Kolme toverusta: Romaani

by Gustav Frenssen

TOINEN LUKU.

Jo seuraavana aamuna tuli Fransin ja Lenan äiti ja anasti kohta haltuunsa Andreeksen.

Tämä rouva Strandiger oli aina, siitä asti kuin hän oli leski, puettuna mustaan; harvoilla harmailla hiuksillaan kantoi hän sentään siroa, kankeata myssyä, joka oli vilkkaampivärinen. Hän oli solakka ja melkoisen pitkä, kasvonpiirteensä olivat terävät, silmänsä älykkäät ja tutkivat ja nenä hieno ja sievästi kaaressa. Ryhdissään oli jotain jyrkkää ja kulmikasta ja liikkeissään jotain ripeätä ja ahnasta ja Heim, joka mielellään teki uhkarohkeita vertauksia, sanoi myöhemmin Ingehorgille, että rouva muistutti närheä, joka syksymyöhään kypärä päässä ja olalla viitta pyydystelee terhoja ja pähkinöitä. Ingeborg, joka metsissä kulkijana hyvin tunsi närhen ja asuntokumppanina rouvan kirjavine myssyineen ja äkkijyrkkine liikkeineen, nyökäytti oikein sydämen pohjasta päätään, ja näytti kuin olisivat taipumattomat hiuksensa iloinneet mukana, niin terävän pistävinä vilkahtivat lyhyet suortuvansa hänen kirkassilmäisten kapeitten ja kalpeitten kasvojensa ympärillä.

Lena Strandigerin äidin kohtalo oli ollut sama, joka tapaa olla niillä naisilla, jotka ovat miestään etevämmät henkevyydessä ja tahdonlujuudessa: kotiseudullaan oli hän vielä ihmisien kesken säilyttänyt tyttönimensä. Aiemmin kun hän vielä oli luutnantti Strandigerin nuori rouva, oli häntä kutsuttu Lena Hobookeniksi, ja nyt kun hiuksensa jo olivat melkein valkeat, kulki hän vanhan Hobookenin nimellä. Ihmiset eivät kursaile suuria!

Andrees astui tätinsä käsi käsivarrellaan molempain huoneitten läpi, tuon avaran, upean seurusteluhuoneen, ja tuon pienen hupaisen yksi-ikkunaisen huoneen, jossa seisoo tuo avattava vanha iso-isän aikuinen lipas kiemurtelevine kulmapilarineen. Joka kerta, kun nämä kaksi tulivat kulmapeilin näköpiiriin, loivat he pikaisen silmäyksen sinne, vanha rouva nähdäkseen, miltä hän näytti tuon sorean nuorukaisen rinnalla, Andrees, nähdäkseen Lenaa, joka kyyristeli heidän takanaan sohvalla. Mutta kun he tulivat toiseen huoneeseen, katsahti Andrees ovea kohden, josta Maria oli astuva sisään, ja sydämensä sykähti voimakkaammin. Hän ei ollut vielä nähnyt Mariaa.

"Ei sanaakaan menneisyydestä!" sanoi vanha rouva. "Olet tarvinnut rahoja voidaksesi nauttia elämästä. Mutta puhukaamme tulevaisuudesta! Kuinka aiot järjestää olosi?"

"Pelkään, että minun pitää jäädä tänne, ja tarttua auraan."

"Luulen, ett'et ole punninnut asiaa tyystin. Voit rauhassa jatkaa elämää, jota tähän asti olet viettänyt, ja jota, sikäli kuin tiedän, mielelläsi edelleenkin viettäisit, jos noudat neuvoani kahdessa asiassa. Ensinnäkin: sinun pitää tehdä säästöksiä tilan hoidossa. Ja sellaisia voi tehdä paljokin."

"Esimerkiksi?"

"Vierasta työväkeä! Hävität koko Eschemvinkelin ja rakennat sijaan asuntokasarmin."

"Mutta heistä ovat muutamat jo olleet isäni palkoissa ja palveluksessa."

"Isäsi, Andrees — älä pane pahaksesi sitä — oli liiaksi tunne-ihminen. Siinäpä joutui rahakukkaro välikäteen. Hänhän oli kristitty? Niin… minä aioin sanoa — kristittyjähän mekin ollaan — minä tarkoitan vaan: hän koetti todenteolla elää siksi. Hän ei tahtonut olla kristitty yksin itselleen, omassa kodossaan, viettää nuhteetonta elämää, pitää pöytärukouksia, ja semmoista, jossa nyt ei ole mitään niin moitittavaa, vaan tahtoi myöskin kohdella lyöväkeään kristillisesti, ostaa ja myydä kristillisesti, lyhyesti, hoitaa talouttaan kristillisesti."

Andrees katseli hiljaa eteensä, sitte puki hän sanoiksi ajatuksen, joka arkana ja surunvoittoisena heräsi sielussaan: "Soisinpa, että isäni olisi elänyt kauemmin. Moni asia olisi silloin ehkä toisin."

"Siitä asti kun hän oli kotona, sitte eilisen, oli hänellä niin kummallisia mieleenjohtumia, tuommoisia niin vanhoja, unohtuneita ajatuksia heräsi mielessään."

Vanha rouva heitti häneen pikaisen silmäyksen ja sormensa pujottelivat rauhattomina kultaisissa kellonvitjoissa, jotka riippuivat olaltaan: "Olisi minulla eräs toinenkin neuvo vielä", sanoi hän. "Anna Strandigerkartano vuokralle! Sinä et ole mikään maamies. Vuokraa kartano Fransille ja palaa minun ja Lenan kanssa takaisin Berliiniin!"

Tuo kuului viekottavalta: "Lenan kanssa."

"En voi päättää itseäni sellaiseen, niinkauan kuin äitini elää."

"Aiotko viettää elämäsi täällä sitten? Sinä loistavine ulkonäköinesi, voimakkaine nuoruuksinesi, tietöinesi ja varallisuuksinesi? Miksi hyväksi on sinulla kaikki nuo sitten?"

Taaskin tuommoinen vanha ammoinen ajatus: "Isä sanoisi: palvellaksesi maata ja kansaa."

"Tuuminpa sitä, täti. Paljo riippuu Lenasta. Toivon vielä, että hän viihtyisi täällä ja että hän päättäisi toistaiseksi jäädä tänne."

Kun hän sanoi tämän, olivat he astuneet ruokasaliin. Siellä seisoi Maria Landt pöydän ääressä, ja nojausi raskaasti toisella kädellään pöytää vastaan. He näkivät toisensa ensikertaa siitä saakka kun he viisi vuotta sitten olivat seisoneet rinnakkain Wodaninkukkulalla.

"Maria!" sanoi hän. Eikä saanut sanotuksi sen enempää, niin järkytti häntä hänen katseensa ja koko hänen näkynsä. Tuossa seisoi yht'äkkiä hänen edessään tuo sama kirkas- ja vakava- ja lämminkatseinen Maria Landt, jonka hän viisi vuotta sitten oli jättänyt, jolla oli ollut niin suuri vetovoima häneen, ja joka aina taas oli sysännyt hänet luotaan.

Hän ei hellittänyt Marian kädestä, ja hän, tuo tyyni mies, joka oli päättänyt osoittaa äitinsä monivuotiselle seuralaiselle ja hoitajattarelle kaikkea asiaankuuluvaa ystävyyttä ja kunnioitusta, hän, joka tuolla vieraassa maailmassa ja tuossa kylmässä kylmäkiskoisessa perheessä ja pintapuolisessa seurustelussa oli oppinut ajattelemaan kylmästi ja toimimaan tyynen punnitsemisen mukaan, hän jätti vanhan rouvan yksin, ja tarttuen Marian toiseenkin käteen sanoi hän nopeasti ja värähtelevällä äänellä: "Tule Maria, minun täytyy puhua kanssasi, tule!" Ja hän vei hänet ulos ovesta etehisen kautta omaan huoneeseensa.

Ja kun he kahden seisoivat siinä kirjoituspöydän edessä, silloin tuntui kuin olisivat nuo viisi vuotta, jotka he olivat olleet erillään toisistaan, haihtuneet kuin heidän henkäyksensä edestä, kuin olisi yksi ainoa heidän silmäinsä katse saanut ne häviämään yöhön ja ja unhotukseen. He tulivat taaskin yhteen siinä, missä ennen olivat eronneet, olivat taaskin yhtä etäällä toisistaan, ja oi, yhtä lähelläkin, kuin silloinkin, kun he astuivat kumpikin omaa pyöränjälkeänsä kankaalla.

"Andrees! Älä vuokraa taloa! Muista isääsi, muista äitiäsi ja
Eschenwinkelin asukkaita. Älä kuuntele noita toisia!"

"Sinä olet mustasukkainen!"

"En, Andrees! Sitä et usko minusta! Sinä tiedät, että sinun onnesi on aina oleva minun iloni. Ja onnetonta muunlainen rakkaus olisikin!"

Andrees puisteli hämmennyksissään päätään: "Ja sinä olet… sinä olet kaikki nämä vuodet tuntenut minua kohtaan semmoista rakkautta?"

"Minä soisin niin mielelläni, että sinä jäisit tänne kotiseudulle, ja että tulisit semmoiseksi kuin isäsi. Siksi pyysin niin kiihkeästi sinua, että vihdoinkin kerran taas tulisit kotiisi ja äitisi luokse, joka jo on melkein sokea."

"Älä tuommoisia! Että jäisin sinun luoksesi, sen soisit. Olet ihan kuin kaikki toisetkin!"

Maria kalpeni hiukan, ja hellitti kätensä hänen käsivarreltaan. "Kun sinä vaan tulet onnelliseksi, Andrees, niin olen minä iloinen. Mutta sillä tiellä, jota nyt jo olet monta vuotta kulkenut, et sinä onneasi tapaa. Niinä viikkoina, jotka nyt seuraavat, pitää kodin ja kotiseudun voittaa sinussa vieras, muuten jäät elämäksesi ihmiseksi, jolla ei ole rauhaa ja tyyssijaa. Sinä kulut turhaan tuolla ulkona, kuten Heimkin. Minähän tunnen sinut, Andrees."

"Älä puhu siitä!"

Silloin levitti Maria kätensä ja sanoi rukoilevasti: "Oi, Andrees, sinä tiedät, että minun kohtaloni on pitää sinusta ja samalla tietää, että olemme niin erillaisia. Minun onneton osani on, että minun koko sielullani täytyy riippua sinussa, ja ett'emme sentään ymmärrä toisiamme, kummallakin meistä on oma uskonsa ja uskontonsa, oma rakkautensa ja omat toivonsa, enkä näe mitään, mikä olisi yhteistä meille… Niin, kun vaikenet! Ah, kun vaikenet! Mutta kohta kun avaat suusi tai kirjoitat, niin kohta puhumme omaa kieltämme, ja omasta maailmastamme: minä kodosta, sinä vieraasta maailmasta, minä Jumalasta, sinä valloista, minä Eschenwinkelistä, sinä suurkaupungin loistavasta elämästä. Tiedänhän sen sinun kirjeistäsi."

Andrees katseli suruisana eteensä, hän oli antanut päänsä vaipua noiden totuuksien edessä, jotka lausuttiin niin vannalla ja lempeällä ja suruisalla äänensävyllä. Ja yht'äkkiä laski hän molemmat kätensä Marian kummallekin olalle ja kuiski hänelle rakkautta ja ystävyyttä, sillävälin kun Maria taivutti tummaa päätään Taaksepäin ja hätäynein silmin katseli hänen kiihtyneihin ja liikutettuihin kasvoihinsa.

He eivät, nähneet eivätkä kuulleet, kuinka Frans Strandigerin kasvot ilmestyivät ja taaskin katosivat kapeassa ovenaukossa.

Huulet puserrettuina yhteen palasi hän takaisin seurusteluhuoneeseen ja asettui seisomaan ikkunan eteen. "Vai tuolla tapaa ovat asiat?" ajatteli hän. "Vai tuolla tapaa? Tuopa oli pahasti. Ja Lenan pitää voittaa. Olen jo kyllästynyt olemaan toisten renkinä. Tämä on paikka kuin minua varten. Täällä on maata ja rahaa. Minun pitää puhuu Lenan kanssa, heti paikalla! Hänen pitää ottaa hänet itselleen, ja äkkiä. Ja kun Lena on saanut hänet — juoni on ovela, ja saanpa sen käymään, sillä minä olen nopeampi ja päättävämpi kuin he kaikki, — kun Lena on hänen kanssaan toisilla manterilla, ja minä täällä vuokraajana… ja minä en jääkkään koko elämäkseni taloudenhoitajaksi ja vuokraajaksi, minä tahdon itse olla herrana, sitte otan koko tuon Eschenwinkelin ja Antje Wittin ja Reimerin, ja kaiken muun, ja punon niistä paulan ja pyydystän siihen Maria Landtin ja otan hänet itselleni: silloinpa ei sanota ikinä irti Strandigerkartanon vuokrasopimusta, niin… silloinpa on vuokraaja vaimonsa rahoilla jonakin kauniina päivänä ostava Strandigerkartanon…"

Sisarensa astui hänen luokseen, katsoi häntä kasvoihin ja sanoi: "Aioin tulla sanomaan, että täällä on ikävää ja yksitoikkoista, mutta nyt kun näen silmäsi… Mitä on tapahtunut?"

Veljensä tarttui kummallakin kädellään häneen, ja sanoi matalaan nauraen: "On kuin onkin, Lena Strandiger! Jotain on tapahtunut! Olen nähnyt, että Andrees Strandiger alkaa kääntyä kauniista suunnitelmistamme ja joutua toisten syliin."

"Andrees?"

"Aha… saitkos tulta, sisko!"

"Maria Landt?"

"Luulin, että silmäsi olisivat tarkat! Mutta käväiseppäs nyt hänen huoneessaan! Siellä seisovat he ehkä vieläkin, enkä tiedä, mitä lisäksi lienee tapahtunut. Tiedäthän, hän näyttää komealta juhlapuvussa, hänellä on vartalo kuin kuusella, noh, sinähän et ole niin erityinen puiden ihailija… kuin ulaanilla. Pääset morsiusneidoksi ja Eschenwinkeliläiset saavat ihailla näkyäsi ja pukuasi."

"Vaikene nyt!" sanoi sisko, ja hänen syvä täyteläinen äänensä oli soinnuton ja tummissa silmissään pisti.

"Miksi niin? — Sehän on tapahtunut! Vai aiotko alkaa taistella hänestä? Mutta sanonpa sinulle, hän oli ottanut hänet lujasti syliinsä, näytänkö sinulle? Noin! Eikä ole oleva niinkään helppoa saada häntä irtaumaan. Olet antanut tilaisuuden livahtaa käsistäsi, Lena. Sillä tapaa on jo monesta tullut vanhapiika."

Illallisen jälkeen ilmestyi Heim Ingeborgin seurassa seurusteluhuoneeseen ja esitettiin. Hän tuli tervehtimään vanhoja ystäviään ja noutamaan Mariaa, jonka vielä iltamyöhään piti kerran käydä katsomassa Wittin vaimoa.

Ingeborg oli etehisessä kuiskannut hänelle korvaan, että hänen piti olla kohtelias, mutta kun lattiapeite, peräti harvinainen kapine hänelle, sai hänelle huolta aikaan, ja kokonaan anasti hänen ajatuksensa, niin unohti hän käydä varovasti käsiksi vanhaan Hobookeniin, ja pusersi niin lujaan tämän kättä, että vanhan rouvan kasvot väännähtivät. Sitte istuttiin alas, koska Heimillä vielä oli puoli tuntia aikaa ja tarinoitiin yhtä ja toista, kaupunkielämästä ja maa-elämästä, kaupunki-ihmisistä ja maalaisihmisistä. Kun vanha rouva oli hiukan ennättänyt toipua, otti hän kiivaasti osaa väittelyyn. Frans ja Lena lähtivät huoneesta.

Heim ja Ingeborg istuivat ihan vierekkäin, ja näin, tällaisesta varmasta asemastaan puolustivat he maaseutua ja maa-ihmisiä. Vanhan rouvan ääni kuului kimakkana ja kovana: "Kaupungeissa asuu äly ja tieto, intelligenssi!"

"Ja mailta on se lähtöisin", vastasi Heim. "Me emme varusta kaupunkeja ainoastaan kaalinkerillä ja juurikkailla, vaan myöskin lihalla ja hengellä."

"Olet oikeassa. Heim", sanoi Ingeborg.

"Luonnollisesti!" sanoi Heim, joka lämpeni ja istui siinä jo aivan kuin kotonaan ja hyvillään: "Ja sen, mitä kaupunki ei voi käyttää, loput ja ruuput, sen lähettää se takaisin meille tänne maille."

"Niinkö!" sanoi vanha rouva, ja nousi suoremmaksi ja katsoi hämmästyneenä puhujaan.

Ingeborg nauroi: "läsnäolevia tietysti lukuunottamatta."

"Ell'ei ihmisellä enää ole pohjaa jalkainsa alla", sanoi Heim, "niin on hän hukassa. Sen olemme me, Andrees ja minä monasti painiskellessamme saaneet kokea. Ilmassa! Läiskis! ja siinä makaa. Senvuoksi onkin suurkaupunkilaisissa aina jotain levotonta, ryhditöntä ja ahnasta itsessään."

"Läsnäolevia tietysti edelleenkin lukuunottamatta!" sanoi Ingeborg ja hiussuortuvansa ja silmänsä säikkyivät ja pistivät.

"Meillä on täällä maata yllin ja kyllin!" sanoi Heim. -"Käykääs vaan kerran kankaalla! Ja jos tullaan sinne kiusaamaan meitä, niin pakenemme ulos matalikolle. Siellä mudassa voi seistä niin jykevän lujasti. Maa, se tekee puut ja ihmiset niin vahvoiksi!"

Siten puheli Heim, oli oientanut pitkät säärensä eteensä, ja oli unohtanut, missä hän oli eikä huomannut, että Lena Strandiger seisoi ovensuussa ja katseli häntä kummissaan. Silloin kiinnitti Ingeborg hänen huomionsa siihen. Ja samassa muuttui Heim hiljaiseksi ja itseensäsulkeuneeksi. Lena Strandigerin silmät tulivat maailmasta, jota ei Heim ikinä ollut oppinut tuntemaan ja sulkivat hänen sydämensä ja huulensa.

Kun Maria, valmiina lähtemään Eschenwinkeliin astui huoneeseen, nousi Heim vapahtuneesti hengähtäen ylös ja lähti hänen kanssaan etehisen kautta ulos. Ulkoetehisessä huomasi hän, että hän oli unohtanut keppinsä käytävään. Hän kääntyi takaisin ja loi sattumalta katseensa lasioven läpi. Siellä oli Anna Witt noussut eräälle tuolille ja väänsi lamppua sammuksiin, Frans Strandiger seisoi vierellään ja autti häntä.

Silloin lähti hän ilman keppiään Marian jälissä.

Kun he olivat tulleet rantakanavalle, tuli Hinnerk Elsen heitä vastaan. Piipustaan lensi kipunoita viistoon pimeän tien poikitse. Hän asteli tavallista, itsetietoisen varmaa käyntiään. Silloin jäi Heim hiukan jälille.

"Kuule, Hinnerk!" alkoi hän. "Tiedätkös, mitä kello nyt on lyönyt?"

"Viiden minuutin kuluttua yhdeksän!" sanoi Hinnerk.

"Eipäs poikaseni! Minä tarkoitan muuta. Pidä sinä tarkasti silmällä
Anna Wittiä!

"Aina!" sanoi Hinnerk Elsen ja oikaisihe hiukan suoremmaksi.

"Noh", sanoi Heim, "sitte ei hätää! Minä vaan arvelin, että kyyhkystä on väijymässä näätä."

Hinnerk Elseniä ei niin hevillä säikytetty: "Sanon aina hänelle, että hänen pitää olla kunnollinen. Kunnollisuudella pääsee ihminen kauniimmaksi."

"Yleensä olet oikeassa, Hinnerk! Mutta auttaneeko tuo suuria Anna
Wittiä??

"Hän on hyvä ja kunnon tyttö!"

Heim kosketti häntä olkapäähän ja kohotti silmäkulminaan. "Sen tiedän poikaseni, sillä hän on naapurini tytär. Mutta tiedätkö, jos minun pitäisi pitää vaaria semmoisesta tytöstä, jolla on niin vilkkaat iloiset silmät kuin Anna Wittillä; luulenpa, ett'ei riitä, että sanot hänelle, että hänen pitää pysyä kunnollisena, vaan sinun pitää lisäksi auttaa häntä siinä, sinun pitää tehdä hänelle keveämmäksi pysyä kunnollisena… Missähän olit näin myöhään?"

"Reimer Wittin luona. Haastelimme hiukan yhtä ja toista."

"Kuka on siellä tänään keittänyt lapsille ruokaa?"

"Tänään päivällisiksi ei siellä ole ollut juuri mitään, mutta noin lähemmä kello viittä toi rouva Haller suuren jauhopiirakan, siitä ovat lapset syöneet puolet ja menneet nukkumaan. Reimer ja Antje valvovat sairaan luona."

He jatkoivat matkaansa pimeässä yössä. Vieno surunkaihoisa länsituuli puhalsi rantavallilla kanavan poikitse ja humisi tuota matalaa rakennusta vastaan pitkäräystäisine olkikattoineen: rakennus oli ihan viheriä sammaleesta, nyt yöllä näytti se mustalta.

Oikealla ja vasemmalla sisäänkäytävästä oli kummallakin puolella huone.
Huoneessa vasemmalla makasi sairas, oikean puolisessa nukkuivat lapset.

Sairaan huoneessa liikkui kookas naisen haamu edestakaisin. Se tuuditti päätään edestakaisia ja kuului laulavan. Reimer Witt istui selkä kumarassa vuoteen ääressä, josta nyt kuului ikkunan läpi tuskaista yskintää. Sen keskeyttämänä kuului Antje pelokkaalla, takertuvalla äänellä laulavan:

Yö kun tumma, raskas hiljaa
Taivahalta maille hiipii,
Ja kun töllit, mannut peittyy
Öisen tuulen usvasiipiin;

Milloin lapset tuhatmäärin
Unen hellään helmaan vaipuu,
Niityn heinä, pellon olki,
Kaikki lepoon kun jo taipuu;

Silloin saapuu vuoteelleni
Huolet valjut lukuisasti,
Ja ne haastaa synkkää kieltä
Harmaasen ain' aamuun asti.

Niin ne kertoo tietämänsä,
Ett'en onneain mä voita,
Että kurjan, mielettömän
Pelastus ei koskaan koita.

Vaan kun päivän koitto kultaa
Metsän latvat säteillänsä.
Aurinko kun maille valaa
Ensi sädesäikeitänsä;

Kun taas lapset tuhatmäärin
Vuotehelta nostaa päänsä,
Ja kun uuden päivän toimet
Vartovat taas tekijäänsä.

Silloin seestyy rinnassani
Riemun sää, mi huolet poistaa,
Ja mä katson intomielin.
Kuinka aamu raikas loistaa.

Siten asteli hän edestakaisin, pää kumarassa.

Sitten tuli hiljaista. Sairas oli nukahtanut. Reimer Wittin selkä köyristyi yhä syvemmälle. Hänen kätensä riippuivat ristissä polvien välillä, ja hän istui ja katsoa tuijotti liikkumattomasti sairaaseen. Antje oli vaipunut tuolille ikkunan ääressä, oli laskenut kätensä pöydälle ja antanut päänsä painua käsivarsiensa varaan. Hänen hiuksilleen lankesi lampusta samea valo. Hänen tummissa hiuksissaan näkyi jo monta harmaata karvaa.

"En menekkään sisään", sanoi Maria, ja palasi tielle takaisin. "Lasten huoneessa näkyy olevan valkeata, minä pistäyn katsomassa, nukkuvatko he."

Kepein askelin hiipivät he kumpikin matalan ikkunan taakse.

Siellä seisoi keskellä pöytää vanha kyökkilamppu, ja sen vieressä suurella valkoisella lautasella puoliksi nautittu jauhopiirakas. Se oli vielä niin suuri, ett'ei se ollut luhistunut nurin.

"Onpas sillä ollut kokoa!" kuiskasi Heim ihailevasti.

"Ainakin neljä naulaa jauhoja."

"Hiljaa."

Seinäännaulatussa sängyssä rupesi joku nukkujista liikkumaan. Sieltä ilmeni näkyviin eräs pellavapää, joka tirkisteli valoa kohden. Hienorakenteinen suora sääri pujahti esiin vuoteen laidalle. Se oli kymmenvuotiaan Doran. Hitaasti, unenvelttona ja silmät puoliummessa nousi lapsi, seisahti hetkeksi horjuen vuoteen eteen, lähti sitte käydä komppuroimaan eteenpäin, palasi takaisin taas ja otti sisartaan, joka oli maannut vieressään, kädestä ja kääntyi taaskin ja lähti silmiä räpytellen käydä komppuroimaan pöytää kohden, aukaisi siellä totuttuun tapaansa laatikon ja sai käteensä kahvelin ja, koskei koko huoneessa ollut yhtään tuolia, nojautui hän raskaasti pöydän laitaa vastaan ja rupesi syömään. Toinen sisko, suuri Bertha tuli ja nojautui hänen rinnallaan.

Silloin narahti pöytä. Sen kai kuuli kaksitoistavuotias Karsten, joka. ei suinkaan sattumalta, paraikaa uneksi suuresta jauhopiirakasta. Hän kohosihe vuoteellaan ja näki silmäinsä raoista jauhopiirakan puolikuun muotoisen varjon, näki käsien liikkeet ja kahvelien työskentelyn, ja koska mielikuvituksensa juuri oli liikkunut samassa asiassa, tarvitsi hän vaan lyhyen ajan, ennenkuin hän unenhumalaisena hypähti ylös.

Wittin lasten kanssa oli laita tämä.

Kun he olivat saaneet ensimmäisen lapsensa, olivat he, silloin vielä nuoria elämänhaluisia ihmisiä, kinastelleet lapsen nimestä. Silloin oli tullut paikalle vanha Thomählen eukko, joka silloin asui kylän äärimmäisessä rakennuksessa — nyt hän on kuollut —, ja jolla, hän kun ei enää jaksama tehdä työtä, ei ollut muuta tehtävää, kuin varoa itseään rikkomusta kahdeksatta käskyä vastaan. Tämä oli tullut ja sanonut: "Tulette saamaan paljon lapsia! Tunnen sukunne. Sinun äidilläsi, Rieke, oli niitä kahdeksan, ja sinun, Reimer, niin monin, ett'ei hän lopulta enää muistanut niiden lukuakaan, hänen muistonsa heikkeni nimittäin hiukan. Niitä oli kolmetoista tai viisitoista. Ja hän on kertonut minulle usein, että joka kerta oli huoneessa syntynyt aika tora Nimestä, Reimer! Äitisi olisi tahtonut kauniita nimiä, isäsi lyhyitä nimiä. Tiedättekö, kuinka teidän pitää tehdä? Teidän pitää alkaa A:sta ja sitte mennä aakkosjärjestyksessä. Kutsukaa tyttöä. Annaksi!"

Siten tapahtuikin, ja se on sama Anna, josta Hinnerk Elsen nykyään niin oivallisesti pitää huolta, että hän pysyy kunnollisena. Toinen lapsi, joka syntyi vuoden kuluttua, sai nimekseen Bertha. Kolmas lapsi oli poika. Hänen piti saada nimekseen Carsten. Mutta pastori Frisius, joka ei tuntenut Thomählin säännöksiä, kirjoitti pojan kovalla K:lla kirkonkirjaan. Niinpä oli koko kaunis suunnitelma pilassa ja vanhalla Thomählilla oli taaskin kerran tilaisuus väittää, että pastori toisinaan on sentään aika hopilo. Ja siten hän taas kompastui kahdeksatta käskyä vastaan.

He pysyivät sentään aakkosjärjestyksessään ja välttivät riitaa, ja pikku Hannu, kahdeksas lapsi, oli juuri tullut ja tuo matala rakennus täydessä miehistössään, ja olivat kaikki voimakkaita vilkkaita lapsia hyvällä ruokahalulla, silloin sairastui äiti. Lapset olivat ottaneet hänestä kaiken terveen. Mitä hänestä oli jälellä, riutui keuhkotautiin.

Sairaan huoneesta kuului taaskin vaivalloista yskintää. Mutia lasten huoneessa pujahti näkyviin yhä uusia sääriä ja pieniä käsivarsia. Pikku Fritz, joka makasi kahden nuorimman kanssa lattialla, ravistettiin kovakouraisesti hereille. Hän armahti molempia pienempiä ja nosti heidät hereille vuoteessa ja hekin, sanattomina kuin kaikki toiset, lähtivät käydä komppuroimaan pöytää kohden. Jokainen oli ottanut kahvelin laatikosta ja työskenteli ahkerasti. Pikku Hannun oli Bertha nostanut pöydälle. Hän piti silmiään ihan ummessa ja hengitti syvään ja raskaasti, mutta joka kerta kun joku lähensi täysinäistä kahveliaan hänen suutaan kohden, haritti hän sen selkosen selälleen ja kahmaisi kohden. Joka kerta horjahti hän silloin eteenpäin; he kohottivat hänet silloin aina vasemmalla kädellään ylös, oikeassa oli kahveli.

Taistelu päättyi lyhyeen. Jauhopiirakka oli se, joka joutui tappiolle. Fritz, joka oli vilkasluontoisin kaikista Wittin lapsista, kohotti ylös tuon raskaan vadin; koko mies melkein hävisi sen taakse: ylösalaisin kääntyi kivivati. Sitte asetti hän sen varovasti eteensä. Ja nyt oli vati puhdas. Ihan peilikirkas oli se. Bertha vei Kustaan ja Hannun takaisin vuoteelle. Heidän omaksi huolekseen jäi huolehtia siitä, että pääsivät peiton alle. Huoneessa tuli hiljaista. Lamppu heijasti kirkkaampana ja valaisi hiljaista huonetta.

Heim Heiderieter astui syvään hengähtäen ikkunan äärestä: "Kuule", virkkoi hän, "olisinpa suonut, että vanha Hobooken olisi ollut täällä näkemässä tätä. Olisin ottanut lujasti häneen, ja rutistanut lujasti ruutua vastaan, ensin tuota sairashuoneen, ja sitte tätä vastaan. Ja ell'ei hänen kuivettunut sydämensä olisi sulanut tästä näystä, niin olisinpa likistänyt häntä kerran oikein kunnollisesti tuota muuria vastaan tuossa."

Maria Landt puisti hiljaiseen tapaansa päätään: "Sinä olet liika kiihkeä. Semmoisia ihmisiä ei voi muuttaa, sen täytyy tapahtua ylhäältä. Jos maassa tulee ilmi vanhoja, hautautuneita kultakaivoksia tai jos kansassa herää uusia voimakkaita ajatuksia, tapahtuu se kaikki Jumalan tahdosta. Ja jos se tapahtuu, tapahtuu se voimakkaampana ja voimakkaampana, kuin kevättuuli, eikä sitä voi pidättää. Vanhat sitovat siteitä ja tukkivat korvansa ja sanovat, etteivät he siedä sitä kuulla, ja lapset ryömivät nurkkiin ja sanovat, että he pelkäävät: mutta tuuli kohisee vaan teitään. Mutta me taas, me, joilla on itsessämme tulta, meillä pitää nyt jo olla silmämme tyyneen kirkkaat, meidän pitää olla ystävällisiä ja antina jokaisen niin paljon kuin taidamme. Ja, Heim!" hän tarttui häntä käsivarteen. "Jos jollakin on voimaa siihen, ja hänellä on Jumalalta lahjat, niin kertokoon hän kansalle siitä voimakkaasta vapahtavasta tuulesta, joka on lähenemässä ja jonka huminan jo kuulemme, kertokoon Jumalan suuresta tyyneestä voimasta, joka vaikuttaa kaikkialla. Kylpeköön sielunsa uskon täydellisyydessä ja kastakoon hän kynänsä toivoon, ja puhukoon ihmisille Jumalan rakkaudesta, joka alati uutena tulvii maille ja ihmisille. Kansan sydämestä puhukoon hän kansalle, puhukoon sen hädästä ja vaivannäöstä, puhukoon sen kamppailusta ja harhamatkoista, puhukoon sen uljuudesta ja sen kyynelistä. Niistä hän puhukoon, ja loistakoot silmänsä lempeä ja iloa. Loistakoot sanansa, jotka hän kirjoittaa, kuin korkeina tuliviittoina, niin että ihmiset näkevät ne kaukaa jo, ja ehkä ohjaavat elämänsä niiden mukaan, ja löytävät pikemmin sen tien, joka johtaa uuteen aikaan."

Niin puhui Maria ja äänensä kuului puhtaana ja lempeänä ja hiljaisena ja kuitenkin täyteläisenä kuin kirkonkello, johon keveästi koskettaa sormellaan. Heim astui askelen taaksepäin ja katsahti häneen ja ihmetteli, ett'ei hän tuntenut rakkautta tuota puhdasta olentoa kohtaan, ainoastaan kunnioittavaa tulista ihastusta. Vasta myöhemmin, kun Maria jo lepäsi Strandigerin perintöhaudassa, oppi hän ymmärtämään, mitä Maria oli hänen elämälleen merkinnyt, ja että hän tänä yöhetkenä, Reimer Wittin majan edustalla oli piirtänyt hänen eteensä hänen elämäntehtävänsä, oli piirtänyt sen selvemmin ja syvemmin, kuin yksikään ihminen tai kirja oli sen voinut.

Maria palasi takaisin kartanoon; mutta Heim istui vielä hetken kirjoituspöydän ääressä, kasvot vakavina ja kalpeina.