Kolme toverusta: Romaani

by Gustav Frenssen

KYMMENES LUKU.

Kolme toverustamme ovat nyt tulleet siihen ikään, jolloin ihminen lakkaa olemasta yksin maailmassa, ja jolloin hän pyrkii päästä jonkillaiseenkin sopuun maailman kanssa. Ihminen asettuu siinä ijässä aina jollakin tapaa eturintaan. Hänestä tulee kansalainen, jäsen, kanssatyöntekijä; yksi yhdellä alalla, toinen toisella. Yksi hankkii itselleen jäsenyyden jossakin arvossapidetyssä keilanheittoklubissa, toinen rupeaa kanssatyöntekijäksi johonkin suurempaa vakavampaan tehtävään.

Kolme toverusta ovat siinä ijässä, jolloin ratkaistaan, tuleeko ihminen elämänsä loppupuolella saavuttamaan ja toimittamaan jotakin kelvollista ja arvokasta. Mitä merkitsevät nuoruusvuosina lahjat? Ne muodostuivat monolle höyhenpatjaksi, jolla hän loppupuolen elämäänsä lepää pehmeästi ja veltosti. Mitä merkitsee avioliitto? Moni on siinä muuttunut epäluuloiseksi ja kiusoittavaksi. Mitä merkitsee tulinen nuorekas innostus? Se on useasti heti ensimmäisessä vinhemmässä tuulessa palelluttanut nenänsä. Mitä merkitsevät hyvät aikomukset? Kun tuli aika toteuttaa ne, olivat ne unohdetut.

Ne vuodot, jotka ovat kolmenkymmenen seutuvilla, ne ratkaisevat.

On kolmesta toveruksestamme sanottava, että he herättävät hyviä toiveita. He ovat kaikki kolme sanan hyvässä merkityksessä nykyaikaisia ihmisiä; heissä ilmenee näiden kaksi esiintyvimpää ominaisuutta: he tietävät, että he ovat jotakin, ja heissä elää vakaumus, että heidän pitää auttaa, neuvoa ja tehdä työtä.

Andrees seisoo ylpeällä voimakkaalla tietoisuudella kristillisen maailmankatsomuksen pohjalla. Hänellä on Herra, joka on voimakas ja väkevä, ja hän on palveluksessa, joka on kaunis. Tuon muinaisajan pakanan tosikristillinen sana: "En ole olemassa vihatakseni, vaan rakastaakseni", on kuin lausuttu hänen sisimmästä sielustaan. Hän on tyyni mies, jonka ajatukset liikkuvat hitaasti, mutta joka toimii terävästi ja varmasti. Ystävänsä perustauvat hänen sanoihinsa, ei siksi, että ne olisivat ehdottomasti oikeat, vaan siksi, että he tietävät, että ne ovat tunnollisen ajattelun tuloksia.

Kun tuli ratkaistakseen, miten heidän tulisi menetellä Maria Landtin omaisuuden kanssa, jota ei hän eikä Ingeborg tahtoneet käyttää omaksi hyväkseen, eivät he kumpikaan kauvan epäilleet. Kukaan ei seuduillamme tunne paremmin kuin Andrees Strandiger, missä on maatyömiesten puutteen juuri. He ovat, vakuutettuina siitä että siinä toimivat vainajan mielen mukaisesti, perustaneet vainajan rahoilla "Maria Landtin rahaston", Strandigerkartanon rajalle, Stülperkoogia päin. tien varrelle, on näillä rahoilla perustettu pari pientä palstatilaa, ja etelään metsästä, Heimin kankaan rajalle, jossa maapohja on saviperäistä, toiset viisi, joiku samoin ovat kooltaan pieniä, ja myyty ne nuoremmille kunnollisille työmiehille. Näiden tilojen raha-asiat järjestettiin valtion hypoteekkipankin välityksellä; lahjarahaston pääoman tarkoituksena on ainoastaan helpottaa tilalle pääsemisiä, ja keventää korkotaakkaa senverran, että se tulee siedettäväksi.

Andrees Strandiger on kaikella sillä ahkeruudella,' jota tämä tehtävä vaatii ja kaikella tunnollisuudellaan antaunut tilansa hoitoon. Kaikkien noiden palstatilojen avulla, joita hän muodosti kartanonsa lähistölle, on hänelle ollut mahdollista hankkia itselleen valiojoukko kelvollista työväkeä. Loput saa hän nummikylistä, nekin kelpoa maataomistavaa väkeä.

Ajan tarve ja vaivanalaisuus, jota hän näkee ympärillään, ja tyytymättömyys, joka on vallannut niin monet mielet, on saanut hänen tulisella innolla ja kaikella tunnollisuudellaan ja perinpohjaisuudellaan antaumaan kansantaloudellisiin tutkimuksiin. Kuntalaisten luottamus on tehnyt hänestä kunnan esimiehen, maakunnan luottamus on asettanut hänet maanviljelysseurojen johtoon, kohta on hän istuva piiripäivillä, ja lopuksi myöskin maakuntapäivillä. Näitä asioita käsittelee hän tunnollisuudella, joka lähentelee turhantarkkuutta.

Luonnollisesti ei ole hänenkään taivaansa ihan pilvetön. Missä on perhe, jolla ei olisi ristiänsä? Jos hän johtuu ajattelemaan menneisyyttään, saa rouva Ingeborg ponnistaa kaikkensa, saadakseen häntä rohkaistuksi taas. Kun hän kerran luki erään suuren kansanmiehen teoksessa sen sanan, että ihminen tekee viisaasti, jos hän nuoruudessaan omistaa jonkin asian omakseen, jonka vielä täytyy taistella edistääkseen, silloin on hänellä vanhuudessaan oleva ilo saada nähdä sen hänen apunsa kautta voittaneen, silloin valtasi hänet alakuloisuus ja mielemnasennus useaksi päiväksi; hän ajatteli turhaankuluneita nuoruusvuosiaan.

Frans Strandiger asuu jo vuosia sitte Flackelholmilla. Hän ei ole ruumiillisesti terve. Tuo jättiläisvahva on nyt enää ainoastaan vahva, ja valittaa usein, että kun hän viisituntiakin vanu astelee hiekassa ja liejussa niin jalkansa rupeavat sattumaan ja ajettuvat. Hän on yhä vielä itsevaltiailla taipumuksilla varustettu mies, eikä osaa tulla ihmisiä persoonallisesti lähelle, ne ovat hänen työntekijöitään tai miehiä, joille hän antaa neuvoa ja apua saadakseen niiltä samalla mitalla takaisin. Hän on muuttunut kuitenkin kohtuullisemmaksi ja oikeamielisemmäksi. Siitä saakka kun hän omassa ruumiissaan sai kokea, että hänenkin, niin vahva kun olikin, olisi täytynyt sortua ilman Jumalan ja ihmisten apua, on hän muuttunut lauhemmaksi.

Hän on oikea uskollinen. Elämänsä on vaivalloista, ankaraa, yksinäistä. Se ei ole vaaroitta, ja voi kylläkin tapahtua, että hän löytää loppunsa joskus matalikolla tai aalloissa. Häntä pidetään kaiken sen hyvänä tuntijana, mikä koskee Pohjanmeren rannikkoa, ja hänellä on monellaisia suunnitelmia. Rantatokeitten rakentaminen, merisammalen koonti, ulkomerikalastus ovat asioita, joissa ajatuksensa yhtäpäätä liikkuvat. Mutta kun kerran joku esitti, että pitäisi Flackelholmista muodostaa kylpypaikka, naurahti hän lyhyesti, kuten naurahdetaan suurelle tuhmuudelle.

Politiikasta — sanan ahtaammassa merkityksessä — hän ei välitä hituistakaan; hän välittää ainoastaan omista asioistaan. Mutta hän on kaikissa ranta-asioissa valtion luottamusmiehenä, ja näyttää siltä, kuin saisi hän joskus sen kunniamerkin, jota Heim kerran toivoi itselleen. Hän seuraa harrastuksella siirtomaakysymyksiä: se onkin ainoa tiehyke, jolla hän on yhteydessä muun maailman kanssa. Hän tuntee Kielissä useita laivastoupseereita, jotka ovat tehneet mittauksiaan Flackelholmilla, ja jos olisi hänellä lapsia, poikia samaa maata kuin hän itsekin, niin odottaisi hän että niistä tulisi uutisasukkaita Lounaisafrikaan tai kauppamiehiä Kiautschouhun.

Luonnollisesti on hänelläkin vikansa ja virheensä. Missä olisi ihminen, jolla ei niitä olisi? Hänen puutteensa on, että hänen, Frans Strandigerin, syntyperäisen herran ja käskijän, pitää elinijäkseen jäädä toisen omaisuuden hoitajaksi, toisen määräysten toimeenpanijaksi.

Heim Heiderieteristä on tullut kirkonvanhin. Se merkitsee, että hän on päätä pitempi kaikkia Heiderietereitä. Milloinkaan ennen ei ole sitä tointa uskottu millekään Heiderieterille. Olivat kyllä sanoneet ett'eivät voineet käyttää häntä kirkon rakennusmestariksi. Mutta sitä ei oltu tarkoitettu moitteeksi, päinvastoin; sillä he lisäsivät: "Siihen ei sinulta nimittäin riitä aikaa, Heim. Kirkon rakennusmestariksi pitää valita mies, joka alkaa olla koroillaan eläjä, ja joka haastelutaidollaan osaa estää työmiehiä työskentelemästä itseään turmiolle kirkontyössä."

Entiskesänä, noin keskikesästä, sattui Heimille suuri ilo.

Hän seisoi noin kello lähemmä neljää paidanhihoissaan ovella, ja oli katselevinaan varpusia, jotka leikkivät koulupihalla, sill'aikaa kun lapsilla oli elonkorjuuloma. Itse asiassa odotti hän sentään kirjeenkantajaa, joka juuri oli kadonnut koulutaloon. Ei oiekkaan mikään vähäpätöinen asia, kun tuommoinen toivorikas, epäilysten ahdistama ja niin täydellisesti itsetietoisuutta vailla oleva kirjailija on lähettänyt ensimmäisen suuremman käsikirjoituksensa matkalle.

Koulunovi aukeni. Heim tähystelee varpusia kohden vaan ja näkee kuitenkin, että kirjeenkantaja lähenee hänen oveaan, mutta ei näe, että Haller seisoo koulunovella.

Kirje!

Kirje kustannusliikkeeltä Berlinissä! Ei siis käsikirjoitusta!

Kuori lentää säpäleiksi. "Mitä seisoo siinä? Mitä? 'Viisitoistasataa markkaa? Jos suostutte?' Eva! Eva! Tule tänne! Eva Heiderieter, missä olet?"

Hallernaapuri rientää pitkin ja, huolimalta tukevuudestaan, kiirehtivin askelin tien poikitse, takkinsa helmat, jotka eivät oikein tahdo ennättää tehdä seuraa, lentävät jälestä.

Väliköllä on Heim saanut Evansa syliinsä. "Viisitoistasataa markkaa! Sano nyt jotain! Jotakin nyt! Mitä teemme nyt? Rakennamme uuden talon vai? Poika saa uudet saappaat! Jürgen! Valjasta eteen! Uuden hienon villahameen saat sinä!" Hän hellitti hänestä, juoksi edestakaisin, ravisteli yhtämittaa päätänsä ja polki jalallaan lattiaan. Silmänsä olivat paljasta loistoa.

Silloin ei malttanut enää mies ovessa itseään: "Poikaseni, Heim!"

"Naapuri, mitä sanotte?" Hän tarttui ukkoa molemmin käsin, ja yht'äkkiä, kun hän näki noihin vanhoihin kasvoihin, puhkesi hän sanomaan: "Olisi Frisius elänyt tämän!"

"Jos hän olisi elänyt tänään", sanoi Haller, "olisi hän kohottanut etusormeaan, näinikään, kuten hänen oli tapansa", — hän kohotti etusormeaan ilmaan — "ja olisi sanonut: 'Haller! Ette sittekään ole oikeassa. Heiderieterit ovat terävää, mutta laiskaa väkeä. Ett'ei hän nyt vaan tulisi laiskaksi!'"

Heim nauroi.

Eva juoksi kyökkiin. Siellä seisoi kaksi pientä Heiderieteriä vasikkapurtilon edessä, ja vanhempi, nelivuotias koetti syöttää lusikalla, jossa oli leseitä, pienempää veljeään ja tämä kahmaisi kohden. Eva polvistui lasten viereen, pyyhkäsi kerran esiliinallaan pienemmän suuta ja ajatteli: "Viisitoistasataa markkaa! Kuinka tarpeen ne olivatkaan! Viisitoistasataa markkaa! Andrees saa lainaamansa kaksisataa takaisin, uudet vankkurit voimme ostaa ja raivauttaa kaksi hehtaaria uutta maata, voimme pitää molemmat joutikkaat ja vuorata uudestaan länsiseinän, ja ostaa lapsille paitoja ja äidille uuden puvun. Tuossa taisin mennä sentään jo liika pitkälle. Äidin uusi puku saakoon jäädä! Kuinka hän on iloissaan! Hän iloitsee kuin lapsi! Nytkös on itseuskalluksensa kasvava… nyt hän ei vaan saa tulla ylpeäksi…" Hän istui vielä hetken kyyristyneenä lieden ääressä, tulenvalo lankesi hänen tummille suortuvilleen, kätensä olivat ristissä. "Huolista rikas on elämä, mutta siunauksen onnea on siinä myöskin. Siinä suhteessa erehdyin hänessä, hän näytti niin voimakkaalta silloin Heidelbergissä… mutta hän on pehmeä. Mutta tahtonsa on hyvä ja rakkautensa vilpitön. Minä kiitän siitä koko sydämelläni."

"Tiedätkö, äiti", sanoi pikkulapsi, "nyt minä tiedän jo laulun, jota pääskyset laulavat. Ne istuvat tuvanovella ja laulavat. Kuulehan vaan":

Näin pikku pääskyemon
Nyt laulu soi:
"Mun Heikkini, Heikki, mun Heikki,
Riens' aika, oi:
Pesässä näät
Jo keltapäät,
Nuo äänekkäät!
Ken elättää ne voi!"

Niin laulaa pieni Heikki
Nyt vuorostaan:
"Mun Liisuni, Liisu, mun Liisu,
Sua muistin vaan!
On lämmin sää,
Ja sääsket nää
Nepä elättää!
Et Herraan Iuotakkaan?"

Näin laulavat yhdessä sitten
Nuo pienoiset:
"Mun Liisuni, Heikki, mun Liisu,
Pois huolet net!
Ilo toistaiseksi,
Sen ihmiset keksi;
Me nyt iloitaan,
Suru tuonnempaan!
Nyt lentohon taas, kvi-tet!"

Silloin astui Heim kyökkiin, ja kun hän näki hänet siinä kumartuneena ja hiljaisin kasvoin, tunsi hän nähtävästi, mitä hänen sydämessään liikkui. Hän nosti hänet ylös ja sanoi: "Eva, sinun pitää aina saada olla onnellinen."

"Minä olen onnellinen. Heim. Olen aina ollut onnellinen siitä saakka kuin olen sinun vaimosi. Sinä pidät minusta, ja meillä on leipää, ja meillä on rakkaat armaat lapsemme."

Sitte istuivat he vierekkäin lieden reunalla. Valkea leimuili vieressään ja heidän kasvonsa loistivat ja he rakentelivat suunnitelmia.

Tämä päivä toi mukanaan vielä toisenkin odottamattoman tapauksen. Kun Heim oli hieman rauhoittunut ja Evan ollessa ulkona laitumella lypsämässä lehmiä, aukaistiin ulko-ovi ja joku tulla laahusti tohvelit jaloissaan välikön poikki. Heim meni mitään aavistamalta lasiovelle ja oli hieman äkeissään siitä että häntä oli tultu häiritsemään, hänelle kun juuri oli sattunut niin kauniita ajatuksia. Silloin kun hän avaa oven, seisoo siellä koko pyyleydessään, jäykässä kädessään valkea huolellisesti 'taiteilu nenäliina ja puettuna tunnettuun päällyshuiviinsa, Thiel eukko.

"Thiel mummo! Mutta! Mummu Thiel toki!"

"Annahan minun istua nyt toki ensin", pakisi tämä. "Ei ole mitään leikintekoa tuommoinen noin pitkä matka vanhalle vaimolle."

"Nahkatossuissa."

"Ne ovat ne suutari Ketelsin tekemät. Ja sanon sinulle, niitä ei olo vielä kertaakaan tarvinnut puol'anturoida senjälkeen."

"Mutta miksi palaatte takaisin, äiti Thiel?"

"Miksikä?… Arvelet kai, ett'en olisi löytänyt takaisin, sinä kun jaarittelit minulle, muistatko vielä, turvevasusta? Onko maa mikään turvevasu? Miksi jaarittelit vanhalle ihmiselle tuommoista?"

"Niin, äiti Thiel, mutta miksi tulette takaisin nyt?"

"Miksikä? Luuletko sinä, että aion lahjoittaa niille rahat, jotka tulevat minulle Henrikin tähden ja vanhuuden vakuutuksestani?"

"Eikö niitä ole lähetetty teille?"

"Onhan niitä lähetettykin! Mutta useasti e niitä tullut, ja kuu tuli. sanoivat tytöt aina, että juuri silloin välttämättä tarvitsivat rahaa."

"Mutta kuulkaas, äiti Thiel, eikö sentään ollut parempi siellä lastenne luona. Täällähän olette sentään ihan yksin ja turvatonna?"

Silloin laski vanha mummo tukevat kätensä kenoon polviansa vastaan ja sanoi tuimasti: "Lapseni olivat iloissaan, Heim, ja lastenlapseni myöskin. Australiassa iloitsivat oikein englanniksikin, sillä ne eivät osanneet sanaakaan saksaa. Mutta kun olin hiukankin istahtanut, niin kuului kohta: 'Äiti, tekisitköhän tämän? Äiti, voisit hiukan auttaa minua tässä!' Monasti sanoivat he suoraan: 'Äiti, otahan tuo poika', ja samassa oli minulla jo tuo säpyttelevä lapsi sylissäni. Ja siihen. Heim, siihen en ole enää tottunut. Kun minulla itselläni oli pieniä lapsia, silloin olin kyllä nopsa huolehtimaan niistä, mutta nyt en enää viitsi tuommoista. Olen iloinen, että vielä kerran olen saanut nähdä heidät, enempää en halunnutkaan."

Hän nousi raskaasti ylös — hän oli sentään tullut vanhemmaksi — ja lähti välikölle. Ovella kääntyi hän vielä kerran taakseen ja sanoi: — "Kunnan kirjurin luona olen jo käynyt rahojen vuoksi! Hän sanoi, että kaikki suoritetaan viipymättä! Siten ihan sanoi hän, Heim, 'suoritetaan viipymättä!' Hän on kelpo mies hän, Heim."

Hiekkatiellä kääntyi hän vielä kerran taakseen: "Terveiset rouvallesi!
Käyvätkö lehmät tänä vuonna Puroniityllä? Onko teillä hyvää maitoa?
No… olin ihan unohtaa, millä asialla olin! Sano Evalle, että hän joka
ilta panee minun varalleni puolen litraa maitoa."

Pellwormer, joka korjaili erästä epäkuntoon joutunutta seinäkelloa, joka oli tuotu hänelle laitettavaksi, ei virkannut Silminkään, kun Thiel eukko yht'äkkiä ilmestyi tuvan oveen. Eukko lyödä läiskäytti häntä olalle.'"Älä nyt sano sanaakaan ensimmäisenä puolena tuntina! Sitte luistaa se jälkeenpäin paremmin." Sitte alkoi hän kohennella valkeata, joka oli melkein sammuksissa ja vanhaan tapaansa varustaa kahvia.

On vaikeata sanoa mitään kirjailija Heiderieteristä. Olisi kevytmielistä lausun hänestä varmaa arvostelua, koska hän vielä on kehittymässä. Huomautettakoon tässä ainoastaan, että hänellä on suunnitelmana esittää Schleswig-Holsteinin historian huippukohdat romaaneissa, ja että ensimmäinen näistä romaaneista, jonka tapahtuma-aika on kahdennellatoista vuosisadalla, on jo ilmestynyt. Muuten voi jokainen, joka tarkkuudella on lukenut nämä lehdet, joissa niin paljon on ollut puhetta Heim Heiderieteristä, muodostaa itselleen kuvan hänestä.

Täten ovat siis kolmen toveruksemme asiat.

Ei ollut syntynyt mitään laakeriseppeleestä, ei ollut raha-arkustakaan, eikä ritarimerkistä. Elämä on laskenut kullekin heistä heidän taakkansa. Mutta he eivät nurise, eivätkä ole muuttuneet epäluuloisiksi, kuten moni. He eivät seiso toimettomina ja anna toisten ahertaa ja ahkeroida, kuten moni. He eivät ota kansalta antamatta mitään takaisin, kuten moni tekee. Ne eivät morkkaa hallitusta, kuten moni muu: vaan tekevät he työtä hallituksen ja kansan kanssa.

Kolmen toveruksen keskinäiset välit jättivät useat vuodet vielä paljon toivomisen varaa. Andrees ja Heim näkivät toveriaan Fiackelholmilla harvoin. Strandigerkartanoon hän oi tullut, Ingeborgin näki kerran tai pari, kun he sattumalta kohtasivat toisensa kaupungissa.

Kuitenkin joutuivat he vähitellen lähemmäksi toisiaan. Siihen vaikutti etenkin eräs matka, jonka aiheutti Heim. Hän kehoitti kumpaakin toista matkustamaan kanssaan Kieliin, jossa hän aikoi käydä katsomassa erästä käsikirjoitusta yliopiston kirjastossa. Kun Andreeksella oli tehtäviä Hampurissa, niin päätettiin tehdä matka Hampurin kautta, ja, jos vaan mahdollistu, saada nähdä Friedrichsruhe'ssa vanha Bismarck. Andrees lähti sitä mieluummin Kieliin, kun hän toivoi siellä saavansa kohdata muutamia valtiollisia ystäviään. Rouvien piti seurata mukana. Frans suostui hetken arveltuaan purjehtimaan ylös Elbeä ja yhtymään Hampurissa toisiin.

Koko matka sujui toivojen mukaan, vaikkakin Frans, varsinkin Ingeborgin läsnäollessa pysyikin hyvin umpimielisenä. Hampurissa kävivät he ihanimmassa ilmassa ja Fransin ohjaamina katselemassa uusia mahtavia satamalaitoksia. Se oli ikäänkuin katsaus avaraan maailmaan, jossa kansat ovat muuttuneet rauhaisiksi kauppiaiksi. Friedrichsrnhe'ssa oli heillä onni saada ei ainoastaan nähdä ruhtinasta, vaan vieläpä puhutellakin häntä. Kun hän nimittäin tuli tietä, joka vie tuolla puolen aseman ylös metsään, miellyttivät häntä arvatenkin nuo kolme voimakasta reipasta miestä, joiden rinnalla seisoi kaksi komeata rouvaa. Vaunut pysähtivät, ja hän kysyi ystävällisesti: "Mistä matka?" ja "Minne?" Lopuksi kysyi hän: "Vieläkö nostoväessä?" Silloin sanoi Heim, kohottautuen suoremmaksi ja painolla: "Niinkauan kuin elämme, armonne!" Silloin nyökäytti vanhus päätään, loi heihin mahtavat silmänsä ja ajoi edelleen.

Kielissä kutsuttiin naiset erääseen tuttavaan perheeseen: miehet menivät kukin omia teitään, ja on kuvaavaa, minne kukin suuntasi askeleensa. Andrees meni erääseen suureen kansankokoukseen, jossa työmiehiä kehoitettiin luopumaan hedelmättömästä vastustuksesta hallitusta vastaan, ja, samoinkuin toverinsa Englannissa, työskentelemään rohkeudella ja luottamuksella isänmaan edistymisen eteen. Sittemmin, kun hän illan puhujain ja muutamain muiden valtiollisten ystäväinsä kanssa vietti iltaa yhdessä, pyysivät he häntä vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että hän asettuisi valtiopäivämiesehdokkaaksi kotipiirissään, jossa juuri oli edusmiessija avoimena. On otaksuttavaa, että hän raskain sydämin on ryhtyvä tähän tehtävään, mutta hän ei ole kieltäytyvä noudattamasta ystävänsä toivomusta, eikä pettävä niin monen ymmärtävän miehen luottamusta.

Frans vietti iloisen illan muutamain tuttavain meriupseerien kanssa, jotka riemulla ottivat vastaan Flackelholmin kuninkaan. Istunnon lopputuloksena oli, että he kehoittivat häntä pikimmiten menemään naimisiin, sillä koska hän itse oli estetty lähtemästä siirtomaihin, olisi hänen velvollisuutensa huolehtia, että joskus edes poikansa voisivat astua tallo tielle.

Heim taas istui erään professorin hupaisessa työhuoneessa, tämä, joka oli etevä Schleswig-Holsteinin historian tuntija, oli jo alusta alkaen vilkkaalla myötätunnolla tutustunut Heimin teoksiin.

Hyvällä mielialalla ja tuntien, että matka oli tuonut heitä lähemmäksi toisiaan, palasivat nämä viisi kotiin.

* * * * *

Muutamaa päivää myöhemmin, alussa syyskuuta, seisoi Frans Strandiger, pyssy olallaan, ja muutamia ampumiaan suorsia kädessään Flackelholmin korkeimmalla säikällä ja katsella pälyili Büseniä kohden, jonka rakennukset selvästi kuvastelivat kirkkaassa auringonpaisteessa.

Komeana ja ylpeänä seisoi hän siinä, ja näyttipä hän todella mieheltä, joka osasi käskeä, katseensakin oli terävä ja ripeä, mutta silmänsä olivat nyt levollisemmat kuin aiemmin, ja koko miehessä oli jotain vakaasti miettivää, punnitsevaa. Sen oli vaikuttanut se päivä, jona hän oli kärsinyt haaksirikon useamman kuin yhden kerran ja saarensa suuri valtaava yksinäisyys ja kova työ, jota hän sillä oli tehnyt.

Saaren ruoholakeutta leikkelivät luonnonmuodostamat tai ihmiskädellä tehdyt kaivannot, kauas ulos, niinkauas kuin vaan viherti viherjää ruohoa, ulottuivat nyt ojakaivannot ja maavallit, ja kauemmas vielä satoja metrejä ulos matalikolle, kurottautuivat lujat pensas-sulut pidättämään liejua, jota jo oli kerääntynyt, ja kokoomaan uutta, jota ajelehti niille nousuveden mukana, Pitkä säikkäjono, saaren turvavarus, oli rauhotettu rautalanka-aitauksella, niin ett'ei mikään eläin päässyt niille syömään rantavehnää ja särkemään lautalaitteita. jotka pidättivät lentohiekkaa. Ruohokentällä taas, tuolla missä nuo lukemattomat ojat viiltelivät maan kamaraa, käyskeli laitumella kuusisataa lammasta, yli tuhannen hanhea, kymmenen nuorta joutia, muutamia lehmiä ja kaksi jykeätä hevosta. Alhaalla vallin juurella laski pieniä lapsia venheitä purjehtimaan viistoon poikki lammen; ne olivat paimenen ja rengin lapset, jotka asuivat kivisessä sivurakennuksessa. Punapään savimaja taas oli lännessä, säikän äärimmäisessä päässä, se oli kyhätty meren ajamista puista: hänen venheensä oli Dieksander Gattissa.

Tuo kaikki oli rakennettu ja laitettu kuntoon neljässä suvessa, ja oli sitä suojattu, lujitettu ja korjailtu neljänä yksinäisenä talvena, jolloin meri myrskyili ympärillä. Frans Strandiger oli lujalla kädellä tarttunut tehtäviinsä. Aiemmin oli hän pyrkinyt noudattamaan sydämensä haluja, nyt pyrkii hän työhön, työhön, jota suoritetaan suurten vakavain suunnitelmain mukaan. Luonteeltaan hän ei ole muuttunut, päämääränsä ainoastaan ovat muuttuneet. Sentähden näyttääkin hän ihmisille toiselta.

Büsenista käsin tulla porhaltelee kiitävä venhe. Sen uusi purje lepää viistoon veden yli. Se purjehtii hyvin.

Hän on keksinyt sen kohta mereltä.

"Aivan oikein, tuolta tulevat he! Tuokion kuluttua saattavat he laskea maihin jo." Hän lähti tyyneesti ja verkkaan astumaan rantavallin yli, vei suorsat kyökkiin, ja pyysi Antjea, joka seisoi lieden ääressä, paistamaan ne. "Tulee vieraita, Antje! Muistatko niitä, jotka viime kesänä olivat kylpemässä Büsenissä ja neljä kertaa kävivät purjehtimassa täällä meillä?"

"Tuo neiti Hampuristako, joka viihtyy niin Flackelhnlmilla?"

"Juuri hän! Näin hänet neljätoista päivää sitten Hampurissa. Mutia tällä kertaa tuo hän ukon mukanaan."

"Noo…" sanoi Antje lyhyeen, "siinä tapauksessa tiedän jo."

"Mitä tiedät?"

"Älkää olko olevinanne!… Te aiotte mennä naimisiin."

"Mutta sinä jäät tänne, Antje! Jokatapauksessa jäät!"

"Noh! Hänen kanssaan tekisin sen! Hän on yksinkertainen vaatimaton ihminen, ja hän sanoo, että vanhempansa myöskin ovat yksinkertaisia."

Strandiger naurahti lyhyeen ja lähti ulos. Kun hän tuli vallin harjan ylitse, olivat he jo laskeneet maihin. Aivan oikein: tuossa tulivat nuo molemmat: vaaleaverinen tyttö, oikea friesiläisvartalo, pitkä ja solakka, rinnallaan isänsä, jolla oli päässä laivurilakki, ja merimiesmäisessä puvussa: ja vaikk'ei hän ollutkaan mikään pieni mies, ei hän ollut pitempi kuin tyttärensäkään. Frans Strandiger astui rivakasti heitä vastaan ja kaukaa jo viittoili ukko, hieman hämillään ja leikkisän näköisenä ja huutaen kovaan: "Flackelholmin kuningas! Minä tervehdin teitä… No… ettehän pane pahaksenne… vanha merimies!"

He ravistivat toistensa käsiä ja ymmärsivät paikalla toisiaan.

"No, mitenkä purjehtii venhe neiti Elsa?"

Tämä ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan sanoi, luoden silmänsä ylös häneen: "Te ette koko talveen ole ollut maissa?"

Hän ravisti päätään.

"Mutta tänä kesänä", sanoi neito, "on tullut monta kylpyvierasta tänne saadakseen nähdä Flackelholmin kuninkaan. Tunnen tuon… nuo ihmiset tulevat sisämaasta eivätkä ikinä ole nähneet oikeata aaltoa, ja siksipä ovatkin innostuneet kaikkeen, mikä vaan kantaa päässään sinistä verkalakkia edes."

Strandiger naurahti: "Mutta te, neiti Elsa, tiedätte, että minä olen perin tavallinen mies, vieläpä hieman pelkurikin."

"Miten niin?"

"Koska te nyt tänään tarkastatte Flackelholmia ja kaikkea mitä sillä on."

Tyttö joutui hämilleen: "Minä tarkastan ainoastaan teitä", virkkoi hän sitte vilpittömästi. "Oletteko uskaliaalla hyvällä mielellä, sitä tahdoin ainoastaan tietää, ja enhän siinä toki tehne väärin."

Frans Strandiger kääntyi vilkkaasti häntä kohden ja pudisti voimakkaasti hänen kättään. "Ei, neiti Elsa, siinä ette tee väärin, sillä minun perääni kysyy niin ylen harva ihminen maailmassa."

Tytön silmät lensivät yht'äkkiä ylös häneen, koko hiilien kasvonsa säteilivät suurta iloa.

He saapuivat vallille ja nousivat sitä ylös. Elsa lähti tervehtimään Antjea, kapteeni taas jäi ylös seisomaan, pyyhki hikeä otsaltaan, katseli ympärilleen ja sanoi. "Elsa on tänä talvena puhunut paljon teistä ja saarestanne, herra Strandiger. Elsa… tietäkää… on syntynyt jossain tuolla Tyyneellä Valtamerellä lähellä Uutta-Seeiantia. Kuletin silloin erästä Apenradilaista laivaa, joka oli matkalla San Fransiskosta Melbourneen. Olen syntyperää Syltistä, siihen on yhtynyt Apenradilaista verta. Voimakasta rotua siellä. Siksipä ovat hänellä siniset silmänsä ja pituutensa. Sitte matkusteli hän kauan kanssamme. Senpätähden tuntuukin hänestä nyt Hampuri liika ahtaalta: hänellä pitää olla avara näkyala. Minun on pitänyt rakennuttaa itselleni tämä venhe, ja olemme tulleet Elbeä alas, hiton Süderpiep'issä olimme vähällä kärsiä haaksirikon, koska tähystelimme molemmat Flackelholmia ja sen lipputankoa kohden. Pojat, jotka minulla ovat, ovat kaikki hyvissä turvissa, kaksi on kapteenina ja kaksi kauppiaana, toinen Transvaalissa, toinen Kiinassa; mutta tuo ainoa tyttönen aikaansaa minulle enemmän huolta, kuin neljä poikaa yhteensä."

"Hänen pitää mennä naimisiin, kapteeni."

"Pitääkö hänen!"

"Niin, ja selittäkääs minulle nyt tämä paikka oikein. Saarihan on serkkunne omaisuutta vai? Kuinka arvokas se ollee?"

"Sitä on vaikea sanoa. Sitäpaitsi kasvaa siihen maata lisään aina."

"Onko teillä varma välikirja serkkunne kanssa?"

"Olen jonkillainen hänen valtuutettunsa tai hänen toimennusimehensä. Tämä on kallisarvoinen omaisuus. Täällä on jo tehty kaivos- ja rakennustöitä kolmenkymmenentuhannen markan edestä, karjalaumojen arvo nouse yli kahdenkymmenen tuhannen markan, ja tuolla ulompana, missä kasvaa lisää maata, — näettehän nuo suorat kaivannot tuolla — siellä tehdään joka vuosi työtä noin kolmentuhannen markan edestä."

"Mitä sanottekaan!" Hän kääntyi vilkkaasti Strandigeria kohden: "Mutta teillähän pitää olla rikas rouva."

Strandigerin piti nauraa, niin selvästi paljasti ukko hämmennyksensä ja pelkonsa.

"Ei…" vastasi hän… "ei rikas rouva, vaan rouva, jolla on rohkeutta, ja joka mielellään asuu Flackelholmilla! Nähkääs te", sanoi hän, "tuolla on Büsen. Vanhat laivurit, jotka siellä päiväkaudet seisovat rannalla, tuntevat kyllä lippumerkkini; mutta kuinka kauan viipyy, ennenkuin sieltä voi olla täällä, jos täällä sattuu hätää ja tautia? Eipä ole keveätä nuorelle naiselle asua Flackelholmilla. Ja talvella…"

"Talvella? Minähän luulin, että te olitte täällä ainoastaan kesäasuntoa?"

Strandiger ravisti päätään. "Neljä talvea olen viettänyt täällä, enkä nähnyt muita kasvoja ympärilläni kuin väkeni. Voisihan tosin järjestää niinkin, että asuisi parikolme kuukautta Büsenissä; sillä tunnenhan jo jotakuinkin, miltä talvi näyttää Flackelholmilla. No, yhdentekevää… viihdyn ja tyydyn täällä, enkä halua itselleni parempaa asuntopaikkaa. Olen aina toivonut itselleni omaa suurta valtakuntaani ja nyt olen saanut semmoisen; mutta naisen, joka aikoo tänne, pitää tuumia asiata useammin kuin kahdesti."

Elsa tuli ylös vallia, ja astui heidän luokseen.

Strandiger jatkoi: "Tiedänhän, pitäähän olla arkatuntoinen naiselle; mutta minä en ilkeäisi sietää, jos hän oikuttelisi ja itkisi ja pyytäisi takaisin mannermaalle. Jään elämäni ajaksi tänne Flackelholmille: siksipä sanonkin, hänen pitää olla voimakkaan ruumiiltaan ja sielultaan. Silloinpa ei ole elämä täällä ilman arvoaan ja ilojaan!

"Katsokaas, kapteeni, taivaanrannalla tuota matalaa maata. Sieltä voi laskuvedellä tulla tänne jalan tai ratsain tai rattailla. Jos on tarpeen, ja jos hevoset ovat vahvat, voi tehdä matkan edestakaisin toisesta laskuvedestä toiseen. Sieltä kohoaa maa tännepäin ja täältä sinnepäin, ja kaikkialla tiellä on syvää pehmeätä liejua kummallakin puolen. Tuoltapäin työskentelee hallitus ponnella ja taidolla: täälläpäin teemme me työtä. Täältä tuonne on veden alla tuhansia hehtaareja hedelmällisintä maata. Ja juuri sitä se on, jota tarvitsemme: tuolla tuollapuolen ovat nimittäin tuvat täynnä lapsia. Jos saan elää ja pysyä voimissani — itse en kyllä ole saava nähdä sitä saatettuna loppuun, ihmiselämä on liika lyhyt —: mutta jälkeeni, eikä niin pitkääkään aikaa jälkeeni, on tuossa lainehtiva vehnäpelto vehnäpellon vieressä, talo seisova talon vieressä, ja ympyrävallin asujamet ovat sunnuntai-aamuina tekevät matkaa valkeata tietä kirkolle tornia kohden, jonka näette tuolla. Silloin, jos niin käy, silloin ovat lapset kerta vielä puhuvat Flackelholmin kuninkaasta, joka on alkanut työn."

Kapteeni nyökäytti mietteissään jäänharmaata päätään. "Hyvää on tuo!" sanoi hän vakavasti. "Ja ymmärrän tytärtäni ja toivon, että onni teitä seuraisi tuossa kaikessa… seuraisi koko elämänne ajan." Sitte laski hän taas lakin päähänsä ja tuumi: "Käväisen hiukan katsomassa taloanne, jos sallitte, ja puhuttelemassa emännöitsijäänne, olen nimittäin väsynyt." Hän lähtikin vallin rinnettä alas rakennusta kohden, ja seisoi kohta vilkkaassa haastelussa Antjen kanssa lieden ääressä, jolla suorsat paistuivat.

"Entä me?" kysyi Frans Strandiger.

"Jos haluatte, menemme säikälle, ja istumme siellä penkille, jolla viime kesänäkin istuimme, ja haastelemme hiukan."

Mutta he eivät ennättäneetkään niin pitkälle, tuli jotain tuiki vähäpätöistä väliin.

Kun he vierekkäin ja molemmat syvästi liikutettuina astelivat säikän reunaa pitkässä ruohikossa, istui siellä pesässään, ruohonkorsien välillä, leivonen, eikä lentänyt ylös, istui vaan ja taivutteli päätään ja katsoi heihin kumpaankin. Uros istui vieressä.

He seisahtuivat kumpikin. Ja tuo armas suloinen kuva sai ihmisetkin lähelle toisiaan. Mies ajatteli: "Oi sinua luonto!" Tyttö ajatteli: "Kuinka armasta ja omaista", ja taivutti päätään.

Silloin ei kestänyt hän enää kauempaa, että neito seisoi siten rinnallaan. Vanha maltittomuutensa heräsi hänessä ja hän tempaisi tytön luokseen. Tyttö hillitsi itsensä itkemästä: "Minähän tahdon. Mutta sinun pitää pitää minusta. Autuas olen oleva."

Leivot eivät liikahtaneetkaan; ne katselivat vaan.

* * * * *

Seuraavana iltana toivat Heim ja Eva Strandigerkartanoon tiedon kihlauksesta Flackelholmilla, josta Antje oli käynyt ilmoittamassa. Sokea rouva oli tapansa mukaan istuallaan vuoteessaan. Istuen vuoteen reunalla kertoi Heim ilolla, joka kuohahteli yli reunojensa, kihlauksesta. Sokea itki ilosta. Mutta kun Heim silitti hänen hentoja käsiään ja pyysi häntä hymyilemään, hymyili hän. Sitte kun he yhdessä istuivat seurusteluhuoneessa, joka oli sokean makuukammarin vieressä, veti Andrees taskustaan esiin erään kirjeen. "Minullakin on jotain", sanoi hän, "kirje Hinnerk Elseniltä. Kuunnelkaa, kun luen sen."

"Hyvä herra Strandiger! Olen saanut kirjeen, jonka Heim on minulle lähettänyt. Iloitsen että siellä on rakennettu uusia rakennuksia, joihin kuuluu maatakin, ja että Pellwormer vielä elää, vaikka hän onkin heikko ja raihnas. Tilamme täällä on hyvä, meillä on maata ja ruokaa, vaikk'ei mitään käteistä rahaa; ja yksi meistä on onnellisin ja se on Schütt. Schüttin kävi näinikään. Kun läksimme kotoa, oli hän sulaa sadattelua ja rehentelyä: nyt saisivat Eschenwinkel ja Schleswig-Holstein mennä menojaan vaikka Pohjanmeren pohjaan, hän puhaltaisi perästä. Hän oli aina niin ruokoton puheissaan. Semmoinen oli hän koko matkan, ja vielä puolen vuotta täälläkin. Sitte ei hän enää löytänyt lepoa maapalstalla, jonka hän oli vuokrannut. Hän rupesi kuleksimaan kaupustelijana farmilta farmille, ja kun hän oli vilkaspuheinen mies, sai hän tavaransa hyvin kaupoiksi, varsinkin englantilaisten kesken, koska hän aina herjasi Saksaa. Hän kertoi heille tarkalleen, millaista kotiseudulla on. Kuvasi kankaat, lammen, rantavallin, kiertelevät tiet, kylän ja kirkon ja lopuksi sanoi hän: 'Nähkääs, tuommoinen kiero maa! Mutta täällä, Iowassa, täällä on kaikki suoraa!' Siten sanoi hän. Hänhän on saanut oppia koulussa. Mutta lankesipa lopulta omaan kuoppaansa! Kerran oli hän taas juonut itsensä humalaan, ja herjaili taaskin Schleswig-Holsteinia. Silloin rupesivat englantilaiset laulamaan erästä pilkkalaulua saksalaisista. Silloin rupeaa hän yht'äkkiä itkemään ja huitoo käsillään ympärilleen ja kirkuu: 'He eivät saa sanoa sanaakaan Schleswig-Holsteinistä!' Se oli muka paras maa maanpäällä! Ja oli alkanut kertoa kankaasta, rantavallista ja kanavasta. Ja niinpä ilmeni, että koti-ikävä oli saanut miehen sekaisin. Ja on vielä sekaisin. Tekee kyllä työnsä, ei juokkaan, mutta illat istuu hän huoneensa edustalla, kyhää pienen rantavallin, muovaa mullasta ja pienistä kivistä kankaan reunan, kirkon ja kylän, ja tekee sen niin taitavasti, että me toiset sunnuntaisin välistä menemme hänen luokseen, ja seisomme kaikki hänen ympärillään. Ja silloin puhuu hän yhtä jaksoa tuosta vanhasta kierästä maasta. Mutta hän luulee, ett'ei hän enää ikinä voi palata sinne, ja kuvittelee, kuin olisi se kuussa ja viettää oikein onnellisiakin päiviä. Me samoin, ja Anna käskee lähettää terveisensä, on kelpo vaimo. Maissi ei maksa mitään, siat neljä dollaria, olemme itse teurastaneet ne.

Hinnerk Elsen, tarmari."

Vanhan äidin makuuhuoneesta kuului matalaa lapsen itkua. Ingeborg nousi ylös ja meni makuuhuoneeseen, otti lapsensa syliinsä ja meni istumaan vanhan rouvan vuoteen viereen; tämä istui vielä ylhäällä, hiljaisella äänellä kertoi Ingeborg kirjeestä. "Onpa toki hyvää, äiti", sanoi hän hiljaisen hellästi, "että he menestyvät siellä hyvin. On niin viihdyttävää Andreekselle kuulla sitä. Hän on aina niin huolissaan heidän puolestaan."

Vanha rouva nyökäyttää päätään. "Ja kaikki on päättynyt hyvin… lukuunottamatta Marian hautaa… he asuvat kaikki kolme nyt kotiseudulla, lähellä toisiaan. Andrees ja Heim, ja Frans Flackelholmilla, Ken olisi sitä uskonut!"

Ingeborg kumarsi vaalean päänsä lapsen vaaleita hiuksia vastaan, joka, lepäsi povellaan.. "Niin", virkkoi hän hiljaa, "on ihanaa olla kotiseudulla."

Kuului maiskuttavaa ääntä huoneessa.

"Mitä sinä teet, Ingeborg?"

"Imetän lasta."

Sokea nyökäytti päätään. "Sitä olen minäkin tehnyt samalla paikalla, jolla sinäkin nyt."

* * * * *

Pienessä asunnossaan Eschenwinkelissä, viimeisessä, joka enää seisoi pystyssä, lepäsi tänä yönä Pellwormer kuolemaisillaan. Thiel eukko istui hänen vuoteensa ääressä. Pöydän ääressä istui Antje. Tämä oli pukenut silmälasit päälleen — hänen pitää jo käyttää silmälaseja — ja luki: "Kaikk' asian' luon Herrahan", ja laulun, jonka suuri Klopstock on laulanut: "Kuollehista nouseva oot." Kun aamu kevein askelin hiipi kankaan yli ja kurkisti sisään mataloista ikkunoista, pyysi vanhus, että hänen päänsä käännettäisiin ikkunaa kohden. Siten lepäsi hän kauan. Huulensa liikahtelivat: Antje ja Thiel eukko tiesivät, mitä hän sielussaan lauloi:

"Löi kello neljät,
Jo neljä löi.
Yön synkän päivä jo karkottaa,
Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa,
Ja Herraa kiittäkää!"