NELJÄS LUKU.
Oli taaskin kulunut kahdeksan päivää, ja vieläkään ei ollut ilma muuttunut.
Andrees Strandiger palasi hitaasti iltahämärissä kotiapäin. Hän oli käynyt jalkaisin kaupungissa, oli kohdannut kaupungissa joitakuita tuttujaan, ja pelkäsi palata kotiin.
Hetkeksi pysähti hän ja oli kahdenvaiheilla, palaisiko hän kylään takaisin ja viettäisi iltaa Heimin luona. Mutta hehän eivät ymmärtäneet häntä kukaan, eikä hän heitä. Parasta oli siis kai, että hän teki ripeän päätteen tälle, ja lähti ulos avaraan maailmaan.
Maata käsin puhalsi hiljainen raskas tuuli. Se kantoi mukanaan maan mehuista, raikasta tuoksua. Kosteana ja kylmänä puhalteli se. Keneen se koski, sai poskensa raikkaiksi ja hiuksiinsa kastehelmiä. Semmoiseksi oli se tänään iltapäivällä saanut Ingeborg Landtin. Hän tuli kanavan vartta ilman päähinettä, hiukset keveässä solmussa, kuten hän usein niitä piti. Ja Andrees oli tullut häntä vastaan ja ajatellut: "Ingeborgilla on vielä kerran tuleva voimakas ja kaunis neito. Mutta vielä ei ole hänen aikansa. Hänellä on silloin oleva, mitä Marialta nyt puuttuu: iloinen uskalias sydän."
Sen enempää hän ei ollut ajatellut.
Tuuli puhalteli edelleen ja kantoi hiljaa hyräellen pitkiä sunuverkkoja mereltä.
"Tuolla vastapäätä on Flackelholm, suoraan tuolla, josta tuuli nyt puhaltaa. Suurena, rauhallisena ja yksinäisenä lepää se tuolla, kuin joku jättiläinen, joka on laskeutunut pitkäkseen meren kuohuin ranteelle ja nukkuu siinä ja käyristyneellä leveällä selällään pidättää meren tulon. Kuinka rauhallista lienee siellä! Ei ainoatakaan ihmistä siellä, aavaa lakeutta vaan ympärillä ja matalikot harmaina ja tasaisina ja loputtomina ympärillä, ja ääretön meri. Kun olisin siellä nyt yksin, kahdeksan päivää ympärilläni tuo ääretön hiljainen autius, niin ehkä näkyisivät asiat täällä minulle toisessa valossa. Flackelholmista, niin, sieltä käsin katsottuna täytyy koko maailman ja yksityisen elämän näyttää loiselta kuin muulloin."
Tuuli puhalteli ohitse kuin valitellen ja äännellen hiljaista laulua, semmoista laahustavaa, raskasta, jommoista merimiehet joskus laulavat, kun kiskovat ankkuria ylös.
"Kaukana meressä on Flackelholm. Mutta kuka osaa tien sinne? Tuhmia mieleenjohtumia!"
"Lena Strandigerin luokse!"
Tuossa ovat jalavat. Ja tuossa vilkahtelevat esiin kartanon valkeat. Tuossa alhaalla on kulmakamari, siinä on valoa Lenan ikkunassa ja tuossa seisoo hän. Hän pitää kädessään käsipeiliä puuveistoksisine kehyksineen, jonka hän oli lahjoittanut hänelle ja järjestää varovasti ja huolella hiuksiaan, kauniita tummia hiuksiaan. Andrees seisoo ja tuijottaa sinne ja hengittää syvään.
Ja hänessä herää utelias halu mennä kurkistamaan Mariankin ikkunan taakse ja näkemään, mitä hän toimittelee. Hän menee rakennuksen ympäritse ja näkee ylhäällä äitinsä makuuhuoneessa valkeata, kun hän hiukan astuu taaksepäin, näkee hän Maria Landt'in istuvan ikkunan ääressä. Maria on nojannut molemmat käsivartensa ylös ja laskenut vasemman poskensa ristiinlasketuille käsilleen. Andrees ei eroita mitään hänen kasvoistaan. Mutta hän näkee sen koko asennosta, ja tietäähän hän sen sitäpaitsi muutenkin: käsien takana ovat suruisat silmät ja kalpeat kasvot, ja tummien hiusten alla ei liiku ainoatakaan nuorta rohkeata ajatusta.
Hän pudisti päätään, kääntyi takaisin ja tuli etusisäänkäytävän kautta sisään. Ja kun ovikellon heläys kaikuili käytäviä ja huoneita, laski Lena Strandiger peilin kädestään ja sanoi ääneen: "Tänä iltana kiedon hänet." Maria Landt taas sykähti kokoon: "Tuossa hän tulee! Ja minä en voi pidättää häntä itselleni, niin lujasti kuin pitäisinkin käsilläni."
Anna Witt astui Lenan huoneeseen. Poskensa hohtivat ja silmänsä olivat kirkkaat ja säihkyivät.
"Herra Frans Strandiger käskee sanoa, että tulisitte seurusteluhuoneeseen."
Maria Landt'in huoneeseen taas astui Antje Witt, katsahti tuskauneesti ympärilleen ja sanoi hätäisesti: "Tule, Maria! Rieke Witt kuolee. Kuolema tuli kirkkotarhalta käsin hiekkatietä pitkin ja meni kanavaa kohden ja hipaisi valkeilla lakanoillaan ikkunoihin, niin että ne kilahtivat. Nyt hän ei enää saa hengitetyksi."
* * * * *
Seurusteluhuoneessa oli lämmintä ja kodikasta. Kynttilät kruunussa paloivat ylpeinä ja suorina, ne kun luulivat, valaisevansa onnellisia ihmisiä. Tuommoinen tuhma kynttilä ei tiedä mitään eroa loiston ja onnen välillä. Pehmeä tummu lattiaverho puhui: "Ikinä ei vielä ole minua polkenut niin pehmeät jalat kuin Lena Strandigerin." Nojatuoli oikoili itseään yhä pehmeämpänä ja mukavampana, ja puhui: "Istuhan, Andrees! Lena Strandiger tulee kohta: hän puhuu kanssasi pitkistä matkoista ja kauniista suuresta kaupungista. Maria Landtin silmät ovat suruisat ja Rieke Wittin sairashuoneessa on ilma raskasta ja ummehtunutta. Sinä ja Lena Strandiger kuulutte tänne."
Ja Lena tuli ja oli saanut kirjeitä Berliinistä. Kaikki tuttavat lähettivät terveisiä ja kysyivät: "Milloin palaa herra Strandiger taas? Kaipaamme häntä, hänen vakavia kasvojaan, hänen ylpeitä silmiään ja hänen ryhdikästä ulkonäköhän." Olivat lähettäneet myöskin luettelon taidenäyttelystä, jossa oli näytteitä taideteoksista, se oli soma, sievä nidos pyöreine kulmineen, ja Lena tuli ihan lähelle häntä istumaan, ja heidän tummat päänsä kumartuivat toisiaan lähemmä. Lena näytti hänelle kuvat, ja kiinnitti hänen huomiotaan tunnetumpiin nimiin. Ja siinä selaillessaan sattui eteensä kangasmaisema, taustassa vanha rappeutunut olkikatos, ja Lena sanoi nauraen: "Heim Heiderieterin Nummitalo."
Siten puheli hän ja teki huomautuksiaan ja otti hänen sieluaan kädestä ja johti sitä vilkkaita, eloisia katuja ja ihaniin linnoihin iloisten ihmisten keskelle ja tuuletutti häntä suurkaupungin ilmalla. Andrees pysyi vaiti.
Silloin astui Frans äitlneen huoneeseen. Ja kun Lena kääntyi katsomaan, kuka sieltä tuli, ja hiukan kumartui syrjään, tuli hän nojautumaan kiinteästi Andreeksen olkaa vastaan. Sisarukset vaihtivat keskenään nopean katseen.
Frans Strandiger astui huolettomasti Andreeksen luokse ja oijensi hänelle erään paperin. "Asianajaja on kirjoittanut vuokravälikirjan toivomuksiesi mukaan. Minusta voisimme nyt jo sopia asiasta."
Andrees kumartui suurten paperiarkkien ylle. Taaskin hipaisi Lenan pää hänen poskeensa.
Sitte alkoivat he puhella. He puhuivat äänekkäämmin, rauhallisemmin ja huolettomammin kuin tavallisesti. He juttelivat kuin ihmiset, jotka neuvottelevat vähäpätöisistä sivuseikoista. Vanha rouva asteli rivakasti edestakaisin, mutta hän ei astu kertaakaan toiseen huoneeseen, vaikka ovi onkin selkosen selällään, ja vaikka se muutoin on hänen tapansa. Hän käy kiivaasti edes- ja takaisin, edes- ja lakaisin, kädet selän takana ristissä. Kun tuo paperi nyt vaan on allekirjoitettu, niin on Frans täällä vuokraajana, myöhemmin ehkä omistajanakin: Andrees lähtee Lenan kanssa Berliiniin, ja kaikki on hyvin. Hän on kokenut kovia vuosia. Yksin Andreeksen korkeat asuntomaksut ja hänen veljensä, erään iäkkään vanhanpojan vuotuiset raha-avustukset ovat jotakuinkin pitäneet yllä Berliniläistä taloudenpitoa, mutta se on ollut vaan tyhjää ulkokorua, vaivaista, paperikultaa! Raskaita vuosia ne! Mutta nyt on muuttuva toiseksi.
"Olen kirjoittanut kaksitoista vuotta vuokraajaksi", sanoi Frans.
"No niin ja! Jos on mieleemme, niin voimmehan sitte pidentää vuokra-aikaa."
"Ja äidillesi ja sinulle jää koko yläkerros, sekä yhdet vaunuvaljakot.
Lähemmin on siitä tässä viidennessä kohdassa."
Andrees istui pöydän ääressä, nojasi päätään kädellään ja katseli kynänvartta, jolla hän oli seurannat rivejä paperilla, ja ihmetteli, kuka oli lykännyt hänen käteensä tuon siron kapineen, joka oli kuin nuoli.
"Se on minun kynänvarteni!" sanoi Lena ja nyökäytti päätään hänelle.
"Se on ihan kuin nuoli."
"Niin", sanoi Lena, "se sattuukin sydämeen."
Lena katsahti häneen kysyvästi, silmissä hillittyä hellyyttä. Mutta, Andrees taas ajatteli Maria Landtia ja Eschenwinkelin asujamia. Ja kynä arkaili liikkua paperilla.
"On niin omituista ajatella", sanoi hän verkalleen ja tunsi hetken merkityksen että voi luovuttaa oikeutensa maahan ja ihmisiin palasella paperia… "Niin koditon sitte!…"
Ja yht'äkkiä, kun sielunsa liikkui isiltä perittyjä maitaan ja tiluksiaan, heräsi hänessä omituinen ajatus. Veri valahti kasvoihinsa ja silmänsä harhailivat pöytää. Hänen mieleensä muistui tuo yksinäinen hiljainen maa, jonne ajatuksensa tänä iltana olivat vaeltaneet, ja yht'äkkiä muisti hän kuin unohtuneen unen, joka taaskin virkoo eläväksi, että Marin Landt kerran oli Wodaninkukkulalla puhunut Flackelholmista kuin onnettoman viimeisenä tyyssijana.
"Eihän Flackelholmia ole mainittu välikirjassa, vai?"
"Ei siitä ole mitään mainintaa, mutia se kuuluu tässä kolmannessa kohdussa mainittuihin maa-alueisiin."
"Flackelholm ei ole mikään mutakaistale, se on itsenäinen saari." Hän tarttui taaskin kynään, jonka hän oli hellittänyt kädestään. "En tiedä, miksi… ehkä joskus käyn metsästämässä siellä. Eroitan saaren ja sen rannikon." Ja hän kirjoitti: "Paitsi Flackeiholmia rannikkoineen ja matalikkoineen, jotka ylettyvät Flackstrom'iin saakka."
Silloin aukeni sivuhuoneen ovi ja sisään astui Ingeborg Landt.
Vilkas valpas sielunsa huomasi kohta, että tapahtui jotain erikoista. Hän näki paperiarkit ja kynän Andreeksen kädessä, katsahti kerran läsnäoleviin ja tiesi kaiken. Hän kohotti päätään ja silmänsä suurenivat. Siten jäi hän seisomaan kynnykselle.
"Sinä teet katkeraa vääryyttä meille kaikille, minä…"
"Ja te?" sanoi Lena Strandiger käsi pöydän varassa.
"Minä olen siitä saakka, kun muistan, kunnioittanut sinua. Minä luulin, että sinä olisit sankari…"
"Tuohan on suora rakkauden tunnustus, Andrees!" sanoi Lena nauraen.
Hänen veljensä Frans katseli ihmeissään Ingeborg Landtia. Hän näyttikin verrattomalta siinä.
"Jos pitäisinkin hänestä", sanoi Ingeborg Landt kovaan, "niin mitä kuuluu se teihin? Sehän on muutenkin tuiki yhdentekevää. Jos hän nyt häpeällisesti jättää meidät, niin soisinpa, ett'en ikinä olisi tullut hänen taloonsa."
Silloin nousi Andrees ylös ja läheni häntä. "Ingeborg", sanoi hän tylysti, "sinä unohdat itsesi! Sinä Käyttäydyt sopimattomasti ja loukkaat hyviä tapoja."
"Hyviä tapoja? Te hämmennätte hyvän ja pahan, vilpin ja vilpittömyyden."
Andrees puisti neuvottomana päätään.
"Tule kerran vielä ulos kankahalle, Andrees. Tule Frisiuksen luokse! Tai ei! Minä tiedän: mennään Heimin luokse, ja me kaikki kolme. Heim, sinä ja minä, neuvotteiemme vielä kerran kaikesta. Kuulehan, istumme siellä sen viheriän uunin edessä, jossa valkea räiskyy niin hauskasti, lamppu seisoo kistulla ja Heim on niin hupainen ja kertoo vanhoja juttuja täältä kotiseudulta."
Frans Strandiger katsoi Ingeborgia. Hän oli, silmänräpäysihminen kun oli, ja helposti innostuva, unohtanut koko välikirjan, ja nautti kohtauksesta. Vaikka hän olikin hyvin kärkäs tekemään pilaa kaikesta, ja vaikka hän kaikissa sattuvissa tilaisuuksissa kohta tulisikin itsensä aseman herraksi, oli koko ihailunsa nyt sentään tuon nuoren reippaan tytön puolella, joka ensin niin ylpeänä ja melkein pilkallisena oli seisonut kynnyksellä ja nyt taas niin pyytävänä.
"No lähdehän toki mukaan, Andrees", ilkkui Lena.
Tämä kääntyi häntä kohden: "Vaiti nyt", sanoi hän tylysti. "He tarkoittavat parastasi."
Silloin huomasi Frans Strandiger hänen äänensä sävystä, että koko asiansa oli kyseessä, ja samassa oli hän kuin muuttunut. Hän läheni Ingeborgia ja katsoen häneen ylpeästi ja voimistaan tietoisena sanoi hän vakavasti ja silmät säihkyvinä: "Neiti Landt! Tuo mies tuossa, Andrees Strandiger, täyttää kohta kolmenkymmenen. Minä olen melkein samanikäinen. Kumpikin olemme täys'ikäisiä. Punnitkaa nyt itse — teillähän on selvä järki" — tällä hetkellä hän ei ilkkunut — "miltä näyttää, että te kahdeksan-, yhdeksäntoista vuosinenne sekaannutte meidän toimituksiimme. Sanokaas" — hän laski kätensä serkkunsa olalle — "onko hän mies tässä vai ei?"
Silloin loi Ingeborg silmänsä maahan. Tuo voimakas itsetietoinen miehekkyys, joka ilmeni noissa silmissä ja tuossa ryhdissä, masensi hänet. Hänet valtasi kuin ruumiillinen pelko, että tuo mies saattaisi laskea voimakkaan kättensä hänenkin olkapäälleen, ja hänen täytyisi vaipua polvilleen.
Ingeborg katsoi häntä silmiin, kasvonsa lensivät yltä ja yltä punaisiksi: "Kaikki, mitä seuraa tästä", sano: hän verkkaasti, "lasken minä hänen edesvastuulleen." Hän kääntyi poispäin ja lähti ulos.
Kohta sen jälkeen tuli Anna Witt Ingeborgin luokse hänen huoneeseensa.
"Minut käskettiin pyytämään viinikellarin avainta. He aikovat tyhjentää
pullon parasta viiniä, sanoo neiti Strandiger. Herra palaa takaisin
Berliiniin ja herra Strandiger jää tänne!"
Hän poistui laulaa hyräillen porstuaan.
* * * * *
Vuoteen ääressä seisoi pastori Frisius.
"Koko elämäni on ollut lauantai-iltaa, herra pastori, aina puhdistamista ja aina siivoomista. Muuta ei. Niin monta lasta kun oli!"
"Mutta lauantaita seuraa sunnuntai."
"Niin seuraa. Ja se on mieleeni. Itseni vuoksi! Sydämessäni tuntuu niin kevyeltä nyt pyhän ehtoollisen jälkeen. Käyköön, kuinka käykin! Niinpä ajattelenkin nyt hyvää Jumalaa. Mutta Reimer? Ja lapset!"
"Olemme kaikki koettavat pitää huolta heistä, Rieke. Ole sinä rauhassa vaan!"
Sairas käänsi hitaasti päätään katsoakseen tupaan, joka oli täynnä ihmisiä.
"Niin, kaikki koetamme pitää huolta heistä", sanoi eräs vaimo, jolla itsellään oli neljä lasta.
"Te köyhyydessänne", sanoi kuoleva hiljaa.
Pastori Frisius lähti.
Thiel eukko palasi ikkunan äärestä, jossa hän oli hiljaa istunut koko ajan, kun pastori oli sisällä.
"Parasta on, Rieke, että sanot miehellesi, että hän menee uusiin naimisiin. Hänen täytyy tehdä se lasten vuoksi. Jos sinä sanot sen hänelle, tekee hän sen ennemmin. Silloin saavat lapset hoidon."
Sairaan kasvojen ylitse liiti hento puna ja silmänsä muuttuivat vielä loistavammiksi. Mutta sitte ajatteli hän kohta taas lapsiansa.. Olisi joku kunnon tyttö, ei enää vallan nuori, niin olisi se paras. Antje ei voi sitä tehdä.
"Jos Telsche Spieker suostuisi."
"Telsche?… Niinhän…"
Hän lepäsi hetken. Sitte kysyi hän: "Onko Peter Nahwer täällä?"
Vanha puuseppä astui vuoteen ääreen. Hänellä oli suussaan lyhyt piipunnysä kuten aina, vaikkei hän enää moneen vuoteen ollut polttanut. Lääkäri oli kieltänyt sen häneltä.
"Hän ei voi maksaa sinulle ruumisarkkuakaan, Peter Nahwer."
"Ei tee mitään, tyttöseni. Ensi syksynä! Ensi syksynä!"
"Jos vaan käy päinsä, Nahwer, niin tee kaunis arkku, hiukan hopeaista korennusta kanteen, ja kaksi seppelettä lasihelmistä. Lasten vuoksi.
"Saat yhtä sievän arkun, kuin Thomählen mummo, Rieke. Minulla on vielä jälellä niitä kauniita pielusruusukkeita. Ne kuuluvat oikeastaan sänkyihin ja piironkeihin; mutta ne näyttävät sieviltä."
"Yhdentekevää, Peter Nahwer, pistä niitä vaan."
"Sen teen tyttöseni!" Peter Nahwer astui pois sängyn viereltä ja imi piippuaan. Thiel eukko viittasi suurella kämmenellään hänet luokseen ja sanoi hiljaa, luoden häneen tuiman silmäyksen: "Sinä teet minulle ihan samallaisen arkun kuin Thomählillekin. Kaikki vuodet olen rinnan hänen kanssaan mennyt ylös kartanoon. En tahdo olla huonompi kuin hänkään. Kuuletko?"
Vuoteen vierellä seisoi nyt eräs toinen naapuri. Matalalla, heikolla lapsen äänellä kutsui hän heitä, ja he tulivat kohta ja puhuivat hiljaa ja kumartuivat vuodetta kohden ja palasivat takaisin ja sanoivat toisilleen: "Nyt hän ei enää kestä kauan", ja hän kuuli sen ja odotti loppuaan.
Maria Landt seisoi vuoteen jalkapäässä, nojasi tummaa päätään vuoteen päätylautaa vastaan, silmänsä olivat tulvillaan kyyneliä.
Silloin aukeni ovi, ja sisään astui Ingeborg. Hän meni suoraan sisarensa luokse ja sanoi: "Kuule… Andrees on allekirjoittanut vuokrasopimuksen, talo on vuokrattu."
Tuli ihan hiljaista tuvassa.
Sitte kuului joitakuita matalaäänisiä, tyyniä huomautuksia: "No. niinhän siis! Nyt ei Eschenwinkel enää seiso kauvoja!"
"Mitenhän käy nyt meidän?"
Sairas käänsi katseensa Mariaan. "Minua ei enää koske mikään. Minun työni talossa on päättynyt. Sinä sanoit aina, että hän olisi hyvä ihminen."
"Sitä hän onkin. Mutta toiset ovat puheillaan saaneet hänet hämmennyksiin."
"Sinä voit vaikuttaa enimmän häneen. Sinä voit kääntää kaiken vielä hyväksi. Älä unhota sitä. Minä… minä tahdon ajatella jotain muuta, nyt… On aika jo. Lapset… Maria, rukoilisitko sinä? Mutta korkealla äänellä. Minusta on, kuin en kuulisi enää. Mutta vilpittömästi, Maria, sinä tiedät, kuinka asiat ovat."
Silloin rukoili Marin, rukoili herkästi ja lämpimästi, ikäänkuin kohoisi rukouksensa, ei enää suustaan, vaan suoraan syvimmästä sydämestään: "Nöyrinä rukoilemme sinua, rukoilemme kahdeksan lapsen puolesta, että varjelisit heitä nälältä ja kaikelta ynseydeltä ja ansaitsemattomasta pahoinpitelystä ja pahoilla ihmisiltä ja erikoisilta onnettomuuksilta. Koska ei heitä enää voi olla suojelemassa äiti suuremmissa ja pienemmissä vastoinkäymisissä, niin rukoilemme me, että sinä sulkisit heidät huomioosi. Me rukoilemme sinua että sinä vaalisit heidän nousemistaan ja nukkumistaan, ja ett'ei heidän tarvitsisi palella talvella, ja että heillä olisi joku, jonka kaulan ympäri he saisivat kietoa kätensä. Me tiedämme että sinä olet kaikkien orpojen isä, ja ett'et anna yhdenkään orvon hukkaan joutua, mutta me tiedämme myöskin, että iloitset, kun lapsesi lähestyvät sinua pyytäen tai kiittäen. Me uskomme sinun lupauksiisi elämästä ja kuolemasta. Amen."
Hän antoi vaipua kätensä, jotka hän oli likistänyt rintaansa vastaan, ja odotti levottomana, kunnes tukehduskohtaus oli ohitse ja sairas taas raukeana ja vaikeasti hengittäen makasi, silmät puolisulkeuneina.
"Kuinka sanoitte? Onko Andrees Strandiger kuollut?"
Ingeborg kumartui kuolevan ylitse: "Ei, Rieke, hän aikoo lähteä luotamme."
"Rukoilkaa hänen puolestaan! Huokuu niin raikasta puhdasta ilmaa rintaani vastaan, kun sinä rukoilet. Rukoile!"
Maria nyyhkyi ääneen.
Silloin sanoi Ingeborg: "Anna kun minä!" Ja hän rukoili, äänessään rohkea luottamus: "Hyvä Jumala! Me kaikki olemme tuskassa ja vaarassa, koko Eschenwinkel ja me ja hänen äitinsä ja hän itse. Sinä voit kyllä tehdä, mitä sinä tahdot, mutta hän ei voi tehdä, mitä hän tahtoo. Osoita sinä hänelle voimasi. Muista lupauksesi, että tahdot, että kaikki ihmiset saavat avun. Niin auta siis meitä, anna kullekin leipänsä kotonsa ja talonsa. Meitä uhkaa hätä ja puute, emmekä ymmärrä sinua ja sinun tekojasi, mutta me uskomme Jesukseen Kristukseen ja luotamme häneen. Sinä olet saattava kaikelle hyvän lopun. Amen!"
Tähän tapaan rukoili hän, otsansa oli kyllä syvissä rypyissä, mutta silmänsä loistivat. Tuuli kohisi viuhuen kanavalla ja sade roiskui ikkunoihin.
Hänen vielä rukoillessaan, oli Reimer Witt astunut sisään. Hän oli työ-asussaan, ja talvitakki vedettynä korville. Hän näytti väsyneeltä. Kun hän näki ihmiset ja kuuli että rukoiltiin, huomasi hän, että loppu oli lähellä, Hän ei itkenyt: silmänsä eivät edes kostuneet, mutia kasvonsa lensivät kalman kalpeiksi ja silmiinsä nousi jäykkä tuijottava synkeys. Hän oijensi lääkepullon, joka hänellä oli kädessään, Marialle ja kumartui vuoteen ylle.
"Andrees?" kysyi Maria.
"Hän seisoo tuolla ulkona ikkunan takana, ja katsoo tupaan. Jumala tietäköön, mitä hän siellä tekee… Rieke…"
"Oma Reimerini… Hänen pukunsa istuu hyvin, Reimer! Nyt en voikkaan tänä vuonna mennä Herran ehtoolliselle… ensi vuonna menen. Pukusi istuu hyvin, Bertha!… Fritz, sinä et voi tulla mukana kirkkoon. Nuttusi… Nyt heitä on vielä kuus' jäljillä, Reimer. Nyt lähdemme. Jumalan kiitos, että taas on kerran sunnuntai."
Sielunsa yritteli ensimmäisiä raukeita siivenlyöntejään: hengitys heikkeni ja keveni. Noin keveästi ei oliut Rieke Witt pitkiin aikoihin hengittänyt. Sielunsa astui kynnykselle, silloin seisahti sydän. Sielu kohosi korkeuteen, maja oli tyhjänä. Ja kun maja on tyhjä, rappeutuu se. Tuossa olivat enää vaan rauhalliset kuolleenkasvot.
Silloin meni Maria Landt loiselle puolelle lasten luokse. Ovi aukeni edessään keveästi, kuin itsestään. Fritz tuli hänelle vastaan. Maria polvistui hänen eteensä. Nyt oli Fritz aivan yhtä pitkä kuin tuo pitkä, kaunis neito.
"Fritz, äitisi on lähtenyt nyt."
"Onko hän kuollut?"
Suuremmat lapset rupesivat itkemään, pienemmät yhtyivät heihin. Fritz yksin pysyi tyyneenä. Hän rypisti otsansa, kuten Ingeborg äsken rukoillessaan.
"Sinä sanot, että hän on lähtenyt?"
"Kauas pois, toiseen maailmaan."
"Paistaako siellä aurinko? Ja onkohan siellä aina syötävää?"
"Luulisin, Fritz."
"Noh… sittehän on hyvä, että hän on lähtenyt. Täällä ei aina ole niinkään hääviä. Mutta nythän me kerran taas saamme jotain. Kun Hans Leesenin isä kuoli, niin toivat ihmiset lihaa ja kakkuja, suuria valkeita rinkilöitä."
Maria Landt! nousi seisaalleen. Sielussaan tuntui kuumaa haikeata itkua: On toki toisinaan hyvä, että joku lähtee pois. Silloin tulevat toiset ravituiksi. Tuo on sitä 'toisten tähden kuolemisia'.
Päätään rupesi pakottamaan, ikäänkuin olisi joku laskenut kätensä raskaasti hänen päälaelleen. Hän palasi takaisin tupaan. Kaikki olivat poistuneet. Reimer Witt istui yksin vuoteen ääressä. Maria tarjoutui valvomaan yön hänen kanssaan, mutta Reimer pyysi häntä lähtemään.
Hän lähtikin, lähetettyhän ensin Antjen, joka ihan hämmennyksissään seisoi väliköllä, lasten luoksi. Kun hän meni kanavan vieriä, — oli ihan pimeätä, ja hänen oli vaikea päästä eteenpäin, niin kiivaasti iski tuuli häntä vastaan — tunsi hän yht'äkkiä taas itsensä niin heikoksi, että hän jäi seisomaan. Taaskin heräsi hänessä, kuin painaisi sen hänen aivoihinsa joku raskas käsi, tuo umea kolkko ajatus, että toisen kuolo on toisen onni. Niin äkillisesti ja ruumiillisesti tuli tämä ajatus häneen, että hän tunsi päätään huimaavan. Mutta hän kiskaisi itsensä tällä kertaa vielä vapaaksi. Hän nousi raskaasti polviltaan ja lähti lannistuneena ja mieli samean alakuloisena eteenpäin.
Kuolema, jota hän oli ollut näkemässä, oli koskenut liika kovasti hänen sieluansa, joka luonnostaankin oli pehmeä ja herkkä, hän ihan hupeni tuskautuneeseen mielialaansa ja kadotti kaiken yhteyden tuntemisessaan ja tahtomisessaan. Toivoton lohduton hämmennys kartanon ja Eschenwinkelin oloissa hämmensi koko hänen sielunsa. Myrsky oli jo kauan riehunut hänessä, ja yhä kasvavalla voimalla. Nyt, tänä yöhetkenä, vilahti ensimmäinen valkea vaahto näkyviin tokeitten tuolla puolen. Vielä sysäys, ja hurjistunut meri on hukuttava sielunsa.
Kuitenkin nukkui hän seuraavat yöt, senmukaan kuin Ingeborg muistaa, syvästi ja rauhallisesti ja toipui hiukan.
Sillä välin valvoi Reimer Witt yksin ruumiin ääressä.
Hän kävi ja kävi ympäri pöytää, joka seisoi keskellä huonetta. Joka kerta, kun hän meni vuoteen puolelta, katsoi hän noita kalpeita hiljaisia kasvoja, ja joka kerta kun hän meni ikkunan puolelta, katsoi hän erästä kuvaa, joka oli ripustettu kummankin ikkunan väliin seinälle. Oikeastaan piti siinä riippua peili, ja he olivat usein puhuneet siitä, että ostaisivat siihen kauniin peilin, kun neljä vanhinta lasta olivat päässeet ripille. Sitä ennen arvelivat he, ei heiltä liikenisi rahaa semmoiseen. Niinpä riippui siinä nyt kuva. Se oli kirjava kuva, kaksi korttelia korkea ja saman verran leveä, ehkä noin kaksikymmentä vuotta vanha, ja sen alla seisoi lukea: Vernevillen taistelu.
Ensinnä hän ei tietänyt, mitä noilla oli yhteistä, noilla kahdella, noilla kalpeilla kasvoilla ja tuolla kirjavalla kuvalla. Mutia sitte se yht'äkkiä selkeni hänelle. Otsalleen helmeili hikipisaroita, kun hän nyt jatkoi ajatella sitä.
Hän oli tähän asti elämässään kokenut yhden ainoan järkyttävän päivän, tuon päivän Vernevillen luona, ja nyt liittyi siihen päivään tämä tämänpäiväinen päivä, yhtä kamala ja yhtä sydäntäjärkyttävä. Tuo päivä silloin oli tehnyt hänestä vakavan mielien, tämä nykyinen teki hänestä hiljaisen. Ja tämä ajatus sai sydämensä lyönnit seisahtumaan.
Kun sielunsa kamppaili nykyhetken tuska-aallokosta, uupui se menneitten tuskien muistelemiseen.
"Kuuletko, kuinka kanuunat jyrähtelevät, Reimer?"
Jan Requast, hänen vierustoverinsa rintamassa, Stülperkoogin renki, tuijottaa häneen silmät selkosen selällään. Kypäränsä on liukunut niskaan ja otsallaan poreilee suuria hikikarpaloita, kuin valkeita naulankantoja.
He ovat kumpikin vielä nuorukaisia, kahdenkymmenen vuoden vanhoja, ovat astuneet auran kurjessa, antaneet lokkien leijailla ympärillään ja laulaneet. Joskus silloin tällöin ovat käyneet kirkossa, joskus tansseissa, eivätkä ole suuria tuumineet sinne eikä tänne.
"Rutisee aivan kuin äidin kahvimylly! Kuuletko, Reimer?"
Reimer Witt purasi huulensa yhteen. Silmänsä tuijottivat synkkinä valkeaa pölyisiä maantietä eteenpäin. Toinen pataljoona marssii ohitse, tuonne kanuunoja kohden. Henrik Thieliä ei näy missään.
"Marssimaan! Nyt!"
"Onpa onni, että he kaikki lähtevät yht'aikaa. Kymmenen tuhatta edessä ja kymmenen tuhatta takana… muuten viskaisi kaikki, kaikki kädestään ja juoksisi, juoksisi, kunnes tapaisi jonkun pellon, kaukana tästä rutinasta ja räiskeestä ja jyrähtelystä ja jyskeestä, ja auran sillä pellolla, tai lapion, jonka voisi ottaa käteensä ja ruveta muokkaamaan peltoa ahkerasti ja kunnollisesti, armasta rauhallista peltoa, jonka yllä lokit leijailevat.
"Kuuletko. Reimer? Tuo on meidän miestemme kivääripauketta."
"Tuossa edessä palaa kangas… vai mitä tuo on?"
Tuossa edessä on kaikki sinisenharmaata pilveä. Ne heittelehtivät, nuo pitkät veltot jättiläiset, levittäytyvät koko pituudessaan maanpinnalle ja jyrähtelevät.
"Me olemme vielä kaukana ampumalinjasta, Jan!… Luulen ett'emme tulekkaan siihen vielä ennenkuin… huomenna ehkä."
"Niinkö luulet?… Minä haluaisin muuten…"
"Mitä haluaisit…"
"Partioretkiä!… käydä retkeilyillä…"
Kenttä on muuttunut alavammaksi oikealla…
"Niin… mutta missähän ovat nuo kymmenen tuhatta edessämme?"
Vaan harvassa siellä täällä näkee jonkun upseerin, kyyristyneenä alas, kuin aikoisi hän hypähtää, sapeli pistettynä maahan eteensä. Pari kolme hevosta pitkät siniset satulaloimet liehuvina nelistää makaavain ihmisten ylitse.
Rivittäin makaavat ne siinä, sääret hajalla, pyssynperä poskella, savussa.
"Reimer… kuuletkos!"
Joku kirkahti. "Se oli joku eläin, Reimer."
Siinä makaavat he rinnakkain.
"Siirry hiukan syrjempään. En voi tähdätä. Näetkö noita punahousuisia miehiä tuolla?"
"Siirryppäs hiukan. Fritz!"
Kuin kuolleena makaa hän siinä.
Kuin kuolleena? Pajunetti makaa viistoon maata vastaan, pää on vaipunut pyssynperää vastaan, vasen silmä on sulkeutunut, ja karsastava, oikea silmä… se on auki?
"Kuule. Jan! Fritz Hollenwalt on kuollut!"
Edessä kaatuu eräs upseeri, vielä eräs: edellinen kaatuu eteenpäin kuin tinasotilas, toinen vaipuu polvilleen ja pitää käsiään korkealla ristissä miekkansa kahvalla. Vasemmalta kuuluu vaikeroiva kirkaisu. Joku husaari ratsastaa viistoon heitä kohden, hän ei välitä ampumisesta, hän tulee paljainpäin ja käsivarsi paljaana, sitä myöten valuu verta. Kun hän tulee lähemmäksi, näkee Reimer Witt, että punainen heinikko on värjännyt hänen saappaansa punaisiksi.
Herra Jumala!
Yht'äkkiä, ikäänkuin teatterissa, kun tapahtuu näyttämönmuutos, nykäys… ja kaikki muuttui sielussaan… Kaikki mikä äsken oli niin tärkeänä ja leveänä ja suurekkaana seisonut etualalla: nuo kirjavat univormut, ja kaupunkityttö ja ruoska nahasta nivottuine varsineensa. Jan Requast, tuo iloinen paras ystävänsä…. ne pienenevät ja väistyvät puoleen… ja nyt tuli taas esiin jotakin… joka oli ollut ihan taustassa piilossa sielussaan kaikellaisen särkyneen ja hyljätyn leikkikaluroinan seassa. Tähän loukkoon syöksyivät ajatuksensa ja etsivät ja löysivät joitakin katkonaisia särkyneitä palasia ja karkasivat niihin kiinni kaksin käsin.
"Nuo kirotut ruskeat miehet tuolla vallin takana!… Witt! tähtää… tarkkaan…"
Mä oon vain lapsi pienoinen,
On heikot voimat mun;
Oi, missä löydän autuuden,
Miss' onnen kaivatun?
"Kolmensadan metrin päähän! Kuule, minä osasin. Hän sai kylliksensä…
Minuun on sattunut… minäkin… sain… kyltikseni…"
Jos sinun henkes lohdun tois
Mun viime hetkelläin,
Niin kolkko kuolo matka ois
Vain taivaan maita päin.
"Ylös!" Rummut soivat. "Pois tieltä niiden pitää, niin totta kuin olemme schleswig-holsieinilaisia." Kolme kaatuu yhtä haavaa.
"Olkoon Herra heidän kanssaan…"
Kun saavun taivaan portillen,
Niin, isä ikuisiin
Suo asuntoihin autuuden
Mun päästä ihaniin.
Reimer Witt- kääntyi katsomasta kuvaa ja lähti hitaasti ja verkalleen jatkamaan vaellustaan tupaa ympäri, ja kävi kuin joku poika, jonka pitäisi toimittaa joku asia, ja joka astelee hitaammin ennen juuri kuin pääsee perille, muistellen, mitä hänen pitäisi sanoa. Kun hän tuli vuoteen kohdalle, aikoi hän jatkaa kävelyään. Mutta silloin kääntyi hän puolittain, ikäänkuin kuuntelisi hän jotain kaukaista ääntä, jotain komentokäskyä, ja yht'äkkiä lankesi hän alas, aivan kuin kerran Vernevillen luonakin, pysyi hiljaa polvillaan, ja taaskin, kuin silloinkin sammalteli hän lapsuudenaikaisia rukouksiaan. Mutta tällä kertaa hän ei noutanutkaan niitä huoneen loukosta. Nyt ne loistivat kuin säteilevät helmet ihan edessä oven suussa.
Sitte Vernevillen päivän tiesi Reimer Witt, että maailmaa hallitsi Jumala, Jumala niin läheinen ja persoonallinen, että häntä voi puhutella "sinuksi".
Sanovat, että siitä on nyt niin ja niin pitkä aika, kun teimme retkemme Ranskaan! Mutta on vielä tuhansia koteja avarassa isänmaassamme, on pieniä ja suuria, on vuorien rinteillä ja virtojen varsilla ja merien rannoilla, joissa tänä päivänä vielä taistellaan taistelua Ranskaa vastaan. Muistossa, valvoen ja unissa, taistelevat muutamat, toiset ovat tuoneet mukanaan kuoleman idun märjästä leiristä, kylmistä vartiopaikoista, nälän ja kylmän vaivoista, haavoista ja sairaudesta, ja kaatuvat yhä tänä päivänä isänmaan puolesta: toiset, jotka ovat olleet lähellä taistelutanterella tai jälkeenpäin kaatuneita, kantavat sielussaan ja elämässään, ravinnossaan ja puvussaan, kasvatuksessaan ja elämäntavoissaan Vernevillen luona saatuja arpia. Kuinka kauan taistelemme vielä? Tämä koko sukupolvi on saanut vaeltaa haultaan, ennenkuin meillä on rauha.