KOLMAS LUKU.
Kahdeksan päivää senjälkeen, eräänä kolakkana lokakuuniltana, istui Hinnerk Elsen Anna Wittin kanssa pöydän ääressä. He olivat lakanneet aterioimasta, emännöitsijä oli jo noussut pöydästä. Kun Hinnerk Elsen hyvillään sytytteli piippuaan, muistui mieleensä, mitä vanha ystävänsä Heim Heiderieter silloin illalla oli puhunut kanavan rannalla. Tämä taas tuli hänelle mieleen sentähden, että Anna Witt koko päivän oli ollut niin omituisen hiljainen. Muutenhan täytti hänen äänensä koko talon.
"Vaivaako sinua mikä?"
"Mikähän minua vaivaisi? Ja mitä se sinuun kuuluu?"
"Isäsi on sanonut…"
"Ah… kun sinä olet ikävä."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" sanoi Hinnerk Elsen, ja otti kummissaan piipun suustaan.
"Isäni on sanonut, että sinun pitää pitää silmällä minua vai? No, pidähän Herran nimessä sitte."
"No, pidänhän minä!"
Tyttö tuijotti eteensä: "Niinkö vai?" sanoi hän. "Luulenpa, että vielä minä sinulta puijataan." Nyt katsahti hän nauraen ylös, mutta silmäinsä pohjalla piili levottomuutta ja hätää.
"On iltasin niin yks'toikkoista!" sanoi hän ja leikki näppärillä sormillaan pöytäliinan kanssa. "Emännöitsijä menee nukkumaan jo puoli yhdeksältä, sinä täsmälleen kello yhdeksältä. Mutta silloin en minä vielä ole väsynyt. Sinun pitäisi silloin vielä pieneksi aikaa jäädä kanssani."
Nyt hän katsahti taas häneen, ja taaskin piili silmäinsä pohjalla hätää. Mutta Hinnerk Elsen ei sitä huomannut. Hän kaiversi piippuaan, joka oli tukossa. Miten epäsäntillistä tuommoinen, piippu tukossa! Hinnerk Elsen oli levollinen tuumiva mies, joka oli liian mukava, kiinnittääkseen tarkempaa huomiota toisiin, ja liika itserakas, voidakseen uskoa, että jotakin voisi olla häneltä salassa. Hän oli niin vakuutettu omasta erinomaisuudestaan, että hän olisi uskaltanut vaikka ummessa silmin taivaltamaan maailman lävitse. Kukahan voisi ja tohtisi puijata Hinnerk Elseniä?
Silloin rukoili Anna Witt vielä kerran sielunsa puolesta.
Hän siirsihe lähemmäksi häntä, nojautui taaksepäin ja sanoi: "Minä olen vielä niin nuori."
"Sinä täytät kesäkuussa seitsemäntoista."
"Niin, mutta sinä luulet, että minä olen vielä lapsi kuin Bertha. Mutta sitä en ole."
"Et ole!" sanoi hän ja lämpeni hieman: "Et ole lapsi enää, sen näen päältäsi. Mutta et ole vielä tarpeeksi järkevä. Kun olet tullut järkeväksi ja minä olen saanut täydet kaksituhatta markkaa säästöpankkiin, niin sitte…" ja hän nyökäytti päätä hänelle, vilkauttaen hiukan silmiään.
Tyttö nojautui häntä vastaan ja sanoi: "Minä olen tarpeeksi vahva nyt jo. Minä ansaitsen viisikymmentä taalaria. Jos sinä pidät minusta, niin voithan osoittaa sen. Onhan tapahtunut usein, että on tullut jotain väliin, ja on tullut onnettomuutta. Jos nyt livahtaisinkin pois sinulta? Etkä olisikaan pitänyt tarpeeksi silmällä minua?"
Silloin kohottausi Hinnerk Elsen arvonsa tuntevana miehenä seisomaan ja sanoi: "Tyttö, tyttö, mitä kuhiseekaan päässäsi. Kyllä minä sinua silmällä pidän, ja ovathan isäsi ja äitisi myöskin lähellä."
Silloin oli tyttökin seisaallaan vihastuneena ja kiihdyksissään: "Niinpä, jos olisinkin joku hieno neiti! Ne saavat olla kotona, ja ovat hyvissä turvissa. Silloin ei minullekaan tapahtuisi mitään! Mutta äiti on kipeä, ja isä raataa pellolla ja minä olen vieraassa talossa, ja sinä?" — hän tyrkkäsi häntä kädellään ja katsahti häneen hurjasti — "sinä olet vanha ja nitkistynyt kuin Pellwormer! Olet kova ja sitkistynyt kuin anturanahka!"
Torat saanut lähti murahdellen pois.
Niinpä rukoili Anna Witt kahteen kertaan sielunsa puolesta. Mutta Hinnerk Elsen ei ymmärtänyt sitä rukousta. Hänellä oli varma mielipiteensä kaikesta, eikä hän ollut mikään ihmistuntija. Hän oli liika kankealiikkeinen kumartuakseen toisten pienten ihmisten puoleen ja kurkistaakseen niitä silmiin, piilisikö niissä mahdollisesti tuskaa tai huolta. Yhdeltäkään toiselta ei ole Anna Witt, sikäli kuin tiedetään, pyytänyt apua.
Samana iltana meni Andrees oikotietä kankaan poikitse kylää kohden. Ilma oli sumuinen ja kostea, oikea tuollainen surunhimmeä, uneksumaan saava ilma. Silloin, kun hän siinä koetti taistella ajatuksiaan vastaan ja irroittaa niitä kotiseudusta ja vanhasta rakkaudestaan, tuli hänelle vastaan kylästä käsin Maria. Hänen kookas naisvartalonsa tuli esiin hämärtävästä ilmasta, kuin joku ilmestys.
"Sinä näytät väsyneeltä. Maria! Mistä sinä tulet?"
"Tulen vaivaishoidon esimiehen luota. Kävin pyytämässä apua Witteille."
"Oletko taaskin valvonut?"
"Viime yön."
"Jätä sinä tuo vanhojen naisten tehtäväksi", sanoi hän nyrpeästi, "niissä ei ole mitään turmeltumisen varaa!"
"Sinä et käsitä, Andrees, että ihmisen sydän saattaa hehkua halusta auttaa."
Andrees puisti ylpeästi päätään. "En, sitä minä en käsitä. Minä en ymmärrä sinua."
"Minä tiedän sen. Andrees… Aiotko todellakin jättää meidät, ja Frans
Strandiger tulee isännäksemme?"
"Voinko minä jäädä tänne teidän kanssanne, tänne, jossa ei kukaan minua ymmärrä?"
"Sinä itse et ymmärrä itseäsi. Andrees! Itse et! Jos nyt lähdet pois… niin on tuleva aika, jolloin kaipaat ja ikävöitset tänne, jolloin olisit iloinen, kun saisit nähdä edessäsi kankaan ja Pohjanmeren ja saisit kuulla jonkunkin puhuvan alasaksaa. Sydämesi on hiutuva ikävästä, ja mielessäsi on tuntuva tyhjältä ja kylmältä, ja jos vaan on mahdollista, niin palaat tänne, joll'et muuta varten, niin ainoastaan saadaksesi edes kuolla täällä. Tunnen sinut lapsuudesta asti ja tiedän että sisimmällä sydämelläsi riiput kotiseudussa ja että koto ja kotiseutu siitä saakka, kun olet täällä taaskin, taistelevat saadakseen sielusi takaisin. Olen joka kirjeestäsi tuntenut, ett'et tuolla ulkona vieraassa elämässä ole löytänyt mitään tyydytystä, ja näin sinut eilen, kun tulit ulos alhaalta puutarhasta, ja aurinko paistoi, ja sinä jäit katsomaan kaunista vanhaa taloasi ja navettojasi ja kuulit eläinten mekastelevan ja katselit niin rauhattomana ja onnettomana kaikkea, mikä on sinun omaasi."
Hän katsahti ulos kankaalle ja kalpeat kasvonsa olivat liikutetut: "En se ole minä, joka sinua pyydän. Minä olen kokonaan vetäynyt itseeni, ja minä en toivo mitään ulkopuolellani. Mutta oma kotisi puhuu sinulle. Maa ja koko seutu syyttää sinua." Hän osoitti kädellään metsää kohden, joka seisoi liikkumattomana raskaassa ilmassa, ikäänkuin kuuntelisi se. "Tuolta ovat esi-isäsi tulleet, ja pitkän taistelun jälkeen, joka melkein kävi ihmisvoimien ylitse, ovat he ottaneet voiton mereltä. Voitetun alueelle ovat he rakentaneet Strandigerkartanon. Nyt hallitsee siellä viides tai kuudes sukupolvi, ja nyt aiot sinä jättää kaiken, vuokrata pois ja myydä kurjasta rahasta? Ja lapsesi ja jälkeläisesi ovat olevat kodittomat sinun tähtesi."
"Olenko minä mikään orja? Tekeehän jokainen, joka vaan voi, mitä itse tahtoo."
"Ei, me emme tee, mitä itse mielimme. Sinun isäsi ei asettunut uunin taakse loikoamaan: hän meni ulos matalikolle valtaamaan mereltä uutta maata itselleen ja lapsilleen. Reimer Witt lähti sotaan, eikä kysynyt, miksi; hän sanoi itselleen, että sen täytyi tapahtua, maan vuoksi, nyt raataa hän aamusta iltaan raskaassa loputtomassa työssä. Antje Witt menee penikulmia, aamun sarastaessa, ulos vaaralliselle matalikolle etsimään lapsille, jotka eivät ole hänen omiaan, ravintoa. Kaikilla meillä on työmme. Meitä ajaa velvollisuuden pakko. Me tottelemille omaatuntoamme, koska se puhuu meille kovalla tunkevalla äänellä. Me luulemme, että meidän täytyy, vaikk'emme tahtoisikkaan, ja me tiedämme, että siinä löydämme rauhamme. Me teemme kaikki lyötä, koko kylä, ainoastaan vanhat eivät, jotka eivät enää jaksa, jotka istuvat tien varrella ja odottavat Herraa, sinä yksin et, ja ne, jotka sinä olet tuonut kanssasi, -ja semmoisia… semmoisia halveksimme me!"
"Entä Heim Heiderieter, sinun… ja teidän kaikkien ystävänne?"
"Älä hänestä nyt! Jätä hänet poikkeukseksi! Hän on vielä muodostumassa. Älä väitä, että hän on laiska. Hän kantaa raskaita vakavia ajatuksia itsessään, eikä elämänsä ole kevyt. Koti ja kotiseutu ovat auttavat häntä, niin että hänestä tulee ehyt ihminen."
"Jos häntä autetaan, niin miks'ei minuakin?"
"Mutta ell'et tahdo? Kun sysäät luotasi ja hylkäät kaiken hyvän ja rakkaan ja entisen, ett'ei se häiritsisi sinua? Eiköhän siten ole vai? Vai puhunko perättömiä. Jos jäisit tänne, voisitko täällä pysyä laiskana, nauttijana? Eiköhän kotosi ja maasi, ystäväsi ja Eschenwinkel, matalikko ja Flackelholm, eivätkö ne kaikki kannustaisi sinua työhön, tekemään hyvää ja luomaan uutta? Mutta tuolla, vieraassa maailmassa, tuolla, kaukana kotiseudun puutteesta ja vaivannäöstä, siellä voit olla laiska ja nauttia, ja elättää itseäsi kotiseutusi hiellä ja työllä."
Hän etsi Andreeksen katsetta. Mutta tämä tuijotti sanattomana eteensä.
Silloin kääntyi Maria poispäin ja lähti pois, ja Andrees ei voinut olla katsomatta hänen jälkeensä, kunnes hän oli kulkenut yli kankaan ja hävisi sumuun.
Andrees jatkoi matkaansa kankaan poikitse kylää kohden, ulkonaisesti näytti hän kyllä tyveneltä, käyntinsä oli varma ja ylpeä, mutta sielunsa pohjalla kuohui ja aaltoili: "Minä teen sen! Mitä pitää minun tehdä?"
Hän ei ajatellut itselleen selväksi, minne hän nyt aikoi, ja kuitenkin tiesi hän tarkalleen, mikä oli matkansa päämäärä! Edessään ylenivät kylän ensimmäiset rakennukset, pitkiä, jykeviä olki- tai turvekatoksia matalain punaisten seinien yllä. Ilta hämärsi jo, missään ei näkynyt valoa, ei kuullut ainoatakaan ääntä, eikä nähnyt yhtään ihmistä. Kaikki näytti kuolleelta yhtä hyvin ylhäällä taivaassa kuin alhaalla ihmisten kesken. Navetoista kuului silloin tällöin kytkyinten kitinää. Häntä rupesi melkein kammottamaan.
Kirkkotarhan portti aukeni matalasti kirahtaen, ja hiekkakivinen patsas isänsä haudalla seisoi hänen edessään kuin kivettyneenä suorana miehenä ja katsoi mykkänä ja ikäänkuin väliäpitämättömänä häneen. Ajatuksettomasti ja kuitenkin hyväillen hiveli hän kädellään murattiköynnöstä, joka kiemuroi kirkkotarhan aitausta. Tuolla kirkontornin ja kirkon välillä seisoi se mies, jonka luokse hän oli matkalla, ja jonka sanaa hän halusi kuulla, niin paljon kuin hän peikäsikin sitä.
Frisius, joka kumarassa hartein ja vaivalloisesti — hän oli silloin jo hyvin heikko — läheni ylös polkua myöten, oijensihe hämmästyneenä suoremmaksi: "Andrees, poikaseni? Et ole käynyt vielä minua tervehtimässä! Aioitko minun luokseni?
"En ihan, setäni… tai kuitenkin…"
"Vai isäsi haudalleko aioit?"
"Käväisin siellä!" sanoi Andrees. "Aioin ilmoittaa sinulle, setä, ennenkuin ennättäisit kuulla siitä muilta, että olen tuuminut vuokrata maatilani."
Pastori Frisius katsahti ylös Andreekseen, — hän oli paljoa lyhyempi kuin Andrees Strandiger. "Olen kuullut, siitä. Heimiltä. Selitä minulle se! Ryhdytkö johonkin virkaan, vai oletko saanut jonkun toimen kaupungissa?"
"En semmoista! Vaan… olen päässyt näkemään liika paljon maailmaa ja ihmisiä."
"Ja sekö estää sinua viljelemästä isäisi maata, ja täyttämästä velvollisuuksiasi. Hautaa siinä tapauksessa kaikki näkemäsi ja oppimasi, Andrees: mutta älä tänne, hyvään maahan, vaan jonnekin, jonne semmoiset kuuluvat."
"On kummallista, kuinka ette kukaan voi minua ymmärtää."
"Ei, vaan se on kummallista, ett'et sinä ymmärrä meitä… sinä aiot vuokrata talon Frans Strandigerille?"
"Niin! Olen ajatellut sitä: hän on sukulaiseni ja kelpo maanviljelijä."
"Ihmiset täällä eivät voi pitää hänestä, eivät ole lapsesta asti osanneet pitää. Hänessä on jotain semmoista kovaa ja tylyä, ja hän halpelee kansan miestä. Sanovat täällä, että hänellä ei ole sydäntä. Teillä kummallakaan, teillä ei ole sydäntä!"
"Sinä olet ankara. Sinä sielunpaimenena!"
"Muistatko vielä kertomuksen, Andrees, hänestä, joka myöskin tahtoi ja lähti pois, ja muutti kauas vieraille maille? Tiedätkö, miksi hän lähti? Sanon sen sinulle: siksi että elämä isänsä huoneessa oli liika rauhallista ja ahkeraa ja siivoa hänelle."
"Setä!… Mutta sinähän olet jäänyt ajastasi jälille."
Frisius nyökäytti harmaata päätään, ja katseli hautakivien ylitse, jotka lepäsivät tai seisoivat ympärillä ja jäi tuijottamaan koillista kohden matalain pajukkojen ylitse, joiden yllä haaleanharmaa ilta-utu loputtomana huuruili. "Niin sanovat. En ryhdy väittelemään siitä: siitä ei väittelyillä selvitä. Näetkös, sumu harsoo tänä iltana kaiken. Mutta nämä asiat ovat aina sumun harsoomina. Siitä huolimatta emme osaa olla yrittämättä kurkistaa sinne taakse, tuijottaa sinne ja etsiä tietä. Ainoastaan ihan joutavimmat, hyvän Jumalan lammaspaimenet harhailevat tylsinä ja määkien, tarkoituksetta ja päämäärättä edes- ja takaisin sumussa, eivätkä tutki ja kysy. Mutta me toiset kysymme, me, sinä, minä monta muuta ympärillämme, myöskin Antje Witt ja Reimer ja Reimerin vaimo, joka on pyytänyt pyhää ehtoollista, ja jonka on niin vaikea hengittää. Me kaikki kuljemme sumussa ja kysymme: Missä olemme? Minne menemme? Emmekä saa lepoa ennen, kuin luulemme sen tietävämme."
"Tiede tietää, sen. Filosofia."
"Filosofiako? Arvonsa sille! Sekin tähystelee hengen silmillä sumuun. Kuinka kauas kantaa sen katse? Sano minulle ainoakin tulos, joka on varma, sano minulle ainoakin tie, joka vie valoon! Voisin laulaa laulun, suruisan laulun filosofian kirouksesta, sen siunauksesta, tässä suhteessa, voisin puhua hyvin vähän. Se on tehnyt enimmät lapsensa ylpeiksi ja koviksi ja yksinäisiksi. Se ei ole mikään äiti, sillä on kivikasvot.
"Ja luonnontieteet?" Hän seisahti, ja syvällepainuneissa silmissään hehkui tulinen kirkas innostus. "Kävin kaksi vuotia sitten Berlinissä — se oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa, minä en nimittäin elä enää kauan. Silloin kävin 'Uraniassa'. Viisi tuntia viivyin siellä, katselin ja tarkastelin kaikkia koneita, ystävällinen oppaani selitti minulle kaiken — ja minä", äänensä melkein katkesi liikutuksesta, "minä iloitsin jumalaisesti, Andrees. Tarkoin silmin ja tarkoin tähystimin katsovat he ja katseensa kantaa kauas, kauas sumuihin. Paljon maailmoja näkevät he, mutta eivät kaikkia. Ehkä tuhannennen osan. He tuntevat ne aineet, joista ne ovat muodostetut, ja tuntevat ne lait, joiden mukaan ne matkaavat avaruutta. He ovat kolpolnilla tutkineet hänen tekojaan, ja ovat kuin toukat kalunneet hänen istuimensa jalkalaudan lävitse, Monta seikkaa tuntevat he hänen työpajassaan. Mutta tuntevatko he silti hänet itsensä? he sanovat itse, ett'eivät he tunne häntä. Olethan kurkistellut heidän kirjoihinsa. Oletko kuullut heidän huutoaan sumussa? Olemme harhassa. Taaskin harhassa! Emme ikinä ole löytävät tietä."
"Mutta kuule nyt, kun sanon: sumut niittyjen yllä. Andrees, ne voi eräs hajoittaa. Ainoastaan yksi ainoa. Näin sen tänä kesänä, eräänä iltana, siiloin nousi tuolla toisella puolella — tuolla toisella puolella. Andrees! — ukkosilma, kirkas salama välähti ja kohotti silmänräpäyksen ajaksi esirippua, välähti kaksi kertaa, kolme kertaa, kolmannella ihan kirkkaasti. Selvästi näin silloin edessäni niityn ja valkean tien, joka vie kaupunkiin. Me itse, Andrees, emme omin voimin voi täältä nähdä sitä tietä: on liika pimeätä. Mutta tuo suuri salaperäinen lähetti salamansa tuolta puolen, kaksi kertaa, kolme kertaa, ja silloin näimme selvästi tien!"
Hän yski heikosti ja työläästi.
Andrees Strandiger pudisti päätään. Suunsa ympärillä oli katkera tuskaisa ilme. "Olette haaveksijoita kaikki tyyni, setä. Sinä ja Maria ja Antje Witt…"
"Tuo on oikein, mainitse meidät kolme rinnan! Me kuulumme yhteen. Me emme häpeä sisartamme. Tässä olemme. Ja esitäppäs sinä nyt kaikki maineettomat ja maineekkaat nimesi meitä vastaan. Nyt on usko uskoa vastaan. Sillä sekin, mitä te sanotte näistä asioista, on uskoa, aivan kuin meidänkin, eikä mitään tietoa. Ja nyt kysyn sinulta, Andrees, miten arvelet, kummat ovat onnellisempia, uskollisempia ja rauhallisempia, ne joilla on risti johtotähtenään elämänsumussa, vai ne, joilla on harppi johdattajanaan? Kummalla on kirkkaammat silmät? Sano, koeta se!"
Andrees ei vastannut. Hän seisoi tuokion vaieten toisen edessä.
"Suvaitse että lähden!" sanoi hän viimein — "joku toinen kerta…"
"Tulkoon joskus tuo toinen kerta, Andrees!"
Ja Andrees palasi tietään hiljaisen kylän lävitse, pujotteli talonpoikaisasuntojen välitse, joiden ikkunoista sieltä täältä pilkoitteli kotoinen valkea kirkkaasti ulos pimeään yöhön. Sitten muuttui maaperä alavammaksi, ja hiekkaisemmaksi. Vasemmalla näkyi Nummitalo ja oikealla koulu, ja nyt rupesi häämöttämään pimeästä esiin Reimer Wittin tupa.
Poikkitiellä seisoi pikku Fritz Witt ja kertoi: "Isä on mennyt apteekkiin ja äiti yskii."
Strandiger heräsi ajatuksistaan: "Mitä pitää minun teiniä?"
"Isä on sanonut äidille, ett'ei meillä ole ropostakaan rahaa koko talossa. Onko sinulla yhtään groschenia?"
"Kerjäätkö sinä?"
"Minäkö? Minä en ole mikään kerjäläispoika! Mutta sinähän menet ohitse tästä! Ja äiti sanoo, että Annalla vielä on viisitoista markkaa saatavana paikastaan. Tulehan kanssani!"
Strandiger punastui koko kauniilta ylpeiltä kasvoiltaan ja lähti pojun mukana.
Hänestä tuntui niin epämukavalta. Välikkö oli niin matala, perunoita oli kaadettu nurkkaan, ilma tuvassa oli niin ummehtuneen vari ja Rieke Witt näytti niin kalpealta ja laihalta ja hänen silmänsä olivat niin suuret ja kuumeiset. Millaiseksi olikaan tuo reipas tyttö muuttunut, joka kerran muinoin oli palvellut Strandigerkartanossa.
"Lapsi sanoo, että teillä on vielä viisitoista markkaa saatavana tyttärenne palkasta?"
Rieke Witt olisi niin mielellään kutsunut häntä Andreekseksi ja sinutellut häntä, koska hän sentään tunsi hänet lapsesta saakka, ja koska tapa oli sellainen, mutta koska hän nyt käyttäytyi noin ylhäisesti ja vieraasti, eikä ollenkaan kysynyt hänen vointiaankaan — hän oli jo ennakolta niin iloinnut siitä, että hän kävisi hänen luonaan ja kutsuisi Rieke'ksi ja olisi ystävällinen, sitte puhuisi hän hänen kanssaan lapsistaan, etenkin Annasta — mutta nyt tuntui sydämessään niin ahdistuneelta ja kylmältä ja sanansa jähmettyivät kielellään.
Silloin aukeni ovi, ja hartiat kumarassa, hän kun muuten olisi syössyt kiharan päänsä oveen, astui sisään Heim Heiderieter. Hän kantoi pyssyä kädessään, ja harmaan verkatakkinsa päällä oli suuri metsästyslaukku, pitkävartiset saappaansa olivat märät ja saviset. Hän nyökäytti ohimennen päätään Andreekselle ja läheten vuodetta, puhui hän luonnollisella avomielisellä tavallaan: "No tyttöseni, mitä nyt kuuluu?"
Silloin muuttuivat yht'äkkiä auo kalpeat näivettyneet kasvot, ja lensi kuin vilaus nuoruutta niiden ylitse, ja hän katsahti hymyillen Heimin säihkyviin, ystävällisiin silmiin: "Kiitos, Heim, kun sinä olet täällä…"
"Ja Ingeborg ja Maria, mitäkö? ja Haller, mitäkö? No, meillä nyt ei tavallisesti ole mukanamme kuin tyytyväiset iloiset kasvot…"
"Teillä on enemmän!"
"Niin, tällä kertaa." Hän kourasi laukkuunsa. "Nuori jänis, kuules!
Tulin näyttämään sitä sinulle. Telsche laittaa sen sinulle huomiseksi."
Hän asettui mukavasti istumaan vuoteen reunalle, ja laski pitkät säärensä ristiin toistensa päälle. Hän näytti niin tuiki sydämellisen tyytyväiseltä ja iloiselta siinä. Siitä saakka kuin hän oli kotona ja vanhojen tuttujen parissa, oli hänessä herännyt semmoinen turvallinen varmuuden tunne, hänen astuntansakin oli muuttunut tyyneeksi ja jykeväksi ja uskalsi hän toisinaan vastustaa itse Telsche Spiekeriäkin ja kinastella Andreeksen kanssa.
"Oikeastaan on tässä tuvassa nyt kaksi jänistä. Kun tulin alas kankaalta, näin Ingeborgin alempana tiellä. Luulen, että hän aikoi tervehtimään Telsche Spiekeriä. Se on taaskin puhelevä hänelle suut silmät täyteen. Minulla ei nimittäin ole oikein puhdasta omaatuntoa, en ole tänään taas tehnyt liikoja töitä. Silloin pakenin minä virkaveljeni, tämän toisen jäniksen kanssa tähän taloon. Jos Ingeborg tulee, ryömin sängyn alle."
"Olet liika pitkä. Fritz, ryömii sinne usein. Pallonsa kierii toisinaan sängyn alle."
Andrees nousi seisomaan.
"Jää nyt tuokioksi vielä", sanoi Heim, "jutellaan nyt hiukan vielä."
Ja hän koetti asettua mukavammin istumaan vuoteen reunalla. "Kuule,
Ingeborg kertoo, että aiot vuokrata koko romun? Frans Strandigerille?
Siinä tapauksessa on meitä kolme jänistä tässä tuvassa."
"Niinkö luulet?"
"Tuon periaatteen mukaan: Mitä olet isältäsi perinyt, myy se ja nauti."
"Lakaise sinä puhtaaksi oman ovesi edusta ensin, Heim!"
"Kiitoksia. Andrees! Aivan oikea huomautus! Tuossapa sain. Rieke, kuulitkos?" ja hän vilautti veitikkamaisesti silmiään.
Rieke Witt nyökäytti hymyillen päätään.
"On siinä pieni eroitus sentään, Andrees!" sanoi Heim sitte. "Näetkös. Heimilla on kuusi lehmää, kuusi sikaa, viisi vasikkaa, kahdeksan joutia, neljä hevosta ja kaksikymmentäkaksi hehtaaria maata, sitäpaitse kangas, pyssy, kynä ja Telsche Spieker. Mutta sinä, Andrees, taas isännöit laajoja maita ja olet varattu huolehtijaksi ja auttajaksi monelle ihmiselle."
"Kuka on minut varannut?"
"Isä Jumalamme! sanoo Ingeborg Landt. Siten sanoo hän, kun hän lakaisee minun oveni edustua."
Samassa avattiin ripeästi ulko-ovi, ja kuului keveitä ja pehmeitä askeleita välikön poikitse.
"Tuossa hän tuleekin! Apuun nyt minulle, Rieke! Todellakin, tuossa hän on!"
Ingeborg aukaisi solmusta kirjavan huivinsa, jossa välkkyili sadehelmiä. "Pois tieltä. Heim!" sanoi hän, "enhän pääse pitkäin sääriesi sivutse vuoteelle."
Heim nousi totteliaasti ylös ja asettautui nojalleen seinää vastaan,
Ingeborg istahti tuolille vuoteen viereen, ja silitti sairasta kädelle.
"Hän puhuu sinut ihan kipeäksi, Rieke, sinun pitäisi lähettää hänet pois."
"Jätähän hänet rauhaan nyt, Ingeborg! Hän puhuu minut melkein terveeksi. Tiedäthän sen."
Ingeborg käänsi päätään ja katsahti häneen ja vältti katsomasta
Andreekseen. "En ymmärrä, mitä ihmiset oikein ovat löytävinään sinussa."
Heim tekeytyi kummastuneeksi hänkin: "Enkä minäkään!" sanoi hän, ja nyt täytyi Ingeborgin rypistää kasvonsa ankarammiksi, ett'ei hän purskahtaisi nauramaan.
"Rakas lapsi!" sanoi Heim sitte. "Esitit miilulle joku päivä sitten maailmankatsomuksesi. Olet varmaan saanut sen pastori Frisiukselta; arvelit silloin, että olisi terveellistä että me, Andrees ja minä, toisinaan saisimme kuulla sen."
Tyttö nojaasi taaksepäin tuolillaan ja yhä silitellen kädellään sairaan kättä ja silmänsä luotuina sairaaseen, nousi kasvoilleen hehkuva puna. "No niin ja!" sanoi hän, pää jäykästi pystyssä. "Jos haluatte kuulla sen, niin ei se todellakaan haitanne. Juuri teitä ei! Sehän on varsin yksinkertainen asia. Mistä sen olen saanut, sitä en kiellä! Pastori Frisius on antanut siihen ainakin pohjan. Kuulkaa siis! Hyvä Jumala jakoi maan niinkuin puutarhan ja antoi kullekin palstansa! Heim Heiderieter sai hyvin suuren palasen, Nummitalon, kaikkineen, mitä siihen kuuluu, ja sitäpaitsi tänne jotain!" Hän osoitti sormellaan otsaansa. "Andrees Strandiger sai hyvin suuren palasen." Hän teki laajan liikkeen käsivarrellaan. "Niin sai kukin ihminen osansa, pienemmän tai suuremman." Sitte teki hän kädellään tällä tapaa! ja sanoi: "viljelkää se!"
"Tuota et ole saanut Frisiukselta, tuo on omaasi. Tuollaisia kädenliikkeitä ei Frisius tee."
"Vaiti nyt! Nyt voi jokainen viljellä maapalaansa. Mutta hän voi myöskin jättää sen tekemättä. Jos hän viljelee sitä, on hänellä leipää ja hyvä omatunto. Ell'ei hän tee sitä, kasvaa maansa rikkaruohoa ja nurmettuu. Ja tämä on ensimmäinen rangaistus: he saavat nähdä nälkää, täällä!" — hän osoitti sormellaan rintaansa vastaan. "Eikö totta, Rieke? Mutta jälkeenkinpäin, kun he lähtevät täältä maanpäältä, saavat he kärsiä siitä, ett'eivät pitäneet puutarhaansa kunnossa. Mutta jos kokonainen kansa antaa puutarhansa joutua häviölle, koska on laiska ja unelias, tai koska tungettelevat ja sysivät toisiaan, ja nimittelevät rajoja, kunnes pienten ja vähäväkisten, jotka asuvat keskuudessaan, maapalaset ovat ihan mitättömät, tai ne jo istuvat ojan reunalla tien varrella, eikä koko kansassa nouse ketään, ketään voimakasta tai viisasta, joka taistelisi näiden vähäväkisien puolesta tai kannustaisi laiskoja, niin että he taaskin uljaasti ryhtyisivät työhön, silloin vihastuu puutarhan mahtava valtijas ja lähettää voimakkaampia heidän päälleen tai ruhjoo heidät ja antaa heidän maansa toisille", hän löi kädellään keveästi vuoteen reunaa vastaan, "kuten moni lehti maailmanhistoriassa voi todistan."
Heim oli antanut päänsä vaipua ja kuunnellut hiljaisena. Nyt kohotti hän pikaisesti päätään ja kätensä: "Oivallisesti puhuttu! Nyt vaan johtopäätös hänen suhteensa tuossa!"
"Sinun suhteesi! Kuule!"
"Oli, senhän olet niin monta kertaa tehnyt."
"Niin, Andreeksen?" Hänen katseensa oli yhä luotuna sairaaseen ja kapeille kasvoilleen kohosi taaskin puna: "Andreeksen? Andreaksen tulee huolehtia puutarhastaan!"
"Niin, lapseni, sitähän hän aikookin. Hän palkkaa itselleen kotipuutarhurin, ja aikoo itse, pitkä piippu suussaan ja yllään väljä yönuttu…"
Silloin hypähti Ingeborg ylös, ja silmänsä leimuivat: "Se ei ole mahdollista. Se on halveksittavaa!"
Sairas yski: "Jääkää luoksemme!" sanoi hän. "Niin monen ihmisen onni riippuu teistä."
Heim seisoi kookkaana ja suorana Ingeborgin rinnalla: "Jos Frans
Strandiger pääsee isännöimään täällä, hävittää hän koko puutarhan."
Silloin kääntyi Andrees pois ja lähti ulos.
Niinpä kolkutettiin kolme kerma Andrees Strandigerin sydämelle, ja kolme kertaa pysähti hän ja kuunteli. Mutta vielä kietoutui sydämensä kaksin verroin pauloihin.
* * * * *
Kun Andrees palasi kotiin, näyttivät kaikki jo menneen levolle. Oli ihan hiljaisia koko tuossa avarassa vanhassa talossa. Hän aukaisi, ei suinkaan sattumalta, vaan veti häntä uhka ja salainen toivo, seurusteluhuoneen oven. Siellä lepäsi Lena Strandiger nojatuolilla, joka oli oikealla pöydästä ikkunan ääressä, muuten ei ollut ketään ihmistä huoneessa…
Hän seisoi hänen edessään, ja he katsoivat toisiinsa. Lena ei liikahtanutkaan.
"Mitä minua katsot? Tiedäthän, että pidän sinusta."
"En tiedä!" vastasi Andrees ja äänensä värähteli. "Enhän sitä vieläkään tiedä."
"Olet sinä oikea karhu! Ja pidän sinusta juuri, koska olet semmoinen karhu. Herrat, jotka olen tuntenut, ja kuinka monta olenkaan niitä tuntenut, ovat kaikki niin sileitä ja liukkaita ja mietoja… en saa siedetyksi niitä!"
Andrees ei liikahtanut, ja Lena naurahti hiljaa itsekseen kuin uneksuisi hän, sitte loi hän silmänsä taaskin häneen, viehkeinä, hymyilevinä ja pyytävinä: "Muistan erään kerran, joka oli samallainen kuin tämä. Olin kutsuttu erään komppanian päällikön luokse illalliselle. Koko huoneusto oli täynnä nuoria, soreita miehiä, ja kaikki olivat hyvin huomaavaisia kohtaani. Muistan, että eräs nuori kauppias lupasi minulle enemmän, kuin hänen oikeastaan olisi tullut, ja luulen, että lämpenin hieman, vaikka vakuutinkin itselleni, ett'ei koko seurassa ollut omaani. Mutia jälkeenpäin, kun läksin — olin tanssinut paljon — ja tulin erään etuhuoneen lävitse, seisoi siellä eräs nuori sotilas, voimakas reipas nuorukainen kuin sinä. Andrees, tuuhein vaalein viiksin. Hän katsoi minuun niin vapaasti ja näin, ett'ei hän ollut arka, ja että miellytin häntä, ja minua — minua ei ollut ravinnut kaikki tuo joutava herkkuruoka tuolla sisällä —, hän puhui alasaksaa, oli ehkä kotoisin näiltä seuduin, joku talonpoikaispoika, enhän tiedä."
Hän hiipi veltommin patjoilleen.
"Jos joku minua miellyttää, oikein sydämen pohjasta, oikein sydämestä, tästä, missä minä pidän kättäni, niin silloin olen hänen, ja hänellä on tässä lämmin ja hyvä paikka."
"Soisinpa", sanoi Andrees käheällä äänellä, "ett'et ikinä olisi tullut tielleni."
"Noin tarttui hän minuun silloin, noin lujasti ja vahvasti."
"Hiljaa nyt. Sanon sen sinulle. Tästä pitää kumminkin tulla loppu. Älä katso noin minuun. Katso pois! Sanon sen sinulle: minä olen vallanhimoinen ja kiivas, tahdon temmaista, riuhtaista itselleni sen, mikä on mieleeni, enkä kysy. itkevätkö vai nauravatko ihmiset ympärilläni, ja tämä puoli minussa pyrkii sinua kohden, sillä sinä olet samallainen… sinä! Mutta sydämeni pohjalla liikkuu jotain uivan toista."
"Älä sano sitä! En tahdo tietää sitä."
"Se on perintöä isältäni. Se on jotakin lämmintä ja lempeätä, se tahtoo välkkyä silmistä, ja tahtoo nauraa ja itkeä ihmisten mukana, jotka ovat ympärilläni, se rakastaa kotoa ja kotiseutua, eikä tahdo pois kototalosta ja isäni haudan luota ulos vieraaseen maailnaan. Ja siitä saakka, kun olen taas nähnyt kotini ja meren ja Eschenwinkelin ja haudan ja kirkon ja…"
"Älä mainitse sitä nimeä!"
"Maria Landtin!" huudahti hän ja viskasi Lenan käden puoleen. "Sinä olet kova, mutta hän on lempeä ja hyvä ja kuitenkaan… kuitenkaan en osaa luopua sinusta."
"Hellitähän kädestäni toki. Työnnän sen puoleen, noin helposti! Sotilas silloin, hän aavisti, mitä minussa oli. Hänessä oli tultu kuin minussakin. Hänet täytyi minun sysätä luotani. Palanen hihani pitsiä jäi hänen käteensä, niin lujasti piti hän, ja niin minä riuhtasin itseni irti. Mutta sinut, Andrees Strandiger, sinun kätesi työnnän minä puoleen. Mitä tekemistä on sinun käsilläsi minun sylissäni?"
"Anna niiden olla!"
"Sinun pitäisi laskea minut pois, ja jo huomenna viedä minut asemalle, aamulla varhain jo! Minä olen vaarallinen. Kukaties kiedon vielä sieluparkasi pauloihin."
"Kun voisit tulla toiseksi ihmiseksi, kun olisi sinussa jotain pehmyttä, sydän…"
"Ehkä! Mutta ei täällä! Berliinissä. Kun saisin olla luonasi, aina sinun luonasi, oikein lähellä sinua, niin että tulisin lämpöiseksi ja helläksi!"
"Sano se minulle selvästi…"
"Sanoa? Olen osoittava sen sinulle! Tule kanssani, Andrees! Tule Berliiniin!" Hän oli hypähtänyt ylös, oli kiihkeästi likistäytynyt häntä vastaan ja samassa työntänyt hänet luotaan.
Sitten pakeni hän huoneesta.