Vanha kauppiaskoti

by Gustav Freytag

ENSIMMÄINEN KIRJA.

1.

Ostrau on pieni piirikaupunki lähellä Oderia, kuuluisa aina kauas Puolan rajojen taa kimnaasistaan ja imelistä piparikakuistaan, joihin siellä pannaan vielä runsaasti väärentämätöntä hunajaa. Tässä vanhanaikaisessa pesässä eleli ajassa vuosia taaksepäin kuninkaallinen laskuneuvos Wohlfart, joka ihaili kuningastaan, rakasti sydämestään lähimmäisiään — lukuunottamatta kahta ostraulaista kanaljaa ja muuatta törkeäsuista sukankutojaa — ja löysi työteliäästä virantoimituksestaankin paljon aihetta salaiseen iloon ja nöyrään ylpeyteen. Hän oli mennyt vasta ikämiehenä naimisiin, asui vaimonsa kanssa omassa pienessä talossaan ja piti pikku puutarhaansa omin käsin kunnossa. Valitettavasti tämä onnellinen avio pysyi monet vuodet lapsettomana. Vihdoin kuitenkin kävi niin, että rouva laskuneuvoksetar koristi valkopumpulisen vuodeuutimensa leveällä reunaröyhelöllä ja kahdella isolla töyhdöllä ja katosi niiden taa moniaiksi viikoiksi kaikkien ystävättäriensä yksimieliseksi tyydytykseksi, juuri kun hän oli saanut viimeisen poimun silitetyksi ja hankkinut itselleen varmuutta siitä, että uudin oli viime pesussa niin hyvin valjennut ettei paremmasta apua. Tuon valkoisen uutimen takana tämän kertomuksen sankari sitten syntyi.

Anton oli hyvä lapsi, joka äitinsä mielestä osoitti jo elämänsä ensimmäisestä päivästä lähtien kerrassaan hämmästyttäviä luonteenominaisuuksia. Puhumattakaan siitä, että hän ei pitkään aikaan saanut päähänsä, että ruokaa oli syötävä lusikan kourusta, vaan tavoitteli itsepäisesti vartta suuhunsa, ja ollenkaan puhumatta siitä, että hänellä oli selittämätön mieliteko isänsä mustan patalakin tupsuun, ja että hän hoitajansa avulla joka päivä salaa nosti patalakin isän päästä ja pani sen sitten nauraa kihertäen takaisin asemilleen, osottihe hän tärkeämpiarvoisissakin elämäntapauksissa olevansa laatuaan ainukainen lapsi. Häntä oli iltaisin sangen vaikea saada nukkumaan, ja kun iltakello soi, pyyteli hän monesti kädet ristissä, että hänen sallittaisiin vielä vähän aikaa teuhata; hän saattoi kyyröttää tuntikausia kuvakirjansa ääressä ja pitää viimeisellä sivulla olevan punaisen kukon kanssa pitkää keskustelua, jossa hän tälle vakuuttamistaan vakuutteli rakkauttaan ja varoitti sitä hellyttävästi jättämästä pikku perhettään orvoksi sen kautta, että sallisi palvelustytön työntää sen paistinvartaaseen. Hän juoksi toisinaan kesken leikkiä ulos piiristä ja kyyristyi totisena arkihuoneen nurkkaan mietiskelemään jotakin tärkeää asiaa. Ylipäänsä hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän etsiä komusi vanhemmilleen tai leikkitovereilleen jotakin, mistä luuli näiden erityisesti pitävän. Mutta suurimpana ilona hänellä oli istua isäänsä vastapäätä, lyödä pikku sääret ristikkäin, niinkuin isälläkin oli, ja imeskellä seljapuun oksaa, niinkuin isäpapan oli tapana imeskellä oikeata piippua. Sitten hän antoi isän kertoa kaikenlaista juttua, tai kertoili hän itse omia tarinoitaan. Ja sen hän teki, kuten Ostraun koko naismaailma yksimielisesti vakuutti, niin arvokkaasti ja säädyllisesti, että hän sinisiä silmiään ja kukoistavia lapsenkasvojaan lukuunottamatta — näytti aivan joltakin valtion palveluksessa olevalta pikku herralta. Tottelematon hän oli niin aniharvoin, että se osa naispuolista Ostrauta, joka oli taipuvainen katselemaan tätä matoista maailmaa yksinomaan sen synkeältä puolelta, kauvan epäili, tokko sellaisesta lapsesta tulisi pitkäikäistä eläjätä; kunnes Anton viimein kerran rökitti maaneuvoksen pojan keskellä katua ja sillä uroteollaan siirsi kaikki läheiset toiveet taivaan valtakuntaan pääsemisestä kauvas epämääräiseen tulevaisuuteen. Sanalla sanoen hän oli niin tavaton poika, kuin vain lämminsydämisten vanhempain ainoa lapsi saattaa olla. Myöskin porvarikoulussa ja myöhemmin kimnaasissa hänestä tuli esikuva toisille pojille ja vanhemmilleen ylpeyden aihe. Ja kun piirustuksen opettaja väitti, että Antonista piti tulla maalari, ja kolmannen luokan esimies neuvoi isää, että tämä antaisi poikansa ruveta filoloogiksi, niin olisi Anton moninaisten lahjainsa takia voinut helposti joutua siihen lahjakkaiden lapsien tavalliseen vaaraan, että mikään toimiala ei olisi tyydyttänyt hänen etsivää henkeään, jollei sattuma olisi puuttunut asiaan ja ratkaissut kysymyksen hänen tulevasta ammattialastaan.

Joka jouluksi toi posti laskuneuvoksen taloon laatikon, jossa oli koko toppa kaikkein hienointa sokeria ja iso pussillinen kahvia. Tavallisen sokerin perheenisä antoi vaimonsa paloitella, mutta tämän keon hän itse löi pieneksi juhlallisin menoin ja paljon voimaa käyttäen, ja hän katseli mielihyvin noita nelikulmaisia kuutioita, joiksi hänen taitonsa oli sokerin murennellut. Kahvin sitävastoin rouva laskuneuvoksetar paahtoi omakätisesti, ja ylevä oli se mielihyvän tunne, joka täytti arvoisan perheenisän mielen, kun hän tyhjensi ensimmäisen kuppinsa tätä kahvia. Sellaisina hetkinä täytti koko talon runouden tuoksu, jollainen niin usein värisyttää lasten sieluja. Isä kertoi sitten mielellänsä pojalleen näiden lähetysten historian. Monia vuosia aikaisemmin oli laskuneuvos tomuttuneesta asiakirjakääröstä, jonka tuomioistuimet ja muu ihmiskunta olivat jo kauan sitten hylänneet romulaatikkoon, löytänyt virallisen tunnusteen, jossa muuan suuri posenilainen tilanomistaja selitti olevansa velkaa useita tuhansia taalereita eräälle tunnetulle pääkaupungin kauppahuoneelle. Ilmeisesti oli velkakirja jolloinkin sotaisena ja säännöttömänä aikana pistetty väärään paperinippuun. Hän oli ilmoittanut löydöstään asianomaiseen paikkaan, ja kauppahuoneen oli sen toimen kautta onnistunut voittaa epätoivoinen riitajuttu velallisen perillisiä vastaan. Sitten oli kauppaliikkeen nuori johtaja tiedustellut velkakirjan löytäjää ja kirjoittanut tälle kohteliaan kirjeen, mutta laskuneuvos oli tapansa mukaan sangen jyrkästi torjunut kaikki kiittelyt, koskapa hän oli ainoastaan tehnyt virkavelvollisuutensa. Siitä lähtien tuli joka jouluksi edellämainittu lähetys lyhyen mutta sydämellisen kirjeen kera, ja joka kerta laskuneuvos vastasi siihen laajasti taiteellisesti tekstatulla kiitoskirjelmällä, jossa hän väsymättömästi tulkitsi yllätystään odottamattoman lahjan johdosta ja toivotti kaikesta sielustaan toiminimelle onnellista uutta vuotta. Muuten hän yksin vaimonsakin kuullen puheli joululähetyksestä vain kuin jostakin satunnaisesta pikku asiasta, joka oli johtunut jonkun toiminimi T. O. Schröterin apulaisen joutavanpäiväisestä päähänpistosta; ja joka vuosi hän pani kiivaasti vastaan, jos rouva laskuneuvoksetar otti odotellun laatikon sisällyksen lukuun talouslaskelmissaan. Mutta kaikessa salaisuudessa hän koko sielullaan riippui kiinni noista lähetyksistä. Eivät suinkaan nuo sokeri- ja Kuba-kahvinaulat häntä niin onnelliseksi tehneet, vaan tuon runollisen rattoinen ystävyyssuhde tuiki tuntemattomana lähimmäiseen. Hän talletti yhtä huolellisesti kaikki toiminimeltä saamansa kirjeet kuin vaimonsa kolme lemmenkirjettäkin, jopa hän varusti ne kaikkein kunnianarvoisimmalla sidelangalla mitä hän tiesi olevan, virallisella mustan- ja valkoisen kirjavalla silkkisäikeellä; hänestä tuli siirtomaantavarain tarkka tuntija, hienoaistinen arvostelija, jonka makua Ostraun kauppiaat pitivät mitä suurimmassa arvossa; hän ei voinut pidättyä katselemasta halpaa juurikassokeria ja Brasilian-kahvia ilmeisellä ylenkatseella kuten ainakin luomakunnan toisarvoisia tuotteita; hän rupesi elämään sielussaan mukana tuon suuren kauppahuoneen liikeasioissa ja tutki sanomalehdistä säännöllisesti sokerin ja kahvin kurssihintoja, jotka sijaitsivat valtiollisten uutisten takana varustettuina kaikenlaisilla merkillisillä ja ummikolle tuiki käsittämättömillä lisähuomautuksilla, jopa hän sydämensä syvyydessä kuvitteli olevansa ystävänsä suurkauppiaan liiketoverikin, harmitteli kovasti, jos kahvinhinnat sanomalehdissä menivät alaspäin, ja riemastui, jos sokeri oli merkitty nousevaksi.

Näkymätön ja hauras tuo side oli, joka yhdisti laskuneuvoksen talouden suuren maailman liike-elämään, ja kuitenkin siitä Antonille tuli johtoviitta, jonka kautta koko hänen elämänsä tuli saamaan määrätyn suunnan. Sillä kun vanha herra iltaisin istui puutarhassaan, samettinen patalakki harmailla hiuksilla ja rakas piippunsa suussa, tarinoi hän kernaasti, hiljaisen kaipauksen täyttäessä oman sielunsa, tuon kauppaliikkeen moninaisista eduista ja mitä kaikkea maallista hyvyyttä sellaisessa oli yltäkyllin tarjona, ja kysyi sitten kuin leikillä pojaltaan, eikö tämäkin tahtoisi ruveta kauppiaaksi. Ja pikku miehen sieluun kohosi kohta mieluinen kuva, niinkuin kaunokiikarissa kirjavat lasihelmet lyöttyvät yhteen koreaksi kuvioksi — yhteiskuva isoista sokerikeoista, rusinoista ja manteleista ja kultakuorisista appelsiineista, vanhempainsa herttaisesta hymyilystä ja kaikesta tuosta salaperäisen värisyttävästä ihastuksesta, jota joululaatikko hänessä itsessäänkin synnytti; kunnes hän viimein innostuneena huudahti; "Kyllä isä, minä tahdon!" — Älköön sanottako, että elämämme on köyhä runollisista tunnelmista; yhä vallitsee runouden hengetär maanlasten kirjavia kohtaloita. Mutta ottakoon itsekukin vaarin, minkälaisia unelmia hän hautoo sielunsa sisimmässä, sillä suuriksi vartuttuaan ne tulevat helposti hänen herroikseen, ja sangen ankariksi herroiksi tulevatkin.

Siten vieri tämän perheen elämä hiljaista latuaan monien vuosien mittaan. Anton kasvoi ja varttui ja läpäisi kirjalaukku kainalossa kimnaasin kaikki luokat aina ylpeälle ylimmälle luokalle saakka. Kun rouva laskuneuvoksetar pyysi miestänsä toki viimeinkin tekemään lujan päätöksen Antonin tulevaisuudenurasta, vastasi perheenisä riemullisesti hymyillen; "Päätös on tehty, hänhän tahtoo ruveta kauppiaaksi. Ensin hänen täytyy selviytyä kimnaasista, sitten on koko maailma, hänelle avoinna." ja sitten oli laskuneuvos olevinaan, kuin olisi päästötodistus kimnaasista ollut avain kaiken maailman kunniasijoille. Mutta sydämessään häntä hiukan arastutti saattaa tuota perheunelmaa edes hiukkasenkaan lähemmäksi todellisuutta.

Sitten tuli perheessä synkeä päivä, jolloin talon akkunaluukut pysyivät kauan suljettuina, palvelustyttö juoksenteli silmät punaisina portaita ylös ja alas, lääkäri tuli ja pudisteli päätään ja vanha herra piteli vaimonsa vuoteen ääressä samettista patalakkiaan ristiinpantujen käsiensä välissä, sillä aikaa kuin hänen poikansa makasi nyyhkyttäen polvillaan saman vuoteen edessä ja laski sille kiharapäänsä, jota kuolevan äidin käsi yritti vielä kerran silitellä. Kolme päivää sen jälkeen rouva laskuneuvoksetar saatettiin hautaan, ja vanha herra ja Anton istuivat illalla hautauksen jälkeen kalpeina ja kahdenkesken toisiaan vastapäätä. Anton hiipi tavan takaa ulos karviaispensaiden taa itkeäkseen siellä hiljaisuudessa katkeraa suruaan, ja vanha herra nousi tuon tuostakin tuoliltaan ja kävi makuusuojaan, missä valkea uudinverho vielä riippui molempine töyhtöineen, ja hänkin itki sydämensä haikeutta. Nuorukainen sai pitkän itkun jälkeen punaiset poskensa takaisin, mutta vanha herra ei tullut enää voimiinsa. Hän ei valitellut lainkaan; hän poltteli piippuaan kuten ennenkin, harmitteli yhä vieläkin, kun kahvinhinnat painuivat alas; mutta, piippu ei maistunut enää entiseltä, eikä harmittelukaan ollut entisen kaltaista. Usein hän katseli poikaansa miettiväisesti ja surullisesti, eikä nuorukainen osannut arvata, mikä isän teki niin huolestuneeksi. Mutta kun vanha herra taasen eräänä sunnuntai-iltana oli kysynyt pojaltaan, tahtoiko hän yhä vieläkin ruveta kauppiaaksi, ja Anton oli sadanteen kertaan vakuuttanut, että juuri siksi hän tahtoikin tulla eikä miksikään muuksi, niin nousi vanha herra päättäväisesti pystyyn, huusi palvelustyttöä ja käski tämän tilaamaan seuraavaksi aamuksi myötyrikyydin pääkaupunkiin. Hän ei tunnustanut pojalleen, mistä syystä hän oikein lähti näin tavattomalle matkalle. Ja syytä hänellä oli vaietakin, poloisella vanhalla herralla! Sillä vaikka hän olikin kahdenkymmenen vuoden mittaan ylpeillyt mahtavasta kauppiasystävästään, niin oli häneltä kuitenkin aina puuttunut rohkeutta käydä omassa persoonassaan kauppiaan eteen ja pyytää tältä konttoripaikkaa pojalleen. Hänen mielitekonsa tuntui hänestä itsestäänkin ylen julkealta, ja hänen oikeutensa toivottuun paikkaan tuiki vähäiseltä. Usein hän oli ollut aikeissa lähteä sinne ja aina lykännyt matkan toiseen kertaan, kunnes huoli pojasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen arkuutensa.

Kun hän seuraavana päivänä hyvin myöhään palasi pääkaupungista, oli hän vallan toisenlaisella päällä, onnellisempi kuin konsanaan puolisonsa kuoleman jälkeen. Hän sai poikansa, joka odotteli häntä aavistelevan jännityksen lumoissa, aivan haltioihin kuvailemalla hänelle suuren kauppaliikkeen uskomattomia ihanuuksia ja mahtavan kauppiaan hänelle osottamaa ystävällisyyttä. Hänet oli käsketty päivälliselle, hän oli syönyt hyypänmunia, hän oli juonut kreikkalaista viiniä ystävänsä kellarista, viiniä sellaista, jonka rinnalla Ostraun majatalon parhainkin rypälemehu oli kuin kitkerätä etikkaa; hän oli saanut lupauksen, että hänen poikansa pääsisi vuoden päästä konttoriin, ja joitakin ohjeita siitä, mitä esivalmistuksia pidettiin suotavina. Jo seuraavana päivänä Anton istui ison laskukirjan ääressä ja määräili rajattomalla vallalla satojentuhansien Englannin puntien käyttämistä, jotka hän vaihtoi milloin Rheinin guldeneiksi, milloin Hampurin pankkomarkoiksi, milloin taasen antoi niiden hulmuta ympäri maailmaa Brasilian milreisinä, kunnes vihdoin sijoitti ne Meksikon valtionarvopapereihin, joille hän yllättävällä varmuudella laski jos jonkinlaista korkoa aina kymmeneen prosenttiin saakka. Koottuaan tällä tapaa itselleen melkoisen omaisuuden hän lähti puutarhaan, kädessään pieni ohkainen kirja, joka kansilehdellään lupasi tehdä hänestä neljässä viikossa aito englantilaisen. Siellä hän saksalaisten varpusten ja peippojen kauhuksi yritteli ääntää a:ta ja muita rehellisiä kirjaimia kaikella mahdollisella tapaa, paitsi sillä, joka kirjaimen luonteen ja laadun mukaan oli sille ominainen.

Siten vieri jälleen vuosi, Anton oli juuri täyttänyt kahdeksannentoista vuotensa ja suorittanut erotutkintonsa; silloinpa eräänä aamuna akkunaluukut saivat vielä kerran pysyä suljettuina, jälleen juoksenteli palvelustyttö itkettynein silmin huoneiden läpi, ja jälleen pudisteli yölamppu tyytymättömänä ja murheellisena tulista hattuaan. Tällä kertaa vanha herra itse makasi vuoteessa ja Anton istui sen ääressä, pidellen molemmin käsin kiinni isänsä kädestä. Mutta vanha herra ei antanut pidätellä itseään, vaan kuoli niin pian kuin hänelle oli mahdollista, siunattuaan ensin poikansa moneen kertaan. Moniaan päivän äänekkään tuskan jälkeen Anton seisoi yksin äänettömässä asunnossa, orpona, uuden elämän kynnyksellä.

Vanha herra ei ollut suotta ollut laskuneuvos: hänen taloutensa oli mallikelpoisessa järjestyksessä, hänen sangen vähäiset jälkiperunsa olivat merkityt kirjoituspöydän salalaatikossa säilytetylle paperille pennistä penniin; kaikki mitä palvelustyttö kuluneena vuonna oli särkenyt tai hukuttanut, oli myöskin merkitty asianomaiseen kohtaan ja vähennetty hänen palkastaan; joka asian suhteen oli määräyksiä annettu; löytyipä suurkauppiaalle osotettu kirjekin, jonka vainaja oli vielä viimeisinä elonpäivinään kirjoittanut vapisevalla käsialalla; uskollinen perheenystävä oli määrätty Antonin holhoojaksi ja valtuutettu myymään talon ja puutarhan ja kaiken, mitä niissä oli; ja Anton astui, neljä viikkoa isänsä kuoleman jälkeen, eräänä varhaisena kevätaamuna isänkodin kynnyksen yli, jätti sen avaimen holhoojan käteen, luovutti matkatavaransa kyytimiehen hoteisiin ja ajoi pikkukaupungin portista ulos pääkaupunkia kohti, taskussaan isän suurkauppiaalle osoittama kirje.

2.

Vasta niitetty heinä näivettyi jo puolipäivän helteessä, kun Anton erosi ostraulaisesta naapurista, joka oli saattanut hänet viimeiselle kyytiasemalle pääkaupungin läheisyydessä, ja lähti sitten navakasti astelemaan maantietä pitkin. Oli hymyilevä kesäpäivä, niityllä helisi niittomiehen kovasin viikatteenterää vastaan, ja ylhäällä ilmassa piti väsymätön leivonen iloaan. Vaeltajan eteen levisi tasainen, suunnaton maisema, hänen takanaan piirteli etäisen vuoriston sininen juova taivaanrantaa. Pieniä puroja, joita lepät ja pajupensaat paarsivat, solisi iloisesti niittyjen poikki, jokainen puro muodosti oman niittynotkelmansa, jota kultaiset viljapellot reunustivat molemmilta puolilta. Joka haaralla kohosi maaperästä heleänvalkoisina paistavia kirkontorneja, kullakin ympärillään ryhmä ruskeita ja punaisia kattoja ja jokainen metsäseppelten kaartama. Monissa kylissä voi uljaasta puukujanteesta ja tavallista isommasta katosta päätellä ison herraskartanon sijaitsevan, joka kylän muihin taloihin verrattuna oli kuin jykevä paimenkoira villavan lammaskatraan vierellä.

Anton riensi eteenpäin, kuin olisi hänellä ollut vieterit jaloissa. Hänen edessään aukeni tulevaisuus, yhtä päivänpaisteinen kuin nuo kultaiset elovainiot, elämä täynnä sädehtiviä unelmia ja silmukoivia toiveita. Ahtaassa kotituvassa vietetyn suruajan jälkeen hänen sydämensä taas ensi kertaa sykki voimakkain iskuin; nuoruudenvoiman tarmossa hänen silmänsä säteilivät ja suu vetäytyi itsestään nauruun. Kaikki hänen ympärillään loisteli, tuoksui ja aaltoili kuni sähköisessä tulessa; pitkin siemauksin hänen keuhkonsa joivat kukoistavasta maaperästä huumaavia tuoksuja. Missä hän kedoilla yhdytti niittomiehen, huusi hän tälle kohta hyvän päivän, ja hyvän päivän kajautti jokainen solakalle nuorukaiselle vastaan. Pelloilla nuokkuilivat raskaat tähkät huojuvain korsiensa nenissä häntä kohti, ne kumartelivat ja tervehtivät nekin häntä, ja niiden katveessa sirisivät lukemattomat heinäsirkat riemullista kesälauluaan: "Hauskaapa, hauskaa on elää päivänpaisteessa!" Raidan oksilla istui varpusparvi, eivätkä nuo ketojen pienet vapaaherrat kavahtaneet pakoon, vaikka hän jäi seisomaan puun eteen, ne päinvastoin vain kurkottivat kaulojaan häntä kohti ja kirskuttivat: "Päivää päivää, matkamies, minne matka, minne matka?" Ja Anton vastasi hiljaa: "Suureen kaupunkiin, isoon elämään." "Onneksi olkoon", huusivat varpuset, "lähde painamaan, lähde painamaan!"

Anton oikaisi niityn halki kulkevaa jalkapolkua myöten, kulki puron poikki vievän sillan yli ja näki edessään pienen metsikön, jossa risteili siroja sorateitä. Yhä enemmän rupesi metsikkö näyttämään hyvinhoidetulta puistolta, vaeltaja kiersi moniaiden isojen vanhojen puiden ympäri ja joutui avaran ruohoaukean reunaan. Sen takana kohosi herrastalo, jossa oli pieni torni molemmissa päissä ja keskellä päätyä ulkoparveke. Voi arvata, että parvekkeelta näki ruohoaukean yli ja metsikköön hakatun aukean läpi etäisen vuorijonon ihanat piirteet. Tornien kupeita kapusi köynnösruusu ja villiviini korkeutta kohti, ja parvekkeen alla avautui ovi kutsuvasti eteissaliin, joka oli koristettu heleän värisillä kukkakimpuilla. Se ei ollut mikään mahtaileva herraskartano, ympäristössä oli monta paljon isompaa ja kauniimpaa; mutta kuitenkin vaikutti näkemänsä mahtavasti Antoniin, joka oli kasvanut pikkukaupungissa ja vain ani harvoin saanut läheltä nähdä tilanomistajan rattoisaa hyvinvointia. Kaikki tuntui täällä hänestä niin mahdikkaalta ja suurenmoiselta! Sirosti muovaillut kukkapenkereet keskellä ruohokentän samettipintaa, ansarikasvien kirjavat ryhmät, kaikki se heleä luonnollinen koristelu, jolla puutarhurin käsi oli ympäröinyt herraskartanon, vaikutti tyynen kesäpäivän kirkkaassa puhtaudessa kylpien hänen mieleensä kuin unelmoitu kuva jostakin kaukaisesta ihmemaasta. Onnellinen nuorukainen hurmautui näkemästään niin, että hän istahti tien viereen seljapuun katveeseen ja tuijoitti haltioissaan pitkät ajat edessä leviävään ihanaan kuvaan. Kuinka onnelliset mahtoivatkaan ne ihmiset olla, joiden oli sallittu asua täällä, kuinka ylväät ja jalot he olivatkaan. Ruohoaukeaman tällä puolen oli kauniita kukkia ja isoja puita, toisella puolen arvatenkin avara karjapiha navettoineen ja tallineen ja niissä paljon hevosia, jykeviä nautoja ja epälukuisia hienovillaisia lampaita. Sillä jo ennen puistoon käymistään oli Anton eräässä aitauksessa nähnyt joukon varsoja ja ilokseen katsellut niiden lystillisiä hyppyjä. Kunnioitus kaikkea kohtaan, mikä maailmassa oli upeata ja esiytyi varmalla ja itsetuntoisella ryhdillä, oli köyhän laskuneuvoksen pojalle synnynnäistä, ja kun hän nyt tuon häntä ympäröivän loiston ja komeuden keskellä, josta hän iloitsi puhtain sydämin, ajatteli itseään, tunsi hän olevansa perin mitätön olento, samanarvoinen yhteiskunnallinen loisolio kuin tuo peukaloinen tuolla, jota tuskin ruohikosta erotti. Tahtomattaan hän vei käden taskuunsa ottaakseen esiin käsineensä. Ne olivat keltaisesta liinalangasta, ja hänen hyvä äitinsä oli sanonut, että ne näyttivät aivan kuin silkkisiltä, ja silkkikäsineet olivat Ostraussa korkeimman ylellisyyden tunnusmerkki. Poika parka veti ne käsiinsä varmana siitä, että hän nyt oli edes vähänkin nykyisen ympäristönsä arvoinen.

Kauan hän istui siinä syvän hiljaisuuden vallitessa; ja vihdoin tuli liikettäkin tuohon äänettömään kuvaan. Talon parvekkeelle astui avoimesta ovesta siro naishahmo, puettuna leveähihaiseen, heleänväriseen kesäpukuun ja tukka laitettuna siihen miellyttävään kuosiin, jonka Anton tunsi vanhoista rokokoo-ajan kuvista. Hän voi selvästi erottaa tulijan hienopiirteiset kasvot ja silmäin kirkkaan katseen, joka oli suunnattu parvekkeen alla leviävälle ruohokentälle. Vallasnainen seisoi kaiteeseen nojautuen liikkumatonna kuin kuvapatsas, ja Anton katseli häntä kunnioittavan hartauden täyttämänä. Vihdoin lennähti avoimesta ovesta esiin kirjava papukaija, joka istahti vallasnaisen kädelle ja antoi hänen hyväillä itseään. Tuo loistavahöyheninen lintu herätti Antonin ihailua. Ja kun papukaijaa seurasi melkein täysikasvuinen tyttö, joka kietoi hyväillen käsivartensa vallasnaisen kaulaan, ja kun tämä lempeästi painoi tytön poskea omaa poskeansa vasten ja kun papukaija lenteli molempain naisten päitten päällä ja kovaa kirkuen asettui vuoroin toisen, vuoroon toisen olkapäälle, kävi Antonin harras ihailu ja kunnioitus niin ylivoimaiseksi, että hän punastui väkevästä mielenliikutuksesta ja painautui syvemmälle pensaan pimentoon.

Hän ajatteli molempia parvekkeella näkemiään kauniita naishahmoja ja lähti astelemaan joustavin askelin kuin ainakin mies, jolle on jotain hauskaa ja iloista tapahtunut, leveätä soratietä takaisin päästäkseen jälleen ulos puistosta. Silloin hän kuuli takaansa hevosen hirnahduksen. Nuorempi hänen äsken näkemistään naisista tuli siellä mustalla ponyhevosella ratsastaen; varmasti istui tuo solakkavartinen tyttö satulassa ja käytti päivän varjoaan ratsupiiskana. Ostraun naispuolisella maailmalla ei ollut tapana ratsastella pienillä hevosilla. Vain kerran oli Anton nähnyt sirkusratsastajattaren, joka punaisiksi maalatuin poskin ja hyvin pitkään punaiseen hameeseen puettuna oli ison mustapartaisen herran rinnalla ratsastanut kaupungin kaduilla, veikeä ilvehtijä edellään, ja oli pysähtynyt jokaiseen kadunkulmaan, jossa hänen hevosensa teki ilmahyppyjä ja ilvehtijä lasketteli sanomattoman hullunkurista lorua ympärille kokoutuneelle nuorisolle. Jo silloin hän oli sanomattomasti ihaillut uljasta ratsastajatarta, ja nyt jos milloinkaan hän oli miestä tuntemaan samaa ihailua vielä paljon korkeammassa määrässä. Hän jäi seisomaan ja kumarsi syvään ja kunnioittavasti ratsastajattarelle. Tämä vastasi tervehdykseen sirosti nyökäten, pysäytti sitten äkkiä hevosensa ja pysyi häneltä ystävällisesti: "Etsittekö täältä jotakin? Ehkä haluatte puhutella isääni?"

"Pyydän anteeksi", sanoi Anton mitä syvimmän kunnioituksen sävyllä. "Todennäköisesti olen joutunut tielle, jolla vieraiden ei ole lupa kulkea. Tulin jalkapolkua myöten niittyjen yli, enkä nähnyt missään porttia tai aitaa."

"Portti on sillalla, ja se on päivisin auki", ilmoitti neitonen katsahtaen laupiaasti Antoniin; sillä kun nelitoistavuotiaiden neitosten on vain aniharvoin sallittu herättää toisissa ihmisissä syvän kunnioituksen tunteita, niin teki Antonin ylenmääräinen kunnioitus tälle neitoselle sanomattoman hyvää.

"Kun kerta olette puistossa, niin ettekö tahdo katsella täällä ympärillenne? Olemme iloiset, jos puistomme teitä miellyttää", hän lisäsi arvokkaasti.

"Olen jo ollut niin julkea", vastasi Anton jälleen kumartaen; "kävin aina tuolla ylhäällä linnan edessä olevan ruohikon reunalla asti. Siellä vasta oli kaunista!" huudahti innostunut poika rehellisesti.

"Niin", sanoi nuori vallasneiti, yhä vielä pidätellen pikku ratsuaan; "äiti itse on antanut puutarhurille kaikesta ohjeet."

"Siis se armollinen rouva, joka tuonaan seisoi parvekkeella, oli teidän äiti rouvanne?" kysyi Anton ujosti.

"Ah! Oletteko kuunnellut meitä?" huudahti impynen ja silmäsi häneen ylväästi. "Tiedättekös, että se ei ollut kauniisti tehty?"

"Älkää siitä minulle suuttuko", pyysi Anton nöyrästi; "minä peräydyin kohta takaisin, mutta se näytti niin ihmeen kauniilta. Te molemmat vallasnaiset vastakkain, ja kukkivat ruusut ja rehevät viininlehvät ympärillänne. Sitä näkyä en tule koskaan unhottamaan", hän lisäsi vakavasti.

"Hänhän on oikein herttainen!" ajatteli neitonen itsekseen. "Koska te kerran olette nähnyt jo niin paljon puistostamme", sanoi hän ääneen hyvänlaisen alentuvasti, "niin pitää teidän myöskin käydä näköalapaikalle. Minä ratsastan sinne — jos tahdotte seurata minua."

Anton seurasi ylen onnellisena. Neitonen puhutteli hevostaan, niin että se kulki käyden, ja näytteli selitellen Antonille isoja puuryhmiä ja maiseman monia kauniita näköaloja; tällöin hän suureksi osaksi luopui entisestä majesteetillisuudestaan ja kävi oikein puheliaaksikin. Pian haastelivat molemmat niin vapaasti kuin olisivat olleet vanhoja tuttuja. Vihdoin laskeutui neitonen satulasta, kun tiellä olevat portaat antoivat hänelle siihen sopivan aiheen, ja talutti hevosta ohjaksista; sitten rohkeni Anton sivellä mustan juoksijan kaulaa, minkä pony salli mielellään tapahtua, alkaen vuorostaan haistella vieraan taskuja.

"Se luottaa teihin", sanoi neitonen, "se onkin oikein viisas eläin." Hän heitti ohjakset ponyn kaulalle ja läimähytti sitä lautaselle, jolloin ratsu lähti lyhyttä laukkaa nelistämään tiehensä. "Kohta tulemme kukkatarhaan, ja sinne se ei saa tulla; se juoksee nyt takaisin talliin, se on tottunut siihen."

"Tuo ponyhan vasta on oikea ihme-eläin", huudahti Anton katsellen hevosen perään.

"Minä olen sen lemmikki", sanoi neitonen myöntyvästi, "se tottelee minua yhdellä sanalla." Antonin mielestä ponyn kiintymys oli vallan paikallaan; hän otaksui papukaijan olevan yhtä kiltin ja oli taipuvainen väittämään, että kaikkien muidenkin luontokappalten maan päällä täytyi olla yhtä tottelevaiset hänen nykyiselle saattajattarelleen.

"Luulenpa teidän olevan syntyänne jalosukuinen", sanoi nuori vallasneitonen äkisti, nojasi päivän varjonsa puunrunkoon ja silmäili Antonia pikkuviisain katsein.

"En ole", vastasi laskuneuvoksen poika surullisesti; "isäni kuoli neljä viikkoa sitten, ja hyvän äitini kuolemasta on jo kokonainen vuosi, niin että nyt olen aivan yksin ja matkalla pääkaupunkiin." Hänen huulensa värähtelivät, kun hän muisteli viimeistä suruaan.

Säikähtäen näki neitonen vieraan kasvoilta kuvastuvan tuskan. "Te herra parka!" hän huudahti liikutettuna ja hämillään. "Joutukaahan nyt, niin näytän teille vielä jotakin. Nämä tässä ovat kevätlavoja; tässä on mansikkapenkki, ehkä siellä on vielä joitakin marjoja. — Frans, tuokaahan tänne lautasella mansikoita", hän huusi puutarhurille. Frans tuli aika joutua. Terhakasti neitonen tarttui lautaseen ja tarjosi leppeästi hymyillen sankarillemme marjat: "Kas tässä, hyvä herra! Suvaitkaa ottaa nämä minulta. Isäni talosta ei kukaan vieras saa lähteä, ennenkuin on maistanut parasta, mitä vuodenajalla on tarjottavaa. Pyydän, ottakaa", hän pyyteli hartaasti.

Anton otti lautasen käteensä ja katsoi kostein silmin ystävälliseen vallasneitoseen.

"Minä syön teidän kanssanne", sanoi tämä ja otti pari marjaa. Sitten
Anton tyhjensi kuuliaisesti lautasen.

"Nyt minä vielä saatan teidät ulos puutarhasta", sanoi nuorineiti. Puutarhuri avasi kunnioittavasti pienen sivuportin, ja neitonen saattoi matkamiehen lammikoille, jolla vanhoja ja nuoria joutsenia uiskenteli.

"Nehän tulevat meitä kohti", huudahti Anton ihastuneena.

"Ne tietävät, että minulla on taskussani niitä varten jotakin", sanoi hänen saattajansa ja irroitti rannalla olevan ruuhen köydestä. "Istukaa veneeseen, herrani, minä vien teidät ylitse. Tuolla toisella rannallahan alkaa teidän tienne."

"Enhän toki saa teitä niin paljon vaivata", sanoi Anton ja arasteli käydä ruuheen.

"Älkää tinkikö", komensi neitonen, "teen sen mielelläni." Hän istui perätuhdolle ja meloi kevyellä airolla ruuhta taitavasti eteenpäin. Siten kulkivat he verkalleen lammikon poikki, joutsenet jonona perässään. Neitonen taukosi tuontuostakin soutamasta ja heitti niille leivänpalasia.

Anton istui autuaallisten tunteiden valtaamana tyttöä vastapäätä. Hän oli kuin lumoissa. Edessä puiden tumma vihannuus, ympärillä kirkas vedenpinta, joka hiljaa liplatteli ruuhen keulaa vastaan, vastapäätä nuoren lautturin solakka varsi, sädehtivät sinisilmät ja jalomuotoiset kasvot, joita lempeä hymy kirkasti, ja takana joutsenten parvi, tämän lammen valtiattaren valkea seurue. Se oli kuin unelma — unelma niin suloinen, kuin vain nuori mieli voi uneksia.

Ruuhi iski vastakkaiseen rantaan, Anton nousi maihin ja huudahti: "Hyvästi jääkää!" ja tahtomattaan hän kurotti kätensä neitoselle. "Hyvästi jääkää", sanoi tämäkin ja kosketti hänen kättään sormenpäillään. Sitten hän käänsi ruuhen ympäri ja meloi hitaasti takaisin. Anton juoksi ruohikkokentän yli korkeammalla sijaitsevalle maantielle ja kääntyi sieltä katselemaan jälelleen. Ruuhi laski erään puuryhmän luo, neitonen käännähti vielä kerta häntä kohti ja katosi sitten puiden taa. Iloisesti lepatteli lippu pikku tornissa, heleänä loisti päivänpaiste ruskeata seinämuuria kiertelevillä köynnöskasveilla.

"Niin luja, niin ylväs", puheli Anton itsekseen.

"Vaikka löisit tuolle paroonille pöytään satatuhatta taaleria, ei hän sittekään antaisi sinulle tuota hovia, jonka on perinyt isältään", sanoi terävä ääni Antonin selän takana. Tämä käännähti vihaisena ympäri, taikakuva katosi, hän huomasi seisovansa pölyisellä valtatiellä. Hänen vieressään seisoi raidanrunkoon nojaten nuori veitikka, risaiset vaatteet yllään, pieni mytty kainalossa ja silmissä huolettoman häpeämätön irve.

"Sinäkö se olet, Veitel Itzig?" huudahti Anton, tuntematta suurtakaan iloa tapaamisesta. Nuori Itzig ei ollut juuri mikään kaunis nähtävyys; laiha ja kalpea, pää punertavan kähärätukan peittämä, yllä vanha mekko ja risaiset housut — sanalla sanoen kulkijain sellainen, joka paremminkin viehätti santarmin silmää kuin muiden matkamiesten. Hänkin oli kotoisin Ostrausta ja oli ollut Antonin toveri porvarikoulun aikoina. Antonilla oli silloin ollut tilaisuutta kerkeällä mielellään ja urheilla pikku nyrkeiltään suojella juutalaispoikaa toisten toverien pahoinpitelyltä ja sen kautta hankkia itselleen mieluisa itsetunto sorretun viattomuuden pelastajana. Varsinkin kerran eräässä huimassa koulukahakassa, jossa Itzigiä oli läskimakkaralla härnäilty epätoivon partaalle saakka, oli Anton niin uljaasti ajanut tämän asiata, että sai itsekin loven päähänsä, jonka jälkeen kiusanhenget olivat itkien ja vihasta pärskyen vetäytyneet kirkon taa ja itse pistäneet riidanalaisen makkaran poskeensa. Siitä päivästä lähtien Itzig oli osottanut jonkinlaista kiintymystä Antoniin, jonka merkkinä oli, että hän antoi suojelijansa auttaa häntä vaikeissa koulutehtävissä ja välistä näpisti voileivän tämän eväskääröstä. Anton oli kuitenkin sietänyt tuota epämiellyttävää nulikkaa rinnallaan, koska hänestä oli mieltäylentävää pitää holhokkia, vaikkakin holhokin epäiltiin varastelevan koulukyniä ja myyvän ne sitten jälleen niille, joilla oli rahaa millä maksaa. Viime vuosina molemmat nuorukaiset olivat sangen vähän nähneet toisiaan, parahiksi sen verran, että Itzigillä oli ollut tilaisuutta verestää vanhoja koulumuistoja pienillä pilapuheilla ja pistoksilla.

"Ihmiset sanovat sinun menevän suureen kaupunkiin oppimaan kaupantekoa", jatkoi Veitel loruaan. "Siellä saat oppia, kuinka tötteröitä pyöräytetään ja siirappia mitataan vanhoille akoille. Minäkin olen menossa kaupunkiin, mutta minä tahdon siellä saavuttaa onneni."

Anton vastasi haluttomasti toisen julkeaan loruiluun, rypistäen varsinkin kulmiaan tuttavalliselle sinuttelulle, jota alkeiskoulun aikainen toveri vielä yhä rohkeni käyttää häntä puhutellessaan; "No, lähde siitä sitten etsimään onneasi, äläkä pysyttele minun kintereilläni."

"Eipä tässä kiirettä ole", vastasi Veitel huolettomasti; "odotanpahan kunnes sinäkin joudut lähtemään, jollet vain huonoksu minun vaatteitani." Tästä vetoamisesta Antonin ihmisrakkauteen oli seurauksena, että hän salli vaieten epämieluisen toverin jäädä pariinsa. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen linnaan ja lähti sitten äänettömästä päästä tarpomaan maantietä eteenpäin, Itzig koko ajan puolen askeleen päässä kintereillään. Vihdoin Anton kääntyi tämän puoleen ja tiedusti linnan isännän nimeä.

Vaikkakaan Veitel Itzig ei kuulunut hovinherran läheiseen seurustelupiiriin, oli hän kuitenkin osannut laittautua tämän tallipojan uskotuksi tuttavaksi; sen kautta hän oli päässyt hyvin perille vapaaherran taloudellisista ja perheellisistä oloista. Hän kertoi Antonille, että paroonilla oli vain kaksi lasta, mutta sen sijaan erinomainen lammaskarja ja suuri velaton tila. Poika oli kotoa poissa koulussa. Nähdessään Antonin kuuntelevan suurella mielenkiinnolla sanoi Itzig viimein; "Jos tahdot saada itsellesi tuon paroonin hovin, niin minä ostan sen sinulle."

"Kiitos vain", vastasi Anton kylmästi; "äskenhän juuri sanoit, ettei hän sitä tahdo myydä."

"Jollei joku tahdo myydä, niin hänet on pakotettava myymään", huusi
Itzig.

"Ja sinäpä oletkin paras mies pakottajaksi", sanoi Anton.

"Lienenpä minä tahi joku toinen, mutta jokaiselta ihmiseltä saa ostetuksi, mitä hänellä on vain antaa. On olemassa resehti, jonka avulla saa valtoihinsa kenen tahansa, jolta tahtoo jotakin saada, vaikka tämä ei tahtoisi antaakaan."

"Pitääkö hänelle sitten antaa noitajuoma", kysyi Anton ylenkatseellisesti, "vaiko taikayrtti?"

"Tuhannen kultataalerin yrtti on nimeltään se taikayrtti, jonka avulla saa paljon aikaan maailmassa", vastasi Veitel, "mutta kuinka vähäinenkin mies voi saada haltuunsa sellaisen tilan kuin tuon paroonin hovi on, kas se on salaisuus, josta vain aniharvat ovat perillä. Kellä se salaisuus on tiedossaan, hänestä tulee suuri mies, sellainen kuin Rotschild, jos hän saa vain tarpeeksi kauvan elää."

"Ja jollei hän sitä ennen joudu tyrmään", huomautti Anton.

"Eikä joudukaan!" intti Veitel. "Kun minä saavun kaupunkiin oppimaan, niin lähden ylt'ympärinsä etsimään tuota salattua tietoa, sillä se on kirjoitettu paperille. Joka ne paperit saa käsiinsä, siitä tulee mahtava mies, ja minä tahdon niitä etsiä siksi kunnes löydän."

Anton silmäili syrjäkarin matkatoveriaan, kuin olisi epäillyt tätä vähän löylynlyömäksi, ja sanoi viimein surkutellen; "Et sinä sellaisia papereita mistään löydä, Veitel parka."

Mutta Itzig jatkoi itsepäisesti loruaan, tunkeutuen aivan kiinni Antoniin: "Mitä sinulle nyt sanon, sitä sinä et saa kertoa kellekään. Nuo paperit ovat olleet meidän kaupungissamme, joku sai ne käsiinsä vanhalta kuolevalta kerjäläiseltä, ja hänestä tuli mahtava mies. Vanha reppuri antoi ne hänelle eräänä yönä, kun toinen rukoili hänen vuoteensa ääressä karkoittaakseen kuolon enkelin lähettyviltä."

"Ja tunnetko sinä sen miehen, jolla paperit nyt on hallussaan?" kysyi
Anton uteliaana.

"Vaikkapa tuntisinkin, niin en kuitenkaan sanoisi" vastasi Veitel viekkaasti; "mutta minä aion löytää resehdin. Ja jos sinä tahdot itsellesi tuon paroonin hovin ja hänen hevosensa ja lehmänsä ja kirjavan lintunsa ja tuon tuulihatun tyttärensä, niin minä autan sinua perille vanhasta ystävyydestä ja senvuoksi, että annoit koulussa minun kiusaajilleni selkään."

Anton oli hyvin närkästynyt toverin julkeudesta. "Varo sinä vain, ettei sinusta tule lurjusta, näytät jo olevan hyvällä alulla", hän sanoi tuimasti ja poikkesi kulkemaan tien toista reunaa.

Itzig ei välittänyt sen enempää saamastaan hyvästä neuvosta, vaan vihelteli vain rauhallisesti kulkiessaan. Siten tarpoivat molemmat matkamiehet vaitonaisina tietä eteenpäin, kunnes Itzig lähimpään kylään poiketessa katkaisi äänettömyyden ja jatkoi selostustaan paroonin nimestä ja varallisuussuhteista. Ja tätä opettavaista selontekoa jatkui sitten jokaisessa kylässä matkan varrella, kunnes Anton joutui aivan ihmeisiinsä matkatoverinsa laajoista tilastollisista tiedoista. — Vihdoin mykistyivät molemmat ja katkaisivat viimeisen peninkulman vaihtamatta enää sanaakaan keskenään, vaikka astuivatkin rinnakkain.

3.

Vapaaherra von Rothsattel oli niitä harvoja ihmisiä, joita ei ainoastaan koko maailma kehu onnellisiksi, vaan jotka itsekin pitävät itseään onnellisina. Eräs Rothsattel oli jo ristiretkien aikana ollut mukana itämailla. Ainakin säilytettiin perheessä kirjavaa rokokoo-tyylistä lasipulloa mukamas itämaisena hajupullosena, todisteeksi kantaisän olemassaolosta ja muistoksi ristiretkien hurskaista ajoista. Eräs toinen Rothsattel oli johtanut vuorimiesparven hussilaisia vastaan ja oli koko joukkonsa kera kaatunut omaksi ja Herramme kunniaksi. Edelleen oli muuan Rothsattel ollut vänrikkinä Moritz Saksilaisen armeijassa; häntä pidettiin Rothsattel-Steigbügel nimisen sivuhaaran perustajana, ja hänen sotaisa muotokuvansa riippui vielä linnan tornihuoneen seinällä. Eräs toinen oli kolmikymmenvuotisessa sodassa taistellut monissa eri armeijoissa sekä omin päinkin; sukutarina tiesi kertoa hänen olleen hyvin paksun herran ja valtavan juomarin, jolla oli voimakas puheenkäyttö ja jokseenkin vapaat tavat. Hän oli sukunsa ensimmäisenä saapunut siihen seutuun, jossa kertomuksemme tulee liikkumaan, ja oli jollakin tapaa saanut haltuunsa hyvän joukon maatiloja. Perheen lapsenhoitajien kesken vallitsi hyvin vanhoista ajoista lähtien se synkkä vakaumus, että tämän paksun herran voi välistä nähdä istuvan kellarissa isolla kaalitynnörillä, ähkien ja voihkaillen kuin rauhattomaksi tuomittu henki ainakin, rangaistukseksi hirvittävistä rikoksistaan naispuolisten aikalaistensa ankaria hyveitä vastaan. Edelleen oli muuan esi-isä ollut keisarillinen neuvos Wienissä; nykyisen omistajan isoisän-isä oli jäykästi mulkoillut vastaan Preussin suuren kuninkaan katseeseen ja oli sen jälkeen saanut laupiaan sanan samaiselta kuninkaalta. Myöskin isoisä oli aikanaan ollut yritteliäs ja suurta huomiota herättänyt kavaljeeri, joka ei kuitenkaan ollut korjannut mitään laakereita armeijassa ja oli senvuoksi ollut pakotettu etsimään niitä kevytjalkaisten naisten kammioista ja pelipöydän äärestä. Valitettavasti olivat hänen tiluksensa tällöin olleet hänelle liikarasituksena ja sulaneet jokseenkin olemattomiin hänen käsistään. Hänen poikansa vihdoin, nykyisen omistajan isä, oli ollut tavallinen yksinkertainen maalais-aatelismies, ei liioin siunattu loistavilla hengenlahjoilla; hän se kuitenkin pelasti pitkällisten riitajuttujen avulla upean maatilan muun omaisuuden auttamattomasta haaksirikosta ja ahersi koko loppuikänsä tehdäkseen siitä velattoman perintökalun jälkeentulevilleen. Rothsattelit olivat vanhastaan olleet siinä maineessa, että he jättivät vankan joukon vesoja jälkeensä, ja perheen ikäpuolen naiset selittivät tämän seikan — itsessään kyllä kiitettävän — olleen ainoana esteenä, ettei tämän mainehikkaan suvun ollut sallittu nähdä yhdeksänsakaraista kreivinkruunua tahi vaikkapa oikein nimellisruhtinaan umpinaista harjavannetta suvun päämiehen vaakunakilvessä. Vastoin perheen vanhaa perinnäistapaa isä siinäkin kohdin osotti vaatimatonta mielenlaatuaan, että jätti jälkeensä yhden ainoan pojan.

Nykyinen hovinherra oli nuorempana palvellut eräässä kaartinrykmentissä, kuten niin sotaisen suvun vesalle sopikin. Hän oli siellä hankkinut itselleen moitteettoman ritarismiehen maineen. Virkatoimensa hän oli kunnolla hoitanut ja ollut erinomainen toveri, harjautunut kaikkiin ritarillisiin avuihin ja ollut luotettava mies kaikissa kunnia-asioissa. Hovitanssiaisissa hän oli niittänyt mainetta ja käskettynä jonkin prinsessan tanssitoveriksi pyörittänyt tätä taidokkaasti parkettilattialla. Kelpo luonnetta hän oli osottanut omaavansa naimalla todellisesta kiintymyksestä köyhän hovineidin, itsessään sangen rakastettavan neitosen, jonka poistuminen hovin katriljeista oli murehduttanut kaikkia miessydämiä. Järkevänä miehenä vapaaherra oli sitten puolisonsa kera vetäytynyt maatilalleen, oli monet vuodet omistautunut miltei yksinomaan perheelleen ja sen kautta tullut siihen edulliseen asemaan, että oli voinut maksaa kaikki rykmentin-aikaiset velkansa ja että hänen menonsa eivät olleet hänen tulojaan suuremmat. Hänen taloudenpitonsa oli mainiosti järjestetty; vaimonsa vähäisillä myötäjäisillä hän oli tämän suureksi iloksi laitattanut kauniin puiston talon ympärille. Vapaaherralla oli viinikellarissaan hyviä pöytäviinejä, tallissa kaksi upeaa vaunuhevosta ja kaksi siroa ratsuhevosta; joka aamu hän katsasti taloustoimia ja ratsasti joka iltapäivä niityilleen ja pelloilleen, pani suurta huolta oivan lammaskarjan ylläpitämiseen ja ylpeili siitä saamastaan runsaasta ja hienosta villasta. Hän oli peräti rehellinen mies ja vielä ikämiehenäkin silmiinpistävän ryhdikäs, hän osasi arvokkaasti ja vieraanvaraisesti isännöidä vierastensa keskuudessa, ja hän rakasti puolisoaan mitämaks vieläkin enemmän kuin ennen kuherruskuukausien aikana. Sanalla sanoen hän oli aatelisen tilanomistajan esikuva. Hän ei ollut suinkaan äveriäs, olipahan vain "viiden tuhannen taalerin mies" kuten oli tapana sanoa, ja hän olisi suotuisina aikoina voinut myydä tilansa paljon suuremmastakin summasta kuin tarkkatietoinen Itzig oli otaksunut. Mutta syystäkin hän olisi sellaista kauppaa pitänyt sulana hulluutena. Kaksi tervettä ja lahjakasta lasta teki hänen kotionnensa täydelliseksi; poika oli aikeissa noudattaa suvun perinnäistapaa ja ruveta sotilaaksi, tyttären piti vielä muutaman vuoden oleilla äitinsä siipien suojassa, ennenkuin lähti suureen maailmaan.

Kuten kaikki ihmiset, joille kohtalo on maalannut vanhoja sukumuistoja vaakunakilpeen ja juurruttanut ne mieleen hamasta kehdosta saakka, oli vapaaherrammekin taipuvainen perusteellisesti ajattelemaan perheensä menneisyyttä ja tulevaisuutta. Isoisän kautta oli saatu se surullinen kokemus, että yksi ainut ala-arvoinen henki pystyy hävittämään, mitä uutterat esi-isät ovat koonneet kultajyviä ja kunniapaikkoja jälkeentulevaistensa hyväksi. Hän olisi senvuoksi mielellään turvannut kartanonsa ikuisiksi ajoiksi sortumisen vaarasta muuttamalla sen majoraatti-tilaksi ja sen kautta tehnyt kevytmielisille jälkeläisille vaikeaksi, ei tosin tehdä velkoja, mutta maksaa niitä. Mutta huolenpito tyttärestään pidätti häntä ottamasta tätä askelta, hänen rehellinen sydämensä ei voinut taipua siihen, että tämä rakastettu lapsi menettäisi perintönsä joidenkin epämääräisten vastaisten Rothsattelien takia. Ja tuska täytti hänen mielensä ajatellessaan, että hänen vanha sukunsa voi jo seuraavan miespolven aikana joutua samaan asemaan kuin jonkin virkamiehen tai rihkamasaksan lapset — tuohon tukalaan asemaan, jossa ihmisen on pakko omin voiminsa hankkia itselleen siedettävä toimeentulo. Hän oli usein yrittänyt tehdä säästöjä vuosituloistaan, mutta nykyinen ajankohta ei sitä todellakaan sallinut; kaikkialla pyrittiin elämään jonkinlaisella loistokkaisuudella ja panemaan entistä enemmän arvoa uljaaseen sisustukseen ja lukemattomiin pieniin jokapäiväisen elämän koruihin. Ja mitä hän suotuisina vuosina oli hiukan säästellyt, se kului aina järkiään pienillä kylpymatkoilla, joita lääkäri väitti välttämättömiksi hänen vaimonsa aran terveydentilan vuoksi. Huoli perheensä tulevaisuudesta askarrutti vapaaherran ajatuksia tänäänkin, kun hän puoliveriratsullaan karautti isoa kastanjapuukujannetta myöten linnaa kohti. Se oli vain pienoinen pilvi, joka hetkeksi pimensi hänen sielunsa päivänpaisteisuutta, ja se katosi kerrassaan, kun hän näki liehuvia hameita kiitävän vastaansa ja tunsi tulijat vaimokseen ja tyttärekseen. Hän hypähti alas satulasta, suuteli lemmikkilastaan otsalle ja sanoi hyväntuulisena vaimolleen; "Meillä on mainio ilma heinänkorjuuta varten, sitä tehdään oikein voimalla ja väellä, ja vouti väittää, ettemme ole vielä koskaan saaneet niin paljon rehua kuin nyt."

"Sinulla on onni puolellasi, Oskar", sanoi paroonitar ja katsahti hellästi miehensä kasvoihin.

"Kuten aina kaikkina näinä seitsemänätoista vuotena, sen jälkeen kuin toin sinut tänne linnanrouvaksi", vastasi puoliso, ja hänen kohteliaisuutensa lähti sydämestä.

"Tänään siitä onkin tosiaan jo seitsemäntoista vuotta", huudahti paroonitar, "ja ne vuodet ovat menneet kuin yksi ainoa kesäpäivä. Me olemme olleet hyvin onnellisia, Oskar." Hän kietoi kätensä miehensä käsivarrelle ja katsoi kiitollisesti häntä silmiin.

"Olleet?" toisti vapaaherra kysyvästi; "luulenpa että sitä vieläkin olemme. Enkä ymmärrä, mikä estäisi meitä vast'edeskin olemasta."

"Älä manaa tulevaisuutta miekkasille", pyysi paroonitar. "Minusta tuntuu monesti, kuin ei näin päivänpaisteinen elämä voisi jatkua ikuisesti; minä tahtoisin nöyrästi paastota siitä, välttääkseni siten kateellisen kohtalon iskuja."

"No", sanoi vapaaherra hyväntuulisesti, "ei kohtalo meitä jätäkään vallan tukistamatta. Ukkosilmoja ei puutu meiltäkään, mutta tämä pikku kätönen manaa ne aina kulkemaan ohitse. Eikö sinulla ole tarpeeksi harmia taloudestasi, lastesi hullutteluista ja välistä kotityrannistasikin, jotta kaipaat lisää sellaista?"

"Sinä rakas tyranni!" huudahti paroonitar. "Minä kiitän sinua tästä onnesta. Ja kuinka sydänpohjia myöten minä sitä tunnenkaan! Yhä vieläkin näiden seitsemäntoista vuoden perästä olen ylpeä siitä, että minulla on niin komea aviomies, niin kaunis linna ja niin iso maatila, missä jokainen jalanala maata kuuluu minullekin. Kun sinä toit taloosi minut, köyhän neidin, jolla oli omaisuutta vain hameet yllä ja korulipas, jonka ruhtinaallisen isäntäväkeni suopeus minulle lahjoitti, niin silloin vasta opin tuntemaan, mikä autuas osa on saada vallita emäntänä omassa talossa ja olla alistumatta kenenkään toisen tahtoon kuin rakastetun aviomiehen."

"Olethan kuitenkin luopunut paljosta minun tähteni", sanoi vapaaherra. "Usein olen peljännyt, että tämä maalaiselämämme kävisi liian pieneksi ja yksinäiseksi sinulle, prinsessa vainajan suosikille."

"Siellä minä olin palvelijatar, täällä olen valtiatar", sanoi paroonitar. "Pukujani lukuunottamatta minulla ei ollut mitään, jota olisin voinut sanoa omakseni. Alati vain kierrellä hovineitien ikävissä suojissa, joka ilta olla tuomittu tekemään viimeiset palvelukset ja koko ajan tuntea tuskallisesti, että sellaista menoa tulisi jatkumaan, kunnes noissa iankaikkisissa hovihuvituksissa harmaantuisi — sellaista minun oli oloni, ilman omaa, omintakeista elämää! Tiedäthän, että se usein peräti masensi minut. Täällä eivät huonekalujemme päälliset ole raskaista silkkikankaista, eikä meidän salissamme ole ainuttakaan malakiittipöytää, mutta kaikki, mitä talossamme on, kuuluu minulle." Hän kietoi käsivartensa vapaaherran kaulaan: "Sinä kuulut minulle, lapsemme, linnamme, hopeaiset kynttiläjalkamme."

"Uudet jalat ovat vain sekoitusmetallia", huomautti vapaaherra.

"Sitä ei kukaan huomaa", vastasi hänen puolisonsa hilpeästi. "Ja kun katselen posliinisia pöytäastioitamme ja näen niiden laidassa sinun ja minun vaakunat, niin maistuvat meidän kaksi ruokalajiamme minulle kymmentä kertaa paremmalta kuin hovin moninaiset herkut. Ja varsinkin kun niitä tarjottiin suurina hovijuhlina meidän hovilaisten omassa pöydässä, jossa jokainen tunsi toisensa ikäviin saakka ja jokainen oli toisista aivan pakahtuakseen välinpitämätön."

"Sinä olet todellakin loistava esimerkki vähääntyytymisestä", sanoi vapaaherra. "Sinun ja lastemme takia tahtoisin, että tämä tila olisi kymmentä kertaa suurempi ja tulomme sitä mukaa, ja että kykenisin sinua varten, rouva markiisitar, pitämään kantapojan ynnä taloudenhoitajattaren lisäksi pari hovineitiä."

"Neideistä ei Herran nimessä puhettakaan", pyyteli paroonitar, "ja mitä kantapoikaan tulee, niin sellaistahan ei tarvitse, kun on aina tarjona niin huomaavainen ritari kuin sinä olet".

Sitten lähti vapaaherra hyväntuulisena astelemaan molempain naisten välissä linnaan päin. Lenore oli tällävälin vallannut hänen ratsunsa ohjakset ja puhutteli hevosta ystävällisesti, jotta se koettaisi välttää nostamasta pölyä ilmaan tieltä.

"Tuollahan on oudot vaunut, onko vieraita tullut?" kysyi vapaaherra heidän pihaa lähestyessään.

"Se on vain Ehrenthal", vastasi paroonitar, "hän odottelee sinua ja on jo tuhlannut koko varastonsa kauniita puheenparsia meille; Lenore yritti vallattomuudessaan pitää häntä pilanaan, niin että parahiksi sain tytön korjatuksi pois hänen seurastaan. Tuon lystillisen miesparan tuli oikein paha olla tyttö hepsakan häntä liehitellessä."

Vapaaherran suu meni hymyyn. "Minulle hän on sentään mieluisin koko liikemiesluokasta", hän sanoi; "hän osaa ainakin käyttäytyä siedettävästi, ja pitkäaikaisissa liikesuhteissamme olen huomannut hänet aina luotettavaksi mieheksi. — Hyvää päivää, herra Ehrenthal, mikä asia teidät nyt on saattanut minun puheilleni?"

Herra Ehrenthal oli lihavan tanakka mies parhaissa ikävuosissaan, mutta hänen kasvonsa olivat kuitenkin liian pyöreät, keltaiset ja viekkaat ollakseen kauniit; hänellä oli lyhyet säärystimet kenkien päällä ja paidan rinnassa timanttinen rintaneula; syvään kumarrellen ja hattuaan heilutellen hän astui lehtokujannetta myöten paroonia vastaan.

"Palvelijanne, armollinen herra", hän sanoi ja hymyili kunnioittavasti. "Vaikka mitkään liikeasiat eivät minua olekaan tänne tuoneet, niin pyydän teidän, herra parooni, kuitenkin sallimaan, että saan toisinaan käydä katsastamassa teidän kartanonhoitoanne, sillä se on minun sydämeni ihastus. Minä tunnen kerrassaan lepoa ja virkistystä työstäni, kun tulen teidän hoviinne. Eläimet ovat täällä kaikki niin kiiltävät ja hyvin ruokitut, ja kaikki on niin runsaasti ja mallikelpoisesti varattua talleissa ja ladoissa. Varpusetkin teidän katollanne näyttävät iloisemmilta kuin muiden ihmisten varpuset. Kun liikemiehen on pakko nähdä niin paljon sellaista, josta sydän ei iloitse, nähdä monien joutuvan omasta syystään takapajulle ja rappiolle, niin silloin on virkistävää nähdä elettävän niinkuin teillä eletään; ei mitään suruja, ei ainakaan mitään suuria suruja, mutta paljon sellaista, joka ilahuttaa sydäntä."

"Te olette niin kohtelias, herra Ehrenthal, että minun täytyy uskoa teillä olevan jotain oikein tärkeää asiaa. Tahdotteko hieroa minun kanssani kauppoja jostakin?" kysyi vapaaherra suopeasti.

Pudistellen vakavasti päätään, kuten ainakin kunnonmies, joka tahtoo torjua aiheettomat epäluulot päältään, herra Ehrenthal vastasi: "Kaupoista ei puhetta, herra parooni! Ne kaupat, joita minä teidän kanssanne teen, ovat aina sellaisia, ettei niissä tarvitse lausua kohteliaisuuksia. Hyvä tavara ja hyvä maksu — se on aina ollut meidän tunnuslauseemme, ja Jumalan avulla tahdomme vastakin pitää siitä kiinni. Poikkesin vain tänne ohi ajaessani" — näin sanoen hän teki kädellään huolettoman liikkeen oikein painostaakseen sitä tosiasiaa, että hän oli poikennut taloon vain ohi ajaessaan — "tahdoin vain tiedustaa sen hevosen hintaa; joka herra paroonilla on myytävänä. Tuolla naapurikylässä on eräs, jolle lupasin kuulustaa sen hintaa. Voinhan yhtä hyvin puhua siitä voudinkin kanssa, jollei herra paroonilla ole aikaa olla minun kanssani."

"Tulkaa nyt vain mukanani, Ehrenthal", sanoi vapaaherra, "minä vien itse ratsashevoseni talliin."

Herra Ehrenthal kumarteli ja pokkuroi naisille monesti ja syvään, johon ilkamoinen Lenore vastasi yhtä monella niiauksella, ja seurasi vapaaherraa tallin ovelle. Sinne hän jäi kunnioittavasti seisomaan ja vaati kaikin mokomin, että paroonin hevonen ja parooni itse kävisivät hänen edellään sisään. Lyhyesti tarkasteltua myytävää hevosta ja tavanmukaisten tinkimisten jälkeen vapaaherra vei vieraansa navettaankin, missä herra Ehrenthal lausui palavan toivomuksensa saada nähdä myöskin juottovasikat, ja viimein hän ilmaisi hartaan halunsa tulla esitetyksi siitospukeillekin. Hän oli kokenut liikemies, ja vaikkapa hänen tulkitsemansa ihastus kuulostikin vähä liiaksi käsityöläismäiseltä ja liioitellulta, niin itse asiassa kaikki, mitä hän kehui, oli todellakin kehumisen arvoista, ja vapaaherra kuunteli kiittelyjä hyvin ymmärrettävällä mieltymyksellä.

Lampaat katsastettua herrain täytyi vähän levähtää, sillä niiden hieno ja tiheä turkki oli liian syvästi koetellut Ehrenthalin herkkiä tunteita. "Ei, mutta se villakasa!" hän huokaili vajonneena unelmoivaan hurmioon; "jo nyt voi sen nähdä silmiensä edessä, mitä sitten tulevana keväänä!" Hän huojutteli päätänsä oikealle ja vasemmalle ja räpytteli pieniä silmiään päivää kohti. "Tiedättekös, herra parooni, että te vasta olette onnellinen mies! Onko tullut hyviä tietoja herra pojaltanne?"

"Kiitos vain, rakas Ehrenthal, eilen häneltä viimeksi tuli kirje ja sen mukana hänen koulutodistuksensa", vapaaherra vastasi.

"Hänestä tulee samanlainen kuin herra isästäänkin", huudahti Ehrenthal, "ensiluokkainen kavaljeeri ja samalla rikas mies, sillä herra parooni ymmärtää huolehtia lastensa parhaaksi."

"Siinä suhteessa en säästä itseltäni mitään, rakas Ehrenthal", vastasi parooni huolettomasti.

"Mitä säästää!" intoutui kauppias, ja hänen eleensä ja äänensävynsä ilmaisivat, kuinka syvästi hän halveksi mokomaa poroporvarillista käsitettä; "mitä teidän pitäisi säästää? — jos minun sallitaan niin sanoa liikemiehenä, jolla on ollut kunnia tuntea teidät jo kauan. Mitä teidän tarvitsisi säästää? Tehän tulette kuitenkin kerran, kun vanhaa Ehrenthalia ei ole enää olemassa, säästämättäkin jättämään nuorelle herralle tilanne, jonka arvo veljesten kesken on puolitoista sataatuhatta taaleria, ja sen ohessa neiti tyttärelle myötäjäisiä — mitä minä nyt sanoisinkaan — ainakin viisikymmentä tuhatta taaleria käteistä."

"Te erehdytte", sanoi vapaaherra totisesti, "niin rikas en ole."

"Ettekö ole niin rikas?" huudahti herra Ehrenthal täynnä siveellistä närkästystä ketä inehmoa kohtaan hyvänsä (paroonia lukuunottamatta), joka sellaista rohkeni väittää. "Teistä itsestännehän aivan riippuu tulla minä hetkenä hyvänsä niin rikkaaksi. Kenellä on sellainen omaisuus kuin herra paroonilla, hän voi kymmenessä vuodessa tehdä pääomansa kahta vertaa suuremmaksi ja ilman vähintäkään vaaraa. — Miksi ette panttaa tilaanne maakuntapankkiin?"

"Maakuntapankki" oli siihen aikaan herrashovien omistajain keskeinen suuri luottolaitos, joka myönsi pääomalainoja ensi kiinnitystä vastaan tiloihin. Laina annettiin velkakirjojen muodossa, jotka olivat asetetut omistajan nimelle ja joita koko maassa pidettiin kaikkein varmimpina arvopapereina. Laitos itse maksoi korkoa velkakirjani haltijoille ja kantoi velallisiltaan paitsi korkoja myöskin vähäisen lisämaksun hoitokustannuksia ja velan vähittäistä kuoletusta varten.

"Minä en ryhdy rahakeinotteluihin", sanoi vapaaherra ylpeästi, mutta hänen rinnassaan soinnahtelivat ne kielet edelleen, joita juutalainen oli juuri tahtonutkin koskettaa.

"Sellaisia asioita, joita niinä tarkoitan, nykypäivinä harjoittaa mikä ruhtinas hyvänsä", jatkoi herra Ehrenthal tulisella innolla esitystään. "Jos armollinen herra ottaa tilaansa maakuntapankin kiinnityksen, niin voitte joka hetki saada velkapapereilla viisikymmentä tuhatta kelpo taaleria. Te maksatte siitä hyvästä pankille neljä sadalta, ja jos annatte velkakirjain maata rahalaatikossanne, niin saatte niistä korkoa kolme ja puoli sadalta. Sitte maksatte puoli prosenttia pankkiin, ja sillä puolella prosentilla kuoleutuu vielä velkannekin."

"Toisin sanoen — tee velkaa, ettäs rikastuisit", virkkoi parooni ja kohautti olkapäitään.

"Anteeksi, herra parooni, jos teidänlaisella herralla on käteistä viisikymmentä tuhatta taaleria, joista hän vuosittain maksaa puoli prosenttia korkoa, niin hän voi niillä ostaa vaikka puolen maailmaa. Ainahan on tilaisuutta hankkia maatiloja polkuhinnasta, jos sattuu oikealla hetkellä omistamaan käteistä rahaa tahi velkakirjoja. On olemassa herrashoveja, on metsäalueita, joita voi ostaa, tahi vuorikaivosten osuuksia taikka vakavaraisten liikeyhtymäin osakkeita. Tahikka voi herra parooni itse perustaa jonkin tehtaan tilalleen, jos tahdotte valmistaa sokeria juurikkaista, niinkuin herra von Bergen, tahi jauhaa amerikkalaista jauhoa, niinkuin Lobaun herttua, tahi panna baijerilaista olutta, kuten naapurinne, kreivi Horn. Mitä vaaraa siinä olisi? Te tulette perimään kymmenen, kaksikymmentä, jopa viisikymmentä prosenttia sadalta pääomasta, jonka olette lainannut maakuntapankista, neljän prosentin korkoa vastaan."

Vapaaherra katseli miettiväisesti eteensä. Se, mitä kauppias nyt puheli, ei ollut suinkaan mitään uutta eikä tavatonta, olihan hän itsekin monesti ajatellut jotain sellaista. Juuri näihin aikoihin nousi koko joukko uusia teollisuusyrityksiä peltomaasta ylös kuin sieniä sateella; höyrykoneiden, korkeiden savupiippujen, vasta keksittyjen kivihiili- ja malmikerrosten, uusien maanviljelysmenetelmien avulla oli monella taholla ansaittu suuria summia ja toivottiin ansaittavan vielä suurempiakin. Maakunnan etevimmät tilanomistajat olivat laajakantoisten osakeyhtymien etunenässä, jotka perustuivat uudenaikaisen teollisuuden ja vanhan peltoviljelyksen yhteenliittymiseen. Kauppiaan sanoissa ei ollut yhtään mitään uutta eikä huomiota herättävää, ja kuitenkin ne iskivät sytyttävänä salamana vapaaherran sieluun. Ne tulivat aivan sopivana hetkenä. Herra Ehrenthalin tarkka silmä keksi heti, minkä vaikutuksen hän oli isäntäänsä tehnyt, ja hän päätti puheensa hyväntahtoisella sävyllä, joka oli hänen lempiaseensa: "Mutta mitäpä oikeutta sellaisella kuin minä on antaa neuvoja sellaiselle herralle kuin te olette? Mutta jokaisen tilanomistajan täytyy sanoa samaa, että tuollainen velkakirjain käyttö on meidän aikanamme kaikkein varmin ja vakavin laji liiketoimintaa, jonka avulla mikä ylhäinen herra hyvänsä kykenee huolehtimaan lastensa parhaasta. Kun ruoho kerran kasvaa vanhan Ehrenthalin haudalle, silloin te muistelette minua ja sanotte: Ehrenthal oli vain tavallinen yksinkertainen mies, mutta hän osasi neuvoa minulle, mikä oli hyvin ja perheelleni siunaukseksi."

Vapaaherra katseli yhä eteensä. Mitä hän jo kauan oli hautonut mielessään, se nyt yht'äkkiä kypsyi lujaksi päätökseksi. Kauppiaalle hän sanoi kevyeen sävyyn, joka ei vastannut hänen sydämensä ajatuksia: "Tahdonpa tuota miettiä." Ehrenthal oli siihen tyytyväinen ja pyysi lupaa saada sanoa jäähyväiset talon naisille, mitä hän tuntehikkaana maailmanmiehenä harvoin laiminlöi.

Oli vahinko, ettei vapaaherra saanut nähdä kauppiaan kasvoja, kun tämä nousi vaunuihinsa ja puolittain koneellisesti pisti napinläpeensä kauniin Bourbon-ruusun, jonka Lenore oli hyvästellessä ilkamoisen kohteliaasti hänelle ojentanut. Myöskin herra Ehrenthal väänsi naamansa ilkamoiseen irveeseen, vaikka ei tosin ruusun vuoksi. Hän antoi kuskinsa ajaa verkalleen vainioiden poikki ja katseli mielihyvin komeita peltosarkoja, jotka kypsyvää viljaa kantaen ulottuivat tien kummallakin puolen. Pitkässä jonossa tuli hovin heinähäkkejä häntä vastaan. Niin usein kuin vaunut pysähtyivät päästääkseen jonkin jättiläiskuorman ohitseen, nykäisivät niiden hevoset häkistä suullisen heiniä, ja kuski kääntyi isäntäänsä päin ja huusi kieltään maiskutellen: "Kerrassaan kelpo rehua!"

"Ja kelpo tilakin tämä on", sanoi herra Ehrenthal syviin mietteisiin vaipuneena.

* * * * *

Tällävälin paroonitar istui lehtimajassa selaillen uusia aikakauslehtiä, joita lähimmän piirikaupungin kirjakauppias oli lähettänyt. Hän tarkasteli arvostellen muotikuvia ja luki pieniä päivätietoja: kuinka jotkut ihmiset olivat jollain erinomaisella tavalla tulleet suunnattoman rikkaiksi ja toiset saaneet kauhealla tavalla surmansa tiikerinjahdeissa Itä-Intiassa, maan kätköistä esiinkaivetuista mosaiikkilattioista, liikuttavia kuvauksia koiran uskollisuudesta, toivorikkaita mietelmiä sielun kuolemattomuudesta ja sen sellaista, mikä pikaisesti läpiluettuna voi kiinnittää ylhäisen naisen mieltä. Kaunis vapaaherratar keinui lukiessaan koruommellulla tyynyllä varustetulla kiikkulaudalla, hänen ajatuksensa olivat vain puolittain kiintyneet luettavaan; hän katseli usein tyttärensä kirmakentälle, missä tämä varusteli ponylleen kukista ja sanomalehtipaperista hullunkurisen kirjokauluksen ja yritti panna sen päähän sarviniekan paperimyssyn, ponyn koetellessa turhaan potkia tutkainta vastaan siten, että söi suuhunsa niin paljon kukkia ja paperia kuin sai hampaihinsa haamituksi. Kun nuori neitonen työnsä tuloksiin ylen tyytyväisenä käännähti lehtimajaan päin ja näki äitinsä katseen kiinnittyneen häneen, jätti hän hevosen paikalle kiirehtiväin palvelijain hoteisiin ja lensi kuin välkkyvä sudenkorento äitinsä jalkojen juureen. Hän istahti keinun astinlaudalle, otti sanomalehdet paroonittaren polvelta ja rupesi pitämään hullunkurista keskustelua muotikuvien hienojen herrain ja naisten kanssa. Kun näiden ihanneolentojen kasvot kuten tunnettu ovat muuten kaikkien muiden ihmiskasvojen näköiset, paitsi että niitä erottaa näistä jokunen hienonhieno luonteenomainen piirre, kuten merkillisen kapeat huulet ja välistä otsassa tai poskessa istuva silmä, ei nuoren neitosen ollut vaikea keksiä niiden joukosta talon vanhoja tuttavia ja ruveta kaksinpuheluun niiden kanssa, jolloin hän itse hoiti vastauksetkin. Äiti hymyili tyttärensä lapselliselle pilailulle ja sanoi viimein, lausuen ääneen äskeiset sisäiset ajatuksensa: "Lenore, sinä olet kohta jo iso tyttö ja kuitenkin olet noin lapsellinen. Olemme antaneet sinun tähän asti kasvaa kotiopettajattaren ja kandidaatin hoivissa; mutta nyt on aika ruveta ajattelemaan, että sinun tulee oppia jotain kunnollistakin, lapsi parkani."

"Minä kun luulin, että opiskelemisesta tulisi jo loppu", vastasi
Lenore vähän nyreissään.

"Sinä lausut ranskaa vielä kehnosti, ja isäsi tahtoo, että harjoittelet piirustusta, johon sinulla on taipumusta."

"Minähän piirrän vain irvikuvia", huudahti Lenore, "ne ovat kaikkein helpoimmat tehdä; tarvitsee laittaa vain pitkän nenän tai lyhkäiset sääret, niin koko mies näyttää naurettavalta."

"Sinä et saa piirustaa irvikuvia", sanoi äiti, "se pilaa vain makuasi ja tekee sinusta pilkallisen olennon." Lenore laski päänsä kallelleen. "Entä kuka se nuori mies oli, jonka kanssa sinä äsken kävelit puiston halki?" jatkoi äiti rankaisevasti. "Sinä annoit hänelle isän mansikoita!"

"Älä nyt aina vain morkkaa, äiti rakas", huudahti tytär punastuen. "Se vieras oli sievä ja kohtelias nuorukainen ja oli matkalla pääkaupunkiin. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja se kävi niin säälikseni. Ja niin ujo kuin hän oli! Älä enää ole minulle vihainen", imarteli hän ja lensi äitinsä kaulaan, nähdessään tämän silmistä loistavan enemmän rakkautta kuin närkästystä.

Äiti suuteli lastansa suulle ja sanoi leppeästi: "Sinä olet minun kiltti, hurja tyttöseni, etsihän nyt isä käsiin, sillä hänen kahvinsa jäähtyy jo."

Kun vapaaherra astui lehtimajaan, ajatukset vielä kokonaan kiinni äskeisessä Ehrenthalin kanssa pitämässään keskustelussa, tarttui paroonitar hänen molempiin käsiinsä ja sanoi: "Oskar, minulla on huolia Lenoren vuoksi."

"Onko hän kipeä?" kysyi isä ällistyneenä.

"Hän on terve ja hyväsydäminen, mutta rohkeampi ja vallattomampi kuin hänen iälleen sopii."

"Hänhän on kasvanut maalla ja varttunut kelpo maalaistytöksi", vastasi parooni rauhoitellen.

"Mutta häneltä puuttuu hienoa tahdikkaisuutta ja tottumusta seurustelemaan vieraiden kanssa", jatkoi äiti paljastuksiaan. "Minä pelkään, että hän on vaarassa kehittyä eriskummalliseksi luonteeksi."

"No, sepä onnettomuus ei olisi kovin suuri", sanoi vapaaherra nauraen.

"Sen suurempaa onnettomuutta ei olekaan meikäläisissä piireissä kasvaneelle nuorelle tytölle. — Mikä seuraelämässä on silmiinpistävää, se käy pian naurettavaksi; pienikin eriskummallisuuden piirre hänen olemuksessaan voi turmella koko hänen tulevaisuutensa. Hänet täytyy pakottaa ottamaan enemmän vaaria itsestään, ja minä pelkään, ettei hän sitä täällä maalla voi oppia."

"Pitäisikö meidän sitten luopua lapsestamme, kenties vuosikausiksi, ja antaa hänen kasvaa naiseksi vierasten ihmisten parissa?" kysyi vapaaherra vastahakoisesti.

"Niin täytyy kuitenkin käydä", sanoi paroonitar totisesti, "ja minuun koskee kovasti, kun minun täytyy sanoa se sinulle. Hän on epäkohtelias ikäisilleen tytöille, häikäilemätön naisia kohtaan ja aivan liian rohkea miesten parissa. — Voitko ajatellakaan Lenoren luontoista tyttöä hovielämässä?"

Sitä puoliso ei voinut ajatella, ehkäpä ei senkään vuoksi, että ruhtinashovi ei ole sellainen paikka, missä äkkiä varttuneet neitoset kirmaavat ympäri koulukirjat kainalossa ja leikkivät kissaa ja hiirtä.

"Kyllä hän siitä muuttuu", hän vihdoin virkkoi.

"Hän ei muutu", vastasi paroonitar hellästi, laskien kätensä miehensä olkapäälle, "niin kauan kuin se lemmikki kiitää isänsä kanssa ratsain viemärihautojen yli, vieläpä seuraa häntä ajojahdillekin."

"Minä en voi sietää sitä ajatusta, että kadottaisin molemmat lapsemme yht'aikaa näkyvistäni", sanoi isä suopeasti. "Se olisi sangen kovaa meille, kovinta ehkä sinulle itsellesi, kaikkein armahin kotityranni."

"Ehkä olisikin!" sanoi paroonitar hiljaa, ja hänen silmänsä kostuivat. "Mutta me emme saa ajatella itseämme, vaan ainoastaan lastemme tulevaisuutta."

Vapaaherra näki vaimonsa liikutuksen, veti hänet sydämelleen ja sanoi päättävästi; "Kuulehan, Elsbeth, kun me ennen puhelimme tästä ajasta, niin me ajattelimme Lenoren kasvatusta aivan toisenlaiseksi. Meidänhän piti itsemmekin asua talvet kaupungissa; sinun silmäisi edessä piti lapsen saaman viimeistä silitystä ja sitten astua seuraelämään Sinun ei tarvitsekaan hänestä erota. Me muutamme jo talveksi pääkaupunkiin."

Hämmästyneenä paroonitar nousi pystyyn. "Oskar hyvä!" huudahti hän liikutettuna. "Mutta — anna anteeksi että tätä kysyn — eikö sellainen oleskelu vaadi muussa suhteessa sinulta liian suurta uhrausta?"

"Ei", vastasi puoliso hilpeästi, "minulla on suunnitelmia, jotka tekevät minunkin läsnäoloni kaupungissa ensi talvena suotavaksi."

Hän kertoi niistä; ja muutto pääkaupunkiin oli päätetty asia.

4.

Aurinko oli jo painunut matalalle länteen, kun molemmat matkamiehet joutuivat pääkaupungin laitimmaisten talojen kohdalle. Ensin harvakseen seisovia yksinäisiä pikku rakennuksia, sitten isoja kesähuviloita, joita kukoistavat puutarhat ympäröivät; sitten pusertuivat talot lähemmäksi toisiaan ja kadut paarsivat ne syleilyynsä, ja niiltä nouseva pöly sekä ajopelien kolina pyrkivät tukkeamaan sankariltamme rinnan. Tuossa isojen ja pienten katujen vilinässä Anton olisi ollut aivan neuvoton, jollei hänen matkatoverinsa, joka kunnioituksesta Antonin parempaa takkia kohtaan oli pysytellyt hänen takanaan, olisi äänekkäillä "oikeaan" ja "vasempaan" huudoilla luotsannut häntä katujen kulmauksista. Mutta Veitel Itzigillä oli merkillinen mieltymys mutkaisiin syrjäkatuihin ja kapeihin jalkakäytäviin. Silloin tällöin hän matkatoverinsa selän takana nyökkäsi julkean tuttavallisesti ovenpielissä seisoville pyntätyille tytöille tahi kyömynenäisille ja pyöreäsilmäisille nuorille veitikoille, jotka kädet housuntaskuissa maleksivat katuja pitkin. Välistä hän sai tervehdykseensä vastaukseksi vetelän päännyökkäyksen, joka merkitsi: "taidat olla hyvä ihminen, mutta aivan pennitön"; mutta ylipäänsä hänen kohteliaisuutensa tapasi vain kylmää halveksintaa, jota likaisen syrjäkadun kuokkuri osaa ilmaista yhtä elävästi kuin komeitten kaupunginosain viiksiniekka teikari. Vihdoin kulkijamme poikkesivat eräälle pääkadulle, jonka varrella kohoavat pylväsportikoilla varustetut suuret talot ja upeat kauppapuodit ynnä hyvinpuettujen ihmisten vilinä antoivat tietää, että täällä ainakin oli hyvinvointi voiton puolella. He pysähtyivät erään korkean rakennuksen eteen. Itzig viittasi jonkinmoisella aralla hartaudella sen ovea ja sanoi kuivasti: "Tässä hän asuu, ja kohta sinustakin tulee yhtä ylpeä kuin noiden goijimien [kristittyjen] on tapana olla. Jos tahdot tietää, mistä minut tapaat, niin voit tiedustella Ehrenthalin liikkeestä Nahkurikujan varrella. Hyvää yötä!" Hän lähti vihellellen vetelehtimään katua alaspäin, katsahtamatta kertaakaan taakseen.

Sykkivin sydämin Anton astui eteiseen ja tunnusteli isänsä kirjettä povitaskustaan. Hän oli hyvin masennuksissa, ja hänen päänsä tuntui niin raskaalta, että hän olisi kernaimmiten istahtanut vähän levähtämään. Mutta tästä talosta tuntui lepo ja rauha olevan kaukana. Oven edessä olivat isot tavaravaunut, pihalla valtaisia tynnörejä ja tavarakääryjä, ja leveähartiaiset jättiläiset, joilla oli nahkaesiliina yllään ja lyhyt nostokoukku vyössä, kantoivat tikaportaita, helisyttivät rautavitjoja, pyörittivät tynnörejä ja köyttivät paksuja nuoria taidokkaisiin solmuihin. Keskellä tätä hyörinää kulki konttoriapulaisia, kynä korvan takana ja papereita kädessään, kiireisin askelin edestakaisin, ja sinipuseroiset kuorma-ajurit ottivat paperit, tynnörit ja tavarakääryt hoiviinsa sillä virallisen arvokkaisuuden sävyllä, joka on kaikkien tehtävästään vastuunalaisten ihmisten toimille luonteenomainen. Täällä ei todellakaan ollut aikaa eikä tilaa huoahtaa, Anton törmäsi tavarakääryjä vastaan, oli kompastua viputankoon, ja sai varoittavan huudon "katsokaa eteenne!" kahdelta nahkarintaiselta Enakin-pojalta, jotta parahiksi ennätti välttyä litistymästä pannukakuksi ison öljytynnyrin alle. Keskellä kaikkea tätä hyörinää ja vilinää seisoi nuori konttoriherra — aurinkona, jonka ympäri tynnörit ja työmiehet ja ajurit kiertelivät tähtien tavoin — hyvin päättäväisen näköinen ja tuimasanainen nuori herra, jolla oli mahtinsa valtikkana iso mustavärisivellin, jolla hän vuoroon maalasi jättiläishieroglyyfejä tavarakääryihin, vuoroon viittilöi käskyjään lastaajille. Tältä herralta Anton rohkeni soinnuttomalla äänellä kysyä liikkeen päämiestä ja sai siveltimenvarrella kiireisen opastuksen eteisen takapäässä sijaitsevaan konttoriin. Hidastellen hän kävi ovelle, sen ripaan tarttuminen vaati häneltä suurta ponnistusta — jälkeenpäin hän vielä kauan muisti sen elävästi —, ja kun ovi aukeni aivan äänettömästi ja hän kynnykseltä katseli ison työhuoneen hämäryyteen, rupesi häntä niin pelottamaan, että hän töintuskin sai astutuksi kynnyksen yli. Hänen ilmautumisensa ei herättänyt paljonkaan huomiota. Puolisen tusinaa kirjureita kiidätti kyniään hirvittävän joutuisasti sinisillä paperiarkeilla, ennättääkseen saada viimeiset kirjeet valmiiksi ennen konttoriajan loppua ja postin sulkemista. Ainoastaan eräs lähinnä ovea istuva herra kohotti päätänsä ja kysyi kuivalla liikemiehen äänellä: "Mitä te haluatte?"

Antonin arkaillen vastattua, että hän halusi päästä herra Schröterin puheille, astui sisemmästä konttorista ulos kookas mies, jolla oli ryppyiset kasvot, korkea paidankaulus ja koko olennossaan englantilainen sävy. Anton katsahti tulijaa nopeasti kasvoihin, ja tämä ensimmäinen hätäinen katse antoi hänelle jälleen rohkeutta. Hän huomasi noilla kasvoilla kaikkea sitä, mitä hän viime viikkojen aikana oli niin hartaasti toivonut näkevänsä, hyväsydämisyyttä ja rehellistä mielenlaatua. Ja kuitenkin tuo herra näytti sangen ankaralta, ja hänen ensimmäiset kysymyksensä olivat lyhyet ja jyrkät. Anton otti sukkelasti kirjeensä esiin, mainitsi nimensä ja kertoi hätäisesti ja tukahtuvalla äänellä, että hänen isänsä oli kuollut, ja että hän oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt tervehdyksensä herra Schröterille.

Ystävällinen välke tuli kauppiaan silmiin, hän avasi kirjeen vaieten, luki sen hitaasti läpi, ojensi sitten Antonille kätensä ja sanoi: "Olkaa tervetullut." Sitten hän kääntyi erään konttoriherran puoleen, jolla oli yllään viheriä takki ja oikeassa käsivarressa harmaa suojahiha: "Herra Anton Wohlfart liittyy tästä päivästä lähtien meidän liikkeeseemme." Silmänräpäyksen ajaksi kaikki kuusi kynää pysähtyivät rapisemasta, ja niiden käyttäjät katsahtivat yht'aikaa Antoniin, mutta johtaja lausui Antonille suopeasti: "Te olette tietenkin väsyksissä, herra Jordan näyttää teille huoneenne. Levätkää kunnollisesti, huomenna puhelemme enemmän."

Näin sanottuaan hän nyökkäsi Antonille keveästi ja palasi sisäkonttoriin, jossa myöskin kuusi kynää rapisi sinisellä kirjepaperilla ja nyt niin vimmattua vauhtia, että sulat tärisivät, sillä vanhan seinäkellon viisari ennusti juuri ratkaisevaa lyöntiä.

Ainoastaan viheriätakkinen herra veti harmaan suojahihan käsivarreltaan, silitti sen suoraksi, lukitsi sen ynnä kasan papereita pulpettiinsa ja kehoitti Antonia käymään kanssaan hänelle varattuun huoneeseen. Jälleen kulki Anton samasta ovesta, josta hän vasta kymmenisen minuuttia sitten oli astunut sisään, mutta nyt hän oli kerrassaan toinen mies; hänen kohtalonsa oli ratkaistu, nyt hänellä oli koti, nyt hän kuului jäsenenä suureen kauppaliikkeeseen. Siksipä hän ohimennessään läimäytti lemmekkäästi isoa tavarakääryä, niinkuin vanhaa tuttavaa läimäytetään olalle, ja viheriätakkinen herra kääntyi hyväntuulisena ympäri ja sanoi hänelle alentuvasti; "Puuvillaa." Kolme askelta myöhemmin Anton taputteli tuttavallisesti suunnatonta tynnöriä, joka seisoi nurkassa mahtavana ja isomahaisena kuin jokin rikas tilan vuokraaja, ja viheriä herra kääntyi jälleen selittämään hänelle: "Korintteja." Nyt ei Anton enää kompastellut vipuvarsiin, jopa hän rohkealla potkaisulla siirsi itsekin sellaisen syrjään, ja vastaantulevaa nahkarintaista jättiläistä hän tervehti varmasti ja tuttavallisesti kuin kotiväkeä ainakin, ja tunsi suloista mielenliikutusta, kun jättiläinen tervehti kohteliaasti vastaan, ja varsinkin kun viheriä herra jälleen lausui alentuvasti: "Lastaajain päällysmies."

Pihan poikki vei mutkitteleva polku takarakennukseen, jossa he nousivat kolmet kuluneet portaat ylöspäin. Siellä avasi herra Jordan erään huoneen oven ja huomautti Antonille, että se todennäköisesti oli hänen vastainen asuntonsa; aikaisemmin siinä oli asunut muuan herra Jordanin hyvä ystävä, joka äskettäin oli eronnut liikkeestä ja alottanut oman kaupan. Huone oli hyvin pieni, huonekalut yksinkertaiset ja kauan käytetyt, mutta akkunoissa oli valkeat verhot ja valkeat kaihtimet, ja kirjoituspöydällä soma kipsinen kissa, joka nahankeltaiseksi maalattuna näytti aivan elävältä. Kissan oli huoneen entinen asukas jättänyt perinnöksi seuraajalleen.

Herra Jordan kiiruhti takaisin konttoriin, jossa hänen täytyi olla ensimmäisenä ja viimeisenä, koska osa avaimista oli hänen hoteissaan, ja Anton jäi yksin. Ystävällisen palvelijan avulla, joka tuotapikaa laittoi huoneen auttavaan kuntoon, hän siisti ja järjesti pukunsa, kun portailta kuuluva monien jalkojen kopina tiesi kertoa, että hänen uudet virkaveljensä saapuivat kukin huoneeseensa.

Jälleen ilmaantui viheriä herra Antonin luo ja ilmoitti hänelle, että herra Schröter oli mennyt johonkin kokoukseen, joten häntä ei voinut tänään enää puhutella. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että uuden tulokkaan asiana oli käydä tervehtimässä toisia konttoriherroja, jotta pääsisi säädyllisellä tavalla heidän tuttavuuteensa. Hännystakki ei ollut tarpeen.

Anton laskeutui saattajansa kanssa alempaan kerrokseen, ja herra Jordan oli juuri koputtamaisillaan eräälle ovelle, kun huoneen asukas tuli itse ovelle vastaan; solakka, kaunis mies, jonka ylimyksellinen olemus oli omiaan syvästi tehoamaan ujoon sankariimme. Hän oli muuttanut pukua ja vetänyt jalkoihinsa ratsuhousut ja kannussaappaat, päässä hänellä oli jokeylakki ja kädessä ratsupiiska, jota hän heilutteli huolettomasti.

"Joko te taluttelette varsaanne riimusta?" hän sanoi hymyillen Antonin oppaalle. Herra Jordan suoristi juhlallisesti selkäänsä ja esitti: "Herra Wohlfart, uusi konttorioppilas, vasta saapunut — herra von Fink, suuren hampurilaisen toiminimen Fink ja Beckerin omistajan poika."

"Maailman suurimman valaanihravaraston j.n.e. perillinen", keskeytti herra von Fink hänet huolettomasti. "Kuulkaahan, Jordan, antakaappas minulle kymmenen taaleria, minun on maksettava ratsurengilleni. Kirjoittakaa summa muistiin muiden velkojen joukkoon." Jordan otti hitaasti setelin lompakostaan ja antoi sen jokeylle, joka rypisti sen palloksi ja työnsi liivintaskuunsa, sanoen sitten alentuvan kohteliaalla sävyllä Antonille: "Jos aikomuksenne oli tulla minua tervehtimään, kuten voin huomata Merkuriuksenne juhlallisesta naamasta, niin valitan etten voi nyt pysyä kotona, sillä minun on lähdettävä ostamaan itselleni uusi ratsuhevonen. Oletan siis tervehdyskäyntinne jo tapahtuneeksi ja kiitän siitä kaikella asiaankuuluvalla juhlallisuudella sekä annan teille täten siunaukseni uuteen toimeenne" Hän nyykäytti välinpitämättömästi päätään ja asteli kilisevin kannuksin portaita alas ja kivitetyn pihan poikki.

Tuon herran kylmähkö käytös antoi Antonin mielihyvän tunteelle pahan kolauksen, ja hän ajatteli arkaillen: jos kaikki toisetkin ovat samaa maata, niin tulee sangen vaikeaksi seurustella heidän kanssaan. Myöskin herra Jordan näki tarpeelliseksi hiukan selittää jokeyn silmiinpistävää käyttäytymistä, ja hän sanoi tuttavallisesti: "Fink kuuluu vain puolittain liikkeeseemme; hän on ollut täällä vasta vähän aikaa. Isänsä toimitti hänet New Yorkista tänne saamaan vähän järkeä."

"Eikö hän sitten olekaan oikein järjissään?" kysyi Anton uteliaasti.

"Hän on vain liiaksi raju ja urheiluvimmainen, mutta muuten hyvä seuramies", sanoi herra Jordan. "Muut herrat olen kutsunut omaan huoneeseeni, jotta yhdellä kertaa tulette jokaisen tuttavaksi; juomme siellä kupin teetä. Huomenna käytte sitten tervehtimässä kutakin erikseen heidän huoneissaan."

Herra Jordanin huone oli suurin takarakennuksen pienistä huoneuksista, joissa konttoriherrat asuivat yksin tai kaksi yhdessä, ja sen perusteella sekä isäntänsä vierasvaraisen luonteen takia sitä välistä käytettiin yhteisenä salonkina; siksipä siinä olikin oikein fortepiano ja muutamia nojatuoleja. Seinillä riippui paljon posliinikuvia, jotka enimmäkseen esittivät jaloa naisellisuutta keskiajan pyhimysten, madonnain ja Loreleyn hahmossa. Huoneessa herrat istuallaan tai seisoallaan odottelivat uutta tulokasta. Anton suoriutui kunnialla yhteisesittelystä, puristi jokaisen kättä erikseen ja pyysi perästäpäin kaikilta yhteisesti osakseen herrojen hyväntahtoisuutta ja ystävällistä apua, koska hän oli aivan kokematon liike-elämässä ja muutenkin tottumaton olemaan vieraiden ihmisten parissa. Tällainen avomielisyys teki läsnäolijoihin ilmeisesti hyvän vaikutuksen. Sitten alkoi rauhallinen seuranpito, jota suolattiin monin pikku kaskuin ja viittauksin, jotka uudelle tulokkaalle olivat niin käsittämättömät kuin suinkin saattoi olla. Anton kuunteli äänettömästä päästä ja koki parhaansa mukaan päästä perille kunkin herran yksilöllisestä luonteenlaadusta. Ensiksi tuli kysymykseen kirjanpitäjä, herra Liebold, vanhanpuoleinen pieni mies, jolla oli huilumainen ääni ja kasvoilla arkaileva hymy, jolla hän näytti tahtovan pyydellä koko maailmalta anteeksi, että häntä ylipäänsä oli olemassakaan. Hän puheli sangen vähän, ja kun hän jolloinkin puhui, oli hänellä tapana peruuttaa jälkilauseessa se, mitä hän etulauseessa oli sanonut, esim. "Luulenpa melkein, että tämä tee on liian heikkoa, mutta toisekseen on väkevä tee sangen epäterveellistä." Sitten seurasi herra Pix, tuo mustan siveltimen itsevaltias heiluttaja eteisestä, sangen päättäväinen ja jyrkkäsanainen mies, joka näytti olevan taipuvainen pitämään kaikkia inhimillisiä olosuhteita joukkona pieniä, vaikkakin huomioonotettavia vähittäiskauppatehtäviä. Kun huoneessa oli liian vähän tuoleja sellaiselle joukolle, veti hän häikäilemättä pienen pöydän teevehkeiden viereen ja istui koko illan sillä hajareisin kuin satulassa. Edelleen herra Specht, joka puhui paljon ja teki rohkeita väitteitä, joita kaikki muut kohta kävivät kumoamaan. Hän esim. väitti, että Kiinassa oli perustuslaillinen hallitusmuoto, joka vain aivan vähän erosi Englannissa vallitsevasta, ja kannatti kiivaasti sitä mielipidettä, että etanasoppa oli ollut Herrassa nukkuneen keisari Napoleonin lempiruoka. Sitten sillä oli vielä heiveröinen ja hurskasmielinen herra Baumann, joka piti tukkaansa lyhyeksi leikattuna ja kävi joka pyhä kirkossa, antoi raha-apua kaikille lähetysseuroille ja, kuten hänen toverinsa väittivät, hautoi vahvasti ajatusta ruveta itsekin myöhemmin lähetyssaarnaajaksi. Toistaiseksi häntä oli sitä toteuttamasta pidättänyt jonkinlainen lapsellinen kiintymys kotimaahan ja siihen kauppaliikkeeseen, jonka hyödyksi hän tätänykyä aherteli. Anton huomasi ilokseen, että herrojen kesken vallitsi kohtelias ja hienotunteinen käytöstapa ja puheensävy. Tuntien itsensä hyvin uupuneeksi hän sanoi pian toisille hyvästit, ja kun hän ei ollut puhunut ketään vastaan, vaan päinvastoin käyttäytynyt huomaavaisesti kaikkia kohtaan, oli hänen poistuttuaan herrain yksimielinen mielipide, että siitä pojasta lupasi tulla hyvä toveri.

* * * * *

Tällävälin asteli Veitel Itzig tottuneen kuljeskelijan huolettomuudella ja syntyperäisen suurkaupunkilaisen varmuudella pitkin häliseviä katuja. Ilta-auringon punertava hohde oli katukivitykseltä kiivennyt talojen seinille, siirtynyt akkunarivistä ylempään aina katoille asti, ja iltahämärä peitti jo verhoonsa ahtaat kujat vanhassa kaupunginosassa, joka sijaitsee pitkin virran viertä. Erään sellaisen kujan varrella oli iso, leveäpäätyinen talo. Sen alikerroksen akkunat olivat varustetut rautaristikoilla, ylemmässä kerroksessa reunustivat valkeiksi maalatut kehykset isoja peililasiruutuja, mutta katonrajassa olivat vintinakkunat aivan sokeat, paksun lian tahrimat ja paikotellen ruutuja vailla. Talo oli kaikkea muuta kuin arvokkaan näköinen, se oli kuin vanha mustalaisakka, joka on kietaissut uuden kirjavan huivin resuisen hameensa päälle.

Tähän taloon kävi Veitel Itzig sisään, viskaten ovella seisovalle pyntätylle palvelustytölle mäjähtävän lentomuiskun, jonka tämä torjui kädellään kuin surisevan paarman. Likaiset portaat johtivat valkeaksi maalatulle paraatiovelle, jolla paistoi isossa messinkikilvessä nimi "Hirsch Ehrenthal". Veitel tarttui soittokellon paksuun porsliinikahvaan ja helisti, kunnes vanhanpuoleinen nainen rypistynyt myssy päässä avasi oven raolleen, työnsi siitä ulos nenänsä ja kysyi hänen asiaansa; sitten hän avasi takanaan olevan huoneenoven ja huusi: "Täällä on joku Ostrausta, sanoo nimekseen Itzig Veitel ja tahtoo tavata herra Ehrenthalia". Huoneesta kuului vastaan isännän ääni: "Odottakoon!" ja lautasten helinä tiesi kertoa, että arvoisa liikemies ensin tahtoi nauttia perheonnen suloista illallispöydässä ennenkuin otti vastaisen miljoonienomistajan puheilleen. Ovenvartijatar katsahti epäluuloisesti tungeksijaan ja paiskasi ulko-oven kiinni hänen nenänsä edessä.

Veitel istahti portaille ja tuijotteli jäykästi messinkikilpeä ja valkoista ovea, ihaili messinkilevyn pyöreitä nurkkia ja koetti mielessään kuvitella, miltä Itzigin nimi näyttäisi samanlaisella kilvellä ja samanlaisella valkealla ovella. Siitä hänen ajatuksensa välittömästi siirtyivät siihen tosiasiaan, että paljon vielä puuttui, ennenkuin hän rikkaudessa pääsi Hirsch Ehrenthalin rinnalle; hän tunnusteli puolta tusinaa tukaatteja, jotka hänen äitinsä oli neulonut nahkapalasen suojaan hänen liivinvuoriinsa, ja punnitsi mielessään, kuinka paljon hänen onnistuisi päivittäin säästää kokoon — edellyttäen, että tuo rikas mies antoi hänelle ansiotilaisuutta. Hän oli vajonnut syviin mietteisiin kiiltonahkaisen saapasparin hinnasta, jotka hän kuvitteli kuuluviksi jonkin nuoren teikarin jalkoihin ja jotka hänen olettamuksensa mukaan olivat kolmesti sen neljän groshenin kolikon arvoiset, jonka hän aikoi niistä teikarille tarjota; silloin avautui ulko-ovi paukahtaen, ja herra Ehrenthal ilmestyi omassa persoonassaan reppuriparan eteen. Hän ei enää ollut sama mies kuin aikaisemmin iltapäivällä vapaaherran tilalla; hänen nöyristelevä ystävällisyytensä oli haihtunut jäljettömiin kuin ruusun tuoksu helteisen päivän illalla, hän oli pelkkää majesteetillisuutta, itsetuntoa ja hirmuvaltaisuutta; tuskinpa mikään aasialainen keisari voi sen ylpeämmin silmätä jalkainsa juuressa ryömiviin maan matosiin kuin hän tuohon Ostraun kasvattiin. Itzig tajusi suuren miehen mahtavuuden yhtä hyvin kuin oman mitättömyytensäkin — noista kuudesta liivinvuoriin neulotusta tukaatista huolimatta —, kavahti pystyyn kuin vieterin kohottamana ja seisoi pää nöyrästi painuksissa mestarinsa edessä. "Tässä on kirje Baruch Goldmannilta, jolle herra Ehrenthal on luvannut ottaa minut liikkeeseensä", hän alotti ja kurotti mahtavalle miehelle kirjeen.

"Minä olen kirjoittanut Goldmannille, että hänen pitää lähettää joku ihminen nähtäväksi, jotta saan päätellä kelpaako hän mihinkään; mutta sen pitemmälle ei asiassa ole vielä sovittu", lausui Ehrenthal ylhäisesti ja avasi kirjeen.

"Olen kuitenkin tullut teidän nähtäväksenne", vastasi Veitel.

"Ja miksi tulet niin myöhään, nuori Itzig? Ei nyt ole enää aika puhella liikeasioista", murisi talonisäntä.

"Tahdoin ilmoittautua herra Hirsch Ehrenthalin palvelukseen vielä tänä iltana, jos hänellä olisi antaa minulle jotain tehtävää huomisaamuksi."

"Siitä kerkiää puhua huomenaamulla", sanoi Ehrenthal ärtyneesti, sillä hänestä oli edullista antaa tarjokkaan jo ensi hetkestä lähtien kokea, miten vähän arvoa ja merkitystä hänen persoonallaan oli. Itzigistä tällainen menettely oli vallan paikallaan, ja huomatessaan tilanteen hänelle toistaiseksi vielä epäsuotuisaksi hän kiiruhti parantamaan sitä käymällä suoraapäätä asioihin käsiksi: "Ehkä minä voin olla joksikin avuksi huomisaamuna, kun silloin on toripäivä, sillä minä tunnen useimpain niiden herrain kuskit, jotka tuovat lanttukuormia kaupunkiin."

"Mitä lantuista? Mitä minä lantuilla teen? Mitä hän liikeasioista lörpöttelee?" jyrisi Hirsch Ehrenthal entistä tuimemmin nöyrälle orjalleen.

Mutta järkähtämättä silitteli Veitel edelleen kelpoisuuttaan kuin silkkistä kaulahuivia: "Minä olen muutenkin kaupungissa tunnettu, minä tunnen kaikki välittäjät ja pikku kauppiaat, ja minä pystyn auttamaan herraa missä liikeasiassa hyvänsä sekä kotona että kaupungilla." Ja saattaakseen pestijutun lopulliseen päätökseen hän lisäsi alistuvaisesti: "Minä en ole niin ylpeä, että tahtoisin asua herra Hirsch Ehrenthalin luona; jollei herra Ehrenthalilla ole talossaan minulle vuodetta, niin tahdon etsiä itselleni yösijan jossakin läheisessä majatalossa."

Tällainen vaatimattomuus liikutti herra Ehrenthalia siihen määrään, että hän vielä kerran silmäsi paikananojaa kiireestä kantapäähän ja kysyi sitten suopeammin: "Ovatko paperisi kunnossa, niin etten joudu sinun takiasi mihinkään hankauksiin poliisin kanssa?"

Veitel kykeni tämän tärkeän kohdan suhteen antamaan rauhoittavan vastauksen; ikivanha iso lompakko lennähti äkkiä jollain salaperäisellä tavalla näkyviin hänen risaisen takkinsa poimuista; siitä hän kaivoi passinsa esiin.

Herra Ehrenthal tarttui paperiin, kasvoillaan ovelasti osattu inhon ilme sen kellastunutta väriä kohtaan, ja luki sen tarkoin lävitse, allekirjoitukset, sinetit ja kaikkityyni, jopa piti sitä päivääkin vastaan. Veitel odotteli jännityksellä, pitäisikö hän sen itsellään: jos niin kävi, niin oli pestiasia selvä.

Kun herra Ehrenthal huolettomasti kiikutteli paperia hyppystensä nenässä, yritti Itzig jouduttaa häntä ratkaisuun hymyilemällä nöyristelevästi. "Jos otan sinut palvelukseeni", lausui talonisäntä, "niin tulee sinun tehdä talossani kaikki mitä annan toimeksesi, tahikka mitä rouva Ehrenthal tahi poikani Bernhard Ehrenthal antaa; sinun on aamuisin harjattava saappaat ja rouvani kengät, sinun on noudettava keittiöön, mitä keittäjätär käskee, liikkeessäni saat juosta kaikilla asioilla, minne sinut lähetän, ja mitä poissaollessani tulee tilauksia, ne sinä kirjoitat muistiin."

"Sen tahdon, herra Ehrenthal", lupasi Veitel nöyrästi, "minä tahdon tehdä kaikki mitä vaaditaan, niin että varmasti tulette olemaan minuun tyytyväinen."

"Aamiaista ja päivällistä antaa sinulle keittäjätär, iltaisin kello seitsemästä olet oma herrasi." — Veitel alistui yhtä alttiisti näihinkin ehtoihin, huomauttaen vain: "Enkö voi saada aamuisin pari tuntia omalle varalleni?"

"Et", sanoi Ehrenthal jyrkästi; "en voi sietää, että minun palveluksessani oleva henkilö tekee kauppoja omaan laskuunsa."

Koska Veitel oli lujasti päättänyt kaikesta huolimatta tehdä kauppoja omaan laskuunsa, ja herra Ehrenthal tiesi sen yhtä hyvin kuin Veitel itse, niin ei tähän arkaan kohtaan sen enempää kajottu.

"Palkkaa saat joka kuukausi kaksi taaleria, ja jos teen kauppoja sinun avullasi, niin saat sinäkin voitosta osuutesi."

"Kuinka suuren osuuden tulen saamaan?" kiirehti Veitel kysymään.

"Kuinkako suuren osuuden?" tärähdytti herra Ehrenthal tylysti; "mitä sinulle tulen osuutta antamaan, se sinulle on tarpeeksi suuri."

"Suuri kyllä herralle itselleen, mutta ei minulle", intti Veitel rohkeasti vastaan, sillä hän ymmärsi, että tähän pääpykälään nähden päättäväisyys oli paikallaan.

"Se tullaan näkemään, kun olet palvellut koeaikasi. Neljä viikkoa on sinun palveltava kokeeksi, sen jälkeen voimme ruveta puhumaan sinun ansiostasi."

Sen enempää Veitel ei kohtuuden mukaan voinut vaatiakaan, hän nosti myttynsä portailta ja sanoi alamaisesti: "Minä olen tyytyväinen, jos herra Ehrenthal vielä tahtoo antaa minulle vanhat housut ja takin, etten häpäise häntä ihmisten edessä."

"Housuista ja takista ei puhettakaan", vastasi herra jyrkästi.

"Antakaa sitten housut ja takki neljän viikon kuluttua, kun koeaikani on päättynyt." Tämä vaatimus tiesi lumppupörssin taksan mukaan kolmen tai neljän taalerin lahjaa, mikä Ehrenthalin mielestä oli aivan liian paljon; hän katsahti vielä kerran tutkivasti poikaa, tämän nöyrää asentoa ja tavattoman julkeita silmiä, ja päätteli näkemästään, että veitikkaa voi käyttää johonkin, jonka vuoksi hän oli taipuvainen osoittamaan jalomielisyyttä. "Olkoon menneeksi", sanoi hän, "neljän viikon päästä sitten. Yömajasi voit ottaa Löbel Pinkuksen luona tuolla lähimmässä kadunkulmassa, jotta tiedän mistä sinut tavoitan." Sen jälkeen herra Ehrenthal avasi ulko-oven ja huusi sisään: "Rouva, Bernhard, Rosalie, tulkaa ulos." Kaksi kamarinovea ja keittiönovi aukenivat ja talonväki ilmestyi näkösälle, takana keittäjätär rypistynyt esiliina yllään.

Rouva Ehrenthal oli täyteläinen nainen, vahvat kulmakarvat ja riippukiharat korpinmustat ja puku mustaa silkkiä; hänellä oli suuret taipumukset olla miellyttävä, ja hän miellyttikin useimpia ihmisiä. Ainakin sitä väittivät enemmän tai vähemmän siivoin sanoin nuoret aatelisherrat, jotka toisinaan varhaisina aamuhetkinä tulivat herra Ehrenthalin puheille raha-asiain vuoksi; ja vaikka tällaiset vakuuttelut olivat tavallisesti sitä lämpimämmät, mitä kylmempi vastaanotto oli ollut talonisännän taholta, niin totta puhuaksemme pitivät sellaisetkin ihmiset, joiden ei ollut tarvis pyytää maksuajan pitennystä, rouva Ehrenthalia sangen muhkeana naisena. Mutta hänen tyttärensä vasta oli oikea kaunotar, vartalo kookas ja jalomuotoinen, silmät säkenöivät, iho mitä puhtain ja nenä vain aivan vähäsen kyömy. Mutta mikä käenpoikanen perheen perillinen olikaan! Hän oli miltei lapsellisen pieni varreltaan, kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, ryhti kumara; nuorukaiseksi hänet tunsi vain herkkäpiirteisestä suusta ja silmien kirkkaasta katseesta; hänen pukunsakin oli huolimattomampi kuin herra Ehrenthalin pojalle olisi sopinut, ja ruskeassa tukassa riippui vielä näin myöhäisenä iltahetkenäkin pieluksesta irtautuneita höyheniä. Talonväki ja Veitel mittailivat ääneti toisiaan katseillaan, mutta herra Ehrenthal huomautti jonkinlaisen itsetyydytyksen sävyllä: "Tämä on Veitel Itzig, jonka olen ottanut palvelukseemme." Reppuri parka oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt äidin mahtailevan ylpeyden, tyttären nenännyrpistyksen ja pojan hajamielisen katseen; hän päätti kohta mielessään olla äärimmäisen nöyrä ja alamainen äidille, rakastua tyttäreen ja harjata huonosti Bernhardin saappaat, tarkastellen samalla sopivan tilaisuuden tullen, eikö harjattavan takin taskuun ollut sen hajamieliseltä omistajalta unohtunut joku taalerinraha.

Tämän esittelyn jälkeen herra Ehrenthal sanoi, että Veitel sai lähteä matkoihinsa ja palata huomisaamuna kello kuudelta. Ulko-ovi sulkeutui kauppiaan perheen jälkeen, mutta portaille jäänyt nuori veitikka tunsi, että nyt oli hänessäkin jo kauppamiehen vikaa, olihan hänet otettu liikkeen toimimieheksi. Hän hymyili tyytyväisesti astuessaan portaita alas; ilmeisesti hän oli tulokseen tyytyväinen. Olihan hän jo mitellyt voimiaan mahtavan liikemiehen kanssa ja päässyt siinä voiton puolelle. Sillä vaikka hän olisi ottanut pestin ilman lupausta vanhoista vaatteistakin, niin piti hän neljän viikon kuluttua perittäviä housuja ja takkia nerokkaana liikevoittona ja arvosteli uutta isäntäänsä sen mukaan. Tosin ajatus: "mutta entäpä jos se onkin vain kesätakki!" lennähti mustana pilvenä hänen sieluunsa; mutta sen karkoitti lohdullisempi miete: "housut ovat varmaankin Bernhardin, ja hän käyttää verkahousuja helteisenä kesäpäivänäkin!" Siispä hän rauhoittuneena heitti mytyn selkäänsä ja lähti astua patistelemaan Löbel Pinkuksen majataloon.

Löbel Pinkus oli talonomistaja ja piti alikerroksessa pientä paloviinakauppaa ja kapakkaa, jossa kävi paljon ihmisiä. Kuitenkin oli arvattavissa, ettei kunnianarvoisen Pinkuksen lihava, rasvaiselta paistava ruho eikä hänen vaimonsa paksu kultainen kaulaketju olleet pelkän kapakkatoimen hedelmiä, ja naapuristossa synnytti paljon päänvaivaa se arvoitus, kuinka ihmeessä rouva Pinkuksen kannatti aina paistaa päivällispöytään kaikkein kalleimmat hanhet, jopa välistä kalkkunoitakin. Mutta koska hänen miehellään oli taattu luonne ja maine, mikä kuvastui hänen käyttämästään karkeasta ja päättäväisestä puhetavasta, koska hän myyskenteli paloviinaa, mikä vanhastaan on kansanomainen ammatti, ja koska hänellä sen lisäksi oli rahoja lainattavaksi tavattoman korkeaa korkoa vastaan, niin kunnioittivat ja pelkäsivät naapuriston pikku käsityöläiset häntä suuresti. Hänen mainettaan ja kansalaiskuntoaan vastaan ei kenelläkään ollut muistuttamista. Vartiopoliisi poikkesi kernaasti ohi astuessaan hänen kapakkaansa ottamaan ryypyn, josta isäntä aina kieltäytyi ottamasta maksua; hän suoritti täsmällisesti kaikki veronsa, ja ihmisten kesken häntä pidettiin ryöstövoudin hyvänä tuttavana, jopa luotettuna ystävänäkin. Mutta itse asiassa herra Pinkus oli niitä onnellisia luonteita, jotka osaavat imeä hunajaa kaikenlaisista kukista, yksinpä pahanhajuisistakin. Talonsa yläkerrassa hän piti hiljaista yömajaa parrallisille ja parrattomille miehille, joita yhdisti yhteinen kammo sian sukua ja kaikkia sen jalostettuja tuotteita kohtaan. Nämä ikivanhan rodun jälkeläiset panivat toisinaan arvoa huokeaan ja piilosalla olevaan yökortteeriin, jonka isäntä ei kirjoitellut kovin isoja laskuja eikä liioin vaatinut vierailtaan passiakaan; he tulivat säännöllisesti myöhään iltahämärissä ja hiipivät jälleen varahin aamulla ulos kaupungin syrjäkujille tahi maantielle — vaatimattomia reppureja ja lumppusaksoja, jotka laskivat voittonsa grosheneissa ja penneissä. Paitsi näitä yövieraita ilmaantui jolloinkin toisiakin, epäsäännöllisesti kuin pyrstötähdet, vaihtelevaa ikää, sukupuolta ja uskontunnustusta, joilla oli paljon salaisia neuvotteluja isännän kanssa ja jotka eivät voineet sietää, että yöpimeässä raapaistiin tulta rikkitikkuun heidän kasvojensa lähettyvillä. Pinkuksen vanhoilla kantavierailla oli tosin omat ajatuksensa tuollaisesta tahallisesta salaperäisyydestä, mutta he eivät pitäneet viisaana tuhlata liiaksi sanoja sen johdosta.

Tähän taloon tultuaan Itzig kompuroi pimeitä portaita myöten yläkertaan, sitten likaista seinää pitkin eteenpäin, kunnes tuli raskaalle tammiovelle, jossa oli valtainen lukko, ja kun hän sai sen vaivoin avatuksi, joutui hän isoon autioon saliin, joka oli miltei koko rakennuksen pituinen. Keskellä lattiaa seisoi vanha pöytä, sillä kehno öljylamppu ja ympärillä muutamia jakkaroita; oviseinää vastapäätä oli iso seinäkomero ja siinä paljon pikku ovia, joista toiset olivat auki, niin että voi huomata komeron olevan jaetun kapeihin, erillisiin osastoihin, joista toisissa oli vaatekoukkuja, toisissa laatikoita. Kadulle päin antavien pienten akkunain kaihtimet olivat alaslasketut, vastakkaisella pitkällä seinällä olevasta avoimesta ovesta tuli ilta-auringon kajastusta huoneeseen; ovi vei puiselle parvekkeelle, joka kulki talon ulkopuolella koko kapakan pituuden mitan.

Itzig heitti myttynsä seinäkomeroon ja kävi ulos parvekkeelle. Kun hän ei sielläkään nähnyt ketään muuta vierasta, rupesi hän ihailemaan parvekkeelta avautuvaa näköalaa yhtä tarkasti kuin jokin hollantilainen arkkitehtuurimaalari olisi sitä ihaillut, vaikka Itzigin mielessä ei sentään ollut esteettisiä ajatuksia. Rakennuksen juurella vyörytti virta savisia vesiään aika joutua eteenpäin ja muodosti kapean vesiväylän, jota kummallakin rannalla paarsivat rappioituneet puutalot. Miltei joka talossa ja joka kerroksen tasalla oli samanlaisia ulkonevia parvekkeita, joita kannattivat ruskettuneet tukipölkyt. Monesti yhtyi kolme neljä parveketta yhteen; silloin oli kerrosta ylempänä olevien permanto alempien kattona. Vanhoina aikoina oli nahkurien kunnianarvoinen ammattikunta asunut tämän kadun varrella; silloin oli puuaine ollut sileää ja uutuuttaan kiiltävää, ja heleän värisiä lampaan- tai vuohennahkoja oli riippunut kaidepuilla, kunnes olivat käyneet kyllin pehmeiksi ja notkeiksi kelvatakseen kauppaylimysten käsineiksi ja heidän vaimojensa irtotaskuiksi. Nyt olivat nahkurit siirtyneet etäisempiin kaupunginosiin, ja nahkojen asemasta riippui kaidepuilla köyhän kansan kurjia pesuvaatteita. Vielä paistoi päivä sen verran, että sen kajastus synnytti heleitä valkoisia, punaisia ja sinisiä väriläikkiä kuivamassa olevissa ryysyissä, ja kummasti taittui sen valo parvekkeiden pylväisiin ja kannatinpölkkyjen päihin joenpuolisten päätyjen karkeatekoisiin veistoskoristuksiin ja vedestä harvakseen kohoaviin pylväisiin. Ketä hyvänsä olisi kammottanut asua täällä, paitsi taiteilijoita, kissoja ja köyhää väkeä.

Itzig oli jo jolloinkin ennen käynyt tässä talossa, mutta aina suuremman seuran matkassa. Tänään hän huomasi, että hänen parvekkeensa päästä vei pitkä katettu porras alas aivan veteen asti; hän näki myöskin lähellä tätä porrasta toisen samanlaisen naapuritalossa ja päätteli siitä, että portaalta toiselle voi hyvin kulkea kastelematta enempää kuin kenkänsä! edelleen hän keksi, että tämänkesäisen vedenvähyyden aikana oli mahdollista kulkea taloriviä pitkin sangen kauas veteen, ja ihmetteli mielessään, olikohan ketään, jota sellainen kävely olisi miellyttänyt tai hyödyttänyt. Yövartioita ja poliiseja ei siellä ainakaan tarvinnut pelätä. Tällaiset mietteet kiihottivat niin suuresti hänen mielikuvitustaan, että hän palasi juoksujalkaa vierassaliin, ryömi auki oleviin seinäkomeroihin ja tunnusteli koputellen ja raoitellen niiden lautaseiniä. Ällistyksekseen hän keksi, että myöskin takaseinä oli laudoista ja kumahteli ontolta. Kun hän tiesi tällä kohtaa sen ulkoseinän kulkevan, joka erotti Pinkuksen talon naapuritalosta, tuntui tuo ontto ääni hänestä merkilliseltä; ja hän oli juuri aikeissa käydä erään suljetun lokeron kimppuun tarkastaakseen, eikö sen takaseinässä ollut rakoa, josta pääsi pitemmältä näkemään, kun äkkiä kuulemansa kumea murina pidätti hänen kättään. Hän käännähti ympäri ja näki — ei vallan pahasti rohkeuttaan häveten — että hän ei enää ollutkaan yksin salissa. Sen perimmäisessä nurkassa makasi kauhtanaansa kietoutuneena ja musta patalakki päässä muuan galizialainen kulkukauppias olkipatjalle käpristyneenä. Hän oli pannut tavaramyttynsä samaan komeroon, jonka kimppuun Itzig oli juuri ollut aikeissa käydä, ja piti nyt tarpeellisena ilmaista murinalla vastalauseensa moisen tungettelun johdosta. Itzig koetti päästä puheisiin yövieraan kanssa; mutta kun tällä näkyi olevan enemmän halua nukkumaan kuin juttelemaan, asettui hänkin vastakkaiseen nurkkaan toiselle olkipatjalle ja istua kyyrötti siellä tehden innokkaasti laskelmia ja suunnitellen kauppoja mielessään, auttaen toisinaan mielikuvitustaan vilkkailla käsien ja jalkojen liikkeillä, kunnes parvekkeen puoleisesta ovesta kuumotti sisään musta yö ja pieni öljylamppu rupesi öljyn puutteesta ratisemaan ja käryämään. Vielä kävi isäntä Pinkus itse salissa kynttilä kädessä katsastamassa vieraitaan; hän laski vesikannun pöydälle ja lukitsi poismennessään oven ulkopuolelta. Pimeässä Itzig otti taskustaan kuivan leipäkannikan ja nakerteli sen loppuun; sitten hän vihdoin nukahti huonetoverinsa kuorsaukseen, ohut olkipatja allaan ja peittonaan vanha takkirisansa.

* * * * *

Samaan aikaan hänen matkatoverinsa kauppiasylimyksen talossa kääriytyi tikattuun vuodepeitteeseensä, katsahti vielä kerran väsynein silmin ympäri huonetta ja oli unenpöpperössä huomaavinaan, että kirjoituspöydällä oleva keltainen kissa liikutteli jalkojaan, rupesi käpälillään sukimaan karvaansa, jopa viimein heitteli hänelle lentomuiskujakin, Ennenkuin hän oli kerinnyt ruveta mietiskelemään syytä kipsikuvan tavattomaan ystävällisyyteen, oli hän jo nukahtanut sikeästi. Molempain nuorukaisten sisäisten silmien eteen laskeutui se harmaja harsoverho, jolle unettaren on tapana kutoa kirjavia kuviaan. Anton näki itsensä istuvana isolla tavarakääryllä ja lentävänsä sen kera ilmojen halki, erään tietyn neitosen jäädessä kurottelemaan käsivarsiaan hänen peräänsä; ja Veitel Itzig keksi suureksi riemastuksekseen, että hänestä oli tullut parooni, jolta Hirsch Ehrenthal kerjäsi almua. Hän oli näkevinään, kuinka hän antoi vanhalle Ehrenthalille nuo kuusi tukaattiaan, ja kuinka tämä siitä mauruten häntä kiitteli. Moisesta jalomielisyydestä hän itsekin säikähti unipäissään niin, että potki ja viuhtoili ankarasti jaloillaan ja käsillään.

Seuraavana aamuna molemmat nuorukaiset kävivät uuteen toimeensa. Anton istui konttoripaikalleen ja jäljensi kirjeitä, ja Veitel seisoi, sittekun ensin oli harjannut kaikkien Ehrenthalin perheen jäsenten saappaat ja kengät ja tunnustellut Bernhardin taskuja, väijymässä kaupungin suurimman hotellin edustalla erästä maalaisherraa, joka oli riitautunut Ehrenthalin kanssa liikeasioissa ja jonka nyt pahoin peljättiin kutsuneen toisia liiketuttuja puheilleen hotellihuoneesensa. Anton oppi kirjeitä jäljentämällä oikeata liikemieskieltä ja -tyyliä, ja Veiteliä kohtasi hotellin edustalla vaaniessaan sellainen onnenpotkaus, että hän pääsi puheisiin erään ohimenevän ylioppilaan kanssa, joka taloudellisista syistä tahtoi myydä hopeaisen taskukellonsa.

Ensimmäisinä lomahetkinään Anton piirusti muististaan linnan, sen seiniä kiertelevät köynnöskasvit, parvekkeen ja nurkkatornit parhaalle paperille, mitä hänen onnistui koko kaupungista saada. Hän panetti kuvan kultakehyksiin ja ripusti sen sohvansa yläpuolelle.

5.

Antonilla oli ensi viikkoina aika työ perehtyessään oikein siihen uuteen maailmaan, johon hän niin äkkiä oli tullut siirretyksi. Rakennus itsessään, taloudenpito ja kauppaliike olivat niin vanhanaikaisen vankkaa ja suurenmoista tyyliä, että niiden olisi täytynyt vaikuttaa valtavasti kokeneempaankin maailmankansalaiseen.

Schröterin liike oli kauppa- ja välitysliike, jommoiset nykyään käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun rautatiet ja sähkölennätin yhdistävät meren ja sisämaan suoraan toisiinsa, kun jokainen merikaupunkien kauppias voi asiamiesten välityksellä myydä tavaransa kauas sisämaahan jo melkeinpä ennen niiden satamaan saapumistakaan; — niin harvinaiseksi, että jälkeläisistämme tällainen kaupanteko saattanee tuntua yhtä oudolta kuin meistä Timbuktun markkinat tai tsulukafferikylän tanhualla tapahtuva vaihtokauppa. Ja kuitenkin oli tämä vanha, laajalti tunnettu sisämaankauppaliike ylpeässä, jopa ruhtinaallisessa maineessa, ja mikä vielä enemmän, se oli alustapitäen perustettu ja sitten kaiken aikaa johdettu sellaisten periaatteiden mukaan, että sen omistajilla ja asiakkailla oli varma itsetunto ja luja luottamus siihen. Sillä siihen aikaan oli meri vielä kaukana, hyvät liiketilaisuudet harvinaisemmat mutta sitä edullisemmat, ja siksipä täytyi kauppiaankin silmän kantaa paljon kauemmas ja hänen toimintansa olla itsenäisempää. Kauppaliikkeen arvo ja merkitys perustui silloin tavarain paljouteen, jotka se oli hankkinut omilla varoillaan ja piti omalla uhallaan varastoituina. Virran vierisissä pitkissä makasiiniriveissä säilytettiin enempi osa ulkomaisia tavaroita, pieni osa vanhan liiketalon omissa kellariholveissa ja loput naapuristossa olevissa suojuksissa ja aitoissa. Monilukuiset maaseudun kauppiaat hankkivat tämän liikkeen varastoista kaikki kaupaksi pitämänsä siirtomaantavarat ja ulkomaantuotteet, jotka ovat tulleet meille yhtä välttämättömiksi kuin jokapäiväinen leipä. Mutta myöskin avaralta oman maan rajojen ulkopuolella, itään ja etelään päin, aina Turkin rajoille saakka, oli liikkeellä asiamiehensä, ja tätä liikehaaraa pidettiin tähän aikaan kaikkein tuottoisimpna, vaikka se kenties olikin säännöttömämpää ja epävarmempaa kuin kotimaankauppa.

Siten tarjoutui uudelle oppilaalle joka päivä miltei rajaton määrä tilaisuuksia saada mitä erilaisimpia vaikutelmia ja tutustua jos jonkinlaisiin ihmisiin ja oloihin. Paitsi merikaupunkien asiamiehiä, jotka melkein päivittäin toivat tavaranäytteitä, ja pörssivälittäjiä, jotka hoitivat talon raha-asioita, ostivat ja möivät vekseleitä, kävi etukonttorin läpi aamusta iltaan kirjava kulkue jos jonkinlaista väkeä. Siinä oli maaseudun siirtomaatavarainkauppiaita, vanhanaikaisia miehiä, joiden lakinkuosi vaihteli yhtä rajattomasti kuin heidän sivistys- ja luotettavaisuustasonsa; he ostivat tarpeensa, puristelivat käsiä ja vaativat osakseen vanhoille kauppatutuille tulevaa kohtelua; edelleen maakunnan kaikensäätyisiä tilanomistajia, jotka myyskentelivät peltojensa tuotteita, viljaa, heiniä, väri- ja juurikasveja j.n.e.; sitten Puolan juutalaisia, joilla oli pitkät mustat kähärät korvallisilla ja pitkät mustat silkkikauhtanat yllään, ja jotka välistä ostivatkin jotakin, mutta tavallisesti tarjoskelivat kotiseutunsa tuotteita, villoja, hamppua ja pellavaa, potaskaa ja talia. Heidän kanssaan kävi kaupanteko vähimmin vakavasti, ja heidän ilmestymisensä konttoriin synnytti joka kerta suurta iloa nuoremman henkilökunnan keskuudessa. Välillä kävi kerjäläisiä ja kaikenlaisia muita avunpyytäjiä, talon liiketuttuja, kuorma-ajureita, jotka vaativat rahtiseteleitään, lastaajia ja makasiinirenkejä, jotka saivat asiatoimituksia. Antonin oli hyvin vaikea tässä loppumattomassa ovienavailussa ja sekavassa puheenhälinässä keskittää ajatuksiaan siihen yksinkertaiseen työhön, jonka hän oli saanut tehtäväkseen.

Äsken oli juuri saapunut herra Braun, erään hampurilaisen liittolaisliikkeen asiamies, ja oli taskustaan ottanut esille joukon kahvinäytteitä. Johtajan näitä tarkastellessa tuo pieni ja terhakka asiamies heilutteli kultanuppikeppiään kiihkeästi Antonin läheisyydessä ja kertoi kotipaikallaan vallinneesta ankarasta lumimyrskystä ja sen aiheuttamista vahingoista. Silloin narahti ulko-ovi ja köyhästi puettu nainen astui sisään. Herra Specht kavahti pystyyn ja tiukkasi tältä: "Mitä te haluatte?" Kuultiin surkeita ääniä, jotka muistuttivat kipeän kanan piipitystä, kauppias sieppasi nopeasti kukkaronsa esiin, ja piipitys muuttui imaraksi kotkotukseksi. "Huoneenkorkuisia laineita, sanon minä!" huusi hampurilainen. — "Jumala sen teille tuhatkertaisesti kostakoon", kotkotti pyytelijä. — "Summa on 550 markkaa 10 killinkiä", ilmoitti herra Braun johtajalle.

Nyt tempaistaan ovi kiivaasti auki ja sisään käy tanakka mies, rahapussi kainalossa, jonka hän viskaa voitonriemuisesti marmoripöydälle ja huutaa kajahuttaa kuin ainakin mies, joka suorittaa kelpo teon: "Kas tässä minä olen, ja tässä ovat rahat!" Kohta nousee herra Jordan sijaltaan, käy tulijan luo ja sanoo hänelle tuttavallisesti: "Hyvää päivää, herra Stephan, mitä Wolfsburgiin kuuluu?" — "Hirvittävä hiirenkolo", päivittelee herra Braun. "Missä niin?" kysyy Fink. — "Ei kaupunki itsessään niin kehno ole, mutta vähän on liikettä siellä", puolustelee herra Stephan. — "Tietystikin laivan runkoon", jatkaa herra Braun äskeistä kertomustaan. — "Viisikahdeksatta säkkiä Kuba-kahvia", vastaa johtaja erään konttoriapulaisen kysymykseen.

Herra Stephanin kertoillessa kotikaupunkinsa kuulumisia, muun muassa jonkin oppipojan surullisesta lopusta, joka oli isosta avaimesta tekemällään pistoolilla ampunut itsensä, ja herra Jordanin kuunnellessa kärsivällisesti tätä välttämätöntä johdantoa uusien kauppojen solmiamiseen, avautuu ovi jälleen ja sisään astuu yht'aikaa liveripukuinen palvelija ja muuan Brodyn juutalainen. Palvelija tuo johtajalle kutsun joillekin päivällisille, ja juutalainen hiipii siihen nurkkaan, missä Fink istuu.

"Mitä te taas täältä haette, Schmeie Tinkeles?" ärähtää Fink tuikeasti; "olenhan teille jo sanonut, ettemme ryhdy mihinkään kauppoihin teidän kanssanne."

"Mihinkä kauppoin?" parkasee poloinen Tinkeles, rääkyen niin kurjaa saksankieltä, että Antonin on vaikea häntä ymmärtää. "Vot villa semmotti, kuin minä tuon ei olemas koko maass'."

"Mitä sentneri maksaa?" kysyy Fink, kirjoittaen edelleen ja katsahtamattakaan juutalaiseen.

"Sanomas se jo viimest' kerta", vastaa juutalainen.

"Te olette narri", sanoo Fink, "suittikaa tiehenne!"

"Eikä mikään luotsi voinut sitä auttaa", jatkoi herra Braun järkähtämättä myrskyjuttuaan.

"Kunnioittavat terveiseni herra kauppaneuvokselle", sanoo johtaja palvelijalle.

"Tulitikulla hän sen lataamansa avaimen sytytti", huudahtaa herra
Stephan ja silmää ylös kattoon.

"Ai vai!" parkasee kauhtananiekka, "mitäs tämä: suittimas tiehes?
Tiellä ei mikä kauppa syntymäs."

"Mitä siis tahdotte villastanne?"

"41 2/3", sanoo Tinkeles.

"Ulos!" komentaa Fink.

"A miks' te alituisest' sanomas 'ulos'?" vaikeroi epätoivoinen juutalainen. "Sanomas itte, mitä antamas?"

"Jos te niin hävyttömästi vaaditte, niin emme anna mitään", vastaa
Fink ja alottaa kirjeessään uuden sivun.

"A sanomas toki itte, mitä tahtomas maksaa?" pyytelee juutalainen.

"Sitten vasta sanon, jos osaatte käyttäytyä siivosti", sanoo Fink ja katsahtaa ensi kerran juutalaiseen.

"Vot siivo mies minä olemas", vastaa juutalainen hiljaa, "mitä siis antamas?"

"39", sanoo Fink.

Nyt joutuu Schmeie Pinkeles vallan suunniltaan, pudistelee mustia korvalliskutriaan ja vannoo sielunsa autuuden nimessä ja vahvasti parkuen, että hän ei voi myydä alle 41:n, johon Fink vastaa huomauttamalla, että makasiinirenki viskaa hänet ulos kadulle, jos hän jatkaa sellaista räyhäämistä. Sitten lähtee juutalainen katkeruudesta puuskuttaen ulos, mutta pistää heti jälleen ovenraosta päänsä sisään ja huutaa: "Mitä te antamas?"

"39", sanoo Fink ja katselee juutalaisen kiihkoista viittoilua ja irvistelyä samanlaisella kylmällä mielenkiinnolla, jolla fysiikantutkija seuraa galvaaniseen elementtiin ripustetun sammakon potkimista. Luku 39 synnyttää juutalaisen sielussa uuden räjähdyksen, hän käy uudestaan sisään ja vannoo sielunsa hornan alimmaiseen höyrykattilaan ja julistaa olevansa maailman inhottavin aatta, jos uskaltaisi myydä alle 41:n. Kun hän ei voi malttua noudattamaan Finkin monia kehotuksia olla ihmisiksi, huudetaan makasiinirenki todella sisään. Tämän jättiläisen ilmautuminen vaikuttaa niin tyynnyttävästi herra Tinkeleksen tunteisiin, että hän sanoo voivansa lähteä omin avuin ja lähtevänsäkin omin avuin, mutta jää siitä huolimatta aloilleen ja vaatii 40 1/2. Hampurilainen asiamies, maaseutukauppias ja konttorin muu henkilökunta ovat tällävälin vaienneet ja kuuntelevat jännitettyinä kaupanhierontaa; tällä kertaa Fink tyytyy lausumaan Schmeie paralle sydämellisen toivomuksen, että hän vihdoinkin suittisi matkoihinsa, koska hän oli täydellinen hupsu, jonka kanssa kukaan järki-ihminen ei ruvennut kauppoihin. Sen kuultuaan juutalainen kääntyy loukkautuneena ovea kohti ja katoaa todellakin näkyvistä. Ja jälleen alottaa uupumaton Braun keskeytyneen kertomuksensa: "Tämä myrsky oli tavallaan harvinainen onnettomuus, ja seurauksena siitä on, että kahvin hintain täytyy kohota"; ja herra Stephan todistelee, että itsemurhat ja muut tihutyöt ovat lisäytyneet luvussa sen jälkeen kuin rikkitikut keksittiin; ja Fink sanoo johtajalle, joka lukee äsken saamaansa kirjettä: "Hän suostuu kyllä kauppaan, jos lisään vielä puoli taaleria. Tahdotteko maksaa 39 1/2 taaleria?"

"Kuinka paljon villoja on?" kysyy kauppias.

"120 sentneriä", sanoo Fink.

"Ostakaa ne", sanoo kauppias ja lukee edelleen.

Jälleen tempaistaan ovi auki, sorina ja hälinä jatkuu entistä menoaan, ja Anton koettelee turhaan ymmärtää, kuinka on mahdollista tehdä villakauppoja, kun kerta myyjä on lähtenyt niin päättäväisesti matkoihinsa. Mutta silloin, juuri kun kolme tai neljä ääntä puhelee yht'aikaa ristiin rastiin huonetta, ovi avautuu jälleen aivan hiljan, ja Tinkeles hiipii varpaisillaan Finkin tuolin taa, laskee kätensä arastellen tämän olkapäälle ja kysyy alakuloisen tuttavallisesti: "Vot, mitä te oikke antamas?"

Fink käännähtää ympäri, hymyilee hänkin tuttavallisesti ja sanoo: "No, koska myyjänä olette juuri te, Tinkeles, niin annamme 39 1/2, mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, ettette hiisku siitä kellekään, muuten tarjous peruutetaan."

"Ei hiiskumas mittä", vastaa juutalainen, "siis antamas 40?"

Fink tekee närkästyneen eleen ja viittaa ovelle päin. Juutalainen meneekin, mutta pyörähtää kynnyksellä ympäri.

"Nyt se tulee", sanoo Fink. Jonka jälkeen juutalainen palaa takaisin hänen luokseen ja sanoo tavallista arvokkaammin: "Olkko menneks' 39 l/2, jos ottamas koko parttia."

Hetken epäröityään Fink vastaa kuin sattumoilta: "Olkoon menneeksi." Ja silloin on Schmeie Tinkeles aivan toista miestä, vannoo olevansa kauppaliikkeen uskollisin ystävä ja palvelija ja tiedustelee kohteliaasti johtajan vointia.

Ja jälleen narahteli ovi tämän välinäytöksen päätyttyä narahtelemistaan, uusia ostajia ja myyjiä saapui, kaikki puhuivat kilpaa, kynät ratisivat paperilla ja rahavirta vyöryi katkeamatta.

* * * * *

Myöskin se uusi kotipiiri, johon Anton nyt oli liitetty jäseneksi, tuntui hänestä oudolta ja suurenmoiselta.

Itse talo oli vanha, epäsäännöllinen rakennusryhmä, jossa oli siipi- ja takaosia ja niiden välillä pikku pihoja, täynnä jykeviä muureja ja pieniä portaita, salaperäisiä läpikäytäviä, joissa saattoi vastaansa odottaa vaikka mitä, korridooreja, isoja ja pieniä seinäkomeroita ja lasiaitauksia.

Se oli kerrassaan monimutkainen rakennus, jota esivanhemmat olivat vuosisatojen kuluessa lisäilleet ja muutelleet tehdäkseen jälkeentulevaisilleen olon siinä niin vaikeaksi ja käsittämättömäksi kuin mahdollista. Ja kuitenkin se kokonaisuutena oli sangen rattoisa talo ja sulki ulkomuuriensa sisään kokonaisen maailman monenlaisia ihmisluonteita ja ihmisharrastuksia. Koko rakennuksen itsensä, jopa pihamaankin alla oleva tila oli holvattu kellareiksi ja luotu katonrajaa myöten täyteen tavaroita; koko pohjakerros oli varattu kauppaliikkeelle ja sisälsi pelkkiä konttorihuoneita ja varastosuojia. Seuraavassa kerroksessa kadun puoleisessa osassa olivat isännän itsensä asumat huoneet. Herra Schröter oli ollut naimisissa vain perin lyhyen ajan ja kadottanut samana vuonna sekä vaimonsa että lapsensa, niin että vanhempainsa kuoltua hänellä oli perhettä vain ainoa sisar.

Kauppias piti liikkeessään ankarasti kiinni vanhoista perinnäistavoista. Kaikki konttorin naimattomat herrat asuivat hänen talossaan, kuuluivat hänen talouteensa ja söivät säännöllisesti päivällistä kello yhdeltä isännän pöydässä. Antonin tulon jälkeisenä aamuna herra Schröter oli vaihtanut hänen kanssaan vain muutaman sanan ja sijoittanut hänet herra Jordanin johtamaan maaseutuosastoon. Nyt, moniaita minuutteja ennen päivällisen alkamista, Anton oli käsketty saapumaan yläkertaan tullakseen esitellyksi talon emännälle. Jännitettynä hän nousi leveitä matollisia portaita myöten asuinkerrokseen, missä miespalvelija avasi hänelle oven ja johdatti hänet monien huoneiden halki vastaanottosuojaan. Matkallaan Anton katseli ihmetellen levollisen loistoisaa sisustusta, isoja seinäpeilejä, raskaita ikkuna- ja oviverhoja, tauluja, kukkapöytiä ja monilukuisia vaaseja ja hedelmämaljakkoja kivestä ja käsinmaalatusta posliinista. Sitten palvelija veti eräät oviverhot syrjään, ja Anton teki liukkaalla parkettilattialla syvän kumarruksen, kun johtaja esitti hänet aivan nuorelle naiselle, lisäten: "Sisareni Sabine."

Neiti Sabinella, joka oli puettu upeaan kesäpukuun, oli hienot kalpeat kasvot, joita reunusti korpinmusta tukka. Hän ei ollut Antonia vanhempi, mutta hänen ryhtinsä ja käytöksensä oli arvoltaan emäntämäinen. Hän pakotti nuorukaisen istumaan ja kyseli osanottavaisesti, miten tämä oli järjestänyt huoneensa ja kaipasiko hän sinne vielä jotakin.

"Sisareni hallitsee meitä kaikkia", sanoi kauppias, katsahtaen ystävällisesti neitoseen; "tulkaa tekin tänne tunnustuksille, jos teillä sattuu olemaan joitakin taloutta koskevia toivomuksia; hän on se hyvä hengetär, joka pitää kotimme järjestyksessä."

Anton loi katseensa hengettäreen ja vastasi ujosti: "Minusta on tähän saakka kaikki ollut paljon loisteliaampaa, kuin mihin lapsuudenkodissani olen tottunut."

"Elämänne tulee kuitenkin ajanpitkään tuntumaan yksitoikkoiselta", jatkoi kauppias. "Talossamme vallitsee ankara täsmällisyys, ja teitä odottaa paljon työtä ja sangen vähän huvituksia; minun aikani menee tarkoin liiketoimiini konttoriajan päätyttyäkin. Mutta jos haluatte missä asiassa hyvänsä saada neuvoa tai apua, niin pyydän teitä kääntymään suoraan minun puoleeni."

Tämän lyhyen virallisen vastaanoton päätyttyä hän nousi tuoliltaan ja vei Antonin ruokasaliin. Matkalla sinne hän selitteli suojatilleen liikeoppilaan asemaa ja toimia. Perille tultua Anton näki virkatoverinsa jo saapuneiksi ja seisovan valmiina tuohensa takana vaatimattomassa arkiasussa; nyt astui Sabinekin sisään, seurassaan vanhan puoleinen nainen, eräs perheen etäinen sukulainen, joka auttoi nuorta neitiä taloudenpidossa ja joka näytti erittäin hyväntahtoisen näköiseltä. Konttoriherrat kumarsivat naisille, ja Anton sai paikkansa pitkän pöydän alipäässä, liikkeen nuorinten apulaisten joukossa. Häntä suoraan vastapäätä pöydän yläpäässä istui Sabine, toisella puolellaan veljensä, toisella tuo naissukulainen, tämän vieressä herra von Fink ja sitten kaikki muut liikkeen jäsenet tarkasti arvon ja palvelusajan mukaan. Päivällinen syötiin jokseenkin äänettömästi, Antonin naapurit puhelivat sangen vähän ja hillityllä äänellä, ja puhetta piti miltei yksinomaan isäntä itse. Ainoastaan eilinen jokey käyttäytyi huolettoman vapaasti, kertoili pieniä hullunkurisia kaskuja, osasi matkia erinomaisesti toisten ihmisten ääntä ja käytöstä ja omisti pöytänaapurilleen, tuolle hyväntahtoiselle vanhalle tädille, miltei liioiteltua huomaavaisuutta. Anton, jonka oma sydän oli tulvillaan harrasta kunnioitusta ja palvontaa, näki jonkinlaisen hurskaan kauhun valtaamana Finkin kohtelevan koko pöytäkuntaa, kuin olisi päivällinen ollut katettu yksistään häntä varten, ja että herra Schröter vain senvuoksi piti kauppaliikettään, että Fink, hänen vapaaehtoinen tarjokkaansa, saisi päästellä pilojaan ja puhutella kaikkia muita läsnäolijoita julkean kevytmielisesti. Samalla hän oli huomaavinansa, että kauppias itse kohteli tuota nuorta herraa jokseenkin kylmästi, ja edelleen, että Fink näytti sangen vähän välittävän isännän pidättyvästä käytöksestä häntä kohtaan. Mustaan hännystakkiin puettu miespalvelija tarjoili ruokia mallikelpoisen täsmällisesti, ja kun konttoriherrat olivat nousseet pöydästä ja kumartaen kiittäneet isäntäväkeä, lähti Anton ruokasalista siinä varmassa vakaumuksessa, ettei hän ollut vielä koskaan syönyt päivällistä niin hienosti ja juhlallisesti.

"Kaikkien kanssa minä tullenen hyvin toimeen, mutta ei vain tuon herra Finkin", arveli Anton itsekseen perästäpäin; "hän on liiaksi julkea ja ylpeä. Ja istumaankin hän jäi vielä pöytään, kun kaikki toiset nousivat pystyyn ja lähtivät pois. Ei hän tänne sovi ollenkaan", päätteli uusi tulokas mielessään, osottaen siten omaavansa elämänviisautta, joka enemmän sisälsi vaistoa kuin kokemusta. Siitä lähtien Anton vaarinotti herra Finkiä jonkinlaisella arkailulla, mutta hänen täytyi kuitenkin alinomaa häntä vaarinottaa, sillä tuon nuoren herran olemus oli omiaan tehoamaan kehen hyvänsä — tuo jalomuotoinen pää, hienopiirteiset kapeat kasvot, varma ryhti ja sukkela päättäväisyys sekä puheissa että käytöksessä. Anton tuskin rohkeni antautua hänen kanssaan edes puheisiinkaan, eikä Fink antanut hänelle siihen aihettakaan, sillä hän näytti tuskin enää huomaavan uuden oppilaan olemassaoloa. Vain kerran, kun Anton sattui takarakennuksen portaissa kulkemaan Finkin ohitse sanoi tämä hänelle: "No, mestari Wohlfart, miltä olonne tuntuu tässä talossa?"

Anton jäi seisomaan ja vastasi kuten siivon nuorukaisen sopikin: "Erinomaiselta! Minä näen ja kuulen täällä niin paljon uutta, etten tahdo jaksaa sulattaa kaikkea kunnolla."

"Kyllä te siihen vielä totutte", sanoi Fink nauraen; "kuten yksi ainoa päivä kuluu täällä kokonainen vuosi ilman vähintäkään vaihtelua. Sunnuntaisin on ylimääräinen ruokalaji ja lasillinen viiniä itsekunkin lautasen kohdalla, ja silloin kuuluu asiaan, että te kiskotte pitkäntakin hartioillenne. Nyt on teidät rattaana liitetty iäti pyörivään koneistoon ja teiltä odotetaan, että raksutatte koko vuoden ympäri täsmällisesti."

"Tiedän kyllä, että minun tulee työskennellä ahkerasti saavuttaakseni herra Schröterin luottamuksen", vastasi nuori poroporvarimme, hiukan ärtyneenä vapaaehtoisen tarjokkaan kapinallisesta puheesta.

"Perin siveä ja säädyllinen huomautus", ivasi Fink; "mutta jo muutaman viikon kuluttua te tulette huomaamaan, mikä hirvittävä ero on olemassa liikkeen pääherran ja niiden miekkosten välillä, jotka kirjoittelevat hänen kirjeitään ja palvelevat hänen kauppatuttujaan. Ei ainutkaan ruhtinas elä niin ylväänä ja yksinäisenä alamaistensa keskuudessa kuin tämä kahvikuningas omassa valtakunnassaan. Älkää muuten minun puheistani paljonkaan välittäkö", lisäsi hän hiukan hyväntahtoisemmin, "koko talo on valmis kertomaan teille, että minä olen syyntakeeton ja puhun pelkkää palturia. Mutta kun te minusta näytätte toivorikkaalta konttoristin alulta, niin tahdon antaa teille rehellisen neuvon. Ostakaa itsellenne englannin kielioppi, lukekaa sitä ja joutukaa ajoissa muuanne, ennenkuin ruostutte tänne. Mitä hyvänsä te täällä opittekin, se ei vielä riitä tekemään teistä pystyvää miestä jollei teissä itsessänne ole ainesta sellaiseksi. Hyvästi!" Näin sanoen Fink käänsi selkänsä Antonille ja jätti tämän taas äkäilemään "jokeyn" käyttämää mahtailevaa puheensävyä.

* * * * *

Tosin sankarimme tunsikin moniaitten viikkojen kuluttua keskellä liike-elämän hyörinää päivien ja hetkien iankaikkista yksitoikkoisuutta; tosin se häntä toisinaan väsyttikin, mutta ei siltä tehnyt häntä onnettomaksi, sillä vanhempansa olivat totuttaneet hänet pienestä pitäen järjestyksenrakkauteen ja täsmälliseen uutteruuteen, ja nämä molemmat totutut hyveet auttoivat häntä selviämään monesta ikävästä hetkestä.

Herra Jordan suoritti kaikella ahkeruudella hänelle annetun toimen vihkiessään nuoren harjoittelijan tavaraopin salaisuuksiin; ja se hetki, jolloin Anton ensi kerran kävi liikkeen makasiiniin ja oppi tuntemaan siellä säilytetyt sadat tavaralajit ja niistä käytetyt merkilliset nimitykset, pysyi hänen herkästi vastaanottavaisessa mielessään erikoislaatuisen runouden ikuisena alkuna ja lähteenä — runouden, joka ainakin oli samanarvoinen monen muun runollisen tuntemuksen kanssa, jota kaikki uusi ja salaperäinen kykenee herättämään ihmissielussa.

Se oli iso holvattu huone talon pohjakerroksessa, joka sai hämärää valoa pienistä rautaristikkoisista akkunoista ja jossa säilytettiin tavaranäytteet ja joka päivä tarvittavat pienet varastot. Tynnöreitä, laatikkoja ja kääryjä oli siellä läjittäin, vierekkäin ja toistensa päälle asetettuina, niin että kapeat kujanteet vain johtivat niiden lomitse. Melkein kaikki maapallon maat, kaikki ihmisrodut olivat valmistaneet ja tänne koonneet tuotteitaan, jotta sankarimme oppisi ymmärtämään ja erottamaan toisistaan, mitä vain oli hyödyllistä ja arvokasta. Itä-Intian kauppayhtiön uiva palatsi, siivitetty amerikkalainen pikapurjehtija, hollantilainen vanhanaikainen kömpelö arkki olivat sitä varten kierrelleet maapallon ympäri; vahvakaariset valaanpyyntilaivat olivat hieroneet nokkaansa pohjois- ja etelänavan jäihin, nokiset höyrylaivat, kirjavapurjeiset Kiinan dshonkit, malaijien keveät ruuhet, joissa vain bambutanko oli mastona, kaikki ne olivat levittäneet siipensä ja puskeneet myrskyjen ja aaltojen halki täyttääkseen tämän holvin tuomisillaan. Niinimatot olivat hindunaiset kutoneet, tuon laatikon kylkeen oli uuttera kiinalainen maalannut mustia ja punaisia hieroglyyfejä, tämän ruohokudoksen oli virginialaisen viljelijän palveluksessa oleva Kongo-neekeri käärinyt puuvillapaalin ympärille; tuo väripuunrunko oli vieritetty hiekalle, jonka Meksikonlahden aallot olivat rantaan kasanneet, tämä neliskulmainen jakarandapölkky oli aikoinaan kasvanut Brasilian hetteisissä aarniometsissä, ja apinat ja kirjavat papukaijat olivat pitäneet iloaan sen oksilla. Säkeissä ja tynnöreissä oli kahvipensaan vihertäviä marjoja melkein kaikista maanosista, karkeatekoisissa niinikoreissa oli tupakkakasvin kokoonkäärittyjä lehtiä, taatelipalmujen ruskeita hedelmiä ja sokeri-istutusten kellertävää kristallia. Sadat eri kasvit olivat luovuttaneet puunsa, ytimensä, kaarnansa, nuppunsa, hedelmänsä ja mehunsa tämän kellarin täyttämiseksi. Kummituksen kaltaisiakin haamuja kuumottaa kaiken tuon kaaoksen keskeltä: tuon avoimen, punakeltaisella tahtaalla täytetyn tynnörin takana — siinä on Afrikan itärannikolta tuotua palmuöljyä — makaa vatsallaan muodottoman näköinen ihme-eläin — se on puolalaista talia, joka on neulottu kokonaisen lehmänvuodan sisään; vierellä viruu jättimäisenä käärynä, köysillä ja rautavanteilla yhteenpuristettuna, viisisataa kapakalaa, ja vastapäisessä nurkassa kohoaa norsunluukasan ylitse jättiläisvalaan hetalekimppu.

Anton seisoi vielä tuntikausia sen jälkeen, kuin hänen oppimestarinsa oli selittänyt hänelle kaikki nämä ihmeet, uteliaana ja kummissaan vanhassa kellariholvissa; ja holvikaaret ja seinäpilarit muuttuivat hänen silmissään isolehtisiksi huojuviksi palmuiksi, kadun kolina ja hälinä kuului hänen korviinsa kuin etäisen meren kohina, jonka laineet säännöllisessä rytmissä löivät sen rannikon partaita vastaan, jolla hän niin vakavasti seisoi.

Tämä hurmaus outoon maailmaan, johon hän oli päässyt niin vaarattomasti tunkeutumaan, täytti hänen mielensä vielä pitkät ajat jälkeenpäin. Pyrkiessään oikein ymmärtämään kaikkien noiden erilaisten tavarain omituiset laadut hän luki maan- ja kansantieteellisiä kirjoja ja koetti sen kautta tutustua niihin maihin ja maisemiin, joista ne olivat tulleet, ja niihin ihmisiin, jotka ne olivat koonneet.

Siten kuluivat hänen ensi kuukautensa pääkaupungissa sangen sukkelaan, ja hänelle oli onneksi, että hän vapaahetkinään kirjojen avulla seurusteli niin vilkkaasti koko maailman kanssa; sillä yhdessä suhteessa oli Fink ollut aivan oikeassa: huolimatta jokapäiväisestä päivällispöydästä parkettilattiaisessa ruokasalissa pysyivät talon isäntä ja hänen perheensä kuitenkin tuiki vieraina Antonille, ja hän tuli piankin huomaamaan, että isäntäväen ja konttoriväen välillä oli olemassa raja-aita, syrjäisen silmälle kenties näkymätön, mutta silti horjumaton. Hän oli siksi ymmärtäväinen, ettei nurissut tästä edes itsekseenkään, mutta siitä huolimatta tuo huomio häntä monesti masensi, sillä nuoruutensa intomielisyydessä hän oli kohta valmis palvomaan isännässään oikean kauppiaan tosi-ihannetta. Tuon miehen älykkäisyys, varmuus ja tarmokas päättäväisyys ynnä hänen ylväs rehellisyytensä viehättivät nuorukaista; hän olisi niin halusta kiintynyt isäntäänsä haaveksivalla hartaudella, mutta lukuunottamatta konttoritunteja hän ei paljoakaan nähnyt kauppiasta. Jollei tämä ollut iltaisin kokouksissa tahi klupissaan, niin vietti hän iltahetkensä sisarensa parissa, johon häntä yhdisti liikuttavan hellä side. Sisartansa varten hän piti hevosia ja vaunuja, joita hän itse aniharvoin käytti, sisarensa mieliksi hän kävi iltaseuroissa ja toimeenpani itsekin sellaisia, mutta Antonia ja hänen työtovereitaan ei niihin kutsuttu. Silloin vyöryi kiiltäviä ajopelejä portaiden eteen, liveripukuisia palvelijoita lenteli portaita ylös ja alas, ja tummia hahmoja liikkui katurakennuksen valaistujen akkunain takana. Silloin istui Anton alakuloisena yliskamarissaan ja katseli kaihoten pihan yli isäntäväen loistavaa taloudenpitoa, johon hänkin kuitenkin kuului — kaihoten, sanomme, sillä olihan sankarimme vielä tuskin yhdeksäntoistavuotias ja tunsi seuraelämän loistoa vain lukemainsa kirjojen harhaannuttavista kuvauksista. Tosin hänen järkensä tällöin aina huomautti hänelle, että hän ei kuulunut katurakennuksen puolelle, ja mitä kaikkea siitä seuraisikaan, jos hänet koko toveritusinan kera, joiden sivistystaso oli niin erilainen, kutsuttaisiin sellaiseen seuraan vaihtamaan ajatuksia. Mutta kunnianhimo, tuo kevytmielinen nuori neiti, ei aina kuuntele vanhan järki-herran viisaita sanoja; ja Anton palasi monesti haikeasti huoahtaen akkunasta lamppunsa ja kirjojensa pariin ja koetteli väkisin hukuttaa pihan poikki hymisevät katriljin säveleet mielikuvituksessa kuulemaansa leijonan karjuntaan ja troopillisten maiden mölysammakon kurnutukseen.

6.

Vapaaherra von Rothsattel oli itse huolehtinut kaupunkiasuntonsa sisustamisesta. Se ei ollut suinkaan suuri, mutta huonekalujen tyyli, yksinkertaisten seinämaalausten arabeskit, verhojen ja mattojen kuviot olivat niin aistikkaasti yhteensovitetut, että hieno maailma yksin suin kiitteli kokonaisvaikutusta kerrassaan mallikelpoiseksi. Kaiken tuon hän oli hommannut perheensä siitä mitään tietämättä. Vihdoin ajoivat vastahankitut kaupunkivaunut oven eteen, vapaaherra nosti puolisonsa alas niistä ja kuljetti hänet huonejonon lävitse paroonittaren omaan naiskammioon, joka oli kauttaaltaan verhottu valkealla harsokankaalla, katossa valkopoimuinen aurinko ja kaikilla seinillä samanlaisia tähtiä. Silloin paroonitar ihastuneena niin hellästä huomaavaisuudesta lennähti miehensä kaulaan, ja kelpo vapaaherra tunsi itsensä tyytyväiseksi ja ylpeäksi kuin kuningas. Pian tunsi perhe kotiutuneensa uuteen asuntoon, omat kyntöhevoset kuljettivat kotitilalta sinne kaikki välttämättömät arkut, laatikot ja elintarvetavarat, ja sittekun muutama päivä oli mennyt olkien ja pahnojen lakaisemiseen portaista, permannoilta ja matoilta, voitiin ruveta ajattelemaan kaupungin katsastamista ja vieraskäyntien tekemistä.

Suuri osa maa-aatelia vietti kernaasti talvikauden pääkaupungissa, ja Rothsattelin perhe tapasi paljon naapureita, tuttavia ja sukulaisia. Kaikki olivat iloiset saadessaan toivottaa tuon arvossapidetyn perheen tervetulleeksi kaupunkiin, eikä kestänyt montakaan viikkoa, kun tämä jo oli saanut suuren seurapiirin elämäniloista väkeä. Alempi aatelisto kaikkine arvonimineen, joita saksalaiset ruhtinaat niin auliisti jakelivat, muodosti muhkean, rajoistaan jokseenkin tarkasti kiinnipitävän seuramaailman, ja vaikkapa tämän ansiopuolena ei ollutkaan erikoisen henkevä sivistys, niin olivat seuralliset huvitukset ja keskinäinen kiintymys sitä ylenpalttisemmat. Paroonittaresta teki hänen persoonallinen rakastettavaisuutensa naismaailman keskushenkilön; ja myöskin hänen puolisonsa, joka oli kyllä, ensimmäisinä viikkoina kovin kaivannut totuttuja talouskävelyjään ja jokapäiväisiä ratsastusretkiään, alkoi tuntea viihtyvänsä aika hyvin vanhojen nuoruudenystäväin parissa. Hän liittyi erääseen aatelisklupiin, veresti vanhaa biljardinpeluutaitoaan, otti osaa säädylliseen korttipeliin ja harrasti joutohetkinään vähän politiikkaa ja taidettakin. Siten tuli perhe viettäneeksi sangen mieluisan ja iloisen talven pääkaupungissa, ja vapaaherra ja hänen puolisonsa ihmettelivät, etteivät he jo ennen olleet suoneet itselleen tällaista vaatimatonta ja miellyttävää vaihtelua.

Ainoastaan Lenore ei ollut oikein tyytyväinen muuttoon. Hän antoi edelleenkin virikettä äitinsä pelkoon, että hänestä voi kehittyä eriskummallinen luonne. Hänen oli niin kovin vaikea osottaa mieluista kunnioitusta perheen monilukuisille ikäpuolille tädeille, ja vielä vaikeampaa oli hänen olla kadulla tavatessaan ensiksi tervehtimättä ja puhuttelematta hauskoja naapuriherroja, isän hyviä ystäviä, jotka hän tunsi niin hyvin maallaolon ajoilta. Samoin harmitti häntä laukkunsa, jossa hänen piti hinata korkeampaa sivistystä tyttöopistosta kotia. Se oli jonkinlainen käsilaukun ja musiikkisalkun sekasikiö, täynnä ikäviä kouluvihkoja ja pitkäpiimäisiä oppikirjoja. Kun äiti ei kernaasti nähnyt palvelijan kantavan koulukirjoja hänen perässään, heilutteli hän halveksivasti laukkua käsivarrellaan, jäi tavantakaa katselemaan ohikulkevia ja tuijotti mahtavasti kuin Juno kadunkulmissa tappeleviin poikanulikoihin, kinasteleviin ja tingiskeleviin markkinamiehiin ja muihin ihmisrykelmiin, joita hän näki kasautuneen suurkaupungin toreille ja kaduille. Kerran, kun hän orjuudenmerkki käsivarrellaan ja pieni sateenvarjo toisessa kädessä seisoi tällä tapaa kadulla, tuli häntä jalkakäytävällä vastaan sama nuori herra, jota hän kesällä oli kuljetellut puistossa ja soutanut lammikon yli. Lenore oli kohtauksesta iloissaan; muistuttihan se hänelle mieluisasti kotitilaa, ponya ja joutsenparvea. Vielä oli nuorukainen matkan päässä, kun tytön haukansilmät hänet keksivät. Hän tuli lähemmäksi, mutta ei näyttänyt huomaavan odottelijaa. Kun Lenorea hänen äitinsä oli kieltänyt puhuttelemasta ketään herraa kadulla, jäi hän seisomaan tulijan tielle ja koputti sateenvarjollaan käskevästi katukivitykseen. Anton, joka juoksi liikeasioilla, katsahti ylös ja näki mitä suurimmaksi ilokseen, että kesällinen kaunis soutajaneiti seisoi hänen edessään. Hän tempasi punastuen hatun päästään, ja neitonen voi tyydytyksekseen huomata hänen loistavista kasvoistaan, että ei edes koululaukkukaan voinut vähentää sitä valtavaa tehoa, mikä hänen persoonallaan näytti olevan ujoon nuorukaiseen.

"Kuinka jaksatte nykyisin, herraseni?" hän kysyi arvokkaasti ja viskasi niskojaan.

"Oikein hyvin", vastasi Anton; "kuinka olenkaan onnellinen nähdessäni teidätkin kaupungissa."

"Me asumme nyt täällä", sanoi neitonen vähemmin ylhäisesti; "talviosotteemme on Karhukatu 20."

"Saanko kysyä kuinka pony jaksaa?" kysyi Anton kunnioittavasti.

"Ah, ajatelkaas, sen kun piti jäädä kotiin", valitti nuori neiti.
"Entä mitä te nyt puuhailette täällä?"

"Minä palvelen T. O. Schröterin kauppaliikkeessä", vastasi Anton kumartaen.

"Siis kauppias; ja mitä te myyskentelette?"

"Siirtomaantavaroita ja ulkomaantuotteita; se on suurin liike alallaan tällä paikkakunnalla", sanoi Anton hiukan itsetietoisesti.

"Entä oletteko joutunut hyvien ihmisten luo, jotka pitävät teistä huolta?"

"Esimieheni on hyvin suopea minua kohtaan", vastasi Anton. "Pikku asioissa saan itse pitää itsestäni huolen."

"Onko teillä täällä edes tuttavia, joiden kanssa saatte seurustella?" jatkoi neitonen tutkimuksenpitoaan.

"On joitakin harvoja. Mutta minulla on hyvin paljon tekemistä, ja vapaa-aikoinani minun täytyy opiskella."

"Te näytättekin hiukan kalpealta", sanoi neitonen, katsellen häntä äidillisen hyväntahtoisesti. "Teidän täytyy olla enemmän liikkeellä ja kävellä ahkerasti. — Minulle on ollut hyvin mieluista saada tavata teitä; tulen olemaan iloinen kuullessani, että teidän tulee vastakin hyvin käymään", lisäsi hän, palaten jälleen majesteetilliseen puheensävyyn. Hän loi vielä silmäyksen nuorukaiseen, nyykäytti sitten päätään hyvästiksi ja katosi ihmisvirtaan, Antonin jäädessä hattu kädessä katselemaan hänen peräänsä.

Kotia tultuaan Lenore ei pitänyt tarpeellisena mainita mitään tuosta satunnaisesta kohtauksesta. Ainoastaan kun paroonitar joku päivä myöhemmin kysyi puolisoltaan: "Mistähän liikkeestä me rupeamme ostamaan taloustarpeemme?" katsahti Lenore ylös kirjastaan ja sanoi: "Suurin kauppaliike tällä paikkakunnalla on T. O. Schröterin, siirtomaatavaroita ja ulkomaantuotteita!"

"Katsoppas vain, sinähän puhut kuin ammattikauppias", sanoi isä nauraen, "mistä ihmeestä tuon tiedät?"

"Tyttöopistossahan sitä kaikkea saa oppia", vastasi Lenore uhitellen.

* * * * *

Seuraelämän humussa vapaaherra ei unohtanut kaupunkioleskelun päätarkoitusta. Hän hankki itselleen perusteellisia tietoja eri teollisuuslaitoksista, joita toiset tilanomistajat olivat panneet tiluksillaan pystyyn, kävi tarkastamassa pääkaupungin tehtaita ja koetti päästä harjaantuneiden teknikoiden tuttavuuteen. Hän saikin tietoja oikein summakaupalla ja perehtyi jonkin verran koneisiin ja tehdaslaitoksiin. Mutta hänen keräämänsä tiedot olivat niin ristiriitaiset ja hänen itsensä hankkimat käsitykset niin puutteelliset, että hän lopulta piti viisaimpana jäädä odottamaan, kunnes jokin erikoisen kannattava ja mahdollisimman varma liikeyritys tarjoutuisi hänen varalleen.

Ei saa myöskään vaieta, että tähän aikaan perheaartehistoon tuli sievä lisäys: siro, kullatuilla messinkivanteilla kiskoitettu lipas. Se oli tehty juovikkaasta puusta, johon himmeästä metallista tehtyjä koristeita oli upotettu, ja varustettu erittäin taidokkaalla lukolla, johonka varkaan tiirikka ei ottanut mennäkseen, vaan oli pitkäkynnen pakko varastaa koko lipas sellaisenaan. Tähän säiliöön oli sijoitettu viisiviidettä tuhatta taaleria maakuntapankin uusien puhtoisten velkakirjain muodossa. Vapaaherra katseli näitä arvopapereitaan hyvin lemmekkäästi. Ensimmäisinä päivinä hän voi istua tuntikausia avoimen lippaan ääressä, eikä väsynyt sovittelemaan noita pergamenttiliuskoja numerojärjestykseen, iloitsemaan niiden tahrattomasta valkoisesta kiillosta ja suunnittelemaan keinoja pääoman kuolettamiseksi. Senkin jälkeen kuin hän turvallisuuden vuoksi talletti lippaan sisältöineen uudelleen maakuntapankkiin, oli sen muisteleminen hänelle jatkuvan hiljaisen ilon aiheena. Kummittelipa tuon lippaan aave hänen taloudenpidossaankin. Paroonitar joutui ihmeisiinsä kun hänen puolisonsa toisinaan vastoin tapaansa kävi säästeliääksi, kun hän jolloinkin vastusti teatteripilettien ostamista, koska se muka ei käynyt oikein yhteen järkevän taloudenpidon kanssa, tahi kun hän joskus kertoi iloiten ja ylpeänä voittaneensa edellisenä iltana korttipelissä kokonaista kymmenen luisdoria [vanha saksalainen, alkuaan ranskalainen kultaraha, vastaava 20 mk]. Ymmärtäväistä rouvaa rupesi lopulta huolettamaan, että hänen miehensä ehkä oli jonkin ikävän sattuman kautta joutunut rahapulaan, mutta paroonin vakuutellessa aivan päinvastaista ja hänen tällöin tyytyväisesti hymyillessään haihtui paroonitttaren pelko järkiään. Itse teossa nuo pienet säästeliäisyyden puuskat eivät olleet lainkaan johdonmukaisia, eivätkä ne olleet muuta kuin viattomia päähänpistoja, sillä kaikissa suuremmissa asioissa vapaaherra edelleen jyrkästi kannatti totuttua säädynmukaista esiytymistä, eikä hän silloin suinkaan säälinyt rahoja.

Ja itse asiassa olikin mahdotonta ruveta juuri nykyään säästelemään. Sillä elämä suurkaupungissa, asunnon sisustaminen ja kunnossapitäminen sekä seuraelämän välttämättömät vaatimukset eivät tietenkään vähentäneet menoja.

Niinpä sitten kävikin, että vapaaherra, joka oli matkustanut maatilalleen vastaanottamaan talvilaskuja, palasi sieltä hyvin myrtyneessä mielentilassa. Laskuja tarkastaessaan hän oli ikävikseen havainnut, että kuluneen vuoden menot olivat olleet tuloja suuremmat, ja ettei tulevankaan vuoden tuloarvio luvannut vajauksen peittämistä, vaan että päinvastoin tarvittiin lähes kaksituhatta taaleria, jotka oli hankittava keinolla millä hyvänsä. Hänen sydäntään kirveli kun hän ajatteli, että nuo rahat oli otettava valkeasta pergamenttikääröstä; ja tuo mies, joka oli urhoollisesti kestänyt vihollisen luotisateessakin, tunsi kuuman ja kylmän väreitä yhtä haavaa todetessaan, että hän tässä tapauksessa tuli rasittaneeksi tilaansa muutaman tuhannen taalerin todellisella velalla. Hän oli kylliksi järkevä huomatakseen, että hänen rahakeinottelussaan oli sattunut jokin erehdys. Ken tahtoo omaisuuttaan lisätä säännöllisillä pikku säästöillä, sen täytyy vähentää menojaan; hän sen sijaan oli niitä melkoisesti lisännyt. Epäilemättä tuo lisäys oli ollut paikallaan ja aivan välttämätönkin, mutta onnetonta oli, että se oli sattunut juuri näihin aikoihin. Aina luutnanttivuosistaan lähtien ei kelpo parooni ollut kokenut näin tuskallista levottomuutta raha-asioiden takia. Kaupungista hän ei voinut kesken kaiken palata maalle, tuhannet syyt puhuivat sitä vastaan; hänhän oli vuokrannut kaupunkiasunnon moniksi vuosiksi, ja mitä olisivat tuttavat sanoneetkaan niin yhtäkkisestä muutosta, ja kuinka hän olisi saattanut vaatia rakastetulta vaimolta ja tyttäreltä sellaista uhria? Niinpä hän sulki harminsa omaan sydämeensä. Paroonittaren huolestuneisiin kyselyihin hän vastasi kylmettyneensä matkalla ja sentakia tuntevansa itsensä hiukan huonovointiseksi ja masentuneeksi, mutta päiväkausia kalvoi häntä tuo ajatus, että hän oli kärsinyt vahinkoa ja että hänen asiansa olivat joutuneet takapajulle; ja mitä toivorikkaampi hän ennen oli ollut, sitä alakuloisemmaksi hän nyt kävi, Sattuipa toisinaan, että hän kaupunkikävelyillään poikkesi raha-arpojen myyjän konttoriin ja osti itselleen arvan, jotta laupias kohtalo saisi korjata vahingon, jonka se oli hänelle tuottanut. Mutta toiste, varsinkin iltaisin, palatessaan iloisesta seurasta, hän hymyili huolilleen ja moitti itseään hupsuksi. Olihan koko tuo onnettomuus niin vähäpätöinen, mikään elinkysymys se ei toki hänelle ollut; muutamien vuosien kuluessa hän oli saava jälleen asiansa oivallisesti järjestetyksi. Ainoastaan proosallisina aamuhetkinä tuo tukala ajatus pyrki palautumaan mieleen, ilman että hänen onnistui koskaan päästä siitä lopullisesti rauhaan.

Eräänä sellaisena aamuna hänelle ilmoitettiin herra Ehrenthalin pyrkivän hänen puheilleen; tällä oli tuotavana hänelle maksu ostamastaan viljasta. Vapaaherran valtasi kiusallinen tunne hänen kuullessaan Ehrenthalin nimen; tuo mieshän se oli neuvonut häntä kiinnittämään tilansa velkakirjoja vastaan. Tosin hän jo kohta seuraavassa silmänräpäyksessä muisti, ettei sama mies ollut neuvonut häntä muuttamaan kaupunkiin; mutta hänellä oli sittenkin kaunaa miestä vastaan, ja hänen tervehdyksensä mahtoi soinnahtaa kylmemmältä kuin tavallisesti. Herra Ehrenthal oli kuitenkin siksi älykäs liikemies, ettei antanut asiakkaittensa satunnaisen huonotuulisuuden saattaa itseään ymmälle. Hän laski rahat pöydälle ja vakuutteli vakuuttelemistaan harrasmielistä palvelusintoaan. Vapaaherra pysyi edelleen jäykkänä, kunnes Ehrenthal poislähtiessään kysyi: "Entä ovatko velkakirjat jo saapuneet, armollinen herra parooni?"

"Ovat", vastasi armollinen herra nyreästi. "Mikä vahinko", säälitteli Ehrenthal, "että viidenviidettä tuhannen taalerin pitää maata kuolleina ja koskemattomina, aivan kuin ei niitä olisi olemassakaan! Herra paroonille on samantekevää, voittaako hän niillä parisen tuhatta taaleria vai ei, mutta meikäläisen miehen laita on toisin. Voisin aivan tässä hetkessä tehdä varman ja edullisen kaupan, mutta rahani ovat kaikki kiinni, ja niin täytyy minun antaa neljän tuhannen taalerin puhtaan voiton mennä suun ohi."

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti, ja Ehrenthal sen huomattuaan jatkoi entistä rohkeammin: "Herra parooni, te olette jo monet vuodet tuntenut minut rehelliseksi mieheksi, tiedätte myöskin, etten ole vallan varaton; minäpä ehdotan teille nyt jotakin. Lainatkaa te minulle kymmenen tuhannen arvosta velkakirjojanne kolmeksi kuukaudeksi; minä annan teille lainasummasta omalle nimelleni asetetun vekselin, joka on käteisrahan arvoinen. Puhumastani kaupasta on neljän tuhannen taalerin voitto tiedossa; sen minä korkojen asemasta ja'an tasan herra paroonin kanssa. Teidän osallenne ei tule vähintäkään vahingonvaaraa, ja me teemme kaupan yhdessä. Jos tappiota tulee, kärsin minä yksin sen ja maksan kolmen kuukauden päästä nuo kymmenentuhatta taaleria takaisin armolliselle herralle."

Ovelan liikemiehen sanat kajahtivat vapaaherran korviin kuin vapahtava ryntäyshälytys kesken ikävää yövalvontaa, Hänet valtasi ankara jännitys ja hurja ilo. Tuskinpa hän kykeni levollisesti sanomaan: "Mutta ennen kaikkea minun täytyy tietää, minkälainen tuo ehdottamanne kauppa on laadultaan, johon tarvitsette minun rahojani."

Raha-asioitsija selitti sen perusteellisesti. Hänelle oli tarjottu suuri määrä tukkipuita ostettavaksi. Puut olivat maakunnan pohjoisreunalla uittoväylän varrella. Ehrenthal veti taskustaan esiin laskelman puitten kuutiosisällyksestä, niiden uittamisesta pääkaupunkiin saakka ja siitä todennäköisestä hinnasta, minkä niistä täällä saisi, ja todisteli numeroilla, että kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua varma ja melkoinen voitto olisi tiedossa.

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti numerojen riemullista sarjaa; jos laskelma piti paikkansa, niin oli voitto ilmeinen; mutta kuitenkin vaati tunnontarkkuutensa häntä tekemään vielä yhden kysymyksen: "Kuinka on mahdollista, että puiden omistaja ei itse tee tuota kauppaa, vaan päästää niin varman voiton käsistään?"

Ehrenthal kohautti olkapäitään. "Ken tekee kauppoja, hän ei voi aina kysyä, miksi toinen antaa tavaransa niin huokealla. Ken on joutunut rahapulaan, hän ei voi odottaa paria kolmea kuukautta. Virta on vielä jäässä, ja mies tarvitsee rahat kahden päivän kuluessa."

"Oletteko varma siitä, että myyjällä on kieltämätön oikeus tukkeihin?" kysyi vapaaherra.

"Siitä miehestä olen aivan varma", vastasi liikemies; "jos voin hankkia hänelle rahat huomisiltaan mennessä, niin tukit ovat minun."

Aatelismiehestä tuntui kiusalliselta käyttää hyväkseen toisen rahapulaa, vaikka hänen sydämensä himoitsikin tuota niin helposti ansaittua voittoa. Hän virkkoi sentähden arvokkaasti: "Minusta on sopimatonta keinotella toisen vahingolla."

"Mitä vahinkoa hänelle siitä tulisi?" huudahti Ehrenthal intoisasti. "Hän on keinottelija itsekin ja tarvitsee tällä hetkellä rahoja; ehkä hän on aikeissa tehdä niillä suurempia kauppoja; siinä tapauksessa hän saa antaa pienemmän voiton toisille. Hän on tarjoutunut myymään koko tukkimäärän kymmenestätuhannesta taalerista. Eihän minun asiani ole kysyä, voittaako hän minun rahoillani enemmän kuin minä hänen tukkipuillaan."

Mitä Ehrenthal nyt sanoi, oli aivan oikein; hän jätti vain mainitsematta erään seikan. Tukkien myyskentelijä oli kovaonninen keinottelija, joka velkojainsa ahdistamana pelkäsi kaiken omaisuutensa takavarikoimista, ja nyt hän tahtoi pelastua siitä myymällä tukkivarastansa salaa ja sukkelaan vieraalle ja sitten kadota maasta saatuine rahoineen. Ehkäpä herra Ehrenthal tuon tiesikin; ehkäpä myöskin vapaaherra aavisti, että noin helposti saavutettuun voittoon liittyi joitakin hankalia sivuseikkoja; ainakin ilmaisi hänen päänpudistuksensa, ettei hän vielä ollut oikein selvillä asiasta. Ja kuitenkin oli hänen edesvastuunsa vähäinen ja vahingonvaaransa aivan olematon; hänhän lainasi rahansa taatulle miehelle, jonka hän oli jo monet vuodet tuntenut vakavaraiseksi ja täsmälliseksi asioissa, ja sen kautta hän itse äkkiarvaamatta vapautuisi rahahuolten painajaisesta. Hän oli liiaksi rauhaton punnitakseen, eikö hän tällä tapaa tullut karkoittaneeksi perkelettä Beelzebubin voimalla, joka on paholaisista ylimmäinen. Hän soitti palvelijaa, tilasi vaunut portaiden eteen ja sanoi rahamiehelle ylväästi: "Tunnin kuluttua saatte rahat."

Ehrenthal kiitteli tulisella tavallaan tästä erinomaisesta mielisuosiosta, kirjoitti kohta paikalla asianmukaisen vekselin saamistaan velkakirjoista ja hyvästeli sitten nöyristelevästi, vapaaherran vain nyökätessä hänelle kuivasti.

Siitä päivästä alkaen vapaaherra eli tuskallisessa odotuksessa. Yhäti oli hänen pakko muistella juurtajaksain Ehrenthalin kanssa pitämäänsä keskustelua. Kun hän istui teepöydässä puolisonsa vierellä ja puhe kävi teatterista ja konserteista, harhaili hänen sielunsa rauhattomana tukkikasojen tyhjissä lomissa tahi murskautui tyyten vyöryvien pitkäin mastopuiden alle; ja kun hän tarkasti tyttärensä kouluvihkoja, irvisteli niiden kansilta ja reunoilta epälukuisia Ehrenthalin naamoja hänelle ivallisesti vastaan. Aina kun hän lähti ratsastamaan, ohjasi hän hevosensa pään virran reunalle, ja synkein silmin katseli ratsastaja sen jäätynyttä pintaa ja näki irtonaisten jäälauttojen ajelehtivan virtaa alaspäin ja kuohuttavan tulvivia kevätvesiä korkealle rantakivien yli.

Ehrenthal ei näyttänyt itseään pitkään aikaan. Kun hän sitten viimein saapui kauniina päivänpaisteisena aamuhetkenä ja teki asianmukaiset syvät kumarruksensa, oli hänellä iso paperikäärö mukanaan, jonka hän riemuiten ojensi vapaaherralle ja huudahti: "Herra parooni, kaupat on tehty! Tässä ovat velkakirjanne takaisin, ja tässä on kaksituhatta taaleria voittoa teidän osallenne."

Paroonin käsi tavoitti kiivaasti kääröä. Sen sisässä olivat samat valkeat pergamentit, jotka hän niin raskain sydämin oli ottanut korulippaasta, ja lisäksi pinkka seteleitä. Tällä kertaa vapaaherra tuskin kuulikaan rahamiehen sanatulvaa, hänen sydämeltään oli raskas taakka pudonnut, hänellä oli velkakirjansa jälleen hallussaan ja hänen oma vaillinkinsa oli peitetty. Ehrenthal sai hyvin armollisen päännyökkäyksen jäähyväisiksi, pergamentit lukittiin uudelleen lippaaseen, ja vapaaherra tunsi voivansa jälleen olla mitä hauskin seuramies. Vielä samana päivänä hän osti kauniin turkoosikoristeen puolisolle, joka oli sellaista jo kauan halunnut itselleen.

Siitä päivästä lähtien vallitsi vapaaherran kodissa kirkas päivänpaiste, ja jos ajatus joskus palasi viime viikkojen raskaisiin huoliin, niin se ilmeni vain pikku asioissa. Puoliveriratsun pää vältti tästä lähtien virtaa yhtä hartaasti kuin se ennen oli sinne kääntynyt, ja jos sen ratsastaja sai kadulla osakseen herra Ehrenthalin nöyrän kumarruksen, niin nousi hänen sieluunsa jälleen kiihkeä vastenmielisyys tuota ovelaa liikemiestä kohtaan, ja sangen huolimaton oli se päännyökkäys, jolla hän satulastaan vastasi toisen tervehdykseen.

Mutta vielä muuan varjo äskeisestä menneisyydestä tuli pienentämään vapaaherran sielunrauhaa. Hän istui vaimonsa kammiossa lueskellen sanomalehteä, ja silloin sattui hänen katseensa osumaan vangitsemismääräykseen, jolla muuatta maasta karannutta ja petollisen vararikon tehnyttä puukauppiasta ajettiin takaa. Hän laski lehden kädestään, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Ja sitten hän, tuo peloton soturi ja ritarismies, otti sanomalehden salaa mukaansa ja piilotti sen syvälle kirjoituspöydällään olevien kirjakasojen alle. Entäpä jos tuo petturi oli sama mies — Ehrenthal ei tosin ollut maininnut mitään nimiä — mutta entäpä jos hän itse, nuhteeton aatelismies, oli rahoillaan ja voitollaan vahingoittanut velkojain laillisia oikeuksia; mitäpä jos hänestä oli tietämättään ja tahtomattaan tullut apuri petosta toimeenpantaessa ja hän oli perinyt maksun avustaan? — — — nuo ajatukset olivat hirveät hänen ylpeälle mielelleen. Hän käveli rauhattomasti edestakaisin työhuoneessaan ja väänteli käsiään; hän kiiruhti kirjoituspöytänsä ääreen kääriäkseen voittorahat myttyyn ja jouduttaakseen ne kiireimmiten pois koko talosta — minne sitten, sitä hän ei itsekään tiennyt, kunhan ne vain joutuisivat pois talosta ja pois hänen sydämeltään. Hän hätkähti huomatessaan, että voittorahoista oli enää vain vähäinen osa jälellä. Kuin halvattuna hän lysähti kirjoitustuoliin ja nojasi päänsä käsiin. Hänessä oli jotain särkynyt, rikkoutunut, sen hän tunsi, ja hän pelkäsi, että rikkoutunutta ei käynyt enää koskaan korjaaminen. Sitten hän hypähti kiivaasti pystyyn, helisytti soittokelloa ja lähetti noutamaan Ehrenthalin puheilleen.

Sattumalta oli liikemies matkoilla. Sen kuultuaan vapaaherra kuuli sydämessään noita ystävällisiä ääniä, joilla ihmismieli aina koettaa viisain ja valituin sanoin vaimentaa tunnonvaivoja ja asettaa kaikki tukalat ja raskauttavat seikat parhaaseen valoon. Kuinka typerä hänen pelkonsa itse asiassa oli ollutkaan! Olihan virran ylisen juoksun varrella satoja ihmisiä, jotka ostivat ja möivät tukkipuita, ja vallan epätodennäköistä oli, että juuri tuo petturi olisi ollut Ehrenthalin kauppatuttu. Ja entäpä jos niinkin oli laita, niin kuinka suuri olikaan hänen osuutensa tuossa petoksessa? Pieni, mitättömän pieni — liikemiesten kesken ei sellaiseen edes sanoja tuhlattaisi. Entä sitten Ehrenthal itse — mitä hän sille voi, jos myyjä oli käyttänyt saamansa rahat velkojiaan pettääkseen? Olihan kauppa ollut joka suhteessa järkiään rehellinen ja laillinen. — Siihen tapaan puhelivat nuo sovittelevat sisäiset äänet vapaaherran sydämessä, ja ah — kuinka tuskallisen tarkasti hän niitä kuuntelikaan!

Kun Ehrenthal vihdoin palautui matkaltaan ja saapui kiireimmän kautta vapaaherran luo, oli tällä kasvoillaan ilme, joka todella säikähdytti tuota kunnonmiestä. "Mikä sen miehen nimi oli, jolta te tukit ostitte?" kysyi vapaaherra kiivaasti hänen vasta kynnykselle päästyään.

Ehrenthal seisoi epäröiden ja hämillään; hänkin oli lukenut tuon sanomalehtiuutisen ja käsitti hyvin, mitä aatelismiehen sielussa nyt liikkui. Hän mainitsi umpimähkään jonkin nimen.

"Entä mikä sen kylän nimi on, josta tukit olivat peräisin?" kuului toinen kysymys, tällä kertaa hiukan tyynemmin. Ehrenthal mainitsi taasen umpimähkään jonkin syrjäisen paikan nimen.

"Onko se totta, mitä nyt sanotte minulle?" kysyi vapaaherra kolmannen kerran ja veti syvään henkeään.

Huomatessaan olevansa tekemisissä sielullisesti sairaan miehen kanssa kävi herra Ehrenthal kohtelemaan häntä lääkärin alistuvalla laupiudella ja lempeydellä. "Mitä turhia huolia herra parooni itselleen laittaakaan!" hän sanoi päätään pudistellen. "Minä luulen että se mies, jonka kanssa kaupat tein, itsekin hyötyi siitä kelpo tavalla. Sanomalehdissä on kuulutettu suuria tammipuunhankintoja, joista siellä ylämaan puolella asuva helposti voi ansaita satakin prosenttia. Ja minä arvaan, että tuo mies ne prosentit ansaitsi itselleen. Kauppa, jonka minä hänen kanssaan tein, oli hyvä ja varma, jollaista mikään liikemies ei päästä suunsa ohi. Ja vaikkapa hän olisi ollutkin tuollainen huono ihminen, niin mitä teidän, herra parooni, tarvitsee siitä huolehtia? Minulla ei ollut yhtään mitään syytä salata teiltä sen miehen ja paikkakunnan nimeä; jätin ne sillä kertaa mainitsematta vain sen vuoksi, että te ette ollut kauppaa tekemässä vaan minä. Minä olin vähän aikaa teidän velallisenne, ja maksoin sitten rahanne takaisin välityspalkkion kera. Sangen sievän välityspalkkion kera, se on totta. Olenhan vuosikausia ansainnut itselleni kauniit summat teitä palvellessani, miksi en siis tällä kertaa olisi suonut teille samaa voittoa, jonka olisin antanut kelle hyvänsä toisellekin, joka olisi minulle rahat hankkinut? Miksikä siis laitattekaan itsellenne suruja joutavista asioista, herra parooni, joita ei kannata surra lainkaan!"

"Sitä te ette ymmärrä, Ehrenthal", sanoi vapaaherra ystävällisemmin; "mutta mieleeni on, että asia on tällä laidalla. Jos tuo petturi olisi ollut sama mies, jonka kanssa te olitte kaupoissa, niin olisin kohta katkaissut kaikki meidän liikesuhteemme, enkä olisi antanut teille ikinä anteeksi, että olitte houkutellut minut vastoin tahtoani osalliseksi petokseen."

Ehrenthal sai armollisen jäähyväisnyökkäyksen, ja vapaaherra tunsi vapautuneensa raskaasta huolesta. Hän päätti hankkia tarkempia tietoja Ehrenthalin mainitsemasta miehestä ja kylästä. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi; kestämänsä pelko ja hätääntyminen oli tehnyt hänelle vastenmieliseksi noiden seikkain pelkän muistelemisenkin, ja hän koetti parhaansa mukaan unohtaa ne niin täydellisesti kuin suinkin.

Hän oli hienotunteinen, hyvä mies, ja samaa mieltä oli Ehrenthalkin, kun hän portaita laskeutuessaan mutisi itsekseen: "Hän on hyvä, tuo parooni, hyvä hän on!"

7.

Anton oli herrojen Jordanin ja Pixin yhteisen valvonnan alaisena, ja hän tuli piankin keksimään, että hän kuului jäsenenä sangen suureen ja arvokkaaseen valtiorunkoon. Mistä tietämätön ulkomaailma käytti yhteisnimitystä "liikeapulaiset", se hänelle, asioihin perehtyneelle, merkitsi joukkoa sangen erilaatuisia, osittain hyvinkin suuriarvoisia virkoja ja arvoja. Liikkeen kirjanpitäjä, herra Liebold, vallitsi salaisena ministerinä sisäkonttorin akkunapielessä, yksinäisenä ja majesteetillisena, hoitaen salaperäisiä toimia. Herkeämättä hän kirjoitti numeroita suunnattoman isoon kirjaan ja katsahti aniharvoin ylös sen lehdiltä — esimerkiksi silloin, kun varpunen istahti ulkopuoliselle akkunaristikolle tahi kun päivänvalo loi kultaista kajastustaan toiseen akkunapieleen. Herra Liebold tiesi hyvin, että auringonpaisteella ei, maailmankaikkeuden ikivanhojen lakien mukaan, ollut lupa milloinkaan, ei minään vuodenaikana, tunkeutua sen pitemmälle huoneeseen kuin akkunalaudan reunaan saakka, mutta hän ei voinut pidättyä epäilemästä sen taholta kavalia äkkiyllätyksiä ison pääkirjan kimppuun, jonkavuoksi hän epäluuloisesti piti tarkoin silmällä sen vehkeitä.

Hänen nurkassaan vallitsevan levollisuuden vastakohtana oli vastapäisessä nurkassa riehuva iankaikkinen levoton liike. Siellä heilui erikoiseen koppiin suljettuna liikkeen toinen arvohenkilö, kassanhoitaja Purzel, edessään iso marmorilevyinen pöytä ja ympärillään rautaisia raha-arkkuja ja raskaita kassakaappeja. Tuolla pöydällä helisivät hopeataalerit [taaleri, vanha rahayksikkö, arvoltaan 3 Rmk], kilisivät tukaattien [tukaatti, vanha kultaraha, arvoltaan n. 11 mk] kultalevyt, kahisivat paperisetelit aamusta iltaan. Jos olisi tahtonut maalata vertauskuvallisen taulun täsmällisyydestä, olisi herra Purzel ollut ehdottomasti otettava malliksi ja korkeintaan verhottava hänen saapasvarsien yli valuvat sukkansa ja valkoinen paidanrintansa antiikkisen viitan kätköön. Herra Purzelin ajatuksissa koko maailmankaikkeudella oli järkähtämätön, raudanluja arvojärjestyksensä: ensin Jumala taivaassansa, sitten toiminimi T. O. Schröter, sitten iso raha-arkku, sitten vahatanko ja sitten vihdoin leimasin. Joka aamu, kun kassanhoitaja kävi erityiskoppiinsa, hän alotti päivätyönsä siten, että tarttui liitupalaan ja veti sillä valkean viivan pöytälevyyn, jotta liitupala itse tietäisi, missä kohden sen tuli koko päivän mittaan olla. Eikä hän ollut yksin tärkeässä virantoimituksessaan. Hänellä oli lähettinä iäkäs perheen palvelija, joka sai koko päivän ravata rahapussien ja setelitukkujen kera ympäri kaupunkia. Todettiin kyllä, että tuo uskopalvelija aina iltapuoleen näytti naamaltaan sangen tulistuneelta ja että hänen hengityksestään kävi voimakas väkevien löyhkä. Mutta tuokaan seikka ei pystynyt horjuttamaan vanhuksen luotettavuutta ja järkevyyttä, päinvastoin se vain terästi hänen kekseliäisyyttään, sillä jokaisen uuden lasin tyhjennettyään hän työnsi hänelle uskotut rahat yhä syvempään ja luoksepääsemättömämpään kätköpaikkaan, jollaisia hänen vaatekappaleissaan oli vallan uskomaton määrä.

Etukonttorin valtias oli herra Jordan, tavallaan keisarillisen toiminimensä ylimmäinen valtionhoitaja. Hän oli kirjeenvaihtajien päämies, liikkeen ensimmäinen apulainen, hän hoiti prokuraa ja hänen mielipidettään johtajakin välistä tiedusti. Hän oli Antonille ensipäivästä alkaen uskollinen neuvonantaja, uutteruuden ja toimellisuuden esikuva, personoitu terve ihmisjärki.

Konttorin kirjeenvaihtajista, jotka herra Jordanin johdolla kirjoittivat kauppakirjeitä ja hoitivat kirjoja, oli Antonin mielestä ikuisen sangviinikon herra Spechtin rinnalla tuleva pakanain apostoli herra Baumann mielenkiintoisin henkilö. Tämä ei ollut ainoastaan pyhimys, vaan samalla myöskin etevä laskumies. Hän oli erehtymätön muuttamaan mittoja ja painoja vieraan maan mitoiksi ja painoiksi ja päinvastoin; hän se laski hinnat kaikille tavaroille ja teki kaikki tarvittavat arviolaskelmat. Hän tiesi silmää värähyttämättä sanoa, mikä rahakanta Afrikan Kultarannikon maurilaisruhtinailla oli, ja mikä kurssi Preussin taalerille laskettiin Sandwich-saarilla. Herra Baumann asui Antonin lähimpänä naapurina ja hän mieltyi niin sankarimme siivoon käytökseen ja hyvätapaisuuteen, että hän piankin kohteli häntä ystävänään ja kävi iltahetkinä jolloinkin hänen luonaan vieraisilla. Mutta kaikista muista hän pysytteli erillään ja sieti tosi kristillisellä kärsivällisyydellä heidän pilapuheitaan hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Mutta konttorin ulkopuolellakin oli toiminimellä vielä moniaita vallanpitäjiä. Sellainen oli ensiksikin herra Birnbaum, tullitoimitsija, jota aniharvoin nähtiin konttorissa ja joka vain sunnuntaisin ilmestyi johtajan päivällispöytään, perin tarkka ja täsmällinen mies, jonka valta-alueena oli pakkahuone. Hänelle oli uskottu liikkeen ulkomainen tulliprokura, tuo verraton etuoikeus kirjoittaa nimi T.O. Schröter kauppaliikkeen tullaus- ja lähetysseteleihin. Jos kuka liikkeen herroista ansaitsi virkamiehen nimen, niin oli se tämä herra, joka aina piti takkiaan napitettuna leukaan saakka, niinkuin hänen hyvät ystävänsä tulliherratkin. Edelleen liikkeen makasiininhoitaja, joka valvoi toiminimen kaikkia tavarasuojuksia kotona ja kaupungilla, huolehti tavarain vakuutuksesta ja toimitti torilla kaikki suuret maalaistuotteiden ostot. Herra Balbus ei ollut mikään hieno mies, hän oli lähtöisin köyhästä kodista ja hänen koulusivistyksensäkin oli hyvin vajavainen, mutta siitä huolimatta johtaja kohteli häntä erittäin huomaavasti. Anton sai kuulla, että hän palkallaan elätti äitiään ja kivuliasta sisartaan.

Mutta kaikkein tulisinta toimeliaisuutta, todella sotaista, hirmuvaltaista sotapäällikön toimeliaisuutta osotti herra Pix, maaseutuosaston ensimmäinen mies. Hänen valtapiirinsä alkoi etukonttorin ovelta ja ulottui läpi koko talon aina kadulle saakka. Hän oli kaikkien maaseudun rihkamasaksojen jumala, joilla oli liikkeessä juokseva tilinsä, he pitivät häntä liikkeen varsinaisena johtajana, ja hän puolestaan osotti heille sitä kunniaa, että välistä tiedusteli heidän vaimojensa ja lastensa vointia. Hänellä oli liikkeen koko välitys- ja lähetystoimi huolenaan, hän komenteli puolta tusinaa makasiinirenkejä ja yhtä monta lastaajaa, morkkasi rahdinajajia, tiesi ja tunsi mitä hyvänsä, oli alati paikalla ja osasi samassa hengenvedossa onnitella jotain rihkamasaksan rouvaa tämän tyttären onnellisen lapsivuoteen johdosta, jylistä julmasti jollekin tungettelevaiselle kerjäläiselle, antaa makasiinirengeille ohjeita ja vaarinottaa ison vaa'an kielen heilahtelua. Kuten kaikki mahtiherrat yleensä, ei hänkään sietänyt vähintäkään vastustelua, ja hän puolusti mielipidettään yksinpä johtajaakin vastaan niin kiivaasti ja itsepintaisesti, että kelpo Antonimme välistä säikähtyi pahanpäiväisesti. Sitäpaitsi herra Pixillä oli kaksi liikemiehelle verratonta, miltei tieteellisen arvokasta ominaisuutta: hän kykeni mistä kahvikourallisesta hyvänsä päättämään heti ensi silmäyksellä, missä maassa kahvi oli kasvanut: ja hän voi talossa ja sen lähiympäristössä yhtä vähän sietää pienintäkään tyhjää tilaa kuin filosoofit myöntävät sellaista löytyväksi maailmanavaruudessa. Missä ikinä hän voi vainuta joutilaan nurkan, vaatesäiliön, porraskomeron tai kellarinloukon, niin kohta marssi herra Pix sinne, tynnörit, tikapuut, nuorakääröt ja muut kompeet mukanaan; ja missä hän ja hänen ryövärijoukkonsa, lastaajajättiläiset, kerran olivat saaneet jalansijaa, sieltä ei mikään mahti maailmassa kyennyt heitä karkoittamaan, ei edes liikkeen johtaja itsekään.

"Missä Wohlfart on?" huusi herra Schröter etukonttorin ovelta eteiseen.

"Ullakolla", vastasi herra Pix kylmäverisesti.

"Mitä hän siellä tekee?" kysyi johtaja ihmeissään. — Samassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä katonrajasta kiivasta sanasotaa, ja Anton törmäsi portaita alas aika vauhtia, kintereillään makasiinirenki, molemmilla sylit täynnä sikarilaatikkoja, ja viimeisenä seurasi täti hyvin punoittavana ja kovin äkämystyneenä.

"Meidän ei anneta viedä sinne mitään", toimitti Anton kiihkeästi herra Pixille.

"Nyt ne jo valtaavat meiltä kuivausullakonkin", valitti täti yhtä kiihkeästi johtajalle.

"Sikarit eivät saa jäädä tänne alas", sanoi herra Pix päättävästi johtajalle ja tädille.

"Kuivausnuorieni alla en kärsi sikarilaatikkoja!" huudahti täti; "mikään paikka koko talossa ei enää saa olla rauhassa herra Pixiltä. Palvelustyttöjenkin suojiin hän on kannattanut sikareitaan; tytöt valittavat, etteivät he voi hengittää tupakanlöyhkän vuoksi."

"Siellä ylhäällä on sopivan kuivaa sikareille", sanoi herra Pix johtajalle.

"Ettekö voi sijoittaa sikareja jonnekin muuanne?" kysyi johtaja herra
Pixiltä vähän aristellen.

"Se on mahdotonta", vastasi herra Pix hyvin jyrkästi.

"Tarvitsetteko te koko ullakon pesuvaatteiden kuivaamiseen?" kysyi johtaja tädiltä.

"Puolikin riittäisi, luulisin", kiirehti herra Pix huomauttamaan.

"Minä toivon, että te tyydytte johonkin nurkkaan", ratkaisi johtaja hymyillen kiistan. "Antakaa talonmiehen heti laittaa ullakolle välikkö sikareja varten."

"Jos herra Pix kerran pääsee ullakolle, niin valtaa hän kaiken tilan ja ajaa pesuvaatteemme pihalle", valitti monesta vahingosta viisastunut täti.

"Tämä on viimeinen myönnytys, minkä hänelle enää teemme", sanoi johtaja tyynnytellen.

Herra Pix nauroi äänetöntä naurua — irvisteli peräti kapinallisesti, kuten täti jälkeenpäin väitti — ja antoi, molempien vallananastajain käännettyä selkänsä, Antonin ja makasiinirengin kantaa sikarit kohta takaisin ullakolle.

Mutta mahtavin oli herra Pix, kun hänen uskotut alamaisensa, toiminimen kauppamatkustajat, lyhyeksi hetkeksi palasivat liikematkoiltaan ja keräytyivät konttoriin. Silloin koko maaseutuosasto kokoutui takarakennukseen pohtimaan maan kuulumisia. Silloin herra Pix esiytyi täydessä loistossaan, hän osotti tuntevansa mitä tarkimmin kaikki maakunnan liikemiehet, heidän varallisuussuhteensa ja mielenlaatunsa, ja määräsi lyhyesti mutta pontevasti, kuinka paljon luottoa ja luottamusta itsekullekin noista pikkukauppiaista sai myöntää. Sitten juotiin totia ja pelattiin soolowhistiä, jota peliä herra Pix parhaiten arvosti sen yksinvaltaisen luonteen vuoksi.

Mutta mikä aikalaisten silmissä herra Pixille antoi hänen valtansa varsinaisen sädekehän, oli se jättiläisten parvi, joka työskenteli ison vaa'an ympärillä hänen käskyjensä ja ohjeittensa mukaan — jyhkeitä, leveäharteisia miehiä, joilla oli Herkuleen voimat. Kun he pyörittelivät suunnattomia tynnöreitä ja nostelivat sentnerin painoja kuten tavalliset ihmiset naulan punnuksia, tuntui uudesta oppilaasta kuin hän näkisi edessään viimeiset rippeet muinaisesta satukansasta, josta hän lapsena oli lukenut ja joka heitteli pallokoppista tornin korkuisilla kivilohkareilla. Mutta pian Anton huomasi, etteivät jättiläiset olleetkaan kaikki samaa rotua. Ensinnäkin heitä oli kuusi makasiinirenkiä, kaikki luonnon muovailemat sitkeäsyisestä puusta ja yli tavallisen ihmisen koon. He kuuluivat kiinteästi kauppataloon, olivat mustan siveltimen välittömiä alamaisia, useimmat heistä asuivatkin talon takaliepeillä ja pitivät vuoron perään yövartiota. Kello yhdeksästä illalla aamuun saakka istui Pluto, talon neidin iso newfoundlandilaiskoira, jättimäisen haamun kera tyhjän aarnin pimennossa. Nämä makasiinirengit, vaikka he olivatkin rotevia sekä kasvultaan että voimiltaan, olivat kuitenkin jossain määrin muiden kuolevaisten miesten kaltaisia ja näköisiä. Mutta kaupungin kauppiaskunnan lastaajat sitävastoin muodostivat erityisen ammatti- ja ihmisluokan, joka piti päämajaansa pakkahuoneen pihalla ja joka sieltä vei tavaralasteja suuriin kauppaliikkeisiin tai päinvastoin. Nämä ne olivat jättiläisistä valtaisimmat, ja monet heistä olivat sellaista kokoa, jota ei missään muussa ammattikunnassa saa nähdä. He työskentelivät monien kaupungin liikkeiden töissä, mutta vanha ja mainehikas toiminimi T. O. Schröter oli se maallinen akseli, jonka ympärille he kernaimmiten kokoontuivat, kun alentuivat seurustelemaan kääpiömäisen myöhäisajan edustajien kanssa. Kauemmin kuin yhden ihmisiän oli tämän liikkeen päämies säännöllisesti ollut heidän ammattikuntansa kunniaesimies. Siten oli heidän ja liikkeen välille kehittynyt samanlainen riippuvaissuhde kuin vanhassa Roomassa oli patriisin ja tämän klienttien välillä. Herra Schröteriä he uudenvuodenpäivänä ensiksi kävivät onnittelemassa, ja hän oli kummina kaikille jättilapsille, joita vuoden kuluessa saatettiin kasteelle ja joiden valtavat pääkopat hätäännyttivät kastemenoja toimittavaa pappismiestä siihen määrään, että hän korotti äänensä ukkosenjylinäksi manatakseen heistä pahat henget kauas.

Näiden nahkarintain joukosta oli Sturm, heidän päällysmiehensä, suurin ja väkevin — mies sellainen, joka mieluimmiten vältti kapeita syrjäkujia, jotta ei hankaisi vaatteitaan molempiin seinävieriin. Häntä aina huudettiin apuun, kun kuorma oli niin raskas, etteivät edes hänen toverinsakaan sille mitään mahtaneet; silloin hän painoi hartiansa kuormaa vastaan ja lykkäsi hirmuisimpiakin aamitynnörejä tieltään kuin olisivat ne olleet vain pieniä pölkkyjä. Hänestä kävi taru, että hän oli kerran tarttunut molemmin käsin puolalaisen oriin neljään jalkaan ja nostanut sen kohona ilmaan, ja herra Specht väitti, että hänelle ei ylipäänsä ollut maan päällä mitään raskasta olemassa. Hänen valtavan ruhonsa jatkona paistoi mitä hyväluontoisin punoittava naama, jolta ei kuitenkaan puuttunut sitä arvokkuuden ilmettä, joka oli ominainen hänen korkeassa asemassaan olevalle miehelle.

Jättiläisellä oli vain yksi lapsi, johon hän oli mitä hellimmin kiintynyt. Poika oli kadottanut äitinsä hyvin varhain, ja isä oli hänet tuonut viisitoistavuotiaana T. O. Schröterin liikkeen palvelukseen, ja siinä pojalla oli tavallaan sangen omituinen asema, jonka isä oli itse määrännyt. Karl Sturmilla oli makasiinirenkien joukossa jokseenkin samanlainen asema kuin Finkillä oli konttorissa, hän oli vapaaehtoinen tarjokas, hän kantoi nahkaista esiliinaa ja pientä nostokoukkua niinkuin isänsäkin, ja omat ansionsa olivat hankkineet hänelle laajan toiminta-alan. Kaikki liikkeen toimihenkilöt luottivat häneen, hän tunsi joka sopen talossa ja makasiineissa, kokoili talteen käärelankaa ja -paperia, nauloja, irtonaisia tynnörilautoja ja vanteita mistä tapasi, ruokki Plutoa ja avusti palvelijaa kenkien harjaamisessa. Hän voi säntilleen sanoa, missä mikin tynnöri, tyhjä tavaralaatikko, laudanpätkä tai jokin vanha tavaravaraston jäännös sijaitsi. Jos tarvitsi lyödä naulaa johonkin, kohta huudettiin Karlia; kohta kun taltta oli joutunut kadoksiin, osasi Karl etsiä sen näkyviin; kun täti kävi panemaan korjuuseen kinkkuja ja makkaroita talven varaksi, ymmärsi Karl parhaiten ripustaa ja säilyttää aarteet talteen: ja jos herra Schröterillä oli jokin tähdellinen tai kiireellinen asia toimitettavana, oli Karl luotettavin lähetti. Alati valmiina mihin toimeen tahansa, aina hyvätuulisena ja koskaan pulaan joutumatta hänestä oli tullut kaikkien suosikki, lastaajat nimittivät häntä "meidän Karl-pojaksi", ja isä kääntyi usein työstänsä luodakseen varkain ylpeän ja hellivän katseen poikaansa.

Ainoastaan eräässä suhteessa tämä ei vastannut hänen toiveitaan: Karl ei näyttänyt lainkaan lupaavan tulla yhtä isoksi ja väkeväksi kuin isänsä. Hän oli sievä, punaposkinen ja keltakiharainen veitikka, mutta kaikki jättiläiset olivat siitä yhtä mieltä, ettei hänestä voinut tulevaisuudessa odottaa sen enempää kuin keskimittaista miestä. Siitäpä sitten johtui, että isä kohteli häntä tavallaan kuin heiveröistä kääpiötä, rajattomalla, hiukan surumielisellä säälillä. Hän kielsi jyrkästi poikaansa nostelemasta raskaita kuormia; ja kun äkillinen isänhellyys hänet välistä valtasi, laski hän kätensä pojan päälaelle hellävaroin kuin munankuorelle, jotta kääpiön pääparka ei vain särkyisi hänen kosketuksestaan.

"Sama se on, mitä hän oppii", sanoi hän herra Pixille, kun hän pojan käytyä rippikoulun vei tämän liikkeen palvelukseen, "kunhan hän vain oppii kaksi tärkeää asiaa: olemaan rehellinen ja olemaan käytännöllinen." Sellainen puhe oli aivan herra Pixin mielen mukainen. Ja isä alotti opetuksensa vielä samassa hetkessä viemällä poikansa isoon varastokellariin, jossa herkkutavarat olivat levällään avonaisissa astioissa, ja sanoi hänelle: "Kas tässä on manteleita ja tuossa rusinoita; nämä tässä pienessä tynnörissä maistuvat paraimmilta, maistahan niitä."

"Ne maistuvatkin aika hyviltä, isä", huudahti Karl maiskutellen suutaan.

"Niinpä luulisin, Peukaloinen", nyökkäsi isä. "Kuulehan nyt, kaikista näistä astioista sinä saat syödä niin paljon kuin tahdot, kukaan ei sinua siitä kiellä; herra Schröter sen sallii ja herra Pix sallii ja minä sallin. Mutta kuuleppas nyt, mitä sinulle sanon. Nyt sinun pitää koetella itseäsi, kuinka kauan voit olla näiden tynnörien lähettyvillä maistelematta niistä laisinkaan. Mitä kauemmin jaksat pidättyä, sen parempi sinulle itsellesi; kun et enää jaksa kauempaa, niin tule sanomaan minulle: nyt se riittää. Tämä ei ole mikään käsky eikä kielto, sanon sen vain sinun itsesi takia ja oman kunniasi vuoksi." Sitten isä jätti pojan yksin kellariin, otettuaan ensin taskustaan ison kolmikuorisen kellonsa ja laskettuaan sen läheisen laatikon kannelle. "Koetahan aluksi tuntikausi", hän sanoi poislähtiessään, "jollei se käy, niin ei vahinkokaan ole suuri." Poika työnsi päättäväisesti kädet housuntaskuihin ja rupesi kävelemään edestakaisin tynnörien väliä. Oli kulunut jo kolmatta tuntia, kun hän kello kädessä saapui isänsä luo ja huusi: "Jo riittää."

"Kaksi ja puoli tuntia", sanoi vanha Sturm ja nyökkäsi tyytyväisenä Pixille. "Se riittää tosiaankin, Peukaloinen, sinun ei tarvitse tänään enää mennä kellariin. Tulehan tänne, nyt saat lyödä tämän laatikon kiinni. Tässä on sinulle oma uusi vasara; se maksaa kymmenen groshenia." [Vanha saksalainen raha, arvoltaan 10 pfennigiä.]

"Se on vain kahdeksan arvoinen", sanoi Karl, tarkastellen vasaraa asiantuntijan tarkkuudella; "sinä maksat aina liian paljon ostoksistasi."

Täten vihittiin Karl Sturm Schröterin liikkeen palvelukseen. Kohta ensimmäisenä aamuna Antonin tulon jälkeen Karl kertoi eteisessä isälleen: "Täällä on nyt uusi oppilas."

"Minkälainen se on miehiään?" kysyi isä.

"Hänellä on vihreä takki ja harmaat housut, kummatkaan ei ole erin hääviä kangasta, eikä hän ole minua paljonkaan isompi. Hän on jo puhutellut minua; näyttää olevan hyvä ihminen. Annahan minulle taskuveitsesi, minun on vuoltava uusi puunaula hänen vaatesäiliöönsä."

"Veitsenikö, sinä Peukaloinen?" huudahti Sturm ja katsahti poikaansa moittivasti; "onhan sinulla itselläsikin veitsi."

"Siitä on terä poikki", sanoi Karl nyreästi.

"Kuka sellaisen veitsen on ostanut?" kysyi Sturm ankarasti.

"Itsehän sen ostit, pappa Goliath; se olikin joutavanpäiväinen kapine, omiaan vain kapalolapsen käsiin."

"Mutta enhän voinut antaa isoakaan veistä sinun pikku kätösiäsi varten", sanoi isä loukkautuneena.

"Siinä sitä taas ollaan", sanoi Karl ja asettui hajasäärin isänsä eteen; "kun kuulee sinun puhuvan minusta, niin luulisi että olen vain tuollainen polvenkorkuinen katupoika, joka vielä napittaa housut kiinni liiviin ja jolla valkoinen paidanhelma vilkkuu housujen taka-aukosta."

Toiset lastaajat nauroivat. "Älä ole niin kapinallinen isääsi vastaan", sanoi Sturm ja laski valtavan kouransa pojan päälaelle.

"Katsos tuonne, isä, tuolla se uusi oppilas on", huudahti Karl ja katseli arvostelevin silmäyksin Antonia, joka hänen mielestään nyt kuului talon kiinteään kalustoon.

Herra Pix esitteli Antonin pääjättiläiselle, ja Anton sanoi tapansa mukaan jälleen kunnioittavasti ja anteeksipyydellen: "En ole vielä koskaan ennen ollut kauppaliikkeessä, niin että pyydän teitäkin auttamaan minua, milloin satun pulaan joutumaan."

"Oppimalla pääsee kaikesta selville", vastasi jättiläinen arvokkaasti. "Katsokaahan tätä minun pikkustani tässä, vuoden ajalla hänkin on jo oppinut kelpo tavalla. Siis ei teidän isänne olekaan kauppias."

"Isäni oli virkamies, mutta hän on jo kuollut", Anton vastasi.

"Ah, säälikseni käy", virkkoi lastaaja murheellisesti. "Mutta äiti rouvanne saa kuitenkin iloita menestyksestänne."

"Hänkin on kuollut", sanoi Anton.

"Oh, oh, oh!" huudahti jättiläinen surkutellen ja pohti hetkisen mielessään Antonin säälittävää kohtaloa. Hän pudisteli päätään pitkään ja sanoi sitten hiljaisella äänellä pojalleen: "Kuulitkos, hänellä ei ole enää äitiä."

"Eikä isääkään", vastasi Karl samaan sävyyn.

"Kohtele häntä hyvin, Peukaloinen", sanoi vanhus, "olethan itsekin tavallasi orpo."

"No niin", huudahti Karl ja lyödä läimäytti lastaajaa esiliinaan, "kenellä on noin iso isä huolehdittavana, hänellä on surua tarpeeksi."

"Tiedätkö sinä, mikä sinä oikein olet? Sinä olet ilkeä pikku peikko", sanoi isä ja hotasi velikultaa leikillisesti tynnörin vanteella.

Siitä ajasta alkaen Karl omisti uudelle oppilaalle täyden mielisuosionsa. Kun hän aamuisin oli liidulla kirjoittanut tämän saappaanpohjiin numeron 14, asetti hän saappaat erikoisen huolellisesti oven taakse; hän neuloi irtautuneet napit jälleen kiinni Antonin vaatteisiin, ja aina kun tällä oli asiaa ison vaa'an luo, hääräsi hän avuliaasti hänen rinnallaan ojentaen hänelle punnittavia tavaroita ja nostellen pienempiä punnuksia vaakalaudalle. Anton palkitsi nämä palvelukset osottamalla vuorostaan erikoista ystävyyttä isälle ja pojalle, hän puheli mielellään tuon virkeän veitikan kanssa, ja tämä puolestaan uskoi hänelle monia pieniä ammattisalaisuuksia. Ja kun seuraava joulu läheni, toimeenpani Anton konttorissa rahankeräyksen, osti siten saaduilla varoilla ison työkalulaatikon ja teki sillä lahjalla Karlin ylen onnelliseksi.

Mutta myöskin liikkeen johtohenkilöiden kanssa Anton oli hyvissä väleissä. Hän vaarinotti kunnioittavan hartaasti herra Jordanin järkeviä mielipiteitä, osotti herra Pixille vilpitöntä ja ehdotonta palvelusintoa, kuunteli tarkkaavaisesti herra Spechtin valtiollisia järkeilyjä, lueskeli herra Baumannin lainaamia lähetyskertomuksia, ei pyydellyt koskaan herra Purzelilta ennakkomaksuja, vaan osasi tulla toimeen sillä vähällä, minkä hänen holhoojansa hänelle lähetti, ja innokkaalla hyväksymisellään hän kiihotti herra Lieboldia lausumaan jonkun ehdottomasti todenperäisen mietelmän, jota tämän ei tarvinnut kohta jälkilauseessa peruuttaa. Kaikkien muiden herrojen kanssa hän oli todella ystävällisissä suhteissa, ainoastaan vapaaehtoisen tarjokkaan kanssa hänen oli vaikea päästä hyviin väleihin.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä konttori näytti hämärissä hyvin harmaalta ja kolkolta, vanha seinäkello raksutteli perin alakuloisesti, ja jokainen uusi sisäänkävijä toi ulkoa mukanaan kostean usvapilven, joka ei ollut omiaan korottamaan huoneessa istuvien mielialaa. Silloin antoi herra Jordan sankarillemme kiireisen asian toimitettavaksi erääseen toiseen kauppaliikkeeseen. Kun Anton astui prokuristin pulpetin luo saadakseen asiakirjeen, katsahti Fink ylös työstään ja sanoi Jordanille: "Lähettäkää hänet yksin tein pyssysepälle, se hulttio saa antaa hänen tuoda kiväärini kotiin."

Veri karahti Antonin poskille, ja hän sanoi hätäisesti herra Jordanille: "Älkää antako tuota asiaa minun toimitettavakseni, sillä minä en kuitenkaan sitä suorittaisi."

"Ohoo," virkkoi Fink ja silmäsi häneen kummastuneena, "ja miksi ette, pieni kukkopoikaseni?"

"En ole teidän palvelijanne", Anton vastasi harmissaan. "Jos olisitte itse pyytänyt minua toimittamaan asianne, niin olisin ehkä sen tehnyt, mutta noin loukkaavassa muodossa annettua tehtävää en suorita."

"Typerä nulikka", murahti Fink ja kirjoitti edelleen.

Koko konttori oli kuullut nuo halveksivat sanat, kaikkien kynät pysähtyivät ilmaan ja kaikki katsoivat Antoniin. Tämä oli kovin kuohuksissaan, ja hän huudahti värisevällä äänellä mutta säkenöivin silmin: "Te olette loukannut minua, ja minä en kärsi loukkauksia keneltäkään, kaikkein vähimmin teiltä. Te saatte tänä iltana antaa minulle selityksen käytöksestänne."

"Minä en pieksä kernaasti ketään", sanoi Fink rauhallisesti; "enhän ole mikään keppiä heiluttava koulumestari."

"Jo riittää", huudahti Anton kalmankalpeana. "Te saatte vielä vastata sanoistanne." Ja siepaten hattunsa hän kiirehti viemään herra Jordanin kirjettä perille.

Ulkona oli kylmä tihusade, mutta sitä Anton ei huomannutkaan. Hän tunsi äärimmäistä epätoivoa; väkevämpi oli pitänyt häntä törkeästi pilanaan, loukannut kuolettavasti hänen nuorta, viatonta itsetuntoaan. Koko hänen elämänsä näytti olevan pilalla, hän tunsi itsensä perin yksinäiseksi ja avuttomaksi keskellä vierasta ja kolkkoa maailmaa. Hänen tunteensa Finkiä kohtaan sisälsivät osittain leimuavaa vihaa, osittain väkinäistä ihailuakin; tuo törkeä mies tuntui äskeisen loukkauksenkin jälkeen hänestä niin varmalta, itsetuntoiselta ja häntä itseään korkeammalta olennolta. Hänen sydämensä oli perin raskas, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Tässä mielentilassa hän saapui sen talon portille, minne hänen oli kirje jätettävä. Sen edustalla odottelivat herra Schröterin vaunut, hän pujottautui maahanluoduin katsein niiden ohi ja kykeni vaivoin toimittamaan asiansa vieraassa konttorissa, paljastamatta syrjäisille sydämensä surkeutta. Palatessaan jälleen ulko-ovelle hän kohtasi portailla isäntänsä sisaren, joka aikoi juuri nousta vaunuihin. Hän tervehti neitiä ja yritti kiiruhtaa tämän ohitse. Sabine jäi seisomaan ja katseli häntä ihmeissään. Palvelija ei ollut saapuvilla, ja kuski puheli pukiltaan kovalla äänellä erään vaunujen vastakkaisella puolella seisovan tuttavan kanssa. Anton, kävi avuksi, huusi kuskille, avasi vaunujen oven ja nosti neidin istuimelle. Sabine piteli ovea auki ja katsoi kysyvästi noihin mielenliikutuksen murtamiin nuoriin kasvoihin. "Mikä teitä vaivaa, herra Wohlfart?" hän kysyi hiljaa.

"Se menee pian ohi", vastasi Anton värisevin huulin ja sulki vaunujen oven. Sabine silmäsi häneen vielä kerran vaitonaisena, nyökkäsi sitten hänelle ja nojautui takaseinää vastaan, ja vaunut menivät menojaan.

Niin vähäpätöinen kuin tuo tapaus olikin, se antoi kuitenkin Antonin ajatuksille toisen suunnan. Sabinen osanottavainen kysymys ja hänen ystävällinen tervehdyksensä vaimensivat hänen mielensä ankeutta. Neidin käytöksessä voi huomata kunnioitusta, hänen sanoissaan inhimillistä myötätuntoisuutta. Tuo kysymys ja tervehdys, se pieni ritaripalvelus, jonka hän oli saanut tehdä talon nuorelle valtiattarelle, ne muistuttivat hänelle, että hän ei enää ollutkaan mikään lapsi, ei mikään avuton, heikko ja yksinäinen olento. Vaatimattomassa asemassaan hän nautti toisten puolelta arvonantoa, johon hän oli oikeutettu; ja hän tunsi olevansa velvoitettu säilyttämään ja ylläpitämään tätä arvonantoa. Hän kohotti taas reippaasti päänsä pystyyn ja päätti vahvasti mielessään, että kernaammin hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä kuin alistua kärsimään pilkkaa ja halveksimista. Hän nosti kätensä ilmaan, aivan kuin olisi vannonut pyhän valan.

Konttoriin palattuaan hän päättäväisellä ryhdillä selosti herra Jordanille asiansa toimituksen, astui sitten vaieten ja huolettoman näköisenä paikalleen ja kävi käsiksi työhönsä.

Konttoriajan päätyttyä hän kiiruhti Jordanin huoneeseen. Siellä hän tapasi myöskin herrat Pixin ja Spechtin, jotka olivat juuri puhelemassa taannoisesta kohtauksesta sillä osanottavalla mielenkiinnolla, jota sellainen on omiaan syrjäisissä synnyttämään. Kaikki kolme herraa silmäsivät häneen epäröiden, kuten ainakin säälittävään miesparkaan, jota kohtalo on kovakouraisesti käsitellyt — hiukan hämillään, hiukan surkutellen ja hiukan halveksivastikin. Mutta Anton otti ryhdin, joka oli kiitettävä, kun otti huomioon, kuinka vähän hänellä oli kokemusta kunnianasioissa, ja sanoi kokoutuneille: "Herra Fink on minua loukannut, enkä minä aio sulattaa tuota loukkausta vain ilman muuta. Te molemmat, herra Jordan ja herra Pix, olette minun esimiehiäni, ja minä kunnioitan suuresti teidän kokemustanne. Teidän suustanne ennen kaikkea haluan kuulla, myönnättekö minun taannoisessa riidassa käyttäytyneen oikein."

Herra Jordan vaikeni varovaisesti, mutta herra Pix sytytti päättäväisellä ryhdillä sikarin, istahti uunin vieressä olevalle halkolaatikolle ja sanoi: "Te olette kelpo mies, Wohltart, ja minun mielestäni Fink oli väärässä."

"Se on minunkin mielipiteeni", myönsi herra Specht. "Hyvä oli, että käännyitte meidän puoleemme", virkkoi herra Jordan; "minä toivon, että asia voidaan selvittää hyvällä. Fink on usein tyly ja karkeasanainen, mutta ilkeämielinen hän ei kuitenkaan ole."

"En ymmärrä, miten loukkauksen voisi sovittaa, jollen ryhdy ratkaiseviin toimenpiteisiin", huudahti Anton apein mielin.

"Ettehän toki aikone vedota johtajaan?" kysyi herra Jordan pudistellen päätään; "se olisi varsin epämieluista meille kaikille."

"Kaikista enimmän minulle itselleni", vastasi Anton. "Minä tiedän, mitä minun tulee tehdä, ja minä haluan vain ensin kuulla teidän suustanne, että Fink on kohdellut minua halpamaisesti."

"Hänhän on vapaaehtoinen tarjokas", sanoi herra Jordan, "eikä hänellä ole oikeutta antaa teidän toimittaa hänen asioitaan, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskevat jänisten ja peltopyiden surmaamista."

"Se riittää minulle", sanoi Anton, "ja nyt pyydän saada virkkaa teille, herra Jordan, pari sanaa kahdenkesken." Hän lausui tämän niin totisen näköisenä, että Jordan vaieten avasi makuuhuoneensa oven ja lähti hänen kanssaan sisälle. Siellä Anton tarttui prokuristin käteen, puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Nyt pyydän teiltä suurta palvelusta. Lähtekää herra von Finkin puheille ja vaatikaa häntä minun puolestani huomenna konttorissa kaikkien herrojen läsnäollessa pyytämään anteeksi minua kohtaan tekemänsä loukkaus."

"Sitä hän tuskin tehnee", sanoi herra Jordan päätään pudistellen.

"Jollei hän sitä tee", kivahti Anton kiihkeästi, "niin haastakaa hänet sitten taistelemaan kanssani miekalla tai pistoolilla."

Jos herra Jordanin nähden hänen mustetolpostaan olisi yht'äkkiä kohonnut musta sauhu, tuo sauhu sitten tiivistynyt hirvittäväksi kummitukseksi, kuten vanhoissa saduissa kerrotaan, ja kummitus viimein karannut hänen kurkkuunsa, niin hän ei olisi voinut siitä pahemmin hätkähtää kuin nyt kuullessaan sankarimme uhkaavat sanat. "Lempoko teitä oikein riivaakaan, Wohlfart", hän viimein huudahti kun kykeni puhumaan; "te tahdotte antautua kaksintaisteluun herra von Finkin kanssa, joka on mestari käyttämään pistoolia, ja itse olette vasta puolivuotinen oppilas liikkeessämme — ei se käy päinsä, se on aivan mahdotonta."

"Olen käynyt kimnaasin loppuun ja suorittanut erotutkintoni, ja nyt olisin ylioppilas, jollen olisi kääntynyt kauppa-alalle! — Hitoille koko kauppa-ala, jos minä siinä käyn niin halpa-arvoiseksi, etten enää voi haastaa vihamiestäni kaksintaisteluun. Minä menen vielä tänä iltana herra Schröterin puheille ja vaadin eroani", huudahti Anton leimuavin silmin.

Herra Jordan katseli tuiki ällistyneenä ennen niin hyväluontoista oppilastaan, josta nyt äkkiä oli puhjennut hirvittävä jättiläinen. "Älkäähän toki noin kiivastuko, rakas Wohlfart", hän pyysi lepytellen, "minä lähden paikalla Finkin puheille, ehkäpä koko juttu saadaankin hyvällä sovitetuksi."

"Minä vaadin julkista anteeksipyyntöä konttorissa kaikkien kuullen", huudahti Anton samaan kiivaaseen sävyyn.

Tällävälin olisi syrjäisen ollut hauska katsella toiseen huoneeseen jääneitä herroja. Pix oli älykkään sotapäällikön oveluudella potkaissut puulaatikon lähelle makuuhuoneen ovea ja istui sillä näköjään hyvin välinpitämättömänä ja askaroiden vain sikarinsa kanssa, mutta herra Specht ei voinut pidättyä laskemasta korvaansa avaimenreijälle. "Ne tulevat taistelemaan pistooleilla", kuiskasi Specht, ihastuksissaan odotettavista suurista tapauksista ja noin verrattoman ylevien tunteiden ilmenemisestä. "Saattepa nähdä, Pix, juttu saa kamalan lopun; meidän kaikkien täytyy olla mukana hautajaisissa, kukaan ei saa puuttua. Minäpä toimitan asiat niin, että me naimattomat miehet saamme kantaa ruumista."

"Kenenkä ruumista?" kysyi Pix herra kummissaan. "Wohlfart se kai saa henkensä heittää", kuiskutti herra Specht kumealla kalmansävyllä.

"Joutavia", sanoi herra Pix, "te olette kerrassaan aika narri!"

"Narri en ole, ja minä pyydän päästä kaikista loukkauksista", kuiskutti herra Specht julmistuneena, sillä Antonin esimerkki oli hänellekin antanut terästä rintaan.

"Älkää kähiskö tuolla tapaa minun korvaani", sanoi herra Pix järkkymättömänä, "eihän voi kuulla, mitä tuolla sisässä puhutaan." Mutta samassa tuokiossa avautuikin väliovi, herra Specht juoksi akkunaan tuijottamaan välinpitämättömän näköisenä pimeään sadeyöhön, mutta Pix kävi puristamaan Antonin kättä ja julisti, että hän oli kerrassaan kelpo mies, ja että maaseutuosasto oli kokonaisuudessaan hänen puolellaan. — Herra Jordan lähti alikertaan Finkin puheille, mutta palasi kohta takaisin ilmoittaen, että tämä ei ollut kotosalla. Todennäköisesti jokey istui mitään pahaa aavistamatta jossain viinituvassa. Tuon ikävän sanoman saatuaan Anton sanoi: "Minä en jätä asiaa huomiseksi, minä kirjoitan hänelle kirjeen ja annan palvelijan laskea sen hänen pöydälleen."

"Älkää toki niin tehkö", pyysi herra Jordan, "nyt olette vielä liiaksi kiivastunut."

"Olen aivan rauhallinen", vastasi Anton palavin poskin; "enkä minä kirjoita hänelle muuta kuin aivan välttämättömimmän. Teitä, hyvät herrat, pyydän visusti vaikenemaan kaikesta, mitä nyt olette kuulleet."

Sen toiset lupasivatkin. Sitten Anton lähti omaan huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, jossa hän huomautti herra von Finkille, kuinka väärin tämä oli menetellyt, ja antoi hänen vapaasti valita, tahtoiko hän sapelilla vai pistoolilla korjata Antonin loukatun itsetunnon entiselleen. Kirje olisi tehnyt kunniaa mille nuorelle aatelismiehelle hyvänsä, ja se toimitettiin Finkin pöydälle vahatangon viereen, sittekun herra Specht ensin oli portailla teroittanut palvelijan mieleen, että tämä samalla maalaisi liidulla kolme suurta huutomerkkiä pöydänlevyyn, jotta kirje paremmin kiinnittäisi sisääntulijan huomiota. Anton pysytteli lopun iltaa huoneessaan, jossa hän käveli kiihtyneenä edestakaisin, vuoroon eläen uudelleen muistissaan kärsimänsä loukkauksen, vuoroon kuvitellen draamallisia kohtauksia odotettavasta kaksintaistelusta — sanalla sanoen kokien mielessään koko sen järisyttävän tunnelma-asteikon, joka kummittelee jokaisen poika paran sielussa kaksintaistelun edellä käyvinä hetkinä.

Tällävälin oli liikkeen koko henkilökunta kokoutunut suureen sotaneuvotteluun herra Jordanin huoneeseen. Koska herrat Pix ja Specht olivat vannoneet Antonille vaitioloa, rajoittuivat he tekemään niin salaperäisiä ja synkeitä viittailuja, että kaikki toiset rupesivat pelkäämään kamalan murhateon tapahtuneen tahi ainakin kohta tapahtuvan, kunnes herra Jordan vihdoin otti puheenvuoron. "Koska tämä riitajuttu on meidän kaikkien tiedossa ja koskee tavallaan meitä kaikkia, niin on parasta, että keskustelemme siitä yhteisesti ja koetamme kaikki tehdä parhaamme, jotta ikävistä seurauksista vältyttäisiin. Minä olen valveilla siksi kunnes Fink palaa kotiin, ja käyn kohta puhelemaan asiasta hänen kanssaan. Kuitenkin minun täytyy myöntää Wohlfartin käyttäytyneen niin mielevästi, kuin sellaiselta kokemattomalta nuorukaiselta suinkin voi odottaa." Kaikki toisetkin yhtyivät innokkaasti samaan mielipiteeseen. Sitten joutuivat tullitoimitsija Birnbaum ja herra Specht vilkkaaseen sananvaihtoon kaksintaistelun eri muodoista, ja herra Specht väitti kivenkovaan, että ammuttaessa nenäliinan yli piti taistelijoilla olla silkkihuivi silmillään ja heitä oli ensin pyöräytettävä paikoillaan, kunnes erotuomari antoi kepinkopautuksella merkin, jolloin heidän oli lupa ampua mihin suuntaan vain tahtoivat. Herra Baumann erosi ensimmäisenä varkain seurasta ja hiipi Antonin luo, puristeli hartaasti hänen kättään ja pyyteli sydämeenkäyvästi, ettei hän toki parin karkean sanan takia suistaisi kahta ihmishenkeä kuolemaan ja kadotukseen. Hänen viimein poistuttuaan Anton keksi pöydällään pienen uuden testamentin avattuna ja lehden taivutetuksi hiirenkorvalle kohdalta, johon oli alleviivattu sanat: "Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroilevat." Anton ei kuitenkaan ollut siinä mielentilassa, että häntä olisi haluttanut seurata tuota ohjetta. Mutta hän istahti kuitenkin kirjan ääreen ja luki siitä kappaleita, joita muinen hyvä äitinsä oli opettanut hänen ulkoa lausumaan. Hänen mielensä pehmeni ja tyyntyi, ja tässä mielentilassa hän kävi levolle.

Illan kuluessa levisi huhu jostakin hirveästä tapauksesta vanhan talon kaikkien avaimenreikien, rakojen ja huoneiden läpi.

Sabine oli aarrekammiossaan. Se oli huone, joka olisi ollut käymätön vieraskamariksi, mutta jokaisen perheenemännän sydäntä se olisi lämmittänyt. Seinillä oli valtaisia kaappeja tammi- ja pähkinäpuusta kauniin upotekoristein, keskellä lattiaa seisoi iso kiemurajalkainen pöytä ja sen ympärillä moniaita vanhoja nojatuoleja. Avoimista kaapeista helotti lampunvalossa näkyviin lukemattomia damastisia pöytäliinoja, jykeviä torneja käsi- ja suuliinoja, alus- ja muita liinavaatteita, kirjavia korukankaita, hopeamaljoja, aistikkaita posliini- ja fajanssiastioita enemmän kuin kolmen sukupolven ajoilta. Ilman täytti se voimakas tuoksu, joka lähtee ikivanhasta laventelista, hajuvesistä ja pesusta juuri tulleista liinavaatteista. Täällä oli Sabine yksinvaltias. Hän ei mielellään nähnyt ketään syrjäistä tässä huoneessa; omin käsin hän otti kaapeista esiin, mitä kulloinkin tarvittiin, ja itse hän talletti sinne, mitä pesusta saapui; vain vanhan uskopalvelijan etuoikeutena oli auttaa häntä raskaina työpäivinä, ja välistä sai tämän ajutantti Karl Sturm kirjoitella komeasti tekstattuja numeroita ruusunpunaisille pahvipalasille, joille pesuun pannessa kunkin eri lajin lukumäärä merkittiin.

Tänä iltana Sabine seisoi vielä sangen myöhäisenä hetkenä pöydän ääressä, jolle oli pinottu kukkuroittain pesusta äsken saapuneita valkeita vaatekappaleita; hän etsi hienojen damastiliinojen numeroita, laski ja lajitteli pöytä- ja suuliinoja, sitoi niitä ruusunpunaisilla nauhoilla isoiksi nipuiksi ja ripusti numerokortit kunkin sivuun. Välistä hän piti jotakin kappaletta valoa vastaan ja katseli ihaillen kauniita valkoisia korukuvioita, joita kankurin taito oli loihtinut kankaaseen. Toisinaan taas lennähti synkkä varjo hänen kasvoilleen, kun hän eräissä hienonhienoissa suuliinoissa keksi pieniä reikiä, kolme tai neljä aina vierekkäin. Vihdoin hän huusi palvelijan paikalle. "Ei tätä enää voi sietää, Frans, taas on n:ssa 24 kolme suuliinaa puhkottu haarukalla reiällisiksi. Joku herroista pistelee huvikseen reikiä pöytävaatteisiin! Sellaista ei meillä toki luulisi tapahtuvan. — Kukahan herroista onkaan niin säälimätön? Joku nuoremmista sen täytyy olla", lisäsi Sabine tuimasti.

"Herra von Fink se on", valitti palvelija; "hän työntää syödessään joka kerta haarukkansa kahdesti suuliinan läpi. Joka kerta kun tuon huomaan, tunnen ihan pistoksen sydämessäni, neiti Sabine. Mutta enhän minä voi siitä huomauttaa herra von Finkille itselleen."

Sabinen pää kallistui puhkottujen suuliinojen yli. "Arvasinhan minä, että hän se oli", hän huoahti. — "Mutta niin ei saa jatkua. Minä annan herra von Finkiä varten oman erityisen numerosarjan, se meidän täytyy uhrata, kunnes sopivassa tilaisuudessa häntä voi pyytää luopumaan vallattomista kujeistaan." Hän kävi kaapin luo ja rupesi etsimään sopivata numeroa. Valinta oli vaikea. Karkeista suuliinoista hän voi surutta kadottaa jonkin tusinan, mutta hienoista oli jok'ainut kappale kallis hänen sydämelleen; muuan laji varsinkin. "Tämä menköön piloille", sanoi hän viimein murheellisesti; "tästä lajista puuttuukin muuten yksi tusinasta." Hän silmäsi vielä kerran liinaan kudottua koristeaihetta, kukkakiehkurain lävitse astelevia pienoiskokoisia riikinkukkoja, ja laski koko sarjan palvelijan käsivarrelle. "Herra von Fink ei saa muita suuliinoja käytettäväkseen kuin nämä", hän sanoi käskevästi.

Frans viivytteli lähteä. "Hän on makuukamarissaan polttanut akkunaverhonkin piloille", sanoi hän levottomasti. "Toista puolta ei voi enää ollenkaan käyttää."

"Ja ne verhot olivat aivan uudet", vaikeroi Sabine. "Ottakaa huomisaamuna ne alas. — Mitä teillä vielä on sydämellänne, Frans? Onko vielä jotain tapahtunut?"

"Ah, neiti", vastasi vanha palvelija salamyhkäisesti, "tuolla piharakennuksessa ovat asiat ihan hullusti. Herra von Fink on pahoin loukannut herra Wohlfartia, tämä on raivoissaan, ja seurauksena tulee olemaan kaksintaistelu, sanoo herra Specht. Herrat pelkäävät suurta onnettomuutta tapahtuvaksi."

"Kaksintaisteluko?" huudahti Sabine, "ja Finkin ja Wohlfartin kesken?" — Hän pudisti epäillen päätään. "Te olette arvatenkin käsittänyt herra Spechtin väärin", hän lisäsi hymyillen.

"Ei, neiti Sabine, täyttä totta se tällä kertaa on. Varmasti tulee käymään onnettomasti, herra Wohlfart meni äsken ohitseni aivan vihan vimmoissa, eikä hän edes ole koskenut teehensä."

"Eikö veljeni ole vielä tullut kotiin?"

"Hän tulee tänään hyvin myöhään, hän on komitean istunnossa."

"Hyvä on", päätti Sabine keskustelun. "Te ette saa tästä asiasta puhua kellekään, kuuletteko, Frans?"

Hän istahti jälleen pöydän ääreen, mutta damastiliinat olivat unhottuneet hänen mielestään. Hän tuijotti jäykin katsein akkunasta pihan yli Finkin akkunoihin. "Hän puhkoo suuliinat", valitti hän hiljaa, "eikä hän varmastikaan saa tunnonvaivoja, vaikka kävisi puhkomaan ihmisrintaakin! Tämä siis oli Wohlfart paran suruna tuonaan päivällä! — Hän tuli meidän luoksemme, tuo raju vieras, kuin myrskytuuli, joka ravistelee kukkivaa pensasta; missä hän sitä vain koskettaa, putoavat kukkaset kuolleina maahan. Hänen koko elämänsä on pelkkää kiihkoa, pauhua ja sekasortoa. Ken häntä vain lähestyy, sen hän tempaa mukaan hurjaan tanssiinsa. Minutkin, ah, minutkin! Sinä ylpeä ja uskalias henki, minunkin sieluni sinä olet pannut kuohuksiin. Minä kamppailen vastaan, taistelen joka päivä hänen lumoaan vastaan, mutta yhä se vain minut kiehtoo. Niin kaunis, niin loistava, niin eriskummallinen kuin hän on! Hän suututtaa minua joka päivä, ja kuitenkin minun täytyy joka päivä häntä ajatella, huolehtia hänestä, surra hänen takiaan. Oi äitini, tässä kohden minä viimeistä kertaa istuin sinun jalkaisi juuressa, tässä sinä luovutit minulle talon avaimet! Sinä laskit kätesi siunaten minun sydämelleni. 'Taivas varjelkoon sinua kovista kohtaloniskuista', sinä sanoit itkien ja suudellen minua. Suojele nyt tytärtäsi, rakkahin äiti, sinä minun esikuvani kaikessa, mielevässä järkevyydessä, talosi kunnollisessa hoidossa, totisessa velvollisuudentunnossa; suojele minua omaa kovin sykkivää sydäntäni vastaan. Tee minut lujaksi häntä vastaan, hänen houkuttelevaa nauruaan ja hänen vallatonta pilantekoaan vastaan."

Näin Sabine rukoili. Kauan hän istui juhlallisesti neuvotellen talon hyvien henkien kanssa, sitten hän viimein pyyhki vedet silmistään ja rupesi päättäväisesti jälleen laskemaan damastiliinoja ja pinomaan niitä hyllyille.

* * * * *

Anton oli jo riisuutunut ja aikoi sammuttaa kynttilän, kun ovelta kuului voimakas koputus ja sisään astui se mies, jota hän kaikista kuolevaisista tänä hetkenä olisi vähimmin osannut odottaa. Se oli herra von Fink, jolla oli tavallinen huoleton ryhtinsä ja ratsupiiska kädessä.

"Ah, joko olette vuoteessa", virkkoi jokey ja kävi hajareisin istumaan lähellä olevalle tuolille; "älkää antako tuloni olla häiriöksi! Te olette kirjoittanut minulle hyvin tunteellisen kirjeen, ja Jordan on kertonut minulle lopun. Tulen nyt suullisesti vastaamaan teille."

Anton oli vaiti ja silmäili pielukseltaan synkein katsein vastustajaansa. "Te olette täällä kaikki niin perin hyväavuista ja arkaluontoista väkeä", jatkoi Fink ja läimäytti ratsupiiskallaan tuolinjalkaan. "Mieleni on paha, että panitte sanani niin kovin sydämellenne, mutta minua ilahuttaa nähdä teidät niin päättäväisenä. Te olette yksin siivosta Jordanistakin tehnyt oikean ihmissuden", hän lisäsi hymyillen.

"Ennenkuin sen enempää kuuntelen puhettanne", sanoi Anton nyreästi, "täytyy minun tietää, aiotteko selittää loukkaavan käytöksenne minua kohtaan toisten herrain läsnäollessa. Minä en tiedä, tyytyisikö joku toinen kunnianasioihin enemmän perehtynyt tuollaiseen selitykseen niin raskaan loukkauksen kärsittyään. Mutta minä tunnen itsessäni, että minun täytyisi siihen tyytyä."

"Silloin te tunnette aivan oikein", sanoi Fink ja nyykäytti päätään; "voitte olla siihen aivan tyytyväinen."

"Tahdotteko siis huomenna antaa minulle tuon selityksen?" kysyi Anton.

"Miksikäs en", sanoi Fink välinpitämättömästi; "eihän minulla ole erityistä halua ampua teitä. Annan kernaasti toiminimen kaikkien kirjeenvaihtajien ja prokuristin kuullen sellaisen selityksen, että te olette sangen järkevä ja toivorikas nuorukainen, ja että minä olen tehnyt väärin loukatessani miestä, joka on minua nuorempi ja — suokaa anteeksi käyttämäni sana — joka on minua hyvin paljon kokemattomampi."

Sankarimme kuuli nuo sanat hyvin sekavin tuntein. Hänen sydämensä keveni melkoisesti; mutta Finkin pöyhkeä käytös oli omiaan uudelleen suututtamaan häntä, ja nousten vuoteessa istualleen hän sanoi hyvin päättäväisellä sävyllä: "Tuollainen selitys ei minua vielä täysin tyydytä, herra von Fink."

"Katsoppas vain", sanoi Fink; "mitä sitten vielä vaaditte?"

"Te ette ole mieleeni tänäkään hetkenä", sanoi Anton. "Olette jälleen minua kohtaan epäkohteliaampi kuin vieraalle on soveliasta. Tiedän kyllä, että olen vielä hyvin nuori ja että varsin vähän tunnen maailmaa, ja uskon teidän olevan monessa asiassa minua etevämmän; mutta juuri senvuoksi olisi teidän puoleltanne kauniimmin tehty, jos käyttäytyisitte ystävällisemmin ja suopeammin minua kohtaan." Anton lausui nämä sanat liikutettuna, minkä hänen vastustajansa hyvin huomasi. Fink ojensi suopeasti kätensä vuoteen yli ja sanoi: "Älkää nyt enää pahoitelko, vaan antakaa minun puristaa kättänne."

"Antaisin kernaasti", huudahti Anton yhä syvemmin liikutettuna, "mutta en vielä voi! Sanokaa minulle ensiksi, että te ette sen vuoksi pidä tätä riitaa pelkkänä pilana, että ajattelette minun olevan kovin nuoren ja mitättömän teidän rinnallanne, tahi siksi että te olette aatelismies ja minä en."

"Kuulkaapas nyt, mestari Wohlfart", sanoi Fink, "tehän panette aivan puukon kurkulleni. Mutta koska te puhtoisessa valkeassa paidassanne näytätte niin tuiki viattomalta, niin tahdon taipua ja alistua pakkosovintoon teidän kanssanne. Mitä minun saksalaiseen aatelisarvooni tulee, niin noin paljon annan sille arvoa" — hän näpsäytti sormiaan — "se on minulle jokseenkin samanarvoinen kuin pari kiiltonahkasaappaita tai kelpo hansikkaat. Mutta mitä minun hienotuntoisuuteeni teidän nuorekkaisuuteenne ja liikeoppilaan toivorikasta asemaa kohtaan tulee, niin pitänee minun ainakin tunnustaa, että kaiken sen perusteella, mitä tänä iltana olen teistä tullut tuntemaan, tahdon vast'edes jokaisen uuden riidan syttyessä antaa teille tyydytystä millä murha-aseilla vain haluatte. Siihen te voitte tyytyä." — Tämän lohdullisen selityksen annettuaan Fink tarjosi sankarillemme toistamiseen kätensä ja lisäsi: "Kas nyt on asia järjestetty, lyökää tuohon käteen."

Anton ojensi kätensä tarjottuun käteen, ja jokey puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Olemme tänään olleet niin avomieliset toisiamme kohtaan, että meidän on parasta tehdä loppu sen enemmistä puheista, muuten uupuvat meiltä puheenaiheet kesken. Nukkukaa hyvin nyt, huomenna sitten enemmän." Näin sanoen hän otti lakkinsa, nyykäytti päätään ja lähti kilisevin kannuksin ulos ovesta.

Totta puhuen Anton oli niin mielissään tästä ikävän jupakan odottamattoman rauhallisesta selviämisestä, ettei hän tahtonut pitkään aikaan saada unen päästä kiinni. Herra Baumann, jonka makuuhuone oli seinän takana, ei voinut Finkin poistuttua pidättyä koputtamasta seinään ja siten onnitella sankariamme hänen menestyksensä johdosta, ja Anton kiitti osanottavaisuudesta samanlaisella koputuksella.

Seuraavana aamuna oli henkilökunta kokoutunut konttoriin neljännestuntia ennen johtajan tuloa. Fink saapui viimeisenä ja lausui kovalla äänellä: "Vienti- ja maaseutuosaston arvoisat lordit ja gentlemanit, minä kohtelin eilen herra Wohlfartia tavalla, joka nyt, kun olen oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, surettaa minua syvästi. Minä annoin jo eilen hänelle asianmukaisen selityksen, ja pyydän vielä tänään teidän läsnäollessanne häneltä toistamiseen anteeksi. Samalla kertaa pyydän huomauttaa, että kelpo Wohlfartimme on tässä kiistassa käyttäytynyt kerrassaan kunnioitettavasti, ja että minä olen iloinen tullessani hänen kanssaan lähempiin tekemisiin." Koko konttori hymyili, Anton kävi Finkin luokse ja puristi uudestaan hänen kättänsä, herra Jordan puristi kummankin käsiä, ja siten oli asia sovittu ja haudattu.

Mutta ilman jälkiseurauksia se ei kuitenkaan mennyt. Kadunvartiseen rakennukseen levisi huhun siivillä myöskin tieto Finkin rehellisestä syynsovituksesta ja riidan rauhallisesta ratkeamisesta. Ja kun Anton Finkin rinnalla ilmestyi päivällispöytään, kohdistuivat molempain naisten katseet häneen täynnä osanottoa ja ystävällistä uteliaisuutta, eikä johtajakaan lainkaan salannut suopeata hymyään. Mutta myöskin Finkiin kohdistui Sabinen kosteana loistava katse, ja aina kun neitonen häneen katsahti, näytti hän tahtovan pyydellä anteeksi jotain suurta vääryyttä.

* * * * *

Konttoriherroihin nähden Wohlfartin asema kerrassaan muuttui, kaikki osottivat hänelle kunnioitusta, jollaista muuten oppilaalle ei yleensä osoteta; herra Specht julisti kaikille tuttaville liikeapulaisille — ja hänen tuttavapiirinsä ei ollutkaan pieni — että Anton oli uudenaikainen Bayard [kuuluisa ranskalainen ritari, "peloton ja nuhteeton", keski- ja uudenajan vaiheilla], Europan viimeinen ritari, peljättävä sotauros kontokurantin maailmassa; herra Liebold kävi kerrassaan rohkeaksi väitöksissään, huomatessaan että Anton oli hänen puolellaan; ja yksinpä herra Pixkin pani tästä päivästä lähtien ilmeistä arvoa kasvattiinsa, luotti hänen vaarinottoihinsa ison vaa'an kielen heilahteluista yhtä lujasti kuin omiinsa, jopa toisinaan uskoi hänen hoiviinsa mustan siveltimenkin, tuon valtansa valtikan ja herruutensa hirvittävän tunnusmerkin.

Mutta suurin muutos kumminkin tapahtui Antonin suhteessa Finkiin itseensä. Muutamia päiviä riidan ja sen rauhallisen ratkaisun jälkeen, kun Anton kiipesi jokeyn kintereillä takarakennuksen portaita ylös, pysähtyi Fink käytävässä ja kysyi: "Ettekö tahdo käydä minun luokseni? Teidän pitää tänään olla minun vieraani ja maistella sikareitani."

Ensi kertaa astui Anton vapaaehtoisen tarjokkaan kynnyksen yli ja jäi ihmeissään seisomaan ovipieleen, sillä huone näytti hänestä hyvin oudolta. Muhkeat huonekalut seisoivat sikinsokin lattialla, lattiata peitti paksu matto, pehmeä kuin sammalmätäs, ja huolestuneena huomasi siisteydestä tarkka sankarimme, että paksulta sikarintuhkaa oli pudoteltu maton komeille kukkaiskuvioille. Yhdellä seinällä oli iso asekaappi, ja sen yläpuolella riippui vierasmallinen satula ja naulanpainoiset hopeakannukset; toista seinää peitti yhtä iso, kallisarvoisesta puulajista tehty kirjakaappi, täynnä ruskeihin nahkakansiin sidottuja kirjoja, ja sen päälle oli levitetty suunnattoman ison linnun musta siipipari, joka ulottui yhdestä huoneennurkasta toiseen.

"Mikä joukko kirjoja teillä onkaan!" huudahti Anton ihastuneena.

"Ne ovat muistoja maailmasta, jossa minun ei ole enää sallittu elää", sanoi Fink.

"Entä nuo siivet, ovatko nekin teidän muistojanne?"

"Ovat, herraseni, ne ovat kondorin siivet, kuten näette, minä ylpeilen sellaisesta metsästyssaaliista", vastasi Fink ja ojensi sikarilaatikon Antonille. "Painakaa puuta, Wohlfart, tarinoikaamme vähäsen, jotta saan nähdä, oletteko te sellainen mainio seuranpitäjä, joksi herra Specht teitä kehuu." Hän lykkäsi jalallaan ison nojatuolin lähemmäksi Antonia. Tämä istahti sen mukaville pieluksille ja puhalsi sikarista sinisiä savuja kattoon, Finkin käydessä hääräilemään hopeisen teekeittiön luona. Sitten isäntä heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja sanoi: "Te olitte tuonaan hyvin minun mieleeni, Wohlfart, ymmärrättekö te mitään hevosista?"

"En yhtään", Anton vastasi.

"Olettekos metsästäjä?"

"En sitäkään."

"Entä harrastatteko musiikkia?"

"Sangen vähän."

"No mutta hitoilla, mitä inhimillisiä ominaisuuksia teillä sitten onkaan?"

"Teidän mielestänne tuskin mitäkään", vastasi Anton hiukan ärtyneenä. "Minä voin rakastaa ihmisiä, jotka minua miellyttävät, ja luulen että voin olla uskollinen ystävä; mutta jos joku kohtelee minua ylimielisesti, niin suutun."

"Jo riittää", sanoi Fink, "siltä taholta teidät jo tunnenkin. Alottelijaksi ei ensi esiytymisenne ollut niinkään kehno. Huomaanpa teissä olevan rotuverta. Antakaahan kuulla, mitä muuta te olette. Mistä kuolevaisten ihmisten heimosta olette lähtöisin, ja mikä kohtalon oikku teidät on paiskannut tähän murheelliseen poljinmyllyyn, jossa jokainen lopuksi jauhetaan kasaksi pölyä ja alistuvaisuutta, sellaiseksi kuin Liebold tai parhaassa tapauksessa käin tuo täsmällinen Jordan?"

"Hyväntahtoinen kohtalo se kuitenkin oli", vastasi Anton ja rupesi kertomaan kodistaan ja vanhemmistaan. Lämpimin värein hän kuvasi pientä piiriä, jossa hän oli kasvanut, kouluaikansa seikkailuja ja eräitä hullunkurisia Ostraun tyyppejä, joiden kanssa hän oli seurustellut. "Ja minä pidän sitä suurena onnena, jota te sanoitte onnettomuudeksi", hän päätti puheensa, "koska se johti minut tänne."

Fink nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: "Lopultakin on suurin erotus teidän ja minun välillä se, että te olette tuntenut äitinne, mutta minä en. Muuten on jokseenkin samantekevää, minkälaisessa pesässä ihminen kulloinkin kasvaa — melkein missä oloissa hyvänsä voi kehittyä kelpo mieheksi. — Olen tuntenut paljon ihmisiä, jotka ovat paljon vähemmällä lemmellä kiintyneet isänkotiinsa kuin te."

"Te olettekin nähnyt maailmaa niin laajalta", sanoi Anton hienotunteisesti. "Kertokaappas, pyydän, kuinka te oikein jouduitte kulkemaan maailmaa niin avaralta."

"Se kävi sangen yksinkertaisesti", alotti Fink. "Minulla on New Yorkissa setä, joka on sikäläisen pörssin ylimyksiä. Tämä ukkeli kirjoitti minun ollessa nelitoistavuotias isälleni, että minut piti panna kääreeseen ja lähettää meren yli hänen luokseen, koska hänellä oli aikomus tehdä minut perillisekseen. Isäni oli siksi etevä kauppias, että hän paikalla noudatti kehoitusta. New Yorkissa minusta tuli sitten aika villitty pikku veijari ja vetelehtijä, minä hulluttelin kaikella mahdollisella tavalla, pidin kokonaisen tallin rotuhevosia siinä iässä, jolloin täällä kiltit mammanpojat vielä syövät voileipää avoimella kadulla ja leikkivät paperileijoilla. Minä ylläpidin laulajattaria ja tanssijattaria ja pahoinpitelin valkoisia ja mustia palvelijoitani potkuilla ja tukistamisilla siihen määrään, että sedälläni piti olla aina kukkaro avoinna maksaakseen vahingonkorvausta noille vapaan maan kansalaisille. Omaiseni olivat tempaisseet minut kodistani kysymättä lainkaan minun mieltäni ja tunteitani; sen vuoksi minäkin välitin sangen vähän heidän tunteistaan. Ja muuten kävi niin, että mitä julkeammin minä hulluttelin, sitä enemmän sain rahoja tuhlatakseni. Olin piankin pahamaineisin kaikista nuorista hulttioista, jotka siellä valtameren toisella puolella matkivat täkäläisen ylhäisön pahoja tapoja. Eräänä syntymäpäivänäni tulin kotia kello kuudelta aamulla pieniltä illallisilta, joilla olin jostakin oikusta leikitellyt kylmän ja kainon nuorukaisen osaa eräitä sangen mukautuvaisia naikkosia kohtaan, ja kotimatkalla selkenivät ajatukseni sen verran että tajusin, että joko tästä elämästä täytyi tulla loppu tahi tuli minusta itsestäni loppu. Sen sijaan että olisin mennyt kotia, meninkin satamaan, ostin matkalla merimiesvaatteet ja puin ne ylleni; ja ennenkuin puolipäivän hetki löi, olin jo laivapoikana matkalla isovatsaisessa englantilaisessa laivassa ulos merelle. Purjehdimme muutamia tuhansia peninkulmia Kap Hornin ympäri ja mantereen toista puolta jälleen ylöspäin. Valparaisoon tultuamme selitin kapteenille olevani kiitollinen laivamatkasta, kestitsin koko miehistön juhlallisesti ja hyppäsin satamassa maihin, taskussani parikymmentä dublonia [espanjalainen kultaraha, arvoltaan noin 25 mk], joilla päätin alkaa omintakeisen elämän. Tapasinkin kohta ymmärtäväisen miehen, joka vei minut maatilalleen, missä lehmipaimenena ja ratsastustaiteilijana niitin jonkin verran laakereita. Oleskelin siellä puolisentoista vuotta ja viihdyin aika hyvin, minua kohdeltiin jonkinlaisena palvelevaisena vierasystävänä, minä rakastuin, minun metsästysonneni ja hurjat ratsastusseikkailuni herättivät ihailua — mitäpä muuta voin pyytääkään? — Mutta kaikki liha on ruohoa, ja kaikki maallinen ilo katoavaista. Meillä oli juuri suuret syysteurastukset, minä olin ahkerassa puuhassa saattaessani ratsain nautoja ruohoaavikolta teurashuoneen portille, kun kesken kaikkea juhlaamme karautti kaksi hallituksen virkamiestä. Nämä kohtelivat minua samalla höyliydellä kuin minä itse jotain nuorta hiehoa, ottivat minut ratsuineni keskeensä ja kuljettivat minut jalustensa välissä täyttä nelistä pääkaupunkiin. Siellä minut luovutettiin Yhdysvaltain konsulin käsiin, ja kun setäni oli pannut taivaan ja hornan vallat liikkeelle saadakseen vainua jäljistäni, ja kun isäni lähettämästä pitkästä kirjeestä totesin, että tämä vanha herra todella hätäili katoamiseni takia, niin päätin tehdä hänen mielikseen ja palata kotia. Neuvottelin konsulin kanssa ja lähdin seuraavalla laivalla Europpaan. Palattuani tälle vanhalle lantatunkiolle selitin isälleni, etten tahtonut ruveta kauppiaaksi vaan maanviljelijäksi. Siitä joutui toiminimi Fink ja Becker aivan suunniltaan, mutta minä pysyin lujana päätöksessäni. Vihdoin teimme jonkinlaisen rauhallisen pakkosopimuksen. Minä lähdin ensiksi eräälle Pohjois-Saksan maatilalle oppimaan ammattia, sen jälkeen minun piti jokunen vuosi työskennellä jossakin konttorissa, jonka kautta minun oikkujeni toivottiin talttuvan. Siten jouduin tähän luostariin. Mutta turhaa vaivaa tuo kaikki on. Minä teen isäni mieliksi ja istun täällä, koska huomaan ukkelin minusta suotta murehtivan, mutta minä pysyn täällä vain siksi kauan, että hän huomaa minun olevan oikeassa. Sitten rupean todenteolla maanmieheksi."

"Ostatteko itsellenne täällä tilan?" kysyi Anton uteliaana.

"En toki, herraseni", vastasi Fink, "sitä en tahdo. Minusta on mieluisampaa saada ratsastaa aamunkoitosta puolipäivään saakka törmäämättä välillä tilukseni rajapyykkiä vastaan."

"Aiotte siis palata takaisin Amerikkaan?"

"Sinne tai jonnekin muuanne, minä en ole perso valitessani maanosain välillä. Siihen saakka elän tässä luostarissa kuin mikäkin munkki, kuten itse voitte nähdä", sanoi Fink nauraen ja kaasi isosta pullosta rommia lasiin, lisäsi vähemmän määrän toisia aineksia, sekoitti juomaa lusikalla ja kulautti Antonin salaiseksi kauhuksi koko tulisen sekoituksen makoiseen suuhun. "Hei, ottakaappas oppia, naapuri", hän huusi ja työnsi pullon Antonille, "laittakaa itsellenne mieleisenne sekoitus ja käykäämme sitten tarinoimaan hauskasti, niinkuin hyvien toverien ja sovinnon tehneiden vihamiesten tulee."

Siitä illasta lähtien Fink kohteli nuorta sankariamme ystävyydellä, joka erosi suuresti hänen liikkeen toisia herroja kohtaan osottamastaan huolettomasta käytöksestä. Sanalla sanoen Antonista tuli luostarissa kituvan munkkiparan suosikki, usein huusi Fink hänet huoneeseensa, eikä hän itsekään kammoksunut nousta kolmanteen kerrokseen keltaisen kissan pyhäkköön, milloin hänelle pisti päähän viettää iltansa kotona. Niin ei tosin usein sattunut; Anton pani piankin merkille, että hänen uusi ystävänsä oli kaupungilla hyvin tunnettu henkilö, josta paljon puhuttiin, että hän elämäniloisen nuorison keskuudessa hallitsi täydellisenä hirmuvaltiaana, ja että hän oli mieluinen ja tunnustettu johtaja ja makuneuvos ratsastus- ja metsästysretkillä ja muilla enemmän tai vähemmän hyödyllisillä toimialoilla. Hän oli nuori, reipas aatelismies, häntä pidettiin suunnattoman rikkaana ja hän oli mestari kaikessa, mikä vain oli jossain yhteydessä hevoskavioitten, kiväärinpiipun tahi kullatun teelusikan kanssa; ja ennen kaikkea hänen valtansa perustui siihen ominaisuuteen, että hän kohteli jokaista, joka hänen läheisyytensä joutui, jonkinlaisella puolittain ivallisella elämäänkyllästymisen sävyllä, mikä epäitsenäisten ihmisluonteiden suuressa karjassa on varmin yli-ihmisen tunnus. Fink oli kaiken tämän johdosta paljon ulkona seuraelämässä ja palasi usein vasta aamun koittaessa kotia. Anton kuuli hänen toisinaan tulevan, kun hän itse istui kirjansa ääressä: hän ihaili ystävänsä, heltymätöntä elämänvoimaa, sillä pari kolme tuntia levättyään tämä saapui konttoripaikalleen ja työskenteli koko aamupäivän osottamatta väsymyksen merkkiäkään. Talon ankaraa järjestystä vastaan Fink rikkoi siinäkin, että hän sanomattomassa julkeudessaan välistä suvaitsi saapua konttoriin tuntia myöhemmin kuin toiset ja lähti matkoihinsa ennen työajan päättymistä. Anton ei voinut arvata, kuuluiko tällainen harmittava itsenäisyys johtajan mielestä suuriin vai vähäisiin rikkomuksiin. Joka tapauksessa hän salasi visusti ajatuksensa siitä.

Siten kului talvi, ja Anton pani pettämättömistä seikoista merkille, että kevät ja sen jälkeen kesä aikoivat valloittaa maan. Rahtiajurit eivät enää tuoneet konttoriin lumipalleroita saappaissaan, vaan sadepisaroita ja ruskeita kengänjälkiä, ja joskus rohkeni kukkaismyyjätär orvokkikimppuineen ilmestyä väsymättömän seinäkellon lähettyville. Silloin helotti päivä kirkkaasti ja haastoi riitaa herra Lieboldin kanssa hänen akkunakomerossaan, silloin saapuivat tavarainvälittäjät ja kertoivat ihmeellisiä satuja vainioiden kellertävästä heleydestä, ja vihdoin ilmestyi herra Braunkin näkösälle, kesän ensimmäinen ruusu napinlävessään. Kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun Anton oli joutsenparven seuraamana matkannut lammikon yli. Koko vuoden järkiään hän oli tuota matkaa muistellut.

8.

Yhä vielä oli Veitel Itzigillä yösijansa samassa hiljaisessa karavaaniseraljissa, johon hän oli kaupunkiin tulonsa päivänä majoittunut. Jos pitää paikkansa poliisin väite, että jokaisen ihmisen täytyy olla jossakin kotona, ja se kaikkien säädyllisten naisten mielipide, että kodin täytyy olla siellä, missä ihmisellä on vuoteensa, niin oli Veitel Itzig merkillisen vähän kotona. Kohta kun hän pääsi pujahtamaan pois herra Ehrenthalin liikkeestä, maleksi hän pitkin katuja, vaaniskeli jokaista nuorta herraa, jonka voi epäillä tahtovan myydä tai ostaa jotain, ja hänellä oli taito keksiä tarkalleen itsekunkin ohikulkevan ryhdistä ja käytöksestä, oliko tämä taipuvainen pieniin kauppoihin vai ei. Aina oli hänellä jokunen kerskumataaleri taskussa, joita hän osasi näennäisen huolettomasti helistellä niin houkuttelevasti, että vain perin tunteeton ihminen voi jäädä välinpitämättömäksi hänen korvinkuultavasta maksukyvystään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän keksi käytetyn takin tai liivin salatuimmatkin viat; hänellä oli tyhjentymätön määrä lumoavia puheenparsia asiakkaittensa varalle; periaatteesta hän ei puhutellut edes keskenkasvuista kimnasistiakaan muuten kuin: "Jos armollinen herra sen kaikkein armollisimmasti suvaitsee;" hän osasi — tällaisen kaupanteon ylimpiä hienouksia halliten — antaa nöyristeleväisyydelleen hullunkurisen vivahduksen ja oli voittamaton mestari mitä mauttomimmassa pokkuroimisessa. Hän sai katinkullalla hieromalla vanhan messingin uljaasti kiiltelemään ja antoi vanhalle hopealle mitä heleimmän hohteen; hän oli alati valmis ostamaan vanhoja mustia hännystakkeja — mikä tämän alan erikoistuntijain mielestä oli kerrassaan mielettömän uskaliaisuuden merkki — hän osasi saada muutamalla harjanvedolla niiden nukkavierun pinnan kiiltämään kuin uutena, mikä kiilto kesti parahiksi niin kauan, että nenästä vedetty ostaja ennätti saada vaatekappaleen viedyksi kotiinsa; tällaiset ostajansa hän etsi köyhien koulumestarien, rotevakasvuisten rippikoululaisten ja kisällitointaan alottelevien oppipoikain keskuudesta. Jokaiseen asiamatkaan, minkä hän teki Ehrenthalin liikkeen puolesta, hän koetti yhdistää oman persoonallisenkin hyödyn, ja siten hänen onnistui hankkia itselleen niin laaja asiakaspiiri, että vanhat harmaapartaiset lumppukauppiaat valtasi keltainen kateus. Eikä hän rajoittanut kauppatoimiaan pelkästään käytettyjen esineiden ostoon ja myyntiin, vaikka hän sillä alalla saavuttikin ensimmäiset ja lukuisimmat riemuvoittonsa. Hän rupesi hevossaksain asiamieheksi, liittyi yhteistoimintaan häveliäiden koronkiskurien kanssa ja toimitti sellaisille kunnonmiehille asiakkaita laumottain; lainailipa hän omiakin rahojaan vaatimatta hienotuntoisuudessaan sen suurempaa korkoa kuin viisikymmentä sadalta; mutta hän myönsi vain lyhytaikaisia lainoja ja vastaanotti käteisrahan puutteessa ylen kernaasti minkälaisia myytäviksi kelpaavia esineitä hyvänsä, käyttäen silloin omintakeista arviolaskelmaa, jossa hän oli asiantuntija ja mestari. Sen lisäksi hänellä oli väsymättömyyden hyvä avu; hän oli jalkeilla aamusta iltaan, juoksi muutamasta groshenista vaikka kymmenesti saman matkan, iloitsi kuin voittoisa kuningas jokaisesta valloittamastaan taalerista, ja karkeat sanat — joita hän usein sai kuulla — eivät häneen tehonneet sen enempää kuin vesiryöppy hanhen selkään. Hän ei suvainnut itselleen vähäisintäkään nautintoa, hänen ainoa virkistyksensä oli laskea sormillaan kulloinkin käynnissä olevia voittoja. Ja merkillistä oli, kuinka niukalla ravinnolla hän tuli toimeen; illallisekseen hän söi leipäpalan, jonka oli päivällisen aikaan kähveltänyt Ehrenthalin keittiöstä; lasillisen kaljaa hän ensimmäisenä vuotena kustansi itselleen yhden ainoan kerran, eräänä kuumana kesäpäivänä, jolloin hän oli avustanut muuatta tilanomistajaa ostamaan käytetyt vaunut ja jolloin hän oli kahtena tuntina ansainnut yhtä monta taaleria. Pitovaatteensa hän sai omista kaupoistaan. Kesät talvet hän kulki mustaan hännystakkiin ja mustiin verkahousuihin puettuna; huomasipa hän liikehommilleen edulliseksi ripustaa kullatut kellonperät mustan samettiliivinsä yli, jonka kautta hän esiytyi kuin ruhtinas muiden lumppusaksojen joukossa; hänen periaatteenaan — jota hän kovaäänisesti julisti milloin vain tilaisuutta sattui — olikin, että liikemiehen tulee ulkonaiselta asultaan olla sellainen, että ketään ei hävetä ruveta kauppoihin hänen kanssaan. Kaikki nämä älykkäät toimenpiteet ja edulliset asianhaarat auttoivat häntä sellaiseen loistavaan tulokseen, että ensimmäisen vuoden lopussa hänen kuusi tukaattiaan olivat kasvaneet hedelmää kolmikymmenkertaisesti.

Herra Ehrenthalin liikkeessä hänestä piankin oli tullut kerrassaan korvaamaton jäsen, hänen terävältä silmältään ei välttynyt ainoakaan henkilö, hevonen tai viljavaunu; jokaisen kerrankin näkemänsä naaman hän tunsi heti perästäpäin, joka päivä hän osasi kurssilistan ulkoa, kuten olisi itse ollut valantehnyt pörssivälittäjä. Yhä vielä oli hänellä juoksupojan enemmän hyödyllinen kuin kunniakas asema, yhä vielä hän sai harjata Bernhardin saappaita ja syödä päivällisensä keittiönoven takana; mutta ilmeistä oli, ettei kauankaan kestäisi, ennenkuin kirjoituspulpetti ja nahkapäällyksinen tuoli herra Ehrenthalin pienessä konttorihuoneessa tulisivat hänen varsinaiseksi toimipaikakseen. Tuo tuoli olikin hänen kunnianhimoisten unelmainsa esine, se merkitsi hänelle samaa kuin toisille ylhäinen sija paratiisin iloissa. Sillä vieläkään hän ei ollut täysin perehtynyt herra Ehrenthalin liikkeen syvimpiin salaisuuksiin, yhä vielä hän sai laputtaa matkoihinsa, kun isännällä oli erityisen tärkeä liikekeskustelu jonkin asiakkaansa kanssa. Pianpa hän älysi itsekin, että häneltä vielä puuttui jotakin, ennenkuin hän oli kypsynyt vastaanottamaan tuon viimeisen kunniasijan; hän käytti kyllä saksankieltä puheessa erinomaisen kerkeästi, mutta siinä oli vielä itäinen soinnahdus, enemmän kurkkuääniä kuin kieliopillista täsmällisyyttä; hän kirjoitti myöskin liikekirjeitä ja laskuja, mutta kieli oli niissä kompastelevaa, välimerkit puuttuivat tykkänään ja lausejaksot olivat samanlaisessa yhteydessä keskenään kuin ylelliset paikat kehnossa kenkärajassa; ja mitä kirjanpidon syviin salaisuuksiin tuli, oli hän niistä yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi. Hän kärsi itse suuresti tästä vajavaisuudestaan.

Majapaikassaan hänestä oli tullut arvohenkilö, itse Löbel Pinkuskin kohteli häntä harvinaisen tuttavallisesti. Tämä kaunis suhde oli sekin Veitelin terävän silmän ansiota. Vierastuvassa keksimänsä ontto seinä oli hänelle aiheuttanut mitä palavinta levottomuutta, viikkokausia hän oli odotellut sopivaa tilaisuutta päästäkseen jatkamaan tutkimuksiaan. Viimein hän eräänä sapatti-iltana valitti voivansa pahoin ja jäi kotiin, kun talonisäntä perheineen ja muine vieraineen lähti synagogaan. Silloin hänen viimeinkin onnistui kovertaa seinäkomeron takaseinässä älyämänsä rako isommaksi ja keksiä sen takana jotakin, mikä oli omiaan saattamaan hänet aivan kummiinsa. Hän näki ison, likaisen säiliön, joka oli täpö täynnä arkkuja ja laatikkoja ja mitä houkuttelevimpia irtaimia esineitä. Miesten ja naisten vaatteita, vuoteita sisuksineen, alus- ja pöytävaatteita, kangaspakkoja, kirjavia ovi- ja akkunaverhoja oli sillä kasottain; metalliastioita, ristiinnaulitunkuvia, ehtoolliskalkkeja, kattokruunuja kimalteli hänen tutkivaan silmäänsä huoneen puolihämärästä, ja vielä paljon muitakin houkuttelevia esineitä siellä oli, joiden piirteitä hän ei kyennyt oikein selvästi näkemään. Tuskinpa Aladdinkaan ihmeluolaan astuessaan joutui niin kiihkoihinsa kuin Itzig katsellessaan kaapinraosta takahuoneeseen. Hän juoksenteli ympäri vierastuvan lattiaa ja palasi yhä uudelleen tähystysraolleen, kunnes kotiväki saapui synagogasta. Hän piti keksintönsä omana salaisuutenaan, mutta siitä hetkestä lähtien hän vaaniskeli seinäkomeron lähettyvillä niinkuin kärppä rotanreiän suulla. Joitakin kertoja hän öiseen aikaan kuuli kolinaa tuosta naapuritalon salaisesta aarrekammiosta; kerran hänen onnistui kuulla kuiskailuakin, josta hän pettämättömästi erotti kunnianarvoisen Pinkuksen möräjävän bassoäänen; ja kerran hän, myöhään kotia palatessaan, näki naapuritalon kohdalla lastattavan tynnörejä, arkkuja ja myttyjä pienille vankkureille ja peitettävän valkealla palttinasuojuksella — toimenpide, jota jo Sulamith Salomon Korkeassa veisussa suositti hyödylliseksi, jotta öisin liikkuja ei lankeisi kuninkaan viinamäenvartijan käsiin. Samana yönä katosi majatalosta kaksi vaiteliasta vierasta, jotka olivat ilmeisesti Puolasta kotoisin, palaamatta sinne enää koskaan. Kaikesta havaitsemastaan Veitel teki sen johtopäätöksen, että hänen isäntänsä piti jonkinlaista välitysliikettä kaikenlaisilla merkillisillä tavaroilla, jotka hän pätevistä syistä tahtoi toimittaa matkaan mieluummin yönhämärissä kuin päivännäöllä. — Kirkas sisäinen valo puhkesi paistamaan Veitel Itzigin ihmettelevissä aivoissa. Tavarat menivät järkiään itäänpäin, ne kuljetettiin salaa rajan yli ja hajautuivat sitten syvälle laajaan Venäjänmaahan, jopa aina Aasian rajoille asti, missä vihdoin ahkera kirgiisi herrastelee paidoissa ja nyöritakeissa, jotka saksalaiset räätälit ovat valmistaneet. Johtavana periaatteena tässä kaupassa oli, että mikä Saksassa käy pitämättömäksi, se kelpaa venäläisille. Veitel pani keksintöönsä sellaisen arvon, kuin niin etevältä liikekyvyltä voi odottaakin, eikä hän siitä viittaillut isännällekään sen enempää, kuin että tämä huomasi tarpeelliseksi kohdella häntä erityisen hienotunteisesti.

Eräänä iltana hedelmällisen päivätyön suoritettua Veitel palasi majapaikkaan syviin mietteisiin vaipuneena ja astui vierastupaan. Hän istahti hiljaiseen nurkkaan ja etsi ajatuksissaan sopivaa kirjanoppinutta, joka pystyisi opettamaan hänelle sujuvan kirjoitustaidon ja kirjanpidon salaisuudet mahdollisimman vähäistä korvausta, ehkäpä muuatta vanhaa hännystakkia vastaan, josta hän ei tahtonut millään ilveellä päästä eroon — se oli aikoinaan ollut jättimäisen hautaustoimitsijan hartioilla — koska sitä tavallisen kuolevaisen selkään koetellessa liepeet ulottuivat maahan asti niinkuin itkupajun oksat. Kun hän näihin tuloksettomiin mietiskelyihin vaipuneena sattui katsahtamaan ylös, näki hän pöydän ääressä istumassa vieraan, jolla oli kädessä kynä, jota hän tavantakaa kasteli mustetolppoon; kynämies haasteli hiljaisella äänellä erään reppurin kanssa ja kumartui tuontuostakin papereittensa yli — arvatenkin ikuistaakseen salaisen keskustelun johtopäätöksiä. Ilmeistä oli, että tuon miehen esivanhemmat eivät olleet Mooseksen mukana kulkeneet Punaisen meren poikki. Hän oli pienikasvuinen mutta tanakkatekoinen, vanhanpuoleisissa pyöreissä kasvoissa törrötti punaisen kiuhtava pystynokka, tukka oli harmahtava ja pörröinen, ja silmillä oli vanhat terässankaiset rillit, joiden sankoja hänen oli tuontuostakin tuettava korvain taa, koska ne pitkästä palvelusajastaan huolimatta jyrkästi kieltäytyivät pysymästä oikealla paikallaan. Veitel pani merkille, että rillinokkaisella miehellä oli yllään tavattoman risainen takki, ja että hän tavantakaa nuuskasi vanhasta tinarasiasta ja loi silloin aina reppuriystäväänsä omituisen terävän syrjäsilmäyksen, koettaen samalla antaa kasvoilleen hyväntahtoisen ilmeen, vaikka onnistumatta. Ilmeisesti vieras oli kirjanoppinut, ja Veitel päätti vartoa, kunnes hänellä olisi tilaisuutta puhutella niin mainiota miestä. Vihdoin oli virallinen toimitus lopussa, reppuri sai paperinsa ja laski korvaukseksi pöydälle kolikon, — Veitelin haukansilmä keksi sen kahdeksan groshenin rahaksi — jonka rillinokka herra välinpitämättömästi työnsi housuntaskuunsa. Reppuri meni menojaan, vieras jäi hyväntuulisena, kuten näytti, istumaan paikalleen ja kaasi pienestä viinapullosta viime tähteet ryyppylasiin. Nyt kävi Veitel hänen luokseen, pieni herra katsahti häneen epäluuloisesti, mutta kun hän huomasi Veitelin nöyrän asennon, lennähti luottavainen hymy hänen punoittaville kasvoilleen ja hän sanoi kireällä äänellä; "Käykää vain lähemmäksi, nuori ystäväni, te kaiketi tahdotte minulta lainopillista neuvoa, minä olen valmis palvelemaan teitä."

Veitel alotti epäröiden: "Jos herra on talon tuttuja, niin tahtoisin pyytää häneltä jotakin."

"Antakaa kuulua, poikaseni", sanoi toinen rohkaisevasti, ryypäten lasinsa pohjaan ja katsellen Veiteliin leppeästi.

"Tahtoisin kysyä teiltä, sattuisitteko tuntemaan ketäkään, joka vähäisestä korvauksesta opettaisi erästä tuttavaani kirjoittamaan sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään."

"Vai niin?" virkkoi nukkavieru vanha herra; "vai sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään? Ja tuo tuttava olette varmaankin te itse, poikaseni?"

"Miksipä sitä salaisin", vastasi Veitel avomielisesti. "Niin, minä itse se olen; mutta minä olen vasta alottelija enkä kykene maksamaan muuta kuin hyvin vähän."

"Joka vähän antaa, se vähän saakin, rakas — mikä teidän nimenne olikaan?" sanoi vanhus välinpitämättömästi ja pyöritteli nuuskarasiaa hyppysissään. "Veitel Itzig on minun nimeni."

"Siis, rakas Itzigini", jatkoi vanha herra, "hyvä opetus maksaa hyvät rahat. Millaista liikettä te harjoitatte?" hän tiedusti edelleen isälliseen tapaansa.

"Olen herra Hirsch Ehrenthalin konttorissa", ilmoitti Veitel itsetuntoisesti.

Vieras kävi tarkkaavaiseksi. "Herra Ehrenthal on äveriäs mies ja älykäs mies, minulla on aikoinani ollut paljon yhteisiä asioita hänen kanssaan, hän tuntee lakia mainiosti. Jos tahdotte oppia kirjoittamaan liiketyyliä ja palvelette herra Ehrenthalia", hän jatkoi harkitsevasti, "niin ehkäpä tässä keksitään neuvo. Minkälaisen palkkion te maksaisitte, jos sellainen opettaja löytyisi?"

Veitelin omatunto ei sallinut ostajan käydä tarjoomaan; senvuoksi hän vastasi pidättyvästi: "Enhän vielä edes tiedä, mitä hän tulisi vaatimaankaan."

"No, puhunpa teille sitten suuni puhtaaksi", sanoi rillinokka herra. "Ehkäpä minä itsekin voisin opettaa teitä, ehkäpä en; sellaista oppia ei anneta vain kenelle hyvänsä; minun täytyy ensin saada teistä lähempiä tietoja. Mutta jos suostun tekemään mieliksenne, niin opetan teitä lähtien siitä näkökohdasta, että te olette alottelija, että olette köyhä, ja että minulla juuri nykyään sattuu olemaan vapaata aikaa, jota kernaammin käytän teoreettisiin kuin käytännöllisiin toimiin, sillä ehdolla että maksatte minulle viisikymmentä taaleria; viisikolmatta taaleria ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista, ja viisikolmatta taaleria velkakirjalla, jonka itse panen kokoon, maksettavaksi neljän viikon kuluessa."

"Viisikymmentä taaleria!" parahti Veitel kauhistuneena ja lysähti kokoon kuin halvauksen iskemänä. "Viisikymmentä taaleria!" toistivat hänen huulensa koneellisesti, aivan kuin olisi hänen aivojensa ratasvärkki joutunut pysähdyksiin.

"Jos se on teistä liian paljon", virkkoi rillinokka herra tuikeasti, "niin kuulkaappa mitä teille sanon, nuori Itzig; ensiksikin että tapanani ei ole käydä kauppoihin keltanokkien kanssa, toiseksi että en ole vielä milloinkaan antanut toisille apuani niin halvasta, ja kolmanneksi että lähettäisin teidät hitoille, jollei minua haluttaisi jäädä tähän taloon moniaitten viikkojen ajaksi."

"Viisikymmentä taalerinkolikkoa!" parkui Itzig yhä vielä vallan suunniltaan. "En toki luullut sen maksavan enempää kuin pari kolme taaleria, jos antaisin ehkä vielä kaupanpäällisiksi liivin ja parin hyviä saappaita" — vanha herra tavoitti kiivaasti rillejään — "ja vielä hatunkin, joka on melkein kuin uusi", kiirehti Veitel lisäämään, sillä hän näki myrskyn puhkeavan ja oli huomannut, että vieraan pöydällä oleva hattu oli hyvin nukkavieru.

"Laputa sitten hitoille, mokoma pölkkypää", ärähti vanha herra, äänessään ja katseessaan sellainen mahtavuuden sävy, jollaista Veitel oli tähän asti tottunut sietämään vain isoja tanskalaisia verikoiria taluttavain nuorten herrain taholta. "Etsi itsellesi oppimestari jostakin köyhäinkoulusta."

"Eikös herra olekaan kirjuri?" kysyi Itzig masentuneesti mutta itsepintaisesti.

"En, senkin hölmö", murahti vanhus. "Kuinka saatoinkaan ajatella, että Ehrenthalilla olisi liikkeessään tuommoinen taulapää", hän jatkoi äkeätä yksinpuheluaan. "Tuo tolvana pitää minua kirjoituksenopettajana."

"Mikäs te sitten olette?" tiedusteli Itzig jo vähin loukkautuneena.

"Mikä minä olen, se ei kuulu sinuun", vastasi vieras karsaasti, luoden läpitunkevan katseen Itzig parkaan, nousi tuoliltaan ja lähti parvekkeelle. Siellä hän painautui istumaan perimmäiseen nurkkaan kumarassa kuin vaatemytty, veti takkinsa taskusta esiin asiakirjakääryn ja syventyi innokkaasti sitä lukemaan.

Veitel seisoi kotvan aivan hölmistyneenä yksinäisessä vierastuvassa ja päätti vihdoin lähteä Pinkuksen luo, saadakseen tältä lähempiä tietoja tuosta merkillisestä miehestä. Hän meni jonkin tekosyyn varjolla viina-anniskeluun ja tiedusti mahdollisimman huolettomasti vieraan nimeä ja tointa.

"Ettekö häntä tunne?" kysyi Pinkus ivallisesti hymyillen — Veitelin tietämättä, tarkoittiko tuo hymy häntä vaiko vierasta. "Varokaa vain, ettette opi häntä tuntemaan omaksi vahingoksenne. Mitä hänen nimeensä tulee, niin kysykää sitä häneltä itseltään, hän sen tietää paremmin kuin minä."

"Vaikka te ette osotakaan minulle luottamustanne, niin minä luotan kuitenkin teihin", vastasi Veitel ja selosti isännälle äskeisen keskustelunsa vieraan kanssa.

"Vai hänkö tahtoi antaa teille opetusta?" sanoi Pinkus kummastuneena ja pudisteli paksua päätänsä. "No, viisikymmentä taaleria on kyllä iso summa, mutta monikin rikas mies antaisi mielellään sata kertaa enemmän, jos tulisi tietämään mitä tuo mies tietää, sen minä sanon teille. Muuten en välitä vähääkään, mitä te opitte ja kenen luona opitte", päätti Pinkus karkeasti ja siirtyi likööripullojensa luo.

Veitel palasi yläkertaan, ajatukset vielä paljon sekavampina kuin äsken alas tullessaan, ja istahti jälleen nurkkaansa miettimään, kuinka ihmeellä joku voi vaatia niin paljon rahaa niin jokapäiväisen asian kuin liikemiestyylin opettamisesta. Sitten saapui isäntäkin ylös, pani palavan kynttilän pöydälle ja kattoi vaatimattoman illallisen vieraalle. Vastoin tapaansa tämä oli mielistelevän puhelias häntä kohtaan, antoi hänen taluttaa itsensä parvekkeelta ja piti hänen kanssaan siellä pientä neuvottelua, jonka puheenaiheena Veitel huomasi olevansa.

Kun Pinkus vieraan seurassa jälleen saapui saliin, sanoi hän Veitelille: "Tämä herra jää asumaan tänne muutamiksi viikoiksi eikä tahdo, että siitä pidetään puhetta. Te ette saa mainita kellekään, että hän oleskelee täällä, vaikka kuka sitä teiltä kysyisi."

"Enhän edes vielä tiedä, kuka tämä herra onkaan", vastasi Veitel; "kuinka siis voisin kellekään kertoa, että hän asuu täällä."

"Te voitte luottaa tuohon nuoreen mieheen", huomautti Pinkus vieraalle, joka nyökkäsi välinpitämättömästi. Isäntä jätti tällä kertaa kynttilän palamaan pöydälle ja toivottaen hyvää yötä lähti alikertaan. Vieras kävi ruokapöytään, söi mieluisesti maiskutellen illallista ja silmäili vähäväliä syrjäkarin Veiteliin, niinkuin vanha korppi katselee keltaista kananpoikaa, joka nuorekkaassa kevytmielisyydessään on uskaltanut tulla sen lähettyville.

Sillä aikaa kuin vanha herra silmiään räpytellen tarkasteli saalistaan, lennähti Itzigin mieleen äkisti uusi ajatus: entäpä jos tuo salaperäinen mies, joka vaatii niin suunnattomia, onkin noita ihmiskunnan valittuja; entäpä jos hänen hallussaan on tuollainen resehti, jonka avulla köyhä liikemies parka pystyy kasaamaan itselleen kaikki maailman aarteet, kullan ja kunnian? Tuo ajatus pani hänen suonensa tulena palamaan. Tosin vieras näytti kaikkea muuta kuin rikkaalta ja onnelliselta, mutta ehkäpä hän tahallaan liikkui risaisessa takissaan tuntemattomana, tahi oli hän ylenpalttisen saita, tahi ei hän jostakin salaisesta syystä rohjennut käyttää resehtiään omaksi hyväkseen? Kenties nuo viisikymmentä taaleria olivat juuri tuon tärkeän salaisuuden hinta? Veitel oli jo siksi paljon kokenut maailmaa, ettei hän enää kuvitellut minkään taikavoiteen tai ihmekiven avulla saavutettavan niin suurenmoisia tuloksia, vaan että siihen tarvittiin ennen kaikkea tietoja. Hän tajusi, että tuohon päämäärään pyrkivän piti olla muita ihmisiä paljon älykkäämpi, ja että tällainen äly voi miehelle olla turmioksikin; jopa häntä toisinaan värisytti ajatus, että sellaisen älyn käyttäminen voi syöstä ihmisen saatanan saaliiksi. Mutta kaikki epäilykset voitti tällä kertaa vastustamaton halu saada kuulla asiasta jotain tarkempaa. Hänen kätensä vapisivat kuin kuumeen puistatuksesta, ja hänen muuten kalpeat kasvonsa hehkuivat tulenpunaisina, kun hän nurkastaan kävi jälleen vieraan luokse ja sanoi hyvin hätäisesti: "Pyytäisin vielä tehdä herralle yhden kysymyksen. Olen kuullut kerrottavan, että voi oppia sellaisenkin taidon, jonka avulla onnistuu kaikissa liikeasioissa ja voi tehdä parhaat kaupat parhaisiin hintoihin. Jos sellaista taitoa on olemassa, niinkuin eräs tuttavistani väittää, niin tahtoisin vain kysyä herralta, että tällaistako oppia herra minulle voisi antaa jos tahtoisi."

Vanhus työnsi lautasensa syrjään ja katseli nuorukaiseen vilkutellen silmiään vallan ihmeellisesti. "Sinä olet totta tosiaan merkillisin ihminen, minkä tähän asti olen tavannut in praxi. Joko sinä olet sanomattoman typerä tahi sitten ovelin teeskentelijä mitä maailmassa on."

"Ei, ei, minä olen vain hyvin typerä, mutta tahtoisin mielelläni tulla viisaaksi", sanoi Veitel Itzig.

"Merkillinen mies tosiaankin", huomautti vanha herra huolettomasti ja nykäsi rillinsä jälleen ylös katsahtaakseen Veiteliä oikein visusti, niin että silmälasien kylmä kiilto rupesi melkein pelottamaan nuorukaista. Hyvän aikaa häntä tarkasteltuaan vanhus viimein sanoi alentuvalla sävyllä: "Mitä sinä taidoksi sanot, poikaseni, se ei ole muuta kuin laintuntemusta ynnä älyä osata käyttää lakia omaksi hyödykseen. Ken sen ymmärtää, hänestä tulee maanpiirin suurmiehiä; mikään ei estä häntä tulemasta sellaiseksi, sillä häntä ei voida hirttääkään." Näin sanottuaan vanhus naurahti ilkeätä naurua, joka karmi yksin kelpo Veitelimmekin pintaa, vaikka sitä ei juuri voinut huomata hänen liikkumattomista kasvolihaksistaan.

"Ei ole niinkään helppoa, poikaseni", jatkoi pieni vanhus selitystään, "oppia kiertämään lakeja; se taito saavutetaan vasta pitkällisen harjautumisen kautta, ja siihen tarvitaan älykästä päätä ynnä päättäväisyyttä iskeä juuri ratkaisevana silmänräpäyksenä, ja ennen kaikkea tarvitaan sitä ominaisuutta, jota oppineet sanovat lujaksi luonteeksi." Jälleen kävi oppimestarin suu nauruun.

Veitel tajusi, että hän nyt oli tullut tärkeään käännekohtaan elämässään; hän vei käden taskuunsa ja puristi sen kiihkeästi vanhan rahalompakon ympärille. Sarja hurjia ja tuskallisia tunteita ja kuvitelmia kulki salaman nopeudella hänen sielunsa läpi. Hän ajatteli vanhaa äitiään Ostraussa, rehellistä kelpo muoria, joka oli myynyt kultakäätynsä hankkiakseen pojalleen nuo kuusi tukaattia tulevaisuuden siemeneksi; hän oli tänä hetkenä näkevinään äiti vanhuksen edessään siunaavana häntä viljavin kyynelin ja varoittaen: "Veitel, maailma on niin paha; ansaitse leipäsi rehellisesti, Veitel!" — Hän näki harmajan isänsä makaavan kuolinpaareillaan, valkea parta ulottuen pitkältä laihalle rinnalle — ja hänen täytyi haukata henkeä. Noita viittäkymmentä taaleriakin hän ajatteli; kuinka paljon vaivaa ne olivat hänelle maksaneet, kuinka monesti hän oli niiden takia saanut juosta asioilla, kuinka häntä oli ivattu ja solvattu, jopa uhattu lyönneilläkin kuin mitäkin kiusallista vaapsahaista. Mutta kun viimeinenkin noista kuvista oli kulkenut hänen sielunsa läpi, tempasi hän lompakon kiivaasti taskustaan ja huusi säkenöivin silmin: "Tässä on rahat!" Ja nuo sanat sanoessaan hän tunsi aivan selvästi, että nyt hän sitoi itsensä irroittamattomasti johonkin pahaan, että jokin näkymätön mutta hirvittävä paino laskeutui hänen rinnalleen. Mutta tuokaan ei häntä enää kammottanut, hän oli tehnyt päätöksensä ja tahtoi pysyä siinä. Tuskinpa olivat ne nuoret herrat, jotka huvikseen olivat potkineet tuota tungettelevaa juutalaisnulikkaa alas portaistaan, tulleet ajatelleeksi, että heidän pilkalliset sanansa olivat hurjistuneessa sielu parassa herättäneet eloon demoonin, joka vastaisuudessa tuli syöksemään heidät itsensä kurjuuteen ja turmioon.

Kului tuntikausia, kynttilä oli palanut hyvin matalalle, ja sen punertavassa valossa Veitel istui tuossa autiossa tuvassa yhä edelleen, kuunnellen suu auki, loistavin silmin ja punoittavin poskin vanhan mestarin opetusta. Ja kuitenkin vanhus puheli asioista, joista useimmat kuolevaiset hyvin pian ikävystyvät — tavallisista velkasitoumuksista.

Kynttilä oli palanut loppuun, pieni vanha herra oli tyhjentänyt Veitelin jälleen täyttämän paloviinapullon ja oli sitten pitkästä puhelusta väsyneenä nukahtanut olkipatjalleen; mutta yhä istui Veitel vielä jakkaralla pöydän ääressä. Tänään hän ei ajatellut tavallisia asiakkaitaan, ei edes murehtinut vanhukselle maksamiaan suuria rahoja; hän oli vain kirjoittelevinaan mustille seinille velkakirjoja, joissa asettaja sitoutui niin monin sanoin kuin suinkin mahdollisimman vähäiseen vastuuseen; ja hän kirjoitteli tunnusteita lainaamistaan rahoista, joissa hän huomaamattomien lisäyksien kautta teki velkasumman suorituksen kokonaan riippuvaiseksi hänen mielivallastaan. Näissä mietteissä hän istui kauan lyijynraskaassa pimeydessä, kunnes isoja hikipisaroita alkoi tippua hänen ohimoiltaan. Silloin hän avasi puiselle parvekkeelle vievän oven, astui sinne ja kaiteeseen nojautuen katseli hämärän läpi sysimustaan veteen. Ja jälleen hän kirjoitteli velkasitoumuksia vastapäätä olevain talojen synkkiin varjoihin, ja hän kirjoitteli laskuja tummaan vedenkalvoon, kunnes hänen väsynyt ruumiinsa viimein lysähti kokoon ja hän nukahti parvekkeen nurkkaan, nojaten kuuman päänsä seinälaudoitusta vastaan. Kylmin henkäyksin kulki yötuuli virran yli, ja alhaalla poreili hiljainen aallokko valittavasti äännähdellen pohjaanlyötyjä paaluja ja vanhain talojen ulkonemia vastaan. Mitä hän oli varjoihin kirjoittanut, se hämmentyi järkiään, ja mitä hän oli vedenkalvoon piirrellyt, se huuhtoutui näkymättömiin; ja sittekin oli hänen sielunsa tänä yönä sitoutunut velkasopimukseen, joka kerran tultaisiin häneltä perimään takaisin korkoineen ja koronkorkoineen. Tuuli ulisi ja myrsky mylvi — nuo ikuisen velan hurjat muistuttajat ja korkeimman tuomioistuimen rankaisevat sanansaattajat.

* * * * *

Tuosta ikimuistettavasta yöntienoosta lähtien Veitel jouduttautui joka ilta kiireesti majapaikkaansa, jossa liiketyylin opiskelua uurastettiin täsmällisin oppitunnein. Rillinokka vanha herra oli perusteellinen oppimestari, vekselioikeuden ja hypoteekkiasetusten syvimmätkin salaisuudet hänellä oli tiedossaan, hän tunsi jok'ainoan hiirenkolon, johon juonikas mies voi vetäytyä lailta turvaan, hän oli harjautunut kulkija kaikilla piilopoluilla, joilla pystyvä äly voi välttyä noudattamasta laillisia sitoumuksiaan. Hänen opetusjärjestelmänsä myöskin oli mestarillinen. Asiakirjoja laatiessa ja liike-elämän sitoumuksia suunnitellessa hän otti lähtökohdaksi tavalliset jokapäiväiset muodot, tutustutti opetuslapsensa kaikkiin kulloinkin kyseeseentuleviin lakipykäliin ja teki valaisevin esimerkein opetuksensa miellyttäväksi. Sitten vasta hän opasti oppilastaan jokaisen lakipykälän kohdalla, jokaisessa yksityistapauksessa käyttämään pieniä älykkäitä apukeinoja, joiden avulla pääsi selviytymään vapaaksi annetusta sitoumuksesta. Joka ilta Veitel kirjoitteli muistikirjaansa joitakin kallisarvoisia resehtejä, asiakirjojen kaavakkeita, jotka eivät velvoittaneet allekirjoittajaa mihinkään, ja toisia samanlaisia, jotka velvoittivat tunnustajan paljon enempäänkin kuin mitä kirjoitetut sanat sisälsivät. Välistä vanha herra kirjoitti itsekin sellaisen taidesepityksen ja antoi oppilaan jäljentää sen, ja jäljennöksen valmistuttua hän poltti oman luonnoksensa tarkoin tuhaksi. Kun vierasmajassa, sattui olemaan outoja vieraita, vetäytyivät opettaja ja oppilas johonkin nurkkaan ja keskustelivat kuiskaamalla, ja tämä salamyhkäisyys herätti toisissa läsnäolijoissa mitä suurinta kunnioitusta, sillä Veitelin oli tapana jälkeenpäin selittää heille ottavansa vanhalta herralta opetusta kirjanpidossa ja muissa samanlaisissa hyödyllisissä taidoissa.

Mitä Veitel sai vähitellen tietoonsa oppimestarinsa nimestä, henkilöstä ja kohtalosta, kerrottakoon tässä lyhyesti. Herra Hippus oli aikoinaan nähnyt parempiakin päiviä. Hän oli nuorempana ollut paljon käytetty asianajaja pääkaupungissa. Suuren kaupungin liikemaailmassa saa jokainen asianajaja pian oman määrätyn maineensa — maineen, joka voi olla yhtä epävarma kuin laulajattaren tai tanssijattaren nauttima suosio, mutta joka siltä on mieluisena puheenaiheena laajoille ihmisryhmille. Herra Hippusta pidettiin erittäin taitavana ja avuliaana molempiakin riitapuolia kohtaan, milloin niin vaadittiin, ja kieltämättä mitä päättäväisimpänä ja rohkeimpana miehenä alallaan, kun arveluttava juttu oli väännettävä "hyväksi" jutuksi. Alussa hänellä oli yhtä vähän halua ja taipumusta kuin kaikkein tunnollisimmalla virallisella viskaalilla vääntää väärää asiaa oikeaksi ja sen kautta luoda itselleen loistavaa uraa. Tunsipa hän kiusallista epävarmuutta silloin, kun hän ajoi vääräksi tietämäänsä asiaa; mutta tunnollisemmista tovereistaan hänet tässä suhteessa erotti sellainen pikkuseikka, että hän arkaili hiukan vähemmän kuin nämä ja sen sijaan sitä enemmän rakasti hyvää punaviiniä. Jälkimmäisestä itsessään muuten kiitettävästä ominaisuudesta tuli pian hänen heikko puolensa. Hän osasi murkinoida erikoisen hyvällä maulla, ruokapöydässä hän oli erinomainen seuramies ja sukkela leikinlaskija. Punaviini kehitti hänessä kykyä tuhlaamaan niin paljon rahoja, että hänen täytyi ruveta miettimään keinoja, joilla saisi hankituksi lisää. Älykäs saivartelutaito, jossa hän oli mestari, houkutteli häntä jonkin kerran käyttämään koko tarmonsa ja loistavat hengenlahjansa kehnojen asiain palvelukseen ja viedä ne epäilyttävästä alusta riemulliseen voittoon. Sen kautta häntä kohtasi sama kirous kuin monia muita asianajajia, joilla on ollut onnea epätoivoisissa riitajutuissa: hänen luokseen alkoivat juosta kaikki, joilla oli huonoja juttuja ajettavana. Kauan häntä äkäännytti tuo kaikkea muuta kuin tervetullut asiakasvirta, ja häneltä puuttui vain pikkuruisen voimanponnistusta päästäkseen kerrassaan irti moisesta "konnankoukkuilusta", joksi hän tuota avartunutta työalaansa nimitti; mutta vähitellen, hyvin hiljakseen hän noita kehnoja asioita ajaessaan, joihin hän kulutti suuret taitonsa ja lahjansa, kävi itsekin luonteeltaan kehnoksi. Yhä suuremmaksi kasvoi hänen rahantarpeensa, yhä viekoittelevammaksi kävi kiusaus, yhä pienemmäksi käpristyi hänen omatuntonsa. Siten hänen sielunsa syöpyi ontoksi ja täyttyi myrkkypölyllä kuin mikäkin ukontatti; ulkonaisesti hän edelleenkin oli vielä kauan komea ja kukoistava mies, ja hänestä ennustettiin usein, että hän pääkaupungin eniten käytettynä asianajajana päättäisi uransa yhtenä sen rikkaimmista miehistä. Mutta silloinpa hänelle, älyniekoista kaikkein älykkäimmälle, loistavalle laintuntijalle, sattui sellainen onnettomuus, että hänen lainopillinen toimintansa joutui virallisesti tutkittavaksi, koska hän eräässä epätoivoisen kierossa asiassa, jota kävi vain kieroin keinoin puolustaminen, oli jokseenkin julkeasti menetellyt lain määräyksiä vastaan. Hänet tuomittiin, hänen nimensä ja maineensa poljettiin häpeään, ja hän katosi kuin putoava tähti ammattiveljiensä piiristä. Mitä hänellä oli vielä ollut omantunnon ja rehellisyyden rippeitä, ne hävisivät aikaa myöten raivoisaa vauhtia. Todellisuudessa hän oli kerännyt vain vähäisen omaisuuden, senkin suuremmalta osalta epävarmoja saatavia ja toivottomia velkakirjoja, joiden hankkiminen tosin oli maksanutkin hänelle vain perin vähän vaivaa. Niiden perillevieminen ja lainhakuun saattaminen tuli nyt hänen elämänsä päätehtäväksi, sillä hänellä oli edelleenkin taipumus kuluttaa paljon varoja. Täten tuli hänestä vuosien kuluessa kaikissa oikeusistuimissa "hyvin" tunnettu ikuinen kantaja ja käräjöitsijä. Mitä hän käräjöimisellään ansaitsi, sen hän tuhlasi raa'an aistillisiin iloihin kehnossa seurassa; hänestä tuli juopporatti ja iljettävä mässääjä. Mutta nuokin epävarmat tulot saivat viimein lopun, hänen nimensä katosi vähitellen käräjäluetteloista, eikä häntä itseäänkään enää nähty edes halpa-arvoisemmissakaan ravintoloissa. Mutta hänen toimeliaisuutensa ei siltä tauonnut. Hän vajosi ryyppyanniskelujen vieraaksi ja nurkkasihteeriksi, joka kiihotti ihmisiä joutavaan käräjöimiseen ja jakeli hyviä neuvoja keinottelijoille ja veijareille. Tätä hiljaista toimeliaisuutta jatkui moniaita vuosia, joiden kuluessa hän lietsoi aikaan niin paljon pahaa kuin suinkin kykeni tyydyttääkseen kostonhimoaan sellaisia maallisia suuruuksia vastaan, jotka eivät olleet hänen tavallaan langenneet, ja yhtärinnan yhä pahemmaksi käyvää juomahimoaan. Sen pahempi ei hänen nytkään onnistunut välttää lain kaikkinäkevää silmää. Juuri tähän aikaan häntä virkatoimin etsiskeltiin kiinnipantavaksi luvattoman lainopillisen toimen harjoittamisesta, ja hän näki paraimmaksi vetäytyä joksikin aikaa aivan näkymättömiin, syytellen tuttavilleen pitemmänpuolista asiamatkaa. Hän oli majoittunut herra Pinkuksen luo, jonka ryyppy vieras ja lainopillinen avustaja hän oli toisinaan ollut, ja täten oli hänellä hyvää aikaa opettaa nuorelle Itzigille resehtitaitoaan.

Muuten oli herra Hippus opetustoimessaan sangen varovainen. Aina kun hän oli perehdyttänyt oppilaansa johonkin uuteen koiranjuoneen, huomautti hän pirullisesti irvistäen: "Tämän minä neuvon sinulle vain senvuoksi, että kavahtaisit semmoiseen temppuun ryhtymästä." Tämä lause tuli seisovaksi sananparreksi ja jatkuvan hilpeyden aiheeksi oppimestarin ja opetuslapsen kesken, vielä sittekin kun Veitel oli tavattoman terävällä älyllään osottautunut opettajansa ja saamiensa opetusten arvoiseksi.

Ja opetus kävi vanhukselle kohta oikein sydämen asiaksi. Niin todellakin — sydämen. Sillä vaikka hänestä tosin oli tullut hyvin huono ihminen, jonka sielusta olisi ollut vaikea kynttilänkään valolla löytää mitään hyvää, niin ei se musta kuonakimpale, jota hän kantoi rinnassaan tavallisen lämminverisen ihmissydämen asemasta, ollut vielä tyyten tauonnut hehkumasta; hänellä oli tosin sammumaton tarve vihata, mutta samalla myöskin yhtä polttava tarve saada toisten ihmisten kiitosta ja tunnustusta. Monista pitkistä vuosista hänelle tarjoutui jälleen tilaisuus näyttää laajoja tietojaan ja henkevyyttään ja herättää niiden kautta toisessa lähimmäisessä jonkinlaista ihailevaa palvontaa. Kerran hän oli ollut sivistynyt ja terävä-älyinen lakimies; hänen tietojensa temppeli oli hänen lankeemuksensa jälkeen ja kurjan elämänsä aikana pahoin rappeutunut, mutta siitä oli edelleenkin tarpeeksi pirstaleita jälellä tehotakseen väkevästi tuohon nuoreen villi-ihmiseen; ja tuntien jonkinlaista surumielistä iloa — jalointa tunnetta, mitä tuo kurja mies oli pitkiin aikoihin kokenut — hän avasi nuorukaiselle henkensä raunioituneen temppelin ovet selki selälleen. Veitelin kunnioittava tarkkaavaisuus imarteli hänen turhamaisuuttaan, hän rupesi ajattelemaan tuota veitikkaa sukulaisolentona, ja vähitellen hän rupesi oikein pitämäänkin juutalaisnulikasta, vaikka hän itse kylmäverisesti ivailikin tuota kiintymystään.

Pian kävi vanhukselle oppilaansa mielenkiintoisemmaksi kuin kukaan muu kuolevainen. Kärsimättömästi hän odotteli iltahetkiä, jolloin alotteleva liikemies saapui oppitunnilleen; kävipä joskus niinkin uskomattomasti että hän säästi tähteitä illallisruuastaan ja viinapullostaan Veiteliä varten, ja nähdessään juutalaisnulikan ahmivan nälkäisesti kylmää lihaa yksinäisen talikynttilän väpättävässä valossa tunsi vanhus sydämensä lämpiävän. Ja kun Veitel oli kerran pahalla säällä kylmettynyt ja makasi kuumeen kourissa ohuella olkipatjallaan ja vanha päällystakki peitteenään, sattui niin tuiki ihmeellinen tapaus, että vanha herra toi höyhenpatjan — jonka hän erikoisen huomattavana henkilönä oli saanut isännältä käytettäväkseen — omasta vuoteestaan ja levitti sen nuoren miehen ylle; ja kun Veitel kiitollisesti hymyili hänelle, kävi vanhuksen sydän jälleen iloiseksi.

Veitel ansaitsikin nämä ystävyyden kipinät, jotka vanhan herran rinnassa olevasta kuonakimpaleesta suitsivat, sillä hänkin puolestaan omisti hänelle harrasta kunnioitusta, jollaisesta harva kehuttu opettajakaan voi ylpeillä. Hän tarjoutui parantamaan vanhuksen vaatevaraston sisäänostohintaan ja kamppaili kuin henkensä edestä tinkiessään sopivan päällystakin hintaa, jotta herra Hippus saisi sen niin huokeasta kuin suinkin; muuten perin harvinaisessa anteliaisuudenpuuskassaan hän meni niinkin pitkälle, että täytteli ahkerasti vanhuksen alati tyhjentyvää viinapulloa, koska tiesi sen olevan opettajansa heikon puolen; hän otti hänet uskotukseen pienissä liikemiestoimissaan, toipa välistä illoin kotia tullessaan hänelle vähäisiä lahjojakin, ja kerran erään onnellisen liikepäivän päätyttyä hän juoksi läheiseen lihakauppaan hankkiakseen vanhukselle itsensä pahoin inhoamaa läskimakkaraa. Tosin ei tämäkään sydämellinen ystävyyssuhde ollut vallan okaita vailla. Vanha herra ei aina malttanut olla purkamatta sapekasta luontoaan oppilaan kustannuksella, ja Itzig vuorostaan antoi opettajalle rumia nimiä, kun tämä oli kesken opetusta vaipunut liiaksi seurustelemaan viinapullon kanssa. Mutta ylipäänsä sopeutuivat molemmat kunnonmiehet mainiosti yhteen ja kävivät vähitellen toisilleen kerrassaan korvaamattomiksi ystäviksi.

Veitel oppi niinä kuukausina, jolloin Hippuksen oli asianhaarain pakosta pysyttävä lymyssä, muutakin kuin vain kehnoja veijaritemppuja. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan saksaa paremmin kuin ennen, lueskelipa hän toisinaan kirjojakin, joita hän oli hankkinut Hippukselle eräästä pienestä lainakirjastosta; varsinkin hän luki erikoisella mielenkiinnolla seikkailuja maalla ja merellä, Amerikan valloitushistoriaa ja muuta jännittäviä juttuja, joihin hänen vilkas mielikuvituksensa voi yhdistää kaikenlaisia liikekeinotteluja. Opettajaltaan hän sai paljon perusteellisia selvityksiä ihmisten ja kansojen elämästä, myöskin sen valtion oloista, jossa hän itse eli ja josta hän siihen asti oli varsin vähän tiennyt. Täten hän muutamassa harvassa kuukaudessa kehittyi siinä määrässä, ettei se jäänyt herra Ehrenthaliltakaan huomaamatta.

Tämä arvonmies pani vähitellen merkille, että Veitelin ulkonainen esiytyminen muuttui vähemmän eriskummalliseksi, että hän puhui ja kirjoitti saksaa entistä paremmin ja varsinkin että hän liikeasioissa osotti varmuutta ja lainopillista asiantuntemusta, jotka hänen veroiselleen oppipojalle olivat kerrassaan tavattomat. Herra Ehrenthal puheli näistä muutoksista perheväelleen jokseenkin samaan sävyyn kuin maanviljelijä kehuu siitossonninsa lupaavia rotuominaisuuksia, ja neljännesvuoden koeajan päättyessä hän omasta ehdostaan lupasi, että saappaiden harjaaminen ja oven takana syöminen saivat tauota ja että hän oli suostuvainen antamaan oppilaalle paikan liikekonttorissaan ja maksamaan hänelle ruokarahain lisäksi hiukan palkkaakin.

Veitel vastaanotti nuo kauan ikävöimänsä edut sangen pidättyvästi; hän kiitti nöyrästi hyväntahtoista isäntäänsä ja lupasi kaikkea mahdollista nykyisyydessä ja vastaisuudessa, mutta lisäsi: "Vielä yhtä asiaa pyytäisin herralta; se on kyllä suuri pyyntö, mutta pyydän teidän suosiollisesti sitä kuulemaan. Tahtoisin saada kunnian syödä kerran viikossa herra Ehrenthalin pöydässä. Koska te osotatte minulle muuten niin paljon hyvyyttä, niin toivon että sallisitte minun oppia, kuinka hyvässä seurapiirissä on käyttäydyttävä ja miten ylhäisten ihmisten kanssa tulee syödä. Voitte sen vähentää ruokarahoistani, jotka hyvyydessänne olette minulle luvannut."

Ehrenthal pudisteli päätänsä kuullessaan noin rohkean vaatimuksen ja sanoi: "Ensin on minun puhuttava asiasta rouvani kanssa, onko hänen mielestään oikein, että saat sivistyä meidän pöydässämme. Odotahan täällä, kunnes olen puhellut hänen kanssaan." Hän lähti vaimonsa puheille ja esitti tälle Veitelin toivomuksen maailmanmiehen kylmällä sävyllä, siten osottaen, kuinka tavaton ja eriskummallinen tuo toivomus hänestä oli. Mutta sydämessään hän kyllä oli sille suosiollinen, sillä hänestä oli eduksi kiinnittää tuo uuttera mies läheisesti liikkeeseen. Vaimolleen hän ei kuitenkaan rohjennut tätä haluaan ilmaista, koska rouva Ehrenthal omisti enemmän sivistystä ja maailmantuntemusta kuin hän itse, ja oli varsinkin kaikissa ylhäistä esiytymistä koskevissa seikoissa pätevä asiantuntija. Hän oli näet erään suuren pääkaupunkilaisen kangaskauppiaan tytär ja hänellä oli varsin kehittynyt maku, mitä kaikkiin muotiuutuuksiin, teeiltoihin, pöytäkelloihin, huonekalukankaisiin ja sen sellaisiin asioihin tuli, joiden kautta sivistynyt ihminen eroaa tökeröstä moukasta. Mutta vastoin herra Ehrenthalin odotusta ei Veitelin pyyntö näyttänyt suurestikaan ihmetyttävän hänen aviopuolisoaan. Se olisi ollutkin luonnotonta, sillä Veitel oli osannut pujottautua talon rouvan suosioon kerrassaan tavattomalla palvelusintoisuudellaan, vaitiolollaan eräiden tärkeiden pikku asioiden johdosta ja osottamalla mitä hartahinta kunnioitusta tätä ylhäistä vallasnaista kohtaan. Siksipä rouva Ehrenthal vastasi miehelleen: "Jos tuo nuori mies tahtoo sivistyä meidän perheessämme, niin ei hän sen parempaa paikkaa mistään löydäkään. Ja koska hän on sinulle avuksi liikkeessäsi, niinkuin sanot hänen olevan, niin on sinulle itsellesikin vain eduksi, että hän oppii syömään ja puhumaan ihmisten kanssa."

Tämän ratkaisun tuloksena oli, että Veitel sai kutsun saapua seuraavana sunnuntaina isäntäväen pöytään syömään hanhipaistia. Ja kun hän astui ruokasaliin yllään paras niistä kuudesta pitkästä takista, jotka hänellä sillä erää oli yksityisessä kauppavarastossaan, uusi valkea hattu kädessä ja pystykauluksinen pumpulipaita syvään kaarretun liivinrinnustan alla, esitteli herra Ehrenthal hänet perheelleen seuraavin arvokkain sanoin: "Nuori Itzig on otettu liikkeeseeni kirjanpitäjäksi. Senvuoksi hänen ei sovi enää auttaa taloustoimissa, ja säädyllisyys vaatii, että kohtelemme häntä tästälähin kuin sivistynyttä ihmistä ainakin. Voitte istua tuonne pöydän alipäähän, rakas Itzig."

9.

Eräänä lämpimänä kesäiltana sanoi Fink konttoriajan päätyttyä Antonille: "Tahdotteko tänään lähteä minun kanssani ulos? Minä aion virralla koetella uutta venettä, jonka olen rakennuttanut itselleni." Anton oli kohta valmis. Nuorukaiset hypähtivät ajurin vaunuihin ja ajoivat virran rantaa pitkin kaupungin ylälaitaan, missä asui pieni siirtokunta lauttureita ja kalastajia matalissa mökeissään. Fink osotti kädellään pyöreälaitaista purtta, joka uiskenteli virrankalvolla kuin mikäkin iso kurpitsinkuori, ja sanoi alakuloisesti: "Tuossa se pesuvati on, mokomakin kummitus. Veistin itse mallin veneenrakentajalle, koska kölillä varustettu vene on jotain tavatonta täällä päin; annoin sille taulapäälle kaikki mahdolliset ohjeet ja mittasuhteet, ja tuollaisen haahkanmunan hän sitten muni maailmaan."

"Kovin pieni se on", sanoi Anton pahojen aavistusten valtaamana.

"Kuulkaahan nyt, hyvä mies", huusi Fink ankarasti veneenrakentajalle, joka saapui heidän luokseen, lakki kunnioittavasti kourassa, "meidän henkemme tulevat teidän omalletunnollenne, sillä tuo teidän kaukalonne hukuttaa meidät ehdottomasti, ja teidän pölkkypäisyytenne on siihen syynä."

"Herra hyvä", vastasi taitoniekka päätään pudistellen, "minähän rakensin purren aivan teidän ohjeidenne mukaan."

"Hittoja kanss'", torui Fink, "ja rangaistukseksi pitää teidän itsenne lähteä meidän kanssamme vesille. Tulette huomaamaan, kuinka oikein ja kohtuullista on, että hukutte yhdessä meidän kanssamme."

"En vainenkaan, herra hyvä, sitä en tee", vastasi mies päättäväisesti, "tällä tuulella en vain minä rohkene lähteä vesille."

"No jääkää sitten maihin ja keittäkää lapsillenne puuroa höylänlastuista. Antakaa masto ja purje tänne." Fink pystytti pienen maston veneeseen, katsoi että purjeiden kuutit juoksivat liukkaasti reikien läpi ja että taljat olivat tiukalla. Kaikki purjehduskompeet huomattiin olevan tyydyttävässä kunnossa. Sitten hän irroitti maston ja purjeen uudelleen, laski ne veneen pohjalle, heitti muutamia rautaharkkoja painolastiksi, kiinnitti peräsimen, tarttui pitkään airopariin ja osotti Antonille tämän paikan. Sitten hän pani airot toimimaan ja souti merimiehen tarmokkuudella rannasta keskelle virtaa. Hän pani kurpitsinkuoren tanssimaan aalloilla rakentajain ja muiden rannalla olijain suureksi hauskutukseksi ja lausui tyytyväisyytensä Antonin pelkäämättömään ryhtiin. "Köliveneellä pääsee kulkemaan vasten virtaakin", hän sanoi, "ja sitäpä tahdoin noille yömyssyille juuri todistaakin." Sitten hän asetti maston jälleen paikoilleen, levitti purjeet, antoi oppilaalleen halkaisijan kuutin käteen ja opasti häntä, miten hänen piti tiukentaa ja hellittää. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin, milloin täyttyivät pienet purjeet ja kallistivat veneenlaidan vedenpintaan asti, milloin taas löivät avuttomasti mastoa vastaan. "Kurja sielunmurhaaja tämä kaukalo vain on", huusi Fink ärtyneenä, "me painumme valtoinamme tuulen myötä ja kellistymme siunaaman perästä veteen."

"Jos niin käy, niin ehdotan että käännymme ympäri", sanoi Anton väkinäisen huolettomasti.

"Ei pelkoa", virkkoi Fink kylmäverisesti, "minä saatan meidät kyllä maihin tavalla tai toisella. Osaattehan te toki uida?"

"Niinkuin lyijykimpale", vastasi Anton. "Jos kaadumme, niin painun varmasti pohjaan. Teillä tulee olemaan aika puuha saadaksenne minut ylös kiskotuksi."

"Älkää vain missään tapauksessa tarrautuko kiinni minuun, jos veteen joudumme", opetti Fink; "se olisi paras keino meidän kummankin päästä tästä maailmasta eroon. Odottakaa vain rauhallisesti, kunnes nostan teidät pintaan. Muuten ei haittaa, vaikka riisutte takin ja saappaat yltänne; vedessä on mukavampi olla ilta-asussaan." Anton noudatti tottelevaisesti saamaansa ohjetta.

"Kas se on oikein", nyökkäsi Fink. "Kurjaa huvia muuten itse asiassa on purjehtia tällaisessa allikossa. Eihän täällä käy edes oikeita laineita eikä oikeata tuulta, eikä täällä ole kunnolla vettäkään, — Kas, nyt kävimme jälleen matalikolle. Lykätkää airolla irti. — Hei, venetoveri, mitä sanoisittekaan, jos tuo katala ranta äkkiä katoaisi ja me keinuisimme säädyllisellä merellä, ympärillämme pelkkää vettä taivaanrantaan saakka, huoneenkorkuisia aaltoja ja vilpas tuuli, joka puhaltaa korvat kuuroiksi ja vääntää nenän vinoon toiselle poskelle?"

"Enpä luule, että se minua erittäin miellyttäisi", vastasi Anton huolissaan.

"Kullakin on makunsa", virkkoi Fink, "ja vähän on tilanteita, jotka eivät voisi, olla vielä huonompiakin. Muistakaahan, että nykyisessäkin asemassamme on meille onneksi, että meillä on nämä viheliäiset pohjalaudat itsemme ja veden välissä. Mutta mitä ajattelisitte, jos ne katoisivat ja me uiskentelisimme vedessä, vailla purtta ja vailla näkyväistä rantaa, mastonkorkuisten aaltojen heiteltävänä?"

"Minä ainakin olisin auttamattomasti hukassa", huudahti Anton vilpittömästi säikähtyneenä.

"Mutta minäpä sanon teille, että minulla on eräs ystävä, ystävistä parhaimpia, johon luotan missä vaarassa hyvänsä, ja hänelle on sattunut tuolla tapaa käymään. Se miekkonen kävelee kerran merenrannalla, päättää lähteä uimaan, heittää vaatteensa rannalle ja käy veteen. Riemumielin hän molskii yhä kauemmas. Aallot nostavat häntä vuoroon harjalleen vuoroon paiskaavat hänet laaksoon, vesi on suloisen lämmintä, ilta-aurinko kimaltelee tyrskyjen läpi kymmentuhansina värikimppuina, ja hänen yllään heloittaa vanha taivas kullankarvaisena. Mies oikein ulvahtelee elämänilosta."

"Ja te olitte kai itse tuo mies?" kysyi Anton.

"Olkoon menneeksi, niin olinkin. — Sitä menoa uin tiiman aikaa, kunnes taivaan hämärtyessä huomasin parhaaksi palata vesikeinusta kuivalle kamaralle. Käännyin ympäri ja rupesin potkimaan maata kohti; ja mitäpä luulette, mestari Wohltart, minun silloin nähneen?"

"Laivan ehkä", sanoi Anton, "tai ison kalan?"

"Ei kumpaakaan", Fink virkkoi; "minä en nähnyt kerrassaan mitään; maakin oli aivan kadonnut näkyvistä. Tähystelin iltahämärässä joka taholle ympärilleni, nousin laineista niin korkealle kuin taisin; mutta mitään muuta en nähnyt kuin pelkkää vettä ja taivasta. Merivirta, joka kulki maalta selälle päin, oli kavalasti kuljettanut minua mukanaan, niin että päädyin aukealle ulapalle. Potkin keskellä Atlantin merta, Amerikan ja Englannin välimailla. Sen verran tiesin asemastani, mutta tuo maantieteen tuntemus ei siinä asemassa ollut minulle vähimmäksikään avuksi. Taivas tummeni tummenemistaan, aaltojen laaksot peittyivät mustiin ilkeännäköisiin varjoihin, vesivuoret nousivat jylhän korkeiksi ja kylmä tuulenviima alkoi puhaltaa pääni yli. Ja muuta en nähnyt millään suunnalla kuin punertavanharmaan taivaan ja vimmaisena vyöryvän ulapan."

"Se oli hirmuista!" huudahti Anton.

"Se oli tosiaan hetki, jolloin mikään pappi ei voi kieltää kurjaa syntistä anomasta paholaiselta apua. Taivaan merkeistä minä luonnollisesti tiesin, missä päin mantere sijaitsi. Mutta nyt nousi vastaani kysymys, kumpi kahdesta voimasta oli väkevämpi, merivirtako vai minun käsivarteni. Alkoi tuima kamppailu vesihiiden kanssa. Täkäläisissä uimakouluissa opittujen vetojen avulla en olisi päässyt pitkällekään; pyörinhän ympäri kuin delfiini, enkä päässyt vastavirtaan enempää kuin kämmenen leveyden joka vedolla. Sitä menoa pitäen arvelin kestäväni vielä parisen tuntia. Ja nyt alkoi työ oikein täydellä todella. Se oli tosiaankin ujakka kamppailu, mahtavin mitä eläissäni olen kokenut. Sillävälin tuli aivan pimeä, smaragdinvihreät laineet kävivät mustan tervan värisiksi, vain niiden harjoilla kohisi valkoinen ärjyaalto; ne irvistelivät ympärilläni kuin tuhannet ruumiinkallot ja sylkivät minua vasten naamaa. Taivaslaki riippui lyijynharmaana pääni päällä, vain jolloinkin tuikahteli yksinäinen tähti pilviusvien lävitse, ja se oli minun ainoa lohdutukseni. Sillä tapaa kelluin mustan ja harmajan vihollisen välillä, yhä vieläkään näkemättä vilaustakaan maasta. Aloin uupua, ja tuo pirullinen synkeys ympärilläni maanitteli minua välistä heittämään turhan työskentelyn sikseen. Pilviröykkiöt taivaalla tihenivät, tähdet katosivat järkiään, aloin käydä suunnastani epätietoiseksi ja tilanteestani yhä epävarmemmaksi. Jo tajusin lopun lähestyvän; rintani puskutti kuin revetäkseen, silmissäni säkenöi lukemattomia tulikipunoita kuin mitäkin paholaisen kiiltomatoja hornantien varrella. Silloin, poikaseni, sattui yht'äkkiä käymään niin, että kun puoleksi tajuttomana luistin aallon harjalta laaksonpohjaan, satuin jalallani tuntemaan jotakin, mikä ei enää ollut pehmoista vettä."

"Se oli matalikko", huudahti Anton. "Niin oli", nyökkäsi Fink, "kova hiekkapohja. Kahlasin maihin noin peninkulman päähän siitä kohdasta, minne olin jättänyt vaatteeni, ja kaaduin siellä hervottomana pitkäkseni kuin kuoliaaksi isketty hylje." Hän keskeytti tarinansa ja silmäsi tutkivasti Antoniin. "Ja nyt pitäkää varanne, toveri", hän huudahti, "nostakaa jalkanne pois tuhdon alta, minä teen luovin ja käännän veneen rantaa kohti. Pysykää vain rauhallisena!"

Samassa silmänräpäyksessä tulla kohisi vedenpintaa pitkin tuima tuulenpuuska, masto narahteli, vene kallistui kyljelleen eikä tauonnut kallistelemasta, ennenkuin köli kääntyi korkealle ilmaan kuin kalan selkäruoto. Anton painui lupauksensa mukaan pohjaan hervottomasti kuin kivi. Salamannopeudella Fink sukelsi virtaan, kiskoi — lupauksensa mukaan hänkin — vajonneen toverin jälleen vedenpintaan ja lykki valtaisin ponnistuksin häntä edellään matalikolle, josta oli mahdollista kahlata rantaan. "Lempo soi, tarttukaahan toki käsivarteeni!" huusi Fink läähättäen. Mutta Anton, joka oli nieleksinyt sisäänsä runsaan määrän joenvettä, ei ollut enää oikein tajuissaan, vaan teki kädellään torjuvan liikkeen.

"Luulenpa että tuo vetelys haluaa vielä kerran painua pohjaan", huudahti Fink ärtyneesti, kääräsi käsivartensa nopeasti voimattoman toverin vyötäisille ja laahasi hänet rantaan.

Sinne oli kokoontunut hyvä joukko ihmisiä, jotka nyt syöksyivät vedenpartaalle, missä Fink piteli nuorta laivapoikaansa sylissään ja kehotteli häntä innokkain sanoin tulemaan jälleen tajuihinsa, Viimein Anton avasi silmänsä ja osotti muillakin eleillä, ettei hän vielä aikonut luopua asemastaan porvarillisessa yhteiskunnassa. "Miltäs tuntuu, Wohlfart?" kysyi Fink ja katsoi häntä huolestuneena silmiin. "Tehän otitte tuon pienen seikkailun aivan liian vakavalta kannalta. Hei hyvät ystävät ja kylänmiehet", huudahti hän ympärillä seisoville, "joutuin tänne kuiva päällystakki ja lasillinen rommia tälle herralle. Niistä on hänelle paras apu."

Muuan posetiivinsoittaja antoi mieluusti vanhan sotilasviitan hartioiltaan, sankarimme kapaloitiin siihen ja talutettiin sitten kuin mikäkin haavoitettu soturi veneenrakentajan taloon. Siellä hänet asetettiin nojatuoliin.

"Tuolla nyt menee se kurpitsinkuoremme purjeineen airoineen päivineen", sanoi Fink nuhtelevasti veneenrakentajalle, "ja takkimmekin jäivät mukaan. Enkö teille jo alusta pitäen sanonut, ettei moisesta kaukalosta tule kalua?" Tuntikauden Fink hoiteli ja hoivaili uhriaan mitä hellimmin, sekoitteli omin käsin sokeria hänen rommilasissaan ja puristi tuon tuostakin hänen kylmää kättään. Oli jo käynyt hämäräksi, kun Anton oli sen verran kostunut että kykeni lähtemään kotiin. He täydensivät pukuaan veneenrakentajan pukuvarastosta lainatuilla vaatekappaleilla ja kengillä ja nauroivat kotimatkalla täyttä kurkkua eriskummaiselle ulkoasulleen. Fink oli jälleen ottanut tavallisen kylmän ryhtinsä, ja sankarimme kompuroi kalpeana mutta hilpeänä hänen vierellään jykevissä valaanihralla rasvatuissa merisaappaissaan. "Kuulkaapas, Fink", sanoi hän ilkamoisesti, "kun te ensi kerran pyydätte minua mukaanne purjehtimaan, niin tahtoisin huomauttaa, että kernaammin joisin jotain muuta ainetta kuin tuota savista pohjasakkaa. Sitä on vatsani vieläkin pullollaan."

"Kuinka olisin voinut ajatellakaan", vastasi Fink, "että te sellaisella kiivaudella kävitte ammentamaan sisäänne puolet virran vedestä, te pyhä viattomuus! En vielä ikinä ole nähnyt kenenkään ihmisen menevän niin mieluisesti pohjaan. Te olette tosiaankin oikea ihmeolento!"

* * * * *

Seuraava päivä oli sunnuntai ja johtajan syntymäpäivä. Sellaisena tärkeänä päivänä jäivät herrat päivällisen jälkeen joksikin aikaa ensi kerrokseen, jossa palvelija tarjoili kahvia ja sikareita. Pöytään käytäessä täti sanoi Finkille: "Koko kaupunki puhuu siitä, että te ja herra Wohlfart olitte eilen hirveässä vaarassa."

"Ei siitä kannata puhua, armollinen rouva", vastasi Fink kevyeen sävyyn, "minä tahdoin vain koetella, millä tapaa mestari Wolhfart käyttäytyisi hukkumisen hetkenä. Minä heitin hänet veteen, ja hän oli viime tingassa jäädä pohjaan, koska oli liiaksi arkatuntoinen vaivatakseen minua pelastuspuuhalla. Niin kohteliaaseen pidättyväisyyteen pystyy ainoastaan kelpo saksalainen."

"Mutta, herra von Fink", huudahti täti kauhistuneena, "tuohan on sallimuksen julkeaa kiusaamista! Ihan hirvittää sitä ajatellakin."

"Hirvittävä oli vain sen savihaudan siivottomuus, jota täälläpäin sanotaan virraksi. Sen pohjassa asustaa totta tosiaan sangen likaisia vedenneitosia. Mutta Wohlfart ei antanut edes savivellinkään pidättää itseään, vaan lankesi intomielin niiden syliin, aivan kuten hänen ylhäisyytensä kuuluisassa laulussa sanotaan; 'Ne puoleks' häntä vetivät, hän puoleks' itse vajosi'. Hän viskasi molemmat jalkansa veneenlaidan yli, ennenkuin se oli tarpeenkaan."

"Olittehan itse neuvonut minua niin tekemään, hyvä herra!" huudahti
Anton puolustautuakseen.

"Niin", jatkoi Fink yhä tädille puhuen, "minä käyttäydyin kuin kelpo ystävä ainakin häntä kohtaan. Minun syytäni ei suinkaan ole, että hän ahmasi vettä sisäänsä niin valtavasti, että veden korkeus on tänään uskomattoman matala ja että liikkeemme sinkkilotjat yläjuoksun varrella lekottavat kuivalla hiekalla. Minä annoin hänelle jo ennakolta kaikkia mahdollisia hyviä neuvoja. Kerroin hänelle pitkän tarinan, kuinka merihätään jouduttua on meneteltävä, ja huomautin hänelle, kuinka on pukeuduttava, jotta voi säädyllisesti tehdä hyppynsä Ahtolaan. Ei olisi veli voinut olla sen huolehtivampi veljestään. Mutta kaikki neuvot menivät kuuroihin korviin. Hän kimposi kuin pistoolin suusta pohjaan ja kaivautui sinne ovelasti kuin karppikala. Minä vakuutan teille kunniasanallani, että häntäkös oli vasta työlästä löytää liejun sisästä. Minä luulen hänen todella jo rakennelleen helliä suhteita joidenkin vedenneitosten kanssa, ja kun hänet perältäkin keksin, viittoili hän minulle vain nurjasti kädellään aivan kuin sanoakseen: Älä tule häiritsemään, minulla on täällä omat hiljaiset huvitukseni."

"Poloinen herra Wolhfart!" huokasi täti ihmetyksissään. "Mutta entä teidän molempain takit! Varahin tänä aamuna kohtasin eteisessä poliisimiehen, jolla oli märkä mytty kainalossaan, ja silloin vasta sain kuulla koko onnettomuuden."

"Takit ongittiinkin vasta tänä aamuna kaupungin alapuolelta", sanoi
Fink, "ja Karl epäilee saako niitä enää koskaan kuiviksi. Mutta
Wohlfartin saappaat ne lähtivät huvimatkalle valtameren ulapoille."

Anton punastui mieliharmista kuullessaan ystävänsä pilkallisen puheensävyn ja katsahti syrjäkarin pöydän yläpäähän. Kauppias mittaili synkin katsein huoletonta Finkiä, ja Sabine istui, kalpeana ja katseli syliinsä; ainoastaan täti oli ylen puhelias säälitellessään pilalle kastuneiden takkien kohtaloa.

Päivällinen oli tavallista juhlallisempi. Paistin jälkeen herra Liebold nousi seisomaan ja suoritti hänen korkeaan virka-asemaansa kuuluvan raskaan urakan esittämällä maljan isännän terveydeksi. Hän näki tuskaa ja vaivaa, jottei vain jälkilauseessa peruuttaisi etulauseessa lausumiaan vilpittömiä onnitteluja. Mutta ei edes hänen maljapuheensakaan onnistunut hajoittaa pöydän yläpäässä vallitsevaa painostunutta mielialaa.

Pöydästä noustua herrat joivat kahvinsa seisten hajanaisina ryhminä isännän ympärillä, ja uskaliaammat luonteet, kuten herra Pix, rohkaistuivat sytyttämään sikarinkin. Sillävälin Anton lähti rohkeasti kiertelemään avointa huonejonoa pitkin, ihaili seinillä riippuvia tauluja, selaili valokuva-albumeja ja koetteli sellaisilla puuhilla pidätellä uhkaavaa ikäväntunnetta saamasta valtaa hänen ylitseen. Hän tarkasteli juuri erään lattiamaton kuvioita ja toivotteli sydämessään, että olisi voinut irroittaa jonkin viisikulmion kuviomallin pakkopaidasta ja sijoittaa sen jonnekin vapaampaan kohtaan, ja oli näissä mietteissä saapunut viimeisen huoneen kynnykselle, kun hän äkkiä jäi hölmistyneenä seisomaan. Muutaman askeleen päässä hänestä seisoi Sabine pidellen molemmin käsin kiinni kukkapöydästä, ja isot kyynelkarpalot tipahtelivat hänen poskiaan, myöten kukan lehdille. Se oli aivan äänetöntä nyyhkytystä; kuin kuumeen kouristuksissa tärähteli tuo solakka vartalo; neitonen kamppaili syvästi tunnetun ja kauan hillityn tuskan puhkeamista vastaan kuin sankaritar, ja tämä huomio oli omiaan tekemään hänen surullisen hahmonsa kahta vertaa liikuttavammaksi mitään aavistamattoman katselijan mielestä. Anton oli peräti hämmästyksissään sattumasta, joka oli tuonut hänet tuollaisen kohtauksen todistajaksi, mutta samalla hänet täytti niin lämmin myötätunto, että hän ei malttanut poistuakaan kynnykseltä. Kun hän vihdoin käännähti poislähteäkseen, kuuli Sabine, hänen kenkäinsä narinan ja katsahti ovelle. Hilliten voimakkaasti mielenliikutuksensa ja pyyhkien nenäliinalla silmiään kävi hän kohta Antonin luo. "Olkaa varuillanne, herra Wohlfart", sanoi hän sydämellisellä sävyllä, "ettei ystävänne hurja rohkeus saata teitä uusiin vaaroihin; veljeni olisi kovin pahoillaan, jos seurustelustanne herra von Finkin kanssa tulisi teille pelkkiä ikävyyksiä."

"Neiti Sabine", vastasi Anton ja katseli neitoseen kostein silmin ja hartaan kunnioituksen ilmeellä, "Fink on luonteeltaan yhtä jalo kuin häikäilemätönkin. Hän pelasti minut hukkumasta oman henkensä uhalla."

"Niin kyllä" huudahti neitonen, ja hänen kasvoillaan ja äänessään oli ilme, jota Anton ei kyennyt oikein ymmärtämään; "herra von Finkistä on mieluista pitää pilanaan kaikkea, mikä muille ihmisille on pyhää ja kallista!"

Samassa tuli herra Jordan kiireisesti huoneeseen ja pyysi neitiä soittamaan jotain flyygelillä, ja sitten kuuli Anton hänen hameensa suhahtavan ohitseen.

Anton oli kiihkeästi liikutettu. Sabine Schröteriä pitivät konttorin herrat niin suuressa arvossa, että hänestä takapihan puolella harvoin edes puhuttiinkaan, saatikka tavallisessa jokapäiväisessä pakinanpidossa. Useimmat nuoremmista jäsenistä olivat, kuten vanhempain toverien pienistä pistoksista ja jolloinkin heidän omista tunnustuksistaankin kävi ilmi, olleet ensikuukausina liikkeeseen liityttyään kiihkeästi rakastuneet talon nuoreen neitiin. Ja kun tuo liekki oli virikkeen puutteessa vähitellen palanut loppuun, oli itsekukin koonnut roviosta kasan hehkuvia hiiliä sydämensä perimmäiseen sopukkaan, missä ne vielä pitkät ajat kytivät kaikessa salaisuudessa. Kaikki herrat olivat valmiit uhmaamaan vaaroja ja kuolemaa talon tyttären puolesta, jos niin tarvittiin. Kaikille hän oli kylmä pyhimys, jonka sydän oli iäti turvattu tavallisia inhimillisiä heikkoudenpuuskia vastaan. Mutta tuo hänen levollinen olemuksensa oli kaikille mieluinen, ja vaikkapa rohkeapuheinen herra Pix häntä välistä sanoikin ylpeäksi, ei hän ollut koskaan lisäämättä: "Mutta hyvä sydän hänellä on, ja kelpo emäntä hän myöskin on."

Oliko Sabine todelliselta olemukseltaan täydelleen sellainen kylmä olento, jona häntä konttorin puolella yksimielisesti pidettiin, sitä ei Anton voinut käydä päättelemään. Hän kyllä tunsi talon nuoren valtiattaren, mutta vain niin kaukaa kuin kuun, joka aina näyttää ihmisille ainoastaan toisen puoliskonsa. Joka päivä hän istui ruokapöydässä Sabinea vastapäätä ja katseli pitkän pöydän yli hänen kasvojensa hienoa kaarevuutta, hänen tummaa tukkaansa ja kauniiden silmien syvää loistetta, joka päivä hän erotti hänen äänensä tasaisesta puheensorinasta, mutta sen enempää hän ei neitosesta tiennytkään. Nyt hän sai yht'äkkiä havaita, että pyhimys ei ollutkaan niin kylmä ja tunteeton kuin takapihan puolella otaksuttiin; arvaamattoman sattuman kautta hänestä oli tullut Sabinen hiljaisen tuskan todistaja. Tuo niin äänettömästi ja niin kauniisti kärsitty tuska kiihotti Antonin osanottavaisuutta aivan intohimoiseksi myötätunnoksi. Hänellähän ei ollut itsellään koskaan ollut sisarta, jollaista hän kuitenkin oli usein kaivannut; tänään hän tunsi todella veljellistä hellyyttä surevaa tyttöä kohtaan; hän olisi antanut vaikka henkensä vapahtaakseen hänet tuosta surusta; hän olisi pitänyt korkeimpana onnenaan, jos olisi saanut tarttua hänen käteensä, painaa hänen päänsä povelleen ja suudella noita itkeviä silmiä. Hänelle selvisi yht'äkkiä, että Sabinen suru oli jossain yhteydessä Finkin persoonan kanssa; hän oli jo kauvan epäillyt, että nuo molemmat ylväät olennot olivat jossain salaperäisessä suhteessa toisiinsa, ja hän oli monesti katsellut tutkivasti Sabinen kasvoja, kun Fink kertoili ruokapöydässä jotain mielenkiintoista juttua. Mutta muuta hän ei ollut milloinkaan keksinyt, kuin että Sabine vältti katsomasta sinnepäin missä Fink istui, ja että hän ehkä vielä harvemmin puhutteli jokeyta kuin toisia herroja. Mutta nyt aavisteli Anton kaikenlaisia suuria suruja tulevaksi ensi kerroksen valtiattarelle; hengessään hän näki intohimojen myrskyn uhkaavan toiminimi T. O. Schröterin loistoisaa rauhallisuutta. Tosin hän edelleenkin tunsi Finkiä kohtaan sitä harrasta kiintymystä, jolla turmeltumaton nuorukainen aina liittyy rohkeaan ja kokeneeseen toveriin; mutta tässä pulmallisessa ristiriidassa hän sielussaan asettui jyrkästi ystävää vastaan, ja hän päätti pitää Finkiä tarkoin silmällä ja tulla neidille jonkinlaiseksi avuksi, veljelliseksi turvaksi, alttiiksi uskotuksi — miksi hyvänsä, kunhan vain kykenisi vapahtamaan hänet tuntemasta tuskaa, jonka näkeminen täytti hänen oman sydämensä syvällä liikutuksella ja palavalla myötätunnolla.

* * * * *

Monias tunti myöhemmin Sabine istui itsekseen akkunakomerossa. Kädet ristissä polvellaan hän tuijotti vaitonaisena eteensä. Punertava iltarusko loi hänen kasvoilleen iloisen hohteen, vaikka hänen sydämensä oli kaikkea muuta kuin iloinen. Veli oli laskenut sanomalehden kädestään ja katseli nojatuolistaan huolestuneena hievahtamatonta istujaa; vihdoin hän kävi hiljaa hänen luokseen ja laski kätensä hänen päälaelleen. Sabine kavahti pystyyn ja kietoi molemmat käsivartensa veljen kaulaan. Siten seisoivat sisarukset toisiinsa nojautuen — kaksi ystävystä, jotka olivat eläytyneet niin hartaasti toistensa tunnemaailmaan, että kumpikin tajusi sanoja vaihtamatta, mitä kulloinkin toisen sydämessä liikkui. Kauppias silitteli hellästi sisarensa tummia kutreja ja sanoi huolestuneena: "Tiedäthän, kuinka tärkeissä liikesopimuksissa me olemme Finkin isän kanssa."

"Tiedän myöskin", vastasi Sabine ja katsahti veljensä silmiin, "että sinä et ole tyytyväinen hänen poikaansa."

"En voinut välttää ottamasta tuota outoa lintua piiriimme, mutta minua se täytymys kaduttaa alati."

"Älä ole niin kova häntä kohtaan", pyysi sisar ja suuteli veljensä kättä. "Muista myöskin, kuinka paljon jaloja piirteitä hänen luonteessaan on."

"En tee hänelle mitään vääryyttä. Mutta ratkaisematonta vielä on, onko hänen elämänlaatunsa toisille onneksi vai turmioksi. Hänen itsetuntonsa, suuret lahjansa, yksinpä hänen itsekkäisyytensäkin uhmaava tarmo, kaikki ne ovat ominaisuuksia, joista voisi muodostaa suuriarvoisen luonteen. Mutta mihin hän käyttääkään kaiken tuon ylitsevuotavaisen voimansa? Jonninjoutaviin oikkuihin, hurjiin, hullutuksiin hän on tähän saakka tuhlannut aikansa; meidän talomme kiinteä pakko on hänelle sietämättömän vastenmielinen. Vielä tähän mennessä on mahdollista, jopa todennäköistäkin, että hänestä tulee kehno ylimys, joka kuluttaa elinvoimansa hienosti harkittuihin nautintoihin, tahi sitten itsekäs rahamies, sellainen kuin tuo sukulaisensa Amerikassa, joka valitsee rahan viimeiseksi kiihottavaksi leikkikalukseen ja julkeasti käyttää toisten ihmisten heikkouksia hyväkseen rakentaakseen heidän murskautuneen onnensa sirpaleista itselleen palatseja."

"Eihän hän kuitenkaan ole sydämetön", supisi Sabine hiljaa, "senhän osottaa hänen käytöksensä Wohlfartia kohtaan."

"Niin, tämän kanssa hän vain leikittelee, viskaa hänet veteen ja onkii hänet jälleen kuiville."

"Eipä", huudahti Sabine, "hän panee arvoa Wohlfartin järkevään mielenlaatuun ja tuntee, että tällä on rikkaampi tunne-elämä kuin hänellä itsellään, vaikkakin vähemmän elämänkokemusta."

"Älä petä itseäsi ja minua", vastasi kauppias synkästi; "minä tiedän mistä tuo on johtunut, kuinka hänen varma olemuksensa, hänen kaunopuheisuutensa ja leikinlaskulahjansa, jotka kohottavat hänet lähimmän ympäristönsä yläpuolelle, ovat sokaisseet ja kietoneet sinut lumoihinsa. Veljellisen mustasukkaisuuden terävällä silmällä vaarinotin sitä hurmausta, jolla tuo vieras muukalainen kykeni sinuun tehoamaan. Pysyin vaiti, sillä voinhan luottaa sinuun. Olinhan itsekin viehättynyt monista hänen tavattomista ominaisuuksistaan. Silloinkin, kun hänen tylyytensä toisia kohtaan vaikutti minuun epämiellyttävästi, vaikenin yhä, sillä huomasin että sinäkin häntä samasta syystä vieroksuit. Mutta nyt kun näen, että hänen eriskummalliset tapansa kiihdyttävät sinua, jopa tekevät sinut onnettomaksikin, nyt täytyy minun pitää suotavana, että hän poistuu keskuudestamme. Hänen pitää hetikohta lähteä talostamme, nimenomaan sinun läheisyydestäsi."

"Oi hyvä Jumala!" parahti Sabine, väännellen käsiään. — "Ei, Traugott, niin ei saa, niin ei saa tapahtua. Minun takiani tuo suhde ei saa särkyä, joka hänen hyväksensä solmittiin. Jos mistään voi olla hänelle apua, jos mikään seikka voi häntä varjella hänen menneisyydestään johtuvista vaaroista, niin on se juuri sinun läheisyytesi, sinun ylevä vaikutuksesi ja esikuvasi. Sinun heltymätön toimeliaisuutesi, sinun kunniassa pidetty kauppatoimesi — niiden jokapäiväinen vaarinottaminen ja niihin tottuminen — ne ovat parantavaa lääkettä hänen sielulleen. Niin, Traugott", hän jatkoi ja tarttui veljensä käteen, "minä en tahdo pitää sinulta mitään salassa! Sinä olet tajunnut minun sydämeni typerän heikkouden, ehkä jo aikaisemmin kuin minä itse. Mutta minä lupaan sinulle, että tuo typerä tunne on minulle oleva vain kuin muisto jostakin kirjasta, joka on jolloinkin kiinnittänyt mieltäni. En sanallakaan, en kasvojen ilmeelläkään tahdo ilmaista, että olen kerran ollut heikko. Oi, älä häneen senvuoksi vihastu, älä erota häntä piiristäsi vihapäin, äläkä suinkaan minun takiani!"

"Ja voinko sallia, että hänen läsnäolonsa aiheuttaa sinulle ainaista raastavaa kamppausta?" kysyi veli. "Onhan suhteemme häneen ilman sitäkin jo kylliksi vaikea. Häntä pidetään loistavana avioliittoehdokkaana tuon sanan jokaisessa merkityksessä. Arvatenkin hänen isällään on varmat aikeet hänen tulevaisuutensa suhteen; ja itse hän on luonut siitä paljon suurenmoisempia suunnitelmia. Minulle hänen isänsä antoi toimeksi johtaa tuota vaikeasti johdettavaa nuorukaista oikealle tolalle, luottaen siihen, että minä toimin hänen mielensä mukaisesti. Häntä kohtaan olisi petosta, jos pelkällä vaitiolollanikin suvaitsisin minkäänlaista lähestymistä teidän molempien kesken. Helposti syrjäiset voivat selittää meidän viattoman kohteliaisuutemme siltä kannalta, että me tahdomme kiinnittää rikkaan perillisen perheeseemme. Entä hän itse, tuo ylimielisen vallaton ja moniin helppoihin voittoihin tottunut nuorukainen — hän vasta olisikin taipuvainen luulottelemaan jotain tuollaista ja sitten riemuitsemaan siitä, mikä sinun puoleltasi näyttäisi heikkoudelta ja minun puoleltani itsekkäältä laskelmainteolta. Kuulen jo hänen nauravan ja ivailevan tuon keksintönsä johdosta, ja sitä, Sabine, minun ylpeyteni ei kärsi."

"Traugott", huudahti Sabine posket hehkuvina, "älä unohda, että minä olen sinun sisaresi. Minä olen porvarislapsi, ja hän ei ikinä kuulu eikä joudu meidän piiriimme. Minä olen yhtä ylpeä kuin sinä. Tunnenhan minä joka hetki, että hänen ja minun välillä on kuilu niin leveä ja syvä, ettei väkevinkään rakkaus kykenisi täyttämään sitä. Luota minuun", hän pyysi itkien, "minä en tämän jälkeen murehduta sinua enää sanoilla enkä ilmeillä. Ja vaikka et häntä rakastakaan, niin ole hänelle kuitenkin ystävällisempi. Suvaitse hänen olennossaan sitä, mikä ei ole sinun mieleesi. Muistahan, millainen hänen kohtalonsa on ollut! Hänet on paiskattu maailmaan, tilanteisiin, joissa hänen huonoja puoliaan on imarreltu ja houkuteltu esiin, alati pelkkien vierasten ihmisten keskeen; ilman kotia ja ilman omaisten rakkautta hän on saanut kasvaa; turmeltunut hän on kyllä monessa suhteessa, mutta sisimmässä sielussaan hän on ylevämielinen ja vihaa kaikkea alhaista." Jälleen hän kietoi käsivartensa veljen kaulaan ja katseli häneen anovasti. "Luota minuun ja ole hänelle ystävällisempi!"

"Jääköön hän siis tänne", sanoi kauppias ja katseli liikutettuna sisarensa kyyneleisiin silmiin. "Mutta paitsi lemmikkiäni, on talossamme toinenkin, jota on varjeltava hänen turmelevalta vaikutukseltaan."

"Wohlfartko?" huudahti Sabine hilpeästi. "Hänen vakavuudestaan minä menen takuuseen."

"Sinä menet liian suureen edesvastuuseen, sinä herraimme hyvä holhoojatar. Siis on hänkin sinun suosikkisi?"

"Hän on niin hienotunteinen ja rehellinen, ja hän riippuu koko sielullaan kiinni sinusta. Kuinka vilpittömältä hän tänään näyttikään, kun tuo toinen lasketteli törkeää pilaansa. Ja rohkeakin hän on! Luota sinä vain häneen, kyllä hän pitää Finkille puolensa. Sattumalta näin hänet silloin, kun Fink oli loukannut häntä niin syvästi. Hän teki minuun oikein liikuttavan vaikutuksen. Siitä lähtien olen sulkenut hänet sydämeeni."

"Ihmeen paljonpa siinä sydämessä onkin tilaa!" huudahti kauppias leikkisästi. "Ensiksikin ja ennen kaikkea sinne mahtuu suuri varastohuone, isoäidin pähkinäpuukaapit ja kaikki mahtavat pinot liinatavaraa. Sitten johonkin vaatimattomaan syrjäkammioon ankara veli, ja sitten…"

"Sitten etuhuoneeseen kaikki muu", keskeytti Sabine.

"Niin, ja nyt huomaan oppilaammekin sinne majoitetuksi", jatkoi veli naljailuaan.

Sabine nyökkäsi. "Hänhän on minunkin oppilaani, hän on isänsä kautta kuulunut liikkeeseemme jo lapsesta lähtien. Nyt hän haluaa itselleen tusinan hienoja päiväpaitoja, Karl on sen minulle uskonut. Täti ja minä huolehdimme ne valmiiksi, ja sinun pitää lähettää ne hänelle ensi tilassa postin myötä. Hän on jo kotonaankin tottunut sellaisiin yllätyksiin. Täti saa kirjoittaa mukaan salamyhkäisen kirjeen." Hän purskahti sydämelliseen nauruun ajatellessaan tädin vaivaa kirjeestä, nykäsi samalla teeliinat suoraan ja asetti teekupit suoraan riviin.

"Kas noin", huudahti kauppias, "nyt olet jälleen entisesi. Rivi on moitteettoman suora ja teeliinain nurkat sopusuhtaisesti taivutetut."

"Jostakinhan täytyy löytää ilonsa", sanoi Sabine. "Teistä miehistä ei meille olekaan muuta kuin alituista huolta ja tuskaa."

* * * * *

Samaan aikaan astui Fink Antonin huoneeseen, hyräillen laulunpätkää ja aavistamatta ollenkaan, mikä myrsky hänen takiaan oli puhjennut katurakennuksen puolella, ja totta puhuen jokseenkin välittämättä siitäkään, mitä tunteita hän oli huomannut siellä herättäneensä. "Minä olen teidän takianne, poikaseni, joutunut epäsuosioon", hän huudahti hilpeästi, "talon itsevaltias sulttaani on kohdellut minua selkääkarmivan kylmäkiskoisesti, ja mustakutri ei ole koko päivänä suvainnut edes katsahtaakaan minuun. Kunnianarvoisia ihmisiä, sen myönnän, mutta niin harmittavan jokapäiväisiä! Tuolla Sabinella on sielunsa pohjalla tulta ja tarmoa ja ylpeyttä, kaikki hyviä ominaisuuksia, mutta hänkin surkastuu ja kuihtuu tämän iankaikkisen poroporvarillisuuden lumoissa. Jos kärpänen raapii korvallistaan, niin se jo synnyttää yleistä ällistystä, ja siitä ruvetaan miettimään ja punnitsemaan, onko sen säädyllistä ja soveliasta raapia oikealla vai vasemmalla etukäpälällään. — Onneksi olkoon, Wohlfart, teistä on paraikaa tulemassa tämän konttorin Mignon [nuori viaton tyttö Goethen romaanissa 'Wilhelm mestarin oppivuodet'], ja minua pidetään teidän pahana henkenänne. Mutta eipä väliä! Huomenna me lähdemme yhdessä uimakouluun."

Ja niin kävikin. Tästä ajasta lähtien Fink oli huvitettu siitä, että sai opettaa nuoremmalle ystävälleen omat taitonsa. Hän opetti itse hänet uimaan, hän piti päänsä, että Antonin täytyi jolloinkin nousta hevosen selkään, ja pakotti veljellisillä maanituksillaan hänet vuokraamaan lainahevosen ratsastusharjoituksia varten. Menipä hän ystävyydessään niinkin pitkälle, että kävi itse lainahevosen selkään — mikä muuten oli vasten hänen tapojaan — ja antoi toverin ratsastaa hänen omalla tulisella kimollaan. Hän laahasi Antonin mukaansa ampumaan pilkkaan, uhkasipa hankkia hänelle kutsut jonnekin metsästämään, jota mahdollisuutta vastaan Anton taisteli kynsin ja hampain.

Anton palkitsi ystävänsä huolenpidon mitä hartaimmalla kiintymyksellä, hän oli onnellinen omistaessaan toverin, jota hän voi niin suuresti ihailla ja kunnioittaa, ja hänen itsetunnolleen oli mitä imartelevinta, että toveri oli hänet valinnut uskotukseen niin monien muiden edellä. Fink ei ehkä itsekään joutunut tappiolle tuossa harvinaisessa ystävyyssuhteessa; mikä hänelle ensin oli ollut vain oikku, se hänelle piankin kävi tarpeeksi. Onnellisia olivat nuo illat molemmille nuorukaisille, kun he istuivat yksissä joko kondoorin levitettyjen siipien varjossa tahi keltaisen kissan paljon vaatimattomammassa pyhäkössä tarinoiden sydämen pohjasta päiväntapauksista, maailmanmenosta tahi aivan tyhjästä; silloin piti Fink puhetta tai laski hullutuksia, vallattomana kuin pieni poikanulikka, ja Anton kuunteli ihastuneena paljon kokeneen toverin voimakkaita ajatuksia ja mielikuvituksen rohkeaa lentoa; ja heidän naurunsa kajahteli avonaisesta akkunasta syvälle pihan pimentoon, niin että takkuinen vanha Pluto, joka piti itseään talonvoutina ja jota kaikki muut pitivät toiminimen arvokkaana jäsenenä, havahtui kevyestä unestaan ja ilmaisi rohkaisevalla haukunnalla tyytyväisyytensä nuorukaisten iloon. Se oli todella onnellinen ja iloinen aika molemmille; heidän tuttavallisuudestaan virisi — ensikertaa kummallekin — sydämellinen nuoruudenkiintymys ja ystävyys.

Ja sittekään ei Anton malttanut olla vaarinottamatta sekä Finkiä että talon neitiä hiljaisen levottomuuden mielenkiinnolla; tosin hän ei koskaan puhellut ystävänsä kanssa siitä, minkä hän sydämessään oletti mahdolliseksi; mutta alati hän odotti, että kadunvartisessa rakennuksessa jotakin tapahtuisi, joko kihlaus tahi välien rikkoutuminen Finkin ja johtajan kesken tai muuta erinomaista. Mutta mitään sellaista ei sattunut, yhäti samalla tapaa kuluivat juhlalliset päivällishetket pitkän pöydän ääressä, yhäti samanlaisina pysyivät Sabinen kasvot ja käyttäytyminen ystävää ja häntä itseään kohtaan. Näytti siltä, kuin talon yksitotinen ja kiihkeä toimeliaisuus pitäisi jokaisen tavattoman perhetapauksen, jokaisen kiihkeän intohimon, jokaisen äkillisen muutoksen loitolla sen asukkaiden elämästä. Alakuloisuus ja riita, nautinnonhalu ja haaveilut, kaikki ne saivat mykistyä taukoamattoman, tasaisen työn edessä.

10.

Jälleen oli vuosi vierinyt, toinen vuosi siitä kun nuori oppilas oli astunut toimeensa, ja jälleen helottivat ruusut täydessä kukassaan. Anton oli ostanut ison kimpun punaisia ruusuja ja koputti herra Jordanin ovelle, koristaakseen niillä tämän kukkaisystävän salongin. Hämmästyksekseen hän näki kaikkien työtoverien kokoutuneen huoneeseen, aivan kuin hänen oppiaikansa ensimmäisenä päivänä, ja hän huomasi ensi silmäyksellä toisten juhlallisista ja vierastelevista katseista, että hänen läsnäolonsa ei ollut oikein paikallaan. Jordan riensi häntä vastaan hiukan hämillään ja pyysi häntä hetkeksi poistumaan seurasta, koska tärkeitä asioita oli puheltavana, joita hänen oppilaana ei sopinut kuulla. Koska kaikki nuo hyväsydämiset miehet vain aniharvoin olivat antaneet Antonin tuta, että hän ei arvossa ollut heidän vertaisensa, koski tämänkertainen karkoitus häneen kipeästi. Hän kantoi ruusukimpun takaisin omaan huoneeseensa ja asetti sen surumielin pöydälle, tarttui kirjaan ja silmäsi silloin tällöin ruusuihin, jotka levittivät hohdettaan ja tuoksuaan huoneen etäisimpiinkin soppiin.

Sillävälin jatkui Jordanin salongissa juhlallinen istunto. Huoneen isäntä koputti viivottimella pöytään ja alotti keskustelun: "Kuten kaikki tiedätte, on eräs tovereistamme eronnut liikkeen palveluksesta. Herra Schröter on senvuoksi tänään minulle ilmoittanut, että hän olisi taipuvainen ottamaan eronneen tilalle nuoren Wohlfartimme maaseutuosaston kirjeenvaihtajaksi. Mutta kun Wohlfartin tavanmukainen oppiaika oikeastaan päättyisi vasta vuoden, tahi meidän liikkeemme perinnäistavan mukaan vasta kahden vuoden perästä, ei johtaja käy tekemään sellaista tavatonta poikkeusta työjärjestyksestä ilman konttorihenkilökunnan nimenomaista suostumusta. Tämän johdosta nyt kysyn teiltä, tahdotteko luopua niistä oikeuksista, joita teillä on Wohlfartiin hänen oppilaan-asemassaan, jo näin aikaisin ja vastaanottaa hänet yhdenvertaisena toverina konttoriin? Minä pyydän teitä kutakin itsekohdastaan lausumaan mielipiteensä. Katson vielä olevani velvollinen huomauttamaan, että herra Schröter itse pitää Wohlfartia täysin pystyvänä puheenaolevaan toimeen; ja minusta on myöskin erittäin ylevästi tehty johtajan puolelta, että hän uskoo lopullisen ratkaisun meidän käsiimme."

Herra Jordanin puheen päätyttyä syntyi sellainen paljonsanova hiljaisuus, joka tavallisesti käy kiihkeän väittelyn edellä. Ainoastaan herra Pix nousi sohvankaiteelta, jolla hän siihen saakka oli ratsastanut, ja lausui siekailematta: "Ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään, katson asiakseni esittää että laitamme itsellemme lasin totia; noutakoon joku toinen kattilan teensärpijöitä varten, mutta minä valmistan totin." Tämän selityksen annettuaan puhuja painui jälleen ratsastavaan asentoonsa ja sytytti tuikean Manilla-sikarin, jota lajia hän suosi toisten herrain suureksi kiusaksi.

Muut läsnäolijat pysyivät edelleen itsepäisen vaitonaisina ja seurasivat juhlallisin katsein teen valmistusta. Itsekukin tunsi tärkeästi porvarillisen asemansa ja arvonsa ihmisenä ja konttorimiehenä.

Kun väkiviinaliekki jo nuoleskeli kattilan pohjaa, eikä kukaan vieläkään ottanut puheeksi, näki puheenjohtaja välttämättömäksi jouduttaa jollain tapaa asiain menoa ja kysyi senvuoksi: "Millä tapaa tahdotte äänestettäväksi: ylhäältäkö alaspäin vaiko alhaalta ylöspäin?"

"Englannin sotalaivastossa minun tietääkseni äänestettäessä alotetaan nuorimmasta", huomautti herra Baumann.

"Tehtäköön kuten Englannin sotalaivastossa!" sanoi herra Pix jyrkästi.

Specht oli läsnäolevista nuorin. "Minun täytyy ennen kaikkea huomauttaa, että herra von Fink ei ole lainkaan saapuvilla", hän lausui kiihottuneena.

Kuului yleistä mutinaa: "Hän ei kuulukaan talonväkeen! Hänhän on vain vapaaehtoinen harjoittelija."

"Hän ei ole meidän miehiä", sanoi herra Pix jyrkkään tapaansa.

"Hän kieltäytyisi itsekin äänestämästä", sanoi herra Jordan, "koska hänellä ei ole vakinaista tointa liikkeessä."

"Siinä tapauksessa olen sitä mieltä", jatkoi herra Specht, vähän masentuneena yleisestä vastustuksesta, jonka hänen ensimmäinen huomautuksensa oli kohdannut, "että Wohlfart on velvollinen olemaan oppilaana neljä vuotta, kuten itse olen saanut tehdä, tahi ainakin kolme vuotta, kuten toverimme Baumann harjoitellessaan C. W. Strumpf ja Kniesohlin liikkeessä. Mutta kun hän on kelpo poika ja kaikkien mielestä pystyvä liikkeen palvelukseen, niin olen myöskin sitä mieltä, että voimme hänen suhteensa tehdä poikkeuksen ja tunnustaa hänet jo nyt itsemme arvoiseksi työtoveriksi. Kuitenkin pyydän kaikkia läsnäolijoita olemaan tässä suhteessa varovaiset ja antamaan hänen ymmärtää, että hänen asemansa oikeastaan vielä olisi oppilaan. Siksipä ehdotan että hänet velvoitetaan vielä vuoden ajan valmistamaan meidän iltateemme, jota hän on tähänkin asti oppilaana ollessaan saanut tehdä. Sitäpaitsi pidän sopivana, että hän muistoksi entisestä asemastaan teroittaa yhden kynän jokaiselle toverilleen aina neljännesvuosittain."

"Joutavata hullutusta", murahti herra Pix; "teillä on aina tuollaisia tyhjänpäiväisiä päähänpistoja."

"Kuinka voitte sanoa minun päähänpistojani tyhjänpäiväisiksi!" kivahti herra Specht tulistuneena. "Te tiedätte etten minä kärsi teiltä sellaista puhetta."

"Pyydän herroja pysymään levollisina", maanitteli puheenjohtaja.

Seuraavat puhujat lausuivat kukin vuoronsa perään kannattavansa esitystä, herra Baumann erityisen lämpimästi. Vihdoin tarttui herra Pix teevesikattilan sankaan ja lausui: "Hyvät herrat, mitäpä pitkistä puheista; hänen tavaraopintuntemuksensa ei ole niinkään kehno, kun ottaa huomioon että hän vielä on perin nuori nulikka, hänen käytöstapansa on reipas, makasiinirengit pitävät häntä arvossa, asiakkaitani kohtaan hän on tosin vielä liiaksi arkatuntoinen ja monisanainen, mutta eihän kaikille ole suotu taitoa osata oikein kohdella lähimmäisiään. Soolowhistiä hän pelaa kurjasti, ja hänen kykyään totipöydässä ei kannata mainitakaan. Mutta kun viimeksimainitut ominaisuudet eivät tässä asiassa ole määräävinä, niin en ymmärrä, miksi hän ei tästä päivästä lähtien voisi olla toverimme."

Kassanhoitaja lausui: "Ei tosin ole asianmukaista, että hän läpäisee oppiaikansa kahdessa vuodessa; mutta kun se on isännän toivomus, niin en pane vastaankaan, sillä hänen tahtoonsa meidän on kuitenkin viime kädessä mukauduttava."

Kaikki katsoivat sitten herra Lieboldiin, jota tämä yleinen tarkkaavaisuus kovin hermostutti, sillä se muistutti häntä äänivaltansa suuresta edesvastuusta. Tietysti hänkin tahtoi kannattaa ehdotusta, mutta mitäpä, jos hän ei tullutkaan niin tehneeksi? Entäpä jos hänen omituinen puhetapansa taaskin johtaisi siihen, että hän jälkilauseessa peruutti suostumuksensa — mikä pahennus siitä syntyisikään? Mitä Wohlfart silloin hänestä ajattelisi, ja mitä toverit ja itse isäntäkin? Niinpä miesparka tuskissaan nyki paidankaulustaan korviin saakka, hymyili hämillisen kohteliaasti joka taholle ja kakisteli kurkkuaan kuin suurta puhetta alettaessa, mutta mahdollisia peljättäviä seurauksia ajatellen hän lyyhistyikin jälleen sohvannurkkaan ja supisi tuskin ymmärrettävästi yhtyvänsä kaikkeen, mitä hänen toverinsa päättäisivätkin.

"Asia on siis päätetty!" sanoi herra Jordan. "Minäkin äänestän ehdotuksen puolesta ja perustan tätä vielä sillä seikalla, että Wohlfart oppilaaksi tullessaan oli iältään vanhempi kuin kukaan meistä oppiin ryhtyessämme, ja että: hänen kokemuksensa ja sivistyksensä tyydyttävät kaikkia vaatimuksia. Tämän vuoksi täydellinen yksimielisyytemme ilahduttaa minua. Herra Schröter on sallinut minun tässä tapauksessa ilmoittaa asiasta oitis Wohlfartille. Ehdotan, siis, että teemme sen heti paikalla. Huutakaamme hänet tänne alas."

"Aivan niin, niin on tehtävä!" kuului yksimielinen suostumus, ja herra Baumann varustautui lähtemään yläkertaan.

Mutta silloin sai herra Specht intoa ja hypähti sulkemaan tien toveriltaan Baumannilta. "Emmehän toki ole mitään porsaita", hän huudahti ja ojensi kätensä torjuvasti ovea kohti; "emmehän ole mitään villejä eläimiä, jotta ilman vähintäkään järjestystä huudamme uuden toverin joukkoomme kuten uuden hiehon karjalaumaan. Minä; pyydän mitä hartaimmin teitä kaikkia muistamaan, että liikkeemme arvo ja kunnia on nyt kysymyksessä, että kaksi meistä menee sinne lähetystönä, että tervetuliaistoti valmistetaan ja että herra Jordan tervehtii häntä puheella." Tämä ehdotus saavutti kannatusta, ja herrat Liebold ja Pix valittiin tuomaan uusi tulokas toisten keskuuteen. Mutta herra Specht hääräsi loistavin silmin ympäri huonetta, nykäsi tuolla pöydän suoraan, järjesti täällä tuolit puoliympyrään, hankki laseja ja pulloja paikalle, asettipa paperivanukkeesta tehdyn viheriäisen ritarikuvan, jolla oli kullattu sapeli, pystyyn sikarilaatikolle keskelle pöytää. Sitten hän nouti maton ja laski sen oven ja kokoutuneen seurueen välille, jotta Wohlfart joutui seisomaan sillä kuin morsiusmatolla alttarin edessä. Edelleen hän käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa saadakseen kootuiksi kaikki lamput ja kynttilät toisten herrain huoneista ja toimeenpannakseen niiden avulla jonkinlaisen juhlavalaistuksen. Vihdoin hän laski kaihtimet alas, sulki kirjavat akkunaverhot niiden eteen, niin että syntyi keinotekoinen hämärä ja sen jälkeen kirkas keinotekoinen valo ja sietämätön lampunkäry. Täten hän hääräsi ja puuhaili; aluksi yksin toisten katsellessa, kunnes näihinkin tarttui hänen intonsa ja he kävivät auttamaan häntä, niin että salonki sai kerrassaan oudon ja salamyhkäisen asun. Nyt vasta hän päästi lähetystön menemään, ja kun hänen mieleensä samalla johtui hämärä muistelma Rooman senaatin mahtavasta käyttäytymisestä, silloin kun se julman vihollisen kaupunkiin hyökätessä istui hievahtamatta marmori-istuimillaan, vannotti hän kiihkeästi kaikkia jälellejääneitä istumaan tuoleille ja odottamaan äänettöminä ja juhlallisina lähetystön ja kunniavieraan paluuta. Mutta kun ovi sitten aukeni ja mitään aavistamaton Wohlfart astui perin ällistyneenä näkyviin molempain saattajain keskellä, joista herra Pix käytännöllisessä huolenpidossaan kantoi Antonin sokerirasiaa ja herra Liebold ennenmainittua isoa ruusukimppua, niin haihtui Rooman senaatti tuotapikaa herra Pixin ajatuksista ja sijaan astui väkevä vaikutelma kolmesta itämaan tietäjästä, jotka tulivat joululahjoilleen vastasyntyneen Vapahtajan luo. Hän hypähti hurmioissaan pystyyn ja huusi ukkosenäänellä: "Joka mies seisomaan!"

Tämän ohjelman muutoksen kautta hän valitettavasti itse pahasti häiritsi vastaanoton vaikuttavaisuutta, sillä vain muutamat noudattivat hänen esimerkkiään, enimpien jäädessä istumaan; kunnes herra Jordan vihdoin astui Antonin eteen ja lausui vilpittömän sydämellisesti: "Rakas Wohlfart, te olette nyt kaksi vuotta työskennellyt meidän parissamme, te olette parhaanne mukaan pyrkinyt perehtymään liikkeemme asioihin ja olette käynyt meille kaikille rakkaaksi. Isäntämme tahto ja meidän kaikkien toivomus on, että tavanmukainen oppiaika teidän suhteenne lyhennetään. Herra Schröterin aikomus on siirtää teidät huomispäivästä alkaen konttoristiksi, ja meidän on iloksemme sallittu ilmoittaa teille siitä jo tänään. Toivotamme siis teille sydämestämme onnea ja pyydämme teidän osottamaan työtoverinammekin meille samaa rehellistä ystävyyttä kuin tähän asti olette osottanut." Näin puheli kelpo herra Jordan ja ojensi kätensä oppilaalleen.

Anton seisoi hetkisen aikaa aivan jäykkänä ja mykkänä, sitten hän tarttui molemmin käsin tarjottuun käteen ja lankesi ylen onnellisena ja liikutettuna herra Jordanin kaulaan. Toverit tungeksivat hänen ympärillään, ja siitä alkoi sellainen käsienpuristelu ja syleileminen, etteivät salongin neljä seinää olleet vielä mokomaa nähneet. Yhä uudelleen kulki Anton toverin luota toisen luo ja tarttui kostein silmin tätä käsivarteen. Specht ei enää säälitellyt juhlameno-ohjelmansa kuperkeikkaa, Baumann istui kädet polven yli ristissä sohvannurkassa ylen tyytyväisen näköisenä, ja Pix tarjosi sankarillemme viiden minuutin kuluessa kahdesti sikarejaan, pitelipä hänelle kynttilääkin niiden sytyttämiseksi. Kaikki olivat parhaalla tuulella; toverit iloitsivat siitä, että heillä oli ollut niin tärkeäarvoista tarjottavana, Anton oli autuas saadessaan vastaanottaa niin paljon ystävyyttä toisten taholta. Kirkastunein kasvoin hän istui pehmeässä nojatuolissa, johon Specht ystävä oli hänet työntänyt; hänen edessään seisoi vihreä ritari ruusukimpun vierellä ja tervehti häntä kullatulla miekallaan, ja hänen ympärillään toverien iloinen piiri, joista kukin koetti sanoa hänelle jotain iloista ja hauskuttavaa. Sankarillisella ryhdillä nousi herra Pix seisomaan ja esitti maljan Antonin terveydeksi. Kaunopuheisemmin kuin hänen tiedettiin koskaan ennen ja jälkeenpäinkään esiytyneen, hän kuvasi miten Anton oli tavallaan imeväisenä kapalolapsena uskottu hänen hoiviinsa, yhtä tietämättömänä kynäkotelon ja kaneelin erotuksesta kuin viheriävarpusen ja kahvipapujen välisestäkään, ja kuinka tuosta piltistä sitten oli kehitetty pystyvä varastomies ison vaa'an avulla ja lastaajain toimesta, jotka tavallaan olivat hänen imettäjiään, ja lisäksi vielä eräiden toisten henkilöiden myötävaikutuksella, joiden nimiä puhuja oli liian kaino mainitsemaan. Sitten nousi Anton vuorostaan vastaamaan ja esitti maljan työtovereitten terveydeksi.

Hän kertoi kuinka häntä oli pelottanut, kun hän ensi kerran oli avannut konttorinoven. Hän sanoi muistavansa elävästi sielussaan herra Pixin mustan siveltimen, jolla hänelle oli tietä näytetty, herra Spechtin ikuisen kysymyksen: "Mitä te haluatte?" ja herra Jordanin harmaan irtohihan, jonka tämä oli riisunut käsivarreltaan ja huolellisesti silitettyään pannut sen pulpettiin, kun oli käynyt johtamaan tulokasta tämän huoneeseen. Viittaus noiden kolmen nimeltä mainitun herran kuuluisiin tunnuksiin herätti yleistä iloa. Ja sitten seurasi maljapuhe toisensa perästä, ja tavatonta ällistystä synnytti kaikissa kun vaitelias herra Birnbaum, tullitoimitsija, ilmaisi omistavansa sen harvinaisen lahjan, että pystyi kolmannen totilasin jälkeen muistista lausumaan muutamia säkeitä runoakin. Yhä hilpeämmäksi kohosi mieliala, yhä juhlallisemmin loistivat kynttilät ja lamput, yhä punaisempina helottivat läsnäolijain posket ja pöydällä seisovat ruusut.

Vasta myöhään seura hajaantui. Anton ei tahtonut käydä levolle, ennenkuin oli kertonut Fink ystävälle onnestaan. Kuullessaan tämän palaavan myöhäiseltä ratsastusretkeltään hän riensi tulijaa vastaan portaille ja kuvasi akkunasta sisäänpaistavassa kuutamossa koko suuren tapauksen ja sen juhlimisen. Fink iski ratsupiiskallaan ilmaan kauniin kahdeksikon ja sanoi: "Olipa harvinaista että kadunvartisessa talossa on saatu niin mainio päähänpisto, sitä en olisi hirmuvaltiaastamme uskonut. No, nyt sinä pääset jo vuotta aikaisemmin minun kanssani meren yli suureen maailmaan."

Seuraavana aamuna johtaja kutsui vastaleivotun konttoristin sisäkonttorin perällä olevaan pikkuhuoneeseen, joka oli liikkeen kaikkeinpyhin, ja kuunteli hymysuin Antonin sopertelevia kiittelyjä. "Katsoin voivani toimia näin", hän vastasi, "sekä teidän itsenne osottamanne kunnollisuuden takia sekä sen kirjeen vuoksi, jonka tullessanne toitte minulle ja joka avasi teille luoton liikkeessämme. Teille tulee tuottamaan iloa, kun tästälähin kykenette omalla työllänne hankkimaan toimeentulonne. Te siirrytte tästä päivästä alkaen eronneen jäsenemme asemaan ja siis myöskin hänen palkkaetuihinsa."

Päivällispöydässä vihdoin talon naisetkin onnittelivat uutta liikemiestä; Sabine tuli oikein pöydän alipäähän, missä Anton seisoi tuolinsa takana, ja lausui hänelle sydämellisiä sanoja; palvelija asetti viinipullon jokaisen herran lautasen viereen; kauppias kohotti lasinsa ja nyökäten ylen autuaalle Antonille sanoi hyväntahtoisen totisesti: "Rakas Wohlfart, tämä malja on omistettu teidän kelpo isänne muistoksi!"