YHDEKSÄS LUKU.
Seuraavana aamuna — oli samea ikävä maaliskuun ilma — tuli Andrees kirkkotarhasta käsin Nummitaloon. Hän oli hiukan vilustanut itseensä: muuten eivät näyttäneet nuo tunnit matalikolla vahingoittaneen häntä. Lähemmä puoltapäivää aikoi hän palata Flackelholmille takaisin. Hän kertoi lyhyesti, että he olivat päättäneet koettaa taaskin seurustella keskenään serkkuina.
"Toivon", sanoi Heim, "että hän tämän tapauksen jälkeen luopuu vuokraoikeudestaan."
"Hän viittaili jotain sinne päin; mutta en suostu nyt siihen, koska hän on ruumiillisesti ihan murtunut. Hän ei voi panna jalkojaan maahan, ja hänellä on suuret tuskat."
"Mitä ajattelet siis tehdä?"
"Palaan takaisin Flackelholmille, rakennan rakennuksen ja vietän hääni."
"Oikein, oikein teet", tuumi Heim, ja Eva nyökäytti päätään.
"Nyt soisin mielelläni", sanoi Andrees, "että tulisit nyt yhdessä kanssani Strandigerkartanoon tervehtimään häntä, luulen, että hän olisi iloinen siitä. Hän sanoi, ett'et koko tänä talvena ole vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan, ja että tahallasi olet välttänyt häntä.'
"Voinko minä mennä hänen luokseen", huudahti Heim, "kun hän hävittää koko Eschenwinkelin?"
"Hän teki viittauksia siihen suuntaan, että hänen osakseen on elämässä tullut hyvin vähän ystävyyttä, epäystävällisyyttä täällä kotonakin, epäystävällisyyttä sinunkin puoleltasi! Lähdetkö mukaan? Silloin olemme me kolme uskollista taaskin yhdessä."
Heim pyörähti ympäri. "Eva! Sunnuntaipukuni! Siitä saakka kuin kävin kanssasi kankaan poikki, en ole lähtenyt niin kauniille kävelylle."
Andrees katsahti hänen jälkeensä: "Tuo mies on onnellinen. Hän on nyt siinä työssä, jota hän on halunnutkin itselleen: on isäntä ja kirjailija."
Eva nauroi: "Isännän laita on niin ja näin, isäntä olen minä. Mutta olen kuitenkin hyvin onnellinen. Nähkääs, Andrees, nuoret miehet muuttuvat huonommiksi ja huolimattomammiksi, kun tulevat naimisiin. Sitä ennen on päänsä täynnä suunnitelmia; aikovat saavuttaa paljon, mutta sittemmin, kun heillä on vaimo, jopa lapsiakin, niin arvelevat he tehneensä kylliksi ja muuttuvat tavallisiksi, ikäviksi, oikeinpa kiusallisiksikin ihmisiksi."
"Painan mieleeni tuon."
"Oh, jaa… Mutta Heim… Heim on muuttunut ahkerammaksi siitä saakka.
Nyt kirjoittaa hän."
Hän osoitti kirjoituspöytää kohden, jolla nuo suuret keltaiset kirjat seisoivat, nyt järjestettyinä suoraan riviin, ikäänkuin olisivat ne täyttäneet tehtävänsä, ja sanoi: "Hän on kovin ahkerasti iskenyt maan alkuhistoriaan, tiedättehän, hänellä on taipumusta kieliin ja historiaan. Tanskankielessä autti häntä opettaja Haller hiukan, nyt lukee hän sitä sentään jo vapaasti. Ja nyt, kun hän on lukenut ja lukenut, ovat nuo vanhat maalatut kuvat heränneet elämään edessään, kuolleet ihmiset ovat aukaisseet silmänsä, kylät ja kankaat ovat asuttuneet ihmisillä, jotka jo ammoin ovat nukkuneet."
"On melkein jotain kamottavaa tuommoisessa lahjassa."
Eva nyökäytti päätään. Sitte kohotti hän vilkkaasti silmänsä. "Nyi kun olette puhunut tästä, herra Strandiger, pitää meidän puhua jostain muustakin."
Andrees katsahti kysyvästi häneen: "Ingeborgistako?"
"Niinpä siis Ingeborgista."
"Ingeborg", virkkoi hän verkalleen, "ei ollut ihan vaaratta Fransin puolelta, vaikka hän silloin kankaalla niin rivakasti puolustautuikin häntä vastaan. Hän on Strandiger kuten minä, ja muistuttaa minua monessa, niin hän on ripeämpi, rivakkakäänteisempi ja ryhdikkäämpi kuin minä. Siten on se selitettävissä. Mutta nyt hän on kokonaan minun, kaikki empiminen on loppunut hänessä ja samoin varsinkin minussa, kesäkuussa vietämme häämme."
"Aiotteko asettua Flackelholmille?"
"Aiomme, ainakin täksi kesäksi. Se on oleva hyväksi minulle, Ingeborgille ja Flackelholmille, sittemmin keksimme kyllä jotain muutakin. Muuten olisi Reimer Witt, hyvin halukas jäämään taloudenjohtajaksi Flackelholmille, mutta vaimonsa ei ole halukas siihen, ja lasten koulunkäynti tuottaa vaikeuksia."
"Niinpä on tämä siis puhuttu loppuun! Eikö teillä muuten ole mitään sanottavaa tai kysyttävää tai mahdollisesti nähtävääkin? Ette ole viiteen kuukauteen käynyt meillä."
Andrees katsahti melkein hämillään hänen hymyileviin kasvoihinsa.
Silloin viimein muisti hän: "Ah, poikanen! Esikoinen! Antakaa anteeksi!"
"Vaikeata antaa, herra Strandiger! Mutta näytän sentään teille lapsen."
Kun Eva lähti ulos, ilmestyi Heim, takki vielä kädessään ja kiirehtien.
"Tule", sanoi hän ja vei Andreeksen pitkän kammarin ikkunan ääreen.
Siellä ajoivat kartanosta sateesta märkää hiekkatietä vaunut, jotka olivat kuormatut täyteen matkalaukkuja. Niissä istui itse vanha Hobooken: hän teki muuttoa. Koulutalon seinämällä seisoi toistakymmentä lasta rivissä, ja antoivat räystäsveden, jota tippui olkikatolta, juosta tollukoilleen ja kengilleen. He katsahtivat toisiinsa, ja vähitellen, kun rohkeutensa kasvoi ja vaunut etenivät, hajausi rivi ja he huusivat: "Nyt ei säälitä. Ei säälitä. Livistäkää linnun tietä täältä! Kuule, nytkös kerrankin laulamme. 'Sä isänmaa, oo tyynnä vaan'."
Heim nauroi, hän oikein säteili, hän, ikävä kyllä, voi vielä iloita tuhmista pojanjuonista; mutta Andrees katseli vakavana.
* * * * *
Kolmantena päivänä huhtikuuta, kun sää sen salli, ryhdyttiin rakennustyöhön. Säikän juurella ja sen suojissa seisoo se, pyöreän lammikon vierellä. Alhaalla maakerroksessa on neljä huonetta, etuvälikkö, kyökki ja kaksi kammaria. Muu osa taloa kuuluu karjalle, alhaalla on avara läävä, sen lattia on lujaksi sotketusta savesta, kuten tuvassa, ylhäällä on tilaa talvirehulle. Rakennus on luja, muurattu sementillä, seinät vahvat, kymmentätuumaa paksut, ikkunat pienet, ja katto raskas tiilikatto. Se on ihan vastakohta kesäasunnolle.
Talorakennuksen ja juottopaikkojen ympärille on piiriin, joka käsittää hehtaarin alan maata, rakennettu valli ympyrän muotoon, se on noin viittä tai kuutta metriä korkea, ja on varsinkin meren puolelta leveä ja tukeva; se on tehty mullasta. Mutta jotta sen pinta saataisiin lujittumaan, on ruohonummelta leikelty nelikulmaisia turpeita, jotka kasvavat tiheätä ruohikkoa, ja ladottu niitä vierekkäin sille. Ensi kuukautena näki vielä turverivien suorat rajat, mutta kesällä ne kasvoivat pian umpeen; ruoho versoi rehevänä, turpeet maatuivat kiinni, ja nyt oli vallilla viherjä luja takkinsa.
Neljäkymmentä miestä teki työtä kaksi ja puoli kuukautta. Kaikki olivat täkäläistä työväkeä, enimmäkseen miehiä, jotka ovat tottuneet rannikkoseututöihin. Andrees Strandiger piti lujaa komentoa heidän kesken, mutta hänestä pidettiin sentään, koska hän, vaikka olikin toisinaan harvapuheinen ja, kuten sanoivat, hieman äköttelevä, kuitenkin aina oli oikeamielinen, eikä vaatinut enempää, kuin mitä mies voi tehdä: he tunsivat myöskin, että hän tarkoitti heidän parastaan. Hän piti tarkkaa huolta siitä, että he saivat hyvän ruuan, ja toimitti tunnollisesti ne postilähetykset, jotka he antoivat, hänen mukaansa Büseniin, iähetettäviksi vaimoille ja lapsille: ja laskivat hänelle ansioksi, ett'ei hän sallinut mitään naukkuja saarella, mutta sensijaan toimitti heille maksutta hyvää kahvia, jota Antje valmisti. Toisinaan, sadepäivinä, oli työ raskasta ja vaikeata. Kun valtasi mielet yksinäisyyden tunne tai ikävöitsivät vaimojaan, silloin oli alakuloista ja nyreätä Flackelholmilla. Mutta oli monta iltaa myöskin, jolloin oli hiljaista ja ystävällistä ja jolloin säikältä kajahteli iloinen laulu.
Täällä näinä kuukausina ja tällä työpaikalla alkoivat raittiuspyrinnöt ensi kertaa vaikuttaa näillä seuduin. Työntekijäin joukossa oli joitakuita Eiderstedtistä ja Tondernista, jotka kieltäytyivät kaikista väkijuomista. Ensi aluksi saivat he kärsiä hiukan pilkkaa, mutta sitä ei kestänyt kauan. Kahvitarjoilu, joka sai Antjen maineeseen, vaikutti myöskin puolestaan. Kun Kristoffer Dwenger kesäkuussa palasi kylään, perusti hän ensimmäisen raittiusseuran näillä seuduin.
Kymmenentenä päivänä kesäkuuta, Friedrich Strandigerin kuolinpäivänä, olivat rakennus ja valli valmiina. Kun ei koko saarella ollut yhtään viherjää lehteä, sitoi Kristoffer Dwenger keltaisesta rantavehnästä seppeleen ja ripusti sen tuuliviirille rakennuksen päätyssä.
Sinä aamuna lähti aikaiseen Eschenwinkelistä matalikolle viidet työvankkurit peräkkäin.
Ensimmäistä ohjasi Heim, hänen vierellään istuivat Eva ja Ingeborg, näiden takana, toisella istuimella Reimer ja Telsche Spieker ja Bertha Witt. Toista vankkurin ohjasi valtuusmies Möller, joka omistaa Koogissa, lähellä rantatoetta suuren maatilan, ja joka aina on harrastuksella seurannut ranta-toe töitä ja hommia matalikolla. Hänen vierellään istui Haller, suussaan lyhyt piippunsa ja puhui älykkäästi ja opettavasti kaikellaisista luonnonilmiöistä, joita esiintyy matalikolla, ja väitteli valtuusmiehen kanssa, joka katsoi asioitu enemmän hyödyn kannalta. Heidän takanaan istui Anna Haller, joka hiukan huolissaan katseli ympärilleen ulos avaralle autiudelle. Hän ei ensin aikonut mukaan, hän ei nimittäin ole mikään sankaritar, vaikka toisinaan on Olevinaan. Mutta kun hän kuuli, että uusi pastori lähtisi mukaan, päätti hän sittenkin lähteä. Nyt istui tämä hänen rinnallaan vankkureissa, ja tämä järkevä mies, joka jo oli kokenut monellaista elämässä — hän oli useat vuodet ollut apulaispappina eräässä suuressa kaupungissa — kummastelee itsekin, kuinka kotoisen hupaiselta, hänestä tuntuu, kun hän siinä haastelee seitsentoisiavuntiaamn vierustoverinsa kanssa. Hän on jo muutaman kuukauden tuntenut hänet, mutta päättää nyt käydä useammin koulutalolla. Siellä on niin rattoista ja pappila on avara ja tyhjä, ja äitinsä, puusepänvaimo, on sanonut hänelle:
"Jos vaan käy päinsä, Hannu, niin ota hiukan huomioosi meitäkin. Ota itsellesi vaimo vaatimattomasta perheestä, niin ett'ei minun tarvitse olla sydän kurkussa, kun joskus tulen tervehtimään luoksesi."
Kolmatta vankkuria ohjasi Kristian Möller. Munkkilan emännän poika, jolla on tila Witten Knee'ssä. Hän on Heimin kehoituksesta mukana retkellä, sillä vaikka hän onkin nuorempi, on hän sentään kimnaasiajoilta hyvä tuttu Heimin ja Andreeksen kanssa. Hänen rinnallaan istuu rouvansa, jolla on vaaleat hiukset ja kirkkaat lapsen silmät. Heidän takanaan makaavat oljilla Peter Nahwer ja Pellwormer. Nämä tahtovat päästä näkemään tuota uutta maata, sillä vaikka he jo ovat yli neljäkymmentä vuotta asuneet Eschenwinkelissä, eivät he vielä ole käyneet Flackelholmilla. Heidän keskustelunsa sujuu vaikeasti ja hitaasti, sillä Pellwormer, joka on liikutettu tästä suuresta matkasta, änkyttää pahennuin kuin tavallisesti ja Peter Nahwerin täytyy kiivaasti imeä piippuaan, koska on vastatuuli. Sillä vaikka hän imeekin sammunutta piippua, on hän sentään säilyttänyt kaikki oikean tupakoitsijan tavat, hän ottaa pitkiä tai lyhyitä vetoja, riippuen kulloinkin mielentilastaan, sypistää suutaan ja siristää hiukan silmiään, kun hän puhaltaa savua ulos: hän imee lujimnmin kun on vastatuuli; väitetäänpä, että hän, ollessaan yksin verstaassaan, toisinaan ottaa piipun suustaan ja ripustaa sen naulaan sanoen: "Taitaa tulla liikaa jo". Yritettyään muutaman kerran turhaan kertoa, mitä hänellä on sydämellään, noutaa Pellwormer taskustaan esiin erään kirjeen ja pitää sitä matkakumppaninsa silmäin edessä. Tämä koettaa saada tolkun siitä ilman nenälaseja. Kristian Möller on alottanut pienen hauskan kinan rouvansa kanssa, tämä väittelee kirkkaalla äänellään kiivaasti vastaan: vankkurit rämisevät, oljilla kuuluu katkonaisia puoliksi lausuttuja sanoja, toisinaan saa Peter Nahwer selvän jostakin sanasta, toisinaan taas saa Pellwormer sanotuksi jonkun sanan. Se on kirje Thiel eukolta Kaliforniasta.
Neljännet ja viidennet vankkurit ovat täytenään naisia Eschenwinkelistä ja kylästä, joiden miehet tänään saavat työn päätteeseen Flackelholmilla. Ensimmäisiä ohjaa Wilhelm Rohde, jonka rinnalla istuu äitinsä. Frans Strandiger, jolla hän nyt on suurrenkinä, oli tarjonnut hänelle ajoneuvot. Hän oli silloin näyttänyt jotakuinkin tuimalta: "jos haluat mennä katsomaan juhlia Flackelholmilla, voit ottaa yhden suurista puuvankkureista. Ota se täyteen naisia, jotka tahtovat lähteä matkalle, ja varo, ett'et jää jälille toisista." Sen jälkeen oli hän töykeästi kääntynyt poispäin.
He puhuivat Frans Strandigerista: "Niin, hän on sittenkin muuttunut."
"Tulee melkein sääli häntä, pelkään, ett'ei hän enää ikinä toivu entiselleen."
"Seista kuusi tuntia kylmässä maaliskuunvedessä, se ei ole mitään leikintekoa se."
"Lähimmässä tulevaisuudessa menee hän kuukauden ajaksi Hampuriin ottamaan kuumia kylpyjä, jotta jalkansa taas paranisivat."
"Onko hän jo haasteltu merioikeuden eteen… haaksirikon vuoksi?"
"Ei… se on lykätty toistaiseksi, kunnes hän taas on terve."
"No… tuohan on muodon vuoksi vaan. Ilma kääntyi myrskyksi: he ajautuivat Flackelholmille. Eihän siitä sen enempää."
Niinpä matkasivat nämä viidet vankkurit matalikolla. Aurinko paistoi: märkä maa välkkyi ja välähteli aavalti ja avaralti; suuria lokkiparvia etsi pyydystysriuittojaan.
Kun he näkivät tuon viheriän maan ja pitkän valkean säikkäjonon, ja sen edessä, tehden kulman sitä vastaan, pyöreän vallin ja lipun punaisen katon yllä, silloin valtasi ihmiset voimakas liikutus: moni nousi vankkureilta jo tuolia puolen Dieksander Gatt'in, jonka läpi matkatessa kajahteli tuontuostakin ilohuudahduksia. Muutamat naiset tohtivat riisua kengät ja sukat jaloistaan. Siten ajoivat tai kävivät he valkealla hiekalla. Sampikalastajat, jotka seisoivat kaukana venheittensä vieressä, viittoilivat naisille ja huusivat heille jotakin, joka sentään hukkui mereen, ennenkuin ehti perille. Siitä ei tainnut olla vahinkoakaan.
Miehet Flackelholmista tulivat verkalleen vallilta alas vankkureita vastaan ja tervehtivät jommoisellakin arvokkuudella tulokkaita. Varsinkin oli Kristoffer Dwenger saanut käytökseensä jotain niin levollista ja varmaa, että vaimonsa otti häntä käsivarresta, veti syrjään ja sanoi: "Mikä sinun on, Kristoffer? Ethän kysy lasten perään?" Silloin kertoi Dwenger hänelle kaiken, kuinka hän pitkät ajat oli ollut ihan nauttimatta väkijuomia, ja kuinka hän oli hyvillään siitä, ja kuinka hän oli päättänyt vastaisuudessakin pysyä raittiina. Vaimonsa kuunteli häntä ajatuksiinsa vaipuneena, sitte katsahti hän ylös häneen, kasvoillaan kuuma iloisuus, otti hänen käsivartensa ja lähti toisten luokse, ja piti päätään taas ensi kertaa monosta vuodesta ylhäällä.
Andrees oli nostanut Ingeborgin vaunuista ja oli mennyt hänen kanssaan sisään ja astunut tupaan; siellä sulki hän hänet syliinsä, hyväili ja suuteli häntä. Ingeborg ei sanonut sanaakaan, riippuessaan hänessä, mutta nyt hän ei enää salannut silmiään.
Antjea ei oltu voitu saada jättämään sijaansa kahvipöydän takana ja menemään katsomaan vaunujen tuloa: hän oli liiaksi tietoinen tehtävänsä tärkeydestä. Hän oli kaikista ylpein ja onnellisin.
Kahvin jälkeen, jonka ohessa oli tarjottu tukevia voileipiä, kylmää lihaa ja munia, tehtiin pitkä kävelyretki rannalle ja sitte ruoholakeuden poikitse takaisin. Andrees ja Ingeborg kävivät valtuusmies Möllerin rinnalla: siinä lausuttiin monta järkevää sanaa, ja neuvoteltiin monesta taloudellisesta kysymyksestä. Kristian Möller asteli Evan rinnalla ja kertoi, rouvansa vilkkaitten vastalauseiden keskeyttämänä, kertomuksen kihlauksestaan entisen Frauke Knee'n kanssa, ihan heidän takanaan astelivat Heim ja Frauke iloisesti haastellen.
"Me sovimme yhteen!" sanoi vilkas nuori rouva.
"Kristian, minä sovin paljoa paremmin herra Heiderieterille kuin sinulle!"
"Tuo ei ole mikään kohteliaisuus Heimille."
"Kuules tuota!.. Tuommoinen hän on aina, rouva Heiderieter!"
Tämän pitkän kävelyn jälkeen aukaisi Reimer savilattialla oluttynnörin ja kertoi siinä ohessa, että tislaaja — hieno nimitys! — kaupungissa oli sanonut, ett'ei hän vielä ollut ansainnut groscheniakaan Flackelholmista. Raittiusväkeä oli hän pahasti pilkannut ja ilkuillut: joka juomarista, oli hän sanonut, jonka nuo kalpeanaamat viekottavat pois väkevistä, kärsin minä sadan markan tappion. Silloin nauroivat kaikki kuulijat ja olivat iloisia, varsinkin naiset näyttivät tyytyväisiltä.
Kun lasit olivat täytetyt, nousi Heim Heiderieter Antjen suureksi ja neuvottomaksi kummastukseksi hänen kahvipöydälleen, löi rintaansa, ja piti seuraavan puheen:
"Ystäväni! Rakkaat juhlatoverini! On vanha kunnioitettava tapa, että uusi talo vihitään seppeleellä ja puheella. Seppele, jonka Kristoffer on solminut rantavehnästä" — Kristoffer Dwenger lensi ilosta punaiseksi — "riippuu jo paikallaan; puheen suonette minun pitää.
"Tämä paikka, ystäväni, jolla nyt seisomme, on vanhoina ammoisina aikoina ollut mannermaata, jolla ihmisiä on asunut, se on sortunut yöhön ja perikatoon, hurjistuneet aallot ovat haudanneet pellot ja talot ja ihmiset… Siten on joskus kansamme vapauskin sortunut yöhön ja perikatoon. Vallit, jotka isämme omilla ruumiillaan olivat rakentaneet Bornhöved'illä ja Hemmingstedtillä ja monella muulla tappotanterella, eivät enää kestäneet. Tanskalainen nousuvesi murtausi sisään, aina kauemmas maahan, aina pelottavampana, kunnes Idstedtin luona kaikki suistui turmioon.
"Koitti maallemme suruisa aika. Olimme kansa, jolla ei ollut oikeutta, jolla ei ollut kunniaa, häväisty kansa. Ylläsi vinkui ruoska, Schleswig-Holstein. Rajaton, määrätön oli kärsimyksemme ja tuskamme, sillä seitsemänsataa vuotta olimme me taistelleet ja vastustaneet. Kansalta, joka oli tottunut vapauteen, sitoivat he molemmat kädet, lokkiparilta, joka oli tottunut liitelemään aavaa matalikkoa, leikkasivat he siivet. Me kirskutimme hampaitamme vimmassamme, me kohotimme kahlehdittuja käsiämme, huutaen ylös äiti Germaniaa kohden.
"Ja kun siten loimme apua-anovan katseemme sinne, oli juuri koittanut aika, jolloin hän, joka kauan oli uneksinut, aukaisi loistavat silmänsä ja näki lastensa kärsimykset ja kutsui lapsensa taisteluun. Niinä vuosina kohosi meren povesta tämä Flackelholmin saari. Se kasvoi, kasvoivat meidänkin toiveemme. Muodostui sille viherjöivä kevätkenttä, viherjöiväksi kevätkentäksi puhkesivat meidän toiveemmekin.
"Ilman uhrejaan se ei tapahtunut: Düppel… Verneville. Antje, sinä tiedät sen." Antjen silmissä leimahti tuli. "Flackelholmin kevätkenttä on sekin maksanut ihmisuhria. Tänäpäivänä kolmekymmentä vuotta sitten jäi Friedrich Strandiger autiolle matalikolle.
"Ystäväni! Oli tuokion kuollutta maassamme. Kinastelimme keskenämme kuin yhteensullotut lapset, jotka ovat suletut samaan huoneeseen, muutamat loikoilivat toimettomina upean talon kynnyksellä ja antoivat auringon paahtaa päälleen. Flackelholmilla mutautuivat ojat umpeen ja hedelmätöntä säikkähiekkaa tuprutteli vihannalle maalle, tuprutteli vuosikausia… Mutta silloin karaisimme taas itsemme miehiksi, meistä rupesi tuntumaan ahtaalta huoneessa, me tempaisimme oven auki, me astuimme kynnykselle ja katsoimme ulos maailmaan, jota juuri jaettiin. Silloin muisti Andrees Strandiger tämän saarenkin, ja muuttui siirtolaisviljelijäksi, muutti miehineen tänne, ja otti haltuunsa tämän, saksalaisen isänmaamme nuorimman saaren.
"Ystäväni! Me toivomme, että, kuten täällä tullaan tekemään työtä uljaasti ja voimakkaasti, että samoin tehdään työtä kaikkialla, koko linjalla. Sylt'iin ja Röm'iin asti. Me tahdomme voittaa meren, tuon hurjana riehuvan meren, joka on haudannut isämme. Ja siksi sanon nyt: eläkööt, eläkööt jokainen, ylhäisimmästä ylitarkastajasta Berlinin linnassa ja hänen virkamiehistään, jotka täyttävät velvollisuutensa rantatokeiden, rantamaiden, säikkien ja matalikkojen vaalijoina ja valvojina, asti aina jokaiseen matalikolla työskentelevään työmieheen saakka, joka seisoo lapio kädessään liejussa ja niihin, jotka asuvat täällä, tässä lujassa talossa, eläkööt he… eläkööt…"
Kajahtipa mahtava, jyrähtävä eläköön miesten kurkuista.
Kun taaskin oli tullut hiljaista, jatkoi hän vielä, ja nyt vilkahti veitikkamaisuus esiin silmistään.
"Rakkaat juhlatoverit! Vaimoni, jolla ei suotta ole nimenä Eva, on sanonut minulle: 'Jos aiotte viettää perustajaisjuhlaa Flackelholmilla, pitää teidän kutsua naiset mukaan, juhla ilman naisia on kuin kukka ilman tuoksua.' Niinpä olemmekin kutsuneet naiset mukaan, emmekä kadu sitä. Olemme taaskin kerran saaneet tuta, että mies ja nainen vasta yhdessä muodostavat kokonaisen ihmisen, ja säälimme muutamia vanhimpia ystäviämme, että he ovat jääneet puolinaisiksi, ja muutamia nuorista ystävistämme, että he vielä ovat puolinaisia." — Peter Nahwer unohti säikähdyksissään imaista piippuansa. — "Mutta keskessämme on kaksi, kaksi puoliskoa, jotka sopivat yhteen, ja jotka siis lähimmiten yhtyvätkin, eläkööt Andrees ja hänen morsiamensa, sulo Ingeborg, eläkööt!"
Kirkkaina ja heleinä kajahtivat naisten äänet.
Myöhemmin — kello oli noin neljä — siirrettiin muutamain naisten pyynnöstä pöydät ja penkit välikölle ja ruvettiin tanssimaan. Se oli jykevää tanssia, sillä miehillä oli pitkävartiset raskaat ojasaappaansa yllään ja tukevista askelista jymähteli savipermanto. Peter Nahwer ja lauluniekka Pellwormer, jolle olut hieman oli noussut päähän, lauloivat vanhoja tanssisäveliä. Kun Heim tuli sisään kehoittamaan lähtöön, seisoi Antje Witt säikähtyneen näköisenä hanhiensa edessä, jotka olivat eräässä välikön nurkassa, heikon suojuksen takana ja levitti hameenhelmojaan niitä suojellakseen, ja Pellwormer pyyhki par'aikaa palasta kuivaa savea kaulukseltaan, jonne sitä oli lentänyt jonkun saappaan korosta.
Nousuveden lasketessa lähtivät nuo viidet vankkurit paluumatkalle ja saapuivat onnellisesti, ennen iltahämärän tuloa perille mannermaalle.
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin eräänä rauhaisana kesäkuun päivänä — Frans Strandiger oli vielä Hampurissa — vietettiin häitä Strandigerkartanossa. Sokea istui nojatuolissaan ihan niiden kahden vieressä, jotka seisoivat alttarin edessä. Kumartuneena, pää taipuneena eteenpäin, rauhallinen ilme kapeilla kasvoillaan kuunteli hän nuoren papin korutonta puhetta. Perästäpäin kun vieraat olivat jättäneet huoneen, lepäsi Ingeborg polvillaan hänen tuolinsa edessä ja kätki vaalean päänsä vanhan rouvan syliin.
Pöydän ääressä syntyi vilkas, vaikka hillitty keskustelu. Haller puheli rouva Strandigerin kanssa menneisyydestä, vapisevin käsin etsi rouva hänen kätensä ja piti siitä: hän oli nähnyt ja kokenut kaiken hänen kanssaan. Andrees nousi ylös ja kiitti lyhyesti kaikesta ystävyydestä ja uskollisuudesta, joka oli tullut hänen osakseen kotiseudulla. Heimilla oli aikomus puhua joku sana kolmesta toveruksesta, mutta piti asiaa sentään liika arkaluontoisena ja alkoi kiusata ja härnäillä Anna Halleria, joka istui pastorin rinnalla, ja meni tietysti liika pitkälle. Syntyi silmäniskuja ja kuiskuttelua ympäri pöytää: lopuksi loi Anna Haller kyyneleisen katseen Heimiin ja pakeni äiti Strandigerin kammariin, josta pastori nouti hänet takaisin, kun Ingeborg ensin oli käynyt lohduttamassa häntä.
Iltapäiväpostissa tuli, paitsi useita onnentoivotuskirjeitä, myöskin kirje Frans Strandigeriltä, jossa hän ilmoitti, että hän jalansäryn vuoksi oli pakotettu sanomaan irti vuokrasopimuksensa syksyksi. Edelleen kertoi hän, että hän aikoi luovuttaa enonsa koko omaisuuden. joka muuten teki enää ainoastaan kolmekymmentä tuhatta markkaa, sisarelleen yksin. Kun Andrees oli antanut tämän kirjeen rouvalleen, oli vielä edessään eräs virallinen kirjelmä, varustettu yleisen syyttäjän virkasinetillä. Andrees Strandiger kutsuttiin oikeuden eteen todistamaan huvijahti "Felixin" haaksirikon johdosta. Oli nimittäin ilmennyt perusteltuja epäluuloja siitä, että Hobookenin kanssapurjehtija, Frans Strandiger, oli tehnyt itsensä syypääksi huolimattomuuteen.
Heim tuli, kun Andrees viittasi hänet luokseen, ja heitti miettivän silmäyksen kirjelmään: "Hän on ollut liika ylpeä, puhuakseen itsensä vapaaksi", sanoi hän. "Hän olisi voinut tehdä sen helposti, mutta valehteleminen ei kuulu tapoihinsa."
He päättivät toistaiseksi vaieta asiasta. "Kirjoitan hänelle", sanoi Andrees, "ja pyydän häntä ilmoittamaan, miten tämän syytteen kanssa oikein on, ja mitä muita suunnitelmia hänellä on."
Iltapäivällä kello kolmen tienoissa jättivät Andrees ja Ingeborg hyvästit äidilleen. Andrees voi nyt sanoa hänelle, että he molemmat palaisivat hänen luokseen syksyksi, mahdollisesti jo aiemminkin.
Kun tänä iltana, onnellisesti suoritetun ylimenon jälkeen, vastavihityt seisoivat rinnakkain vallilla ja iaskeuva aurinko laski pitkiä kultaisia siltoja meren yli heidän luokseen, silloin tuntui heistä, kuin seisoisivat he kahden Jumalan avoimien silmien edessä. Ingeborgin suu sulkeutui, ja hänen silmänsä muuttuivat hiljaisiksi, ja he ajattelivat menneisyyttä.
"Sinä olet muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi, Andrees." sanoi Ingeborg ja laski päänsä hänen olkapäätään vastaan.
"Olen saanut kokea paljon surullista."
Hetken perästä lisäsi hän: "Se on tehnyt minusta toisen ihmisen.
"Olet rauhallisempi ja samalla iloisempi."
"Niin… Minulla oli aiemmin omituinen tyytymätön halu nauttia elämästä, kuten sanotaan. Kolkkoa nautintoa tuo! Nyt minulla on rohkeutta tehdä ja luoda jotain: ja se on toista se. Ingeborg."
Ingeborg nojausi lujemmin häntä vastaan. "Tule", sanoi hän tuokion kuluttua, "tulee viileätä."
He menivät alas viettävää vallitietä. Antje Witt tuli heitä vastaan katsomaan lampaita, jotka olivat laitumella viheriällä kentällä.
Kun he molemmat tulivat väliköltä ensimmäiseen huoneeseen, joka oli sisustettu yksinkertaisesti ja kodikkaasti — ovi toiseen huoneeseen oli auki — heittäysi Ingeborg tulisen rakkautensa valtaamana hänen rintaansa vastaan.
* * * * *
Syksyllä palasi Frans Strandigerkartanoon takaisin — sittekun hän jonkun kuukauden oli istunut vankilassa — luovuttamaan tilaa Heimille. Taloa oli tänä kesänä vanhaan tapaan hoitanut vanha Hans Stühen, joka monta vuotta oli rouva Strandigerin aikana ollut talouden etunenässä.
Heim meni kohta kartanoon.
Frans Strandiger näytti jotakuinkin toipuneelta, ainoastaan kävi hän kankeasti, ikäänkuin olisi rautaa jaloissaan.
"Hyvää päivää, Frans!" sanoi Heim. "Vaimoni lähettää terveiset."
"En ymmärrä", sanoi Frans nyrpeästi, "miten olet saanut noin kelpo vaimon. Luulin varmasti, että sinä naimishommissasi tekisit tuhmat kaupat."
"Kiitoksia!" sanoi Heim iloisesti. "Ilmoitan siitä rouvalleni. Noh. sinähän näytät koko terveeltä. Olen iloinen, että olet noinkin toipunut."
Frans naurahti katkerasti. "Toipunut? Kun käyn kaksikin tuntia vaan tavallista kävelyä, ajettuvat jalkani."
"No… vähitellen paranee taas kaikki, ruumis ja sielu.
"Näyttää hiton epätietoiselta siinä suhteessa! En tiedä, mitä minä ruumiilla, mitä sielulla. Teillehän tuo on kevyttä, on perintö maan päällä ja perintö taivaissa."
"Hyvin sanottu!" tokaisi Heim. "Tuo oli hyvin sanottu, poikaseni. Juuri maanpäällä olevan perinnön vuoksi olen tässä nyt, taivaallinen perintö on sinun omakohtainen asiasi. Andreeksen puolesta on minulla toimena kysyä sinulla, mitä suunnitelmia sinulla nyt on."
"Suunnitelmin?"
"Niinhän!"
Silloin istahti Frans raskaasti alas, eikä voinut salata masentumustaan ja alakuloisuuttaan, niin paljon kuin hän koettikin karaista itseään. "Minulla ei ole mitään suunnitelmia."
"Sanohan minulle, tahdotko ehdottomasti pois täältä?"
"Voinko jäädä tänne? Pitääkö minun ruveta pehtooriksi? Sinulla vai Andreeksellako?… Se on totta, en ole niin vahva kuin ennen. Kun vesi on neljä tuntia käynyt miestä kurkkuun… mutta siihen en sentään vielä pysty mukautumaan."
Heim ravisti päätään. "Olet kiihdyksissäsi", sanoi hän. "Mutta kuulehan! Näetkös! Me kaikki kolme, me toverukset, olimme vieraissa ja olimme unohtaneet kotiseutumme, mutta tiemme johti meidät kaikki tänne takaisin. Kun nyt olimme täällä, tapahtui Andreekselle ja minulle näin: me rupesimme pitämään synnyinseudustamme: myrskyssä otti se sydämemme. Nyt olemme muuttuneet työntekijöiksi sen hyväksi, minä kaivaudun sen vanhoihin aikakirjoihin ja teen väkivaltaa sen kankaille. Andrees on jo vuoden ajat toiminut Flackelholmilla ja saanut aikaan suurta. Nyt kysyn sinulta, kolmannelta toveruksista: lähdetkö sinä taaskin kotiseudulta vieraisiin?"
Silloin nousi Strandiger ylös ja lähti ikkunan ääreen ja katseli ulos.
Länsituuli humisi jalavien latvoissa.
"Jäisinhän tänne", virkkoi hän viimein. "Olen jättänyt tänne jalanjälkiä, jotka ovat astutut syvälle ja kahdesti olen kamppaillut meren kanssa."
Heim nousi ylös ja astui nopeasti hänen luokseen. "Andrees käskee kysyä sinulta, suostutko asettumaan asumaan Flackelholmille ja hoitamaan saarta hänen puolestaan?"
Frans ei kääntynyt päinkään ja vaikeni hetken: "Soma ajatus", sanoi hän sitte jyrkästi. "Maanpakoon! Flackelholmille tuo vaarallinen otus!"
"Noh, jaa", murahti Heim… "Tiet täällä vanhalla manterella ovat hieman kapeita sinun käydäksesi ja ihmiset, jotka käyvät niillä, vaativat hiukan suurempaa arkatuntoisuutta, kuin mitä sinä olet taipuva osoittamaan. Sinulla pitäisi olla suuri avara maatila, mutta semmoista ei sinulla ole. Tai pitäisi sinun siirtyä länsi-Afrikaan; mutta sitä et voi jalkojesi vuoksi. Mitäpä jää siis enää muutakaan eteen? Flackelholmille! Siellä ei ole teitä, eikä ihmisiä! Saat viettää siellä elämää, jommoista itse haluat. Kun sopii sinulle, teurastat oinaan, ja pidät iloa asuntotoveriesi kanssa, ja taaskin, kun sopii, nouset vallille, ja tähystelet Strandigerkartanon jalavia kohden, ja taaskin, kun sopii sinulle, tulet tervehtimään ystävääsi Heim Heiderieteriä."
"Sen olen kauniisti jättävä tekemättä."
"Minä sanoinkin: jos sopii sinulle."
Hän asteli tuokion edes- ja takaisin. "Hän ei saa yhtäpäätä sekaantua toimiini", sanoi hän sitte työläästi. "En tahdo tehdä tiliä joka lapionpistosta."
"Et tarvitsekaan… Hän on jättävä sinulle vapaat kädet. Saat toistaiseksi kymmenenä vuotena suorittaa vissien suunnitelmien mukaan mittaustöitä. Kun valvot niiden toimeenpanoa, saat saaren tulot palkaksesi. Hevoset ja veneen jättää hän käytettäviksesi. Pyydän sinua, tule iltapäivällä meille kahville ja lue välikirja, jonka Andrees on laatinut. Tulet tyytymään toimeen, jonka hän antaa sinulle."
"Nuo hiton välikirjat!"
"No… olen iloinen, ett'et ole ihan haluton tuumaan. Jos saan sanoa sinulle totuuden: niin olet sinä iloinen, että olet saanut tämän tarjouksen. Sinä ja Flackelholm, te kuulutte yhteen. Raju ja ankara olet sinä, raju ja ankara on morsiosi! Olet vielä antava haudatakin itsesi Flackelholmille!"
"Tai jonnekin sen matalikoille tai aaltoihin."
"Kuinka Jumala sallii! Sinä tulet siis?"
"Tulen kahville rouvasi luokse."
"Toivoisin", sanoi Heim, "ett'eivät kolme uskollista toverusta ainoastaan tuottaisi kunniaa nimelleen, vaan että he myöskin taas tulisivat todellisiksi ystäviksikin."
Kahdeksan päivää myöhemmin lähti Frans Strandiger Büsenista matkalle
Flackelholmille. Blauortin kohdalla tulivat venheet toisiaan vastaan.
Vaihdettiin pari sanaa, mutta eivät saaneet toisiaan kuulemaan.