KYMMENES LUKU.
Seuraavana aamuna oli ankara lumipyry. Vinha itätuuli puhalsi kankaan ja marskien ylitse merelle. Mutta jos pienet, tuulen lennättämät lumihiutaleet vaan tapasivat pienenkin suojan, olkoon että se oli vaan joku kanervatuppokin tai myyränkuoppa tai kuivunut ruohonkorsi, niin viskautuivat ne kohta alas, kyyristyivät varjoon ja pelastuivat tuimasta lennostaan. Mutta useimmat pysyivät tuulen käsissä ja tulivat viskellyiksi ja turjutetuiksi ja täyttivät tuiskulla ilman niin sakeasti, että ihmisten oli vaikeata löytää tietä kirkolle. Suurempain kohoumain, talojen ja aitausten taakse ja kankaan alarinteelle muodostui pitkiä teräväharjaisia sulkuja ja kirkkotielle läjittyi poikittain valkeita aaltoja, jotka tuottivat suurta huvia iloisille lapsille, mutta jotka haittasivat pahasti vanhempia.
Sittenkin meni tänään paljo ihmisiä kirkkoon.
Palvelustyttö Strandigerkartanosta oli jo aamusti aikaiseen, kuin mikäkin vaeltava lumineito, kulkenut kylässä talosta taloon ja käskenyt miehiä puhdistamaan kirkkokäytävää ja lisännyt pikaisesti: "Nuori pari tulee kirkkoon!" ja oli sitä sanoessaan näyttänyt niin toimeliaan salaperäiseltä ja hävinnyt kuin suuri lumihiutale tuiskuun.
Eschenwinkelistä tuli ihmisiä paljon hiekkatietä ylös. Ohimennessä sujahti viisi kirjettä postilaatikkoon koulutalon nurkassa, viisi kirjettä, joilla kaikilla oli kankealla käsialalla kirjoitettu päällekirjoitus, ja jotka sisälsivät melkein samaa. Tultuaan kirkkoon, pysähtyivät ihmiset ristikäytävälle, juttelivat kirjeistä ja siitä, että irtisanominen oli peruutettu ja vilkaisivat aina tuontuostakin tuota niin kutsuttua lasikaappia kohden, Strandigerien perhepenkkiä.
Heim Heiderieter tuli, kädet syvällä takin taskuissa ja ihan lumessa. Lumituisku pyrähti hänen takanaan sisään ovesta. Emännöitsijänsä oli tänä aamuna sanonut: "Herra kai menee tietysti kirkkoon tänään?" Silloin oli hän ripeästi vastannut menevänsä. Oikeastaan oli hän tänä sunnuntai-aamuna aikonut ryhtyä kirjoittamaan suunnittelemaansa teosta; mutta kun hän sanoi tuolla sävyllä: "Herra kai menee tietysti kirkkoon tänään?"
Hän oli sentään hyvällä päällä, Hän oli nykyjään useimmakseen hyvällä päällä. Hänellä oli tunne, kuin olisi hän edistymässä.
Talossa työskenneltiin ahkerasti, huoneissa oli hupaista ja navetassa parani karja. Ja, mikä oli tärkeintä, myöskin sydämessä oli heräämässä uutta, ensin oli se nöyrtymistä, sitte salaista, mutta voimakkaasti vaikuttavaa siveellistä ryhdistymistä vakavaksi ja ahkeraksi, sitte työintoa seuraavaa itsetietoisuutta.
Ja nyt ei enää voi kukaan sanoa, mitä kaikkea siitä vielä voi syntyä.
Hän kopisti lumen jaloistaan ja astui rattoisaan tapaansa
Eschenwinkeliläisten joukkoon: "Noh, mitä kuuluu?"
He kertoivat hänelle, mitä tiesivät ja mitä otaksuivat.
"Luulemme, että Maria Landt on mennyt kihloihin Frans Strandigerin kanssa."
Silloin muuttui Heim hiljaiseksi.
Sitte menivät kaikki istumaan, naiset keskipenkeille, miehet etelän puolisille: pohjan ääriset penkit jäävät useimmiten tyhjiksi. Kelloja ruvettiin soittamaan. Kun ne vaikenivat, kuului sakastin ovi aukenevan. Urut alkoivat soida. Pastori Frisius tuli kumaraisena ja raihnaana kuorin poikki ja meni penkilleen, aukaisi virsikirjansa ja rupesi veisaten astelemaan edes takaisin eikä luonut katsettakaan ylös.
Kaikki kuin tavallisesti,
Silloin aukeni taaskin sakastin ovi. Se on eteläinen kuorin ovi.
Andrees Strandiger tuli verkalleen kuorin läpi. Silmänsä olivat luodut maahan ja hän kulki kuin syviin ajatuksiin vaipuneena. Alakuloiset kärsivät kasvonsa näyttivät himmeän talviaamun kalpeassa valossa sairailta.
Frisius oli pysähtynyt astelussaan ja katsahtanut ylös ja keveästi ravistanut valkeata päätään. Ihmiset penkeissä katsahtivat toisiinsa ja katsahtivat ympärilleen. Muutamat naiset muuttivat istumaan likemmä toisiaan, ikäänkuin olisi heitä pelottanut istua yksin.
Heim Heiderieterin hellä sydän värähti säälistä, päätään kuumotti ja hän ajatteli: "Käyn huomenna tervehtimässä häntä. Olen neljätoista päivää kyyristellyt kotona enkä välittänyt hänestä mitään. Kuinka kärsivältä hän näyttää."
Taaskin aukenee kuorin ovi.
Maria Landt!… Tuossa… Frans Strandiger!.. He astelevat verkalleen rinnakkain käytävää pitkin. Keskellä kuoria ottaa Frans Strandiger Marian käsivarren omalleen. Siten lähenevät he Strandigerien penkkiä.
Heim Heiderieter kumartui kauas eteenpäin ja tuijottelee säikähtäneenä
Andreekseen. Urut soivat, mutta kukaan ei veisaa. Kaikki katsovat
Andreekseen.
Tämä on noussut ylös ja seisoo jo avoimessa ovessa. Kuten se, joku vielä nuorena näkee kuoleman lähenevän itseään, siten katseli Andrees Strandiger paria. Sitte, ikäänkuin viiltäisi häntä tuska, kääntyy hän ympäri ja menee äänettömäin kivettyneiden ihmisten keskitse epätasaisin kiiruhtavin askelin ulos kirkosta. Hänen takanaan alkavat äänekkäät kirkkaat lasten äänet taas laulaa:
On huokeata Jumalalle
Tomusta köyhä korottaa
Ja rikas panna vaivan alle.
Muun vei mukanaan tuuli.
Kirkossa ovat kaikkien mielet hiljaista mietiskelyä, kummastelua ja suunnittelemista, kenenkään mielessä ei ole hartautta. Ainoastaan Maria Landt koettua seurata saarnan juoksua. Puhutaan tuttuun, koruttomaan. kulmikkaaseen ja toteen tapaan Herrasta Mestaristamme, kuinka hän on kuollut meidän puolestamme. Onhan nyt laskiaissunnuntai, viimeinen sunnuntai ennen paastoa.
Uloskäytävällä seisovat kaikki yhdessä tungoksessa. Pitkämatkaiset napittavat päällystakkejaan, nostavat kauluksensa ylös ja rutistavat lakit syvälle päähän. Ulkona seisovat Eschenwinkeliläiset yhdessä ryhmässä. Kun Maria Landt tuli ulos ovesta, ei hän voinut ensin nähdä mitään, oli niin sakea tuisku. Sitte näki hän yht'äkkiä kaikki nuo vakavat kasvot.
Silloin säikähti hän niin, että sydämensä pysähti lyömästä, ja ajatuksensa hämmentyivät. Mutta hän astui Thiel eukon luokse, jonka vieressä Schütt seisoi. "Ettekö ole tyytyväisiä?"
Silloin sanoi Thiel eukko: "He aikovat kuitenkin Amerikaan."
"Viisi kirjettä on matkalla jo", sanoi Schütt ja katsoa luimisteli Frans Strandigeriin, joka kylmästi ja puolin poispäin kääntyneenä katseli lumen peittämälle kirkkotarhalle.
"Miksi niin? Sanokaahan: miksi?"
Tuuli vongahteli taas ja viskeli tiheää lumiryöppyä ihmisiä päin silmiä. Maria Landt koetti katsoa ihmisiä kasvoihin, mutta kaikki katsoivat ryöppyävään lumeen jaloissaan lumipeittoiselle kirkkotarhalle, ja ohitsekulkijoihin. Dwengerin vaimo kumartui alas lastaan kohden, ja puki hänen käsiinsä lämpimät vanttuut. Eikä kukaan katsonut noihin silmiin, joista tuijotti esiin yhä pimeämpänä ja synkeämpänä ja toivottoman hiljaisempana hätä.
Silloin kosketti hän sulhasensa käsivarteen ja lähti hiljaa pois. Ja kun Thiel eukko katseli hänen jälkeensä, sanoi hän: "Katsokaas! Hän on oikein mennyt pienemmäksi." Ja hän veti ylleen villavanttuut, jotka Maria viikko sitten oli lahjoittanut hänelle.
Hän oli kova nainen. Työläässä elämässään oli hän unohtanut tuntea sääliä. Kun hän näki kärsimystä, tuntui hänessä hyvältä. Hän ajatteli: "Tuota olen minäkin saanut kokea." Tylysti ja kylmästi oli hän eilen iltana puhunut Anna Wittin kanssa, siten puhui hän tänään Maria Landtillekin. Hän kävi usein kirkossa: mutta pastori Frisius sai hyvässä rauhassa puhua ystävällisyydestä ja armeliaisuudesta! Se vaikutti kuin vesi kiveen. "Pastori Frisius ei ymmärrä tuota. Mitä on pastori Frisius saanut kokea elämässä?"
Rauhallisesti puhellen lähti väki Eschenwinkeliä kohden. Kun he kylässä erosivat toisistaan, huusi Schütt, ollen jo ovellaan, Dwengerille: "Tuletkos myöhemmin päivällä meille? Minulla on pullo viinaa kotona. Ruvetaan tänä iltana jo viettämään laskiaista. Nythän on kaikki yhdentekevää."
* * * * *
Sillävälin oli Andrees Strandiger syöksähtänyt seurusteluhuoneeseen: "Oletko liennyt", huudahti hän vanhalle Hobookenille, "että Maria Landt aikoo ruveta kunnon poikasi puolisoksi? Vastaa!"
Lena lensi säikähtyneenä pystyyn nojatuolistaan, kirja putosi kädestään ja liukui lehdet irrallaan lattialle.
Vanha rouva jäi jäykäksi ja jyrkäksi: "Niin, mitä sinulla on sitä vastaan sitte!"
"Sen olet näkevä! Maria Fransin vaimoksi? Sehän on mielettömyyttä."
Kun hän lausui sen, aukeni ovi, ja Anna Witt katseli yhdestä toiseen, säikähti takaisin, ja löi oven takanaan kiinni. Ulkona käytävässä likisti hän nyrkkiin puristetut kätensä ohimotaan vastaan ja sanoi heikosti: "Hän tulee hänen rouvakseen… hän!"
Sisällä seurusteluhuoneessa oli Andrees hiukan tyyntynyt. Hän nojausi seinää vastaan, ja puhui kuin itsekseen: "Hän on tehnyt sen Eschenwinkelin vuoksi, se on selvää! Sillä ovat he pakoittaneet tuon pehmeäsydämisen lapsiparan. Te… te olette vuosikautisella seurustelulla kanssani sokaisseet silmäni; mutta nyt näen heikon valon tuikkeen… minä sanon itseni irti sinusta…. Lena Strandiger… Minä olen vapaa sinusta!… Ja tahdonpa nähdä…" hän kohotti molemmat kätensä — "enkö voi vapauttaa häntä ja meitä teistä vielä."
Sitte lähti hän.
Lena Strandiger otti kirjansa lattialta ja pani sen kainaloonsa ja lähti ovea kohden: "Frans on toimittanut omat asiansa hyvin, mutia huonosti minun." Sitte pysähtyi hän, hengitti syvään ja kohotti kätensä, kuin joku, joka ravistaa velttouden jäsenistään: "Noh!… Lopussa siis. Loppunut: näytös Strandigerkartanossa. Tänä iltana matkustan Berliinin."
Vanha Hobooken asteli yksin huoneessa ylös ja alas, kädet miehekkäästi selän takana, jäykkänä ja ylpeänä kuin puusta. Ankara piirre suunsa ympärillä oli entistä ankarampi.
* * * * *
Maria oli noussut ylös portaita, sittekun Frans etehisessä oli jättänyt hänet.
Taaskin harhailivat ajatuksensa levottomasti sinne tänne ja etsivät jotakin. Hän astui seurusteluhuoneeseen. Siellä istui Ingeborg ikkunan ääressä ja katseli ulos lammelle lumen hurjaa ryöppyä. Poskiansa kuumotti, ja silmänsä loistivat, hän oli ajatuksissaan ollut ulkona kankaalla, ja nuoressa sydämessään hehkui ja löi. Andrees oli vapaa toisesta, Mariasta… kenelle oli hän vapaa? kenelle?
"Auttaisitko minua?" kysyi Maria, ja jäi seisomaan oveen ja koetti kylmettynein sormin avata päällystakkiaan.
Silloin hypähti Ingeborg ylös ja meni kepeänä huoneen poikitse, taivuttaen hienoa solakkaa vartaloaan, kuin koivut Wodaninkukkulalla. jotka taivuttavat runkojaan, kun humisee länsituuli. Kun hän näki sisarensa pelokkaisiin uupuneisiin kasvoihin, sanoi hän hiljaa: "En tiedä, minkätähden olet tämän tehnyt, mutta et näytä morsiamelta." Hän kumartui alas ja askarteli jakun alimpain nappien kanssa: jotain kuumaa kohosi silmiinsä: "Mutta… mitä teetkin… aina teet hyvin… aina!"
Silloin sulki Maria hänet lämpimästi syliinsä: "Olet minun oma rakas sisareni!" Ja hetken olivat he sylitysten, ihan likittäin.
Ingeborg rupesi haikeasti itkemään.
* * * * *
Tuli ilta, Maria istui ikkunan ääressä ja katseli uneksuen ulos hämärään. Viimeinenkin tuli oli sammunut suruisissa silmissään. Sydämensä oli uupunut ja pyysi nukkuu: mutta sen säikähti hereille aina tuo tyly sana: "He lähtevät sittenkin Amerikaan!" Kun hän ajatteli sitä sanaa, hehkui ja poltti hiiloksessa. Mutta se hehku ei ollut mitään elämäntultu. Se heitti vaan räikeän jylhän valaistuksen.
Ingeborg kyyristeli ulkona käytävän päässä portaitten varjossa. Vaalea päänsä eteenpäin kumarassa, ja kädet koukistettujen polviensa välillä, kuunteli hän välkähtelevin silmin. Koko kalpeat kasvonsa olivat paljasta elämää.
Tuolla alhaalla täytettiin matkalaukkuja ja kannettiin ulos. Laukku laukun perästä kannettiin takaovelle. Kuuli Lena Strandigerin itkevän, sitte kuului hänen veljensä levollinen varma ääni, hän naurahti kerran lyhyesti. Se nauru oli oikeata kopeata Strandigernaurua. Kerran mennä livahti Anna rappuja ylös. Hän oli siro sievä tyttö. Kirkahtaen vavahti hän takaisin, kun hän näki tuon kyyristyneen haamun pimeässä.
"Matkustaako hän pois?" kysyi Ingeborg.
Mutta Anna ei kuullut mitään.
Silloin ei voinut Ingeborg enää kestää kauempaa, hän juoksi portaita alas. Hän pääsi huomaamatta pimeän käytävän ylitse. Kun hän kiireissään aikoi taka-oven kautta ulos, seisoi yht'äkkiä Frans Strandiger edessään. Hän likistäytyi syrjään tiukkaan seinää vastaan, ja antoi hänen siten, silmät terävästi luotuina häneen, mennä ohitsensa. Frans tervehti häntä ohimennen eikä puhutellut häntä. Oli jotakin vierasta ja puolustautuvaa Ingeborgin silmissä, ja vielä enemmän siinä jäykässä ryhdissä, joka hänellä yht'äkkiä oli.
Kuin olisi häntä ajettu takaa, juoksi Ingeborg ulos talliin; siellä seisoi Hinnerk Elsen, kädessä kello.
"Aiotteko valjastaa hevoset eteen?"
"En vielä." Hän kääntyi ympäri, nähdäkseen lyhdyn valossa, mitä kello oli.
"Ah, tuota tuhmaa kelloa! Minä tahdon tietää, ajatko kaupunkiin."
"Ajan… kello kahdeksan ja kaksikymmentä minuuttia yli."
"Ketä menet viemään?"
"Neiti Strandigeria."
Kuin tuuli oli hän poissa. Hinnerk näki enää vaan pitkän varjon, jonka hänen vartalonsa heitti muurille. Hän seisoi ja kummasteli, kuinka tuommoiset olennot voivut olla niin notkeita ja niin uteliaita ja ajatella noin kevytmielisesti ajan arvosta.
Kun hän seisoi siinä vielä, hiipi Anna ulos, hengitti kuultavan syvään ja aikoi sanoa hänelle jotain. Mutta Hinnerk ennätti häntä ennen: "Olet kylmännyt itsesi; laita itsesi nopeasti kyökkiin takaisin, äläkä tule ulos enää tänä iltana! Kuuletko?"
Hän ei sanonut sitä suoraan epäystävällisesti. Häntä säälitti hiukan tyttö, hänessä oli viime aikoina jotain niinkuin säikähtynyttä. Hän olisi mielellään joskus ottanut hänet syliinsä, mutta kaksituhatta markkaansa eivät olleet vielä täydet. Ja hän oli palveluksessa. Kaikki ajallaan.
Puolen tunnin kuluttua astui Ingeborg Marian huoneeseen, ja kun hän ei tavannut siellä ketään, aukaisi häh varovasti oven siihen huoneeseen, jossa rouva Strandiger nukkui. Maria seisoi vuoteen vieressä nojanneena vanhan rouvan ylle ja kääntyi katsomaan.
"Strandiger neiti on lähtenyt!" sanoi Ingeborg hiljaa.
Maria katsahti häneen; mutta uutinen ei näyttänyt enää tekevän häneen mitään vaikutusta. "He lähtevät sittenkin Amerikaan. Kaikki on turhaan." Hän laski sormen suulleen ja puhui luonnollisella äänellä: "Kuule… täti on kipeä. Hänellä on hiukan kuumetta, meidän pitää huomenna kutsua lääkäri."
Kun he kumpikin olivat tulleet seurusteluhuoneeseen, silitti Maria useampaan kertaan kädellään otsaansa ja sanoi: "Täti Strandiger ei vieläkään tiedä mitään siitä, että talo on vuokrattu. Ja nyt tämä kihlaus? Tiedätkö, Ingeborg, mitä Andrees aikoo: sinunhan pitäisi tietää se?"
"Minä en tiedä mitään."
"Tämä tulee olemaan kova isku tädille."
"Andrees on syypää kaikkeen tähän onnettomuuteen."
Maria kääntyi pois ikkunasta ja katseli pitkään ja tutkivasti sisartaan silmiin.
Silloin kohosi Ingeborgin kasvoille hitaasti tumma puna, ja hän antoi silmäinsä vaipua maahan.
"Ingeborg!" sanoi Maria hiljaa, "sinun pitää aina, aina seistä Andreeksen puolella, eikä teeskennellä, kuin et pitäisi hänestä. Siitä on jo syntynyt paljon onnettomuutta. Hän ottaa kaiken niin raskaasti, ja on mietiskelijä, eikä pääse selville itsestään. Seiso sinä uskollisesti hänen sivullaan, Ingeborg. Sano hänelle: minä olon sinun toverisi. Silloin on hän huomaava, mitä sinussa on. Älä sinä jätä häntä. Ingeborg!"
Ingeborg kääntyi poispäin ja lähti huoneesta.
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä, maanantaina tuli lääkäri. Hän ei pitänyt vanhan rouvan tilaa mitenkään vaarallisena, arveli, että ikkuna, jonka vierellä hän oli istunut, ei ehkä ollut tarpeeksi tiivis, ja että hän sentähden oli hiukan vilustanut itsensä. Hän puhua laverteli pitkät jonot, antoi joitakin määräyksiä lääkkeistä ja lähti. Vanha sokea rouva oli istuallaan vuoteessaan, oli kovin hyvillään uskollisesta huolellisesta hoidosta, ja vilkastuneena Jääkärin käynnistä, johon hän suuresti luotti, jatkoi hän juttelua vielä hänen lähtönsä jälkeenkin.
"Kuulehan, lapseni, koska lähtee Frans Strandiger omaisineen oikein pois. Siitähän on muodostunut oikein pitkä vierailu."
Maria vaikeni.
"En saa siedetyksi Hobookenia. On omituista, että Peter Strandigerin molemmat lapset ovat luonteeltaan Hobookenia. Hobookenit ovat kovasydämisiä. Olen aina pelännyt Ingeborgin puolesta, että hän rupeisi pitämään Fransista, heillä oli aiemmin, kun he vielä olivat lapsia, paljo yhtäläisyyksiä, ja on vieläkin. He olivat aina niin vallattomia ja ilkkuivat sinua ja Andreesta, muistatko vielä? Kysyin tässä tuonnoin häneltä: 'Ingeborg, kuinkahan on välinne Fransin ja sinun kanssa? Leikitteköhän vielä piilosta toistenne kanssa, kuin ennen muinoin jalavain alla?' Mutta hän vastasi: 'Täti! Enhän siedä katsoakaan häneen! Hänessä on jotain semmoista niin rajua. Siihen en koske!' Siten sanoi hän. Ikävä kyllä, en voinut nähdä, punastuiko hän. Sanohan, lapseni, ettekö te molemmat, sinä ja Andrees, jo pian mieti häitä?"
Silloin nousi Maria ylös ja tarttui värähtelevin käsin Uuteen Testamenttiin: "En ole vielä lukenut sinulle." Ja hän alkoi lukea evankeliumia. Ja lukiessaan valtasi taaskin hänet lohduton synkeä hämmennys, ja kasvonsa menivät kalpeiksi. Pakahduttavan tuskallisen sydämenkolkutuksen ahdistamana oli hän joka hetki hypähtää ylös. Yht'äkkiä kirkahti hän ikäänkuin ihminen, joka on palavassa rakennuksessa, eikä löydä ulos, ja nyykähti vuoteelle.