangas muuttuivat valkeiksi. Ne tulivat lännestä, ja lainehtivalle merelle jo pudottelivat ne valkeita tähtiään. Miksi kylmälle levottomalle merelle tuommoista valkeata pehmeätä peitettä, se ei kumminkaan nukahda sen alle?
Ihmiset ovat iloissaan noiden lumivaunujen tulosta. Lapset iloitsevat, että saavat tehdä lumiukkoja, täysikäiset sanovat, ett'ei joulu joululle tunnu ilman lunta. Vanha Pellwormer, yövartija, lukenut ja syvämielinen mies, menee väitöksissään niinkin pitkälle, että sanoo, että valkea jouluaatto kuuluu niihin asioihin, jotka meille ovat luvatut Noa'an ajoista asti.
Kun Heim Heiderieter heräsi — kello oli noin lähemmä puol' kahdeksaa — huomasi hän kohta siitä kirkkaammasta päivänvalosta, joka sarasti sisään matalasta leveästä ikkunasta, mitä yöllä oli ulkona tapahtunut. Hän aukaisi ikkunan ja katseli ulos avaralle lumivalkealle kankaalle, katseli marskeille, ja nyökäyttäen vilkkaasti päätään, ilmaisi hän mielihyväänsä yllä liitäville pilville. Sitte pukeutui hän täydellisesti ja lähti suoraa päätä saliin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja työskenteli pari tuntia.
Hän oli eilen iltana istunut, ravintolassa kello kahteentoista asti, oli juhlinut kokonaista kolme markkaa, ja nyt oli omatuntonsa kipeä ja hän pelkäsi tulla Telsche Spiekerin kasvojen eteen.
Hän ei kuullut askartelua kyökissä ja navetassa; Telsche Spiekeriä hän ei nähnyt.
Hän istui, luki ja mietti. Hän etsi jotakin aihetta, jotakin kaunista kertomusta. Hän rakenteli linnoja pilviin ja antoi niiden häipyä taas pilvien lennoksi, hän kuvitteli itselleen köyhien ja varattomien kohtaloa, ihmisten, jotka elivät niinkuin hän tahtoi elettävän, jotka pyrkivät ja taistelivat ja sitte kuolivat. Hän kuvitteli ja muovaili ihmisiä, kuin kaksivuotias lapsi rakennuksiaan.
Hän unohti kaiken ympärillään. Jänis, joka kyyristeli kaalimaassa, olisi huoletta voinut kurkistaa ikkunasta sisään, Heim oi olisi sitä huomannut.
Kello kymmeneltä tuli Telsche Spieker, mukanaan raikasta navetan tuoksua, pää ja hartiat kiedottuina lämpimään saaliin. Hän näytti oikein reippaalta, ja silmänsä olivat kirkkaat.
"Kuulehan… Heim!"
Hän ei kuullut tuon taivaallista.
"Heim! Heräähän! Ja kapuappas tänne alas minun luokseni!"
Heim kohotti päätään ja tirkisteli likinäköisesti syrjään häntä kohden: "Mikä nyt hätänä? Tahdotko pullon lämmintä jäniksille, jotka istuvat kaalimaassani? Vai onko Ingeborg taas saanut pääsi pyörälle?"
"Älähän kujeile toisten kustannuksella; saattaisivat maksaa samalla mitalla… Minä kävin Wittillä."
"No, entä sitte, Telsche?"
"Tuo ei enään saa jatkua pitemmälti. On epäkristillistä nähdäkkin sitä. En ymmärrä, mikä on mennyt Landt'eihin. Hekään eivät nyt enää suuria välitä pienemmistään."
"Mikä nyt sitte on hätänä? Puhuhan, hyvä ihminen!"
"Lapset pysyvät vuoteella, eivätkä suostu nousemaan siitä koko päivän, ja tekevät oikeinkin siinä, sillä tupa on kylmä, ja hiilos samoin. Bertha ja Karsten ovat koulussa. Fritz kyyristelee kylmällä uunilla."
"Ja missä on Reimer sitte?"
"Hän on eilen mennyt viemään Klaussenin härkiä Hosumin markkinoille.
Hän on valittanut minulle vaivojaan."
"Entä naikkonen sitte, Antje?"
"He ovat eilen saaneet kirjeen apteekarilta. Siinä puhutaan panteista.
Ja nyt on Antje matkalle sinne."
"Senkin saituria! Olisi mies tässä edessäni, suurimmassa rouhinvadissaan! Ei tiedä, kuinka lämpimissä hän istuu, ja kuinka kylmissä lapset!"
"Herjaa sinä vaan! Hänellä on kai koronmaksupäivä lähellä! Auta sinä nyt, Heim!"
"No… eivätkö he… tuolla?" Hän osoitti peukalollaan suunnilleen sinne kohden, missä oli koulu.
Telsche Spieker kiivastui: "Eivätkö he ehkä ole tehneet tarpeeksi koko sinä vuonna, jolloin Rieke sairasti? Eivätkö he itsekin ole niukalla? Tänään iltapäivällä palaavat molemmat pojat joululomalle. Ja silloin ovat molemmat vanhukset tietenkin ihan suunniltaan. Kuuletko? Lapset laulavat joululauluja. Tänään iltapäivällä päättyy koulu."
He kuuntelivat kumpikin. Etäällä kuului se seinien ja ikkunan lävitse sinne heille. Tuo tuttu sävel hyväili ja tyynnytti heidän mieliään. He vaikenivat hetkeksi. Heim tuijotti silmät synkkinä leveihin lattiapalkkeihin kirkkaine naulankantoineen, jotka kuluneilla lankuilla näkyivät pienten pyöreäin kohoumien yllä.
"Ett'ei toki ikinä saa olla iloinen!" sanoi hän ja löi kämmentään pöytään. "Ei edes jouluiltana! Ovat olevinaan, ikäänkuin jouluna kaikki ihmiset olisivat onnellisia, kirjoittelevat ja valehtelevat, ja jokainen kääriytyy korvia myöten lämpimiin peitteisiinsä. Kaikki ihmiset onnellisia! Kirottu kurja valhe!"
"Niin! Kenen pitää nyt auttaa?"
"Noh… ensinnäkin nyt meidän!"
"Niin, onko sinulla rahaa, Heim? Minulla on vielä viisi taalaria talousrahoja, ja niillä pitää minun tulla toimeen, kunnes myymme joutin."
"Äsh! Sitä tuhmaa rahaa!"
"Niin juuri, rahaa! Sinun pitäisi hoitaa tulotiliäsi hyvin, ryhtyä siihen kerran oikein kaksin kourin, ja ainakin olla viskelemättä rahojasi ulos ikkunasta, että sinulla sitte olisi antaa jotakin tarvitseville!"
"Tuhat tulimmaista!" Hän hypähti pystyyn ja kahmaisi käteensä mustepullon.
"Kuule nyt, kun sanon kerran, Heim: tätä ei saa jatkua pitemmälle!" — nyt hän oli todellakin ihan tulipunainen kasvoiltaan — "Sinun pitää mennä naimisiin! Jos minä jään tänne luoksesi, ei sinusta tule mitään. Sinä et tunne kunnioitusta minua kohtaan, etkä tunne mitään tarvetta täyttää tehtäviäsi. Ajattelet vaan: 'No, Telsche Spieker kyllä pitää siitä huolen. Niinpä saan minä levätä patjoillani ja käydä ravintolassa.'"
Nyt oli Heim lyöty mies. Hän kääntyi ikkunaa päin, ja hänet valtasi lohduton yksinäisyyden tunne.
Silloin kävi Telschekin tyyneemmäksi ja leppeämmäksi: "Ajattelen todenteolla jättää sinut, Heim. Teen sen sinun itsesi vuoksi. Mutta sano nyt, mitä teemme Wittien kanssa?"
"Käy siellä katsomassa! Tee tulta uuniin!" sanoi hän äreissään.
"Ja kuka keittää ruuan, ja siivoo huoneen, ja pitää huolta pesusta? Antje ei siihen pysty. Tiedäthän, hän on tänään kotona, huomenna ulkona matalikolla, tänään kylläkin mukiinmenevä, huomenna päin männikköön."
"No mihinkä muuhunkaan naisista on?" sanoi hän yhä vielä nyreissään.
"Lyökää viisaat päänne yhteen ja keksikää joku neuvo!"
Puolta tuntia myöhemmin, kun Telsche kuuli koululasten remun ja metakan, kun ne huutaen ja nauraen juoksivat leikkikentälle ja tielle, meni hän ovelle, ja aukaisi sen yläpuoliskon, ja kun hän sai silmiinsä Bertha Wittin, viittasi hän hänet luokseen. Tuo pitkäksi pujahtanut tytönletukka juoksi hänen luokseen, niin että tohvelinsa viskelivät löyhää lunta ilmaan ja ohuet vaatteensa löivät hänen hoikanhintelöitä jäseniään vastaan. Hänellä oli yllään tavallinen harmaa pukunsa, joka oli tehty eräästä rouva Strandigerin hameesta, kaulassa oli hänellä surun merkkinä mustaksi värjätty huivi. Tämä huivi oli värjännyt hänen kaulansakin sinisen mustaksi.
"Mitä nyt?" sanoi hän, ja vilkkaat harmaat silmänsä välkähtelivät.
"Tule sisään, äläkä hiisku mitään!"
Kohta senjälkeen istui tyttö lämpimän lieden ääressä ja lusikoitsi suuhunsa lämmintä hernelientä.
Telsche Spieker palasi taaskin askareihinsa navetassa ja lypsi pienen mustankirjavan lehmän, joka kolme päivää sitten oli poikinut, eikä nähnyt ja kuullut mitään.
Heim istui ja kirjoitti.
Silloin avattiin varovasti ulko-ovi ja Karsten Witt hiipi, tollukkaat kädessä välikön poikki kyökkiin. Hän heitti ainoastaan yhden ainoan silmäyksen sisään, yhden ainoan pitkän syyttävän katseen; sitte pysyi hän silmänräpäyksen liikkumatonna; sitte ajatteli hän, mitä juuri oli opetettu koulussa, kuinka viidennessä käskyssä käsketään auttamaan ja holhoamaan kaikkia elämänhuolissa. Kuin tuiskuna palasi hän välikön läpi takaisin, viskasi tollukkaat maahan, astui ulos, juoksi tietä alas ja huusi: "Telsche Spiekerillä on hernerokkaa, Bertha syö jo."
Samassa, ilman mitään järjestystä, mutta kuitenkin niin ett'ei kukaan jäänyt jälellä hyökkäsivät kaikki tietä ylös, vetivät kaikki kuin käskystä vaikk'ei kukaan siitä huomauttanut, tollukkaat ovella jaloista — Hannu oli tullut sukillaan — ja nyt seisoivat he lieden ympärillä, ja katselivat tuota suurta mustaa pataa, jossa porisi niin kodikkaasti ja lämpimästi, ja odottivat.
Silloin tuli sisään Heim Heiderieter, joka luuli että vasikat olivat tulleet välikölle.
"Heim!"
Hänelle selveni kohta asiain tila. Silmissään välähti ilo ja riemu. Siinä seisoi vieressä ruskea kivivati, jossa Telsche Spiekerin oli tapana tehdä taikinan. Siihen pisti hän kuumaa lientä. Nyt vielä seitsemän puulusikkaa.
"Teidän pitää puhaltaa!"
Heim istui penkille, jolla tavallisesti oli vesisaavi, asetti vadin puutuolille edessään ja piti haolla kahdesta pienimmästä. Nyt syntyi lyhyt, tulinen ja äänetön taistelu.
* * * * *
Telsche Spieker, joka tuli välikön läpi, kuuli hiljaista matalaa ääntä. Sitte kun hän tuli lähemmä, oli kuin koko kyökki olisi pidättänyt hengitystään. Heim tuijotti tyhjään vatiin ja purasi huuliinsa. Silloin astui Telsche Spieker sisään.
Mutta Fritz pelasti asemasta kaiken kiusallisen. Hän ei vähintäkään peljännyt Telscheä. Hän sanoi: "Kuules, koetappas kurkistaa, vieläkö putissa on mitään?"
"Niinkö!" sanoi Telsche osoittaen sormellaan ja painavasti: "Nyt saat tuumia itse, mistä saat päivällistä. Minä en keitä sinulle. Tulitteko ravituiksi?"
"Emme!" sanoi Fritz.
"Sitte saatte vielä jokainen palasen leipää. Siihen kuluu taaskin kokonainen puolikas. Bertha, mene sinä kotiin ja sytytä tuli! Ja lakase tupa! Tulen tänä iltana vielä katsomaan teitä…"
* * * * *
Telsche Spieker oli syönyt palasen leipää ja puuhaili huonetta puhdistamassa. Siinä ohessa toraili hän lapsia, jotka olivat tuoneet niin paljon lunta sisään. Heim Heiderieter käyskeli edestakaisin navetan ja salin väliä, koetti olla näyttämättä nälkäänsä, ja kurkisti tuontuostakin kyökinovesta sisään, hävisi taas kohta, kun kuuli toraa sieltä sisältä.
Kun hän taaskin seisoi kirjoituspöytänsä edessä, tuli Anna Haller, naapurin ainoa viisitoistavuotias tytär, juosten pihalle. Hän tunsi hänen askelensa kohta, vaikka hänellä olikin tollukkaat. Se harmitti häntä; "Miksi on tytönhujakolla tollukkaat?"
Kyökinovelta kuului hänen ystävällinen lapsenäänensä: "Olemme saaneet pestyksi jo, juuri saimme valmiiksi. Joko olette syöneet?"
"Olemme."
"Niin vai!" murahti itsekseen Heim.
"Aiomme juuri ruveta syömään", sanoi Anna, "meillä on viherjääkaalia."
Sitä nyt vielä! Se oli Heimin lempiruokaa.
"Tulin kysymään, voisimmeko saada lainata reen ja hevosen. Pojat tulevat tänään iltapäivällä."
"Kysy häneltä itseltään. Hän on salissa."
Heim tempaisi oven auki: "Sinun pitää sanoa, 'herra' on salissa."
"Oh!" sanoi Telsche Spieker. "Herra? Vai herrako? No, minkä herra sitte? Minunko? Vai tämän talonko? Paljoko on siitä hänen omaansa? Tai edes itsensäkö? Eipäs! Ei itsensäkään herra! Sillä hän on istunut kahteentoista asti ravintolassa. Oh… Hän vaatii, että häntä kutsutaan herraksi! Herra Heiderieter!"
Heim siveli kädellään hiuksiaan: "Mitä sinä tahdoit?"
"Pyysin rekeä lainaksi."
"Minä itse käyn noutamassa pojat!"
"Ei, minä noudan heidät."
"Sitte voit ajaa minun kanssani."
"Ei! Sinä minun!"
"Nyt en ole edes rekeni herra. Tulen kohta teille."
"Meidän pitää ensin syödä!" sanoi Anna.
"Herra on jo syönyt", kuului Telschen ääni kyökistä.
"Voinhan istua ja katsella, kun syötte! Voinhan vai?"
"Voithan hyvinkin. Mutta, tule sitte kohta kanssani."
Heim meni hänen kanssaan heille, astuen hänen takanaan. Tytöllä oli omituinen lapa käydä; oli kuin hän — niin paljon kuin hän kiirehtikin — ensin aina olisi etsinyt paikkaa, mille astua. Se sai hänen käyntinsä hiukan lapsellisen avuttomaksi. Hän astui niin varovasti ja niin arasti, kuin kulkisi hän ihan raivaamatonta tietä.
"Nyt on kai omatuntosi taaskin oikein hyvä?" huomautti Heim ohimennen.
"Astut lumella, kuin kulkisit pilvillä."
Vilkas kinastelunhaluinen tyttömielensä älysi kohta näistä sanoista hänen omantuntonsa tilan.
"Missä olit eilen illalla?"
"Eilen illalla? Käväisin kylän ravintolassa."
"Älä silloin kadehdi minulta hyvää omaatuntoani! Eilen hiukan! Huomenna hiukan."
"Mutta minne sitte menisi?"
"Olisithan voinut tulla vaikka meille tai mennä pappilaan,"
"Luuletko sinä, että minä aina viitsin olla järkevä."
"Etkös? Oh! Vai etkös?"
"Olisittehan voineet kutsua minut."
"Eihän johdu mieleemmekään!… Tiedäthän, että aina olet tervetullut."
"No jättäkää silleen sitte!"
Kyökissä, kun Heim oli mennyt sisähuoneeseen, sanoi tyttö kiireeninnokkaasti: "Kuule, äiti, Heim meni sisään. Hän sanoo, että hän on syönyt jo, mutta Telsche vilkutteli niin omituisesti silmiään. Älä tarjoa hänelle mitään!"
Ja siten tapahtuikin. Ei tarjottukaan ja hän istui siinä, jäykkänä ja ikävänä. Kaali tuoksui hyvälle, ja sitä jäi paljon.
Silloin kantoi Anna loput kyökkiin: "Pojat ovat nälissään", sanoi hän. "Pistän kaalin lämpiämään heidän varalleen. Oi, kuinka hauskaa, että pojat tulevat!"
Sitten kuuli, kuinka tyttö kyökissä rämisteli lautasia ja lauleli hiljaa yksikseen. Sitte rupesi ukko, joka oli sytyttänyt piippunsa, puhumaan viidennen käskyn käsittelystä opetuksessa ja laski kaiken painon lauseelle, 'että häntä autamme ja kolhoomme.' "Sillä eiväthän ne toki ketään surmaamaan rupea!"
"Eivät", vastasi Heim kuivasti.
"Mutta auttaa: sitä eivät he tee… noin sairaustapauksissa…"
"Ja nälässä!" sanoi Heim.
"Niinhän!" tuumi ukko. "Wittitkin olivat tänään päivällisillä luonasi.
Näin heidän tulevan sinne. Mitä teillä oli?"
"Hernelientä."
"Jahaa. Siksi siis et ottanut haukkaustakaan kaalia."
Ukko istui ikkunan ääressä kuin mikäkin maaton ruhtinas, puhalteli suostaan mahtavia savupilviä ja katseli ulos lumimaisemaan.
Heim rupesi luulemaan itsensä heikoksi. "Käväisempä hiukan kyökissä", sanoi hän.
"Ja minä käväisen hiukan maailmalla", sanoi ukko ja kohotti sanomalehteään.
Anna oli yksin pesemässä astioita; äitinsä oli mennyt hiukan levolle.
Heim istahti tapansa mukaan ikkunapenkille ja katseli tyttöä vaieten.
"Tahdotko hiukan kaalia?"
"Oh, kyllä. Jos sinulla on, ja jos vaan suot minulle?"
Tyttö antoi hänelle hiukan kaalia pienellä lautasella, ja samalla kahvelin.
Heim ei liikahtanutkaan, piti kahvelia ylhäällä ja siristeli silmiään.
"Pelkään, että käyn lyhytnäköiseksi."
"Kuinka niin?"
"En voi löytää tästä kaalia. Sanoisitko minulle, missä kulmassa tätä lautasta se on?"
"Tunnusta ensin!" sanoi tyttö.
"Herneliemen ovat Wittit kulettaneet meidän pihan piiristä pois. Anna minulle enemmän kaalia, tai särjen kaikki lautaset palasiksi."
Silloin antoi tyttö hänelle kaalia.
Niinpä tehtiin Heim Heiderieterillekin viidennen käskyn mukaisesti, vaikka vähän myöhään, kello oli jo yksi.
Muutamaa tuntia myöhempään — rupesi jo hämärtämään — palasi reki kaupungista. Heimin ja Annan välillä istui Otto, seminaristi, jolla nyt on hyvä paikka lähellä Hampuria. Takana, takapakilla istui Richard, lukkosepän oppilas, jalat oljilla täytetyissä puusaappaissa, ja uneksi äidin joululeivoksista. Nyt on hän ensimmäisenä koneenkäyttäjänä matkalla Kiinaan ja taaskin on lähenemässä jouluaatto.
* * * * *
Illalla istui Heim huonolla omallatunnolla kirjoituspöytänsä ääressä. Hän ei ollut tehnyt mitään, ei yhtään mitään tänään koko päivänä, ja taaskin tunsi hän itsessään vetoa pistäytyä kylän ravintolassa. Jos jatkui tähän tapaan, niin mitä oli hänestä sitten tuleva?
Kirjoitushommansa eivät vaan tahtoneet oikein sujua, hän kun ei osannut oikein ilolla ryhtyä niihin. Miksei hän osannut ryhtyä niihin ilolla? Kaikki oli niin etäistä hänelle, mitä hän kirjoitti. Tuntui niin turhanpäiväiseltä, joutavalta ja naurettavalta. Ei ollut hänen omaansa, mitä seisoi tuossa paperilla..
Hän tuki päätään kädellään ja tuijotti ulos ikkunasta.
"Mitä olen nyt siis saanut toimeen oikein siitä saakka, kun läksin Tübingeniin? Juossut luentosalista toiseen. Mutta kohta kun olen hiukan kurkistanut sisään, olen kohta livistänyt tieheni taas. Tieteellä on valtaava kita. Aivan kuin haukottelisi joku krokodiili. Kun se kerran saa ahmaistuksi ihmisen, niin silloin istuu elämäkseen pimeässä, ja iäksi peittyy silmistä kaikki kaunis ja vapaa ja avara… Noh niin ja… olihan sitäpaitsi ehkä hieman laiskuuttakin pelissä."
Hän sovittausi vaivalloisesti pitkille säärilleen, ja lähti raskain pitkin askelin ovelle. Navetalta käsin kuului eläinten ammuntaa ja torailua.
"Hiljaa siellä!"
Taaskin alakuloisesti ja levottomasti edes- ja takaisin.
"Pitäisi kirjoittaa jotain muuta kuin tuommoista! .. Jotain aivan toista. Mutta enpä tiedä, mihin minun oikein pitäisi ryhtyä. Toisinaan näkyy se minulle kuin purje, joka ilmestyy näkyviin ja taaskin katoo; aivan kuin jono lokkia, jotka kääntyvät ja antavat valkeitten siipiensä hetkeksi vilahtaa auringossa. Mutta samassa on taaskin hämärää… Pitäisi kirjoittaa jotakin, joka olisi vahvaa ja iloista ja tervettä kuin Fritz Witt. Kun olisi lukenut semmoista, pitäisi vetää henkeään syvään kuin länsituulen puhaltaessa. 'Tuo oli raikasta ja ihanaa!' Pitäisi tuntua ihmisestä kuin astuisi hän ulos tuomiokirkosta… tuomiokirkosta, eikä olisi siellä nähnyt heikonhentoja hurskailevia ihmisiä raukeanhienoin käsin ja nöyrin silmin, vaan kuin olisi hän nähnyt itse mahtavakäyntisen puhdassilmäisen Siegfriedin ylevänuljaine ryhtineen rinnallaan Kriemhildinsä. Jumalan edessä nöyrä! Semmoinen pitää ihmisen olla, niinkauan kuin maailma seisoo. Mutta ihmisten edessä ylpeä: tahtoo sanoa: puhdas ja vapaa.
"Mutta siihen ei minussa ole miestä. Siihen eivät voimani riitä, eikä silmäni ole tarpeeksi terävä. Ja kuitenkin täytyy minun… minun täytyy kirjoittaa jotakin, joka on hurskasta ja voimakasta, ja jossa on rohkeutta.
"Ja ell'en ole taiteilija, niin olen työmies sitte, vakava ja kunnollinen."
Hän astui ikkunan ääreen. Lumi näytti harmaalta hämärissä.
"Kohta täytän kolmenkymmenen! Ja mies roteva kuin tammi. Mitenkä sanoi Telsche? 'Sinun pitää mennä naimisiin'. Naimisiin? Mutta eihän minulla ole leipää toiselle. Ja kenen kanssa sitte? Ingeborgin?
"Ingeborg! Ei, siitä ei synny mitään! Ensinnäkin niin eihän voi vaatiakaan, että hän huolisi minusta. On kasvanut Strandigerkartanossa. ja muuttaisi Nummitaloon? Ei! Ja sitte emme sovi toisillemme. Tuo on vanhaa viisautta, jonka sain oppia poikana. Rannerengas on vielä merenpohjassa. Se toinen silloin, ruskeine käsineen…" Hän puisti päätään. "Omituinen kohtaus!… Ja se heidelbergiläistyttö sitte? Kummallista! Poissa, mennyttä! Missä lienevät maailmassa hekin?
"Onpas tämä kurjaa."
Hän katseli, ajatuksiinsa vaipuneena, ulos kankaalle: "Tuossa ulkona on aava kangas, ja tässä sisällä lasin ja ikkunan kehysten takana minä, varjokuva ihmisestä, en mikään ihminen. Tuo paperin tuhrailu tuossa on ihan arvotonta. Ihmisillä ei ole säihkyviä silmiä. Äitelyksiä he ovat, ilman uskoa ja ilman rakkautta. Vai onko asianlaita se, ett'ei minulla ole uskoa ja rakkautta? Siitäkö se ehkä riippuukin?" Hän ravisti päätään. "Siitä ei se riipu. Syy on toinen. Se on aineessa, jonka olen valinnut. Sen haamuissa ei ole mitään oikeata mehua… Minun pitäisi kuvata muinaisajan ihmisiä, mahtavaryhtisiä luonteita. Se ajatus on jo usein lentänyt päähäni. Kirjoitan yliopistoon ja pyydän heidän lähettämään minulle kirjoja, että saisin tunkeutua syvemmälle maan historiaan."
Hän rupesi taaskin astelemaan edes- ja takaisin, levottomasti ja ahdistuneena.
"Ei siitäkään lähde apua! Se ei voi riippua aineesta, niin tärkeä kuin se onkin. Se täytyy riippua minusta itsestäni. Luulenpa, että se riippuu siitä… siitä, etten seiso molemmin jaloin keskellä ihmisten ja elämän pyörrettä. Minun pitää asettua seisomaan hajasäärin molemmille tukeville jaloilleni ja pitää silmäni auki. Minun pitää nähdä elämä semmoisena kuin se on ympärilläni. Tuossa nyt esimerkiksi Andrees… ja Reimer Witt. Kun katson tuota omine silmineni ja omalla tavallani. Se on jotakin."
Hän näpäytti sormiaan ja asteli pitkin askelin huonetta, silmänsä rupesivat loistamaan. "Pitää käydä asioihin käsiksi semmoisina kuin no ovat. Pitää katsella elämää, ja sitte etsiä sen lähteet. Elämä kumpuilee ja versoo ympärillämme; mutta kuka näkee lähteet ja vesisuonet maan alla? Ihmiset seisovat ja ihmettelevät: kirjava on elämä, sekavaa pyörrettä!
"Eipä! Sillä on lähteensä ja juoksusuuntansa. Se on virta. Mistä se tulee? Minne se menee? Ken tietää vastata siihen, hän tietää enemmän kuin muut!"
Hän teki liikkeitä pitkillä käsivarsillaan ja puhui ääneen itsekseen:
"Luulenpa, että nyt löin naulaa kantaan! Puhun siitä joskus
Ingeborgille. Asiat selkenevät, kun niistä saa puhua jonkun kanssa. Ja
kenenkä kanssa muuten? Ainoastaan Ingeborgin! Mukava tyttönen hän on!
Ingeborg! Toverini!"
Silloin kuului joku ripeästi astuvan välikön poikki,
Ja Ingeborg ilmestyi oveen. Hän oli kokonaan suuren kyökkiesiliinan peitossa. Näytti aina, kuin olisi hän juuri tänään pukeunut uuteen pukuun, niin uudelta näytti kaikki hänessä.
"Miksi tulit minua häiritsemään? Hyvä jumala!"
"Mitä? häiritsemäänkö? Sinähän kutsuit minua!"
"Minä… kutsuin sinua?"
"Niin, huusit minua niin, että vanha rakennusrähjäsi tärisi."
Heim istahti alas ja oli hiukan hämillään. Tyttö istui häntä vastapäätä hänen suureen kirjoitustuoliinsa, hänen molemmat kätensä olivat esiliinan taskuissa ja katseli hän vakavasti eteensä. "Täällä sinun luonasi", sanoi hän, "on ilma raikas. Täällä tulee kohta kuin toiseksi ihmiseksi. Mutta meillä kotona ovat kaikki kuin lyijytaakan alla. Maria on kuolon kalpea ja on kuin olisi hän ihan unohtanut kaiken ympärillään. Ja Andrees…" Hän hypähti ylös. "Heim!" sanoi hän. "Olisitko ikinä uskonut sitä mahdolliseksi? Oi, kuinka kurjaa, kurjaa!"
"Että hän on vuokrannutko…"
"Oh… niin, sekin on halpaa. Mutta ajatteles; Andrees!… Hyljätä meidät kaikki, noin raukkamaisesti ja lähteä ulos maailmalle tuon naisen kanssa… Andrees!"
"Hän on viisi vuotia asunut hänen perheessään."
"Ja sittenkin, Heim! Hänhän on Andrees, Andrees!"
"Olet pitänyt häntä liika korkeassa arvossa, Ingeborg; samoin olen minäkin."
Ingeborg astui selin häneen ikkunan ääreen, ja kun Heim katsahti häneen, huomasi hän, että hänen olkapäänsä nykähtelivät kuumaa äänetöntä itkua. Silloin läheni hän Ingeborgia ja laski käsivartensa hänen olalleen.
"Milloin lähtee hän, Ingeborg?"
"Luulon, ett'ei hän saa lähdetyksi. Se särkee hänen sydäntään, ja hän tuntee itsensä onnettomaksi. Hän näyttää ihan menehtyneeltä."
"Ehkä kääntyy vielä kaikki hyväksi."
"Mutta talohan on vuokrattu. Hänenhän täytyy pois."
"Sitte jäät sinä tänne… minun luokseni… Ingeborg, ja sitte… jos hiukankin voisit sietää minua ja minä… hiukan parantaisin itseäni, niin ehkä…"
Nyt kääntyi Ingeborg, yhä vielä Heimin käsivarsi olallaan, häntä kohden ja katsahti häneen. Silmissään taistelivat yht'aikaa kyyneleet ja nauru.
"Oh sinuakin, hyväseni! Kun näet minun itkevän!"
"Näen ensikertaa sinun itkevän", sanoi hän.
"Siinä se on!… Mutta tuosta ei synny mitään, mitä sinä äsken aioit sanoa, Heim! Me emme kunnioita tarpeeksi toisiamme. Olemme erinomaisia veljenä ja sisarena. Ihan esikuviksi kelpaamme kinastelussa ja taas sopimisessa! Mutta tuosta toisesta, siitä oi ikinä synny mitään."
"Noh, eihän siis, tuhma tyttöseni! Mutta lakkaa sitte itkemästä. Sitähän ei voi kukaan ihminen sietää nähdä. Anna hänen mennä, minne mielii, ell'ei hän viihdy täällä meidän kanssamme."
Silloin säikähti hän Ingeborgin suruista katsetta.
"Anna hänen mennä, sanot sinä!" Sitte jatkoi hän, silmissään ja äänessään ilme, ikäänkuin sillä, jonka ajatukset ovat kokonaan toisaalla: "Tule pian käymään Strandigerkartanolla, Heim! Kuuletko?"
Ja livahti pois.
"Tule tänä iltana vielä tänne", huusi Heim hänen jälkeensä. "Minulla olisi vielä jotain puhuttavaa kanssasi."
Hiukan vielä suunniltaan meni Heim kyökkiin. Alkoi jo hämärtää.
Siellä istui pikku-Fritz puupenkillä lieden ääressä, hänellä oli kädet taskuissa, ja polvet koukussa allaan ja katseli hän paksun pannukakkua, joka paistua porisi pannussa. Näki tuossa matalassa tuvassa ainoastaan avoimessa takassa palavan tulen ja sen yläpuolella avoimen mustan takka-aukon, sekä Fritz Wittin kirkkaat silmät, joissa myöskin kiilui tuli.
Hän ei kääntänyt pellavapäätään valkeasta, kun hän kuuli Heimin tulevan, hän virkkoi ainoastaan; "Se pitää kääntää, muuten käryy se!"
Heim älysi kohta, että oli todellakin vaara käsillä: Ei ole veistä missään.
"Veistä? Ei siihen veistä tarvitakkaan! Kierauta se ympäri vaan!"
Heim katseli arasti pannua kohden. Tuollaiset tehtävät saivat hänet aina neuvottomaksi, eikä hän suuresti luottanut itseensä semmoisissa. Mutta silminnähtävä vaara pakoitti hänet toimimaan.
"Varo nyt! Nyt se lentää!"
Pannukakku lensikin pannusta kuin villihanhi ja ylös pimeään savupiippuun. Molemmat kurkistivat sen jälestä. Heim seisoi suu auki ja pannu kädessä valmiina ottamaan asianomaisesti vastaan, kun pannukakku suvaitsisi palata. Mutta se ei palannut Fritz Wittin silmissä rupesi mustenemaan.
"Se ei tulekkaan!" sanoi hän ja hengähti syvään. "Se on jo pitkät matkat ulkona savupiipusta."
Heim laski pannun kädestään paininjalalle, niin että sälähti. "Niin, jos se yhä lentää, niin on se kyllä ulkona savupiipusta. Niitä naishupakkoja! Ne ovat syynä kaikkeen. Telsche!" huusi hän.
Mutta Telscheä ei kuulunut.
"Sinä heitit liika kovasti", sanoi Fritz. "Äiti sanoi aina, että sinä olot kovin viisas, mutta kosk'et näy osaavan kääntää pannukakkua edes…"
"Poika, sanos nyt, missä pannukakku on!"
"En minä tiedä! Taivaassa!"
"Eivät ne siellä mitään pannukakkuja syö."
"Eivätkö?… Ja minä olen kuullut, että siellä olisi kaikki hyvää?"
"Ilman pannukakkuja. Sitä et sinä vielä käsitä."
Molemmat katselivat synkeinä eteensä. Fritz ajatteli pannukakkua, Heim
Telsche Spiekeriä.
Fritz kurkisteli ylös savupiippua kohden.
"Heim! Heim! Tuolla… riippuu se… paistinkoukussa, yhtenä nyttyränä." Yhdellä hypähdyksellä oli poika penkillä, astui toisella jalallaan liedelle ja tähysteli ylös pimeään savutorveen. "Tuossa se riippuu. Aivan silavakimpaleen vieressä."
"Sukulaistunnetta, sukulaistunnetta, Fritz! Anna se alas!"
Hän nosti pojan molemmilla voimakkailla käsillään valkean ylitse. "Ota varovasti siihen!… Ja nopeasti nyt, poikaseni! Telsche Spieker tulee. Joko sait sen?"
"Ylemmäksi! Täällä savuaa."
"Joko sait?"
"Ylemmäksi!"
"No, joko nyt?"
"Ei… jakkuni on tarttunut jonnekin. Oh, täällä savuaa… Minä en pääse alas. Niin karvasta!"
"Nyt on poika koukussa."
Pannukakku putosi läiskähtäen pannun viereen. Ylhäältä savupiipusta kuului kovaäänistä avunhuutoa.
Silloin hypähti Heim liedelle. Yläruumiinsa katosi pimeään. Näki ainoastaan Heimin sääret ja Fritz Wittin säpylöitsevät jalat. Silloin — tietysti juuri silloin — astui Telsche Spieker kyökkiin ja hänen takanaan ilmeni Ingeborgin vaalea pää. Tämä älysi ensiksi asiain tilan ja nosti lattialle pojan. Pojan kasvot olivat ihan nokiset ja silmistä tippui kyyneliä, hän katsoi kuitenkin kohta pannukakkua.
"Syö se, poika!" sanoi Telsche ärneissään ja nosti hänet puupenkille.
"Minä aioin kääntää pannukakun", sanoi Heim, "mutta se ei onnistunut." Hän katsahti Ingeborgiin: "Älä naura!" sanoi hän ja kohotti molemmat kätensä ilmaan.
"Naurako?" sanoi Telsche. "Tuommoisille tuhmuuksille."
Syntyi hiljaisuus.
Telsche pani uuttu taikinan pannuun: Heim pesi kätensä, Ingeborg istui
Fritz Wittin rinnalle penkille.
"Katsos Ingeborg! Minä aioin kerran oikein juurtajaksain keskustella kanssasi siitä, mihin runoilijan ominaisuudet oikein perustuvat."
Telsche laski kolistellen taikinakaukalon liedelle: "Puhuisit ennemmin lehmäkaupan ominaisuuksista. Punike lypsää kovin huonosti."
"Tule Ingeborg! Mennään saliin!"
Illallisen jälkeen sovitti Telsche niin, että hänellä oli työtä väliköllä. Hän järjesteli siellä, lakaisi ja aukaisi suuren arkun, joka seisoo salin seinällä oikealla lasiovesta. Ulko-ovi oli auki, vaikka puhalsikin kolea itätuuli tiellä. Ja sittenkin oli Reimer Witt vähällä päästä huomaamatta ohitse, niin pitkin askelin riensi hän asemalta kotiin. Hän kiirehti lastensa luokse. Hänellä oli pitkävartiset saappaat jalassa ja kädessä piiska ja näytti hän hyvin komealta siinä vinhaan ja voimakkaasti astuessaan. Hän oli jo ennättänyt ohitse, ja Telschen täytyi huutaa häntä, niin epämieluista kuin se olikin.
"Reimer, kuulehan!"
Reimer kääntyi ympäri ja seisoi samassa hänen edessään ja katsoi lumeen. Mutta nyt rupesi Telschen sydäntä tykyttämään, eikä hän keksinyt mitään jokapäiväistä puheenalkua.
"Sinun ei tarvitse yhtään olla huolissasi lasten tähden nyt, Reimer. Päivällistä ovat he saaneet, ja nyt illalla lähetin heille sitäpaitse muutamia pannukakkuja."
"Siitä ansaitset kiitokset. Mutta missä on Antje sitte?"
"Hän käväsi apteekissa. Oli tullut kirje sieltä."
Reimer antoi päänsä painua: "Onpa tuo kurjaa, Telsche."
"Sinun pitää ottaa itsellesi emännöitsijä, Reimer. Tuo ei käy pitemmälti päinsä."
"Niin… mutta, kuka tulee minulle? Pitääkö minun ottaa joku vaivaishuoneesta tai kadulta. Kuka muu tulisi minun luokseni seitsemine lapsineni? Ja lisäksi Antje."
"Antjen kanssa tulee hyvin toimeen, häntä täytyy vaan ohjata hiukan."
"Mikään kelpo nainen siihen ei suostu, Telsche. Senhän tiedät. Nuo lapset eivät ole mitään leikkiä."
"Koetan katsella, Reimer, tunnenhan useita naisia, jotka ovat vapaita kuin minä, ehkä löydän jonkun, joka sopii. Mutta kunnollisen sen pitää olla. Muunlainen saisi sinut ihan hunningolle."
"Hän. Kunnollisen sen pitää. Muunlainen olisi minullekin vastoinmielinen. Ja jos sinä jotakin suosittelet, niin on se oleva hyvä. Teet minulle suuren palveluksen. Olen todellakin vaikeassa asemassa."
"Sitä olet… No, hyvää yötä, Reimer! Ja älähän suotta ole allapäin.
Katselenpa, ehkä jo jouluillaksi keksin jonkun."
Telsche nyökäytti päätä hänelle, katsahti lumeen ja kääntyi pikaisesti poispäin.