KAHDEKSAA LUKU.
Oltiin maaliskuussa. Länsituuli hyökkäili mereltä talven kimppuun maalla ja rupesi tuntemaan voimansa. Se turjutteli rajuna Strandigerkartanon jalavia, niin että menneenvuotiset variksenpesät lentelivät. Se iski märillä nyrkeillään Nummitalon päättyä vastaan, niin että pienet ruudut lentelivät puitteistaan ja että vastasyntynyt lapsi kirkui äitinsä sylissä. Se viskautui kankaan yli koivuja vastaan, jotka vartioitsivat metsän edessä, ja karjasi niille: "Päät pystyyn! Näettekö venheen säpäleet merellä ja aalloilla ajelehtivat miehet? Minun tekoani!"
Näinä aikoina oli Ingeborg joka päivä neljä viisi tuntia Nummitalossa. Jotta syntyisi vähemmän menoja, oli hän ottanut huolekseen iltapäiväaskareet. Posket lämpiminä palasi hän silloin illan lasketessa kankaan poikitse Strandigerkartanoa kohden. Kun hän astui ulos kyökin ovesta, tarttui myrsky häneen ja kiskoi hiuksiaan ja pukuaan, mutta hän iloitsi tuosta tuimasta rajusta toveristaan. Sehän oli kevään lähetti, ja Flackelholmista tuli se ja toi terveiset nuorelle morsiamelle. Keväisiä terveisiä!
Mutta neljäntenä ihana, kun hän palasi hämärtävän kankaan poikitse, tuli yht'äkkiä Frans Strandiger häntä vastaan. Ingeborg rupesi astumaan hitaammin, kun hän näki hänet, mutta kohottausi samassa suoremmaksi, astuen lujasti mutta kuitenkin naisekkaan pehmeästi. Mutta silloin, kun Frans Strandiger ei väistänyt, vaan seisoi ihan hänen edessään, silloin näki hän taaskin tuon katsoen, joka kerran oli nöyryyttänyt ja säikähdyttänyt hänet, ja hän väisti askelen taaksepäin ja kirkahti matalasti.
"Teidän ei tarvitse pelätä", sanoi hän.
Silloin väisti Ingeborg puoleen, astui polulta kankaalle ja sanoi, kadottaneena kaiken ylpeytensä ja joka jäsenensä vavahtelevana: "Minä olen Andreeksen morsian, enkä ikinä tahdo erota hänestä! Antakaa minun mennä."
Frans Strandigerilla oli kätensä vielä oijennettuna häntä kohden, mutta kasvonsa olivat muuttuneet teräviksi ja kuolemankalpeiksi, ja silmissään oli sammunut tuli, joka äsken niissä paloi.
Ingeborg kääntyi takaisin katsahdettuaan häneen ja palasi vavahdellen joka jäsenessään Nummitalolle takaisin, ja itki ahdistuksensa Evan vuoteen ääressä.
Seuraavana päivänä, kun myrsky oli asettunut — meri kävi sentään vielä hyvin korkeana — tuotiin vanhan Hobookenin uusi jahti Finkenwerderistä, jossa se oli rakennettu, Stülperin satamavuonoon, jonne on Strandigerkartanosta viidentoista minuutin matka, se oli solakka hyvä venhe. Viisi päivää peräkkäin oli senjälkeen ilma kaunis ja taivas syvänsininen; puhalteli raitis lounastuuli ja viisi kertaa laskivat Hobooken ja Frans Strandiger vanhan laivuri Tüxenin kanssa, jolla on Stülpin luona, rantavallin vierellä pieni ravintola, ulos merelle. Venhe osoittautui hyväksi merialukseksi. Vanha urheilija ihan uhkui ylpeyttä ja tyytyväisyyttä ja kuunteli, ruoriratas kädessään ja huulillaan itserakas hymy, Tüxeniä, joka kehui venhettä ja perämiestä. Eikä Tüxen suinkaan säästänyt kehumisiaan. "Tuo vekkuli, joka näytti, kuin osaisi hän tuskin laskea kolmeen, laski näinikään: 'Mitä enemmän nyt keinuu, sitä useampi pullollinen tyhjennetään, kun taaskin olemme sisällä lämpimässä vallin takana'."
Frans Strandiger istui enimmäkseen itseensä sulkeuneena ja umpimielisenä luukun reunalla. Kun he purjehtivat,' ulos, etsi hän kohta synkästi katsoen Flackelholmia, jonka säikät välkkyivät, valkeina vyöryävän meren keskellä: kun he purjehtivat sisään, katseli hän Stramligerkartanon yläikkunoita kohden, jotka tähysteiivät kuin kirkkaat, selkeät silmät rantavallin ylitse Flackelholmia kohden. Toisinaan, kun ei kukaan katsonut häneen, katseli hän tuota lavertelevaa miestä peräsimessä, joka yhtäpäätä nauroi, ja ilmeensä ilmaisi täydellisiä kylmää ylenkatsetta. Vanha laivuri, joka hyvin huomasi nuo katseet, selitti ne omalla tavallaan: hän nyökäytti päätä Frans Strandigerille ja siristeli vielä enemmän pieniä silmiään ja laastoi vielä enemmän kehumista puheisiinsa ja iski taaskin silmää Strandigerille saadakseen häneltä tunnustusta, ja Strandigerkartanon herra ei enää voinut salata inhoaan, vaan kääntyi poispäin. Mies peräsimessä istui vaan ja hymyili.
Seuraavana yönä nousi taaskin tuuli ja tuli tieto Tüxeniltä, että venhe hakkasi pahasti rantasuojusta vastaan ja että se täytyi köyttää lujemmin. Silloin lähtivät he molemmat päivällä kello kahdentoista tienoissa, kun oli par'aikaa luode, Strandigerkartanosta. Kun he tulivat rantavallin harjalle ja tähystelivät sieltä ympärilleen, näkivät he niemekkeellä vaunut, jotka suuntasivat kulkuaan matalikolle länttä kohden. Niissä istui pari henkilöä, mies ja nainen. Mutta niitä ei tuntenut näin kaukaa.
"Onko sinulla kiikaria mukana, eno?"
Tämä nouti esiin eräästä lukuisista taskuistaan ensin pienemmän taskukiikarin, sitte kaukoputken, ja antoi sen hänelle. Hän tarttui putkeen kuin rautapitimillä, ja kohta olivat matkaajat putken näköpiirissä. Tyyneesti lykkäsi hän putken kokoon taas ja antoi sen toiselle takaisin ja jatkoi matkaansa eikä virkannut Samiakaan. Mutta Nisässään kiehui ja poltti: "Aivan selvästi näin heidät: Ingeborg ja Witt. Ja kasvonsa olivat käännetyt Wittiä kohden. Nuo suloiset hienot kasvot."
"Hän ei ole voinut olla lähtemättä; huoli ja pelko hänen puolestaan pakoittaa hänet tuonne."
Hän kääntyi vielä kerran sinne päin ja katseli liikkumattomin kovin kasvonpiirtein ja synkin, surun uurtamin silmin vaimoja kohden.
Kun he astuivat matalaan ravintolahuoneeseen, oli Tüxenillä jo pullo viiniä esillä ja kertoi hän, yht'aikaa puhdistaen pulloa suurilla käsillään, että hän jo oli toimittanut venheen köytetyksi, ja ett'eivät herrat kai nyt lähtisi purjehtimaan, kuu hän, ikävä kyllä, oli estetty lähtemästä mukaan. Sitte nouti hän esiin kolme lasia, ja rupesi kertomaan, kuinka erinomaisesti venho eilen oli purjehtinut.
Pullo tyhjennettiin, ja kun ei nyt kumminkaan syntyisi matkasta mitään, tyhjennettiin toinenkin, ja Tüxen piti huolta että riitti aina uutta puheenainetta ja kertoi eräästä haaksirikosta Flackelholmin rannoilla, jossa hän nuorina päivinään oli ollut mukana. "Me emme vaan päässeet pois siellä", sanoi hän. "Aivan kuin olisi Flackelholmin velhotar heittänyt paulojaan peräämme ja vetänyt luokseen! Venheemme ajettui ja ajettui ja lopulta joutui venheemme valkeitten riuttojen väliin. Isäni oli ottanut lasin liiaksi, siinä syy!"
Sitte kertoi vanha Hobooken, kimakalla äänellä ja säestäen kertomustaan vilkkailla käden- ja jalkojen liikkeillä, eräästä uhkarohkeasta retkestä Heringsdorf'ista ulos Itämerelle.
Juotiin vahvasti. Frans Strandiger oli jo kauan istunut sanatonna, hampaat puraistuina yhteen. Ukko rupesi kehuskelemaan; hän liioitteli; hän valehteli. Keskustelu inhoitti sanomattomasti Fransin.
"Tiedättekös", sanoi Hobooken laivurille: "jos rakas tyttärenpoikani olisi hieman rohkeampi merimies, niin olisin tänä iltapäivänä lähtenyt hänen kanssaan yksin purjehtimaan, mutta, ikävä kyllä, ei meri ole mikään lattia."
Tuuli vinkui käytäväaukossa, joka oli vallissa talon vierellä, ja vingahteli ohitseliitäessään kimeästi ikkunaruutuja vastaan.
Tuokion perästä virkkoi hän, vilkauttaen silmiään: "Ell'ei minulla olisi täällä mitään…" hän teki peukalollaan liikkeen povitaskuaan kohden… "niin olisi rakas tyttärenpoikani vielä vaiteliaampi ja epäkohteliaampi kohtuani."
"Jos tuhdot", sanoi Strandiger. "Lähden kyllä yksin kanssasi merelle." Ja hän kohottausi pystyyn ja sanoi vielä kerran: "Mielelläni lähden kanssasi!"
Puolta tuntia myöhemmin — kello oli lähemmä kolmea — olivat he ulkona merellä ja jättäneet matalikon taakseen, ja luovivat nyt vahvassa puuskaisessa tuulessa Blamortia kohden: veden räiskettä löi venheesen. Vanha Hobooken seisoi peräsimessä, Strandiger hoiti hänen määräystensä mukaan purjeita.
Kaikki olivat kehoittaneet ja pakoittaneet, että Ingeborg lähtisi Flackelholmille. Heim oli nauraen sanonut: "Pitäähän sinun mennä kertomaan hänelle, kuinka mukavalta ja rattoisalta avioliitossa oleminen näyttää."
Eva sanoi: "Sinun pitää kertoa hänelle, että täällä on syntynyt poika, ja että tämä poika on hyvin äitinsä näköinen."
Telsche oli sanonut: "Jos menet Flackelholmille, niin sano Wittille: 'Että jos sen nyt välttämättä pitää tapahtua, niin… no, tiedäthän sinä. Olen laittanut kuntoon mustan pukuni, ja lapset ovat kohtalaisen hyvissä pukineissa, ainoastaan Berthan pitää saada pari kenkiä."
Telsche nimitti häntä näihin aikoihin aina lyhyesti Wittiksi, ei Reimer
Wittiksi.
Tämä kaikki ei sentään olisi saanut Ingeborgia lähtemään saarelle; mutta ei ollut tullut mitään tietoja noiden myrskypäivien jälkeen sieltä. Vanha Strandigeräiti oli näinä sumuisina iltahämärinä tuntikausia pää hiukan kumarassa seisonut ikkunassa, ja huolestuneena kuunnellut, kuinka jalavat kohisivat ja kuinka tuuli ryskytti ikkunoita, Ingeborg oli seisonut hänen vieressään, silmänsä luotuina Flackelholmia kohden. Kun viidentenä päivänä ilma selkeni — kello oli lähemmä yhdeksää — oli vanha rouva etsinyt käteensä Ingeborgin käden.
"Ingeborg, kunpa sinä… minullahan on vaan hän yksin, ja minä pelkään merta, minullahan on syytä pelätä sitä… kunpa sinä, tai joku toinen koettaisitte ajoneuvoilla päästä Flackelholmille…"
Mutta samana iltana tuli Reimer Witt kuulemaan Telsche Spiekerin vastausta ja tuomaan uutisia Flackelholmilta. Hänellä oli hyviä uutisin: vesi oli noussut ainoastaan niitylle. Koko avara säikkä oli lujana ja varmana, ruohikko turjuavana tuulessa seisonut keskellä aaltojen mylläkkää ja kuohua. Hyviä uutisia sai hän mukaansakin: neljiin viikon kuluttaa oli vihkimisensä tapahtuva. Telsche Spieker kävisi itse papin luona, ja toimittaisi virastossa heidät kuulutukseen.
Mutta ingeborgin täytyi kumminkin Flackelholmille. "Haluaisin tietää", sanoi vanha rouva, "kuinka hän oikein viihtyy siellä. Hän on saanut olla niin yksin. Hän on ihan kuin isänsä, tarkka ja tunnollinen. Jos vaan uskallat, Ingeborg, niin mene nyt Reimerin kanssa sinne."
Ylimeno oli vaikea. Tuuli kiihtyi taas ankarammaksi ja vesi nousi nopeammin ja korkeammalle kuin tavallisesti, se kohisi ja kuohui. Kun hevoset nostivat kavionsa, oli jälki kohta vettä täynnä. Silloin rupesi Reimer Witt kiiruhtamaan. Täyttä ravia ajoivat he sen kohonteen yli, jolla ristiviitta seisoi. Dieksander Gatt oli tulvillaan riehuvaa vihastunutta vettä, se vääntelehti vuoteellaan ja oikoili itseään ja viskeli räiskyävää vettä rantaa vastaan; kuitenkin astelivat hevoset rohkeasti eteenpäin. Vettä loiskahteli vaunuihin, niin että Ingeborgin täytyi vetää jalkansa ylös. Reimer katseli huolissaan häneen ja nyökäytti rohkaisevasti päätään hänelle.
"En minä pelkää", sanoi Ingeborg: "päätäni huimaa vaan hiukan."
"Sen tekee tuo liikkuva riehuva vesi."
Kun he tuntia myöhemmin saapuivat hirsihökkelille, tuli Antje heitä vastaan, silmänsä olivat levottomat, kuten aina myrskysäällä. "Kello kuudelta tulee nousuvesi", sanoi hän. "Tulee taas myrsky." Hän oli paljain jaloin, myrsky puuskui ja riuhtoi hänen pukuaan. Hiuksensa rivat olleet yhtä huolellisesti kammatut kuin tavallisesti, ja liikkeensä olivat levottomat.
"Missä on Andrees?"
"Hän lähti tänään päivällä Klauksen kanssa Büseniin, he ovat noutamassa ensimmäistä kivilastia. Tiedätkö. Ingeborg, että tänne aiotaan rakentaa huoneet? Tuonne pitäisi ne rakennettaman, ja minä saan aina olla täällä." Hän nauroi ja pudisti päätään ja nauroi taaskin. "Ehkä", sanoi hän, "löydän minä Henrikin vielä."
Reimer pudisti hiljaa päätään. "Milloin sanoivat he palaavansa?"
"Tänä iltana vielä, jos vaan mahdollista. Tuolla niemenpäässä on heillä siiloin oleva vaikeata, myrsky ja nousuvesi iskevät siellä rantariuttoja vastaan."
Ingeborg meni sisään majaan, riisui yltään huivit, joita oli kiedottu ympärilleen, ja palasi kohta takaisin vaunujen luo. "Menen rannalle", sanoi hän "ja katson näkyykö siellä mitään purjetta."
Seisoen ylhäällä säikällä, tähysteli hän Büseniä kohden ja etsi sieltä Blauortista Helmsandiin asti, koko näköpiiriä, mutta tottumattomat silmänsä eivät keksineet siellä mitään, eikä tullut mieleensäkään katsahtaa kaakkoa kohden, jossa Andreeksen venhe jo saaren suojissa työläästi, mutta varmaan luovi vastatuulta.
Ilma oli raskas ja painostanut, myrsky kiidätti raskaita, tummanharmaita pilviä taivaan yli Stülperin satamapoukamaa kohden.
Hän meni säikän kuvetta alas. Hänen edessään aukeni harmaana ja lujana rantalakeus, leveänä ja laajana, harjoituskenttä vaikka kokonaiselle armeijalle. Se on ihan tasainen, eikä mikään pidätä silmää sillä, kuin ainoastaan siellä ja täällä joku haaksirikkoutunut esine, jonka meri on viskannut rannalle, joku mahtava pölkky, tynnyreitä, tukkuja. — hylje — vai ihminenkö se on? — ja niiden takana venhe, joka törröttää kylkiluitaan ilmaan. Vähän etäänpänä kierahtelee vedessä ja Samassa joku meripoiju, jonka myrsky on temmaissut valloilleen jostain. Kaikki nuo meren pirstomat esineet tuossa etäämpänä tai lähempänä, hiekalla tai puolittain uponneina, sen peittoon, näyttävät suuremmilta ja lujemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat, ne makaavat siinä raskaina ja tukevina, kuin olisi ne viskannut paikoilleen jättiläiskädet.
Ja tämän lakeuden takuun aukoo Pohjanmeri penikulmia laajalta peloittavaa kitaansa, paljastuneilla ikenillään valkeaa, kiehuvaa vaahtoa. Miehen korkeudella hyökyy rantakuohu yläpuolella rannan pintaa ja viskelehtii kiidättävänä, loiskahtelevana, ulvovana valkomuurina.
Uudelleen seisoo Ingeborg hiljaa, huumautuneena näystä edessään,
Jumalan voiman valtaamana.
Hän katseli veden yli, siellä ei näkynyt ainoatakaan purjotta, ei muuta kuin tuo aaltojen ylös- ja alasheittelehtivä sinisenmusta kangas.
Mietiskellen meni hän eteenpäin, verkalleen ja vaivalloisesti ponnistellen tuulta vastaan, puolen tunnin perästä seisoi hän vastapäätä myrskyävää, korskahtelevaa kuohua. Uuvuksissaan istahti hän haaksirikkoutuneen venheen kölille lähellä rantaan ajaunutta meripoijua. Viime päivien myrsky oli kaivanut hiekan peitosta tukevan köyden, joka oli sidottu erään katkenneen maston päähän. Laineet leikkivät sillä, ja Ingeborg katseli ajatuksissaan sitä. Sitte kohottautui hän taas katsoaksensa, olisiko mitään purjetta näkyvissä.
Ja tuossa… näkee hän ihan edessään… purjeen, pullistuneen ratketakseen, korkean venheen rungon, joka kiitää aaltojen yli syöksähtäen, lentäen ikäänkuin kiidättäisivät sitä eteenpäin henkikädet, se syöksyy milloin alas, niin että näkee koko kannen, milloin syöksähtää se taas ylös vedestä kuin säikähtänyt lokki.
"Andrees!" kirkahti Ingeborg ja tuskin tietäen mitä hän teki, ja miksi hän sen teki, oli hän ottanut tuon märän köyden edessään käteensä ja meni veteen ja koetti koota köyden ja pitää sitä valmiina heittääkseen… silloin… kiitää jotakin sivutsensa… kuuluu kumea ja raskas jysähdys… kolahtaa jotakin hiekkaa vastaan, kolme kertaa. neljä kertaa, ne kolahdukset kuuluvat meren pauhinan yli. Lankkuja lentää pirstaleiksi, repeytyneitä purjesiekaleita piiskaa räiskytellen puuta ja vettä vastaan, kuohusta ja roiskeesta ilmestyy esiin miehen haamu, joka pitää itseään eräästä köydestä. Ingeborg oijentaa kätensä häntä kohden, mutta silloin tulee valkeata kihelmöivää vettä ja kohon edessään, sulkee hänet syliinsä ja leikkii hänen hiuksillaan… hänet valtaa äkillinen säikähdys ikäänkuin jonkun suuren ja oudon edessä… aistinsa pettävät… unissa lepää hän Flackelholmin ruohokentällä. säikän suojissa kukkasten keskellä ja Andrees Strandiger kumartuu hänen ylitsensä ja puhelee tulisesta rakkaudestaan ja suutelee häntä, mutta Frans Strandiger seisoo myöskin sinä ja kurotlelee käsiään häntä kohden, ja peloittaa häntä.
Aallot eivät välitä hänen unestaan. Ne tavottelevat tuhansin käsin ja hurjasti pauhaten hänen vävähtelevää ruumistaan. Mutta mies, joka on kieraissut käsivartensa tämän ruumiin ympärille, pitää siitä yli-ihmisellisillä voimilla, vaikka hengityksensä tukehtuukin ja vaikka köysi pusertaa kätensä verille.
Ihan edessään kiskovat meren hurjat haamut kuohuen ja mellastaen säpäleiksi pienen mitättömän ihmisteon ja viskelevät sen särkyneitä murskauneita sirpaleita toisiansa mulkoileviin silmiin ja ärjyvät.
* * * * *
He olivat pitkän ajan istuneet sanattomina venheessä, Frans Strandiger etupuolella, nojauneena mastoon ja jalat tuettuina venheen parrasta vastaan, kädet taskuissa, lyhyt piippu hampaitten välissä, todellisena välinpitämättömyyden perikuvana. Ainoastaan joskus vilkaisi hän ohi mennen Hobookeniin, joka seisoi peräsimessä, kasvot vävähtelevinä. Tämän käsivarret olivat puuttuneet ja niissä särki, mutta hän oli liika turhamielinen ilmaistakseen sitä tai ruvetakseen ehdottamaan, että käännyttäisiin takaisin.
Itäpuolella Flackelholmia purjehti joku solakka venhe poikki Dieksander matalikon. Sen täytyi purjehtia kovin matalalta, ja sillä täytyi olla köli, jota voitiin nostaa, kun mentiin yli riuttojen. Sitä oli ohjaamassa mies, joka tunsi matalikkomeren. Vähillä purjeilla pyrki se Flackelholmia kohden.
Tuo on hänen venheensä! Kuka muuten purjehtisi Flackelholmille?
Tuuli kiiti sysäilevissä puuskauksissa levottoman meren yli. Aaltojen välillä oli jo hämärää, aaltojen harjoilla oli harmaata heikkoa valonheijettä; merilintuja lenti käheästi kirkuen heidän ohitsensa. Neuwerkin majakka heitti ensimmäisen valonsa harmaan merenpinnan ylitse, Büsenin pienet rakennukset olivat hävinneet näköpiiristä.
Ukko piti torjuvin käsin peräsimestä: "Kun hän vaan sanoisi sanankin kotiinpaluusta!" ajatteli hän. "Stülpiin emme enää voi päästä. Meidän pitää koettaa Büseniin, sillä tulee ilta jo."
"Meidän pitää kääntää!" huusi hän. Strandiger kohottausi verkalleen seisomaan ja tarttui kyöttiin. Mutta kun hän huomasi, ett'ei venhe totellut peräsintä, vaan viskautui syrjäänpäin ja jysähti pari kolme kertaa raskaasti vettä vastaan, kääntyi hän katsomaan; Hobookenin kasvot olivat ihan harmaat ja väännyksissä: "En tiedä…" sai hän vaivalloisesti sanotuksi… "peräsinketjut ovat takertuneet kiinni… en saa pyörää kääntymään."
Silloin tuli Strandiger hitaasti kannen yli venheen perälle, tarttui peräsinpyörään ja sanoi välinpitämättömästi: "Mene sinä etupuolelle!"
Silloin meni ukko kompuroivin askelin etupuolelle ja piti mastosta kiinni katsellen perämiestä räpyttelevin kyyneltyvin silmin.
Ja lopulla ei hän enää voinut sietää noita levollisia ylpeitä kasvoja. Tuo joka seisoi tuossa peräsimessä niin suorana ja katseli niin ylpeänä merelle, oli nähnyt hänen pelkonsa ja hänen vanhuudenraihnautensa.
"Minä aion keskeyttää oloni täällä… olen… kyllästynyt jo… Minun pitää ylialaankin sanoa sinulle… ett'ei sinun olisi pitänyt ryhtyä tuommoiseen suureen maatilaan, kosk'ei sinulla sentään ole mitään omaisuutta. Mutta oletkin ehkä tehnyt laskusi minun omaisuuteni perustuksella."
"Etkö kirjoittanut minuile, että auttaisit minua? Ja etköhän siitä asti kuin olin lapsi vielä, ole luvannut auttaa minua joskus?"
"Olenko minä luvannut semmoista?"
"Kysyn sinulta ainoastaan."
"Ah. mitä… lyhyesti, minä en anna sinulle mitään. Tarvitsen itse rahani."
Molemmat vaikenivat. Laineet jyskähtelivät raskaasti venhettä vastaan. Heidän edessään näkyi veden pinnalla valkea kuohujuova ilmaisten että siinä oli riutta. Korkea kuohuräiske loiskahti venheeseen ja iski mieheen maston vierellä, niin että hänen täytyi tarttua lujemmin mastoon; vesi juoksi hänen jäseniään alas.
"Ohjaa oikein!" huusi hän perää kohden.
"Käännös!" huusi Strandiger. "Muuten tartumme Blausandille." Ukko rupesi kankein käsin ja polvet jäykkinä verkallisesti ja saamattomasti aukaisemaan kyöttiä, venhe heittelehti raskaasti puolelta toiselle. Tuuli tarttui tylysti hellitettyyn purjeeseen ja löi sitä läiskytellen köysiä ja mastoa vastaan. Kuten hevonen, joku vaipuu takajaloilleen, siten vaipui venheen perä. Tuossa oli Flackelholm.
Venhe taipui ja kiiti myrskyn pullistamin purjein majaa kohden, joka mustana seisoi valkealla säikällä. Veden pintaa peitti jo iltahämärä, säikkä ainoastaan häämöitti vielä päivän valossa.
"Siispä et anna minulle rahaa?"
"En."
"Et mitään?"
"En."
"No… tiedätkö sinä, sitte…"
Hän katsahti majaa kohden. Lipputankoon oli vedetty lippu; "Ingeborgin kunniaksi!" Joku ihmishaamu näkyi lluevan säikkää alas ja läheni rantaa.
"Paljonko omaisuutta sinulla vielä on?"
"Mitä se sinuun kuuluu?… Sinä ohjaat mielettömästi, käämiähän nyt enemmän alihankaan! Tuuli kiihtyy!… Tulemme liika lähelle Flackelholmia."
"Tuolla käy joku rannalla. Tahdon nähdä, kuka se on."
Tuuli iski ankarasti purjeisiin, valkovaahtoinen voimakas aalto murtui venheen perään ja viskoi vahvasti vettä kannelle. Toinenkin tuli, kohottausi ja korskahteli ja katsoa mulautti ahnain silmin venheen laidan yli.
"Frans!… Tämä ei pääty hyvin!… Flackelholm on lähellä!"
"Mitä arvelet, jos maksaisin sinulle tänään, mitä kahtenakymmenenä vuotena olet rikkonut minua vastaan?"
"Frans!" kirkahti hän.
Tämä seisoi tyyneenä, kasvot tuimina peräsimessä ja katsahti häneen: "Muistatko vielä niitä kyisiä sanoja, jotka sanoit minulle sinä päivänä, jolloin pääsin ensikertaa ripille? Muistatko vielä, mitä kirjoja sinä… konnakin! — jätit kuin epähuomiosta kuusitoistavuotiaan pöydälle koulukirjojen sekaan, ja kuinka kuletit seitsentoistavuotiaan huonoihin tanssipaikkoihin?"
"Frans! Lopeta jo!" Silmänsä olivat selkoselällään, suupielensä riippuivat velttoina, kasvonsa olivat yht'äkkiä vanhat voimattomat ukon kasvot.
"Tiedätkö, mitä kerrotaan? Sanovat että Flackelholmin ranta on kovaa kuin kallio. Venhe lyö siihen ja särkyy pirstoiksi, ikäänkuin sikaarilaatikko, jonka nyrkillään lyö sirpaleiksi…"
"Oletko sekaisin!… Herra Jumala… olisin kerran maissa taas!"
"Sitäkö soisit… vai? Sinä ylpeä herraseni! Ja niin rohkea kun olet!… Venheen kaaret murtuvat kuin tulitikut: kestänevätkö sinun kylkiluusi? Mutta sinähän olet nuori rivakka mies… sinä harmaa apina!"
"Sinä saat kaiken."
"Haha… noin tuhma! Sitä olet tarpeeksi usein matkinut. Mutta et ole pitänyt sanaasi. Sanot: 'rupea maamieheksi! Annan koko omaisuuteni käytettäväksesi'. Ja nyt et tahtonut antaa neljäätuhatta markkaa edes, ja minun täytyi mennä koronkiskurille. Näetkös, siksi annan venheen nyt yhdessä meidän kanssamme pirstoutua Flackelholmin rantaa vastaan… Näetkö tuota valkeata viirua tuolla? Siihen lyövät aallot. — Päätetään nyt nopeasti, kuka on saava rahasi. Heitetään arpaa niistä: sinä tai minä tai piru. Meitä on kolme. Kymmenessä minuutissa on asia ratkaistu."
"Frans! Rakas Frans… salli minun elää. Minähän olen vanha mies ja minullahan on enää aikaa ehkä ainoastaan pari kolme vuotta…"
"Tuolla laillako kerjäät!… Oletko vielä kertaakaan ajatellut kuolemaa, kuinka sinun silloin on oleva? Mitä olet elämässä tehnyt? Samaa kuin tekee sika! Syönyt ja rypenyt ravassa. Sen ohessa olet ollut narri ja keikari! Tuosta kaikesta tulee loppu; muuttuu ihan toiseksi! Kuka sen tietää! Ihan tyhjinpäivin ei ihmisellä ole omaatuntoa! Hampaat ovat purra, ja nyrkit lyödä, sääret käydä ja omatunto on tiennäyttäjänä. Et voi käydä käsilläsi, etkä voi ottaa pirua tieoppaaksesi."
"Hirveätä! Hirveätä!"
"Tässä sitä ollaan. Et sinäkään voi suorittaa vuokraasi."
Silloin heittäysi ukko venheen laitaa vastaan ja koetti jäykistynein käsin irroittaa kyöttiä.
Tuuli kiiti ulvahdellen veden yli.
Frans Strandiger katseli ihmishaamua kohden, joka kävi tuolla lähellä rantahyökyä. Valkea kuohujuova edessä muuttui selkeämmäksi ja valkeammaksi; läheni aika kääntyä.
"Oletpa pelännyt! Ryöminyt olet edessäni, raukka!"
Ukko ei kuullut mitään, tuuli ulvoi niin kovaan. Hän makasi kyöttinappulan ääressä, nyki ja kiskoi, hampain puri hän kovaan köyteen.
Silloin hävisi haamu rannalla rantahyökyn taakse. Strandiger hypähti ylös. Yhdellä harppauksella oli hän kyöttinappulan luona ja sysäsi jalallaan makaavaan, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Pelko oli kokonaan vallannut hänet. Hän huusi ääneen apua ja tarttui molemmin käsin köyteen. Nyt se oli liika myöhäistä.
Strandiger kalpeni, mutta kasvonsa eivät liikahtaneetkaan. Hän juoksi peräsimelle takaisin ja viskasi sen ympäri. "Pitää laskea viistoon maihin!" leimahti hänen päässään.
Takana ulvoi tuuli, edessä oli kaikki valkeata pärskyvää vettä, kiehuvaa ja vaahtoavaa. Ympärillä, milloin tuolta, milloin täältä, katsoa mulautti valkoisia silmiä venheen laidan yli. Sitte, kahden minuutin kuluttua… sysäys, niin kova ja raju, että Hobooken lensi yltänään ylös ja sitte putosi raskaasti takaisin, ja että Strandiger. joka oijensi kätensä makaavaa kohden, sillä tarttui omaan tukkaansa. Silloin kurkottivat aaltojen valkeat käsivarret venheeseen sisään ja nostivat tuon elottomana makaavan olennon mukaansa laidan yli.
Taaskin kaksi sysäystä! Ja ylt'ympäri tuo hurja, mieletönnä raivoova meri, joka tuhansin käsin kurotti heitä kohden. Silloin näki hän viistoon allaan… tuossa edessä… kaksi kättä… kaksi ihmiskättä… silloin liukui hän salamannopeudella köyttä alas, ja oli hänellä se onni, että pohjaan lyövä, pirstoutuva venhe antoi hänelle hiukan suojaa, hän sai kiinni kaatuvaan ja kantoi hänet ja kantoi taakkoineen rannalle.
Kaiken muun oli hän unohtanut.
Hän lepäsi hänen edessään polvillaan, kuunteli hänen hengitystään, veti hänen märän raskaan pukunsa hänen jalkojensa yli ja katseli häntä, silmissään synkkä palo.
"Miksi meni hän veteen?… Mitä pitää minun nyt ajatella? ajatella? ajatella? Mitä hyödyttää ajatteleminen? Minun on hän. Minun rantalöytöni! Minun!… Eläisimme vielä vanhoissa ajoissa ja olisin temmaissut hänen vedestä ja kuolemasta… niin en enää kysyisikään. tahtosiko hän olla omani. Hän ei itsekään olisi epäillyt sitä, koska hän on minun rantalöytöni… Ajatella?! Minä tahdon pitää sen, tänä silmänräpäyksenä, jonka meri on heittänyt syliini: Jumala ja vanha ranta- ja löytö-oikeus ovat suoneet hänet minulle."
"Puhuiko äsken joku omastatunnosta?"
Hän tuki molempia käsiään hiekkaan. Neidon kalpeat elottomat kasvot olivat suoraan allansa, hän hengitti keveästi ja kuitenkin työläästi, hänen kalpeilla huulillaan oli vettä, sitä juoksi hänen hiuksiltaan, jonka palmikot olivat hajallaan sannalla. Ihan turvatonna lepäsi hän siinä.
"Hän on vielä kuolemanvaarassa: hän ei voi liikahtaa edes kättänsäkään. Ingeborg… Rakastettuni… sano minulle edes ainoakin sana! Avaa silmäsi! Ei, anna niiden olla kuin ne ovat: jos avaat ne, säikähdyt sinä. Tule… minä kannan sinut kotiin… Kun voit vastata, silloin kysyn sinulta…"
Hän laskeusi kiireesti polvilleen ja nosti hänet ylös niinkuin nostetaan heikko lapsi vuoteelta ja kantoi hänet niin nopeasti kuin taisi viistoon hämäräisen rannan poikki majaa kohden.
Rantahyöky myllersi takanaan ja tuuli ulvoi saalistaan: "Hän kuuluu meille, meille!"
"Meille?" sanoi hän ääneen. "Kenelle meistä? Hän sanokoon sen itse. Kerran vielä kysyn sitä häneltä. Hän pitää minusta kuitenkin, näin sen hänen silmistään!… Ingeborg…"
Läähättäen, vaivalloisesti kantoi hän taakkaansa, upoten syvälle säikän santaan, kahlasi ylös sen rinnettä kuolemakseen uupuneena ja horjuen. Majassa oli valkeata.
Hän sysäsi oven auki jalallaan. Siellä ei ollut sisällä ketään muita kuin Andrees Strandiger ja punapää, joilla ei ollut aavistustakaan Ingeborgin tulosta. He hypähtivät ylös, kun näkivät tuon pitkän kuolonkalpean miehen seisovan taakkoineen oven suussa.
"Mitä, mitä?" huudahti Andrees.
"Rannikko-omaisuutta se on!" sanoi hän. "Minun rannikko-omaisuuttani! Sanoisin sinulle enemmän siitä, mutta et ole yksin. Olen temmaissut hänet rantahyökystä. Miksi hän on mennyt sinne, kertokoon hän sinulle itse. Minun pitää jättää hän sinulle nyt, koska hän on kipeä…" Hän laski hänet vällyille, jotka olivat lattialla.
Punapää kumartui häntä kohden, aukaisi hänen pukunsa kaulalta, ja kumartui kuuntelemaan. "Se ei ole vedestä", sanoi hän… "hän on tainnoksissa" ja ravisti häntä kovasti käsivarsillaan. Andrees piti hänen päätään käsillään ja pyyhki vettä hänen kasvoiltaan ja hiuksistaan.
Silloin jätti Frans Strandiger huoneen ja meni istumaan ulkopuolelle oven eteen penkille.
Hetken perästä nousi hän ylös ja astui taaskin sisään majaan. Kammarissa, joka oli tuvan vieressä, oli sytytetty valkea, ja hän astui sinne. Andrees Strandiger oli kumartuneena vuoteen ylitse ja Ingeborg oli heittänyt molemmat kätensä hänen olkapäilleen, ikäänkuin pelkäisi hän taaskin tulla riuhtaistuksi hyökyyn. Koko ruumiinsa vapisi tulisen katkeran nyyhkytyksen käsissä, hän makasi puolittain riisuttuna vuoteella. "Minä luulin, että se olit sinä. Silloin tunsin minä hänet ja kaaduin taaksepäin."
"Hän on pelastanut sinut!"
"Andrees… rakas Andrees! Auta minua! Älä jätä minua! Minä pelkään häntä."
Silloin vetäysi Frans Strandiger kynnykseltä takaisin ja lähti ulos ja istui taaskin penkille. Tuuli puhalsi ja puuskui häntä vastaan, kova kylmä sai jäsenensä värisemään.
Kohta sen jälkeen astui laivuri ulos, katsahti ympärilleen ja sanoi: "Hän on toipunut jo, hän oli, kuten sanoinkin, tainnoksissa… Ja sanokaas te nyt, mistä te tulette, ja mitä on tapahtunut? Tämähän saa miehen ihan sekaisin."
"Me ajauduimme tuolia ulkona rantahyökyyn. Tulimme liika lähelle, ja tuuli kiihkeni. Sitte ei suur'purje kääntynyt. Toinen meistä, enoni, on jäänyt, venhe on murskana." Hän kokosi viimeiset voimansa. "Teidän pitää viedä minut maihin… nyt kohta… Maksan sen teille. Tulkaa! Tulettehan!" sanoi hän vielä kerran.
Ukko sysäsi lakkiaan puoleen: "Vesi alenee jo."
"Viekää sitte hevosella minut Strandigerkartanoon."
"Niin… se käy paremmin päinsä. Mutta vasta kello yhden jälkeen. Kuun pitää olla näkyvissä, muuten se ei luonnista. Mutta nythän vasta muistan… Strandiger sanoi äsken juuri, että hän lähtee ensi laskuvedellä, jos vaan on mahdollista. Hän menee ilmoittamaan äidilleen onnettomuudesta ja noutamaan naisapua. Neiti ei kai sentään niin helpolla suoriudu tuosta…"
"En lähde Strandigerin kanssa yhdessä… opastakaa minut ristiviitalle asti, sieltä löydän yksin."
"No… sehän käy päinsä… Ettekö tule majaan?"
"En! Missä pidätte hevostanne?"
"Tuulla, hirsihökkelissä."
Hän vei hänet hirsihökkeliin, jota tallilyhty heikosti valaisi. Siellä oli hevosten vieressä, vasemmalla sisäänkäytävästä läjä olkia, niille heittäysi hän pitkäkseen, ja saatuaan laivurilta kuivan puvun ja juotuaan kuumaa kahvia, antoi hän peittää itsensä hevosloimella ja nukahti kohta.
* * * * *
Antje Witt harhaili taaskin rannalla, ihan rantahyökyn partaalla. Veljensä oli lähtenyt hänen jälissään etsimään häntä, mutta ei ollut löytänyt vielä.
Eschenwinkelissä, veljensä kotona oli hän arkuudesta ihmisten edessä. ja ett'ei pelottaisi lapsia, koettanut hillitä itseään. Hän oli koettanut hillitä sekanaisuuttaan, ja hän kun oli hyvä ja taipuva luonnoltaan, oli se melkein aina onnistunutkin hänelle. Kun hän joskus tuli levottomaksi, meni hän ulos matalikolle ja oleskeli päiväkausia Flackelholmilla. Ja täällä, yksinäisyydessä, puhkesi tuo kolkko liekki, joka kyti hänessä' täyteen liekkiinsä. Kärsivä harhautunut henkensä, jota Eschenwinkelissä ihmiset ja jommoinenkin jäännös itsetietoa ja arvostelukykyä olivat sitoneet, heittäysi täyteen vapauteen saaren yksinäisyydessä. Mitä hän sellaisina hetkinä ja sellaisina päivinä oli sekanaisuudessaan ajatellut ja tehnyt, sitä ei ole yksikään ihminen nähnyt ja saanut tietää. Niiltä kolmelta neljältä kalastajalta, jotka sattumalta olivat tulleet Flackelholmille, oli hän piiloitellut itseään. Muutamia oli hän ilmestymiseilään perin pohjin säikähdyttänyt: mutta ne eivät olleet tunteneet häntä. Viime vuosina oli hän käynyt levottomammaksi, hän oli nyt neljänkymmenenkolmen vuoden vanha.
Oli jo myöhäinen ilta. Neuwerkin valo vilkkuili lounaasta valkean kuohuu ylitse. Oli nousuvesi, ilmassa kohisi ja pauhasi, sen keskeltä oli kuulevinaan itkua ja vongahtavaa huokailua.
Mustilla hevosilla tulivat ne, viilten, pitkissä sulkeuneissa riveissä tulivat ne, nuo ratsastajat valkeissa liehuvissa mantteleissaan, päissään välähtävät kypärit, tulivat raikuvassa vinhassa ravissa, aina rinnakkain suorissa riveissä, eikä yksikään jäänyt jälille, eikä yksikään ratsu kompastunut. Siten kiitivät ne viilten kohden, tulivat kolmessa, neljässä, kuudessa rivissä yön pimeydestä, ja kaikki olivat ne yhtä ylväitä ja ylpeitä korskahtavilla ratsuillaan, kasvonsa olivat lumivalkeat… mutta kun ne tulivat lähelle, tuohon eteen, rannalle ihan, suistuivat hevoset kaikki polvilleen, valkeat kasvot ja välkkyvät kypärit syöksyivät sannalle, ja pitkäliehuiset manttelit viruivat maassa, ja kuun valaisemana helmeilee hiekalla vaahtoa.
Hän harhaili hyökyn reunaa, aina kauemmas ja kauemmas.
"Löydänkö hänet tällä kertaa?" ajatteli hän. "Heillä oli valkeat manttelit ja kauniit, mustat ratsut. Kuulinhan sen, 'kun Reimer kertoi, kun hän palasi. Rivi rivin jälkeen ovat ne tulleet, ja kaikki ovat ne sortuneet. Täältä pitää minun löytää hänet.
"Monta vuotta olen jo käynyt täällä, ja aina olen nähnyt hevosia ja verta. Ja monta kuollutta olen jo löytänyt ja haudannut. Mutta hän ei ole ollut niiden joukossa.
"Ihmiset sanovat: 'Viime kahtenakymmenenä vuotena ei enää ole löydetty kuolleita Flackelholmin rannalla.' Minä olen ollut täällä, minä, ja olen haudannut ne. Kurjilta näyttivät ne, olivat ihan kavioiden survoomat, olivat viikkokausia saaneet virua tuon taistelun jaloissa, isämeidän olen rukoillut jokaisella hiekkakummulla.
"Henrik!
"Kuinka kanuunat jyrähtelevät! Minä vaivainen ihminen yksin taistelussa! Sanokaa minulle, missä hänen rykmenttinsä taistelee!" Olen unohtanut sen numeron, siitä onkin jo pitkä aika, paljon yli kahdenkymmenen vuoden.
"Tässä saan juosta ja juosta ja vanhenen ja väsyn. Kuu en minä enää jaksa, niin kuka silloin on etsivä häntä? Kuka silloin on hautaava hänet?"
Siten riensi hän eteenpäin, ponnistaen tuulta vastaan, ja silloin… rannan taitteessa, jossa meri riehui hurjimmin, jossa keskellä hyökyä hurjistuneet aallot, ylimielisyyttään riehahdellen, leikkivät heitinpalloa erään venheen jäännösten kanssa, siinä makasi rannalla mies, kasvot ruhjottuina ja verissä, makasi pitkänään, liikkumattomana ja kuolleena, yllään oli pitkävartiset saappaat ja sotilasmainen sininen puku. Hän näytti ihan toisellaiselta kuin muut, jotka hän oli haudannut.
"Henrik!"
Kuu seisoi taivaalla ja näki, kuinka hän hetken perästä hautasi kuolleen hiukan ylemmälle hiekkavallille, kuten kolmekymmentä munia ennen… mutta kuumemmin rukoillen. Keskiyöstä palasi hän takaisin ja istui loppuyön rauhassa ja levollisena kammarin ikkunan ääressä ja vartioi levottomasti nukkuvaa Ingeborgia. Hän oli kammannut huolellisesti hiuksensa märällä kammalla, kuten tapansa oli —, ja pukeunut mustaan pukuunsa, kaulassa valkea röyhelö. Virsikirja oli hänellä kädessään, sen päällä oli valkea, huolellisesti taitettu nenäliina.
Niinpä tuli Felix Hobooken, joka ikinä elämässään ei ollut tehnyt yhdellekään ihmiselle hyvää, haudatuksi kuumin kyynelin ja rukouksin. Hänen täytyi joutua haaksirikkoon Flackelholmin hiekkarannalle, jotta hänelle voi tapailtua tämä.
Ristiviitan luokse pysäyttivät vankkurit. Kuu oli vielä taivaalla, mutta kiitävät pilvet peittivät sen tuontuostakin. Taivaanrannalla, idässä, patousi pimeitä pilviröykkiöitä muodostaen ikäänkuin mustan muurin nousevaa päivää vastaan. Lännessäkin lepäsi raskaita pilvimöhkäleitä meren yllä. Vesi oli syvimmällä laskussaan.
"Minä en mielelläni laskisi teitä tässä pois", sanoi punapaita. "Tästä alkaen on tie hyvin sekava. Minä voisin suunnata matkani tähtien mukaan, mutta te ette niitä tunne."
"Aamuun ei olo enää pitkälti. Minä tunnen täältä suunnan ja tiedän syvemmät kuilut."
"Saattaa tulla pimeämmäksi vielä. Minua arveluttavat hiukan nuo pilvet tuolla lännessä; ilma on raskasta."
"Palatkaa takaisin vaan! Löydän kyllä kotiin."
Punapää ravisti päätään; sitte rupesi hän selittämään tietä. "Kolmeneljännes tuntia menette kellonne mukaan tuota suuntaa… näettekö tähteä tuolla? Sitte kohtaatte liejua, silloin käännytte hiukan, tämän verran, sitte…"
"Tunnen tien, olen käynyt metsästämässä hanhia täällä."
Hän astui raskaasti vankkureilta. Ne kääntyivät takaisin entisille jäljilleen ja palasivat takaisin. Silloin kääntyi Frans vielä kerran niitä kohden: "Aikooko Andreas Strandiger itse Koogiin?"
"Kyllä… tänään tai huomenna. Minun itse pitää Reimerin kanssa mennä kiviä noutamaan Büseniin."
Vaunut rämisivät pois. Sitte tuli hiljaista autiolla merellä. Taivas oli riisunut yltään pilviharsonsa, tähdet tähystelivät tuhansin avoimin silmin alas.
Hän kääntyi hitaasti pois. Jäsenensä värähtelivät, aamukylmä puistatti häntä, hän katsoi tähteä kohden, joka oli osoitettu hänelle tieviitaksi ja asteli verkalleen noin sata askelta, sitte seisahtui hän ja kääntyi katsomaan taakseen ristiviittaa kohden. Hän eroitti sen vielä, se kuvastui taivaanrantaa vastaan.
"Kelloni mukaan pitäisi minun käydä", ajatteli hän, "mutta kelloni seisoo. Siihen on kai mennyt vettä…? Sydämeni seisoo myöskin… siihen on sirunut tuskaa ja vimmaa.
"Koska sain nähdä kohtauksen siellä kammarissa."
Hän jatkoi matkaa tuokion vielä ja tuli pienemmälle viitalle, hiukan yli miehen pituuden, ja pysähtyi sen eteen.
"Tuon tempaan irti… parisataa askelta syrjään… jos minun kelloni seisoo, niin miksi pitää hänen käydä?"
Hän seisoi ja mietti. Lännestä kuului matalaa jyrähtelevää ukkosta, se paisui; uhkaavasti yleni se taivaalla, ikäänkuin ulkopuolelta olisi joku järeästi kolkutellut taivaan kanteen.
"Jos molemmat saavumme ilman tieviittaa perille Strandigerkartanoon, niin kuulukoon hän hänelle."
Hän palasi hitaasti takaisin, vaipuneena syviin synkkiin ajatuksiin.
Nyt eivät olleet kasvonpiirteensä kauniit, eivät olleet ylpeätkään.
Kasvonsa olivat muuttuneet, ikäänkuin olisi hän vuosikausia
seurustellut raakojen ihmisten kanssa.
"Tämä on koe… Se ratkaiskoon. Se, joka saapuu perille, saakoon morsiamen. Jos tulemme molemmat, väistyn minä.
"Tuo nainen, tuo kaunis ylpeä nainen!"
Hän riuhtasi viittaa ja suurella voimallaan tempaisi hän sen irti. Kuului hulahtava ääni, vesi joka uneksi liejussa, heräsi ja täytti hälisten aukon. Hän kantoi viitan syrjään, kaksi sataa askelta erääseen pieneen syvänteeseen, siihen hän jätti sen.
Sitte palasi hän loiselle viitalle. Ensin ei hän löytänyt sitä; sitte, kun hän löysi sen, riuhtasi hän sen irti ja vei sen toiseen suuntaan, ja ajatuksensa veivät hänet kauemmas kuin hän ajattelikaan. Ehkä neljäsataa, askella kantoi hän sen syrjään.
"Nyt ei meillä ole kummallakaan viittaa."
Hän katsoi ylös tähteä kohden ja lähti eteenpäin.
"Hän oli käsissäni, kuu hän lepäsi edessäni. Minun oli hän. Jumala tai kohtalo — yhden tekevää kumpi — olivat antaneet hänet minulle. Silloin vein minä houkkio hänet. Andreekselle.
"Omituista, kun kannoin häntä sinne, kun vein häntä hänelle, oli minussa kaikki vapaata ja ylpeätä. Nyt…" hän vetäisi kylmällä kädellään kasvojensa ylitse: "ikäänkuin olisi kaikki vedetty tiukalle jännitykseen ja väännyksissä."
Hän pysähtyi taaskin ja kuunteli ukkosen jyrähtelyä, joka kuului lännestä, kääntyi ympäri ja katseli pilviä. Ukkonen vieritti jyrinäänsä tuon äärettömän aukeuden yllä, hän taivutti päätään ja kuunteli.
"Ukkosilma maaliskuussa… ja juuri tänään… On näyttänyt koko päivän semmoiselta… Ikäänkuin olisi joku kutsunut minua… Jätä jyrähtelysi ja pauhusi… minähän tulen jo.
"Minä pistän ne paikoilleen, missä ne olivatkin. Minä tunnen matalikon paremmin kuin hän; tämä ei ole oikeata uhkapeliä. On kamalaa hukkua noin, ja hän on joskus ollut ystäväni… hän ei tunne tietä yhtä hyvin kuin minä.
"Nyt tuntuu minussa taas paremmalta… rivakasti… etsimään niitä.
"Missä ne ovat?"
Hän juoksi… upposi tuossa. Kääntyi hiukan vasemmalle ja löysi syvänteen ja juoksi sen ympäri ja etsi viittaa, mutta ei löytänyt sitä ja meni eteenpäin ja löysi sen eräässä syvänteen haaraumassa, eikä ottanut huomioonsa täten muuttunutta suuntaa. Ja taaskin upposi hän nilkkoihinsa asti saveen.
Silloin etsi hän taivaalta tähteä, jonka olisi pitänyt opastaa häntä. Mutta siellä oi näkynyt mitään enää. Taivas oli ylt'yleensä raskaissa pilvissä.
Hän katsahti ympärilleen. Hänellä ei ollut tietoa suunnasta enään. Hän rupesi seuraamaan omia jälkiään… Ne menivät ristin ja rastin… Hän tuli eräälle syvänteelle, jossa vesi solisi ja kummahteli, hän upposi liejuun, hän kääntyi toisaanne, kääntyi vielä… silloin tiesi hän, että hän oli eksynyt.
Eksynyt matalikolla…
Rajuilma yleni hiljalleen, keskellä kamottavan kamalaa yksinäisyyttä.
Koko läntistä taivaanrantaa peitti pilvihirviö, se lepäsi siellä kuin jättiläinen meren yllä. Toinen oli pulvillaan sen päällä, kyyryllään. Ja ne molemmat taistelivat toisiaan vastaan tulisin nuolin ja keihäin, jotka välähtelivät tuhatvilauksisissa viivoissa ja ylempään iski haavoja, se korskahti pystyyn jyrähdellen ja pauhaten, se oli pahasti haavoittunut ja sen sisälmykset riippuivat alhaalla meren yllä.
Vesi rupesi kohoamaan ja eksynyt etsi kuolemanhädässään tietä eikä löytänyt sitä. Hän ei tietänyt enää, missä oli itä ja missä länsi. Niilipä jäi hän viimein seisomaan, missä oli varma pohja.
"Miksi juosta? Kunpa iskisi minuun salama!"
Vaivainen piskuinen ihminen keskellä huimaavan ääretöntä matalikkoa; hänen voimakkaat jäsenensä vapisivat, silmäinsä salamointi oli sammunut, ylpeä sydämensä oli lannistunut ja koko voimansa mennyttä.
Olisi hän saanut odottaa kuolemaansa tappotantereella… monen muun kanssa… mutta hän on ihan yksin. Viimeinen ihminen maanpäällä seisoo kuolemaa, olemattomuutta vastapäätä… ei, ei yksin kuolemaa, vaan kaikkivaltiasta kohtaloa vastapäätä, ihan yksin.
Vesi nousee hänelle nilkkoihin asti… ylemmäs… joka aalto tuo sitä lisään, jokainen jalanjälki avaa uuden lähteensilmän. Kaikki ylt'ympärillä on harmaata, Simpukkariutta, jolla hän seisoo, ja joka muuten näyttää niin valkealla, sekin hyllyy vettä. Ylhäältä, alhaalta, idästä, lännestä: vettä, vettä ja kuolemanuhkaa kaikkialla.
Silloin lähtee hän taaskin liikkeelle. Hän arvelee, että tuolla toisella puolella täytyy mannermaan olla. Hän ei tiedä, mistä hän on tullut siihen käsitykseen, mielikuvituksessaan otaksuu hän sen vaan, Häntä vetää sinnepäin. Mutta kun hän on astunut jonkun askelen, silloin selkenee hänelle, että hän menee ihan väärään suuntaan. Silloin pysähtyy hän taaskin.
Tuokion kuluttua — ehkä on hän seisonut siinä puolisen tuntia — lähtee hän taaskin liikkeelle, astellen raskaasti läiskyvässä vedessä sinnepäin, missä hän luulee, että pohja korkenee ja on lujempaa. Hän on lakannut jo etsimästäkin maata.
Hän kompastuu johonkin risuun, ja siinä on edessään viitta, hän murtaa siitä palasen yhtä pitkän kuin hän itse, ja nojautuu sitä vastaan ja pysyttelee sen varassa pystyssä, sillä tuo yhtä päätti virtaileva vesi on ruvennut huimaamaan päätään. Viimein ei hän enää siedä katsoakaan tuota liikehtivää levotonta vettä, hän kaatuu muuten. Silloin kääntää hän katseensa ylöspäin ja seisoo siinä, kuin rukoilisi hän, tai kuin semmoinen, joka kuuntelee, mitä joku toinen ylhäältä puhuu.
Korkealla ylhäällä lännessä meren yllä avataan jyskyen rautaportteja, kirahtelee vitjoja ja rautatankoja, ja rautalevyjä helähtelee kovasti kumahtaen yhteen. Rautavaunuja, kahdet kolmet siinä peräkkäin, vierii kivikäytäviä myöten ja holvit yllä kaiuttavat jyrinää jylhempänä takaisin. Ilmestyy mustia hevosia, niiden rautakuviot iskevät kovaan kiveen, silloin lentää kirkas väläys maailman ylitse, räikeävaloinen sinervä väläys, on kuin ilmestyisi sieltä Hän itse, ja pilvet kiitävät hänen edellään ja tuhannet kädet viskelevät sadetta, ett'eivät hevosensa kompastuisi. Jättiläinen, jota ei näkynyt, seisoi taivaan rannalla, meren alla, ja syyti molemmin käsin tulta taivaalle, niin että olivat kirkkaat taivaan tiet.
"Kauanko olen jo seisonut tässä? Tunninko? Vai vuoden? Järjelle tuntuu kuin tunnin, sydämelle kuin vuoden. Mitä avaruudessa on rinnakkain, se on sydämessä toisessaan, sisäisin ja sekaisin. Olen uudelleen nähnyt kaiken, mitä lapsuudestani asti olen ajatellut ja tehnyt, ei ole mitään enää jälillä. Tuska saisi lähetä loppuaan jo."
Varpuseiväs taipuili kahtiakäsin, senmukaan kuin laineet huojuttelivat hänen ruumistaan. Se pää siitä, joka oli hänen rintaansa vastaan, oli tunkeutunut hänen pukunsa lävitse; ja sen harmaata kuorta pitkin jaoksi verta: mutta hän ei huomannut sitä.
"Minä en ole syypää kuolemaasi! Olisin kunnioittanut sinua kuten tuhannet muut vaimoansa. Miksi lähdit lammikkoon? Jätä minut rauhaan pyhimyskasvoinesi. Jää valkean kivesi varjoon, mitä teet täällä kaamealla matalikolla?
"Häntäkään en aikonut surmata… kautta Jumalan en aikonut! Ajattelin, että vielä olisi ollut aikaa kääntää: muta kuolemantuskassaan piti hän köydestä niin lujasti. Yhtä lujasti pidän minä nyt tästä vaivaisesta sauvasta… kuitenkin olen minä paremmassa asemassa kuin hän… voin vielä kerran ajatella kaiken. Hänellä ei ollut paljoa aikaa. Ainoastaan lyhyen saarnan sai hän kuulla… minulta. Että omallatunnollakin on tehtävänsä… kuten käsillä ja jaloilla… Nyt pidän minä saarnaa itselleni… pitkää, pitkää… enkä ikinä pääse valmiiksi. Kokonaisia arkkeja lasken numerosarjoja, enkä vaan voi vetää pääteviivaa alle… en voi… en tahdo… tämä on kurjaa ja kamalaa!
"Jossakin pitää olla virhe… muutenhan voisin nyt kuolla. Jotakin on, jota en vielä ole ajatellut. Mitä se lienee? Kaikki menee sekaisin… uiskentelee ja ajelehtii. Kaikki mitä ajattelen, on pyörteilevää, sekaista, tietöntä vettä. Henki ja sydän eivät tiedä, mistä ja mihin.
"Nyt tulee hiljaista… kuinka Jumala tahtoo… Mistä tuo ajatus? Onko se Jumalan tahto, että tuskaudun ja hukun tähän näin kurjasti?
"Ja miks'ei olisi? Hän kutsuu minua toiseen elämään. Ja tämä tie sinne, juuri tämä tie on minulle paras… ja tämä asema tässä. En minäkään ole suuria arkaillut, ripeästi ja lujasti olen tarttunut käsiksi heihin, miehiin ja naisiin; siten tekee hänkin nyt kanssani. Minun pitää kiittää siitä, tällä on tarkoituksensa!
"Kestää vielä hetken… Vesi ei vielä olo noussut vyötäisiinkään asti.
Sääret ovat nyt kuoleutuneet. Kohta tulee sydämen vuoro."
Pilvet häipyvät… ilma kirkastuu… taivaalla sarastaa jo valoa: viime päiväni! Strandigerkartanoa kohden olen katsova jos vaan voin, ja vielä kerran Flackelholmillekin, missäpäin se on… Ah, mitä hyödyttää minua se? Minunhan täytynee kai katsoa erästä toista, kartanoa kohden, ja ajatella, minkälainen lienee siellä vastaanotto. Kun seisoo vyötäisiään myöten vedessä, muuttuu kaikki! Maa on muuttunut vedeksi ja taivas maaksi, ja mikä oli ollut pientä, on muuttunut suureksi, hyvin suureksi. Ja se mikä ei ole menestynyt mailla, se on kasvanut nopeasti vedessä.
"En uskoisi tuosta kaikesta mitään, en yhtään mitään… pitäisin vaan, että hukun kuin kärpänen maitovatiin, eli en olisi oppinut tuntemaan Maria Landt'ia.
"Minulla ei ole suurtakaan taipumusta olla nöyrä. Nöyrä? Sanovat: me emme ole nöyriä, niinkuin toiset. Nuo muut, sanovat he, pelkäävät syntiä ja rikosta, onnettomuutta ja kuolemaa, sitä kaikkea emme me pelkää. Me pelkäämme ainoastaan Jumalaa. Ja on ihanaa, sanovat he. pelätä Jumalaa.
"Tuossa on jotain totta… kristityt uskovat valoon — muut pimeyteen.
Mutta kuinka voisin uskoa valoon tässä hädässä ja kuolemankammossa…"
Merilintuja lenteli kirkuen ohitse, laskeusivat alas ja keinuivat aalloilla. "Lintukurjia! Ne elävät, minä kuolen." Hylkeitä läheni kaukaa, kohottivat valkeita ruumiitaan ja katselivat häneen… "Jättäkää minut!.. menkää Flackelholmiin ja kertokaa siitä hänelle, Ingeborgille!…
"En kestä tätä kauempaa… Polveni murtuvat, silmäni ovat sekaisin, ja ajatukseni ovat karussa… Muutamat niistä liikkuvat nuoruudessa, leikkivät ja reuhaavat.. Minä olen översti! Täyttä ravia… On Gravelotten päivä ja isäni kuolee. Hän kuoli isänmaan puolesta… minä… rikoksentekijänä…. äitini ei pelännyt Jumalaa!… Toiset ajatukset taas kolkuttavat taivaan portille. Kuule! Kolkutetaan! Sielu raukka.
"Viimeinen jyrähtely eteni kaukaisuuteen. Päivä nousi… Tuossa on maa, tuossa, noin lähellä! Ja kuitenkin niin kaukana…"
Aamurusko tavoitti kultaisin käsin pilviin ja heitti pitkiä tulisia katseitaan aaltojen yli. "Nyt riittää."
Silloin kuului takaa ääni… se kuului kovaan… paljoa kirkkaammin kuin aaltojen tuhatlukuiset äänet:
"Frans, seiso suorana!… minä tulen!"
Hän oijensi kääntyessään molemmat kätensä sinne kohden, ja horjahti. Siellä seisoi Andrees Strandiger leveillä säärin vankkureilla, piiska kädessä, ja kookkaat ruskeat astelivat päät ylhäällä, korskahdellen ja päitään heitellen, hitaasti veden läpi; länget nitisivät, aisan päät kohottausivat tuontuostakin vedestä, aallot löivät vankkurien laidan yli.
"Minä tulen! Seiso lujaan, poika. Silmänräpäyksen vielä!"
Hän seisoi ja tuijotti sekaisin suurin silmin hevosiin, eikä yrittänytkään saada kasvoillensa mitään kopeata ja kovaa, ja tarttui molemmin käsin hevosia päihin ja ponnisti itsensä vankkurien vierelle, pitäen kiinni aisoista ja oli kohta vankkurien pohjalla polvillaan: "Pois!" sanoi hän. "Pois tästä kamalasta paikasta!"
"Niin… minne?" sanoi Andrees.
"Täällä hukumme."
"En uskoisi. Jos vankkurit vaan kestävät ja hevoset pysyvät pystyssä, ja ell'ei vesi nouse liika korkealle."
"Mistä tulet sinä?" voihki Frans.
"Tuolla on tie, tuolla tuonnempana. En löytänyt ristiviittaa; silloin eksyin tieltä. Sittemmin löysin sen taas, ja luulen, että olisin vielä päässyt maihin, mutta silloin näin sinut, miesparka… Riisun takkini; peitä rintasi sillä, sehän on ihan verissä. Kiedo se yllesi! Eihän ole ihmisvoimissa kestää kaksi kertaa samana päivänä haaksirikkoa."
Frans yritti kohottautua polviltaan, mutta vaipui takaisin: "Sanon sen sinulle, minä kiskoin irti viitan, koska aioin pelata uhkapeliä kanssasi Ingeborgista. Sitte aioin viedä sen taaskin paikoilleen, mutta silloin eksyin."
Andrees kohottautui suoraksi, ankara liikutus sai koko ruumiinsa vavahtamaan: "Tuo kuuluu Jumalalle", sanoi hän, "ei minulle. Minulla on kylläksi omassa taakassani."
"Ja, nyt tulet sinä ja aiot pelastaa minut ja joudut perikatoon yhdessä minun kanssani, ja kaikki on lopussa, ja kaiken olen minä tehnyt… minä… Olen niin väsynyt, ja minun on niin kylmä." Hän antoi päänsä vaipua syrjälautaa vastaan ja itki.
"Asetun istumaan näin", sanoi Andrees, "jää sinä polvillesi, ja likistäydy lujasti vastaani, niin pysyt lämpimänä. Jos hevoset käyvät levottomiksi, leikkaan ne valloilleen… mutta toivon, ett'ei vesi nouse enää paljoa korkeammalle. Ja hevoset ovat viisaita; ne seisovat levollisina. On jo ollut kolme tuntia nousuvettä."
Siten seisoivat he, nuo kaksi vihamiestä, lähekkäin likistyneinä toisiaan vastaan. He puhuivat hiukan ja harvakseen. He kuuntelivat veden hiljaista ääntelyä ja aisojen natinaa. He katsahtivat hevosia, jotka pitivät päitään ylhäällä ja tuontuostakin pelokkaasti katselivat taakseen. He katselivat ulos Strandigerkartanoa kohden.
Kun vesi alkoi laskeutua, nukahti Frans Strandiger, vajoten kokoon, käsivarsi kieraistuna toisen polvien ympärille, olkapää ja pää tuettuina vankkurien laitaa vastaan. Aurinko yleni loistavana idässä, oli kaunis kirkas kevätaamu.
Koillisessa ilmestyi näkyviin pitkä valkea hiekkariutan harju, kohta istui sillä lukematon lintuparvi.
Silloin lähtivät he liikkeelle.
Kohta sen jälkeen huomattiinkin heidät. Vankkureita ja ratsastajia kiidätti säikän kuvetta alas. Heim Heiderieter oli heitä vastassa, katsoen hämmästyneenä ja levottomasti heitä ja seisten vyötäisiä myöten vedessä.
Frans Strandiger suistui tiedotonna maahan.