SEITSEMÄS LUKU.
Tuli syksy. Eschenwinkelissä oli hiljaista. Poismuuttaneet kirjoittivat ainoastaan harvoin, kotiin jääneet miehet olivat kaikki Flackelholmilla. Lauantaisin, jos nousuvesi vaan sen salli, tulivat he koteihinsa tervehtimään vaimojaan ja lapsiaan.
Flackelholmilla oli laitumella pieni lauma lampaita, kokeiltiin niillä, oliko ruoho terveellistä eläimille; ja parvi hanhia marssi aina namusin säikältä alas; ne olivat Antjen turvatteja ja ylpeytenä. Neljä hevosta löysi runsaan ravinnon saarelta, ja pysyivät ne runsaasta työstä huolimalla hyvissä voimissa.
Punatukkaisen laivurin vene oli Dieksander Gattissa. Hän piti huolla kaloista ja muista ravintoaineista, joita hän nouti Büsenistä. Hän osoittautui kelpomieheksi, joka ei juopotellut, ja johon voi luottaa; Metzin risuläjät, niin märkiä kuin olivatkin, eivät olleet turmelleet luonnettaan.
Viisitoista miestä, jotka nuoruudestaan asti olivat tottuneet lapiotyöhön, aherlelivat kolme kuukautta yhtä painoa kentällä, ja aukaisivat tukkouneet ojat, jotka Andreeksen isä kaksikymmentä vuotta sitten oli teettänyt ja kaivoivat uusia. He kaivoivat ojat kaksi metriä leveiksi ja neljännesosan metriä syviksi ja läjäsivät mullan saran keskelle leveäksi valliksi, nyt voi nousuvesi kantaa mukanaan mutaa kauas ylös maihin. Ja kun nousuvesi kolmeen kertaan oli noussut ja laskenut, niin ei paljoakaan enää näkynyt lapionjälkeä, niin runsaasti pehmeätä, hedelmällistä mutaa kantoi merivesi mukanaan.
Kuninkaallinen hallintoneuvos oli Strandigerin pyynnöstä tullut sinne, oli kolme päivää tehnyt huomioitaan nousu- ja laskuveden suhteen, oli seisonut polvia myöten liejussa, ja piirrellyt majassa viivojaan. ojiaan, poikkileikkauksiaan ja suunnitelmiaan. Oli pyyhkinyt hikeä otsaltaan ja mennyt taaskin ulos, sateeseen, olallaan Reimerin vanha "öljätty", oli palannut illalla taas ja syönyt kampelaa ja nahkaperunoita ruokahalulla kuin riihimies. Miehet olivat kummastelleet ja olleet iloissaan, että tuo hieno oppinut herra oli ollut niin rattoisa ja luonnollinen, he kävivät tuttavallisiksi ja tohtivat kysymättäkin huomauttaa hänelle yhtä ja toista, niinpä sai hän tietää ja vaikutti enemmän hyvää ja oli parempi kuninkaansa edustaja, kuin tuo asessori, joka olutlasin ääressä valitti, että syntyperänsä ja asemansa estivät häntä lähenemästä kansaa. Hän oli kasvanut rannikolla kuin Andreeskin, eikä kirjoitushommissa ollut unohtanut lapiota. Kun hän lähti pois, nyökäytti hän rohkaisevasti päätään Andreekselle ja sanoi: "Tuottakaa kunniaa nimellenne! Ell'ei olisi tehtäväni valvoa rantatokeita ja valleja, kaivantoja ja kanavoja, niin kadehtisin teitä tiluksenne ja asuinpaikkanne vuoksi."
* * * * *
Strandigerkartanon avaroilla hedelmällisillä pelloilla oli par'aikaa juurikasvien korjuu. Niistä oli hyvä sato, mutta kuitenkaan ei pystynyt Frans Strandiger saamaan kokoon koko vuokrasummaa, sillä viljan- ja karjan hinnat olivat olleet epäedullisia. Pyhäinmiesten päivä läheni, eikä hänellä vielä ollut tarpeeksi rahaa koolla. Ja vaikka hän olisi käyttänyt koko viljatulonsa, puuttui sittekin rahaa: eihän hän voinut tyhjin käsin käydä talvea vastaanottamaan.
Saivat silloin kokea kovia päiviä palvelusväki ja vieras työvouti, ja kajahtipa monta karkeata alasaksalaista sanaa, ja monta outoa puolalaista kirousta, jotka kuuluivat avaran pihan yli aina ylös sokealle rouvalle ja sille hiljaiselle tytölle asti, joka istui hänen vieressään. Vuokraajan taas karkoitti levottomuutensa kirjoituspöydän äärestä ja hälystä pihalla, ulos yksinäisille teille, ja pian tuli tottumuksekseen nousuveden laskeutuessa tehdä pitkiä matkoja kauas ulos matalikolle. Ja kuten oli luonnollista luonteelleen, ei kestänyt kauan, ennenkuin tuo avara kammottava yksinäisyys oli anastanut koko hänen sydämensä, tuo ääretön matalikko tenhosi ja lumosi hänen ylpeän sydämensä. Tuntikausia kuleksi hän siellä, pyssy käsivarrellaan vesikuoppien äyräitä, välkkyvien vesipeilien yli ja avaroilla simpukkakentillä. Oli toisinaan saalistakin mukanaan, milloin jonkun harvinaisen merilinnun opettaja Hallerille, milloin hanhen kyökkiä varten, joskus jonkun hylkeen, jonka hän kahlaten ja uiden, henkensä uhalla, oli noutanut rannalle, sitte kuu oli osunut siihen luodillaan. Ja hän kehittyi tarkaksi sen matalikko-osan tuutijaksi, joka on manterenpuolella ristiviittaa.
Kun hän siten kuleksi, unohtuivat vähitellen mielestään raha- ja eteenpäinpyrkimishuolet, huolet vuokranmaksusta ja maksupäivästä. Silmänsä kävivät levollisemmiksi ja saivat itseensä jotain rauhallista ja mietiskeliästä, ja usein liikkuivat ajatuksensa Ingeborg Landtissa, jota vastapäätä hän nyt joka päivä istui tunnin, kun hän, kuten itsekseen sanoi, "oli tekemässä vanhalle rouvalle tiliä päivän taloustoimista."
Frans Strandiger ei ollut tähän päivään asti kokenut, mitä syvä sydämenpohjainen rakkaus merkitsee. Kun Andrees ja Heim Heiderieter silloin muinoin nuorekkaalla, mutta todellisella ihastuksella olivat katselleet noita kehittyviä tyttöjä. Heim äänekkäällä, Andrees jurommalla kunnioituksella, oli hän vaan nauranut ja ilkkunut. Kun myöhemmät tuttavansa, milloin se, milloin tämä, valitsivat itselleen elämänkumppaniksi tytön, joka ei millään tapaa ollut erityinen, ei kauneudeltaan, ei hengenlahjojensa puolesta, eikä varallisuudeltaan, ja perustelivat tämän tekonsa tuolla lyhyellä lauseella: 'minä rakastan häntä', silloin ravisti hän päätään, ikäänkuin olisi hän kuullut asiasta, jota hän ei laisinkaan ymmärtänyt. Niinpä näytti hän luonteeltaan olevan kykenemätön koskaan tuntemaan tuota aistillisesta ja sielullisesta mieltymyksestä niin omituisesti ja läheisesti muodostunutta tunnetta, jota jokainen terve turmeltumaton mies tuntee.
Mutta tuossa ylläsanotussa on myöskin selitys siihen huomattavaan tosiasiaan, josta nyt on puhe. Frans Strandiger oli kasvatuksensa ja seurustelupiirinsä kautta tullut häirityksi, estetyksi ja surkastetuksi siveellisessä kehityksessään. Lapsuuden päivinään oli hänelle yhtämittaa toitotettu korviin, että kuivakiskoinen tarkoituksemmukaisuus oli ainoa oikea johtotähti elämässä. Sitte oli hän kuudennestatoista ikävuodestaan asti liikkunut piireissä, ensin kaupungissa, sitte muutamilla suurilla maatiloilla, jotka olivat siveellisesti turmeltuneet. Niinpä olikin tapahtunut, että silmänsä oli niin tylsistynyt, ett'ei hän naisessakaan nähnyt ihanteellista ja siveellistä, vaan ainoastaan aistillista ja enemmän tai vähemmän arvokasta ulkonaista kultakorua. Oikeata puhdasta rakkautta tuntemasta ei estänyt häntä luonteenlaatunsa — virtasihan hänessäkin uskollista puhdasta Strandigerverta — vaan sielua tukahuttava kasvatuksensa ja siitä johtunut sisäinen siveellinen huononemisensa.
Silloin ilmestyi eteensä Maria Landt, ajatuksensa olivat askaroinneet hänessä. Hänet oli hän valinnut auttamaan itseään eräässä laskun teossa. Tämä astui lapsen pelokkuudella ja lapsen luottamuksella häntä lähelle. Hän sai ensi kertaa tuntea siveellisen luonteen merkitystä, kristillisen maailmankatsomuksen voimaa ja puhtaan sielun lujuutta. Hän näki edessään jotain ihan uutta: ihmisrakkaus ja ihmispuhtaus astui ystävällisimmässä muodossaan häntä lähelle, loi häneen kaksi rukoilevan tummaa silmää, ja sanoi hänelle olevansa valmis tekemään paljon kanssaveljien hyväksi. Ja tekikin paljon! Kuinka paljon, sitä, ei ole yksikään ihminen saanut tietää. Kuin toiseen outoon maailmaan oli hän tullut hänen kauttansa. Maria Landtin vaikutus ilmeni hänen sielussaan siinä että hänen entiset ankarankovat elämänperiaatteensa tulivat järkytetyiksi ja että hänessä virkosi jonkinmoinen taipumus katsoa ympäristöänsä ja elämää ja maailmaa lempeämmillä ja syvemmillä silmillä.
Nyt oli Ingeborg Landt palannut Strandigerkartanoon. Hän oli tuon kamottavan kolkon maaliskuun päivän jälkeen mennyt Flackelholmille, oli lähtenyt epäystävällisenä, levottomana tyttönä, joka sentään aina oli herättänyt hänen mielenkiintoaan, syyssuvesta oli hän taaskin palannut, ja oli nyt hiljainen, lempeä, naisekas olento, jonka yllä liihoitti kuin hentona huntuna joku suruisa, syvämielinen salaisuus, joka silmäili esiin hänen kirkkaista silmistään, ja herätti siinä, joka näki niihin silmiin, tulista uteliaisuutta saada tietää, mitä oli kätkettynä tuon niin hennon hellän ja ihanan hunnun alle. Frans Strandiger katseli uusilla silmillään tätä uutta ilmestystä. Se mikä silloin oli pahoittanut hänet sokeanakin kunnioittamaan Mariaa, hänen syvästi siveellinen, puhdas ja lämminsydäminen luonteensa, sen näki hän nyt edessään toisessa kuvassa, toisessa paljoa kauniimmassa kuvassa, ja ihanimmassa puvussa, surupuvussa, hiljaisin, yksinäisin, vaiteliain ja sentähden kaksinverroin kauniin silmin. Ja sen näki hän joka päivä, sai katsella tuntikausia, kun hän jutteli vanhan rouvan kanssa, ja teki tälle "tiliä talouden pidosta". Näinä hetkinä, kun hän vilpittömästi ja ystävällisesti kertoi töistä talossa, Flackelholmin tulevaisuudesta ja käynneistään ulkona matalikolla, näki hän hänen istuvan tuossa edessään vaalea päänsä kumartuneena neulomuksensa ylle, ainoastaan silloin tällöin kohottaen säteilevät silmänsä. Näinä hetkinä tunsi Frans Strandiger ensi kertaa rakkautta.
Ingeborg oli palannut kaikkine huolineen ja kaikkine iloineen. Ja huolensa olivat suuremmat kuin ilo. Niinhän, sitä ei Frans Strandiger ymmärtänyt ajatella, että Ingeborg Landt olisi Andreasta lähellä. Andreeshan oli aina lähennellyt Mariaa: ja kun Ingeborg oli lähtenyt hänen jälissään Flackelholmille, oli hän lähtenyt sinne kuin sairaan veljen luokse. Sekään ei kiusannut häntä, että Ingeborg oli itseensä sulkeutunut ja arka häntä kohtaan, ja että hän ainoastaan silloin katsoi vähän ystävällisemmin häneen, kun hän kertoi jostain uhkarohkeasta retkestä, jolloin hän matalikolla oli ajanut takaa jotain hyljettä. Vanha kokemushan oli, että neitosten tapa on teeskellä pahinta epämieltymystä juuri sitä vastaan, josta he enimmän pitävät?
Vanha Hobooken kuleksi tutkivin vakoilevin silmin kyökissä, navetoissa ja aitoissa. Ihmiset karttivat häntä ja nurkuivat selän takana. Keväällä oli hän karkoittanut kaikki niskoittelijat talosta: mutta silloin oli Frans lyhyesti sanonut, ett'ei hänen tarvinnut sekoittautua hänen asioihinsa. Silloin omisti hän kaiken tarkkuutensa ja terävyytensä sisäisille asioille.
Hän oli eräänä iltapäivänä kehoittanut kylänlapsia poimimaan viini- ja karviaismarjoja, jotka sitten myytiin kaupunkiin, sillä kaikesta täytyi tulla rahaa. Silloin vaati hän lapsilta, että he laulaisivat siinä ollessa. Lapset lauloivatkin: "Miss' liet sä, täplikäs ratsuni mun" ja "Sä isäinmaa, oo tyynnä vaan". Siten sujui hetken hyvästi, lapset poimivat ja lauloivat. Mutta silloin keksasee pieni kiharapää Bernhard Engel kysästä: "Tiedättekös, miksi meidän pitää laulaa?"
"Emmehän!"
"Kosk'emme voi syödä silloin kun laulamme!"
Siitä hetkestä heikkeni laulu arveluttavassa määrässä ja täytyy tunnustaa että muutamien oli mahdoton laulaa! ja että toiset taas lauloivat nenästään. Ja se ei kuulunut kauniilta. Loppu leikille oli se, että he yht'äkkiä toralla ja metelillä karkoitettiin puutarhasta, kuin rastaat, joiden parveen yht'äkkiä suhahtaa haulisade.
Niinpä päättyi asia ikävästi.
Syksympänä, kun munien hinta nousi, kapusi vanha rouva itse ullakolle, ryömi kaikki pimeät loukot ja etsi ylös munat, jotka huolimattomat kanat olivat munineet jonnekin piiloon. Silloin oli renki vanhan hyvän tavan mukaan virittänyt pedon pyydystämiseksi, joka hiiviskeli aitoissa, terävähampaisen ansaan erääseen loukkoon, ja pannut munan sen pihtien rakoon houkuttelemaan otusta. Vanha rouva, lyhytnäköinen ja tottumaton pimeään kun oli, kurottaa kätensä, ottaakseen korjuun munan ja kirkahtaa kovaan. Lääkäri sai sitoa syvät haavat, ja koko kylä sai paljo puheenainetta tapauksesta, mutta vähäpä sitä säälittiin.
Kun vuokran maksupäivä läheni, kirjoitti vanha Hobooken veljelleen Berliiniin. Hän selitti hänelle aseman ja pyysi apua. Kolme päivää kului. Hän meni kirjeenkantajaa vastaan ovelle, ja oli hirmuisesti vihoissaan miehelle, joka läheni välinpitämättömin verkallisin askelin ja laski välinpitämättömästi tervehtien sanomalehdet pöydälle, joka oli vasemmalle ovesta. Ei muuta kuin sanomalehtiä.
Poikansa meni viheltäen läpi talon ja pihan poikitse. Viiksiensä alla oli piirre ilkkuvaa uhkaa, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa kohtalolle kaikella sillä katkeruudella, joka täytti sielunsa: "Tuletko taaskin, kohtalo? Juuri kuin taaskin olen saamaisillani maat ja vaimon!"
Neljäntenä päivänä astui hän seurusteluhuoneeseen ja sanoi äidilleen: "Minulla on uutisia sinulle. Tulen juuri kankaalla, jonne menin saadakseni kaukaa nähdä, kuinka Heim Heiderieter omin käsin kuokkii perunoita maasta, silloin näen lähenevän miehen kylästä hiekkatietä alas, hänellä on yllään viherjä metsästystakki, kukonsulka hatussa, kivääri keltaisessa kotelossa olalla, kiikari nahkaremmissä sivulla. Hän koettaa näyttää kolmikymmenvuotiaalta pysyttelee suorana ja kääntelee päätään ripeän nopeasti, mutta on sentään ainakin kuudenkymmenen vuoden vanha. Ainakin puolet kylän pojista juoksevat hänen jälissään. Kenen luulet hänen olevan?"
"Veljeni!… Nyt kääntyy kaikki hyväksi taas!"
"Tosiaankin! Nuoruuteni ohjaaja ja ystävä! Jota saan kiittää kaikesta kymmenennestä ikävuodestani asti, kaikesta leivästä ja kaikesta pahasta. Hän tulee, antaakseen minulle taaskin palasen leipää ja palasen, ehkä suurenkin, pahaa. Vanhat nöyryytykseni alkavat taaskin, ja sinä sanot: nyt kääntyy kaikki hyväksi taas!"
Ulko-ovi aukeni, he menivät molemmat etehiseen.
"Rakas veljeni!"
"Hyvää päivää, eno Feliks! Vanha ystäväni ja suosijani! Miten miellyttää sinua Hobookenkartano?"
Feliks Hobooken katsahti ympärilleen: "Missä on serkkusi?" kysyi hän.
"Hän istuu kyyröttää eräällä saarella keskellä Pobjanmerta ja tirkistelee aaltoihin. Pelkäätkö häntä, eno?"
"Enhän! Mutta kartan mielelläni kaikkea epämieluista; sillä se joko häiritsee hermojani, tai estää se minua urheilussa. Missä siis? Millä saarella?"
"Mennään sinne! Erinomainen purjehdusmatka. Ylialaan, eno, on purjehtiminen Pohjanmerellä kaiken urheilun huippua, siinä on tosi mukana!"
Ukko istahti uupuneena eräälle tuolille, nyki villapaitaansa ja kaulustaan ja teki sitte komean kädenliikkeen: "Neljätoista päivää sitten Kärntissä. Kaksi huippua kavuttu! Sähkötin arkkiherttualle! Saanut terveiset! Nyt jo Pohjanmerelle?"
"Löytöretkille!" nauroi Frans.
"Sinä et ole mikään urheilija, rakkaani! Isäsikään ei ollut, vaikka hän oli upseeri. Enpä olisi niinkään haluton tekemään sinusta urheilijaa."
"Pohjanmeri ei ole mikään lapsen kehto, eno!"
Ukko nousi ylös, astui jäykin askelin ikkunan ääreen, ja sanoi, kasvot poispäin käännettyinä: "Voimmehan tässä joku päivä koettaa kumpi meistä on rohkeampi ja rivakampi käänteissä. Tuotan todellakin itselleni purren Hampurista, onhan minulla varoja semmoiseen." Hän teki päättävän kädenliikkeen ja kääntyneenä yhä vielä ikkunaan ja katsellen pihalle, sanoi hän: "Ja nyt teidän asioihinne! Mutta sen sanon jo edeltäkäsin, en tunne mitään velvoitusta nostaa teitä kuopasta, johon olette joutuneet. Miksi ette kysyneet minulta neuvoa?" Hän löi kädellään rintaansa. "Minun urheiluni ei saa joutua kärsimään teidän niin sanottujen yritystenne vuoksi! Urheiluni on elämäni! Saat tehdä minulle sen palveluksen. Frans, että tuot kirjasi minulle huoneeseeni, ja pidät huomenna minulle esitelmän niistä."
Frans Strandiger oli hämmästyneenä kuunnellut noita sanoja. Ne iskivät häneen kuin kihelmöivät ruoskan iskut. Hän yritti sanoa jotain, malttoi sentään itsensä, pyörähti poispäin ja meni omaan huoneeseensa.
Siellä istui hän kirjoituspöytiinsä ääreen, ja iski raivoisassa vimmassa kaksi tai kolme kertaa nyrkillään pöytään. Näkyi verijälkiä vaalealla tammipäällyställä. Sitte istui hän hetken lyyhistyneenä kumaraan, ennenkuin hän kiihtymykseltään sai sanan suustaan. Kuin tuienkipunoina sinkoivat sanansa huuliltaan: "Vieraissa olin toisten orja; nyt saan astua taas lapsuuteni pätsiin!… Masentaa hänet tahdon! Pitää tulla hetki, jolloin hän kiemuroi jaloissani! Lapsuuteni tärvelijä!"
* * * * *
Joka ilta, kun rupesi hämärtämään, sanoi vanha rouva Strandiger hoitajattarelleen: "Ja nyt lähde Heiderietereitä tervehtimään, Ingeborg, ja vie heille terveiset! Voit kernaasti lähteä. Minun aikani ei käy pitkäksi, minä en ole yksin. Olenhan elänyt niin paljon ja monellaista; olen elänyt suuren paksun kirjan, tuommoisen tummissa nahkakansissa, sillä on melkein joka sivulla risti, ja kruunu, toivon minä, viimeisellä. Lähde nyt vaati! Minä luen sill'aikaa sitä kirjaa."
Sitte avattiin ja suljettiin yläkerroksessa hiljaa ovia, ensin kammarin ovi, sitte kyökin ovi, sitte vielä sen huoneen ovi, jonka ikkunat antavat ulos Flackelholmia kohden, sitte kuului nopeita, keveitä ja pehmeitä askeleita portaita alas. Silloin seisoi Frans Strandiger etehisessä, tai seisoi hän valmiina lähtemään ulos, ulko-ovella, ja katseli tuota kaunista naista ja koetti pysyttää silmiään ja ryhtiään tyyninä, ja voi tuskin sitä. Hän oli viisas, hän ei tahtonut säikähyttää häntä.
Mutta hän et saa katsotuksi kyllikseen häntä, ei kyllikseen hänen kookasta voimakasta vartaloaan, ei hänen loistavia silmiään, ja hänen hienopiirteistä päätään, jota hän pitää hiukan kumarrettuna, ei hänen päänkäännettään, kun hän katsahtaa ylös. Siksi seisookin hän joka päivä tässä ja antaa hänen mennä ohitsensa saadakseen häneltä pikaisen tervehdyksen, ja astuakseen sitte, kun hän on poissa, nojapuiden Iuoksi, joita hänen pukunsa oli hipaissut, kun hän astui alas portaita, ja tarttuakseen oven ripaan, josta hän juuri oli hellittänyt.
Tämä on tullut kuin myrsky häneen. Se leimahti eräänä päivänä hänen sydämeensä, tuo mieletön tulinen rakkaus, seuraavana päivänä se jo leimahti hänen silmistään, kun hän katseli hänen jälkeensä, kun hän nousi portaita: ja kolmantena ja neljäntenä päivänä se jo pakotti hänet käymään hänen jälissään, kun hän meni Nummitalolle.
Ingeborg Landt tunsi, että hän halusi jotain hänestä, ja oli levoton ja koetti salata tätä levottomuuttaan. Hän vastasi hänen ylpeään tervehdykseensä yhtä ylpeästi takaisin: hän ei tahtonut olla missään tekemisissä Frans Strandigerin kanssa. Hän istui seurusteluhuoneessa sanatonna häntä vastapäätä, ja vaihtoi harvoin sanaakaan hänen kanssaan, ja aina niin, kuin puhuu jonkun vieraan ihmisen kanssa, mutta ei voinut estää, että hänen ylpeä ryhtinsä ja tyyni järkevä puheensa tekivät vaikutuksen häneen.
Frans Strandiger tarkasteli aina häntä. Yksikään hänen kasvojensa ilme tai liikuntonsa ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän odotti, kunnes tulisi edullisin silmänräpäys: myrskyssä, ripeästi ja voimakkaasti oli hän ottava hänet. Siksipä, kun hän meni Ingeborgin ohitse, eivät silmänsä sanoneet: "Minä rakastan sinua", vaan ne sanoivat: "Minä olen vahva, oletko sinä vahvempi?"
Ingeborg huomasi tämän, ja meni hiljaa, silmät maahan luotuina, hänen ohitsensa ja Nummitaloa kohden.
Toisinaan, kun mielialansa oli virkistyneempi ja reimampi — hän oli silmänräpäysihminen ja saattoi yht'äkkiä nähdä tilansa toisessa valossa — silloin voi hänessä virvota vanha entinen ylimielisyytensä. Niinpä palasi hän eräänä päivänä kaupungista, jossa hän oli myynyt sata tynnyriä vehnää verrattain edullisilla ehdoilla ja saanut toiveita enenevästä luotosta, käväisi tallin läpi ja tapasi rengit ja molemmat työmiehet ylämaalta kansanomaisissa voimankoetuksissa. He olivat noutaneet olkatangon ja sitoneet sen kumpaankin päähän vahvoilla ohjasnuorilla pari täysinäistä kahdensadan naulan painoista vehnäsäkkiä ja koettivat kantaa sitä välikön yli; neljästä miehestä, jotka yrittivät sitä, jaksoi vain kaksi tehdä sen. Silloin astui Strandiger siihen ja antoi tuoda vielä pari paria ohjasnuoria ja sitoa lisään kaksi puolikassäkkiä tankoon, ja kohotti sitte ne, seinään nojaten, ja kantoi, miesten ilmaistessa ihailuaan, joka puhkesi esiin hyvinkin äänekkäästi, niin kuusisataa naulaa verkalleen ja varmasti raskain askelin välikön poikki ja kääntyi lakaisin. Silloin katkesi tanko.
Ja Ingeborg seisoi toisessa päässä välikköä, ja katseli hämmästyneenä häntä, koko olossaan ja ryhdissään ilmeni pelko. Frans Strandigerin silmät olivat samat kuin silloin, kun hän vaati häntä olemaan sekaantumatta miesten asioihin ja jättämään ne miesten haltuun.
Kun Frans Strandiger näki hänen seisovan siinä, ilostui hän vielä enemmän. Ja illalla, kun hän ihan hyvillään, toivorikkaana ajatellen. että hän vielä voisi voittaa maata ja morsiamen, istui huoneessaan, edessään pullo viiniä, ja muisteli vanhoja aikoja, heräsi hänessä ylimielisyytensä, ja hän kirjoitti eräälle paperilipulle, jonka hän osoitti Heim Heiderieterille, Nummitalon herralle, seuraavat sanat:
"Olen iloissani, että Heim Heiderieterin peltoja viljellään hyvin: mutta teen seuraavat kolme kysymystä, koska nyt olemme kolmenkymmenen seutuvissa: 1. Missä on Frans Strandigerin rahasäkki? 2. Missä on Andrees Strandigerin laakeri? 3. Missä on Heim Heiderieterin ritarimerkki?"
Renki meni kohta Nummitalolle ja tapasi Heimin lampun ääressä kirjoituspöydän vieressä: Evaa ei näkynyt. Ensin ei Heim ollut ymmärtää, sitte muisti hän sentään ja punastui, mutta istui kohta suoraa päätä alas ja kirjoitti toiselle puolelle paperia: "Missä ovat kolme uskollista toverusta?" Ja lähetti rengin takaisin.
Kun Frans luki nämä sanat, tuli hän hyvin vakavaksi.
* * * * *
Nummitalossa vallitsi onni. Totta kyllä, tämän onnen täytyi vielä kestää taistelua. Sen täytyi taistella vielä vuosikausia, sillä oli vihollisia joka taholla. Ne tunkeusivat aina kyökkiin asti, jossa hallitsi ja vallitsi rouva Eva, ne astuivat herran kirjoituspöydän ääreen. Huolet tulivat taaskin vieraisille Heimin luokse ja sanoivat: Ei auta mitään, Heim, te Heiderieterit olette kuin olettekin epäkäytöllistä, uneliasta väkeä, sinä et saa Nummitaloa kukoistukseen. Tänä vuonna olit ahkera, mutta vähitellen veltostut taaskin ja muutut uneksijaksi, kuten isäsikin, ja auran jäljet, jotka nuoruudessasi olet viiltänyt nummeen, ovat nummettuvat taaskin.
Sitte ravisteli Heim itseään, nousi ylös ja meni suoraa päätä kyökkiin tai läävään, tai missä kaunis voimakas rouvansa tummine palmikkoineen, hihat kiverrettyinä ylös ja silmänsä kirkkaina vaan kulloinkin sattui työskentelemään. Häneltä riitti ainoastaan päännyökkäys ja pikainen ystävällinen katse Heimille. Välistä vetäisi hän nauraen märällä kädellään hänen rutistuneen otsansa ylitse, sitte ryhtyi hän taas työhönsä. Heim taas katsahti häneen vielä kerran, silmänsä liitivät hänen vartaloaan: hän hengähti syvään ja palasi silmänsä mietiskeliäinä takaisin kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti ensimmäistä kirjaansa.
Ensimmäistä kirjaansa.
Hänellä oli eräs tuttava Kielissä, eräs opettaja, ja tämä oli toimittanut hänelle kirjoja yliopiston kirjastosta, suuria tukevia nidoksia keltaisissa kansissa; niiden yläreuna oli tumma ikäänkuin kasvaisivat ne vanhuuttaan sammalta. Ne puhuivat latinaa, muutamat alasaksaa, karkeaa kovaa kieltä, jäykkäkäänteistä kuin pavun varsi. Ne kertoivat vanhoista ajoista, vanhoista kärsimyksistä: siitä taistelusta, jonka Schleswig-Holstein yli seitsemänsataa vuotta sitten oli alkanut, vapaustaistelun alusta, jota oli kestänyt seitsemänsataa vuotta.
Heim Heiderieter istui ja teki työtä, käänsi ja selitti, tarttui kirjasia toiseen, nojasi päällään käteensä ja lähti taaskin astelemaan, silmänsä miettivinä, salia, eikä huomannut, että nuori vaimonsa meni sen läpi ja katsahti häneen.
Toisinaan istuutui uskaltamattomuus ja alakuloinen masentumus pöytänsä ääreen ja katsahti häneen ja nauroi ivallisesti: "Tuo menee yli sinun voimiesi ja taitosi, Heim! Te Heiderieterit pystytte kaikkeen, mutta kaikkeen vaan puolittain!" Silloin hypähti Heim ylös, meni läpi talon, ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle ja lähti ulos kankaalle. Ja kankaan yllä yleni selkeä syystaivas.
Kun hän palasi takaisin, oli hän hiljaisempi. Hän näytti kuin lapsi, joka on rukoillut, ja kirjoitti paperille jonkun säkeen: ja kun nuori rouvansa taaskin tuli läpi salin, kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi: "Katsos, tuon löysin läheltä puroa, kankaalta." Ja rouvansa luki sen verkalleen hänelle, hän itse luki nimittäin huonosti:
Syksy.
Niin tyyni, kirkas ilma on.
Niin heleä, niin verraton!
Oon punaposki, miel' on sees,
Mua huolettaisko kuolo ees?
Ah, kaikki on niin ihanaa
Ja vartoo — lunta, kuolemaa.
Nyt taulu kultapuitteinen
On maailma ja loisto sen.
Niin kirkas päivä hoijailee…
Kas, lehti puusta leijailee!
On kaikki vielä ihanaa,
Mut vartoo luuta, kuoleman.
Oon nuor', ei puutu voimaakaan.
Ja työ se riemuni on vaan…
Mut' kuule, kaislikossa soi
Jo linnun lähtölaulu, oi!
Niin kaikki, mik' on ihanaa,
Vain vartoo luuta, kuolemaa!
Jos multaan käykin lehdon tie,
Ja syksy posken ruusut vie,
Niin kestä, sydän, kestä vain,
Ja toivo, vuota, usko ain':
Ei tunnu luuta, kuolemaa,
Kun kevät uus' luo ihanaa!
"Olisin moittinut, ell'ei siinä olisi ollut tuota viimeistä värssyä", sanoi Eva.
Iltasin lepäsi Heim kauan valveilla vuoteella hengittäen keveästi ja hitaasti, ikäänkuin kuuntelis hän. Siiloin kohotti nuori vaimonsa toisinaan olkapäätään ja nousi kyynäspäänsä varaan ja katseli häneen ja huumasi kuun valossa, että silmänsä olivat ihan avoiminaan ja kirkkaat. Silloin vaipui hän kohta takaisin ja nukahti taaskin, hänelle olikin nukkuminen hyvin tarpeen.
Mutta Heim, hän katseli ja kuunteli. Ja ihmiset joista hän päivät oli lukenut, ja jotka kirkkaassa päivän valossa olivat arasti pysytelleet puolempana, ne tohtivat nyt yön hämärissä esiin. Ne tulivat niin lähelle häntä, että hän voi puhutella niitä. Ja hän kuuli ja kuunteli heidän korutonta puhettaan, joka milloin oli ankaraa ja jyrkkää, milloin valittavaa, sillä aika oli kova ja täynnä valituksen aiheita. Kuu sitte vihdoin viimein uni laskeutui ylleen ja näätä tohti yrittää hypähtää silavankimpaletta kohden, joka riippui lieden vierellä ja putosikin kumahtaen takaisin, silloin kävi hän levottomaksi unissaan ja ähkyi ja rupesi viimein huutamaan. Silloin kurottautui vaimonsa vierellään taaskin hänen ylitsensä: "Mikä sinun on, Heim?"
"Ditmarskilaiset olivat leirissä Bornhövedin luona kankaalla, nousivat ylös, käänsivät kilpensä ja kääntyivät tanskalaisia vastaan, silloin kaatuivat olutkattilat nurin."
Vaimonsa nauroi ja oikaisihe taaskin makuulle ja nukahti huulillaan vielä hymy.
Ja kuu yleni korkeammalle ja yritti kurkistaa päärynäpuun oksien välitse saliin, mutta ei erottanut siellä mitään. Silloin pyyhki se pilvet otsaltaan, ja näki kirjoituspöydän ja sillä nuo vanhat, suuret ja kellertävät kirjat ja oli nyreissään, sillä se ei suosi mitään tarkkaa ajatustyötä ja vihaa tieteitä ja on uneksija. Kullonkin, koska ikkuna kirjoituspöydän ääressä oli selkosen selällään, astui se ikkunanlaudalle ja hiveli käsillään kirjoja. Silloin kävivät nämä vielä kellervämmiksi ja heräsivät, niiden lehdet liikahtivat ja nitisivät ja ääntelivät, Eräs vanha, paksu, kolminidoksinen tanskan historia sanoi kolmos-sisarelleen: Ei ole oikein mukavaa minusta täällä, mies, jonka käsissä me täällä olemme, ei ansaitsisi käsitellä meitä, hän ei ole mikään oppinut.
"Hän on haaveilija ja uneksija."
Kellertävänä himmensi vihastuneen kuun valo.
"Hän lukee riviemme välistä."
"Ja usein tuijottelee hän ohitsemme ja ylitsemme."
"Niin", virkkoi sisko, "se on suruista. Olemme saaneet kaksikymmentä vuotta käyttämättöminä seisoa suuren valtionkirjaston pöydällä, ja nyt, kun vihdoinkin taas saamme kerran palata elämään, niin lähetetään meidät, tuommoisen oppimattoman miehen tykö."
Muistatko vielä professoria, jonka luona kaksikymmentä vuolta sitten olimme!
"Hän kirjoitti jotain sangen oppinutta teosta, muistatko vielä? Ja hän tutkiskeli erittäinkin minua kovin ahkerasti, ahkerammin kuin teitä toisia, hän puhisi ja ähkyi ja oli hirveän oppinut ja niin innoissaan. että hän useammat kerrat kirjoitti jotain reunoihini, en pannut sitä pahakseni?"
"Mitä kirjoitti hän?"
Lehdet suhahtivat hiljaa. "Mitähän se lienee ollut? Minä ymmärrän ainoastaan tanskaa. Jotain kunnioittavaa täytyy sen olla minusta. Näetkös, tuossa se on."
Siihen oli kovalla lyijykynällä töhorretty: "ignorantia pyramidalis."
"Ja tässä?"
"Siinä seisoi tuo lyhyt sana: 'Hölynpölyä!'"
"Mitähän se tarkoittanee?"
"Se on tunnustus oppineisuudelleni. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut kirja, erittäinkin minä, joka olen esikoinen meistä kolmesta. Kuka tuntee vanhat ajat niinhyvin kuin minä?"
Kuu aikoi hiljaa liukua ikkunanlautaa alas, se haukotteli pitkästyneesti, paheksui koko kirjojen töhertämistä ja oli kutsua lähimmän pilven peittämään itseään. Silloin alkoi puhua eräs toinen kirja, se makasi käännettynä nurin lehdilleen, ja sen ääni kuului kumealta. "Ei ole tosin hienosti tehty häneltä, että hän on laskenut semmoisen vanhan, jykeän kirjan kuin minun, mahalleen pöydälle, mutta sen sanon teille minä, pappi Hehnold von Bosau'n kronikka: iloinen olen, että vihdoinkin olen professorien käsistä ja kirjastoseinien sisäpuolelta päässyt oikeihin käsiin ja oikeaan taloon. Minä olen hieno kirja. Niin hieno, että minua pitää lukea rivien välistä: sillä minun totuuteni, minun todellisuuteni kätkeytyy kirjainteni taakse. Se, joka lukee teitä, hänellä pitää olla järkeä, mutta sillä joka lukee minua, hänellä pitää olla sydäntä ja uskoa, hänen pitää olla runoilija."
Ja vanha kirja, vaikka se makasikin mahallaan, rupesi kömpelön juhlallisesti laulamaan vanhaa latinalaista munkkilaulua.
Kuu liukui hiljaa ikkunalaudalla alas ja ajatteli: "Tuo oli hyvin sanottu, lisäksi mahaltaan." Ja vanhana miehenä, joka on nähnyt kaikkea ja kaikellaista ja joka mielellään uudistelee vanhoja muistojaan, ja toivossa saada heräämään vanhoja kertomuksia sielussaan, syyti se päältään kaikki pilvipeitteet, jotka olivat sen yllä ja seisoi välkkyvänä keskellä taivasta ja katseli hopeisin kirkkain silmin seutua, jolla oli tapahtunut se, mistä vanha kirja tiesi kertoa. Ja Segebergin ja Lübeckin, Bornhövedin ja Plönin seudut olivat tänä yönä tulvillaan loistavaa kuun valoa. Ihmiset, jotka näkivät tämän kuun valon, iloitsivat siitä, mutta eivät tienneet, että saivat kiittää siitä Heim Heiderieteriä.
Joka ilta hämärissä tuli Ingeborg Landt. Silloin istuivat he kaikki kolme salissa viherjän kakluunin edessä. Ulkoa kurkisteli uneliain silmin talvipäivä sisään. Palava musta turve, jota oli kiskottu omasta nevasta, joukossa puuhalkoja, palaa räiskytteli rautaristikon takana ja heitti väikettään kodikkaaseen avaraan huoneeseen ja täytti ala-osan siitä punervalla hohteella. Toisinaan puikahti esiin joku kirkkaampi tulen väläys ristikon takaa.
Silloin eroitti istujain kasvonpiirteet hämäristä ja kuvat ympäri seinillä.
Siten istuivat ja tarinoivat nämä kolme illat.
Ensiksi vaelsivat he Heimin johdolla maan muinaisuudessa; hyväksyivät jonkun mielipiteen, jonka hän esitti, hylkäsivät toisen, ja menettelivät tässä aina naisten tapaan empien hyväksyä ankaraa jyrkkää totuutta ja vetäen etualalle semmoista, joka liikutti sydäntä, mutta aina rohkaisten alakuloista ja usein uskalluksensa menettänyttä kirjoittajaa: "Heim! Jatka nyt tyyneesti eteenpäin vaan. Sittemmin sanomme sinulle vilpittömästi, onko siitä syntynyt mitään."
"Näes!" sanoi Ingeborg, "näin kerran Hampurissa erään vanhan hienon hopea-astian, se oli tehty Nürnbergissä. Se oli jalomuotoinen malja, sen jalus oli luja, ja muodostettu kuin voimakkaista juurista, jotka maan päällä kasvoivat yhteen, sen kahva oli luja ja tukeva kuin puun runko, eikä sen tarvinnut arastella juojan kättä, malja itse oli kevyt lehtiryhmäke, joka muovautui voimakkaana ja kuitenkin solakan sorjana, Se oli tuommoinen voimakas hieno kuvateos, ja heräsi mielessä puhtaita ajatuksia, kun katseli sitä, ja tuli iloiseksi ja rohkeaksi. Sisältä säteili ja säihkyi se kultaa."
"Niin", sanoi Heim ja katseli ajatuksissaan eteensä.
"Ja sellaiseen kuuluu viiniä."
"Voimakasta viiniä."
"Niin… Viiniä!… Viiniä! Eikä etikkaa, taikka jotain vielä huonompaa."
"Olet oikeassa", sanoi Heim. "Useat kirjat ovat sepustetut huolimattomaan rumaan muotoon ja niiden sisältö on halpaa. Ne eivät myönnä ihmiselle enempää siveellistä ryhtiä kuin varikselle, ja maailma on niistä rottaluola. Kunnia sanallesi! Kristittynä olet optimisti, ja se pukee sinua hyvin."
"Tuollaiset", sanoi Ingeborg, "eivät olo ylpeitä isänmaastaan ja sen menneisyydestä, ja ovat oievinaan, kuin olisi Jumalan sija tyhjänä."
"Noo… siten juuri! Ja he itse julistavat viran avoimeksi."
"Ken tahtoo kirjoittua jotain kunnollista", sanoi Ingeborg, "hänen pitää ensinnäkin olla todellinen mies, nöyrä Jumalan edessä ja ylpeä maailman edessä. Minä tahdon että se mitä luen, vahvistaa minua. Sen pitää ylentää mieltäni. Sen pitää tehdä minut lujemmaksi syntiä vastaan ja rohkeammaksi kaikkea vastaan, mikä minua kohtaakin."
"Oikeassa olet, kauno Ingeborg! Kauneuden saarnaajatar!"
Kun tämä oli keskusteltu loppuun, silloin otti Eva keskustelun ohjat käsiinsä ja lähti kummankin kanssa Flackelholmille ja, oi, Ingeborg lähti niin mielellään mukaan. Puheltiin paljon ja innokkaasti, ja pohdittiin tarkoin viime kirjeen sisältöä, jonka punapuita oli tuonut Büseniin, ja lopuksi nousi Ingeborg kuitenkin ylös, astui ikkunan ääreen ja luki hämärissä sanat: "Tervehtikää Ingeborgiakin! Ingeborgia!" Kahteen kertaan oli se sana siinä.
Viimeksi otti Ingeborg keskustelun johdon, kumartui tuolia kohden, jolla nuori rouva istui, kietoi toisinaan kätensäkin hänen olkapäittensä ympärille ja puheli monenmoista ja vakuutti uudestaan ja uudestään: "Minä kyllä autan sinua. Eva! Anna Haller saa taaskin emännöidä täti Strandigerin luona, hän osaa sen niin hyvin. Jos nyt jo tarvitset apuani, koska käy liika raskaaksi sinulle, niin olen kohta käytettävinäsi!" Mutta rouva Eva oikaisihe koko pituudelleen ja nauroi! "Ei vielä, Ingeborg! Mutta kun ollaan niin pitkällä, niin silloin saatte tulla, sinä ja Telsche. Sinä pidät huolta Heimista ja Telsche minusta."
Sitenpä läheni verkalleen joulujuhla. Se vierähti tällä kertaa ihan rauhallisesti ohitse. Fritz Witt istui lämpimässä huoneessa Flackelholmilla Antjen sylissä; palavia kynttilöitä edessään pöydällä, ja Antje kertoi uskollisesti sanasta sanaan, pyhän historian; Strandiger ja Witt kuuntelivat. Työmiehet olivat palanneet mannermaalle viettämään jouluaan kukin omainsa kanssa, vasta helmikuussa, kevään lähetessä piti heidän palata.
Nummitalon salissa istuivat he kolmen, Heim, Eva ja Ingeborg, joulukuusen ympärillä. Telsche Spieker tuli Wittin lasten kanssa noutamaan omenoita, pähkinöitä ja kakkuja. Telsche oli vakava. Kun lapset jo olivat lähteneet, meni hän vielä Evan kanssa kyökkiin. "Luotan enemmän sinuun kuin Heimiin", sanoi hän. "Olen saanut Wittiltä kirjeen, jonka Stülpiläinen kampelankalastaja nähtävästi on heittänyt kampelavasuunsa, niin harmaa on sen kuori. Witt muuttuu vielä vanhoina päivinään kummalliseksi. Luehan se!"
Eräs lehti, joka oli kiskaistu irti Berthan kirjoitusvihosta, oli Reimer Wittin rakkaudenkirje, se oli kirjoitettu lyijykynällä, tarkalleen lehden kaksoisviivojen mukaan ja melkein virheettömästi.
"Rakas Telsche! Viime kirjeeni kirjoitin vuonna seitsemänkymmentä Pariisista äidilleni; nyt kirjoitan tämän kirjeen sinulle. Sinäkin olet: äiti: tarkoitan, lasteni äiti: mutta jos olet lasteni äiti, niin pitää sinun kaiketi olla minun vaimoni. Rakas Telsche, olen yksin täällä ulkona Flackelholmilla. 'Kaikki mukaan!' sanoi kapteenimme, kun hyökkäsimme kukkuloille Vernevillen luona, ja makasi polvillaan, eikä saanut sanotuksi sen enempää, sillä hänellä oli kuula kurkussaan. Kirjoita minulle kohta, tahdommeko mekin olla 'kaikki mukana.' Täällä Flackelholmilla on sijaa.
Helmer Witt."
"Mitä pitää minun tehdä?" sanoi Telsche, istahti lieden partaalle ja katseli vakavasti eteensä.
Silloin tuli Heim.
"Nyt tulee tuokin vielä tuohon", sanoi Telsche.
Heimilla oli Reimer Wittin kirje jo kädessään: "Ei kysymystäkään!" sanoi hän. "Tietysti otat hänet.
"Niin vai? Ja kaikki lapset?"
"Kuulehan. Telsche, nehän sinulla on nytkin!"
"Vai aiotko jättää lapset taaskin?"
"Miks'en?"
Heim nauroi hänelle päin silmiä. "Sitä et tee. Telsche, koska aina olet pitänyt Reimer Wittistä."
Eva otti asian samalta kannalta.
"Hän on yhä vielä komea ja uljas mies."
Mutia se ei auttanut.
"Nyt olen minä jo neljänkymmenen vanha", tuumi Telsche, "ja minunko pitäisi kiusautua tuommoisessa!"
"Noh… siispä pitää kaiken taas tulla kuin ennen viime joulua", sanoi Heim. "Lapset taaskin ryysyisissä puvuissa, ja Fritz voi taaskin lähteä taivaaseen ja päätyä meidän seimeemme, vaikka meillä on toiveita saada se itsekin täytetyksi."
"Sinun kanssasi ei voi puhua", sanoi Telsche. "Minun pitää itse tuumia sitä."