KUUDES LUKU.
Kuolema, jota Andrees oli ollut näkemässä, vahvisti ja rohkaisi häntä. Se, jonka pyrkimykset ovat vakavat, saa mielensä lujemmaksi, selvemmäksi ja varmemmaksi, kun hän näkee kuolemaa. Kuolema on kuningas, jolla on ylevää luonnollista majesteettiutta. Ken on saanut nähdä sitä kasvoista kasvoihin, hän ei sitä näkyä unohda, ellei hän tahallaan paaduta itseään kevytmieliseksi.
Oli Andreeksesta, kun hän oli nähnyt tämän kuoleman, kuin olisivat silmänsä kirkastuneet. Ja nyt kun hän, yksinäisenä vaeltajana, jalan, kompassi kädessään ja huomionsa kiintyneenä viittoihin ja eilisiin vaununjälkiin, joita nousuvesi ei ollut ihan kokonaan huuhtonut näkymättömiksi, kulki aavaa hiljaista matalikkoa, askartelivat hänen ajatuksensa suunnitelmissa, jotka olivat heränneet hänessä hiljaisina päivinä Flackelholmilla, jotka olivat varmentuneet hänen vanhan ystävänsä kuolinvuoteen ääressä ja joille äitinsä oli antanut siunauksensa.
Nyt kun sielunsa taas oli päässyt tasapainoon ja ikäänkuin kohonnut polviltaan, rupesi se avaamaan silmiään ja katselemaan ympärilleen. Eilisiltainen kertomus isäin ajoista, joka oli selittänyt hänelle hänen sukunsa ja nimensä alkuperän, oli paljastanut hänelle menneisyyden vakavat kasvot, ja kuolevan sanat tulevaisuuden vielä vakavammat. Niiden, menneisyyden ja tulevaisuuden välillä seisoi hän, mies, jolla kohta oli puoli elämäänsä takanaan, ja joka jonkun ajan perästä hänkin oli kuoleva. Siinä seisoi hän ristiviitalla, tien korkeimmalla kohdalla, ja sen keskipalkalla, ja katseli taakseen vanhaa maata kohden ja katseli eteensä uuteen, ja näki sen kyllä, mutta ei mitään polkua eikä tietä, joka olisi johtanut sinne. Ja ilmestyi hänelle, ikäänkuin olisi elämä samallainen, piti mennä lähimpää viittaa kohden vaan, kuin lähimpään tehtäväänsä, ja siten edetä tehtävästä tehtävään, silloin saapui ehkä lopulta perille uuteen maahan, ja että siis yksityiset tehtävät elämässä olivat oikeimpia tienohjia elämässä kuolemaan asti.
Ja kun hän siten seisoi keskellä tietöntä matalikkoa, sen äärettömän yksinäisyyden ja sen yli-ihmisellisen suuruuden valtaamana, hän, mitätön vaeltaja kuivuneen koivurungon vierellä, silloin puhui hän itselleen: "Olen uskaltava sen. Hänen käsissään olkoon onnen ohjat: minä olen luottava häneen, enkä ole uupuva!" Hän ojensi kätensä Flackelholmia kohden ja, koska oli yksinään, — muuten ei hän olisi ikinä tehnyt sitä, milloinhan on nähty meidän rannikollamme kenenkään miehen polvistuvan? — laskeutui hän viitan vierelle sannalle polvilleen, ei niinkuin rukoilija, vaan kuten semmoinen, joka on uupunut, tai joka etsii jotain maasta. Hän ottikin erään simpukan, joka oli edessään, ja pisti taskuunsa.
Samaan aikaan seisoi Ingeborg säikällä, kädessään suuri kaukoputki, hän nojautui keveästi rakennuksen kattoa vastaan ja katseli matalikolle ja ajatteli: "Olen levoton hänen tähtensä. En saa missään rauhaa. Kolme kertasi olen heittänyt kädestäni sukan, jota kudon hänelle — hän luulee sentään, että sen tekee Antje — ja kolmeen kertaan olen juossut tänne säikälle."
Hän pudisti suruissaan päätään: "Se ei ole levottomuutta, se on jotain muuta, se on kaipuuta. Koetin voittaa sen, luulin, että se olisi kuollut, kun sisareni kuoli, mutta se ainoastaan huumautui, se herää taaskin, tuo kamala, tuo suloinen: Tuolla tulee Andrees Strandiger! Nuo ovat hänen askeleitaan! Tuo on hänen vartalonsa! Ja nuo ovat hänen hiuksensa, jotka tummina lepäävät hänen otsansa yllä. Veri syöksähtää sydämeen, niin että se sykähtää, ja silmiin, niin että niissä hämärtää.
"Minä tahdon hillitä sen, hän ei saa huomata sitä. Jos silmissäni sykähtää kuin valkeata, suljen ne. Minä tahdon pois kohta. Jos näen. että silmänsä ovat kirkastuneet, ja että hänessä on uskallusta, palaan takaisin Strandigerkartanoon ja katselen sieltä Flackelholmia kohden ja toivon ja odotan.
"Minua ihmetyttää, että on kaikki niin hiljaista ympärilläni. Niin kauan jo kaikki ollut niin hiljaista. Millaiset olivat silmänsä silloin kankaalla!… Nyt ne eivät loista… Minä toivon ja halaan nähdä ne semmoisina, kuin ne olivat kankaalla silloin.
"Sillä hän on minun, ja minä olen hänen, ja minä katson häntä silmiin ja… silloin en salaa silmäini katsetta.
"Vait' nyt!" sanoi hän matalaan ja pudisti päätään. "Ei saa ajatella liika pitkälle!"
Hän katseli matalikolle. Tuo pieni musta pilkka tuolla, se voisi olla hän. Hän kohotti putkeaan, tähysteli sen läpi ja etsi, silloin näki hän kiikarillaan, kuinka hän oli polvillaan ja nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Hän lähti hitaasti säikkää alas ja ajatteli: "Hän tarvitsee vielä kaksi tuntia ennättääkseen perille. Pukeudun nyt jo toiseen pukuun. Mutta hänelle vastaan en mene."
Kuu oli kulunut kaksi tuntia, oli hän sentään lähellä Dieksander Gatt'ia, vieressään harmaanmusta paimenkoira. Hän seisoi äärimmäisellä ruohokaistaleella, eikä liikahtanut. Hän näki, kuinka Andrees riisui pitkävartiset saappaat yltään ja astui vesisyvänteeseen, jonka vesi nousi hänelle yli polvien. Sitte tuli Andrees ylös märälle sannalle, ja huusi jo etäältä: "Hyvää huomenta, Ingeborg!" Ingeborg ei liikahtanutkaan, katseli häneen vaan, ja huomasi, että hänen kasvoissaan taas kuvastui voimaa, ja että päänsä ryhdissä oli jonkin verran itsetietoisuutta. Silloin lensi hän iloiseksi ja riensi kiireesti alas viheriältä saareltaan, antoi hänelle kätensä, nyökäytti päätään ja unohti salata välkettä, joka leimahti silmiinsä.
Mutta Andreeksen värähti sydän, kun hän näki hänen poskiensa armaan punan ja hänen hiljaisen hymynsä ja alasluodut silmäripsensä ja vaaleat hiuksensa, jotka olivat kierretyt palmikkoon pään ympärille.
Sitte lähtivät he astelemaan rinnakkain, ja kertoivat, mitä olivat kokeneet, ja koettivat molemmat olla kuin kaksi toveria, jotka olivat hyvät ystävät keskenään, ja joilla muutamiin asioihin nähden oli samaa mielenkiintoa, mutta eivät olleet siitä hetkestä saakka enää sitä.
* * * * *
Tästä päivästä oli Andrees aamusta iltaan toimessa. Reimer Witt ja hän olivat tuntikausia ulkona matkoilla. Kuin pienet tummat pilkut näkyivät he taivaanrannalla, ja Ingeborgin kädet ihan väsyivät alituisesta kaukoputken kannattamisesta.
"Kuinka korkealla he näyttävät olevan tuolla, Antje! Katsohan! Aivan kuin olisi sielläkin saari."
Antje tähysteli kätensä alatse ulos: "Siinä ei vielä ole saarta", virkkoi hän, "mutia kohta siihen muodostuu! Siihen kokoo liejua mahdottomasti."
"Nyt pystyttävät he jotain riukua saveen."
"Reimer on sivunnut riu'un mudalla, he tarkastavat, kuinka korkealta nousuvesi huuhtoo mudan pois siitä. Luulen, ett'ei muta edes kastu tänään. Näin siellä eilen sadottain lintuja istumassa."
Näitkö ne paljain silmin?
"Näin… Etkö näe hylkeitä siellä? Tuolla syrjempänä heisiä? Niitä on täsmälleen kaksitoista siellä: ne makaavat auringon paisteessa viettävällä rannalla."
Ingeborg etsi niitä kaukoputkellaan ja löysi ne. Sanatonna tarkasteli hän eläinten hullunkurisia liikkeitä, kuinka ne kierittelivät ja kohottautuivat lyhyitten uimajalkojensa varaan ja kohottivat valkeita rintojaan, ja kuinka ne laahustivat itseään eteenpäin, muistuttaen silloin ihmistä, joka tukee itseään kyynäspäätään vastaan, aiheita monenmoisiin kertomuksiin merenneidoista. Sillä, puhuaksemme Heimin kanssa: "Kukahan voi väittää, Eva, että nuo kertomukset ovat paljasta tarua? Vai mitä arvelet sinä, Ingeborg?"
"Ett'ei taaskaan voi vaihtaa järkevää sanaa kanssasi. Heim!" tapasi
Ingeborg silloin vastata.
Ingeborg antoi putkensa vaipua ja sanoi: "Kuule, Antje, sano sinä, mitä nuo kaksi oikein hommaavat? Entispäivänä kaivoivat he säikälle syvän kuopan ja keittivät vedestä, jota löysivät siinä, kahvia ja väittivät, että sitä hyvin voi juoda, ja kinastelivat meidän kanssamme, ihan vasten totuutta ja ihan syyttä, kuten miehet aina, ja minähän maistoin sentään myöskin sitä. Ja eilen sanoi hän: 'Vesi on paljoa parempaa, paljoa parempaa! Maistahan vaan, Reimer?' Eikä ollut hituistakaan parempaa."
Siten puheli hän ja oli iloinen, että sai puhella hänestä ja iloitsi, että hän oli niin innokkaasti toimessa.
Antje katseli ajatuksiinsa vaipuneena matalikolle ja rupesi yht'äkkiä, kuten hänen toisinaan oli tapansa, puhumaan kuolleesta sankaristaan. "Huomenna on taaskin Gravelotten päivä", sanoi hän, "milloin hän vihdoinkin palannee! Tulenhan ihan vanhaksi ja kylmäksi jo… Vai luuletko sinäkin, Ingeborg, että hän todella on kuollut?…" Hän katseli, katseensa sekavana, ulos rannalle… "Mutta siinähän tapauksessa pitäisi minun löytää hänet? Viime myrskyn aikana etsin turhaan häntä."
Mutta Ingeborg puheli edelleen siitä, mikä hänellä oli sydämellään.
"Eilen tutkivat he senkin lammen vettä, jota me kutsumme kuolleeksi lammeksi; tuolla säikällä."
"Sen nimen olen minä antanut sille", sanoi Antje ylpeästi. "Se johtuu myrskystä kolme vuotta sitten."
"Ja Reimer sanoi, kun söimme illallista yhdessä — sinä et ollut vielä palannut kampelanpyydystysretkeltä —: 'Meidän pitää laittaa toe sinne. Istutamme ympärille pavunvarsia tai pajuja.' Huomasin hyvin että Andrees teki meikkejä hänelle ja katsahti minuun, mutta Reimerin täytyi välttämättä tulla viisauksilleen esiin. 'Hiekka', sanoi hän, 'jota rantahyöky viskelee ilmaan, kerääntyy ja kasautuu niihin. Ja silloin on meillä pian uusi säikkä, joka ei maksa penniäkään, ja lammikko, joka ei ole yhteydessä suolaveden kanssa'. Silloin nyökäytti Andrees päätään, ja rupesi puhumaan muista asioista."
Siten haasteli Ingeborg istuen penkillä ja katsellen matalikolle, sillävälin kun Antje majan vierellä ripusteli pyykkiä kuivumaan.
Illemmalla palasivat molemmat miehet kotiin, ja oli heillä vahva ruokahalu. Reimer Witt kätki vaieten suihinsa kolmekymmentä lokinmunaa, jotka Antje aamusti aikaiseen oli koonnut, Andrees ja Ingeborg olivat jo tyrtyneet niihin.
Kun Reimer laski kädestään kahvelin, virkkoi hän: "Sain tapetuksi erään hylkeen. Se oli liika lihava: huomen aamusti käyn noutamassa sen."
Ja hän tarkasteli huolissaan ilmaa, veisikö mahdollisesti nousuvesi sen mukanaan.
"Siksipä pystytitkin riman maahan!" sanoi Ingeborg ja nojaasi pöytää vastaan.
Silloin katsahti Reimer Andreekseen ja sanoi: "Meidän pitää korjata kiikari mukanamme huomenna ett'ei kukaan vakoilisi toimiamme."
"Viekää vaan!" Ja Ingeborg nojausi taaksepäin ja punastui ilosta, sillä hän oli huomannut Andreeksen silmissä vilauksen ilkkuvaa iloisuutta.
"Reimer on tappanut yhden hylkeen", sanoi Andrees, "minä ammuin toisen. Antjen pitää huomenna, niin pian kun vaan saamme eläimet tänne, keittää niistä rasvaa."
"Siistiä työtä!" sanoi Ingeborg.
"Sinä joudut liikuttamaan!" sanoi Andrees.
Tyttö katsahti häneen, ja silmissään välkähteli vallaton ilo kuin auringonvalo meren laineilla.
Mutta Andrees katseli vakaasti eteensä, eikä katsahtanut häneen.
Seuraavana aamuna aikaiseen lähtivät miehet molemmat taas ulos ja palasivat takaisin raskaasti laahata retustaen mukanaan hylkeitään.
"Olemme keksineet uuden maan tuolla", sanoi Andrees, "ja annoimme sille
Reimer Wittin ehdotuksen mukaan nimen Hyljekari."
"Se sen nimi on jo kauan ollut", sanoi Antje ja imuroi.
"Ken sitte siellä on ollut ennen meitä?"
"Sammenkalaslajat tuolta toiselta puolelta ovat siellä myöskin tuntikausia maanneet väijyksissä. Kun he palasivat, oli heillä mukanaan pieni hylje, joka oli puhtaampi kuin he, he olivat nimittäin kierrelleet rannan liejussa. Ja joka vuosi tulee joku tuhma hampurilainen Elbeä alas, laskee jahdillaan Dieksander Gattiin ja menee Hyljekarille, makaa siellä mahallaan liejussa ja tirkistelee hylkeitä, jotka kurkistelevat veden alta esiin. Te ette ole ensimmäisiä."
"Kymmenen vuoden perästä", sanoi Andrees, "on tuolla viheriää maata! Eikä kestä kauan, ennenkuin molemmat saaret ovat kasvaneet yhdeksi, ja tulee lyhyempi tie mannermaalle. Antje, oletko koskaan koettanut etsiä mitään lyhyempää tietä Koog'ille?"
"En!" sanoi hän. "Kaikkialla on pohjatonta. Paras tie Flackelholmille on venheellä Büsenistä Flackvirran kautta Dieksander Gattiin."
Andreas nyykäytti päätään. "Kuuletko?" sanoi hän Reimerille.
Reimer naulasi par'aikaa rasvaa tiukkuvaa hylkeennahkaa majan seinämälle kuivamaan, eikä kääntänyt päätänsäkään ja sanoi: "Kaikkihan tulee tästä järjestykseen vielä, jahka vaan maltamme odottaa!"
Niinpä käyttäytyivät he kuin miehet, joilla on suuria suunnitelmia mielessään, mutta semmoisia, jotka eivät vielä ole tarpeeksi kypsät, jotta niitä voisi ilmaista toisille, tai kuin semmoiset, jotka ovat tehneet jonkun keksinnön, mutta jotka eivät vielä ole ottaneet patenttia sille.
Ingeborg kuunteli hiljaisena.
Seuraavana päivänä kävivät molemmat miehet puhuttelemassa sammenkalastajia, jotka olivat kaukana ulkona Dieksander Gattissa, ja juttelivat heidän kanssaan heidän saaliistaan, ja nuo yksinäiset harvasanaiset miehet, jotka seisoivat pitkävartisissa kalastussaappaissa vedessä, näyttivät heille pyytämiään kaloja, jotka olivat sidotut venheisiin nuorilla, jotka oli pistetty läpi kiduksien, komeita otuksia.
Ja iltapäivällä sai lngeborg toimekseen keittää väkevää, kahvia, tulisi kuusi tai seitsemän vierasta. Ja sitte tulikin etelästä käsin, jonne he olivat laskeneet maihin, kalastajin, paljain jaloin ja tuolloin tällöin syieksien ja istuivat ja kehuivat kahvia. Muutamat heistä olivat koulunkäyneitä laivureita, karaistuja järkeviä miehiä, jotka olivat palvelleet keisarin laivastossa ja olleet pitkillä matkoilla. Oli toisiakin, jotka maatoimissaan olivat joutuneet haaksirikolle, nyt oli merimatalikko työkenttänään. Mannermaan kapeilla teillä ei heidän ollut onnistunut pitää tai saavuttaa leipäänsä ja kansalaisarvoa, tiettömällä rannattomalla matalikolla löysivät he kumpaakin. Aina ei heitä onni seurannut, erehtymättömiä merenkulkuun kun olivat, saivat he usein kärsiä kurjuutta ja kestää haaksirikkoja.
Eräskin vieraista oli edellisenä kevännä ollut kovassa luoteismyrskyssä, joka oli ajanut hänet rantaa vastaan. Toiset olivat ajoissa päässeet pakoon; mutta hänen ei ollut onnistunut. Kun ankkurikettinki katkesi, otti myrsky hänet viiltoihinsa. Vaivalla ja tuskalla, lapsensa käsivarrellaan, onnistui hänen hypätä puomilta rannalle, kun venheensä jysähti santaa vastaan. Siten pelastui hän ja lapsensa. Nyt seisoi hän säikällä ja katseli venhettään. Siinä se oli näkynyt vielä. Oli kurotellut kuin vahingoittunut valas paljaita kylkiluitaan taivasta kohden. "Oli se hurja malka", murahti hän. "Kolme päivää särki päätäni jälestä, ja luulin pääni menevän sekaisin, niin ankarasti jysähti tuo raskas venhe kivikovaa pohjaa vastaan. Jos olisin palannut ilman poikaa kotiin, mitä olisi äiti sanonut?" Hän istui hetken vaieten, nyykäytti vakaasti päätään ja katsahti merelle.
Majassa pakinoitiin hitaasti, leveään ja juurtajaksain, kuten on merimiesten tapana rannikollamme. Eivät he kernaasti vaihda puheainetta, sen pitää ennen olla haasteltu ihan leveäksi, kuin kampela meren pohjalla.
Kaikki puhuivat he aluksi aikuisemmista kerroista, jolloin olivat käyneet tällä hiljaisella saarella. Melkein jokainen heistä oli kerran tai pari käynyt Flackelholmilla ja majassa siellä. Toiset oli tuonut paikalle uteliaisuus, toiset olivat tulleet ikävystyneinä yksitoikkoiseen venheessäoloon, toiset olivat taas tulleet rannalle etsimään jotain lankkua, jota voisi käyttää, tai jotain muuta arvokkaampaakin haaksirikkoutunutta tavaraa. Sillä Flackelholmin ranta on maineessa, että se salaa itsessään parempiakin aarteita kuin pölkkyjä ja kuolleita hylkeitä.
Sitte johtuivat he puhumaan erityisistä näyistä, joita he olivat kohdanneet Flackelholmilla. Eräskin oli iltahämärissä lähtenyt majasta venheelleen, silloin oli matkalla, lähellä häntä, mennyt ohitsensa korkea haamu, sitä hän ei tietänyt, oliko se ollut mies vai nainen… Mutta se ei kai ylialankaan ollut ollut mikään ihminen, vaan joku henki. Ja päällepäätteeksi hauska henki, sillä se oli tanssinut ja hyppinyt. Eräs toinen kertoi, että hän eräänä iltana, ehkä noin kuusi vuotta sitten, oli mennyt majalle, koska oli pälkähtänyt päähänsä se hupsu ajatus, että nukkuisi siellä. Mutta hän ei ollut saanut ovea auki, ja kun hän oli jalallaan potkaissut sitä vastaan, oli sisältä kuulunut kimakka kirkaus, ikäänkuin olisi kirkaissut joku ihminen, joka oli nähnyt pahaa kiusallista unta, ja yht'äkkiä herännyt. Siten kertoi hän ja veti itseensä aimo siemauksen kahvia ja lisäsi: "Tiedätte, ett'en valehtelu."
Antje täytti kupin uudelleen ja katsahti samassa viekkaasti ja heikkomielisesti hymyillen veljeensä. Tämä katsoi vakavasti ja säälien sisartaan kasvoihin.
Yksi vieraista oli eräs Reimer Wittin vanhoja tuttuja. He olivat Metzin edustalla nukkuneet rinnakkain risukolla, ja kun oli satanut aivan liika taajaan, olivat he kömpineet lähemmä toisiaan, ja oli heillä siis ollut, kaikki yhteistä: märkyys, kylmä ja syöpäläiset, joita ei ollut voinut välttää, ja oli heisiä siten tullut hyvät ystävät. Tältä nyt uteli Reimer tietoja, niin että tämä rupesi puhumaan Flackelholmista ja sen mutaumisesta, sen rannikon laadusta ja maihin pääsystä sille ja muuta sennimistä, ja kun ilmeni, että mies hyvinkin tunsi asiat, kysäsi Reimer viekkaasti: "Kuulehan", sanoi hän, "olen hieman tuumissa jäädä tänne Flackelholmille! Pitäisin lampaita ja hanhia oikein suurin joukoin. Yksi mutka vaan enää on asialla: talvi!"
Makuutoveri Metzin edustalla kohotti punatukkaista päätään: "Niinhän, talvi tuota!"
"Kauanko on meri jäässä?"
"Kuinka kulloinkin. Noin pari kuukautta!" vastasi punaparta.
"Sill'aikaa ei voi kukaan laskea maihin tänne?"
"Voihan sitä toisinaan! Meri on vapaa, milloin sieltä, milloin täältä. Pitää vaan tuntea meri ympärillä. Sillä on oikkunsa, sillä. Sitä saa opiskella, niinkauan kuin elää."
"Sinä et ole perheellinen mies?"
"En ole! Tulin liika kauan viipyneeksi tuolla ulkona!" Hän vilkautti silmillään Neuwerkin majakkaa kohden: "Pitkillä matkoilla!"
"Pistäyhän hiukan ulos kanssani!" sanoi Reimer. "Näytän sinulle jotakin."
He astuivat yhdessä ulos majasta ja juttelivat kauan keskenään. Makuutoveri nyökäytti miettivän näköisenä päätään, veti silmäkulmansa korkealle ja sanoi lopulta: "Yksi asia minua vaan arveluttaa: jääkö hän, herra tuolla, tänne kanssamme… onko hän hieno? Kaikellaisten ihmisten kanssa tahdon olla tekemisissä, mutta en hienojen!"
Silloin antoi Reimer Andrees Strandigerista sen kunniakkaan arvostelun:
"Hän on ihan tavallinen mies."
"Noo… kyllähän minun puolestani sitte kaupat syntyy!"
Toisetkin astuivat ulos majasta. Andrees, jota he sietivät hyvinkin, hän kun oli levollinen, lyhytpuheinen ja verkalleen miettivä mies, kuten he itsekin, seurasi heitä. Reimer seurasi makuutoverinsa kanssa jälestä.
Reimer palasi ensimmäisenä takaisin majaan: hän tapasi Ingeboigin, joka puhdisti pöytää.
"Mikä tuoksu täällä!" sanoi Ingeborg, ja katsahti terävästi häneen.
"Kaatoivat tilkan viinaa kahvin sekaan", sanoi Reimer.
* * * * *
Seuraavina päivinä tutkivat miehet ruohon ja kasviston kasvua ja laatua, jota avaralti, ehkä yli sadan hehtaarin laajuudelta, peitti tasaista maata. Siinä oli monellaisia kasveja. Kaikkea, mikä vaan menestyy vastamuodostuneessa maassa Pohjanmeren rannoilla, tapasi sielläkin. Paikottain kasvoi maanpinta erästä lajia lyhyttä hienoa ruohoa, joka sekavana ja tiheänä peitti sitä kuin luja tiivis nahka. Siellä täällä seassa kasvoi rantaneilikkoja. Kasvoi lisäksi erästä lajia vaaleanviherjää rasvaista kasvia, joka hiukan muistutti sipulia, juuri kun se on alkanut taimia. Siellä kasvoi harmaata, karkealehtistä kasvia, hiukan kanervan näköistä, se peitti laajoja aloja saarta, ja sen alta paalsi esiin paljas harmaahko liejupohja. Ja Reimer otti ja purasi joka kasviin ja maistoi ja sanoi: "On ruohoa ja on rikkaruohoa, mutta enpä usko, että koko saarella kasvaa korttakaan, joka olisi vahingollista eläimille." He mittailivat ja tutkivat veden poukamankin, joka alkoi lähellä rakennuksia ja yhtyi isoon mereen Dieksander Gattissa. He mittailivat sen syvyyttä, tutkivat sen pohjaa, ja toivat mukanaan kotiin rapuja ja kaloja, joita olivat pyydystäneet käsiverkoilla. Kun he palasivat, kuuli Ingeborg Andreeksen sanovan: "Olet oikeassa: meidän pitää ylläpitää alituista yhteyttä ßüsenin kanssa. Meillä pitää olla venhe ja mies, joka tuntee vedet. Kirjoitan siitä punapäälle."
Tänä iltana, joka oli hyvin leppeä ja aurinkoinen, kun Reimer ja Antje olivat vielä kerran lähteneet ulos kalastukselle — Antje oli nimittäin tokaissut: "Sitä ette te osaa!" — palasi Andrees rannalta takaisin ja asettui seisomaan Ingeborgin eteen, joka istui auringon paisteessa ja neuloi, ja sanoi vitkastellen: "Kuulehan, Ingeborg, minulla olisi omituista asiaa. Hiukseni ja partani ovat aivan liiaksi rehevät jo, enkä tohdi itse niitä leikata. Reimer ei myöskään rohkene, niin kuulu kuin maineensa onkin lastensa tukanleikkaajana, ja Antjenkaan haltuun en oikein rohkenisi uskoa päätäni."
Ingeborg hypähti ylös, ja palasi kohta välähtelevät sakset kädessä takaisin majasta: raikkaille, nuorekkaanhennoille kasvoilleen oli lentänyt hieno puna.
"Seisohan hiljaa nyt!" sanoi hän; sydäntään tykytti.
Ja hän alkoi leikata. "Olen leikannut Fritzinkin tukan", sanoi hän.
"Sen näin. Siksi tulinkin pyytämään sinun."
Hän leikkeli empivin käsin, kumarsi yläruumistaan taaksepäin, käänteli päätä sinne ja tänne, huomasi leikanneensa vinoon ja ajatteli: "Kunpa hän nyt katsoisi poispäin edes!" Kasvojaan poltti.
Silloin huomasi Andrees hänen pulansa ja katseli jäykästi majan seinälle kuivumaan naulattua hylkeennahkaa kohden.
"En ymmärrä", virkkoi Ingeborg empien, "tässä korvan vierellä on niin paha paikka.
"No, rohkeasti käsiksi vaan!"
Silloin uskalsi hän yrityksen. Mutta kätensä vapisi ja korvan lehdelle ilmeni punainen veripisara.
Silloin viskasi hän sakset kädestään hiekalle, polki jalkaa maalian ja itki.
"Noo… Ingeborg!… Älähän nyt itke toki!" Ja hän nosti säveästi ja säälien sakset ylös ja antoi ne hänelle takaisin: "Näinhän et voi jättää minua. Sinun pitää tulla lähemmälle."
"Minä en osaa! Minä en osaa!" Hän oli istuutunut penkille ja näytti perin onnettomalta; silmänsä olivat ihan kyynelissä ja päätään pudistellen niksautteli hän saksillaan.
"Sinun pitää olla rohkea vaan. Ei muuta kuin ala nyt."
"Sinä olet liika pitkä!"
Silloin laskeutui Andrees toiselle polvelleen hänen eteensä ja katsahti ylös häneen, ja verkalleen edistyi nyt lyö, siten että Ingeborg piti kädellään kiinni hänen korvastaan ja suojeli sitä huolellisesti tuhoisilta saksilta. Mutta Andrees taas, jolla oli Ingeborgin kasvot ihan edessään, ihmetteli niitä monellaisia henkiä jotka leikkivät ja hommailivat niillä, ja oli niitä suruista ja puol'vallattomia, mutta ei ollut yhtään pahaa niiden joukossa.
* * * * *
Aamusti tuli taaskin kuuma päivä. Miehet molemmat olivat hevosten kanssa lähteneet rannalle ottamaan korjuun muutamia arvokkaita pölkkyjä, tynnyreitä ja ketjuja, joita viime nousuvesi oli ajanut rannalle. Silloin lähti Ingeborg niinsanotulle kuolleelle vedelle. Reimer oli tutkinut sen, ja oli sillä hyvä luja pohja, eikä mitään petollisia kuiluja. Siksi oli Ingeborgille suositettu sitä kylpypaikaksi.
Niinpä kylpikin hän siellä nyt aamuauringon paisteessa.
Reipastuneena ja kuitenkin hiukan raukeana, hiuksensa vielä valloillaan, lähti hän ripeästi astumaan kuumalla hiekalla ja heittäysi sitte pitkäkseen kedolle, ihan vaununjälkien varrelle, jotka kaarsivat säikkäjonojen vierustaa, häntä rupesi raukasemaan ja hän ajatteli: "Herään kyllä, kun vaunut lähenevät."
Ja ajatteli vielä kerran: "Hän ei saa tavata minua tässä." Ja kun hän nukahti, etsi hän häntä unien maasta ja löysi hänet kohta, ja Andrees oli ystävällinen hänelle, ja hänen kasvoilleen heräsi hymyilevän onnen ilme. Mutta hän ei tietänyt, että hän tahallaan oli asettunut hänen tielleen.
Kun hän vielä makasi ja nukkui siinä, palasi Andrees ihan yksin ruohon ja kukkien keskitse ja ajatteli häntä, näki hänet ja pysähti, ensiksi seisahdutti hänet hämmästys, sitte sai hänet liikkumattomaksi hänen suloutensa, sillä hänen koko vartalonsa ja kasvojensa piirteet olivat puhtaat, pehmeät ja täyteläiset kuin raikas ruusunnuppu aamukasteessa. Vaitonaisiin hiuksiinsa oli takertunut hienoa ruohoa ja ujoja, pieniä kukkasia, ja taaksepäin taipuneine päineen ja kurotettuine käsineen näytti hän kuin pyytävältä. Heinikko huojuili hiljaa, leivoset livertelivät ilmassa, kauempana kirkuivat lokit ja ilma ja maailma oli tulvillaan voimaa ja raikkautta, ja hän, joka lepäsi tuossa, kuului sen kaiken keskelle ja oli ihanin kaikesta. Silloin laskeutui Andrees toiselle polvelleen ja katseli häntä, ja ensikertaa heräsi silmissään tuo hiljainen puhdas loisto, joka sytyttää rakkauden sydämestä toiseen.
Kun hän siten katseli häntä, ehkä hetken niin pitkän, kuin mehiläinen surisee ohitse, tai lokki kirkuu, heräsi tyttö hänen katseeseensa, ja vielä seisten unien maitten kynnyksellä tutkaisi hän silmänsä suuriksi ja kirkkaiksi'ja sanoi hitaasti: "Pidätkö minusta noin?"
Mutta samassa oli hän jo polvillaan, ja kurottaen käsiään, rukoili hän aroin silmin: "Lähde pois! Andrees, lähde pois!" Ja hiukset putosivat käsilleen, joilla hän peitti kasvonsa.
Hän olikin lähtenyt jo pois, oli palannut säikän yli takaisin rannalle, ja tuli vasta illemmalla kotiin.
Kalpeana palasi Ingeborg majalle.
Illemmällä, kun vesi laskeusi, palasi Andrees kotiin, ja näki että Reimer valjasti hevosia, empi hetken ja astui sitte majaan. Silloin astui Ingeborg lähtövalmiina hänelle vastaan majan matalasta ovesta.
"Minä lähden pois, Andrees!" sanoi hän, eikä luonut katsettaan ylös. Hitaasti lähtivät he rinnakkain säikän laelle. "Menen Marian haudalle", sanoi Ingeborg.
Andrees nyökäytti hyväksyvästi päätään. "Teet oikein."
Kun he seisoivat ylhäällä rinnakkain, tarttui Andrees hänen käteensä: "Sinä olet puhdas ja voimakas, minun pitää saada sinut elämäkseni omakseni."
Ingeborg antoi päänsä painua: "Siihen pitää kulua aikaa, Andrees!"
"Minä jään Flachelholmille", sanoi Andrees, "niinkauaksi kuin Strandigerkartano on vieraissa käsissä. Mutta en tahdo olla toimetonna. vaan rakennan tänne tokeita ja talon, ojia ja rantavalleja, tutkin matalikkoa ja hankin maata lisään. Isäni ovat taistelleet merta vastaan, sitä taistelua tahdon minäkin jatkaa." Hän pusersi kätensä nyrkkiin, ja silmissään leimahti synkeästi. "On laiminlyöty paljon ja paljon rikottu. Mutta rikoksista on kasvava hyvää. Mutta en voi vaatia, että tulisit jakamaan tätä elämää kanssani."
"Missä sinun elämäsi on. Andrees, siellä on minunkin. Se on minulla yhteistä Marian kanssa, että olen uskollinen. Kun arvelet, että se voi tapahtua, niin kutsu minua."
"Ingeborg!"
"Meidän pitää olla tyyniä ja voimakkaita, Andrees."
"Vie terveiset vanhalle äidilleni! Hänen tähtensä soisin, että minä, ennenkuin vuokra-aika päättyy, taaskin olisin Strandigerkartanossa… Mutta Flackelholmia ei enää unohdeta."
He seisoivat vielä hetken rinnakkain ja katselivat maan yli, joka penikulmia laajana yleni meren sylistä.
"Mietiskelyn aika on ohitse: nyt on alkanut työ."
Sitte oijensivat he jäähyväisiksi toisilleen kätensä.