YHDESTOISTA LUKU.
Tiistai-iltana muuttui ilma. Ylhäältä, jossa se kaiken päivää oli ajellut edellään harmaita pilviä, laskeutui maanpinnalle leuto voimakas länsituuli ja muutti kahdessatoissa tunnissa koko maan näön. Se tuli kuin Anna Witt, kun hän viime vuonna, kun hän vielä oli reipas tyttö, tuli huoneeseen huisku, luuta ja tomunpyyhin kädessään. Muutamassa tunnissa oli kaikki lakaistu j% puhdistettu. Keskiviikko-aamuna oli ainoastaan siellä täällä ojissa lumisiekaleita. Kanava oli ihan sula, ja loiskui pienissä iloisissa laineissa. Koko maisema oli yhtenä yönä pesty ja puhdistettu, ja katseli siistein raikkain kasvoin aamua.
Tiistai-iltana sattui vuokraajan kirjoitushuoneessa kiivas kohtaus. Andrees tuli sinne, ja ilmaisi jyrkillä sanoilla ylenkatseensa ja vihansa. Kuuli uloskäytäville ja ulko-ovelle asti, kuinka hän sanoi: "Olet valehtelija ja kunnoton mies!" Mitä hänelle vastattiin, sitä ei kuulunut. Frans ei puhunut paljoa. "En ole mikään uneksija kuin sinä ja Heiderieter. Te ryömitte, minä astun. Minä tahdoin päästä herraksi ja isännäksi, siksi vuokrasin tämän tilan. Tahdoin pysyä herrana, siksi tein Marian morsiamekseni. Sinä olet vapaasta tahdostasi vuokrannut talon minulle, hän on vapaasta tahdostaan myöntynyt pyyntööni."
Koko se aallokko, joka puhkesi esiin kirjoitushuoneessa, myrskysi ja kuohui neidon sydäntä vastaan, joka oli liika heikko kestämään semmoista hyökkäystä.
Ensinnä tuli Anna Witt. Hän seisoi avoimessa ovessa, ja tuijotti
Mariaan, eikä tietänyt, kuinka hänen piti puhua.
"Minä olin hänelle hyvä", hyrskähti hän itkemään, "hänelle, Frans
Strandigerille!"
"Anna!… Sinä?… Hiljaa. Anna!… Ei saa ajatella sitä… älä sinäkään… se sekoittaa päätä vaan pahemmin… ja sitten sulkeutuu kuin meri pään yläpuolella… ja tahtoisi auttaa ja… se on… liika Vaikeata. Mene nyt ja pane nukkumaan, äläkä uneksi taaskin niin kamalista asioista."
Silloin juoksi Anna ulos huoneesta.
Ja Maria jäi yöksi sairasvuoteen ääreen, samoin koko seuraavaksi päiväksi, piinakeskiviikoksi. Hän ei sallinut, että kukaan tuli hänen luokseen, vaan sanoi Ingeborgille, että sairas tarvitsi täydellistä lepoa.
Kun Ingeborg jälkeenpäin muisteli näitä suruisia päiviä, niin ei hän voinut muistaa huomanneensa hänessä mitään mielenhäiriön oireita ennenkuin tänä iltana, jolloin se ilmeni selvästi. Kuitenkaan ei Ingeborg, sen mukaan kuin tiedetään, ole puhunut siitä kenellekään muulle, kuin Frisiukselle ja Evalle. Mutta vanha rouva Strandiger on vielä monta vuotta myöhemminkin, hiljaisella heikolla äänellä, avoimet sokeat silmänsä suunnattuina suoraan eteensä, kädet ristissä, istuen vuoteellaan, kertonut että Maria nämä päivät oli ollut sulaa osanottoa ja auttavaa lempeyttä. Hän ei ollut puhunut melkein mitään, aamu- ja iltarukoukset oli hän sentään aina lukenut, mutta alakuloisella väliäpitämättömällä äänellä. "Ikäänkuin hän ei enää olisi ymmärtänyt Jumalan sanaa", sanoi sokea.
Tänä iltana, hämärissä, tuli Andrees sairashuoneeseen. Häntä ei voitu pidättää. Hän veti Marian sairaan vuoteen äärestä, joka oli nukahtanut, seurusteluhuoneeseen. Kumpikaan heistä ei huomannut, että Ingeborg istui kyyristyneenä ikkunan varjossa.
Tämä tuli kamalalla tavalla kiskaistuksi autuaista unistaan.
"Minä en salli", sanoi Andrees hillityllä hurjalla äänellä, "en salli, että sinä tulet hänen vaimokseen. Minä en salli sitä. Hänen pitää antaa sanasi takaisin sinulle."
"Hellitä minusta!.. Olen antanut sen hänelle, ja hän on maksanut sen selvässä rahassa."
"Todellinen helvetti on siitä syntyvä. Sinä hänen kanssaan! Mikä on saanutkaan sinut tuommoiseen mielettömyyteen?"
"Mikä saanut minut siilien? Sanon hänelle, että hän rakentaa uudet asunnot Eschenwinkeliläisille. Kuvastelisi aurinko ikkunoihin silloin ja ikkunat kanavan kalvoon, sekös olisi loistavaa. Olen lukeva hänelle kertomuksia laupiaasta samarialaisesta."
"Se on muka auttavako! Tulehan nyt järkiisi, Maria! Muistatko vielä, kuinka seisoit tuolla ylhäällä minun kanssani ikkunassa, kun vielä olimme lapsia? Ja katselimme ulos Eschenwinkeliä kohden ja Flackelholmille? Ja minä osoitin kaikkea sinulle, ja pidin kättäsi kädessäsi!"
"Se oli ihana aika!"
"Tule kanssani! Mennään jonnekin. Minne sinä vaan tahdot!"
"Mutta minähän en voi. Minun pitää odottaa, kunnes uudet rakennukset ovat valmiit. Minun pitää astua polulle kanavan rannalla ja iloita."
Hän vetäisi kädellään hiustensa yli, ikäänkuin koettaisi hän koota ajatuksiaan. "Voithan lähteä Flackelholmille. Sehän on niin yksin ja hyljättynä… yksin ja hyljättynä keskellä aavaa merta. Yksin ja hyljättynä! Sitä se on kuin tarvitsisi olla. Ken voi olla sitä, hän voittaa kruunun. Flackelholmille pitää sinun ja kylpeä! Antje sanoo, että siellä puhaltaa niin raitis tuuli."
"Tule siis. Maria! Rakas Maria!"
Hän kohotti kätensä ja laski ne Andreeksen hiuksille ja sanoi säälitellen: "Rakas Andrees, ei minun kanssani! Ingeborgin pitää lähteä kanssasi. Minunhan pitää Eschenwinkeliin… ne aikovat muuttaa pois kauniista kodeistaan. Mutta sitä he eivät saa. Minun pitää sinne, hellitä minusta, minä menen puhumaan heidän kanssaan."
Äänensä heikkeni heikkenemistään. Hän puhui aivan kuin olisivat he olleet kaksi pelkäävää lasta pimeässä: "Minä pidän huolta omastasi, kunnes sinä tulet takaisin. Silloin ovat hiuksesi valkeat ja pidät Eschenwinkelistä, ja silloin nauramme me."
Hän silitti molemmilla käsillään Andreeksen kasvoja. "Tiedätkö, kuinkahan olikaan taas sen laulun nimi, jota tytöt laulelevat, kun he käyvät kanavan rannalla?"
He ikivalan vannoivat.
Kun nuor' oli kumpikin:
Ei salli he lemmen sammuvan,
Saa tahto ei täyttyä perhanan,
Ei perhanan.
Meni vuosia neljäkymmentä,
Taas kohtaa he toisensa,
He näki katseen sammuvan
Ja virkkoi: "Tahto ol' Jumalan,
Niin, Jumalan."
Hän herkähti itkemään ääneen: "Tuo ei sovi minulle! Isä meidän, joka olet…"
Silloin selkeni Andreekselle koko kamaluus: "Mitä sinä puhut? Minä en ymmärrä sinua."
"Ole hiljaa!" sanoi Maria. "Äitisi nukkuu; hänelle ei saa sanoa mitään tästä. Hänellähän ei ole silmiä, että hän saisi itkeä. Mutta minä osaan itkeä. Osaan itkeä niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule sitä."
Andrees piti hänestä kummallakin kädellään: "Tulen tänä iltana. Älä sano kenellekään mitään. Tulen kello seitsemältä. Kohta seitsemän jälkeen tulen. Kuuletko?"
Hän riensi pois ja juoksi talliin ja tilasi vaunut ja juoksi sitten levottomuudessaan talon ympäri, juoksi kappaleen matkaa ulos kankaalle, palasi takaisin taas ja tapasi itsensä kello kädessä työpihalla, ja kätensä vavahteli sinne ja tänne ja tuontuostakin puistatti häntä kylmä.
Ingeborg pujahti huoneesta ja heittäysi pehmeälle vuoteelleen ja valitti hiljaa nyyhkien. Sitte, kun kello rupesi lähenemään seitsemää, istui hän, hiljaa itsekseen hautoen, ikkunalaudalle, kädet ristissä polvensa takana ja tuijotteli ulos yöhön, joka suurin säikähtynein kostein silmin uumotteli puutarhassa jalavain varjossa. Pisarteli hiljaa puista. Kanavan yllä oli heikko valaistus, siellä näkyi joku tähti, ne katselivat Strandigerkartanoa ja Ingeborgia kohden.
Mutta Ingeborg katseli viistoon eteensä puutarhaan ja kuunteli noita putoilevia kyyneleitä. Ne putoilivat ja putoilivat. Mitä lohdutonta itkua!
Kun kello porraskäytävässä rupesi lyömään seitsemää, astui Maria huoneeseen. Hän tuli omituisen säännöttömin hätäisin askelin Ingeborgia kohden ja sanoi — huomasi, kuinka suurella vaivalla hän koetti ponnistaa ajatuksiaan kokoon; hän puhui, kuin laskisi hän vaikeinta laskutehtävää -: "Minä menen nukkumaan. Minä olen väsynyt, mene sinä tädin luokse!"
Ingeborg oli antanut liukua itsensä alas ikkunalaudalta; koko ruumiinsa vapisi.
"Sano Andreekselle, että olen kipeä ja makaan… Hän pyysi minulta jotain; mitähän se nyt olikaan?.. Hän tahtoi jotakin minulta… En tiedä mitä. Se oli jotakin, joka ei ole mahdollista; hänhän ei voi kärsiä Eschenwinkeliä. Sano kaikille, Anna Wittillekin ja sille vaimolle, jolle tein ne ruskeat vanttuut, että minä nyt vihdoinkin menen nukkumaan. Minä olen väsynyt."
"Mutta jos Andrees… tulee tänne?"
"Lukitse sinä ovi, Ingeborg. Lukitse ovi… Puhuuko hän Flackelholmista? Siellä puhaltaa raitis tuuli, ja sinun pitää mennä hänen kanssaan… Lukitse ovi, Ingeborg!"
Ingeborg meni seurusteluhuoneen puolelle ja jäi seisomaan pyöreän sohvapöydän eteen huulet rutistettuina lujasti yhteen ja silmät suurina ja tuijottavina. Joku tyly raaka käsi piirsi syviä rumia ryppyjä hänen otsalleen. Huone oli ihan pimeä. Mutta hän tahtoi nojata kädellään pöytää vastaan, koska polvensa tutisivat. Silloin kun hän laski kätensä pöydälle, satutti se erääseen tulitikkuun, joka oli pöydällä. Kuin hyväillen kosketti se hänen sormeensa. Hän työnteli sitä ensin huolettomasti sinne ja tänne, kunnes nousi häntä vastaan heikko tulikiven tuoksu. Silloin laski hän tikun leikkien etu- ja keskisormelleen, ja mursi sen peukalollaan keskeltä poikki. Hän tunnusteli kumpaakin puoliskoa ja kun hän huomasi, että ne olivat eri pitkät, heitti hän ne kuin tarkoituksetta pöydälle, mietti silmänräpäyksen, sulki silmänsä ja etsi kädellään ja löysi toisen palasen, juoksi ikkunan ääreen ja näki, että se oli pitempi.
Silloin vääntyivät kasvonpiirteensä ja silmiinsä ilmestyi jotain kamalaa: niin säikähtivät ne.
Hän lähti huoneesta, ja kun hän tuli käytävää pitkin, lukitsi hän ohimennessään makuuhuoneen oven. Avain liukui taskuunsa. Mutta Maria Landt ei ollut siellä enää, hän istui jo portailla, jotka johtivat kanavan ylitse.
Kun Ingeborg meni kauemmas käytävää ja saapui portaille, näki hän että pastori Frisius seisoi alhaalla sisäänkäytävässä. Kumaraharteisena tuli hän portaita ylös. Hän tuli sairaanluonakäynnille rouva Strandigerin luokse. Ingeborg väistyi pimeään käytävään ja jäi seisomaan sinne tykyttävin sydämin, kunnes Frisius oli kadonnut sairashuoneeseen. Sitte palasi hän takaisin portaille.
Ja täällä kyyristyi hän taas istumaan käsipuita vastaan aivan samaan asentoon kuin eilen. Sairaan huoneesta kuului tuolloin tällöin keskustelua, alhaalla kuului kaukaisia askeleita. Muuten oli kaikki ihan hiljaista. Silmät tarkkoina ja hengitystä pidätellen tähysteli hän käsipuitten alatse. Alhaalla aukaistiin joku ovi. Taaskin hiljaista.
"Koko talo on kuin ruumisarkku. Pastori Frisius puhuu tuolla ulkona ruumisarkun ääressä. Mielettömiä ajatuksia.
"Kuinka kauan viipynee hän?
"Ei hauvan. Tänäänhän on piinakeskiviikko. Kello puoli kahdeksalta on ensi iltajumalanpalvelus. Hän on lähtevä kohta pois, ja sitte on tuleva tuo toinen… Andrees!"
Silloin aukenee taaskin ovi. Ne ovat hänen askeliaan. Hän tulee. Ripeästi astuu hän portaita ylös. Silloin nousee Ingeborg pimeässä ylös, niin äkkiä ja niin korkeana, että Andrees säikähtäen tarttuu käsipuuhun. Hampaansa kalahtavat kylmän ja sisäisen liikutuksen vaikutuksesta yhteen.
"Mitä tahdot sinä?" kysyi Andrees silmät epävarmoina.
Ingeborg naurahtaa keveästi: "Maria on kipeä, käskettiin minun sanoa.
Hän on lukinnut itsensä sisään, makaa vuoteella ja, nukkuu."
"Mene hänen luokseen ja sano, että minä olen täällä."
Ingeborg pudisti päätään ja katseli kiinteästi häntä silmiin: "Hän ei aukaise minulle, hän ei laske minua sisään." Andrees kääntyi puolittain poispäin, hänet valtasi kalpea alakuloisuus.
Samassa aukeni makuuhuoneen ovi ja kuuli pastori Frisiuksen lähenevän pimeää käytävää. Andrees astui portaitten varjoon, mutta Ingeborg jäi seisomaan valoon, joka epävarmana ja heikkona lankesi ovelta. Frisius ei huomannut ollenkaan Andreesta, mutta hän näki Ingeborgin kasvoihin. Ja niillä kuvastui huono omatunto.
"Missä on sisaresi, Ingeborg?"
"Huoneessaan. Hän nukkuu."
"Voiko hän hyvin."
"Hän on heikko, ja tahtoi mielellään nukkua."
"Vie hänelle terveiseni. Nukkukoon hän itsensä terveeksi… Minne sinä aiot?" — "Kirkkoon", vastasi Ingeborg ja katsahti häneen.
Frisius katsahti eteensä ja sanoi hitaasti: "Aika on vakava nyt. Kävin äsken juuri Theissenin luona kylässä. Pikku Elsa on kuollut keuhkotulehdukseen. Hän oli kahdeksan vuoden vanha ja loppunsa oli kevyt. Liese Nagel rupeaa myöskin uupumaan, on nyt jo vuoteenomana lähes kaksi vuotta. Hän arvelee, että hän jo on kärsinyt tarpeeksi, ja kaipaa lepoon, vaikka hän vasta on kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha. Kristoffer Dwenger makaa juovuksissa Nummitalon nurkalla ja lapsensa seisovat ympärillään. Täällä alhaalla on aina ja kaikkialla, minne vaan silmämme luommekin, piinakeskiviikkoota. On kuin onkin meillä syytä mennä Herran huoneeseen."
Ingeborg katsahti häneen. "Niin on!" virkkoi hän ääneen. Silloin lähti
Frisius.
Alhaalla sulkeutui ulko-ovi raskaasti hänen jälkeensä. Keveä tuulenhenki hulmahteli taloa vastaan, muuten oli kaikki hiljaista. Ingeborg kääntyi kiihkeästi ympäri: "Andrees, tule mukana!" sanoi hän. Äänensä kiirehti kuin lapsi, joka henki kurkussa pakenee pelottavaa paikkaa. Mutta samassa järkytti häntä yht'äkkiä peloittavasti, niin että hän melkein luuhistui kokoon. Hän tarttui Andreesta käsivarteen ja sanoi, ja äänessään oli kiirettä ja hätää: "Minä… en voi sitä! Minä en voi sitä… vaan! Marian pitää… sittenkin sinun kanssasi! Odota. Andrees! Odota… silmänräpäys! Jää tähän! Minä herätän hänet… minä… minä…" Hän riuhtasi avaimen taskustaan ja lensi käytävää takaisin, aukaisi oven ja huudahti ääneen riemuiten: "Maria, lapseni! Nouse ylös!"
Mutta huone ja vuode olivat tyhjät. Silloin palasi hän takaisin, hiukan ahdistuneena, mutta koko kasvonsa loistivat kuin sisäisiä puhdasta valoa, ja ikinä ei ole Maria Landtin sisar näyttänyt kauniimmalta kuin tänä silmänräpäyksenä. "Hän on mennyt kirkkoon, Andrees. Tule, mennään hänen jälissään. Me molemmat! Ja sitte puhumme hänet suostumaan ja te matkustatte viimeisellä junalla."
"Sinä olet hyvä, Ingeborg."
"Tietysti olen hyvä! Oikein hyvä! Mutta en vaan aina. Se on onnetonta
Ingeborg Landtissa."
Hän juoksi portaita alas ja nauroi: "Tule nopeasti, Andrees! muuten tulemme liika myöhään."
Vasemmalla ovesta ottivat he kiirehtien päällysvaatteensa ja hattunsa koukuista ja riensivät ulos.
Ulkona laski Ingeborg iloissaan kätensä hänen käsivarrelleen, ja laverteli, astellen hänen rinnallaan: "Kuinka iloinen olen! Kuinka iloinen olen! Tiedätkös, minä olin suuttunut sinulle! Yhdestä ja toisesta syystä! Mutta nyt on kaikki hyvin. Kuinka Maria tulee onnelliseksi! Minun Mariani!
"Tuo on oikein, Andrees! Meidän pitää suorastaan väkivallalla kiskaista hänet tästä ympäristöstä. Kun vaan olette kaupungissa kerran, silloin on hän sinun. Lähetän tavaranne jälestä teille. Jäätte pariksi päiväksi Hampuriin, sitte matkustatte ehkä aina Berliiniin saakka ja kauemmas vielä, ja kirjoitatte pitkiä kauniita kirjeitä. Sillä välin pidän minä huolta äidistä ja hoidan taloutta. Sekös on oleva elämää! Tule, astutaan pikemmin, kellot soivat jo."
* * * * *
Kanavan yllä heijaili kirkas valaistus. Kokonainen maailma tähtiä säteili siellä rinnakkain ja katseli maata kohden. Tuuli puhalsi voimakkaammin. Mahtavia pimeitä pilvijonoja vaelteli itää kohden iltaisen taivaan ylitse. Niistä riippui pitkiä leveitä sumusiekaleita alas, ikäänkuin astelisivat ne raskain jaloin taivaan avaruutta. Hartioillaan kantoivat ne jotakin pitkää ja mustaa, kuin ruumisarkkua. Kummallakin puolella seisoi tähtiä kuin soihtuina. Tuuli soitteli hiljaa ja suruisana.
Maria Landt istui sillalla, kyyristyneenä kokoon. Pienet laineet, säikähdyksissään noista eriskummallisista ilmiöistä taivaan kannella loiskuivat pelokkaina ja levottomina, itkien ja nyyhkyen häntä kohden ja anoivat apua häneltä.
"Minä en voi auttaa teitä!" puheli hän: "Minä en voi itseänikään auttaa."
Silloin vihastuivat, laineet ja puhuivat toisessa sävellajissa ja laverlelivat ja valehtelivat ja hämmensivät hänen mieltään. Sydämensä kohosi ihan kurkkuun.
Kun Ingeborg ja Andrees käsi kädessä, Ingeborg nauraen, Andrees kasvoillaan ystävällinen ilme, menivät ohitsensa, katsahti hän ainoastaan ohimennen ja välinpitämättömästi ylös. Hän taisteli toisellaisten voimien kanssa, häntä vastassa oli näkyjä, jotka olivat suuremmat kuin ihmiset. Hän kumartui syvemmälle alas, ja katsoi taaskin veteen ja valitti: "En voi tehdä sitä, en voi tehdä sitä toistakaan. Mitä teen enää täällä alhaalla?"
Tuulen voima kasvoi ja tempoili harsoja, jotka peittivät kuuta ja riuhtoi ne irralleen, ja kuu välkkyi veteen. Se katsoi syvälle veteen.
"He voisivat kaikki… ell'ei heillä vaan olisi niitä kiviä sydämillään… Frans ja Andrees ja Schütt ja Thiel eukko. Ne kivet pitää minun saada. Ne ovat alhaalla. — Tuolla ne ovat."
Tuo loiskuileva, kohajoiva, valkea, pehmeä, elävä vesi veti ja kutsui aina kiehtovammalla jylhemmällä kumulla.
"Kivet! Kivet!"
"Tule ja nouda ne!"
Hän pani kätensä veteen.
"Näetkös? Se ei ole kylmää! Lämmintä se on ja pehmyttä ja silittää elävänä kättä." — "Niin, elävänä!"
"Näetkös! Me olemme odottaneet sinua jo viisi kuutamoyötä! Tuossa nyt olet."
Valkeita ruumiinmuotoja, ihmeen ihania hiljaisia silmiä puolisulkeuneiden ripsien takana ilmestyi esiin häilyvässä kaislikossa, kaikki oli pehmyttä, soljuvaa, kosteankiiltoista, iäisesti nuorta, kauneuden perikuvia, luomakunnan ensimmäisiä turmeltumattomia muotoja. Ne soljuvat ja valuvat ja puhuvat hiljaa.
"Mitä ajattelet itsemurhasta? Lyhyt ja heikko ihmisajatus vaan. Etkö näe, että elämme ja häilymme, kohoomme ja laskemme, itkemme ja puhumme. Kuolleitako olemme vai elämmekö?"
"Mutta se on synti."
"Vaihdat levottomuuden lepoon, likaisen puvun puhtaaseen, heikkouden voimaan, alhaison ylhäiseen?"
"Mutta se on synti."
"Silloin on hänkin tehnyt syntiä; hän olisi voinut mennä Golgathan ohitse, mutta ei mennyt."
"Jos minä lähden, itkevät he kauan."
"He itkevät ja sulavat ja heltyvät lempeiksi… koska sinä etsit kiviä viheriältä pohjalta."
Ne soljuvat lähemmälle… niitä on kaksi, kolme… kuusi ja niillä on kaislaa hiuksissa. Hiuksilla ja kaislalla leikkivät pienet aallot. Loputtoman lempeät ja syvät ovat nuo suuret hiljaiset, silmät.
"Menkää pois… minä pelkään… niin."
"Luuletko, ett'emme tunne ihmiselämää? Kuu puhuu meille kaiket yöt. ja tuuli kertoo meillä alati pitkiltä matkoiltaan. Läpinäkyväksi olemme tehneet majamme katon, niin että siihen kuvastaa kaikki. Strandigerkartanon ja Eschenwinkelin kuvastuksen näemme, ja leikkiviä lapsia katselemme. Ja mahtavampana ja suurempana ja ihanampana näkyy kaikki veden kuvastetussa, kuin ohuessa ilmassa. Me emme katsele ilmiöitä, me katsomme niitä sisään. Näetkö kuuta ja tähtiä. Ne ovat täällä pohjalla."
"Isä! Isä!"
"Isä on täällä yhtä hyvin kuin tuollakin… senhän tiedät."
"Tahtoisin kerran vielä kirkkoon ja laulaa siellä toisten kanssa:
"Jesus, maailman valkeus,
Anna valos meille loistaa!
Isän kunnian kirkkaus,
Pimeytemme sä poista!
"Minä voin pahoin… tukekaa minua!… ett'en kaadu…"
Silloin liukuivat, ne nopeasti ohitse… kaikki kuusi. Ja kaislojen välille ilmeni yksi vielä niitä, märillä välkkyvillä hiuksillaan kultainen kruunu.
"Tukekaa häntä!… Kantakaa hänet… Hän on liika hento ja heikko maan päälle. Hellästi… hennosti… ja laskekaa hän alas… nyt nukkuu hän."
Ylhäällä tiellä meni Anna kiirehtien ohitse, hän katsahti pari kertaa säikähtyneesti sillalle, kirkahti ääneen ja lähti juoksemaan Eschenwinkeiiä kohden. Antje oli yksin kotona.
"Onko Maria Landt mennyt täältä ohitse?"
"Sitte… sitte on hän heittäynyt kanavaan, ja se on minun syyni." Ja hän heittäysi polvilleen pöydän eteen.
Antje aikoi juosta hänen ohitsensa, silloin hypähti hän ylös ja asettui hänen eteensä: "Ettekö ole huomanneet sitä", kirkahti hän… "minä ja Frans Strandiger olemme surmanneet hänet!"
"Sinä ja Frans Strandiger?…" Vanha tyttö nosti molemmat kätensä torjuvasti ylös ja kauniit, kuluneet kasvonpiirteensä saivat ylhäisen ylpeän ilmeen, ja hän rupesi puhumaan Henrikistään, kuinka hän, kun hän lähti sotaan, oli jättänyt hänelle hyvästi kammarin ovella.
Anna Witt kääntyi pois ja aikoi kiiruhtaa ulos. Silloin seisoi isänsä hänen takanaan liinaisessa työmekossaan ja pitkissä saappaissa, joilla kiilsi märkää savea. Hän oli sysännyt lapionsa savilattiaan, ravisti sitä kädessään, ja hänen muuton tyyneet kasvonsa olivat ankarasti kiihtyneet.
Anna nojausi pöytää vastaan ja tuijotti tuskauneesti häneen.
"Missä on Maria Landt?" huusi Reimer.
"Kanavassa! Kanavassa!"
* * * * *
Samaan aikaan olivat kellot lakanneet soimasta, ja ne kaksitoista lasta, jotka seisoivat urkujen vierellä ja muodostivat kuoron, olivat kirkkain äänin alkaneet laulaa Gerhardtin laulua: "O, armon lähde autuas."
Ingeborg oli, kuten hänen oli joskus tapansa, mennyt heidän kanssaan istumaan ja lauloi mukana. Hänellä oli sointuva kirkas ääni ja kasvoilleen nousi pian, kun hän lauloi, puna ja silmänsä rupesivat lämpimästi loistamaan. Ja erittäinkin tänään! Tuollaisella noin iloisella, nauravalla, riemuisalla omallatunnolla!
Urkulehterien alla, toisella niistä vanhoista epämukavista penkeistä, jotka kantoivat korvillaan muinaisten talonpoikaissukujen vaakunoita, istui Andrees ja katseli virsikirjaansa, ja lauloi hiljaa mukana. Ja virren aikana, kun hän kiinnitti ajatuksensa sen sisältöön, rauhottui hänessä hiukan, ja kun oli ennätetty kolmannen värssyn loppuun, oli hänessä ihan tyyntä, kuten ei pitkiin aikoihin. Ja vaikkei se kaikki ollutkaan hänelle selvää — niinpä, juuri sentähden että se osaksi oli hänelle hiljaista selittämätöntä salaisuutta — näytti kaikki hänestä suurelta, ylevältä ja ijäiseltä, ikäänkuin valoisalta kultaiselta ihmeeltä. Oli hänestä, kuin tuo maailmankäsitys, joka oli kätkettynä noissa kolmessa värssyssä, sittenkin olisi ollut'yksinkertaisin ja täydellisin selitys arvoituksiselle elämälle, ja ikäänkuin voisi hänenkin elämänsä, jos hän taaskin palaisi sen turviin, taaskin saada sisältöä ja arvoa itseensä, ja muistot heräsivät hänessä ja kertoivat hänelle muinoisista unohtuneista jumalanpalveluksista, joita hän oli viettänyt pikkupoikana äitinsä rinnalla tuolla vanhassa perhepenkissä, ja rupesi tuntumaan hänestä mahdolliselta, että hänkin vielä joskus, jos hän vaan vakavasti tahtoi, voisi puhtaasti, suuresti ja lapsellisesti iloita näistä asioista. Ja silloin saisi hän välkkyvät kauas kantavat silmät ja tietäisi, mihin hänen tulisi ryhtyä elämässä.
Takanaan puuskuili tuuli pieniä ruutuja vastaan ja sysi kirkonseinää ja vingahti sille valitellen viistoon hautojen yli aavalle lakeudelle.
Hän koetti keksiä Mariaa Strandigerien penkistä, mutta hän ei eroittanut siellä mitään, toinen puoli penkkiä oli varjossa.
Silloin kuului ulkoa, kellotornilta käsin, askelia ja ääniä. Ne tulivat käytävää ylös, pysähtyivät, puhelivat keskenään, aikoivat mennä kirkon sivutse ja tuntuivat kiistelevän.
Kaikki kuuntelivat.
Pastori Frisius pysähtyi mennessään saarnatuolilleen, kärsivät kalpeat kasvonpiirteensä näyttivät kiihtyvän. Muutamat nyykistyivät syvemmälle penkkeihinsä, toiset, järkevämmät, katselivat huolissaan ympärilleen. Vanha Klaus Peters, joka vieläkin elää, nousi ylös ja lähti ovea kohden. Kaikki pelkäsivät samaa, nimittäin että ulkona olisi miehiä, jotka olivat viettäneet laskiaistiistaita vähän liian kauan piinakeskiviikonkin puolelle, ja nyt paloviinan villitseminä johtuneet tuumaan tulla häiritsemään jumalanpalvelusta.
Nyt, kun kuului selvästi Schüttin ääni, laski pastori Frisius raamatun kastemaljalle ja lähti kirkkokäytävää alas. Useita muitakin lähti mukana, kasvot vakavina. Silloin, kun he aukaisevat oven ja astuvat ulos, näkevät he ensiksi Schüttin, jolla on pullo kädessä, ja hänen takanaan Thiel eukon, jonka ohuet valkeat hiukset sekaisina riippuvat otsalla. Heidän takanaan näkyivät paarit, jotka he olivat ottaneet kellotapulista ja paarilla…
Urkujen ääni katkesi kesken, kuten kirkuva lokki, johon lennossa on sattunut luoti.
Frisius ratkesi itkemään ääneen kuin lapsi: toiset itkivät hänen kanssaan. Vanhoja miehiä seisoi hiljaisin kalpein kasvoin, ja katselivat sanattomina kuollutta.
Poikkikäytävällä tungeskeli miehiä ja naisia ja lapsia ja itkivät.
Pellwormer, jonka itkevän Frisiuksen näkö oli saanut ihan suunniltaan, otti pastoria käsivarresta ja aikoi ruveta veisaamaan. "Min' tekee Jumala, se hyvin tehty on."
Mutta silloin kuohahti pastori Frisiuksessa: "Mutta minkä ihmiset tekevät, se ei ole hyvin tehty. Kuka on saattanut surmaan tuon lapsiraukan?"
Hans Rohde, joka aina pysyi levollisena, laski kätensä pastorin käsivarrelle: "Miksi kohta ajatella tuommoista? Hän on ehkä pudonnut veteen; on niin pimeätä ja sateista. Eihän saa edes kunnolla silmiään auki. Ja hän oli niin usein ajatuksissaan ja häntä vaivasi päänsärky. Hän ei ole huomannut pitää vaaria tiestä."
"Ei. Se ei ole totta."
Kaikki puhuivat yhtä aikaa.
"Ovat ajaneet hänet veteen."
"Joukkue tuolla. No, tunnemmehan heidät" Yhtään nimeä ei mainittu.
"Ell'ei Strandiger olisi vuokrannut taloaan…"
"Silloin… niin, silloin…"
"Eläisi Maria Landt vielä!"
"Joutunutko harhaan pimeässä? Mutta koko rantahan kasvaa pajukkoa!
Kuinka olisi hän osannut tulla juuri sillalle? Lorua!"
"Andrees Strandiger!"
Tämä oli yht'äkkiä ilmestynyt ovelle ja tuijotti siinä nyt kauhistunein silmin paaria kohden.
Ingeborg riensi urkulehterien rappuja alas, kirkahti ääneen ja heittäysi paarien viereen, kuin olisi joku viskannut hänet siihen.
Lapset itkivät ääneen: muutamat juoksivat huutaen hautojen ylitse, kuin olisi joku ajanut heitä takuu.
Ilma pimeni yhä. Näki vähääkään selvemmin enää ainoastaan, mitä sattui olemaan siinä heikossa valokeilassa, joka lankesi ulos avoimesta kirkonovesta: paarit, Ingeborgin, joka oli nyykistyneenä maassa ja piti kiinni paarien karkeatekoisista tukevista sivupuista, samalla kuin vettä pisarteli hänen käsilleen, sekä miehen kirkon ovessa.
Joku sanoi: "Tuo tuossa on syypää kaikkeen."
Reimer Witt sanoi Frisiukselle: "Minne nostamme ruumiin?"
Ingeborg kohotti päätään, ja kun hän näki hänen seisovan tuossa, kirkaisi hän hänelle: "Kurjaa sinua! Pois tältä paikalta! Mitä tuijotat häneen, kurja ihminen! Sinä, sinä olet hänet surmannut. Ajakaa hänet pois!"
"Hiljaa."
"Hän sanoo sen hänelle!"
Naiset seisoivat ja katselivat noihin hiljaisiin kuolonkalpeihin kasvoihin, muutamat tunnustelivat valtimoa ja rintaa ja kumartuivat alas häntä kohden ja kuuntelivat. Eräs vaimo irroitti esiliinansa ja peitti sillä kuolleen. Ingeborg makasi maassa, eikä liikahtanut.
"Hän on mennyt tainnoksiin."
"Kylmää vettä."
"Tiedätkö jo… Anna Witt?"
"Hiljaa."
"So on kai myöskin yhteydessä tämän kanssa."
Frisius ei ymmärtänyt mitä Reimer Witt puhui hänelle: "Emme voineet sairaan rouvan vuoksi viedä häntä kartanoon, Hallerilla oli ovi lukossa. Sentähden ajattelimme…"
"Niin… niin…." Frisius nyökäytteli innokkaasti päätään, unohti taaskin, mitä hän aikoi sanoa ja sanoi sitte: "Minulla on oikeus häneen."
Ingeborg kohottautui raskaasti: "Niin, setä, sinun luoksesi! Ei tuohon kärsimysten taloon. Minä vihaan häntä ja koko taloa ja kaikkia niitä vuosia, jotka olen asunut siellä, minä ja minun Mariani."
Silloin tarttui Frisius kovasti häntä käsivarteen ja tuijotti häntä kasvoihin ja sanoi käheästi: "Sinä… mitä seisoit sinä portailla silmäsi pahoina? Katso minuun! Sinun oli syy, ja sinä olet sisar!"
Ingeborg väänteli itseään hänen käsissään, ja kun hän kauhuissaan etsi paikkaa, jonne loisi silmänsä, näki hän Andreeksen, joka verkalleen ja selkä kyyryssä meni pois pitkin kirkon seinävierustaa!
"Andrees!" kirkasi hän. "Minä lähden kanssasi!"
Mutta Andrees meni kankaalle käsin, astellen raskaasti, kuten haavoittunut, jonka saappaat ovat täynnä hänen omaa vertansa.
Miehet kohottivat paaria ja kantoivat ne ristien välitse Pappilaan. Frisius asteli vieressä ja piti kättään paarilla, ett'ei se miesten astellessa saisi sysäyksiä. Ingeborg jäi seisomaan ja koetti ajatella kaiken itselleen selväksi. Yhdessä hetkessä oli hänestä, kuin lepäisi sielullaan koko tuo kamala taakka, mutta samassa ajatteli hän sitä riemua, joka kuin piiritanssina oli tulvinut sieluunsa, kun hän aikoi viedä sisarensa Andreekselle. Hän veti henkeään syvään ja sanoi hitaasti: "Minä aioin tehdä pahaa; mutta minua pidätettiin, niin ett'en tehnytkään sitä."
Dwengerin vaimo tarttui hänen käteensä, ja sanoi säälien: "Tule, Ingeborg!" Muutamia naisia läheni nyyhkien. Mutta hän ei tahtonut. Silloin lähtivät naiset viivytellen pois, mutta jäivät poppelien varjoon, joita silloin vielä kasvoi vasemmalla sisäänkäytävästä kirkkotarhalla. Ympäri kirkkotarhalla, joka lepäsi sumeisen hämärän peitossa — kuuta peittivät pilvet, jotka kiitivät idästä yli taivaan, liikkui miehiä ja naisia, ikäänkuin olisivat joutuneet harhaan.
* * * * *
Myöhään kello lähemmä kymmentä tuli Ingeborg pappilaan. Ovella kohtasi hän Frans Strandigerin, joka sanaa sanomatta meni hänen ohitsensa. Hän aukaisi pelokkaasti salin oven ja astui kuolleen luokse, joka lepäsi valkealla liinalla peitetyillä paarilla, kummallakin puolellaan rivi hopeajaloissa palavia kynttilöitä. Emännöitsijä ja Reimer Witt, kumpikin ripilläkäyntipuvussaan, valvoivat ruumiin ääressä. Hän meni seisomaan pään puolelle kuollutta ja itki kauan, itki niin lohduttomasti ja avuttomasti, niin tuskallisen valittavasti, että vanha rouva säälien syleili häntä ja vei hänet pastori Frisiuksen luokse.
Kun hän hetken perästä palasi Strandigerkartanoon, tapasi hän Heimin istumassa sairaan vuoteen ääressä, sairas itki.
Tänä yönä pysyi moni ikkuna kylässä ja Eschenwinkelissä valaistuna. Pitkälle yli puoliyön pysyi monta valveilla, metsän yllä värjötti jo heikosti uuden alkavan päivän sarastus. Kalpea käsi kurottautui idästä metsän yli ja sammutti tähdet, jotka välkkyilivät kankaan yllä. Strandigerkartanolta käsin teki Pellwormer, kankeapuheinen mutta laulutaitoinen, viimeistä kiertoaan kanavan rantaa pitkin. Hän lauloi aamulaulua. Joku yksityinen tuulen tempaama säe siitä kantoi ulos aina niille asti, jotka paraikaa tekivät matkan ulkona matalikolla.
"Löi kello neljä,
Jo kello löi,
Yön synkän päivä jo karkottaa.
Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa,
Ja Herraa kiittäkää!"