Vanha kauppiaskoti

by Gustav Freytag

TOINEN KIRJA.

1.

Eräänä sunnuntai-aamuna Anton lueskeli innokkaasti Cooperin "Viimeistä mohikaania", kun ulkona akkunan takaa ensimmäiset lumihiutaleet alottivat virkeän sotatanssinsa ja koettivat turhaan tunkeutua keltaisen kissan pyhäkköön. Silloin astui Fink kiireisesti sisään ja huusi jo kynnykseltä; "Anton, näytäppä minulle vaatevarastosi!" Hän avasi vaatekaapin, tarkasteli hyvin totisesti pitkää takkia ja muita vaatekappaleita, pudisti päätään ja päätti tutkimuksensa seuraavin sanoin: "Minä lähetän räätälini ottamaan sinusta mittaa uuteen pukuun."

"Eihän minulla ole rahaa", vastasi Anton nauraen.

"Joutavia", vastasi Fink, "räätäli antaa sinulle luottoa niin paljon kuin tahdot".

"Mutta minäpä en tahdo ottaa mitään velaksi", sanoi Anton ja asettui jälleen mukavasti sohvaan puolustaakseen järkevän taloudenpidon etuja mahtavan neuvonantajansa houkutteluja vastaan.

"Tällä kertaa saat tehdä poikkeuksen", virkkoi Fink päättäväisesti; "on jo aika että joudut ihmisten seuraan. Sinun täytyy ottaa osaa seuraelämään, ja minä johdatan sinut siihen."

Anton nousi jälleen ylös punastuen ja sanoi hätäisesti: "Se ei käy päinsä, Fink, minähän olen täällä aivan outo, eikä minulla ole vielä sellaista asemaakaan, jonka kautta tuntisin itseni varmaksi esiytyessäni suuressa seurapiirissä."

"Juuri senvuoksi ettei sinulla vielä ole seuraelämän tottumusta ja rohkeutta, sinun täytyy tulla ihmisten joukkoon", sanoi Fink jyrkästi. "Tuosta surkeasta ujoudestasi sinun pitää päästä irti niin pian kuin mahdollista; se on typerin vika, mikä sivistyneellä ihmisellä voi olla. — Osaatko edes tanssia valssia? Onko sinulla aavistustakaan, mitä katriljin kierros tietää?"

"Otin jokunen vuosi sitten tanssitunteja Ostraussa", vastasi Anton vähän hämillään.

"Se on samantekevää, saat vielä kerran ottaa tanssitunteja. Rouva von Baldereck uskoi minulle eilen kaikessa salaisuudessa, että eräät perheet aikovat järjestää tanssikurssin lentokykyisiä kananpoikasiaan varten, jotta nämä oppisivat varmemmin lentämään saaliinhimoisten raatelulintujen syliin. Tanssitunnit pidetään armollisen rouvan omassa talossa, sillä hänelläkin, on kananen kaupattavana. Kas siinä on jotakin sinua varten, minä johdatan sinut sinne."

Anton, säikähtyi kovin sellaisesta maanittelusta; aivan kauhuissaan hän vaipui jälleen sohvaansa ja vastasi niin värisemättömällä äänellä kuin taisi: "Fink, tuo on taas niitä sinun hulluja päähänpistojasi; mahdoton minun on siihen suostua. Rouva von Baldereck kuuluu täkäläiseen ylimystöön, ja epäilemättä hänen luokseen kokoutuva seurakin on samojen piirien jäseniä."

"Epäilemättä niin onkin", nyökkäsi Fink; "pelkkää sinistä verta, kaikkien läsnäolevien rouvien kantaäideillä on poikkeuksetta ollut se kunnia, että ovat saaneet Saksan muinaisissa aarniometsissä kantaa ruhtinatar Thusneldan yömyssyä hänen perässään."

"Siinähän näet itsekin", sanoi sankarimme. "Kuinka voi päähäsi pistääkään viedä minut sellaiseen seuraan? Sinähän vain saattaisit minut siihen katkeraan asemaan, että minut torjuttaisiin sieltä matkoihini, tahi mikä vielä pahempi, minä joutuisin yleisen halveksimisen alaiseksi."

"Eikö tässä ihminen jo kadota kärsivällisyyttään?" huudahti Fink närkästyneenä. "Juuri sinulla ja sinunkaltaisillasi on syytä kantaa päätään korkeammalla kuin suurimmalla osalla sitä seuraa, joka sinne kokoutuu. Mutta juuri teikäläiset ne omalla typerällä käytöksellään, milloin turhalla kainoudellaan, milloin häpeällisellä nöyristelyllään kasvattavat noiden aatelisjunkkariperheiden vaatimuksia. Kuinka sinä voitkaan pitää itseäsi huonompana kuin ketä hyvänsä noista toisista? En olisi toki uskonut, että sinun sielusi elää niin matalalla."

"Nyt erehdyt", Anton vastasi suuttuneena, "minä en suinkaan pidä itseäni huonompana kuin ansaitsen, mutta typerää ja vaateliasta minulta olisi tunkeutua sellaiseen seuraan, jossa syystä tai toisesta minua kernaasti ei suvaittaisi. Juuri oma itsetuntoni kieltää minua seurustelemasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka halveksivat miestä senvuoksi, että tämä työskentelee kauppakonttorissa."

"Mutta minäpä sanon sinulle, että sinun läsnäolosi ei tule ollenkaan olemaan epämieluinen noille kelpo ihmisille, sen takaan", lausui Fink rohkaisevasti. "Sinä et tunne noita seurapiirejä ja siksi kuvittelet kaikkea liian vaikeaksi. Siellä tulee olemaan puute herroista, talon rouva panee minun persoonaani jonkin verran arvoa — sivumennen sanoen, en siitä ollenkaan ylpeile; ja hän on pyytänyt minua hankkimaan lisäksi joitakin tuntemiani nuoria miehiä; minä johdatan sinut taloon, ja sillä on kaikki selvitetty. Ajattelehan asiaa vähän tarkemmin. Mitä tuollainen tanssikurssi oikeastaan on? Se, on jonkinlainen osakeyhtiö kaikkien osanottajien pohjelihasten parantamiseksi; sinä maksat osuutesi opetuksesta kuten kaikki toisetkin, ja pyöritätpä sinä nuorta kreivitärtä tai porvaristyttöä masurkassa, se on aivan yhdentekevää, vyötäiset kuin vyötäiset, ja kaikki ne hepsakat tanssivat yhtä mielellään."

"Mutta eihän se käy laatuun", vastusteli Anton edelleen ja pudisteli päätään; "minulla on sellainen sisällinen tunne että se olisi sopimatonta, ja sitä tunnetta tahdon totella."

"Minäpä ehdotan sinulle jotakin", sanoi Fink kärsimättömästi; "sinä lähdet näinä päivinä minun kanssani tervehtimään rouva von Baldereckiä. Minä esitän sinut herra Anton Wolhfartina toiminimen T. O. Schröterin konttorista; sinun ei tarvitse mainita halkaistua sanaakaan tanssitunneista; sinä vain odotat, kuinka armollinen rouva ottaa sinut vastaan. Jos huomaat että tuo kelpo tanssimamma osottaa sinua kohtaan jotain muuta kuin sulaa suopeutta, jos hän tuumankaan vertaa heittää niskojaan eikä itse ala puhua tanssiopetuksesta, niin on sinulla vapaa valta pysyä jarrutuksessasi. Tätähän vastaan sinulla ei pitäisi olla mitään pätevää sanottavana."

Anton epäröi yhä ja mietiskeli. Asia ei hänestä ollut suinkaan niin yksinkertainen kuin Fink sen kuvasi, mutta eipä hän itsekään pystynyt enää pohtimaan sitä täysin kylmäverisesti. Jo monet vuodet oli hänen sielunsa sisimmässä piillyt salainen toivo ja kaipaus päästä näkemään ja kukaties osaaottamaan ylhäisten vapaaseen, juhlaisaan ja värikiuhtavaan elämään. Niin usein kuin hän kuuli kadunvartisesta talosta tanssimusiikkia, niin usein kuin hän lueskeli ylimyspiirien tavoista ja menoista, kohosi elävästi hänen eteensä tuo kukkaispuiston keskellä oleva korkea linna tornineen ja se aatelisimpi, joka oli soutanut hänet joutsenlammikon yli. Nyt tuo kuva rupesi jälleen paistamaan hänelle siinä kultaisessa hohteessa, jonka hänen mielikuvituksensa oli vuosien kuluessa runoillut sen ympärille Hän kavahti pystyyn ja suostui sen enempää epäröimättä kokeneemman ystävän ehdotukseen.

Tuntia myöhemmin saapui räätäli Finkin saattamana, ja Fink itse määräili uuden puvun kaikki yksityiskohdat, osottaen siinä asiantuntemusta, joka tehosi yhtä mahtavasti räätäliin kuin ujoon Antoniin.

* * * * *

Iltapäivällä sulatti marraskuunaurinko lumen katukivitykseltä. Silloin työnsi Fink moniaita merkillisen näköisiä papereita povitaskuunsa ja lähti joutilaan maleksijan huolettomuudella mittailemaan katuja, tarkastellen kuitenkin eteensä ja jälelleen terävästi kuin poliisimies, joka vaanii saalista. Vihdoin hän tyytyväisen näköisenä suuntasi askeleensa jalkakäytävälle ja iski kiinni kahteen uljaasti puettuun herraan, jotka yksinään kuten hänkin miilustelivat tavallisten poroporvarillisten iltakävelijäin joukossa. Ne olivat luutnantti von Zernitz ja herra von Tönnchen, molemmat elämänhaluisia nuoria ylimyksiä ja käytökseltään moitteettomia.

"Katsos pirua — Fink!"

"Hyvää päivää, herrat!"

"Mitä te niin uneksivan näköisenä etsitte täältä kaduilta?" kysyi herra von Tönnchen.

"Etsin ihmisiä", vastasi Fink alakuloisesti; "paria hyvää veikkosta, jotka ovat kylliksi turmeltuneet käydäkseen tänä ikävänä sunnuntaipäivänä vielä päivännäöllä tyhjentämään kanssani pullon portviiniä ja sitä ennen avustamaan minua todistajana eräässä pikku asiassa."

"Todistajana?" kysyi herra von Zernitz. "Onko teillä ehkä kaksintaistelu tuolla kirkon takana?"

"Ei, kaunis kavaljeerini", Fink vastasi, "tiedättehän että olen vannonut luopuvani tuosta pahasta tavasta, sittekun pikku Lanzau ampui pistoolistani liipasimen. Juuri tätänykyä olen perin rauhallinen, kiusattu liikemies, toiminimen Fink ja Beckerin arvoisa vesa. Minä etsin todistajia panemaan nimensä asiakirjaan, jolla on tulinen kiiru. Löydänhän kyllä jostakin notaarin, mutta tavalliset valalliset todistajat ovat tänään sunnuntaina juosseet kaikki keilaradalle. Tekisitte ihmisystävällisen teon, jos auttaisitte minua tänä onnettomana iltapäivänä viettämään neljännestunnin ajan notaarin luona ja lopun iltaa italialaisessa viinituvassa."

Herrat olivat halusta valmiit auttamaan. Fink vei heidät tutun notaarin luo ja pyysi tätä molempain todistajain läsnäollessa kirjoittamaan luovutuskirjan, koska se oli jätettävä seuraavaan oikeuden istuntoon ja asia oli muutenkin perin tärkeä. Hän jätti virkamiehelle kunnianarvoisan näköisen englanninkielisen asiakirjan, jossa jonkin New Yorkin valtiossa olevan piirikunnan prokuraattori teki tiettäväksi, että herra Fritz von Fink oli Fowlingfloor nimisen maa-alueen, sekä maan ja mannun että sillä olevain rakennusten, puiden, vesistöjen ja kaikkien käyttömahdollisuuksien laillinen omistaja. Sitten hän selitti notaarille luovuttavansa kaikki asiakirjain mukaan hänelle kuuluvat omistusoikeudet herra Anton Wohlfartille, joka nykyisin oli T. O. Schröterin liikkeen palveluksessa. Kauppahinta oli täydelleen suoritettu. Vihdoin hän pyysi notaaria mitä hartaimmin valmistamaan luovutuskirjan heti paikalla ja muuten vaikenemaan visusti asiasta. Sen virkamies lupasikin, ja asiakirjan valmistuttua molemmat todistajat kirjoittivat nimensä alle. Poislähtiessä hän pyysi näitäkin, vakavammalla sävyllä kuin tavallisesti käyttämänsä, pitämään asiata salassa kaikilta ja ennen muuta herra Anton Wohlfartilta itseltään. Herrat lupasivat tietysti, mutta olivat sangen uteliaat kuulemaan asiasta lähempää, eikä herra von Zernitz malttanut olla huomauttamatta: "Toivon, hyvä Fink, ettette toki vielä tehnyt testamenttianne; siinä tapauksessa olisin ollut kiitollinen, jos olisin perinyt teidän pyssynne."

"Jos tahdotte ottaa pyssyn vastaan elävältä Finkiltä", vastasi tämä, "niin teette sen kautta hänet hyvin onnelliseksi."

"Hittoja kanss'!" huudahti hyväluontoinen luutnantti melkein säikähtyneenä, "tuotahan en toki tarkoittanut. Enkä tiedä edes, voinko hyvällä omallatunnolla ottaa tarjouksenne vastaan."

"Ottakaa vain keveällä mielellä", sanoi Fink ystävällisesti; "minä olen kyllästynyt koko putkeen, mutta olen mielissäni kun tiedän sen joutuvan hyviin käsiin."

"Se on kallisarvoinen lahja", mutisi luutnantti tuntien tunnonvaivoja.

"Se on vanha kapine", sanoi Fink, "ja huomenna te otatte sen minulta vastustelematta; tänään näet ette enää pääse minusta irti, sillä me menemme Feronille. Mutta mitä tuohon salaperäiseen tiluksenluovutukseen tulee, niin en siinä toimi vallan vapaaehtoisesti. Siihen liittyy näet eräänlainen valtiollinen salaisuus, jota en saa teille ilmaista jo senkään vuoksi, etten itsekään ole vielä oikein selvillä koko asiasta."

"Onko tuo luovuttamanne maatila suurikin?" tiedusteli herra von
Tönnchen.

"Maatila?" toisti Fink ja katseli taivaalle; "se ei ole lainkaan mikään maatila. Se on kappale tasankoa, vuoria ja laaksoja, vesiä ja metsiä, pikkuruinen palanen Amerikan mannerta. Ja onko tuo herra Wohlfartin tilus suuri? Mitä te oikeastaan sanotte suureksi? Mikä onkaan suurta tässä matoisessa maailmassa? Amerikassa maa-alan suuruutta mitataan toisenlaisella mittakaavalla kuin tässä poloisessa Saksan sopukassa. Omasta puolestani tuskin tullenen enää koskaan tilaisuuteen sanoa sellaista tilusta omakseni."

"Mutta kuka sitten tuo herra Wohlfart oikeastaan on?" kysyi luutnantti hänen toiselta sivultaan.

"Saatte kohta tutustua häneen lähemmin", Fink vastasi. "Hän on sangen siivo poikanen jostakin maaseudulta, ja hänen kohtalonsa on tavallansa peittynyt salaperäisyyden verhoon, josta hän tätänykyä ei itsekään tiedä vielä mitään eikä toistaiseksi saakaan tietää. Mutta riittää jo liikeasioista. Minulla on täksi talveksi ohjelmaa varattu teitäkin varten. Te olette tosin vanhoja syntisiä kumpikin, mutta silti teidän täytyy vielä kerran ottaa osaa tanssikurssiin."

Näin sanoen hän vei ystävänsä italialaiseen viinitupaan, missä Feroni otti syvin kumarruksin heidät vastaan, ja kohta olivat kaikki kolme syventyneet hartaihin tutkimuksiin Portugalin väkevien viinien oivallisuudesta.

* * * * *

Rouva von Baldereck oli kaikkein parhaimpien seurapiirien tukipylväitä; noiden piirien, jotka maa-aatelin pääkaupungissa elävät perheet ynnä moniaat korkea-arvoiset virkamiehet ja upseerit muodostivat. Oli vaikea sanoa, mitkä kyvyt ja avut olivat tämän arvonrouvan kohottaneet niin mahdikkaaseen asemaan; hän ei ollut erittäin ylhäissukuinen, ei liioin rikas, hienotapainen, henkevä eikä syvämietteinen, mutta kaikista näistä ominaisuuksista hänellä kuitenkin oli hiukkasen joka lajia. Yksityiselämässään hän oli mahdollisimman mukaan noudattanut terveitä periaatteita, ja hänellä oli tarpeeksi itsetuntoa, jotta ei koskaan käynyt tyrkyttäytymään paljonvaativaisten pariin.

Tämän pidättyväisyyden takia yleinen mielipide oli nostanut hänet johtavaan asemaan seuraelämässä. Hänellä oli sangen laaja tuttavapiiri, hän oli selvillä kaikista maalaisaateliston kihlauksista, naimakaupoista ja sukulaisuussuhteista, hän oli ensimmäisten joukossa pääkaupungin hienoston vieraskutsulistoilla ja vietti leskeksi jouduttuaan itse jokseenkin vaatimatonta elämää, jota sentään sulosti sulkahattuinen palvelija ja kaksi lihavaa vaunuhevosta. Rouva von Baldereck oli siis kaikin puolin mallikelpoinen vallasnainen, ja hän osasi arvostella henkilöitä ja tapahtumia tarkoin ylhäisön ennakkoluulojen mukaisesti; siksipä hänen arvosteluaan aina kuuttiinkin hartaalla mielenkiinnolla. Että hän sen lisäksi oli jokseenkin hyväluontoinen henkilö, sitä ei sama ylhäisö arvatenkaan arvioinut yhtä mainehikkaaksi ominaisuudeksi kuin se vanha tuomion enkeli, joka taivaassa pitää kirjaa ihmisten hyvistä ja pahoista teoista ja joka sivumennen sanoen taivaallista liiketointansa harjoittaessaan ei kirjoita pääkirjansa yläreunaan maallisia nimityksiä "vastattavaa" ja "vastaavaa", vaan "lampaat" ja "vuohet" ja vie lampaat tulopuolelle ja vuohet työntää menojen sivulle. — Rouva von Baldereckillä oli nuori tytär, joka lupasi kehittyä hyvin hänen itsensä näköiseksi, ja hänellä oli asuttavana erään talon ensi kerroksessa sarja isoja huoneita, joissa vuosien mittaan esitettiin draamallisia kuvaelmia ja eläviä kuvia. ["Tableaux vivants", mykkiä kuvaelmia, joissa esiintyjät puvuillaan muodostavat jonkin tunnetun lauseen yksityiset sanat tahi sanan eri kirjaimet. Siis ei tässä tarkoiteta mitään kinematograafiesityksiä, jollaisia 1830-luvulla ei tunnettukaan.]

Tämä vaikutusvaltainen rouva istui juuri ja piti tärkeätä neuvottelua ompelijattarensa kanssa, pohtien kuinka syvä kaulantien uurroksen piti olla, jotta hänen tyttärensä moitteeton povi esiytyisi parhaassa valossa, silti herättämättä yleistä pahennusta alkavilla tanssitunneilla, kun palvelija ilmoitti hänen lemmikkinsä Finkin tulleen tervehdyskäynnille. Kiireesti jalo rouva työnsi tyttärensä, ompelijattaren ja puolivalmiit puvut syrjään ja ilmestyi vastaanottohuoneeseen hyväluontoisena kuin ainakin perheenemäntä, joka tietää, ettei nuorten kavaljeerien harras palvonta enää paljonkaan kohdistu hänen persoonallisiin suloihinsa.

Puheltuaan johdannoksi viimeisestä iltaseurasta ja kreivitär Pontakin pitkistä irtokiharoista sanoi Fink, potkien samalla jakkaraa, jota päällysti talon neidin koruompelema nukkainen villakoiran kuva: "Olen suorittanut teidän minulle uskoman tehtävän, arvoisa lady, ja hankkinut teille ainakin kolme herraa."

"Keitä ne ovat?" kysyi talon rouva jännitettynä, unohtaen koruommellun villakoiran kärsimykset ja vetäen tuolinsa lähemmäksi uskottua perheenystävää.

"Ensiksikin luutnantti von Zernitz", sanoi Fink.

"Hän on hyvä saalis", huudahti armollinen rouva ilahtuneena, sillä luutnantti oli henkevän upseerin maineessa, hän kun näet sepitti sieviä runonpätkiä neitosten muistikirjoihin, oli verraton keksimään elävien kuvien aiheita, ja epäiltiinpä hänen kerran kirjoittaneen jonkinlaisen novellinkin johonkin muistikirjaan. "Herra von Zernitz on perin miellyttävä seuramies."

"Niin kyllä", sanoi Fink, "mutta portviiniä hän ei pysty kestämään.
Toinen on herra von Tönnchen."

"Tönnchenit ovat vanhaa sukua", huomautti rouva; mutta lisäsi sitten hiukan hätäisesti: "eikö hän ole jokseenkin hurjatapainen?"

"Herra varjelkoon!" sanoi Fink; "hänen perheessään on aina eletty varmojen periaatteiden mukaan; hän ei ole lainkaan hurja, vaikka hänellä on se ominaisuus, että välistä saa toiset hurjiksi."

"Entä kolmas?" tiedusti rouva.

"Kolmas", sanoi Fink, "on eräs herra Wohlfart."

"Wohlfart?" toisti armollinen rouva oudoksuen ja katsahti levottomasti vieraaseensa; "sen nimistä perhettä en tunne."

"Se on hyvinkin mahdollista", vastasi Fink kylmäverisesti; "on siksi paljon ihmisiä, joilla on joko liiankin hyvin tunnettu tai liian vähän tunnettu nimi, ettei kaikista voikaan olla selvillä. Herra Wohlfart tuli tänne jokunen vuosi sitten maaseudulta oppiakseen omien havaintojensa perusteella kauppatoimen salaisuuksia. Hän työskentelee kauppias Schröterin konttorissa, aivan niinkuin minä itsekin."

"Mutta, rakas Fink!" huudahti vallasrouva nuhtelevasti.

Fink ei siitä häiriytynyt, vaan heittäytyi takakenoon nojatuolissaan ja rupesi tutkistelemaan katon koristemaalauksia. "Herra Wohlfart on sangen merkillinen ja mielenkiintoinen veitikka. Hänen elämänkohtalonsa vaatii aivan erityisen selityksensä. Itsessään hän on vaatimattomin ja kunnollisin nuorukainen mitä koskaan olen tuntenut, ja kotoisin eräästä tämän maakunnan syrjäisimmästä sopukasta, missä hänen isä vainajansa oli jossain virassa. Mutta hänen syntymäänsä ja elämänkohtaloaan verhoo salaperäisyys, josta hän ei edes itsekään tiedä vielä mitään."

"No mutta älkäähän, herra von Fink!" huudahti talonrouva perin uteliaana.

Fink kurkisteli edelleen innokkaasti kattomaalauksen kiemuroita ja jatkoi häiriytymättä: "Hänestä on juuri äskettäin tullut suuren maa-alueen omistaja Amerikassa, kauppakirjat ovat käyneet minun käsieni lävitse, ja meidän kesken sanoen hänellä ei ole itsellään aavistustakaan omistusoikeudestaan, jonka täytyy toistaiseksi edelleenkin pysyä häneltä salassa. — Tunsitteko te aikoinanne suurherttua vainajata, täällä lähellä päin?" Fink viittasi merkitsevästi kädellään johonkin umpimähkäiseen ilmansuuntaan.

"En — mitä hänestä?" sanoi armollinen rouva ylen uteliaana.

"Olen kuullut joidenkin väittävän", jatkoi Fink salamyhkäisesti tarinaansa, "että Anton Wohlfart on aivan hänen näköisensä. Mitä teille nyt sanon, on muuten meidänkeskinen salaisuus; ystäväni on vallan tietämätön kaikista noista suhteista, jotka kuitenkin mahdollisesti voivat ratkaista koko hänen tulevaisuutensa. Tunnettua on vain se tosiasia, että keisari vainaja viimeisellä matkallaan maakunnassa viivähti Ostraussa ja piti paikkakunnan pastorin kanssa hyvän aikaa hiljaista ja tärkeätä keskustelua."

Viime väite oli pääasiassa todenperäinen, sillä Anton oli kertonut jotain sellaista äskettäin jokeylle lapsuudenmuistona. Hän oli vielä lisännyt, että hänen kotikaupunkinsa pastori oli viimeisessä suuressa sodassa toiminut sotapappina, ja että keisari oli häneltä kysynyt: "Oletteko palvellut sotaväessä?" ja hetken perästä: "Missä armeijaosastossa?"

Fink ei pitänyt tarpeellisena selostaa tuota pikkutapausta niin seikkaperäisesti. Mutta rouva von Baldereckin olivat nämä petolliset viittailut saattaneet siksi uteliaaseen sieluntilaan, että hän sanoi kernaasti vastaanottavansa herra Wohlfartin talonsa vieraaksi.

"Ja vielä muuan pyyntö", sanoi Fink ja nousi tuolistaan; "mitä nyt olen teille kertonut ystävästäni, kaikkein laupiain hengetär" — laupias hengetär painoi yli seitsemän leiviskää — "sen antakaa pysyä meidänkeskisenä salaisuutena. Teidän arkatuntoisuudellenne rohkenin uskoa, mitä vieraasta suusta kuullessani pitäisin loukkauksena sekä itseäni että herra Wohlfartia kohtaan." Hän lausui tuon nimen niin ivallisesti että kunnon rouva rupesi epäilemään, että tuon salaperäisen, kauppakonttorissa piileskelevän herran täytyi olla jokin Aleuttien tai Kurili-saarten prinssi tai jokin muu erinomainen arvohenkilö.

"Mutta kuinka minun pitää", hän kysyi hyvästellessä, "esittää tuo herra tuttavillemme?"

"Ainoastaan minun parhaana ystävänäni. Minä menen hänestä joka suhteessa takuuseen ja olen vakuutettu siitä, että seurapiirimme itse niittää suurimman voiton, kun se ottaa tuon herran avosylin vastaan."

Kadulle tultuaan Fink mutisi itsekseen sangen ilkeämielisesti: "Tuo eukkopaha naukkasi kuin lihava lahna minun syöttini ja sukelsi takapuoltaan myöten valheisiini. Pelkkänä rehellisten ihmisten lapsena tuo poika parka olisi saanut heidän puoleltaan vain halveksimista osakseen. Nyt he kuvittelevat tietävänsä että jokin vieras ruhtinas, jollaisen edessä he kunniakseen matelisivat, seuraa pojan kohtaloa mielenkiinnolla. Nyt he tulevat hänelle osottamaan kohteliaisuutta, joka varmastikin hurmaa pienokaisen. Enpä olisi uskonut, että tuosta Long Islandin rannalla olevasta hiekkakuopasta ja sillä olevasta linnustushökkelistä olisi ikinä tullut minulle sellaista hupia."

Finkin sirottelema siemen oli langennut otolliseen maaperään. Älykkäänä naisena oli rouva von Baldereckilla tanssituntien ohella omia pieniä yksityisetujakin valvottavana. Olihan hän ennen kaikkea äiti, ja tässä ominaisuudessa hän oli tähdännyt haukankatseensa ei sen vähempään sulhaskokelaaseen kuin Finkiin itseensä. Hänen tyttärensä oli viisitoistavuotias, ja Finkillä oli kaikki ne hyvät avut, jotka äidin mielestä tarvittiin takaamaan hänen tyttärensä vastaisen onnen. Pitkästä kokemuksestaan hän tiesi, että tuollaiset tanssitunnit tarjosivat erinomaista tilaisuutta aivan nuorille neitosille näyttämään sulonsa ja hyvät avunsa parhaassa valossa kokeneille ja hiukan jo veltostuneille herroille; päävaikeutena vain oli saada sellaisia herroja mukaan moisiin viattomiin huvitilaisuuksiin. Hellän äidin sydäntä oli kiusannut se aivan luonnollinen pelko, ettei Finkilläkään olisi halua ottaa osaa tanssitunteihin; mutta hänen suureksi hämmästyksekseen tämä nuori herra oli jokseenkin kaunopuheisesti vakuuttanut, että hän halusta tanssi vaikka koko talven hänen talossaan, olipa hän asettanut nimenomaiseksi ehdoksi, että neiti Eugenie ottaisi hänet enimmän suosituksi tanssitoverikseen. Ja juuri tästä syystä oli voitonriemuisella äidillä ollutkin niin suurta huolta tyttärensä tanssipuvuista, kun Fink saapui suosittamaan hänelle Antonia. Ehkäpä rouva von Baldereck olisi ilman noita salamyhkäisiä viittailujakin antanut perään ja hyväksynyt tuon konttoriorjan tanssitunneilleen, mutta joka tapauksessa ne olivat hänelle tervetulleet. Tosin Finkin olemus ja puhetapa olivat aina sellaiset, ettei häneen koskaan voinut oikein turvallisesti luottaa; mutta kelpo rouvan äidinrakkaus oli kyllin voimakas voittamaan hänessä syntyneet hienoset epäilyt. Hän kiiruhti tuttaviin perheisiin kertomaan, mitä lupaavia herroja oli tiedossa tanssituntien kavaljeereiksi, eikä hän tällöin tietenkään unohtanut koristella salamyhkäisin viittauksin herra Wohlfartin merkillistä elämänkohtaloa. Kun sekin vähä, mitä hän siitä tiesi tai suvaitsi kertoa, sai tukea kahden hyvintunnetun ja luotettavan herran yhtä salamyhkäisistä viittailuista, juurtui kertojattareen itseensä ja hänen kuulijoihinsa varmaksi vakaumukseksi usko tarinan todenperäisyyteen. Niinpä kävikin ylhäisessä seuramaailmassa jo muutaman päivän kuluttua hälinä ja kuiskailu, että rouva von Baldereckin tanssikurssiin tuli ottamaan osaa eräs porvarillinen herra, jota suunnattomat rikkaudet odottivat ja jolle Venäjän keisari oli Amerikassa ostanut äärettömiä maa-alueita.

* * * * *

Moniaita päiviä myöhemmin Fink johdatti Antonin armollisen rouvan perheeseen, ja oli sankarimme tällöin puettu uuden uutukaiseen hännystakkiin ja moitteettomiin kiiltohansikkaihin — poloinen uhrilammas, jonka sielunrauhaa salaperäiset voimat uhkasivat käydä tuhoamaan. Ne vaanivat häntä vastassa armollisen rouvan eteisessä ja portaissa, ja jo ulkokynnyksellä ne kävivät sellaisella vimmalla Anton paran kimppuun, että hän tunsi henkensä läkähtyvän. Niitä väijyi neliskulmaisessa kattolampussa, joka heilui eteisenkatosta, ja työnsivät porraskaiteiden koloista kielensä esiin ilkeästi irvistellen. Fink huomasi mielipahakseen, kuinka hänen uhrinsa poskille lennähti ahdistuksen tuskallinen ruusunväri, ja hän supatti hänelle äkäisesti korvaan: "Uskallappa vain käydä punaiseksi noiden ihmisten edessä!" — heitti sitten huolettomasti päällystakkinsa vastaanrientävän palvelijan käsivarrelle ja saattoi ystävänsä armollisen rouvan kasvojen eteen. Vallasrouva todella olikin, kuten Fink oli ennustanut, sulaa suopeutta sankariamme kohtaan. Uteliaasti ja tuntien jonkinlaista inhimillistä osanottoa hän katseli sievännäköistä ujoa nuorukaista, joka niin vilpittömin kasvoin seisoi hänen edessään ja näytti ylen taipuvaiselta alistumaan hänen lumoihinsa.

Anton sanoi syvään kumartaen: "Ainoastaan ystäväni mitä varmimmin vakuutettua, että te, armollinen rouva, ette tule närkästymään, olen rohjennut tulla persoonallisesti osottamaan teille syvää kunnioitustani." Ja armollinen rouva hymyili laupiaasti — tahi tuon kelvottoman Finkin sanoja käyttääksemme: irvisteli niin vietävästi — ja vastasi: "Herra von Fink on antanut meille aihetta toivoa, että teistä tulee tämän talven kuluessa säännöllinen vieras pieniin tanssiharjoituksiimme."

Tällöin Anton ei voinut pidättyä punastumasta, näyttämästä ylen onnelliselta ja vakuuttamasta: "Mielihalulla ottaisin niihin osaa, jos vain voisin olla varma siitä, että muut vieraanne eivät tule paheksumaan läsnäoloani."

Kun tämä synkeä epäilys oli innolla torjuttu, saapui neiti Eugenie huoneeseen, Anton esiteltiin hänellekin ja sai osakseen sellaisen nenäkkään niiauksen, jolla viisitoistavuotiaiden neitosten on tapana tervehtiä vieraita herroja, ja poistui sitten neljännestunnin kuluttua, aivan ihastuneena vallasperheen suopeuteen, saattajansa kanssa talosta. Tuo viaton poika parka tarttui ylen tyytyväisenä ystävänsä kainaloon ja vakuutti hänelle kadulle tultua: "Enpä olisi uskonutkaan, että ylimysten kanssa on niin helppo seurustella."

Fink mutisi jotakin, jonka voi yhtä hyvin käsittää tuon väitteen myöntämiseksi kuin kieltämiseksikin, ja sanoi sitten: "Ylipäätään olen sinuun tyytyväinen, Anton. Uudesta hännystakistasi huolimatta sinä istuit siellä kuin mikäkin alaston pikku enkeli läpikuultavassa batistikoltissaan. Mutta tuo läpikuultavaisuus ei sinua puekaan vallan kehnosti. Ainoastaan tuosta kirotusta punastumisesta sinun täytyy tänä talvena vieraantua; kun leuan alla on musta kravatti, niin se käy juuri päinsä, mutta valkean kaulaliinan kera se on aivan sietämätöntä. Näytät silloin aivan joltakin kaatumatautiselta lemmenjumalalta."

Rouva von Baldereckista sen sijaan salaperäisen nuorukaisen ujo vaatimattomuus tuntui todella liikuttavalta, ja kun hänen tyttärensä sanoi hänelle varman vakaumuksen rintaäänellä: "Fink on kerrassaan toisenlainen mies ja miellyttää minua paljon paremmin", pudisti äiti päätään ja virkkoi hymyillen: "Sitä sinä et vielä ymmärrä, lapseni; tuon vieraan herran käytöksessä ja eleissä on aatelia ja luonnollista suloa, joka on kerrassaan hurmaava."

* * * * *

Se suuri päivä, jolloin tanssikoulu piti juhlallisesti avattaman, oli vihdoinkin koittanut. Nopeasti Anton konttoriajan päätyttyä pukeusi juhlatamineihinsa ja kävi sitten Finkin huoneeseen tätä noutamaan. Suojelija tarkasteli arvostelevin katsein suojattinsa asua. "Näytähän minulle nenäliinasi", hän sanoi lyhyesti. "Mitä, kirjava silkkiliinako? Ettet häpeä! Tässä saat yhden omistani. Vala siihen vähän hajuvettä. Entä missä ovat hansikkaasi?"

Tällaisin opettavin puhein hän saattoi ystävänsä paroonittaren juhlallisesti valaistuun taloon.

Antonin astuessa takarakennuksen portaita alas avautui herra Jordanin ovi, ja herra Specht kurotti pitkän kaulansa siitä tähystelläkseen menijöitä mitä kalva vimman uteliaisuuden vaivaamana.

"Menee se kun meneekin!" huusi hän sitten olkansa yli huoneeseen.
"Tämähän on aivan kuulumatonta. Mitään sellaista ei ole tapahtunut
maailman luomisesta lähtien. Siellähän on koolla pelkkiä aatelisia.
Syntyypä tästä kaunis keitos."

"No, entä mikä on mennessä, koskapa hänet kerran on kutsuttu?" virkkoi hyväluontoinen herra Jordan vastaukseksi toverin hirmustuneisiin huudahduksiin. Eikä kukaan muukaan voinut panna vastaan; ainoastaan herra Pix ärähti sohvasta tuikeasti: "Mutta minun mieleeni ei lainkaan ole, että hän vastaanottaa sellaisen kutsun. Hän kuulun konttoriimme eikä minnekään muualle. Mitään hyvää hän ei ainakaan opi noiden isoisten herrastelijoiden parissa. Korkeintaan työntämään lasipalasen silmännurkkaansa ja makostelemaan neitosia, ja sekään ei vielä ole pahinta."

"Tuollaisissa tanssiseuroissa kuulutaan pidettävän kummaa elämää", tiesi Specht kertoa. "Kaikenlaista rivoilua, rakkausjuttuja ja kaksintaisteluja jok'ainut jumalanpäivä. Saattepa nähdä hänen jonakin aamuna lähtevän ulos pistoolipari kainalossa, ja miten hänet sitten kotiin tuodaan, sitä en mene sanomaankaan. Ei vain omilla jaloillaan, se on varma!"

"Taaskin hullutuksia", vastasi Pix ärtyneesti. "Ei siellä riidellä sen pahemmin kuin muuallakaan, tiedän mä."

"Ja ranskaakin hänen täytyy siellä solkata", jatkoi Specht häiriytymättä.

"Ja miksi ei ryssääkin?" tokasi Pix.

Tästä aiheutui herrain Pixin ja Spechtin kesken kiivas kina sen tärkeän seikan johdosta, millä kielellä rouva von Baldereckin salongissa ajatuksia mahdettiin tulkita. Mutta siitä olivat kaikki toverit yksimielisiä, että osanotto tamssitunteihin tiesi Wohlfartille sanomatonta turmiota ja koko inhimilliselle yhteiskuntajärjestykselle pahaa häiriötä.

* * * * *

"Hän on mennyt sinne!" huudahti täti, palatessaan palvelijan saattamana eräästä kokouksesta.

"Se on taaskin hänen ystävänsä Finkin vehkeitä", huomautti talonisäntä.

Sabine loi silmänsä sylissään olevaan käsityöhön.

"Minulle on mieleen", hän sanoi vihdoin, "että Fink käyttää vaikutusvaltaansa tuottaakseen ystävälleen hupia. Hän ei itse tanssi mielellään, ja osanotto tuohon tanssiseuraan on hänelle pikemminkin persoonallinen uhraus kuin mikään ilon aihe." Veli katsahti tutkivasti sisareensa ja nyökkäsi hänelle sanattomasti. "Ja kuinka mielelläni suonkaan Wohlfartille sen edun, että hän joutuu ihmisten seuraan! Hän on enemmän kotona kuin ketkään toiset herrat. Melkein joka ilta maatapannessani näen lampun paistavan hänen huoneestaan. Toisilla on täällä sukulaisia tai hyviä ystäviä, ainoastaan hän on aivan yksin, hänellä ei ole muita tuttavia kuin mitä tässä talossa asuu. Sellainen elämä käy tukalaksi koko vuoden mittaan."

"Hän on tähän asti kestänyt sen kunnollisesti", sanoi johtaja; "saammehan nähdä, kuinka kauan sitä jatkuu."

"Mutta kuinka on mahdollista, että hän juuri tuohon seuraan…" huudahti täti. "Ajatelkaahan toki, että tuo rouva von Baldereck…"

Sabine naputti sormustimellaan pöydänlevyyn. "Fink on häntä suosittanut heille", hän sanoi, "ja minusta se oli kiltisti tehty hänen puoleltaan. Siitä kiitokseksi hänen pitää huomenna saada päivälliseksi mieliruokaansa, rypistelköön herra veljeni otsaansa kuinka paljon tahtoo."

"Siis kinkkua viinikastikkeen kera", huudahti täti. "Mutta ajatelkaahan, kuinka Wohlfart voisi viihtyä siellä kaikkien noiden vormuherrojen parissa? Ja kuinka hän selviytyy kaikista noista hienoista elostelijoista? Eihän hän voi elää heidän tavallaan. Siihen tarvitaan vähintäin paksu kukkaro."

"Antakaamme hänen itsensä huolehtia siitä", sanoi Sabine hilpeästi.
"Meidän ei sentakia tarvitse hankkia itsellemme harmaita karvoja."

* * * * *

"Hän on mennyt", virkkoi Karl illalla isälleen. "Pienet kiiltonahkakengät hänellä oli jalassa, minä kävin itse ne noutamassa. Herra Fink kielsi hänen vetämästä muunlaisia kenkiä jalkaansa. Ja uusi hattu, ja kaikki uuden uutukaista kiireestä kantapäihin asti. Sellaiselta siis pitää näyttää, kun menee tanssimaan ylhäisten kanssa."

"Sinäkin kai tahtoisit mielelläsi mennä tanssimaan?" kysyi isä.

"Enkä", sanoi Karl; "mutta kernaasti tahtoisin kerran nähdä, miten tuollaisissa tansseissa eletään."

"Katsele 'Sinisen kuun' ravintolan tanssisaliin tässä lähellä, siellä näet samanlaista jytkytystä joka sunnuntai. Ei se käy toisella tapaa ylhäistenkään saleissa, paitsi että siellä on herroilla hansikkaat käsissä ja että he pitelevät tanssitettaviaan vähän varovaisemmin vyötäröiltä."

"No, huomenna mahtaa hänen vaatteissaan olla viljalta tomua minun harjattavakseni", sanoi Karl.

"Tomuista huvittelua se tosiaan onkin", nyökkäsi jättiläinen. "Siinä pyörähdellään ympäri, siinä hypitään, käännytään ensin toiselle puolelle, sitten toiselle ja laukataan taas eteenpäin. Jokainen koettaa kohottaa itsensä ylös lattiasta, mikä on mahdotonta. Sitten hiostutaan, ryypätään lasi punssia tai parikin, ja lopuksi tanssitaan suukkospoloneesi. Jos tahtoo päästä naimisiin, niin on tuo urakka tarpeen. Mutta niin pitkälle sinä et ole vielä ehtinyt, saat vielä odottaa monet vuodet."

"Mutta eihän herra Wohlfartkaan ole niin pitkällä", vastasi Karl. "Olisipa tosiaan kaunis juttu, jos hän huomenna naisi jonkun ylhäisen neidin, jolla on pari harmaita vaunuhevosia ja niillä hopeasilaiset valjaat!"

"Niin, sitä seikkaa ei käy auttaminen", sanoi isä päätään pudistellen; "tanssilla se alkaa, häihin se loppuu. Niin ohraisesti kävi minullekin."

"Sitäpä olisin tahtonut olla näkemässä", tokasi Karl. "Ohoo"; huudahti jättiläinen, "olen sitä minäkin aikanani pyörinyt kuin mikäkin hyrrä, valssia, hyppyvalssia, ryssänvalssia ja mitä hyvänsä, ja vaarinpolskassa minulla ei ollut vertaistani."

Karl silmäili isäänsä epäluuloisesti. "Niin, usko pois", jatkoi isä muistojensa lämmittämänä, "kun alla on tukeva permanto ja mukana hyviä tovereita, niin on se koko mieluista työtä. — Kerran oli porvarisyhdistyksellä isot tanssiaiset, minutkin sinne kutsuttiin ja tämä meidän Wilhelm, joka silloin vielä oli heiveröinen pojankelttu. Muistan sen päivän kuin olisi se ollut vasta tänään, minulla oli ylläni kiiltonappinen sininen takki, ja minä seisoin keskellä salia ja katselin muuta joukkoa, joka pyöri ympärilläni. Silloin iski silmäni äitiisi — ah, mikä sievä pikku olento hän olikaan, istui seinävierellä kuin mikäkin nukke; hänen rinnallaan istui hänen isäpappansa, lukkoseppä. 'Hyvää iltaa, Hans', luikkasi lukkoseppä minulle, 'oletkos sinäkin täällä?'"

"'Siltäpä näyttää, kuoma', minä vastasin ja kävin lähemmäksi, ja mitä pitempään tuota nukkea silmäilin, sitä enemmän hän oli mieleeni. 'Tämä on tyttäreni', sanoi lukkoseppä, 'etkös enää tyttöriepua muistakaan? Hän on ollut kaksi vuotta maalla tätinsä luona'. — 'Kuinka sieväksi hän on tullutkaan!' minä sanoin, 'niinhän hän on pyöreä ja hoikkanen kuin olisi sorvattu.' Pikkuruinen kävi aivan punaiseksi ja minäkin aloin syttyä tuleen 'No, mitäpäs siinä haikailet', sanoi lukkoseppä, 'jos tahdot tanssia hänen kanssaan, niin käy kiinni! Älä vain pusertele häntä liian kovasti'. — 'Hienosestaan vain', minä sanoin ja vein tyttösen tanssiin. Kyllä me mahdoimme näyttää toistemme vastakohdilta, tuo ruusunnuppu ja minä, ja arvelenpa ihmisten nauraneen meille."

"Sitä sinun ei olisi pitänyt sietää", huudahti Karl, joka oli istahtanut isäänsä vastapäätä ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

"Eivät ne sillä mitään pahaa tarkoittaneet", sanoi isä leppyisästi, "ja äitisi myönsikin minulle ensimmäisten tanssien jälkeen, ettei hän yhtään välittänyt vaikka toiset nauroivatkin. Niin, ja hän sitten sanoi, että minun kanssani kävi hyvästi tanssiminen. Tietysti minä tanssin hänen kanssaan koko illan, yksinomaan hänen kanssaan. Ja viimeisen tanssin jälkeen yritti vielä tulla riitaakin minun ja Wilhelmin kesken; sillä nähdessään minun aina tanssivan saman tytön kanssa tahtoi hänkin saada vuoronsa, ja nähdessään että minä tyttöstä mielistelin ja pyörin hänen ympärillään, raavin jalkaa ja pörrötin tukkaani ja ostinpa pihalla kukkaismyyjättäreltä kimpun hänelle ja toisen itselleni, lähti Wilhelmkin ottamaan kaksi kimppua ja alkoi sitten kotkottaa tytön korviin kuin ukkoteiri, kunnes viimein nykäisin hänet syrjään ja sanoin hänelle: 'Kuuleppas, Wilhelm, jokaiseen vankkuriin ja jokaiseen tynnöriin ja laatikkoon, jolle olen käteni laskenut, saat sinäkin laskea kätesi, mutta tähän lukkosepän tyttäreen älä ryhdy!' — 'Ka, miksikä en?' hän kysyi. 'Siksi', minä sanoin, 'että me olemme ystävykset, Wilhelm, enkä tahtoisi käydä sinua pelmuuttamaan tässä kaikkien ihmisten nähden.' — 'Tiedätkös mitä', hän sanoi, 'taidatpa olla mustankipeä.' Silloin älysin itsekin, mitenkä minun laitani oli. Siitä päivästä lahtien olin pihkaantunut. Saat sinäkin kerran kokea, minkälaiseksi se ihmisen tekee. Siitä käy rauhattomaksi, ja kaikki asiat alkaa mennä rempalleen, ja veri tulistuu, ja tekee mieli laulaa, kirjeitäkin silloin mies riittailee ja ostaa itselleen uuden takin. Niin käy jokaiselle, ja sain sitä minäkin kokea. Kuusi viikkoa kesti sellaista menoa, ja sitten tuli häät. Ja ukkovaarisi piti päälle, että kaikki lastaajat kutsuttiin niihin vieraiksi. Ja aattoiltana me lastaajat tanssimme keskenämme keilakatriljin, ja minä olin keilakuningas. Kylläpä silloin koko talo tärähteli, mutta muuta vahinkoa ei toki tapahtunut kuin että kattokruunu putosi alas ja särkyi."

"Vie sun tulimmainen!" huudahti Karl, "sitäpä iloa minunkin olisi pitänyt olla näkemässä. Vahinko etten ollut mukana."

"Sinä törkeäsuinen peukaloinen", torui isä, "kuinka sinä olisit voinut olla mukana, eihän sinua silloin vielä edes ajateltu olevaksi. Ei tietenkään, kaikkihan oli vasta valmistelua sinun maailmaan tullaksesi."

"Kunhan Wohlfart ei vain tulisi liian myöhään kotia", sanoi Karl, "sitä herra Schröter ei voi suvaita."

* * * * *

Tällävälin avasi palvelija pariovet rouva von Baldereckin salonkiin, ja Fink ja Anton näkivät vastassaan jonon kirkkaasti valaistuja huoneita, joissa liikkui suuri joukko komeapukuisia vallasnaisia ja hienoja herroja teetä juoden, soristen ja siipiään lyöden. Nuorten neitosten äidit ja omaiset oli kutsuttu mukaan avajaisiin. Fink supatti vielä kerran ystävänsä korvaan: "Koeta olla vain niin häpeemätön kuin osaat, muuta sinun ei tarvitse", — ja vei vastaanhangottelemattoman uhrinsa talon emännän eteen.

Anton sai suosiollisen vastaanoton, teki syvän kumarruksen eikä hädissään huomannut, kuinka koko seurueen silmät olivat todella hävyttömän uteliaina kiinnittyneet häneen. "Minä esittelen teidät kreivitär Pontakille", sanoi ystävällinen emäntä ja vei turvattinsa — joka haukkoi henkeään — erään iältään epämääräisen, pitkän ja luisevan rouvan jalkojen juureen, jolla oli arvosijansa jonkinlaisella korokkeella ja ympärillään hoviseurue. "Betty rakas, tässä on herra Wohlfart." Anton ennätti tuona tuskanhetkenä panna merkille, että rakkaalla Bettyllä oli pitkä pergamenttinenä, sangen vähän huulia ja kerrassaan luotaantorjuvat kasvonpiirteet; hän tunsi kahden terävän, katseen pistelevän hänen kasvojaan kuin parin linnunnokkia, ja hän kumarsi päänsä syvään puolittain tervehdykseksi, puolittain kiinnijoutuneen sotavangin alistumismerkiksi. Kreivitär istui jäykkänä kuin kynttilä tervehtimismenojen ajan ja kysyi ylhäisen välinpitämättömästi: "Oletteko herra von Finkin ystävä?"

"Kuten suvaitsette, armollinen kreivitär", sopersi sankarimme.

"Te olette vast'ikään tullut pääkaupunkiin, eikö niin?" jatkoi arvon rouva kuulusteluaan. Kaikki keskustelu lähettyvillä taukosi, ja enemmän kuin kaksikymmentä silmää kävi pistelemään Anton parkaa.

"Olen täällä ollut jo moniaita vuosia", tämä vastasi. "Olette kukaties ulkomaalainen?" jatkoi rakas Betty miellyttävää keskustelua.

"Olen syntynyt ja kasvanut tässä maakunnassa."

"Vai niin?" kuului jäätävä huomautus vallasnaisen ohuilta huulilta.
"Ja missä sitten?"

"Ostraussa," vastasi Anton, kohottaen päänsä nopeasti pystyyn. Kuulustelu rupesi häntä vaivaamaan, vaikkei hän itsekään tiennyt minkävuoksi, ja hänen ujoutensa vaihtui yltyvään äkeyteen.

"Ystäväni, ylevä herratar, on puolittain slaavilainen", sanoi Fink, joka oikeaan aikaan ennätti väliin, "vaikkapa hän itse paneekin kiihkeästi vastaan, jos hänen saksalaista syntyperäänsä kuka epäilee. Siksipä hänellä onkin toivo kehittyä kerran kunnon englantilaiseksi. Tänä silmänräpäyksenä hänen mielihalunsa on sama kuin minunkin: että löytäisimme armon teidän kasvojenne edessä. Minä suositan hänet teidän lempeämielisyytenne esineeksi; olette juuri antanut loistavan todisteen kyvystänne tutkia vieraitten ihmisten luonnonlaatua; suvaitkaa nyt näyttää ystävälleni sitä luonteenne puolta, jota me kaikki teissä niin ihailemme: lempeää sääliänne toisten vajavaisuuksille." — Muut naiset hymyilivät, jotkut herroista kääntyivät poispäin salatakseen naurunsa, ja rakas Betty istui höyhenet pörhössä kuin petolinnulla, jolta vielä isompi petolintu on karkoittanut saaliin.

Anton kiirehti pelastautumaan tästä pelottavasta piiristä, pääsi pujahtamaan syrjäiseen nurkkaan ja ajatteli saavuttaa mielenrauhansa katselemalla levollisesti lattialla liikkuvaa seuraa. Silloin iski batistihuivi häntä keveästi käsivarteen ja terhakka tytönääni kysyi: "Herra Wohlfart, ettekö enää tunne vanhoja ystäviänne? Jo toisen kerran saan ensiksi tervehtiä teitä."

Anton käännähti sukkelaan sivulle päin. Hänen edessään seisoi korkeakasvuinen solakka tyttö, jolla oli vaalea tukka ja suuret syvänsiniset silmät ja joka katseli häntä hymyillen kasvoihin. Niin ilmeinen oli Antonin ihastus, että Lenore ei voinut pidättyä nyökkäämästä hänelle ystävällisesti ja sanomasta: "Olen iloinen kun tekin olette täällä. Herrat ovat kaikki minulle umpi outoja. Mutta kuinka te olette tänne joutunut?"

Anton selitti tulonsa aiheen, mutta hänen oli vaikea saada sanoja suustaan, niin hurmautunut hän oli nähdessään äkkiarvaamatta edessään neitosen, joka vuosikausia oli — itse siitä mitään tietämättä — hallinnut yksinvaltiaana herrattarena hänen yliskamarissaan. Kuinka tuo nuppu olikaan viime aikana kehkeytynyt isoksi, kauniiksi, täyteläiseksi ruusuksi! Entä tuo lumivalkea puku ja tukassa leijaileva seppele kukista, joiden vertaa ei oltu koskaan vielä nähty! Kirkkaasti säteilivät silmät noista ihastuttavista kasvoista, ja ryhti hänellä oli kuin ruhtinattarella.

Nopeasti olivat molemmat syventyneet innokkaaseen haasteluun; kolmannen kerran he tosin vasta sattuivat yhteen, mutta heillä oli toisilleen niin paljon kertomista, kuin olisivat he vuosikausia eläneet yksissä.

"Me tanssimme tänään aivan niinkuin meitä haluttaa, emmekä välitä yhtään tanssimestarista", sanoi neitonen viimein. "Se vasta onkin minun mieleeni. — Te ette saa tätä kauempaa puhella yksistään minun kanssani, vaan käykää pitämään seuraa toisillekin naisille. Minä menen nyt äitini pariin. Kun soitto alkaa, niin tulkaa minun luokseni, minä esitän teidät äidilleni."

Hän nyökkäsi armollisesti nuorelle miehelle ja asteli majesteetillisesti salin poikki liittyäkseen erääseen naisryhmään.

Nyt oli Anton karaistu kaikkia seuraelämän tarjoamia kammottavia äkkiyllätyksiä vastaan, hänen hämminkinsä oli haihtunut, ja miellyttävä viihdykkäisyyden tunne täytti hänen sielunsa. Mitä mahtoivatkaan hänelle enää nuo vaaleapukuiset, kirjavanauhaiset naishahmot, jotka hyppivät tai seisoivat hänen ympärillään? Hän välitti niistä yhtä vähän kuin varpusparvesta tai kedonruohosta. Hän etsi sukkelaan Finkin käsiinsä ja antoi tämän esitellä hänet kymmenkunnalle herralle, saamatta muistiinsa ainoankaan nimeä. Sitten hän pyysi Finkiä viipymättä esittelemään hänet joillekin nuorille neitosillekin.

"Oletko jo puhutellut talon tytärtä?" kysyi ystävä. "Enkä ole", vastasi Anton huolettomasti. "Sitten joutuin hänen puheilleen, sinä kadotuksen lapsi", kiirehti Fink; "varustaudukin saamaan huonoa kohtelua osaksesi."

"Se on minusta samantekevää", virkkoi Anton ystävänsä korvaan ja puristaen tämän käsivartta, samalla kun hänet esitettiin neiti Eugenielle.

Neiti olikin niin jäätävän kylmä Antonia kohtaan, kuin niin pitkän laiminlyönnin perästä voi odottaa. Poika paralla oli täysi työ saada tuimistuneelta neitoselta edes muutamakaan sanan vastaukseksi, ja pian hän sai nähdä edessään tämän niskapalmikon, kun luutnantti von Zernitz yhtyi seuraan.

Mutta tuokaan tappio ei häntä surettanut. Hänen lähellään istui rouva von Baldereck valtansa kunniassa, vaarinottaen toisella silmällään kokoutunutta seuraa, toisella tytärtään ja tuolla nimeä kaipaavalla kuudennella aistilla, josta yölepakkojen sanotaan olevan kuuluisat, herra von Finkiä. Nopeasti kävi Anton hänen eteensä ja pyysi tulla esitellyksi eräälle ruusun väriselle olennolle, jolla oli ruskeassa tukassaan hopeaisia ohrantähkiä.

"Tarkoitatte varmaankin kreivitär Laraa?" kysyi talon rouva

Tietysti kumarsi Anton myöntävästi — Lara, tara tai bruttopaino, se oli hänestä tässä hetkessä yhdentekevää. Kreivitär katsahti häneen oudoksuen, mutta Anton alkoi haastella rattoisasti alkavan tansssikauden iloista, salongin ihmeen sievästä koristelusta ja Pariisin uuden talvipuutarhan ihanuudesta, johon hän oli edellisenä päivänä tutustunut sanomalehdestä. Hän kuvaili sen suihkulähteitä ja lasikupooleja ja kullattuja porraskaiteita ja keinotekoisia kallioryhmiä troopillisine kasvineen ja kirjavine salamantereineen niin tulisin värin, että pieni ruusunvärinen kreivitär alkoi vähitellen sulaa ja rupesi itsekin vihdoin kertomaan kahdesta salamanterista, jotka hän kerran oli nähnyt kykkivän kivellä, ja kuinka hirveästi hän silloin oli säikähtänyt. Vaikka hän olisi Antonille kertonut, että nuo sisiliskot olivat istuneet kalliolla sääret ristissä allaan ja hörppineet olutta kannellisista laseista, niin olisi se tämän mielestä ollut vallan paikallaan ja varsin jokapäiväinen luonnonilmiö. Mutta juuri kun hän yritti salamantereista siirtyä kaupungissa äskettäin pidettyyn kurpitsinäyttelyyn, pamahti rumpu ja pärähtivät torvet, ja ruusunvärinen hame ja hopeatähkät katosivat hänen silmiensä edestä pohjattomaan kuiluun; hän kumarsi lyhyesti kesken puhettaan ja jätti ällistyneen neitosen katselemaan suurin silmin hänen peräänsä.

Tuollapa seisoikin hänen kuningattarensa puhellen äitinsä kanssa, jonka tytärtään paljon lyhytkasvuisempana täytyi kääntää päänsä ylös hänen silmiinsä katsellakseen. Antonin sotainen uhma suli kuin jääpala päivänpaisteessa, kun hän viivytellen astui paroonittaren luo. Hän näki edessään samat hienot piirteet, saman sanomattoman ylhäisen olemuksen, jotka hänen ensi näkemältään olivat täyttäneet hänen mielensä kunnioittavalla hartaudella. Kuluneet vuodet eivät olleet vähentäneet paroonittaren kauneutta, ja läheisyys yhä korotti hänen persoonallista viehättäväisyyttään. Vallasrouvan kokenut silmä keksi kohta Antonin aloittelijaksi seuraelämässä, sillä hän osotti aivan liioittelevaa kunnioitusta, ja hattu, jota hän piteli kainalossaan, oli ankarasta puserruksesta saanut silkkinukkansa aivan pörröiseksi.

"Tämä on herra Wohlfart", sanoi Lenore, tehden suosittelevan eleen, "sama herra, jonka takia sinä kerran toruit minua. Niin, herraseni, teidät ensi kerran tavattuani sain äidiltä nuhteita, koska olin pidätellyt teitä niin kauan puistossamme."

"Se tekee minut kovin onnettomaksi", vastasi Anton sanomattoman kärsimyksen ilmeellä. "Ah, rouva paroonitar, ettepä voi aavistaakaan, kuinka onnelliseksi armollisen neidin osanottavaisuus minut silloin teki; minä olin matkalla vieraaseen maailmaan ja tuntematonta tulevaisuutta kohti. Hänen ystävälliset sanansa antoivat minulle rohkeutta. Ja usein ovat ne sen jälkeen yksinäisinä hetkinä palanneet, muistiini hyvänä tulevaisuuden ennustuksena."

"Kuinka liikuttavasti te osaatte kertoa", huudahti Lenore ja katseli hievahtamatta häneen.

Paroonitar kuunteli ihmeissään Antonin mielenpurkausta ja silmäili tuntehikasta tanssijaa mielenkiinnolla, joka ei ollut aivan vapaa lievästä mielipahastakaan. Mutta Lenore katkaisi Antonin alottaman puhelun hänen äitinsä kanssa sanoen levottomasti: "Nyt jo alkavat, meidänkin täytyy lähteä tanssimaan." Anton tarttui sormenpäillään hänen kätöseensä ja vei hänet tanssivain piiriin.

"Hän tanssii siedettävästi, vaikka hiukan poroporvarillisesti", murahti Fink puoliääneen, "mutta ryhtiä sillä pojalla on."

"Komea pari kerrassaan", huudahti rouva von Baldereck paroonitar von
Rothsattelin lähettyvillä, kun Anton ja Lenore pyörivät ohi.

"Lenore puhelee liiaksi tuon nuoren miehen kanssa", sanoi rouva von
Rothsattel miehelleen, joka samassa tuli hänen vierelleen.

"Nuoren miehen?" toisti vapaaherra. "Mikä nuori mies se on? En muista koskaan nähneeni hänen kasvojaan."

"Hän on herra von Finkin seuralaisia, porvarillista sukua, ja hänellä kuuluu olevan rikkaita sukulaisia Amerikassa tai Venäjällä. Minusta hän ei ole sopiva seuratorveri Lenorelle tämän esiytyessä ensi kerran seuraelämässä."

"No niin", vastasi parooni, "hänellä on terveen ja virkeän nuorukaisen kasvot. Tällaisissa lapsellisissa leikeissä on sellainen toveri aina parempi kuin tuollaiset ennenaikojaan vanhettuneet vetelöitsijät, joita näen tuolla lattialla. Nuoremmat miehet huvittavat itseään ja naisiaan, sen sijaan kuin Benno Tönnchen vain silloin tuntee hupia, kun saa tytöt punastumaan tahi kun saa heidät vieroitetuksi punastumasta. Lenore näyttää tänään mainiolta. Minä lähden whistipöytääni, lähetä sana minulle, kun käsket vaunumme portin eteen."

Anton ei onneksi toki kuullut, mitä hänestä ja hänen tanssitoveristaan puhuttiin, ja vaikka ympärillä olisi käynyt sellainen melu kuin kaupungin korkeimmasta kellotapulista soitettaessa, ei hän sittekään olisi kuullut mitään. Hänestä oli maapallo kutistunut pieneen kokoon, yhtä pieneksi kuin se piiri, jossa hän naisensa kera pyöri; mitä sen ulkopuolella mahdollisesti oli, oli pelkkää tyhjyyttä, pimeyttä ja kaaosta; vain se, jota hän sai puristaa rintaansa vastaan, vallitsi kaikki hänen aistimensa. Hän näki ja tajusi ainoastaan kauniin vaalean tukan, joka oli niin lähellä hänen omaa päätänsä, että hän voi melkein koskettaa huulillaan sen kutreja, neitosen lämpimän huounnan, joka siveli hänen poskeaan, valkeata kätöstä verhoavan hansikkaan sanomattoman lumovoiman, valkeasta puvusta nousevan hajuveden tuoksun, povella keinuvan punaisen ruusun — mistään muusta hänellä ei ollut tietoakaan. Kun Lenore tanssinpyörteessä luottavaisesti salli hänen käsivartensa kietoa oman solakan vartensa, kun hän iloisesti katsahti hänen silmiinsä tahi hitaasti irroitti kätensä korjatakseen rannerengastaan tai viedäkseen hetkeksi ihmeen soman nenäliinan huulilleen, niin voiko ollakaan mitään suloisempaa katsella kuin hänen sirot liikkeensä? Ja kuinka hurmaava oli hänen silmiensä ystävällinen tervehdys tai hänen vieno hymynsä, kun Anton sanoi jotakin, joka oli hänen mieleensä.

Ja sankarillamme oli onni todella miellyttää naistaan; tämä sanoi hänelle, että hän osasi puhella hyvin ja että hän mielellään kuunteli. Ah, samantekeväähän oli, mitä Anton puheli; hän olisi voinut yhtä hyvin haastella hottentoteista tai Japanin keisarista, menestys hänellä kuitenkin olisi ollut sama. Sillä ei hänen tarinansa, vaan tapa, millä hän tarinoi, hänen silmiensä äänetön palvonta, hänen äänensä värisevä sävy se tunkeutui kiehtovana neitosen sieluun.

Rumpu taukosi tärähtelemästä, torvet vaikenivat pärrytyksestään, maapallo hajosi valottomaksi kaaokseksi. "Vahinko!" huudahti Lenore, kun soiton viimeinen sävel oli värissyt kuulumattomiin.

"Minä kiitä teitä tästä onnesta", sanoi Anton viedessään neidin hänen paikalleen.

Kun hän sitten maleksi outojen ihmisten keskessä kuin ruoteliton laiva aaltoilevalla merellä, kävi Fink hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Kuuleppas, sinä liukastelija, joko sinä olet täynnä makeata viiniä tahi olet suuri juonikko. Mistä sinä tuon Rothsattelin perheen tunnet? Ethän ole minulle sanallakaan maininnut siitä tuttavuudesta. Tytönnypykällä on tosiaan siro vartalo ja klassilliset kasvot. Onko hänellä ymmärrystäkin tarpeeksi?"

Antonin olisi tänä hetkenä tehnyt mieli sanoa ystävälleen, kuin syvästi hän tätä halveksi. Noin raakasanaisen kysymyksen voi tehdä vain perin turmeltunut ihminen.

"Ymmärrystäkö?" hän toisti ja loi Finkiin kuolettavaa vihaa uhkuvan katseen; "ken sitä voi epäillä, häneltä puuttuu järkikultaa itseltään."

"No, no" sanoi Fink kummissaan, "niin toivottomassa tilassa en minä sentään ole. Minusta tuo tyttönen, tahi arvokkaammin sanoen, tuo nuori neitonen näyttää sangen miellyttävältä, jopa sivistyneen ihmisen kielellä ja totta puhuen tavattoman miellyttävältä; ja jollen olisi kiinnitetty toisaalle, niin enpä tiedä vaikka minun olisi pakko valita hänet sydämeni valtiattareksi. Mutta näin ollen minun täytyy tyytyä ihailemaan häntä vain matkan päästä."

Fink ei ollut sentään niin kehno kuin miksi hän tekeytyi. Sanojaan hän ei aina huolinut valita, mutta sydämensä pohjalla oli hänellä oikea tunne ja uskollinen toveruushenki. Siksipä Anton tarttuikin häntä käsivarteen, puristi sitä lujasti ja sanoi: "Oikeassa olet."

"Todellakin?" jatkoi Fink tavalliseen ivalliseen sävyynsä. "Kas niin, sinä aloitat hyvästi; kernaammin istun ruutitynnörille palava taulanpala kädessä kuin uskallan liittyä sinun ja sinun kainostelevan olemuksesi pariin. Äläkä muuten unohda pyytää neiti Eugenietä seuraavaan tanssiin; rukkaset sinä tosin saat, sillä hänet on jo pyydetty toisaanne. Hyvin sinä muuten olet suoriutunut tähän asti, jatka vain samaan tapaan, poikaseni."

Ja Anton jatkoikin ja teki opettajalleen kunniaa. Humaltunut hän kyllä olikin, mutta paljon väkevämmästä juomasta kuin makeasta viinistä. Musiikki, tanssin kiihotus ja iloinen puheensorina ympärillä kohottivat hänen elämänintoaan; koko illan hän tunsi itsensä perin varmaksi, jopa vallattomaksikin, ja pikku hairahduksia lukuunottamatta hän käyttäytyi kuin mies, jolla on joka päivä ympärillään palavia vahakynttilöitä ja notkeaselkäisiä palvelijoita. Hän tuli huomatuksi, kaikille outona hänestä tuli yleisön mielenkiinnon keskus. Hämäriä tarinoita hänen salaperäisistä suhteistaan maan mahtaviin lensi salinnurkasta toiseen, missä vain tanssivain neitosten äitejä istui seuraa tuomitsemassa. Aivan epäilemätöntä oli, että tuollainen hilpeä ja huoleton elämänilo oli seurausta vallan erikoisesta itsetunnosta ja varmuudesta. Anton sai osakseen vanhempain naisten myötätunnon, jopa eräitten herrojenkin.

Ja vihdoin tuli kotiljongin vuoro. Oi sinä pisin ja merkillisin kaikista tansseista! Puoleksi sinä olet leikkiä ja puoleksi tanssia — viehättävä silloin, kun pyörität yksityisiä pareja piirissä, vielä viehättävämpi silloin, kun sallit niiden häiritsemättä ja vähän kuin salakättä rupatella ja kuiskailla keskenään. Olemme kuulleet, että nykyinen sukupolvi pitää sinua vanhettuneena ja poroporvarillisena. Surkean häilyväinen vuosisata! Tiede ja valtiotaito eivät kykene keksimään mitään uutta, joka tyydyttäisi niin monninaisia ihmissuvun tarpeita kuin sinä. Lapsellisen mielen sinä voit asettaa pyramiidiksi, voit kiertää sitä käärmeen koukeroihin, voit juoksuttaa sitä sikinsokin ja ristiinrastiin ympäri salia, lähettää sen tempaamaan vanhat herrat pelipöytiensä äärestä mukaan ylimääräisiin kierroksiin, jättää ylenkatseellisesti kolme neljä neitosta istumaan tuoleilleen, sitten yht'äkkiä kiehtoa uhrisi tanssiraivoon ja sieppaamaan jonkin yksinäisen neitosen piiriin ja pyörittämään häntä hurjasti, ympäri, kenenkään ihmisen voimatta vastustaa tenhovoimaasi. Yhtä hyvin sinä tehoat ylväämpiinkin mieliin, jotka ovat täynnä joko tunnetta tahi kunnianhimoa tai ilkeämielistä pahuutta ja ihmisvihaa. Sinä annat jokaiselle miespuolelle vallan valita useamman kuin yhden kerran mieleisensä naisen, sinä sallit jokaisen naisen antaa hienolla tavalla ymmärtää, ketkä kaksi tai kolme läsnäolevista herroista nauttivat hänen suurinta suosiotaan; sinä jakelet toimeliaille kavaljeereille koreita nauhoja ja ritarimerkkejä ja kiinnität satumaisia kukkaisköynnöksiä suosituimman naisen rintaan. Mutta samalla sinä myöskin panet halveksitut herrat ravaamaan ympäri salia hammasta purren ja tyytymään pelkkiin "seinäkoristeihin"; sinä annat ilmi seuran lemmikit, mutta tuntemattomain ja epämieluisten sinä annat tuntea yksinäisyytensä ja hyljätyn tilansa sitä surkeammin. Kun sinä alat, käyvät äitien katseet huolestuneiksi ja tätien nenät veitsenteräviksi. Sinä lapsellisen huoleton, hilpeä ja loputon tanssi! Kuinka monet olet tehnytkään autuaiksi, kuinka monia kyyneleitä olet aiheuttanut, kuinka monta kihlattua paria olet vienyt yhteen, ja millaisia hornantuskia olet sytyttänyt mustasukkaisiin sydämiin! Olet tottakin pölyttänyt ilmaan loppumattomia tomupilviä, pilannut lukemattomat naishepenet aivan tuntemattomiksi ja haastanut äreän vihan entisten ystävysten välille. Sellainen sinä olet ollut kukoistusaikanasi, nuorison ilo ja ihastus, äitien jännityksellä odotettu "suuri tilaisuus", lopen väsyneiden isäin pelko ja vavistus ja ainoastaan pelimannien kauhistus.

Kun tämä monipuolinen tanssi läheni, pyrki Anton jälleen Lenoren viereen ja pyysi tätä tanssiin.

"Tiesinhän että tulisitte minua pyytämään", sanoi neitonen vilpittömästi. Anton nouti hänelle tuolin, asettui itse hänen rinnalleen ja oli onnen autuas. Ja kun hänen vuoronsa tuli kutsua joku vieras nainen kierrokseen, tarjota tälle jotakin keskelle piiriä asetetusta vasusta, ja sitten käyden pyörimään ympäri hänen kanssaan julisti hän koko maailman kuullen, että hänen sydämessään ei ollut tilaa toiselle naiselle; hän nouti lahjan vasusta, vartoi kunnes hänen "oma" naisensa oli palannut paikalleen ja ojensi sitten hänelle punaisen nauharuusun. Se oli koko illan suurin tapaus heille kummallekin.

Mitä sen jälkeen seurasi, oli vain sekavaa unennäköä. Hän näki kuljeskelevansa Finkin käsikoukussa ympäri salia, kuuli haastelevansa tämän ja toisten herrain kanssa kaikenlaista, laskevansa leikkiä ja nauravansakin; hän muisti pokkuroineensa talon emännän edessä ja mutisseensa kiitossanoja; kuvittelipa hän hämärästi, että palvelija oli ojentanut hänelle päällystakin ja että hän itse oli kopeloinut jotain taskustaan ja työntänyt sen miehen kouraan. Varjomaisia ja epäselviä kaikki nuo vaikutelmat olivat. Yhden asian hän vain muisti elävästi: valkean naisvaipan, jossa oli silkkinen huppukaulus ja sen kärjessä tupsu — ja laupias taivas, millainen tupsu, sekös vasta oli ihastuttava! Vielä kerran hän sai täyteläisen ja loistavan katseen noista suurista sinisilmistä ja kuuli kaunokaisen huulilta hiljaa kuiskatun "hyvää yötä!" Kaikki muu oli joutavaa hourailua, sekin että hän ystävänsä keralla astui portaita alas ja kuunteli puolella korvalla tämän pilkallisia puheita; sekin että hän pieneen huoneeseensa kiivettyään sytytti lampun ja katseli kummissaan, että täälläkö hän tosiaankin asui; ja että hän vitkallisesti riisuuduttuaan ihmetteli vielä vuoteessaankin, että hän todella oli elänyt ja kokenut kaikki nuo ihmeelliset asiat, ja että hän sitten viimein väsyneenä nukahti. Ja unennäköä tottakin oli, että hänen kotihaltiansa, tuo keltainen kissa, köyristi jalustallaan selkänsä kaareksi ja pudisteli paheksuvasti päätään kaikille noille oudoille mielikuville ja tunteille, jotka nyt olivat tunkeutuneet ennen niin rauhalliseen yliskamariin.

2.

Tuosta suuresta illasta alkaen tanssitunnit jatkuivat säännöllisesti. Kestettyään esittelyn kiirastulen Anton tunsi piankin kotiutuneensa harsohameiden, ylhäisten nimien ja koruommelluilla vaakunakuvilla varustettujen sohvanpielusten seuraan. Hänestä itsestään tuli hyödyllinen jäsen tuossa pienessä piirissä, siihen häntä auttoivat kaikkein poroporvarillisimmat hyveensä, järjestyksenrakkaus ja velvollisuudentunto. Tuo piiri ei näet ollut mikään tavallinen tanssikoulu, kaikkien osanottajain edellytettiin jo tuntevan tämän taidon ensimmäiset aakkoset; pikemminkin oli tarkoituksena harjoitella eräitä uusia tansseja ja sen ohella aikaansaada mukavimmalla tavalla ystävällistä yhdessäoloa tuttavain perheiden kesken. Pianpa osottihe, että tuo mukavin tapa kyllä oli aivan Finkin mielen mukainen, mutta että hän ja monet hänen tovereistaan harrastivat uusien tanssien oppimista kerrassaan sietämättömän vetelästi. Hän saapui usein vasta tanssitunnin lopulla, hän piti tanssisalonkia vain paikkana, jossa kävi laatuun kiusoitella aivan nuoria neitosia ja hetken sukoilla kypsyneempiä kaunottaria; hän kannatti tanssimestarin kauhistukseksi sellaista periaatetta, että jollei tanssissa tullut, toimeen tavallisilla kävelyaskelilla, niin yksinkertainen galoppaadihyppely oli omiaan missä tapauksessa hyvänsä, ja että ainoana huvina nykyisissä tansseissamme on sotkeutua tahdista ja taas uudelleen pyrkiä siihen takaisin, "Mutta, herra von Fink", vaikeroi tanssimestari, "eihän tuo ole enää tanssimista, eikä se ole edes mitään taidetta."

"Eikä tarvitse ollakaan", sanoi Fink; "mitä on taiteella tekemistä meidän tanssitilaisuuksissamme? Ettehän te nuorisolle muuta opetakaan kuin seurallista kiertelyä kuvitellun keskipisteen ympäri. Minusta sellainen on pitkäpiimäistä, senvuoksi minä seuraan mieluummin pyrstötähden rataa." Ja tätä periaatetta hän sitten noudattikin uskollisesti, pakotti onnettomat uhrinsa, joiden kanssa hän alentui tanssimaan, syöksymään hänen kanssaan muiden tanssijoiden kehän lävitse salin yhdestä nurkasta toiseen, milloin seuraten, milloin laiminlyöden tahtia, kuten häntä kulloinkin miellytti.

Vastoin tällaista eriskummallista käsitystä, joka valitettavasti tuossa pienessä piirissä saavutti paljonkin kannattajia, Wohlfart edusti periaatteellista täsmällisyyttä, hän teki ilolla tehtävänsä, saapui aina oikeaan aikaan, oppi kaikki uudet askeleet, otti osaa jokaiseen tanssiin, oli aina hyvällä tuulella ja kävi ilomielin kutsumaan toisten kavaljeerien hyljeksimiä neitosia. Kun Finkin ja tämän henkiheimolaisten huolimattomuuden takia usein oli puute miehisistä tanssijoista, tuli Antonista pian salongin vaatimaton tukipylväs, tanssimestarin suosikki ja nuorten neitosten uskottu ystävä, jonka myötä salin kirkkaasti valaistuilta laidoilta kulki salaisia sanomia sen pimeämpään keskukseen. Hän itse tunsi tällaisina hetkinä olevansa ylen autuas, ja hänen kasvoiltaan kajastava sielukas ilonhohde herätti sekä nuorten että vanhempien naisten erikoista huomiota. Edelliset tulivat entistä enemmän vakuutetuiksi siitä, että hän oli kelpo poika, ja jälkimmäiset siitä, — mikä ei suinkaan ollut ristiriidassa ensinmainitun käsityksen kanssa — että hän todella olikin jokin tuntematon prinssi. Itse hän parhaiten tiesi, mikä hänet teki niin onnelliseksi. Kaikki hänen ajatuksensa ja liikkeensä kohdistuivat kaikessa salaisuudessa yhteen ainoaan läsnäolevaan, hänen sydämensä kiistämättömään valtiattareen. Kaikki muut tanssit ja seuranpidot jonkun kolmannen kanssa olivat hänestä vain tuollainen joutavanpäiväinen kaunokiekura, jonka hänen sydämensä piirsi tuon valitun olennon nimen ympäri. Eikä hänen altis palvomisensa jäänyt palkitsematta. Neitonen kohteli häntä kuten ainakin ummikkovieraiden keskeltä keksimäänsä vanhaa ystävää. Hän pyysi hiljaa Antonia tanssimaan tuon tahi tämän tanssin hänen kanssaan, jopa hän kerran pyysi hänen luopumaan tanssittamisoikeudestaan erään vastasaapuneen serkun hyväksi. Ja tyttö oli iloinen nähdessään Antonin joutuvan tästä rajattomasti murheisiinsa, niin että hän ei haastanut ketään toistakaan neitosta tanssiin, vaan jäi jäykästi katselemaan pyörivää piiriä. Koskaan Anton ei poistunut, ennenkuin hänen kuningattarensa teki lähtöä, ja aina hän silloin seisoi lähellä ovea saadakseen vielä viimeiset asiatoimitukset, viime tervehdyksen, viime katseen noista säteilevistä silmistä. Ja neitosenkin katse kävi kohta hänen saliin saavuttuaan etsien tarkastamaan herrain mustapukuista rintamaa, kunnes tapasi Antonin ruskeatukkaisen pään; silloin hänkin vasta tunsi olonsa kotoiseksi loistavaksi valaistussa huoneessa.

Myöskin monien herrain kanssa Anton tuli ystävyyssuhteisiin. Ensi asiakseen Fink tutustutti hänet Feronin kantajoukkoon. Tosin monikaan uusista tuttavista ei Antonia oikein miellyttänyt, heidän arvostelunsa olivat karkeammat kuin hän kernaasti voi sietää, ja useatakin heistä hän epäili sydämen sivistymättömyydestä. Mutta heidän puhe- ja esiytymistapansa olivat kuitenkin omiaan tehoamaan häneen, etenkin tuo heitä ympäröivä jonkinlainen ritarillinen ilmapiiri, johon sekoittui hiukkasen salonkituoksua, hiukkasen tallintuoksua ja sangen paljon viinituvantuoksua. Kun Anton yleensä osotti sopuisata luonnetta, oli mahtavan Finkin paras ystävä ja jolloinkin osotti itsenäisyyttäkin vastustaessaan keskiyön jälkeen vielä uuden "viimeisen" pullon avaamista tahi puolustaessaan täydellä todella jotakin poissaolevaa neitosta liian ylimielistä arvostelua vastaan, niin sai hän tanssiseuran herrojenkin keskuudessa kelpo miehen maineen.

Jo tanssituntien ensimmäisinä viikkoina Antonilla oli tilaisuutta nähdä jumaloitu kuningattarensa tilanteessa, joka oli omiaan puhaltamaan väkevät inhimilliset intohimot ilmiliekkiin. Nuoremmat tanssiseuran naisista olivat luonnollisesti ylipäänsä yksimieliset kaikista asioista, mutta se seikka ei tietenkään estänyt, että yksi ja toinen ei sydämensä sisimmässä voinut oikein sietää jotain toista. Siitä syntyi puolueita ja nurkkakuntia. Pianpa muodostuikin kaksi suurta liittokuntaa, joiden välillä jotkut päättämättöminä haihattelivat, mutta jotka pääasiassa pitivät kiinteästi yhtä ja salaa murjottivat paheksuvasti vastapuoleen. Menipä tämä eripuraisuus niinkin pitkälle, että eräänä iltana kaikilla toisen puolueen neitosilla oli valkea kamelia kukkakimppunsa keskessä, ja kimpusta itsestään lepatti hyvin silmiinpistävä ruskea silkkinauha; siitä oli tietysti välttämättömänä seurauksena, että seuraavana iltana vastapuolueella oli punaiset kameliat ja vihreät nauhat. "Ruskean" puolueen etunenässä oli Lenore, "vihreitten" johtajana oli Eugenie, talon emännän tytär. Sanottakoon suoraan, että vihreät käyttäytyivät kerrassaan sietämättömästi. He esittivät aiheettomia vaatimuksia, puheissaan he olivat pisteliäitä ja olivat joka asiassa olevinaan ruskeita muka paremmat ja etevämmät. Koska Hulda Werner ja Mechthild Fiorelli olivat viettäneet edellisen talven pääkaupungissa ja päässeet mukaan hovitanssiaisiin, ja koskapa Fanni Mareschalk oli kerran elävissä kuvissa esittänyt Genovevaa pikku veljensä ja silkkinauhoilla kammitsoidun metsäkauriinvuonan kanssa, niin he luulivat olevansa oikeutetutkin moiseen mahtailuun. Ruskeihin kuuluivat ystävykset Theone Lara ja viehättävä Hildegard Salt, jotka aina kulkivat käsityksin, olivat puetut samanlaisiin tanssipukuihin ja olivat talvikauden alkaessa vannoneet, etteivät koskaan eroaisi toisistaan, — minkä valan toteuttaminen tosin kävi varsin työlääksi sen johdosta, että kummankin tytön vanhemmat kesillä asuivat maakunnan vastakkaisissa sopukoissa. Molemmat olivat haaveksivia luonteita, molemmat lauloivat ja soittivat flyygeliä, molemmilla oli sama lempirunoilija ja samanlainen inho poskiparralla koristautuvia herroja kohtaan; molemmat olivat todellakin kuin pari sirkkusia, jotka istuivat samalla oksalla ja kuiskuttelivat tunteitaan toistensa korvaan, milloin jonkin herran käytös herätti heissä hilpeyttä tahi tunnelmallinen alkusoitto surumielisyyttä. Molemmat kiintyivät alunpitäen täydestä sydämestään Lenore Rothsatteliin, nämä kolme, Valeska Panin ja Hortense Leloup muodostivat ruskean puolueen kantajoukon, jonka keskeltä Lenoren komea, kookas vartalo kohosi ylväästi kuin soturiensa ympäröimän mahtavan heimopäällikön hahmo. Aina tanssin loputtua oli itsestään selvää, että ruskeat yhtyivät sotaneuvotteluun; tanssiessaan katriljissa vastakkain he kohottivat huomaamatta kukkakimppunsa silmien tasalle ja tervehtivät toisiaan.

Luonnollisesti Antonkin oli ruskea, ruskea kiireestä kantapäähän asti, ja kun hän tämän tunnusti julkisestikin esiytymällä eräänä iltana ruskean- ja valkoisenjuovikkaissa liiveissä, kävivät kaikki puolueen naiset yhteisestä sopimuksesta vuoron perään noutamassa hänet kotiljongin ensimmäiseen kierrokseen; sellainen harvinainen suosionosotus pani salin perällä istuvat vanhemmat vallattaretkin levittämään silmänsä suuriksi. Rehellisen historioitsijan käy tuskalliseksi mainita, että Fink luettiin vihreisiin; ei tosin ehdottomasti, sillä hän kohteli — kuten ruskeat väittivät — vihreitä tanssitettaviaan hyvin leväperäisesti; mutta koska Eugenie Baldereck silminnähtävästi koetti kiinnittää häntä itseensä, niin kävi hänen — kuten Anton ystäväänsä puolustellen virkkoi — miltei mahdottomaksi riistäytyä tämän värin lumoista. Sattuipa sitten seuraavaa.

Theone Laralla oli päiväkirja, johon hän mustalla korpinsulalla ja pienen-pikkuruisilla kirjaimilla piirteli mielialojaan ja vaikutteitaan. Paitsi jo ennemmin kerrottua tarinaa kahdesta salamanterista sisälsi tämä salainen uskottu kapeilla lehdillään kaikkea, mikä milloinkin oli kuohuttanut nuoren kirjoittajattaren sydäntä, hänen mielipiteensä luonnosta, ihmiselämästä ja tanssiseurasta. Se oli hänen suurin aarteensa. Eräänä taivaallisen luottamuksen hetkenä hän oli vihkinyt Hildegard Saltin tämän kirjan salaisuuksiin, sitten olivat molemmat kiihkeästi suudelleet toisiaan, itkeä tirahuttaneet pikkusen ja vannoneet kädet päiväkirjan kannella toisilleen ikuista ystävyyttä. Siitä lähtien molemmat täyttivät yhdessä päiväkirjan sivuja. Heidän salaisimmat tunteensa, uskalletuimmat huomautuksensa olivat siihen piirretyt. Erään tanssi-illan päätyttyä, jolloin Lenore oli ollut hyvin kiltti heitä kohtaan, he avasivat sydämensä hänellekin ja näyttivät hänelle ainakin muutamia täyteenkirjoitettuja lehtiä. Ja siitä lähtien oli Lenorenkin joskus sallittu kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta kun tunteiden kuvaaminen ei ollut hänen vahva puolensa, vaan enemmänkin naurettavain naamojen ja vartaloiden piirtäminen, olihan höystänyt kirjan tuntehikasta sisällystä moniailla jokseenkin hyvin osatuilla irvikuvilla, joihin runollista taipumusta omaava Hildegard oli liittänyt säkeitä. Tuohon kalliiseen kirjaan ei syrjäisen silmä saanut ikinä kurkistaa, se oli heidän kolmen yhteinen, tahraton pyhättö. Theone ei siitä luopunut koskaan. Päivin ja öin se oli hänellä luonaan. Yöllä se oli hänen päänalusensa alla, ja kun kamarineito aamuisin kampasi ja puki häntä, työnsi hän sen salaa kureliivinsä alle ja kantoi sitä viatonta sydäntään vastaan. Se oli aivan pieni ja ohut vihkonen, sidottu punasilkkisiin kansiin. Kun Hildegard katsahti häneen lemmekkäästi tahi kun Lenore sipasi häntä kukkakimpulla käsivarteen, näytti hän varkain sormella poveaan. Puheenaolevaksi illaksi hän oli taasen työntänyt päiväkirjan totuttuun kätköön, ja ensimmäisten tanssien aikana hän oli aivan varmasti tuntenut sen povellaan. Mutta kun hän erään katriljin kierroksen jälkeen sitä tunnusteli, oli se kadonnut.

Se oli kadonnut, mennyt menojaan; tanssin aikana sen oli täytynyt liukua ulos piilostaan ja pudota lattialle. Kuinka tuo oikeastaan oli käynyt päinsä, se jäi hänelle ja kaikille asianosaisille iäti selittämättömäksi arvoitukseksi. — Theone oli vähällä pyörtyä; tuskin hän kykeni vetämään Hildegardin syrjään ja ilmoittamaan hänelle hirmujutun. Hildegard vuorostaan kutsui Lenoren, ja kaikki kolme seisoivat nyt peräti masentuneina katsellen avuttomasti toisiaan. Liiton pyhättö oli kadotettu, joutunut vieraisiin käsiin, ehkäpä — hirveätä ajatellakin — vihreitten käsiin. Kaikilla kirjan viimeisillä sivuilla oli leikillisiä huomautuksia, kaikki tanssiseuran herrat niillä esiytyivät, tosin keksityillä nimillä — Fink oli Vihreävarpunen, Tönnchen Pähkinäpihti [Fink = peipponen; Tönnchen = pikku tynnöri, ankkuri. Suom. huom.] — mutta kenpä voi taata, etteivät asianomaiset ymmärtäisi tuota salamerkintää? Ja mitä sitten seuraisikaan! Häviö ja perikato, tanssitunneista äkkiloppu, perheriitaisuuksia, kaikkien inhimillisten siteiden purkautumista. Theone istui aivan lamaannuksissa, hetkisen hän jo ajatteli myrkkypulloa, sitten joutuisata pakoa, kauas pois kaikista sellaisista maanääristä joissa tanssittiin. Lenore se ensiksi saavutti malttinsa. "Lähtekäämme edes etsimään", hän huudahti ja tarttui Hildegardin käsivarteen; "ehkäpä se vielä on jossain salin lattialla. Minä katsastan keskustaa, herrain jalkoihin, tarkasta sinä naisten tuolien alle."

Yhdessä he lähtivät kiertelemään salia, näköjään vain huolettomalla huvikävelyllä, mutta sydämessä hornan tuskat, näköjään hilpeästi, rupatellen keskenään, mutta sisällisesti itkien ja käsiä väännellen. Joskus kävi jokin pitkäpiimäinen herra heitä puhuttelemaan ja pakotti heidät pysähtymään ja vastailemaan, vaikka heidän päätään pyörrytti koko ajan ajatus: Nyt sen ehkä joku toinen löytää! Nyt he tulivat vihreitten parven keskeen, siellä heidän täytyi jälleen pysähtyä ja hymyillä joka taholle ja leperrellä mielettömiä kohteliaisuuksia; nyt he saapuivat Eugenie Baldereckin kohdalle, joka kysyi heiltä, eikö pitäisi lisätä vielä joku tanssinumero illan ohjelmaan, ja heidän oli pakko ajatella punakantista kirjaa, jossa oli muuan sattuvasti osattu muotokuva ja sen alla kirjoitus: "Nenäkäs, tunteeton ja häikäilemätön on E… B…." He joutuivat — auta armias taivas! — Finkin vaaralliseen läheisyyteen, tuon herran, josta kirjassa oli hirveä kuva, kuinka hän herra von Tönnchenin kanssa istui samalla viiniköynnöksen oksalla, ja kuvan alla säkeet:

Vihreävarpu ja pähkinäpihti istuit yhdessä ryyppäämässä; Kärkevyyttänsä varpunen kiitti sekä vihreitä höyheniänsä; pähkinäpihti se syvään huokas: ontto mä oon, että julmaa vallan, mitähän tuokin tietää oikein?

Kahdesti he siten kiersivät salin; kolmatta kertaa he eivät enää uskaltaneet lähteä, koska eivät edellisilläkään kerroilla olleet mitään löytäneet. Aivan lohduttomina he palasivat Theonen luo.

"Nyt ei ole muuta kuin yksi keino", sanoi Lenore. "Missä herra
Wohlfart on?"

Hildegard pidätti häntä käsivarresta. "Ethän vain tahdo kellekään herralle…"

"Minä menen hänestä takuuseen", sanoi Lenore ylpeästi. "Hän on uskollinen ja luotettava; missä hän nyt onkaan?"

"Tuolla hän puhelee rouva von Baldereckin kanssa." Molemmat etsijät lähtivät verkalleen salin poikki Antonin luo. Hän seisoi tosin selkä heihin päin, mutta tyttöjen lähetessä hän tunsi vastustamatonta halua silmätä soittajiin. Hän kääntyi ympäri, Lenore seisoi hänen edessään ja iski hänelle merkitsevästi silmää; hän lopetti puhelunsa rouva von Baldereckin kanssa ja omistautui kokonaan neitosille. "Herra Wohlfart, Theone Lara on täällä salissa kadottanut pienen punasilkkisiin kansiin sidotun kirjan, noin ison vain… Meidän on kovin tärkeätä saada se heti takaisin; pyydän, olkaa niin kiltti ja etsikää se ja tuokaa heti meille."

"Onko se painettu kirja?"

"Ei, vaan kirjoitettu, ettekä te saa edes vilkaistakaan sisään, sillä siinä on meidän salaisuuksiamme. Vannokaa minulle, ettette löydettyänne avaa sitä lainkaan."

"Sen vannon", vastasi Anton juhlallisesti.

"Kiitän teitä, olkaa vain hyvin varovainen."

Anton kiiruhti tungoksen läpi ja kulutti seuraavan neljännestunnin läpikotaisella etsiskelemisellä. Lattialta ei löytynyt mitään, tuoleilta ei löytynyt mitään, palvelijoista ei kukaan ollut löytänyt mitään; kirja oli kadonnut jäljettömiin. Sydän täynnä sääliä ja myötätuntoa hän toi neitosille tuon surullisen sanoman. Tanssi alkoi jälleen. Theone ei jaksanut päänkivulta nousta tuoliltaan; hänen sydämensä sisimmän sopukan ovi oli tempaistu selki selälleen, sen sisällys paiskattu kadulle, kaikki hänen tunteensa värjöttelivät alastomina jokaisen katseltavina, kaikki hänen salaisuutensa olivat alttiina raa'an ulkomaailman ivalle. Lenore tunsi kovanonnen iskun pikemminkin puolueonnettomuutena. Ruskeat olivat vaarassa kärsiä tappion, josta eivät kykenisi enää milloinkaan nousemaan. Ja nytkö käydä tanssiin! Tanssimaan tulivuoren päällä, permantona kiehuva laavavirta, ja purkausta voi joka hetki odottaa. Mitä kauemmin liittolaiset pohtivat tilannetta, sitä hirvittävämmältä se heistä näytti; sillä yhäti muistui heille mieleen uusia pikku ilkeyksiä, joita kirjan lehdille oli siroteltu.

Kun tanssi oli päättynyt, sattui Fink käymään Hildegardin ohi, hän pysähtyi tämän eteen, kolkutti kenkänsä kärjellä permantoa ja sanoi tyttöön päin kääntyen: "Tämä lattia kajahtaa niin ontolta; mitähän tuokin tietää oikein; ehkä jalkaimme alla on jokin kadotettu aarre."

Hildegard syöksähti Lenoren ja sairaan sisarsirkkusen luo ja huusi miltei hengettömänä: "Herra von Fink tietää koko asian!" Ruskeat nauhat rupesivat väpättämään kuin myrskyssä, kolme tytönpäätä painui yhteen ja piti neuvottelua. Vihdoin tultiin siihen tulokseen, että Finkin huomautus oli kyllä sangen hätäännyttävä, mutta täydestä onnettomuudesta ei silti voitu vielä olla aivan varmat.

Mutta tämäkin heikko oljenkorsi tuli poistemmatuksi, kun Finkin käytös kävi yhä merkillisemmäksi. Hän laiminlöi tänään kokonaan oman puolueensa, hän puhutteli kaikkia ruskeita, hän istahti Theonen viereen, joka oli ennättänyt jo kolmesti kokea Julian myrkkymaljan katkeruuden ja Capulettin huoneen kukistumisen, eikä enää kyennyt pidättämään kyyneleitään. Fink rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja pakotti hänet vastailemaan, surkutteli hänen kalpeuttaan ja moitti salin ahdasta ilmaa. Hän kiusasi tyttöparkaa, niin että tämä viimein oli mennä pyörryksiin, ja päätti vihdoin pirullisen kostonsa siten, että osotti Theonelle Hulda Werneria ja kysyi: "Mitä pidätte tuosta vihreästä hameesta? Eikö hän siinä näytä kuin viheriävarpuselta?"

Hänen seuraava uhrinsa oli Lenore. Tämä istui uskollistensa keskellä yhäti ylväänä kuin ruhtinatar, vaikkakin valtikkansa kadottanut ruhtinatar. Koko ruskean parven kuullen kävi Fink häntä puhuttelemaan. Neitonen oli hänelle huomaavaisempi kuin koskaan ennen eläessään; hän rutisti nenäliinansa kokoon, niin että pitsireunus repesi, kyetäkseen levollisesti vastaamaan toisen hymyilyyn. Kaikki kävikin hyvin aina siihen saakka, kunnes Fink huusi ohimenevälle herra von Tönnchenille kesken puhettaan: "Hei, Bruno, onko pähkinäin särkeminen lempityötäsi?"

Benno Tönnchen, joka myöskin kuului vihreihin, katsahti ihmeissään seurueeseen ja vastasi: "Eipä juuri; jos neiti Lenore on antanut meille pähkinän särjettäväksi, niin pelkäänpä sen olevan liian kovan minun hampailleni."

Sillä oli asia ratkaistu; nyt ei voinut enää epäilläkään; kirja oli Finkillä. Ruskeat nauhat lehahtelivat hätäytyneinä hajalleen, koko puolue näytti kananpoikaparvelta, jonka keskeen haukka on iskenyt. Lenore yksin kokosi väkisin kaiken mielenmalttinsa ja kävi rohkeasti Finkin kimppuun. "Te olette löytänyt tuon kirjan, herra Fink. Eräs ystäväni on sen pudottanut ja on hyvin onneton tappiostaan. Sen sisällys ei ole tarkoitettu syrjäisten silmille, ja se voisi tässä seurassa aiheuttaa suurta pahennusta. Pyydän, että annatte kirjan minulle takaisin."

"Kirjan?" toisti Fink uteliaasti, "minkä ihmeen kirjan?"

"Älkää teeskennelkö", sanoi Lenore, "onhan päivänselvää, että se on teillä. En voi uskoa että te kaiken sen jälkeen, mitä olen sanonut teille tukalista seurauksista, voitte silmänräpäyksenkään ajan pitää sitä hallussanne."

"Minä voisin pitää", nyökkäsi Fink. "Te olette aivan liian armollinen, kun oletatte minut niin hienotunteiseksi."

"Sehän olisi perin julkeata", huudahti Lenore.

"Mitä suurimmalla mielihalulla olisin niin julkea, jos kirja vain olisi minulla. Kirjaa, joka kuuluu teille tai jollekin ystävällenne ja joka mahdollisesti sisältää jotain teidän kädestänne lähtenyttä tahi teille omistettua, en millään muotoa jättäisi takaisin, jos sen sattuisin löytämään; ja jos saan tietää missä se on, niin en haikaile varastaakaan sitä. Ja kun se kerran on käsissäni, opettelen siitä joka rivin ulkoa. Tulenpa tosiaankin koettamaan saavuttaa mielisuosionne esittämällä siitä teille palasia, aina kuin minulla on ilo tavata teitä."

Lenore astui askeleen lähemmäksi herjaajaa, ja hänen silmänsä säkenöitsivät. "Jos sen teette, herra von Fink", hän huudahti, "niin kohtelen teitä kuten kunniatonta ihmistä ainakin."

Fink nyökkäsi hänelle säveästi. "Tuo tulistuminen pukee teitä ihmeen hyvin, armollinen neiti; mutta kuinka voittekaan vaatia kunnollisuutta sellaiselta hilpeältä linnulta kuin minä olen? Luonto on jakanut lahjojaan eri tavalla, monelle se on antanut kyvyn sepittää runoja, toiset osaavat piirtää pisteliäitä pikku kuvia; minä olen siltä saanut kärkevän nokan, jota minun on kaikella ahkeruudella käyttäminen. Oletteko koskaan nähnyt kunnollista viheriä varpusta?" Hän kääntyi nauraen poispäin, työnsi kätensä Benno Tönnchenin kainaloon ja lähti tämän kanssa ovea kohti.

Lenore riensi Antonin luo. "Kirja on herra von Finkillä! Minä rukoilen teitä hankkimaan sen meille takaisin; itse hän kieltäytyi sitä luovuttamasta. Hän ei saa sitä enää lukea, se olisi Theonen kuolemaksi."

Anton sieppasi sukkelasti päällystakkinsa ja juoksi ystävänsä perään, joka jo odotteli kadulla. "Feroniin, Anton!" huudahti Fink hänelle Benno Tönnchenn rinnalta.

"Minun täytyy saada puhella kanssasi kahdenkesken", sanoi Anton, käyden hänen toiselle kupeelleen.

"Etpäs nyt vain, sinä ruskea lähettiläs", huudahti Fink nauraen, "nyt en tahdo olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Kuule, Fritz, minä pyydän sinua", ahdisti Anton häntä, painautuen häneen kiinni, "anna tuo kirja takaisin. Tytöt hätäilevät sen takia aivan menehtyäkseen."

"Anna heidän hätäillä!" sanoi Fink.

"Kukaan heistä ei ummista tänä yönä silmiään."

"Sen parempi, emme mekään tahdo ummistaa. Hehän voivat tulla joukolla Feroniin, jos heillä kotona käy liian tukalaksi. Me istumme siellä aamuun saakka. Ja sinä, Anton, et nyt pääsekään pujahtamaan kotia ilman minua vaan saat kestää sen kuin minäkin ja koko ajan hiljaisessa kuolemantuskassa."

"Mikä juttu tuo pakina kirjasta on?" kysyi Tönnchen Finkin toiselta kupeelta.

"Älä sano", pyysi Anton hiljaa.

"Onpahan vain koko hullu juttu", vastasi Fink, "saatte kohta kuulla kaikkityyni."

"Herran tähden, vaikene!" hätäili Anton. "Minun käytökseni tulee riippumaan sinun käytöksestäsi", sanoi Fink. "Jos juokset kesken tiehesi, niin luen toisille kirjan kannesta kanteen."

He saapuivat Feronin viinitupaan. Anton punnitsi mielessään, pitikö hänen ehkä hyökätä Finkin kimppuun ja ottaa häneltä kirja väkivalloin. Mutta hän oli epävarma menestyksestä. Vakavuudella ja pyytelyillä ei tänä iltana myöskään saanut mitään aikaan. Vain kavaluuteen voi turvautua. Hänen näitä miettiessään herrat keräytyivät pieneen takahuoneeseen, joka oli heidän tavallinen juomatupansa. Paitsi Antonia ja Finkiä olivat saapuvilla Zernitz ja Tönnchen, pikku Lanzau, eräs Wernereitä, eräs Baldereckien serkku (tämä mulkosilmäinen nuori herra oli kirjassa mainittu lehtisammakon nimellä), kaksi Tronkaa, ei Tronka-Hamsin haaraa vaan toista, majoraattihaaraa.

"Mitä nyt juodaan?" kysyi Fink.

"Joka miehelle oma pullonsa", ehdotti Zernitz.

"Ka, miksikäs ei!" huudahti Fink.

"Mutta ei vain sitä teidän hirveätä valkoista Burgundiviiniänne", huomautti Guido Tronka. "Vielä tänäänkin ovat suoneni viime istunnostamme lähtien kireinä kuin viulunjänteet."

— "Siis sektiä [saksalainen kuohuviini, sampanjaa muistuttava] ja portteria, rehellisesti puoleksi kumpiakin", ehdotti Fink.

"Se kelpaa!" huudahti pikku Lanzau…

"Samanlaista hornanjuomaa sekin", valitti Zernitz.

"Kellarimestari, viinuri, edeskäypä hoi!" huusivat herrat ja tekivät tilauksensa.

Tällävälin Anton keksi epätoivoisen keinon. Hän pistäytyi huoneesta ulkona, antoi tarjoilijalle taalerin ja pyysi häntä lämmittämään pikku takahuoneen hehkuvan kuumaksi, vähääkään välittämättä toisten herrojen vastalauseesta. Itse hän istuutui niin kauas uunista kuin mahdollista ja näki suureksi ilokseen Finkin painautuvan aivan kiinni sen rautalieriöön. Piankin täytyi helteen käydä hänelle rasittavaksi; silloin heittäisi hän takin päältään, kuten hänen tapansa oli sellaisissa tilanteissa, ja sitten kävisi Antonille ehkä mahdolliseksi ottaa punakantinen kirja takintaskusta Finkin itsensä nähden.

"Minullapa on teille suuri uutinen kerrottavana", alotti Tönnchen.
"Oletteko nähnyt Tronkan Alicea, Fink?"

"Enkä", sanoi Fink, kaataen lasiinsa; "onko se hevonen vai joku naikkonen?"

"Hevonen tietystikin!" huusi Tönnchen. "Pah, jättäkää tallitakki tänään kotiin", virkkoi Fink. "Mutta tämä on vietävän totta!" huudahti Tönnchen. "Guido on ilmoittautunut sillä herrain kilparatsastukseen."

"Maksakaa sitten vain purkajaisrahat", sanoi Fink Guido Tronkalle, "ja jääkää kauniisti kotiin. Ajaxia ei lyö laudalta mikään juoksija tässä maailmannurkassa."

"Tulkaahan huomenna katsomaan minun Aliceani", pyysi Tronka hartaasti. "Tahtoisin kuulla teidän arvostelunne siitä."

"Oletteko nähnyt teatterin uutta ensimmäistä rakastajatarta?" kysyi
Zernitz Antonilta. "Hänellä on kauniit silmät."

"Sillä on mainio päänasento", huusi toinen Tronka pöydän yli Finkille.

"Hänellähän on ristihuuli", pisti lehtisammakko ylenkatseellisesti väliin.

"Mitä siellä nyt taas jauhetaan?" kysyi Fink. "Puhumme Seppistä, tuosta viheriäsilmäisestä syöjättärestä", älähti jälleen sammakko-Baldereck. "Ettekö te enää ollenkaan käy teatterissa?"

"En", vastasi Fink, "mutta minä lähetän sinne tallirenkini. Jos herrat tarvitsevat tukevakouraista tapattajaa, niin kääntykää vain hänen puoleensa."

Alkoi tulla aika lämmin. Anton katsoi parhaaksi kääntää toisten huomion uunista toisaalle. Hän pyysi herra von Zernitziä esittämään erään leikillisen murrejutun, jonka luutnantti oli äskettäin kertonut hänelle itselleen; hän yhtyi äänekkäästi lehtisammakon naurunremahdukseen ja viekoitteli vanhemman Tronkan juttelemaan erään metsästysseikkailun, jonka traagillisena päätöksenä oli jäniksen ja lehtokurpan väkivaltainen kuolema. Hän helisti kelloa ja toimitti lasit jälleen täysiksi.

Helle eneni. Herrat tempoivat tyytymättöminä tuolejaan ja huusivat tarjoilijaa.

"Se haihtuu aivan heti", lohdutteli tämä. "Ei täällä minusta ole lainkaan liian lämmintä", sanoi Fink levollisesti. "Minun puolestani saatte vaikka lisätä uuniin."

Mutta helle kävi aivan sietämättömäksi, herrat vimmastuivat ja huusivat Feronia itseään paikalle. Anton vastusti kiivaasti akkunan avaamista, koska kaikki olivat vielä hiostuneet tanssista; Fink selitti lämmön olevan aivan parahultaisen ja piti takin päällään.

Anton joutui epätoivoon. Vihdoin hän turvautui viimeiseen keinoon, riisui itse takin hartioiltaan saadakseen ystävän seuraamaan esimerkkiä. Heti Fink tekikin samoin, laski takkinsa huolellisesti tuolinselälle ja katsahti hymyillen Antoniin, joka hyvin jännitettynä oli vaarinottanut hänen liikkeitään.

"Ei se kirja takin taskussa ole", sanoi Fink nyökäten hänelle. "Hukka vaiva, keksi jotain parempaa."

Anton avasi ikkunan. "En enää yritäkään", hän vastasi alakuloisesti; "sinua en kuitenkaan kavaluudessa voita."

"Kestä sinä vain loppuun asti", sanoi Fink. Zernitz kertoili somia kaskuja; Tönnchen tiesi valheellisia juttuja tanssijattarista; pikku Lanzau joi itsensä humalaan. Vihdoin Fink koputti pöytään. "Kuulkaapa nyt tarkoin. Tahdoin pitää tämän asian salassa, mutta se on mahdotonta, vääryys huutaa taivaaseen asti."

Anton riuhtaisihe pystyyn. "Fritz, pidä suusi kiinni!"

"Ole hiljaa, mokoma uuninlämmittäjä!" huusi Fink. "Kuulkaahan, hyvät herrat, minä olen tänään löytänyt ruskeiden neitosten salaisen päiväkirjan ja olen sitä selaillut perusteellisesti."

"Hurraa, antakaa kuulua!" huusivat kaikki herrat.

"Siinä on varmastikin värssyjä", huusi Zernitz.

"Pelkkää hullutusta siinä taitaa olla!" huusi Tönnchen. "Alaikäisten letukkain haaveiluja ja ilkeyksiä."

Anton oli raivoissaan.

"Hullutuksia siinä tosiaankin on, ja värssyt minusta ovat kehnoja. Kuulkaahan, Zernitz, mitä tekemistä teillä on ollut pikku Laran kanssa?"

"Ei mitään", vastasi luutnantti oudostellen; "olenhan tanssinut pari kertaa hänen kanssaan, siinä kaikki."

"Sekin riittänee", jatkoi Fink mietiskelevästi. "Pikku Theone parka! Olen lukenut erään runon, jonka tuo pieni kreivitär on teille sepittänyt. No niin, ettehän tekään ole miehistä pahimpia, mutta enpä olisi otaksunut mahdolliseksi, että teistä voidaan niin ihaillen puhua."

"Näyttäkääpä minulle", pyysi Zernitz kiihkeästi.

"Täälläkö?" kysyi Fink paheksuen, "tämän hurjan ryövärijoukon läsnäollessa? Vaikka te ette erikoisesti suosikaan pikku Laraa, joka tänään hädässään näytti minusta ihmeen suloiselta, niin eihän teillä kuitenkaan ole syytä saattaa tyttöparan puhdasta haaveilua täällä joka miehen hammasteltavaksi."

"Oikeassa olette", sanoi Zernitz. "Mutta kahdenkesken ollessanne te näytätte sen minulle."

"Varmasti", vastasi Fink. "Tiedättehän etten minä sääli noita otuksia, joilla hameet tuskin ulottuvat polven alapuolelle, ja jos mikä maailmassa jättää minut kylmäksi, niin ovat ne tuollaiset puolikasvuiset haihattelevat tyttöletukat. Mutta annettakoonpa totuudellekin arvonsa; nuo tytöt, jotka ovat yhdessä pitäneet tätä päiväkirjaa, ovat kerrassaan kelpo tyttöjä, eikä kirjassa ole lainkaan ilkeyksiä."

Hän kääntyi serkku-Baldereckin puoleen: "Teidän serkustanne puhutaan joka sivulla niin lemmekkäästi ja sydämellisesti, että se tuntuu yhtä liikuttavalta kuin ansaitultakin. — Ankarin arvostelu langetetaan minusta itsestäni; minua näet nimitetään viheriävarpuseksi."

"Tuohon tapaan jatkuen vihkonen taitaa käydä jokseenkin pitkäpiimäiseksi", huomautti Benno Tönnchen. "Niinpä kyllä", sanoi Fink, "jollei teitä huvita kuulla, mitä Hildegard Sait on teistä kirjoittanut."

"Paljon hyvää se ei taida sisältää", virkkoi Benno uteliaana.

"Eipä niinkään; hän puhuu teistä sävyssä, joka on omiaan todella surettamaan teidän tuttavianne. Teitä sanotaan suureksi ja hiljaiseksi sieluksi, kasvonne ovat muka miehekkään voiman mallikuva. Runoilijatar on keksinyt teidän olevan täynnä tietoja, henkevyyttä ja älykkäisyyttä; ja hän kysyy, eikö sellainen mies ole liian korkealla tasolla alentuakseen huomaamaan hennon tyttösen taipumusta. Nytpä kysyn teiltä kaikilta, että miten ihmeellä voi niin viisas tyttö kuin Hildegard Sait siinä määrin erehtyä, että käy kaikessa hiljaisuudessa palvomaan teidän veroistanne miestä? Olettehan te tosin viimeistä pulloa tyhjennettäessä aika vekkuli, Benno, mutta jos minä olisin tyttö ja etsisin itselleni ihannetta, niin mieluummin valitsisin pähkinäpihdin epäjumalakseni kuin teidät."

Tönnchen veti suunsa hymyyn.

"Onko siinä meistäkin jotain?" kysyi herra von Werner, hänkin vihreitä, neljän ihanan sisaruksen veli, Rothsattelin lähinaapuri, tosin vastaleivottua aatelia, mutta hyvin rikas ja kasvanut keskellä molempien perheiden kateutta ja riitaisuuksia.

"Teistä on sangen vähän", Fink vastasi, "vain kaksi riviä." Hän otti kirjan esiin ja selaili sitä etsivästi. — Anton puristeli käsiään nyrkkiin pöydän alla. — "Kas tässä! Surkea taivaan sallima, Lenore rakastaa ja koettaa turhaan verhota sydäntään. Ja lemmitty kuuluu vihollisleiriin. Oo, Georg W. Sitten seuraa piste ja kolme huutomerkkiä." Fink piilotti kirjan jälleen. Anton rauhoittui. Mitään tuollaista ei kirja voinut sisältää; myöskin hän näki Finkin sierainten värähtelevän, mikä oli pettämätön merkki siitä, että hän hautoi koiranjuonia.

Zernitz työnsi lasinsa syrjään ja huudahti: "Minusta on epähienoa, että me tällaisessa paikassa pidämme pilanamme, mitä tytöt ovat sydämensä sisimmässä tunteneet."

"Minä olen samaa mieltä", huusi Benno Tönnchen kiihkeästi.

"Minä myös", toisti Werner.

"Teidän täytyy sinetöidä kirja ja lähettää se takaisin omistajalleen", lausui lehtisammakko.

"Oi te tuntehikkaat poropeukalot", huudahti Fink naljaillen, "teidän sydämenne sulaa kohta voiksi, kun vain hienot sormet raapivat teidän harjaspäitänne. Tahtoisinpa nähdä minkälaista naamaa olisitte näyttäneet, jos olisin lukenut kirjasta jotain päinvastaista. — Niinpä niin, kukapa teistä Shakespearea tuntee!"

"Kreivitär Lara ja Hildegard ovat liiaksi hienotunteisia kirjoittaakseen mitään sellaista, joita te ilkeydessänne olisitte kirjassa kernaasti nähnyt", huusi Zernitz.

"Rothsattelin neiti on tosin ylpeä", jatkoi Werner, "mutta mitäpä syytä hänellä olisikaan sanoa minusta mitään muuta kuin täyttä totta. Olen aina pitänyt häntä kelpo tyttönä, joka hyvin ansaitsee tulla herran rehellisen nuoren miehen vaimoksi."

Fink nyykäytti hänelle hyväksyvästi päätään, otti kirjan jälleen esiin ja katsahti ylös kattoon. "Minkävuoksi minua ei siirretä tältä syntiseltä maankamaralta parempien olentojen joukkoon? Minähän olen seraafi, mutta kukaan ei sitä älyä eikä tule koskaan uskomaankaan, kaikkein vähimmin hameväki. Kas tässä, Anton, ota huostaasi tämä kirja! Ei sitä ole valloitettu uuninlöylyn avulla, eikä viekoittelemalla eikä väkivalloin; vaan tanssikurssin herrain vapaaehtoisesta päätöksestä se palautetaan lukematta omistajilleen."

Anton sieppasi joutuin kirjan, riensi Feronin konttorihuoneeseen, kirjoitti paperilapulle: "Fink on lukenut joitakin sivuja, mutta hän pitää suunsa kiinni; kukaan muu ei ole vilkaissutkaan sen sisään"; sitten hän kääri kirjan ja kirjelapun paperiin, sinetöi sen ja lähetti käärön erään Feronin miehen myötä iltamyöhällä kreivitär Laran asuntoon, taottuaan moneen kertaan lähetin päähän, että tämän oli kaikin mokomin tunkeuduttava yövartijan ja portinvartijan käsien läpi kallisarvoisine kääröineen aina makuuhuoneen kynnykselle asti, sillä hän otaksui hyvällä syyllä Theone paran valvovan tuskaisena ja kastelevan kyynelillään mustat kiharansa märäksi tappurakuontaloksi.

Juominki jatkui sitten entistä menoaan. Mutta höyryävän kuuma huone, väkevä juoma ja eräänlainen mietiskelevä mieliala useimmilla herroista teki istunnosta lopun varhemmin kuin Fink oli odottanut. Vihdoin hänkin nousi pöydästä, herätti nukahtaneen viinurin ja sanoi Antonille: "Maksa lasku." Lähtiessään sitten Antonin kanssa patikoimaan kotia hän sanoi: "Ole levollinen, Tony, kaikkihan tietysti oli silkkaa valhetta, mitä kirjasta oli lukevinani. Itse asiassa oli siihen kasattuna niin paljon ilkeyttä kuin parvi turturikyyhkysiä vain kykenee keksimään."

"Kyllähän sen huomasinkin", vastasi Anton mielissään, "ja saatpa nähdä, että ensi tanssitunnilla nuo tuttavasi tulevat vimmatusti liehittelemään kaunokaisiaan."

"Jokunen heistä tulee lopulta vielä naimaankin sen lemmityn, jonka tänä iltana hänelle annoin. Taitaakin olla parasta, että oikein todenteolla antaudun parittajan ammattiin."

Anton vaikeni mieli myrtyneenä. "Älä sure suotta", jatkoi Fink hyvätuulisesti; "tuletpa itsekin antamaan siunauksesi noille naimiskaupoille. Mitä sinä muuten pidit äskeisistä herroista?"

"Katsoppas", sanoi Anton, "mitä he yleensä puhelevat, se tuntuu minusta usein aivan arkipäiväiseltä, mutta heillä on itseluottamusta ja varmaa ryhtiä, jota he eivät menetä yltiöpäisiksi tullessaankaan."

"No niin", sanoi Fink, "onhan tuossakin perää; mutta muuten he ovat joutilaassa juoksussaan kaiken maailman naisserkkujen kanssa ja ratsastusvimmassaan surkastuneet peräti. Kokonaisuutena se ihmisluokka, johon he kuuluvat, on otettava varoittavaksi esimerkiksi siitä millainen ihminen ei saa olla pyrkiessään huvitteleimaan ja huvittamaan toisia. Heidän hulluttelunsa ei ole lystikästä, ja heidän lystikkäisyytensä on kurjaa; parissa vuodessa he ennättävät käydä aivan noloiksi ja sietämättömiksi kuin hapan ja huonosti käynyt viinimehu. Tuo Tönnchen alkaa jo maistua aika tunkkeutuneelta. Minua haluttaa suuresti näyttää heidät ensi kerralla sinulle tuiki humaltuneina."

"Älä puhu noin rivosti", pyysi Anton. "Ah, sinä poika parka", sanoi Fink. "Suljehan ulko-ovi perästämme ja anna minulle kukkaroni takaisin."

"Sinä olet tänään yksinäsi maksanut ison laskun", sanoi Anton. "Pyydän ettet olisi niin avokourainen, sillä sinä vain nöyryytät toisia."

"Ole levollinen, Anton", vastasi Fink; "he huvittavat minua, siksipä on oikein ja kohtuullista, että minä maksan heidän puolestaan."

"Toivon ettet koskaan tule maksamaan minun puolestani", virkkoi Anton.

"En tulekaan", sanoi Fink. "Sinulla pitää oleman etuoikeus olla oma rahainhoitajasi; minä tyydyn siihen, että kannat meidän yhteistä portinavaintamme ja että käyt polttamaan sikarisi loppuun minua luonani, sillä aikaa kuin minä riisuudun. — Mitähän kello on?"

"Lyö kohta kaksi", vastasi Anton paheksuvasti.

"Sitten olemme varmastikin viimeiset yökulkijat. Kun tulin tähän vanhaan talorähjään, ei se tuntunut jaksavan sulattaa moisia hurjasteluja. Kun ensi kertaa aamuyöstä työnsin tämän jättiläisavaimen lukkoon, pelkäsin noiden vanhain muurien sortuvan minun syntiseen niskaani. Nyt ne ovat jo siihen tottuneet, samoin koira, piharengit ja talon isäntä. Usein jään vain senvuoksi myöhään kaupungille, jotta voisin pyörähdyttää mokomata poroporvarillista järjestystä edes vähäsen sijoiltaan."

* * * * *

Kun Hildegard Sait kyynelkostean yövalvonnan jälkeen vasta aamupuoleen rupesi suunnittelemaan maatamenoa, havahdutti hänet jälleen Theone Laralta tuotu kirje, jonka alkuosassa Theone mustan korpisulan välityksellä lausui mielipiteenään, että tässä matoisessa maailmassa ei ollut enää tilaa hänelle, ja jälkiosassahan perusteli tämän mielipiteensä kutsumalla Hildegardin ja Lenoren seuraavana iltapäivänä suklaatikekkereihin juhlimaan yhdessä päiväkirjan onnellista pelastumista.

Tässä ruskeitten sotaneuvottelussa pohdittiin innokkaasti, oliko kirja ja missä määrin tullut häväistyksi sen kautta, että julkeat miessilmät olivat kurkistaneet sen sivuille. Hirveätä oli, että Fink oli lukenut siitä kappaleita. Mutta myöskin Wohlfartilla oli se ollut käsissä, ja sangen luultavaa oli, että hän oli lukenut sen kannesta kanteen. Lenore oli puolestaan vallan varma siitä, että Wohlfart ei ollut edes kurkistanut kansien sisäpuolelle. Mutta Hildegard väitti, että hänkin oli vain mies, ja ettei parahinkaan mies olisi kyennyt vastustamaan moista kiusausta. Pitkän pohtimisen perästä päätettiin hänet panna koetteelle. "Jos hän on katsahtanut kirjan sisään", sanoi Lenore, "niin ensiksi hän tietysti on nähnyt nimilehden."

"Nimilehteä hän olisi vaaratta saanut katsella", huomautti eräs ruskeista lintusista.

"Minä olin kieltänyt häntä edes avaamasta kirjaa", lausui Lenore, "ja minä tiedän, että hän on totellut minua. Te saatte kaikki kuulla, mitä hän tulee vastaamaan kysymyksiini."

Kun Anton saapui seuraavalle tanssitunnille, kävi Lenore puolueensa etunenässä häntä vastaan; hänen ilmeensä oli hyvin huolestunut, ja kaikki ruskeat riiputtivat paitansa ja koettivat näyttää murheellisilta. "Ah, herra Wohlfart, mitä te olettekaan tehnyt! Kirja, jonka lähetitte Theonelle, ei ollutkaan hänen päiväkirjansa, vaan jonkin herran muistikirja."

"Onko se mahdollista?" huudahti Anton peljästyneenä. "Jo aivan ensi sivulla oli viime kuun 29 päivänä päivätty lasku uudesta hännystakista, ja seuraavan päivän kohdalla merkintä pullosta punaviiniä ja uudesta kannusparista. Siitä kirjasta ei meille ollut hiukkaakaan apua", päivittelivät ruskeat neitoset päätään pudistellen ja katsellen alakuloisesti lattiaan.

Anton yritti puolustautua. "Fink otti tuon punakantisen kirjan liivintaskustaan ja antoi sen käteeni, ja minä lähetin sen heti sinetöitynä matkaan."

"Sitten on herra von Fink vaihtanut kirjat", jatkoi Lenore ripitystään. "Mutta miksi ette katsahtanut sen sisään", hän lisäsi moittivasti, "edes nimilehteen?"

"Eihän minulla ollut lupa", Anton huudahti. "Olinhan luvannut teille, etten avaisi ollenkaan kirjaa. Minä huudan Finkin tänne."

"Seis, odottakaahan hetkinen", sanoi Lenore. "Onko hän siis katsonut kirjaan vai eikö?" hän kysyi riemuitsevasti parveltaan.

Ihmettelevä ja ihaileva "Ei!" kajahti, kaikkien huulilta. "Jääkää vain tänne, herra Wohlfart, oikean kirjan te meille palautitte. Jotkut meistä epäilivät, voisiko yksikään mies — edes tekään — jättää käsistään tyttöjen kirjoittamaa päiväkirjaa siihen edes vilkaisematta; minä sanoin teidän pystyvän siihen, ja nyt olen sen todistanut ystävilleni."

"Kiitän teitä hyvästä luottamuksestanne", huudahti Anton ilahtuneena.

"Teistä uskon kaikkea, mikä on hyvää ja rehellistä", vastasi Lenore ja katsoi sydämellisen luottavaisesti nuorakaista silmiin.

Sinä iltana vallitsi tanssiseurassa oikein juhlatunnelma. Aina kotiljongin alkuun saakka Antonia ympäröi kukkea piiri nuoria neitosia, jotka kohtelivat häntä liikuttavan tuttavallisesti, ja kun tuli aika, jolloin naiset jakoivat värillisiä nauharuusuja herroille, koristettiin Antonin hännystakin rinnukset aina liepeeseen saakka, jotta hän näytti ainakin yhtä korealta kuin mannermaan kaikkein kirjavatakkisin hovimarsalkka.

Mutta vielä suurempiakin ihmeitä tapahtui. Vihreä puolue uhkasi kannattajien puutteessa luhistua tykkänään kokoon. Zernitz, Werner ja pikku Lanzau tanssivat tänä iltana yksinomaan ruskeitten kanssa. Hildegard Saltin täytyi elää hirvittävä puolituntinen Pähkinäpihdin parissa, joka kohteli häntä tosi ritarillisesti, voipa sanoa, lämpimän tuntehikkaasti, kasaten tyttö poloisen pään päälle sen kautta tulisia hiiliä; Lenore puolestaan sai kärsiä kohteliaita rynnäkköjä lehtisammakon, Georg Wernerin ja pikku Lanzaun taholta, jotka kaikki kolme olivat yht'äkkiä tulleet siihen vakaumukseen, ettei Lenore ei ollut aivan arvoton vastaanottamaan heidän ritarillista kunnioitustaan. Yksinpä Eugeniekin osotti tänään ruskeille vilpitöntä sydämellisyyttä, hän riippui pitkän aikaa Lenoren kainalossa ja suuteli Theonea tämän poislähtiessä ylen liikutettuna molemmille poskille. Ja rouva von Werner istahti paroonitar Rothsattelin viereen, lupasi käydä huomenissa vieraisilla kaikkien tyttäriensä kanssa, pyysi lupaa ottaa Georginsakin mukaan ja puheli lakkaamatta siitä, kuinka onnelliset hänen lapsensa tulisivat olemaan ensi kesänä, kun tanssikurssi oli saattanut heidät niin läheiseen ystävyyteen Lenoren kanssa. Sanalla sanoen, tanssi-illan yleisleima oli kerrassaan muuttunut. Lukuunottamatta vihreitä neitosia, jotka pahoittelivat kavaljeeriensä uskottomuutta, vallitsi salissa herttainen, ihmisrakkautta uhkuva mieliala, jonka keskipisteinä olivat ruskean puolueen jäsenet. Asemansa muuttuminen saattoi heidät aivan hämilleen; Baldereckin herttaisuus, entisten vihollisherrain huomaavaisuus tuntui kyllä mieluiselta; mutta, ah! onneaan he eivät kuitenkaan kyenneet täysin siemauksin nauttimaan, povessaan he tunsivat tunnonvaivojen tuhannet neulanpistokset, nähdessään kaikkitietävän Finkin hirvittävän hahmon leijailevan heidän ympärillään laajassa kehässä. Yhdellä sanalla hän voi repiä rikki heitä kietovan lumouksen. — Koko illan Fink pysytteli kaukana kaikista päiväkirjan kirjoittajista; vasta aivan lopulla hän astui Lenoren luo ja sanoi tälle kiusoitellen: "Eikö neiti Eugenie ole tänään oikein herttainen? Myönnän kyllä, että hän on tunteeton, mutta ehkäpä tuo pieni vika vuosien mittaan muuttuu aivan päinvastaiseksi hyveeksi."

Lenore katsahti häneen hämillään. "Tulkaa kanssani Theone Laran luo", sanoi hän vihdoin. Sinne tultuahan huudahti liittolaistensa kuullen: "Meidän kaikkien tulee kiittää herra von Finkiä, ja me pyydämme häntä vast'edeskin vaikenemaan päiväkirjan suhteen, niinkuin hän on tähänkin asti tehnyt."

"Lupaan sen mielelläni", vastasi Fink, "mutta yhdellä ehdolla. Joku uhri täytyy minun nielaista. Minun täytyy saada tietää, kuka naisista on kyhännyt säkeet erään viiniköynnöstä esittävän kuvan alle. Jokuhan minulla täytyy olla, jota saan vihata kaikesta voimastani, josta saan joka tilaisuudessa puhua kaikkea mahdollista pahaa, joka saa nahallaan maksaa teidän kevytmielisyytenne, kun kaikesta älykkäisyydestänne huolimatta annoitte tuon kallisarvoisen todistuskappaleen joutua minun käsiini. Mainitkaa minulle joku nimi, ja minä puolestani lupaan teille vapaaehtoisesti, etten koskaan enää lausu riviäkään kirjan sisällyksestä kellekään vieraalle."

Ruskeitten ryhmässä syntyi hätäytynyt liike; jokainen pelkäsi joutuvansa tuon kostonhimoisen intiaanin raadeltavaksi. Lenore katsahti Hildegardiin, joka oli pelosta palttinanvalkeana, ja sanoi sitten innokkaasti: "Minä piirustin kuvan ja sanelin säkeet, jotka ystäväni kirjoitti sen alle. Koskapa olette nähnyt koko kauhistuksen, niin pyydän teiltä anteeksi. Enemmän en voi tehdä; ja jos nyt aiotte kostaa siitä minulle, niin on minun koetettava parhaani mukaan kestää vihaanne."

"Hyvä", sanoi Fink hymyillen, "minä käynkin kostamaan. Tästä illasta alkaen olen vihaava teitä sydämeni pohjasta. Muuten on minun mieluista todeta, että kaikkein haihtuvaisinkin inhimillisistä tunteista, tyttöjen välinen ystävyys, voi innoitta sen uhriksi sortuneet onnettomat todella sankarillisiin tekoihin. — Ah, neiti Hildegard, eikö Benno Tönnchen teistäkin ole oikein kiltti pienokainen? Eikä hänen vartalonsakaan ole hullumpi. Ehkä liian täyteläinen sanonette, mutta juuri tuo täyteläisyys tekee hänet hänen rotunsa niin puoleensavetäväksi."

Viimeisenä seurauksena tästä odottamattoman onnellisesta illasta eli, että ruskea puolue päätti palkita Wohlfartin uskollista ritaripalvelusta jollain erinomaisella tavalla. Pitkän pohtimisen perästä tultiin yksimielisiksi siitä, että Theone yhdessä ystävättäriensä kanssa virkkaisi hänelle komean rahakukkaron. Jo seuraavana aamuna ostettiin sitä varten silkkilankaa ja helmiä. Päästäkseen mukaan työhön päätti Lenorekin vartavasten opetella virkkaamisen taidon. Ja jopa loistelikin kukkaron toinen puolisko valmiina ruskean- ja kullanhohtoisena, kun sattui tapauksia, jotka odottamatta ehkäisivät työn päättämisen.

3.

Surullinen kokemus on, että taivahan vallat eivät kauan salli ihmislapsen huolettomasti nauttia korkean tunnelman tuottamata onnea. Ne ovat järjestäneet asiat niin ovelasti, että melkein aina jokin jänne laukeaa sielussamme, kohta kun ne ovat virittäneet vieressä olevan jänteen mahtavasti soinnahtelemaan. Luonnollisena seurauksena tästä on värähtelevä epäsointu. Sellaisen tylyn kohtelun esineeksi joutui Antoninkin sielu…

Ensimmäisenä epäsoinnun oireena oli, että koko konttori edelleenkin seurasi hyvin vaanivin katsein Antonin elämässä tapahtunutta muutosta. Takapihan puolella oltiin siitä yksimieliset, että siitä lähtien kuin sankarimme oli ruvennut käymään tanssitunneilla, oli hänen olemuksensa huomattavasti muuttunut eikä lainkaan edukseen. Tosin hän vapaahetkinään seurusteli virkaveljiensä kanssa vähemmän kuin ennen, vietti monet illat poissa kotoa, ja kun hän kerran oli mukana yhteisessä illanvietossa, saattoi hän olla jonkun verran hajamielinen ja kenties hiukan pisteliäskin toisten herrain hänelle tuttujen pikku heikkouksien johdosta. Hänen terve järkensä kyllä varjeli häntä rupeamasta mahtailemaan hienossa seurapiirissä äkkiä saavuttamistaan voitoista ja ikävystyttämästä toisia niiden kertomisella; mutta hän ei kuitenkaan voinut välttyä tekemästä vertailuja kotipiirissä vallitsevan sävyn — jonka hän hyvin tunsi — ja ylhäisen rouvan salongissa vallitsevan sävyn välillä, joka hänelle itselleen oli ihkasen uutta. Työtoverit pitivät hänen entistä suurempaa vaiteliaisuuttaan ylpeytenä, hänen tiheää poissaoloaan kevytmielisenä hurjastelemisena; ja siten joutui Anton, joka ennen oli ollut koko talon suosikki, juuri tämän seikan vuoksi sitä ankaramman arvostelun esineeksi. Itse puolestaan hän tunsi maltillisempani toverien pidättyväisyyden ja jyrkempien kouraantuntuvan kylmyyden hyvin kipeästi ja valitti itsekseen joutuneensa lemmettömän kohtelun alaiseksi. Siitäpä johtui, että hän nekin illat, jolloin hänellä ei ollut aihetta poistua kotoa, vietti miltei yksinomaan Finkin parissa, ja että nämä molemmat piankin muodostivat pienen ylimyksellisen nurkkakunnan, joka oli vihamielisessä suhteessa toisiin herroihin.

Antonia tällainen suhde masensi enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää; hän kärsi siitä työpöytänsä ääressä, omassa huoneessaan, jopa päivällispöydässäkin kadunvartisessa talossa. Harvemmin kuin ennen hänen työtoverinsa häntä puhuttelivat; tarvitessaan jotain tietoa Jordan ei enää kääntynyt hänen puoleensa vaan Baumannin; kun rahastonhoitaja aamiaishetken lyötyä astui etukonttoriin, ei hän enää pysähtynyt Antonin pöydän ääreen; ja kun Specht kesken kauppakirjeittensä kirjoittamista tapansa mukaan käännähti äkkiä rajusti ympäri tuolillaan ja teki jonkin merkillisiä kysymyksiään, niin hän kohdisti sen tosin entistä ahkerammin Antonille, mutta tämän asemaa ei suinkaan parantanut, kun Specht muka kuiskaten karjui hänen korvaansa: "Onko totta, että herra von Blogilla on papurikkovaljaikko?" tahi: "Täytyykö rouva von Baldereckin luo mennessä vetää jalkaansa kiiltonahkasaappaat vai kelpaako kengät?" Kaikista tylyimmin Antonia kohteli hänen vanha suosijansa Pix. Liika suuri suvaitsevaisuus ei ollut koskaan ollut tämän tarmokkaan herran vahvoja puolia, ja jostakin hämärästä syystä hän piti nykyistä Antonia konttorin, ison vaa'an ja soolowhistin petturina. Hänen tapanaan oli viettää syntymäpäiväänsä mahdollisimman juhlallisessa muodossa. Silloin hän kutsui kaikki uskotut ystävänsä, joista Anton oli ensimmäisiä, illaksi huoneeseensa, jossa hän päivän kunniaksi tarjosi viiniä ja sokerikakkua; jälkimmäinen oli vartavasten tilattu sokerileipurilta ja esiytyi vuosi vuodelta yhä suuremmassa koossa. Näinä viikkoina sattui jälleen hänen syntymäpäivänsä, ja vaikka Pix olikin viime aikoina ollut merkillisen vaitelias Antonia kohtaan, oli tämä kuitenkin varustautunut viettämään illan hänen luonaan ja oli sen vuoksi vastannut kieltävästi herra von Zernitzin kutsuun. Varhain ennen konttorituntien alkua hän meni Pixin huoneeseen onnittelemaan tätä. Herra Pix kuunteli onnitteluja hyvin kylmäkiskoisesti eikä kutsunut Antonia illaksi luokseen. Pöydästä noustua Anton kohtasi tuon suunnattoman sokerikakun, joka leipurin oppipojan hartioilla työläästi kapusi takapihan portaita ylöspäin; ja konttorissa hän tajusi herra Spechtin puheista, että tällä kertaa kaikki toverit olivat kutsutut pyhittämään sen päivän muistoa, jolloin herra Pix maailmaantulollaan oli täyttänyt tuntuvan aukon luomakunnassa. Niin — kaikki muut olivat kutsutut, paitsi hän ja Fink.

Syystäkin Anton käsitti tämän syrjäyttämisen tahalliseksi loukkaukseksi. Mutta hän antoi sen vaikuttaa itseensä kipeämmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan. Ja päällepäätteeksi piti vielä Spechtin suihkata hänelle kuin minäkin hauskana salaisuutena, että Pix oli sanonut, että sellainen nuori herra, joka seurusteli luutnanttien kanssa ja illoin irstaili Feronissa, ei ollut sopiva seuralainen vakavien kauppamiesten piiriin. Kun hän tänä iltana istui yksin huoneessaan ja kuuli toverien iloista hälinää Pixin puolelta, valtasi hänet ahdistava ja tuskallinen tunne, jota ei kyennyt hajoittamaan mikään niistä loistavista kuvista, jotka viime aikana olivat joutohetkinä täyttäneet hänen mielensä, ei edes ihanin ja rakkainkaan niistä.

Itsekään hän ei ollut lainkaan tyytyväinen itseensä, vaan koetti oikein kasata kiduttavia syytöksiä itseänsä vastaan. Hän oli tosiaankin muuttunut. Eihän hän tosin työssä ollessaan päästänyt itseään vallan laukeamaankaan, mutta työstään hänellä oli varsin vähän iloa, pikemminkin se tuntui taakalta. Olipa sattunut, että hän liikekirjeissä oli unohtanut jonkin tärkeän asian mainitsematta, olipa hän pari kertaa kirjoittanut vääriä hintamääriäkin, jolloin Jordan oli kuivasti huomauttaen jättänyt kirjeet hänelle takaisin. Hänelle johtui myöskin mieleen, ettei kauppias ollut viime aikana ollenkaan välittänyt hänestä ja hänen toimistaan, ja että Sabine oli joku päivä sitten portailta tavatessaan tervehtinyt häntä kylmäkiskoisemmin kuin tavallisesti. Ja aivan äskettäin, kun täti oli valittanut yörauhansa häiriytyneen sen kautta, että joku oli niin myöhään ja kolistellen tullut portista sisään, olivat kaikki toverit katsoneet häneen moittivasti. Yksinpä uskollinen Karlkin oli tuonaan kysynyt — Antonin mielestä sangen ivallisesti — oliko hänellä portinavain mukana tanssitunneille lähtiessään. Tällaisten tukalien muistelmien vaivaamana Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi silmäilemään pientä yksityistä kassakirjaansa. Viime viikkoina hän ei ollut lainkaan merkinnyt siihen menojaan; senvuoksi hän tarttui kynään ja alkoi hätäytyneenä laskea niitä yhteen sormistaan laskuista ja muististaan. Hirmustuen hän huomasi velkainsa nousevan summaan, jota hän ei mitenkään kyennyt suorittamaan, jollei käynyt käsiksi vanhempainsa jättämään pikku perintöön. Hän tunsi itsensä perin, onnettomaksi. Tähän asti oli kohtalo soitellut hänelle vain hienoimpia säveleitään, nyt rupesivat toiset kielet pahoin särähtelemään. Ja epäsoinnun piti käydä vieläkin pahemmaksi.

* * * * *

Samana iltana palasi kauppias huonolla tuulella klubistaan kotia, vastasi kuivasti Sabinen tervehdykseen ja rupesi pitkin askelin mittelemään huoneen lattiaa.

"Mikä sinua vaivaa, Traugott?" kysyi sisar.

Veli astui hänen tuolinsa viereen. "Tahdotko tietää, millä tapaa Fink on saattanut suojattinsa rouva von Baldereckin taloon? Sinähän olet niin iloinen noiden molempien ystävyydestä. Nyt hän on kutonut kokoon oikean valheiden verkon ja tehnyt kokemattomasta Wohlfartista julkean seikkailijan." Hän kertoisitte erään vanhemman upseerin tiedustelleen häneltä lähemmin Antonin olosuhteita ja mitä silloin oli käynyt ilmi.

"Onkohan sitten varmaa, että tuo typerä taru on Finkin keksintöä ja että Wohlfart on siitä tiennyt?" kysyi Sabine arastellen.

"Finkin osallisuutta en yhtään epäile. Tuollainen juoni on juuri hänen tapaistaan Hänen rikollinen kevytmielisyytensä ei säästä mitään, ei edes ystävän mainetta."

Sabine nojautui tuolin selustaa vastaan ja nyykäytti koneellisesti päätänsä. Niin, sellainen mies Fink olikin. Taasen kuohahti hänen sydämensä tätä vastaan. "Voi, kuinka surullista!" hän sanoi puolittain itsekseen. "Mutta Wohlfart on viaton, Traugott, sen tiedän varmasti. Sellainen valheellisuus ei ole hänen luonteensa mukaista."

"Huomenna saan tietää", sanoi kauppias. "Hänen itsensä vuoksi toivon, että olisit oikeassa."

Käydessään seuraavana aamuna etukonttoorin läpi hän kutsui Antonin pieneen takahuoneeseen. Kun tällaista sattui vain aniharvoin, noudatti Anton käskyä aavistaen mustia ukkospilviä nousevaksi. Kauppias sulki oven hänen perästään, istuutui hyvin totisena nahkapäällyksiseen nojatuoliinsa ja alkoi ankaralla äänensävyllä: "Rakas Wohlfart, pidän velvollisuutenani ottaa teidän kanssanne puheeksi eräitä huhuja, joiden tiedän kiertelevän kaupungilla. Teitä näet pidetään salaperäistä syntyperää olevana upporikkaana nuorukaisena, kerrotaan teidän omistavan suuria tiluksia Amerikassa ja että ylhäiset henkilöt kaikessa salaisuudessa seuraavat vilkkaalla mielenkiinnolla teidän kehitystänne. Otaksun noiden huhujen tulleen teidän omiinkin korviinne ja haluan nyt tietää, mitä olette tehnyt niiden vaimentamiseksi."

Anton vastasi ällistyneenä, mutta hyvin päättäväisesti: "En tiedä yhtään mitään sellaisista huhuista. Olen, tosin joskus kuullut vieraiden ihmisten tekevän merkillisiä viittailuja minun muka suureen omaisuuteeni, mutta olen aina torjunut sellaisen käsityksen."

"Oletteko torjunut sitä tarpeeksi jyrkässä muodossa?" kysyi kauppias ankarasti.

"Sen luulen tehneeni", vastasi Anton rehellisesti.

"Itsessään ei tuollaiseen joutavaan lörpöttelyyn kannattaisi kiinnittää huomiota", jatkoi kauppias, "jollei se vaarantaisi teidän omaa mainettanne. Sillä maailma on taipuvainen otaksumaan, että te itse olette jostakin syystä ollut mukana levittämässä moista huhua; mutta kauppamiehen mainetta ei mikään seikka pysty polkemaan pahemmin kuin epäluulo, että hän pyrkii alhaisin keinoin saavuttamaan luottoa, johon hänellä ei ole vähintäkään oikeutusta."

Anton aivan jäykistyi nuo sanat kuullessaan.

Herra Schröter jatkoi edelleen: "Sitäpaitsi tuollainen lörpöttely on omiaan vahingoittamaan vanhempainnekin hyvää mainetta, sillä ihmiset ovat tietävinään, että te muka olette jonkin hyvin ylhäisen miehen lehtolapsi."

"Voi, äitini!" parahti Anton väännellen käsiään, ja isot kyynelkarpalot tippuivat hänen silmistään. Hän oli niin järkytetty, että kauppiaan täytyi antaa hänelle aikaa rauhoittuakseen; ja sitten hän viimein sanoi leppeämmin: "Koettakaa malttua, rakas Wohlfart. Teidän asianne on nyt toteennäyttää noiden juttujen perättömyys. Sitä varten te tarvitsette levollista mieltä ja miehuullista ryhtiä."

"Hirvittävin on minulle ajatus", huudahti Anton vielä aivan kuohuissaan, "että te itse ehkä luulette minun panneen alkuun nuo valheet tahi että olisin mielisuosiolla suvainnut niitä, tehdäkseni itseni muka mielenkiintoiseksi ihmisten silmissä. Minä pyydän teitä uskomaan, etten tähän hetkeen saakka ole tiennyt niistä yhtään mitään."

"Minä uskon teitä mielelläni", sanoi kauppias suopeammin, "mutta te olette kuitenkin monella tapaa edistänyt sellaisten juttujen mahdollisuutta. Te käytte edelleen seurapiirissä, jossa teidän asemassanne olevia nuoria miehiä muutoin katsellaan kierosti. Te olette kuluttanut varojanne enemmän kuin kukkaronne sietää ja tarkoituksiin, jotka kaikissa tapauksissa eivät sovellu säätyynne."

Antonilla oli hämärä vaistomus, että hänen olisi ollut vähemmän tukala olla maan keskipisteessä kuin sen pinnalla. "Niin", hän virkkoi viimein särkyneellä äänellä, "te olette oikeassa, olen tehnyt väärin astuessani yläpuolelle varsinaisen elämänpiirini, sen olen itsekin koko ajan tajunnut. Monias päivä sitten, kun rupesin laskemaan kassaani ja huomasin tehneeni velkoja", — tällöin kauppias hymyili melkein huomaamattomasti — "on minulle itsellenikin selvinnyt, että olen väärällä tiellä; en vain ole tiennyt, miten oikein kääntyä siltä takaisin. Mutta nyt en enää epäröi", hän jatkoi hyvin alakuloisesti, "ja minä pyydän teitä päättämään, tulenko tästälähin menettelemään oikein."

"Eikö totta, Finkhän se teidät johdatti rouva von Baldereckin seurapiiriin? Sitä arvelinkin", sanoi kauppias hymyillen; "ehkäpä hän myöskin tietää vähän enemmän niistä huhuista, jotka nyt niin huolestuttavat teitä."

"Sallikaa minun teidän läsnäollessanne vaatia häntä todistamaan, etten ole tähän asti tiennyt mitään noista mainettani halventavista puheista, ja että vaikka olenkin saattanut olla kevytmielinen, en siltä ole mikään kurjimus, Fink on ystäväni ja tuntee hyvin minun käyttäytymiseni."

"Olkoon menneeksi, jos se voi rauhoittaa teitä", sanoi kauppias ja kutsutti Finkin paikalle.

Fink katsahti sisäänkäytyään ihmeissään vielä mielenkuohun vallassa olevaan Antoniin ja kysyi häneltä, isännän läsnäolosta paljonkaan piittaamatta: "Mitä hittoa, oletko itkenyt?"

"Solvausten johdosta", lausui kauppias totisesti, "jotka ovat vahingoittaneet hänen vakavuuttaan liikemiehenä ja hänen perheensä kunnioitettua nimeä." Sitten hän kertoi lyhyesti, mistä oli kysymys.

Fink purskahti nauramaan ja huudahti: "Hänhän on vielä lapsi; mitä hänen tarvitsee välittää ihmisten joutavista puheista?"

"Hänellä ei ole oikeutta ummistaa niiltä korviaan, sillä hän on antanut niille virikettä seurustelemalla noissa piireissä, joihin te olette hänet johdattanut."

"Ennen kaikkea pyydän sinua todistamaan tässä herra Schröterin läsnäollessa, että minulla ei ole ollut aavistustakaan kaikesta tuosta. Tunnethan sinä minut niin hyvin että tiedät, etten olisi astunut jalallanikaan rouva von Baldereckin taloon, jos olisin pitänyt mahdollisena että minusta sellaista puhuttaisiin."

"Hän on aivan viaton", lausui Fink vakuuttavan hyväluontoisesti kauppiaalle, "viaton ja puhdas kuin orvokki, joka tuoksuu piilossaan. Jos kenellä on syytä noiden naurettavien juttujen syntymiseen, niin on minulla ja sitäpaitsi niillä höperöillä ihmisillä, jotka ovat niitä levittäneet. Malta mielesi, Anton; jos tämä asia tuskastuttaa sinua, niin saamme sen heti korjatuksi."

"Minä lähden vielä kerran rouva von Baldereckin luo ilmoittamaan, etten enää voi käydä hänen tanssitunneillaan."

"Minustakin se on paras keino", sanoi kauppias. "Epäilenpä, onko siitä paljonkaan apua", huomautti Fink maailmanmiehen viisaudella.

"Olenhan sitten ainakin tehnyt kaiken, mitä minun vallassani on", huudahti Anton.

"No, tee kuten tahdot", sanoi Fink. "Tanssimaan olet kuitenkin oppinut ja pitelemään hattuasi huoneessa niinkuin tuleekin."

Päivällisen edellä kauppias sanoi sisarelleen: "Oikeassa olet. Wohlfart oli pääasiassa viaton, Fink se vallattomuudessaan on pannut koko juonen alkuun."

"Tiesinhän minä sen!" huudahti Sabine ja pisteli kiivaasti neulaa ompelukseensa. — "Jos vain suinkin käy laatuun, Traugott, niin estä heitä tekemästä itseänsä syypäiksi mihinkään uuteen ajattelemattomuuteen."

"Heidän täytyy itsensä selvittää sotkuinen vyyhtinsä", vastasi kauppias. "Olen vain utelias näkemään, millä keinolla he siitä suoriutuvat."

* * * * *

Anton työskenteli koko päivän aivan kuin huumatakseen ajatuksensa, puheli perin vähän ja lähti illan tullen kolmanteen kerrokseen pukeutumaan viimeistä vierailuansa varten, uhkamielisenä kuin ainakin mies, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen.

Fink katseli häntä päivän mittaan oudostellen ja kyseli itseltään: "Mikähän pojalla oikein on mielessä? Hänhän käyttäytyy kuin varustautuisi ensimmäiseen kaksintaisteluunsa." Ja jos hän olisi voinut katsahtaa Antonin sydämeen, olisi hänkin kenties tullut järkytetyksi nähdessään nuorukaisen katkeran tuskan. Eikä tuon tuskan aiheuttajana ollut yksistään loukattu ylpeys ja häpeäntunne sen johdosta, että maailma ehkä piti häntä halpamielisenä seikkailijana ja petturina; näitä tunteita paljon pahemmin kalvoi hänen sieluaan ajatus lähestyvästä erosta rakastetusta tanssitoverista.

Fink juoksi nuo kolmet portaat ylös Antonin huoneeseen, tapasi ystävänsä jo valmiiksi pukeutuneena, katsahti häntä kasvoihin, jotka kalpeudessaan ja murtuneisuudessaan näyttivät äkkiä käyneet paria vuotta vanhemmiksi ja kysyi, tarttuen hänen käteensä: "Oletko suutuksissasi minuun?"

"En sinuun enkä kehenkään toiseenkaan", vastasi Anton kiihtyneesti. "Kuule mitä sanon — miten tuo huhu on oikein saanut alkunsa, siitä en tahdo mitään tietää. Mahdollisesti sinä olet sillä tahtonut tehdä pilaa minusta ja muista ihmisistä."

"En sinusta, rakas lapsi", sanoi Fink.

"Joka tapauksessa olet tiennyt noista juoruista, etkä kuitenkaan ole puhunut minulle mitään. Se ei ollut sinulta oikein, sen sanon sinulle nyt, sen pitemmältä sinulle kaunaa kantamatta, ja vast'edes me emme keskenämme hiisku koko asiasta enää sanallakaan."

"Kuulehan, Anton", sanoi Fink, "minun mielestäni sinä otat tuon lörpötyksen aivan liian traagilliselta kannalta."

"Anna minun vain tänään menetellä oman pääni jälkeen."

"Mitä sitten aiot tehdä?"

"Älä kysele, minä tunnen sydämessäni sangen selvästi, mitä minun on tehtävä. Lähtekäämme nyt."

"No niin, tee, mitä et voi jättää tekemättä" sanoi Fink sävyisästi; "mutta älä vain unhota, että jos aiot esittää noiden ihmisten edessä jonkin tunnelmallisen kohtauksen, niin se tulee vain huvittamaan heitä, ja sitä enemmän, mitä kiihtyneemmin sinä esiinnyt."

"Luota minuun", sanoi Anton, "minä tulen olemaan aivan rauhallinen."

Rouva von Baldereckin valaistuissa saleissa oli koolla suuri seurue, kauniita tanssipukuja, paljon kirkkaita kynttilöitä, kaikki perheenäidit ja useita perheenisiäkin; tarkoituksena oli näyttää, mitä tanssitunneilla oli opittu. Ystävysten sisäänkäydessä Fink laski huolestuneena kätensä Antonin käsivarrelle huomatessaan hänen näyttävän hyvin murtuneelta, mutta Anton astui tarmokkain askelin eteenpäin. Hän irroittihe Finkin otteesta ja kävi suoraapäätä Lenoren luo, jonka hän jo aikaisemmin oli pyytänyt ensimmäiseen tanssiin. Neitonen näytti tänään vallan hurmaavalta; hänellä oli ensi kertaa yllään oikea tanssiaispuku, ja hänen suuret silmänsä säteilivät odottavaisesta ilosta. Hän astui muutaman askeleen tanssittajaansa vastaan ja sanoi leppeästi nuhdellen: "Te tulette niin myöhään, tanssi alkaa aivan kohta, ja minä olin toivonut saavani puhella teidän kanssanne hyvän aikaa sitä ennen. Isäkin on täällä, minä esitän teidät hänelle. — Mutta mikä teillä on mielessä? — Tehän näytätte niin juhlalliselta!"

"Armollinen neiti", vastasi Anton kumartaen, "mieleni on tänään hyvin murheellinen. En saakaan kunniaa tanssia ensimmäistä tanssia teidän kanssanne enkä muitakaan."

"Ja miksi ette?" kysyi neitonen säikähtyneenä.

"Suvaitkaa kuulla mitä sanon: en tule viipymään kauan tässä seurassa, saavuin vain pyytämään talon emännältä ja teiltä anteeksi, että aion kohta jälleen poistua."

"Mutta, herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja löi kätensä yhteen.

"Enemmän kuin kenenkään muun mielipiteelle panen arvoa teidän hyvälle käsityksellenne minusta", sanoi Anton punastuen, "ja teidän edessänne tahdon kaikkein ensiksi puhdistautua."

"Mutta teidän ei tarvitse puhdistautua mistään. Selittäkää tarkoituksenne, minä en käsitä tätä ollenkaan", huudahti neitonen.

Anton kertoi hänelle joutuisasti kaiken tänään isännältään kuulemansa ja vakuutti innokkaasti, että hän ei ollut ennen tiennyt noista huhuista mitään. "Sen uskon mielelläni", sanoi Lenore luottavaisesti, "isä myöskin on sanonut, että koko juttu oli arvattavasti vain joutavaa hölynpölyä." — Hän vaikeni hetkiseksi muistaessaan isän lisänneen, että tuo herra Wohlfart saattoi olla hyväkin mies, mutta että hän ei soveltunut hienoon seurapiiriin. — "Ja nyt, kun olette kuullut mitä teistä puhutaan, tahdotte tykkänään lakata käymästä tanssitunneilla, niinkö?"

"Niin, sen tahdon", vakuutti Anton, "sillä jos käyn täällä edelleenkin, niin minua kenties pidettäisiin tungettelijana, ehkäpä petturinakin."

Lenore viskasi niskaansa ja sanoi loukkautuneena ja kiivaasti: "No, lähtekää sitten, herrani!"

Se oli paras keino pidättää Antonia lähtemästä; hän jäi seisomaan ja katsoi rukoilevasti tanssitoveriinsa.

"Miksi ette lähde?" tiuskasi neitonen vielä kiivaammin.

Anton kalpeni kovin; hän katsoi sanomattoman surullisesti tulistuneen naisensa silmiin ja virkkoi värähtelevällä äänellä: "Sanokaa minulle ainakin, että te ette ajattele pahaa minusta."

"Minä en ajattele teistä mitään", huudahti Lenore purevan kylmästi ja kääntyi poispäin.

Poloinen Anton seisoi siunaaman ajan kuin puulla päähän lyötynä; vihlova tuska repi hänen kokematonta sieluaan. Jos hän olisi ollut kymmentä vuotta vanhempi, niin hän ehkä olisi käsittänyt neitosen pikaistuksen itselleen edullisemmin. Mutta ajatus, että hänellä oli vielä välinsä selvittämättä muun seuran kanssa, antoi hänelle jälleen voimia; hän läheni pää pystyssä ja uljain askelin piiriä, joka ympäröi talon emäntää. Siinä istuivat muun muassa tuo pitkä ja laiha kreivitär teetä särpien ja Lenoren äiti, jonka vierellä seisoi kookas, komea herra; Anton arvasi sanomattakin, että sen täytyi olla Lenoren isä. Samassa silmänräpäyksessä kun hän astui talon emännän eteen tekemään kumarruksensa, lensi hänen katseensa yli koko seuran. Vielä monia vuosia jälkeenpäin hän muisti elävästi tuon hetken, muisti kaikkien naispukujen kirjavat värit, muisti minkälaisia kukkia oli ollut vapaaherratar Rothsattelin vihossa, muistipa yksin senkin, minkälainen kuva oli maalattu teekuppiin, jota kreivitär piti kädessään. Rouva von Baldereck vastasi alentuvasti hymyillen sankarimme syvään kumarrukseen ja aikoi juuri virkkaa hänelle pari ystävällistä sanaa, kun Anton ehätti hänen edelleen lausumalla liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka kuitenkin kajahteli läpi koko salin, niin että kohta hänen puheensa alettua syntyi yleinen hiljaisuus.

"Armollinen rouva, olen tänään saanut kuulla kaupungilla kerrottavan, että olen muka rikas, että muka omistan tiluksia Amerikassa ja että ylhäiset henkilöt omistavat minulle salaista mielenkiintoaan. Minä julistan tuon kaiken valheeksi; minä olen edesmenneen laskuneuvos Wohlfartin poika Ostrausta, enkä vanhemmiltani ole perinyt paljon enempää kuin kunniallisen ja nuhteettoman nimen. Hyvien vanhempaini muisto ja oma itsetuntoni velvoittavat minua selittämään tämän julkisesti. Te, armollinen rouva, olette erinomaisessa hyvyydessänne ystävällisesti vastaanottanut tuntemattoman ja vähäpätöisen ihmisen talonne vieraaksi ja kehoittanut minua ottamaan osaa tämäntalvisiin tanssiharjoituksiin. Kaiken sen jälkeen, mitä tänään olen kuullut, minun täytyy lakata täällä käymästä, koskapa muuten antaisin yhä virikettä minusta levitetyille valheille ja koska minua kenties ruvettaisiin pitämään petturina, joka väärinkäyttää talonne vieraanvaraisuutta. Sen vuoksi lausun sydämellisen kiitokseni hyvyydestänne ja pyydän teitä säilyttämään minut suopeassa muistissa."

Puhe oli tosin hiukan liiaksi juhlallinen tehotakseen syvästi siihen kuulijakuntaan, jolle se oli pidetty, mutta se tehosi kuitenkin. Moniaiksi silmänräpäyksiksi syntyi hengähtämätön hiljaisuus; kreivittären teekuppi pysähtyi hänen jäykistyneessä kädessään puolitiehen helman ja suun välille, ja talon emäntä katseli hämillään syliinsä.

Anton kumarsi uudelleen syvään ja riensi ovea kohti.

Silloin liihotteli jäykistyneestä joukosta kevyt valkopukuinen hahmo lähtevän perään, tavoitti hänet ovella ja tarttui hänen molempiin käsiinsä; Anton katsoi Lenoren kyyneleisiin silmiin ja kuuli hänen sanovan vienolla, itkunsekaisella äänellä: "Jääkää hyvästi!" Sitten sulkeutui ovi hänen takanaan, ja kaikki oli ohi.

Anton käveli verkalleen kotia. Hänen sielussaan oli niin tyventä ja hiljaista, kuin ei hän olisi koskaan käynytkään tuossa taakse jäävässä talossa; hän katseli ilomielin päälleen tipahtelevia isoja lumihaituvia ja jalankulkijain pehmeään lumeen jättämiä jälkiä. Vaikkapa hän tunsi tuskaakin, ei siihen ollut sekoittunut katkeruutta. Hän piti päätänsä ylpeästi pystyssä ja ajatteli kaikkea mahdollista, mitä huoleton katujenmittelijä saattaa ajatella, kuolleita vanhempiaan, konttorissa kirjoittamiaan asiakirjeitä, liikkeen johtajaa ja yksinpä hullunkurista Tinkelestäkin, jonka Fink oli taas tänään taluttanut konttorista ulos. Mutta koko ajan soi hänen korvissaan sävel, joka voitti muiden ajatusten myllerryksen, ja se sävel sointui Lenoren jäähyväissanoihin: "Jääkää hyvästi!"

* * * * *

Armollisen rouvan salongissa elämä heräsi jälleen täyteen vireeseen Antonin poistuttua. Ensimmäinen äännähdys, mikä kuultiin, oli suuttuneen äidin tuikahdus tyttärelleen, joka oli äskeisessä jäähyväisnäytelmässä niin odottamatta käynyt esittämään pientä osaa. "Lenore, sinähän unhotit vallan, kuka olet!"

"Anna hänen olla", sanoi vapaaherra kiitettävällä mielenmaltilla äänekkäästi, niin että muutkin kuulivat, "tytär teki sen, mitä isän olisi pitänyt tehdä. Tuo nuori mies käyttäytyi miehekkäästi ja hän ansaitsee meidän kunnioituksemme."

Mutta muissa ryhmissä syntyi vilkas kuhina, jollainen tapaa käydä kiihkeän keskustelun edellä. "Sehän oli oikea teatterikohtaus", sanoi talon emäntä, hymyillen hiukan väkinäisesti; "mutta kuka se meille sanoikaan…"

"Niin, kuka sen alunpitäen sanoikaan…" säesti herra von Tönnchen.

Kaikkein katseet kohdistuivat Finkiin.

"Tehän siitä mainitsittekin, herra von Fink…" aloitti rouva von
Baldereck rankaisevasti ja suoristautui majesteetillisesti tuolillaan.

"Niin kylläkin", ehätti herra von Zernitz väliin, "ja kuitenkin on huhussa jonkin verran perää, siitä annan kunniansanani. Olenhan itse ollut todistajana erästä notaarin luona laadittua asiakirjaa allekirjoitettaessa", hän lisäsi varomattomasti. "Selittäkääpäs tuo juttu, Fink."

"Minunkin täytyy pyytää herra von Finkiltä selitystä", sanoi talon emäntä ärtyneesti.

"Minultako, armollinen rouva?" virkkoi Fink viattomasti syytetyn miehen levollisuudella. "Mitäpä minä tietäisin tuosta huhusta? Olenhan itse koettanut sitä kumota, minkä olen voinut."

"Niin, olette kyllä", kuului ääniä sivulta, "mutta tehän annoitte kuitenkin huomata…"

"Tehän sanoitte kuitenkin…" yritti emäntä saada ääntänsä kuuluviin.

"Mitä sitten, armollinen rouva?" kysyi järkähtämätön. Fink kylmäverisesti.

"… että tuo herra Wohlfart olisi muka jollain salaperäisellä tavalla tekemisissä… tekemisissä… keisarin kanssa!"

"Se on mahdotonta!" vakuutti Fink mitä vakavimmin. "Todella hirveä väärinkäsitys! Minä kuvasin teille tuon herran henkilökohtaiset ominaisuudet, jotka silloin olivat teille vielä aivan tuntemattomat; mahdollista on, että tulin maininneeksi jotakin satunnaisesta yhdennäköisyydestä."

"Mutta mitä noihin tiluksiin tulee", ehätti herra von Tönnchen jälleen väliin, "niin itsehän te siirsitte ne hänelle, ja siirtäminen tapahtui sangen meikillisissä olosuhteissa. Te vaaditte meitä todistajia pitämään asian visusti salassa."

"Ja kun te olette pitäneet sen niin visusti salassa, että olette kertoneet siitä kaikkialla ja nytkin taas tälle seuralle", vastasi Fink nauraen, "niin on ilmeisesti teidän ja Zernitzin syytä, että tuo hullu huhu on lainkaan päässyt leviämään. Huomatkaa se, rakkaat herrani! Ystäväni Wohlfart lausui kerran hilpeällä päällä ollessaan toivovansa, että hän olisi tilanomistaja Amerikassa. Minä jatkoin pilantekoa ja annoin hänelle uudenvuoden lahjaksi maa-alueen, jonka omistin Long-Islandin saarella New Yorkin luona. Tuo alue, hyvät herrat, on iso hiekkakuoppa, jossa kasvaa pensaita ja johon on pystytetty lautakoju rannikkolintujen ampumista varten. Kun pyysin teitä olemaan puhumatta asiasta, niin tein aivan oikein; mutta kun olette tästä pikkuseikasta punoneet paksun köyden, joka on nyt vedetty raja-aidaksi meidän seuramme ja tuon todella rakastettavan nuorukaisen väliin, niin on mieleni hyvin paha." Kylmän ivallinen piirre laskeutui hänen kasvoilleen, kun hän jatkoi: "Minua ilahduttaa nähdä, että te kaikki otatte osaa pahoitteluuni ja että jyrkästi halveksitte mokomaa orjanmieltä, joka vain senvuoksi pitää miestä ansiollisena pääsemään hienoon seuraan, että jokin vieras kruunupää hänestä välittää. Mutta kun olemme aloittaneet tämän tanssi-illan kaikenlaisilla selittelyillä, niin sallittakoon minunkin selittää, että herra Anton Wohlfart todella on Ostraussa asuneen laskuneuvos Wohlfart vainajan laillinen poika, ja että pidän kaikkea jälkijupakkaa näistä väärinkäsityksistä parhaan ystäväni loukkauksena. — Ja nyt armollinen rouva, lahjoittakaa minulle jälleen mielisuosionne; olen kutsunut neiti Eugenien ensimmäiseen katriljiin enkä voi enää tämän kauemmin odotella."

Rouva von Baldereckin sydämessä kamppailivat hetkisen loukattu itsetunto ja äidillinen huolenpito keskenään, mutta kuten niin hyväluontoiselta ihmiseltä kävi odottaminenkin, pääsi jälkimäinen tunne voitolle; hän katseli Finkiä nuhtelevasti ja sanoi hiljaa: "Pelkäänpä, että olette pitänyt meitä kaikkia pilananne!" — Mutta Fink pudisti päätään ja vastasi mitä vilpittömimmin: "Pila on kaukana sieltä, missä tosi tunnetta on olemassa." Näin sanottuaan hän vei neiti Eugenien tanssimaan.

Parien asettuessa paikoilleen sanoi luutnantti von Zernitz Finkille: "Te olette todellakin pitänyt meitä pilananne, Fink. Valitan että minun täytyy vielä vaatia teiltä selitystä käytöksenne johdosta."

"Olkaa järkevä älkääkä vaatiko mitään", vastasi Fink. "Olemmehan niin monesti ampuneet yhdessä kilpaa, että hullua olisi jos ottaisimme toisemme maalitauluksi."

Koska Fink kieltämättä oli paras ampuja koko seurassa, huomasi herra von Zernitz lopulta hänen olevan oikeassa. Ja lukuunottamatta vähäistä välienjännitystä, joka jokunen viikko myöhemmin Feronilla huuhdeltiin olemattomiin toisen Burgundi-pullon ääressä, ei jupakasta ollut sen pitempiä jälkiseurauksia. — Kuitenkin kylmeni Finkin osanotto tanssitunteihin Antonin poistuttua huomattavasti, eikä Theone Laran eikä Lenoren tarvinnut enää peljätä hänen pistelyjään, sillä milloin hän suvaitsi ilmestyä tanssisaliin, omisti hän huomionsa tykkänään talon tyttärelle ja joillekin kokeneemmille naisille, välittämättä vähääkään kehitysiässä olevasta nuorisosta.

Anton oli eronnut tanssiseurasta kuin sammunut tähti. Koskaan ei häntä enää siellä nähty. Rouva von Baldereck tajusi hiukan liian myöhään, että säädyllisyys olisi kuitenkin vaatinut kutsumaan tuota nuorta miestä, joka oli otettu vastaan talon tuttavapiiriin, käymään siellä edelleenkin, jotta hän itse ja muutkin huomaisivat, ettei hänen läsnäoloaan haluttu ainoastaan tuon… hm, ikävän seikan vuoksi, vaan hänen itsensäkin tähden. — Samoin ajattelivat myöskin eräät maa-aatelisperheet: mutta kun, kuten mainittu, tuo tajunta tuli liian myöhään, ja Anton itse vastasi kieltävästi kaikkiin satunnaisiin kutsuihin, niin kävi hänen kuten monen paljon mahtavammankin salonkileijonan — poissa olevana hän pian joutui unhotuksiin. Aikaisemmat todistajat tuota suurta luovutuskirjaa laillistettaessa, herrat von Zernitz ja von Tönnchen, tervehtivät häntä vielä vuoden mittaan kadulla kohdatessaan, sitten hekään eivät enää tunteneet häntä.

Anton siitä vähät välitti. Hän antautui jälleen koko olemuksellaan työhönsä. Jo seuraavana aamuna rouva v. Baldereckin talosta lähdettyään hän koputti pienen takahuoneen ovelle ja astui kauppiaan kaikkein pyhimpään. Hän kertoi, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, ja lisäsi: "En tule enää koskaan menemään tuohon seuraan, ja pyydän teidän suomaan minulle anteeksi, jos viime aikana olen hiukan laiminlyönyt työtäni; tästä päivästä lähtien tulen olemaan huolellisempi."

"Minulla ei ole syytä valittaa työnne johdosta", vastasi kauppias ystävällisesti. "Ilmoittakaa minulle, minkä summan tarvitsette saadaksenne raha-asianne järjestykseen." Anton otti taskustaan paperiliuskan, jolle hän oli tunnollisesti merkinnyt kaikki menonsa, herra Schröter huusi rahastonhoitajan paikalle, antoi tämän suorittaa summan Antonille merkiten sen hänen tiliinsä, ja siten oli asia selvitetty. Fink sanoi seuraavana päivänä Antonille: "Sinä erosit seurasta oikein jymyvaikutuksella ja sait perästäpäin vanhemmilta herroilta todistuksen, että käyttäydyit niinkuin miehen tulikin."

"Kuka niin sanoi?" kysyi Anton.

Fink kertoi hänelle, mitä vapaaherra von Rothsattel oli lausunut, eikä ollut huomaavinaan, kuinka Anton kavahti punaiseksi kuullessaan tuon nimen. "Viisaampaa kuitenkin olisi ollut", jatkoi Fink, "ettet olisi kärjistänyt asiaa äkkieroon. Miksi käyt välttämään koko seuraa, kun siinä kuitenkin on jäseniä, jotka pitävät sinusta paljon?"

"Minä tein niin", Anton vastasi, "kuin silloin tunsin oikeaksi. Joku toinen minua vanhempi ja maailmaa kokeneempi olisi ehkä osannut menetellä viisaammin. Ethän voi minuun suuttuakaan, etten tässä asiassa noudattanut neuvoasi."

"Merkillistä", ajatteli Fink laskeutuessaan portaita alas, "kuinka eri tavalla eri ihmiset oppivat käyttämään tahtoansa. Tuosta pojasta tuli yhtenä yönseutuna itsenäinen mies, ja mitä kohtalo vielä luokin suurempia kommelluksia hänen elämänsä tielle, selviytyy hän niistä varmaan yhtä näppärästi ja siivosti kuin nytkin."

Antonille ja hänen ystävälleen oli kunniaksi, että äskeinen tapaus ei vähintäkään hämmentänyt heidän hyviä välejään. Päinvastoin ne paranivat ja saivat syvempää sisällistä arvoa. Fink kohteli nuorempaa ystäväänsä suuremmalla arvonannolla kuin ennen, ja Anton tunsi itsensä vapaammaksi ja itsenäisemmäksi ja tottui Finkiäkin kohtaan noudattamaan omaa tahtoansa. Ja nuoremman toverin terve arvostelukyky vaikutti vähitellen vanhempaan siinä määrässä, että hän luopui monista hullutteluistaan ja oppi suistamaan hillittömyyttään. Anton suoritti konttoritehtävät mitä täsmällisemmin, hänen työhalunsa oli rajaton ja huomaavaisuutensa konttoritovereita kohtaan suurempi kuin koskaan ennen. Myöskin Finkiin vaikutti Antonin esimerkki, hänen itsensä sitä huomaamatta, niin että hänkin rupesi työssään noudattamaan suurempaa säntillisyyttä ja saapumaan säännöllisempinä aikoina konttoriin. Yhdestä ainoasta asiasta vain ei ystävysten kesken tullut koskaan puhetta, vaikka Fink tiesi Antonin sitä alituisesti ajattelevan — siitä nuoresta neitosesta, joka viimeisellä tanssitunnilla oli osottautunut niin herttaiseksi ja urhokkaaksi.

4.

Koskaan eivät kukat olleet kehittyneet sellaiseen väriloistoon eivätkä linnut virittäneet niin riemullisia lauluja kuin tänä kesänä vapaaherran tilalla. Talvikautena kaupungissa oli perhe solminut läheisen tuttavuuden monien maa-aatelisperheiden kanssa; ja tämä teepöydässä ja tanssisalissa solmittu tuttavuus jatkui sitten kesällä sinisen taivaan alla. Melkein katkeamatta oli linnassa vieraita. Kaupungista saapui rouva von Baldereck Eugenien kanssa, toisinaan myöskin lehtisammakko, Zernitz ja Benno Tönnchen, naapuritilalta rouva von Werner neljän tyttären ja yhden pojan kera. Theone ja Hildegard olivat Lenoren vieraina viikkomääriä; heidän ei ollut onnistunut millään mahdilla ylläpitää valansa velvoitusta, joten yhtyminen yhteisen ystävän luona oli tervetullut. Talo tuntui monesti liiankin pieneltä vierasjoukon runsaudelle. Kaikissa huoneissa ja linnan edessä olevalla pyöreällä nurmikentällä leijaili nuorten tyttöjen heleäpukuisia hahmoja. He lukivat teatterikappaleita, jakaen osat keskenään, he elivät yhdessä runouden kaikkein hennoimmat ja ylevimmät elämykset, he tanssivat, löivät leikkiä ja pitivät iloa. Ja jos nuoret herrat sattuivat käymään vähän pitkäpiimäisiksi eivätkä tajunneet tyttöjen korkeata tunteenlentoa, niin nousivat nämä venoseen, tarttuivat airoihin ja soutelivat kiinteältä kamaralta keskelle lammikon selkää, missä heillä oli valloittamaton turva-asema. Kuinka suloista siellä olikaan haaveilla, kun vesi hiljaa liplatteli purren, laitoja vastaan ja hopeainen kuu kohosi puisten puiden yli. Ympärillä kurottivat valkeat ulpukat vedestä kaulojaan, iloissaan että niiden ikiviholliset, joutsenet, olivat käyneet levolle; kuun kuvainen kimmelteli pinnan kareissa, satakieli helkytti rannan pensaikossa, ja lämmin tuulenhengähdys toi tuhansien kukkien makeata tuoksua lammelle. Silloin lauloivat Theone ja Hildegard kaksiäänisiä lauluja, tahi Hulda Werner kertoi jonkin suloisen muistelman pääkaupungista, tahi Lenore pilkkaili poloisia nuoria herroja, jotka avuttomasti juoksentelivat pitkin rantaa ja yrittivät turhaan kavaluutta ja väkivaltaa käyttäen saada veneen käsiinsä.

Mutta hauskimmat hetket oli sunnuntai-illoin; silloin jatkettiin talvikauden kaupunki-iloja; vuoronperään Rothsattelien, Wernerien ja Baldereckien luona. Jollei tanssittu, harjoitettiin kaikenlaista hullutusta. Varustauduttiin valepukuihin; yks kaks oli koko nuori seurue kietonut ylleen päällysvaippoja, hartia- ja päähuiveja mitä hullunkurisimmalla tavalla, ja sitten järjesti Zernitz, joka tällä alalla oli mestari, sukkelaan kuvaelmia, joita isien ja äitien täytyi tulla katsomaan. Tahi esitettiin arvoituksia tuttujen näytelmien johdolla, joko aivan valmistautumatta tahi siten, että kullakin esiytyjällä oli osansa kirjoitettu paperiliuskalle, josta hän sen luki. Koko viikon tytöt vaivasivat päätänsä keksiäkseen somia ja vaikeasti arvattavia sanoja, joita seuraavana pyhäiltana esitettäisiin elävinä kuvina. —

Kuinka onnelliseksi Lenore tunsikaan itsensä tähän aikaan! Tosin oli hänessä yhä vielä jälellä hiukan entistä "eriskummallisuutta", ja äiti pudisti toisinaan moittivasti päätänsä tyttären jonkin liika reiman päähänpiston johdosta, tahi kun tämän huulilta kirposi ylen rohkea sana. Tietysti Lenore aina tanssi kavaljeerina, silloin kun herroista oli puute; hän johti toisia tyttöjä rajuihin uhkatekoihin; kerran hän raahasi seurueen kokonaisen peninkulman päähän jollekin merkilliselle näköalapaikalle, pakotti sen poikkeamaan naapurikylän kapakkaan makostelemaan lämmintä maitoa ja mustaa leipää ja toi ylen uupuneen joukon vasta iltamyöhällä kotia heinähäkillä, jota hän itse seisaalta ajoi. Hän kohteli nuorempia herroja edelleenkin ylimielisen suojelevasti kuin pikku poikasia, jotka vielä kulkevat voileipä kourassa, antoi heidän kertoa hänelle hevosjuttuja ja esiytyipä itsekin kerran äitinsä rajattomaksi kauhuksi jossain seuranäytelmässä herrana, ratsupiiska kädessä ja nenän alla tappuraviikset, joita hän väänteli mitä herttaisimmin. Mutta hän näytti tällöin niin sanomattoman suloiselta, ettei äitikään hennonut häntä tosissaan torua.

Oli kuitenkin eräs, jota perheen uusi elämäntapa ei oikein tyydyttänyt, ja se oli paroonitar itse. Hänen miehensä oli saanut jatkuvan huolekkaisuuden ja homman puuskan, joka oli tykkänään karkoittanut hänen olennostaan entisen tasapainon ja levollisen hilpeyden — kesälläkin hän ajoi usein pääkaupunkiin, vietti monet illat klubissa tahi naimattomien entisten rykmenttitoverien "savupirteissä". Ehrenthalin kanssa hänellä oli alituiseen asioita; ja hän mieltyi meluisaan seuranpitoon, jota hän ei ennen ollut sietänyt. Vähäpätöisiä nuo muutokset kenties olivat itsessään, mutta puolison lemmekkäältä silmältä ne eivät välttyneet. Kuitenkin tunsi paronitar sydämessään, että hän tekisi väärin jos rupeisi niiden takia suremaan.

Hänellekin tapahtui tähän aikaan suuri ilo. Eugen oli suorittanut upseerintutkintonsa ja ilmoittanut tulevansa kotiin näyttääkseen uusia olkaimiaan. Äiti sisusti hänen huoneensa aivan uuteen asuun, ja isä kannatti sinne asekaapin ja uuden-uutukaiset metsästysvarustukset, jotka pojan oli määrä saada lahjaksi. Kun Eugenin tulohetki läheni, ei isä malttanut odotella häntä kotona, vaan nousi satulaan ja ratsasti vastaan naapurikylään saakka. Ja kun maantieltä nouseva pieni tomupilvi kertoi tulijan lähenevän ja isä näki edessään solakan nuoren husaariluutnantin, joka oli kasvoiltaan äitinsä ilmetty kuva, niin hypähti vapaaherra ratsultaan ketterästi kuin nuorukainen, poika teki heti perässä samoin, ja syrjäisenkin sydäntä lämmitti nähdä noiden ritarillisten hahmojen syleilevän toisiaan keskellä pölyistä maantietä. Ja komeata oli nähdä heidän ajaa karauttavan rinnakkain linnaan päin.

"Minä tuon sinulle hyviä uutisia rykmentistä", aloitti Eugen, kun ensimmäisistä iloisista kysymyksistä ja vastauksista oli päästy. "Ensiksikin eversti lähettää sinulle terveisiä."

"Hän oli aikoinaan hurja veitikka", sanoi isä.

"Nyt hän on paha äkäpussi", huomautti poika. — "Arvoasteissa kohoaminen tulee meillä käymään mainiosti. Waldor'in täytyy ottaa eronsa, koska hänen rintansa käy yhä huonommaksi; Balduin Tronkan on pakko siirtyä toiseen rykmenttiin, hänellä kun oli tuonaan ratsumestarin kanssa ihana riita, josta kerron sinulle kohta, ja Stallinger perii kohta kuolemata tekevän setänsä majoraattitilan. Hänestä tulee siivottoman rikas mies, puhutaan kahdenkymmenen tuhannen taalerin vuosituloista."

"Tuo on liioittelua", sanoi isä; "majoraatti ei ole paljon isompi meidän tilaamme."

"Joka tapauksessa hän lahjoittaa valakkansa vahtimestarillemme", sanoi poika. "Ja upseerikasinomme ruokapöytään hän on luvannut komean hopeaesineen. — Mitäs pidät ruskostani, isä?"

He pysähtyivät portin eteen, ja poika näytteli ratsuaan. Vapaaherra tarkasteli sitä asiantuntijan silmällä ja lausui olevansa ylipäänsä siihen tyytyväinen. Tallin edustalla he vielä kerran pysähtyivät. "Me tahdomme yllättää naiset", sanoi vapaaherra. Kun tallirenki otti hevoset huostaansa, eivät isä ja poika voineet pidättyä pistäytymästä talliinkin. Ensin he tarkastivat vapaaherran ratsua ja kulkivat sitten pitkin kyntöhevosten riviä. Alentuvasti luutnantti läimäytti niiden joukosta jotakin vanhaa tuttua kaulalle ja lausui isän suureksi iloksi sotilaallisella säntillisyydellä arvostelunsa niiden kelpoisuudesta. Tallirengit seisoivat kunnioittavana piirinä ympärillä, isä ja poika innostuivat kertomaan toisilleen loppumattomia hevosjuttuja, vapaaherra vanhan hevosenkengittäjän tyynellä maltilla, luutnantti nuorekkaan tulisesti, iloiten kun sai isän koetellun viisauden rinnalla näyttää omia vastahankittuja tietojaan. Lenoren ponyn kohdalle tultuaan herrat muistivat naisten heitä odottelevan ja riensivät tulisella kiireellä tallista linnaan.

Ruusumajassa paroonitar sulki poikansa syliinsä, Lenoren taputellessa tätä hyväilevästi olalle. — Nyt vasta linnassa oikea ilo alkoi. — Vanhempain silmät loistivat aina, kun ne tapasivat nuoren ratsu-upseerin korkean hahmon. Vaikkapa hänen jotkut eleensä ja lauseensa vielä tuoksahtivatkin ratsastusradalta, sieti paroonitar niitä leppeästi hymyillen. Sillä ikimuistoisista ajoista alkaen on talli jonkinmoinen esikartano, jonka kautta kavaljeeri nousee salongin hienostuneempaan ilmapiiriin. Tyttöjen parissa Eugen kohta valtasi johtaja-aseman; ainakin kaikkina hilpeinä hetkinä hän eli heidän eniten suosittu seuralaisensa. Hän kävi vieraisilla naapuritiloilla, kutsuja vaihdettiin, iloinen juhla seurasi toistaan.

* * * * *

Vapaaherran mielihyvää hänen tätä hilpeätä elämää nähdessään kammitsi pahoin muuan tukala seikka: hänen oli vaikea hankkia sen ylläpitoon tarvittavia rahoja. Mikä kahden vuosikymmenen mittaan oli ollut mahdollista, se kävi nyt kerrassaan mahdottomaksi. Talviasunto kaupungissa, entistä laajempi seuraelämä, Eugenin upseerikulut, Lenoren harsohameet ja pitsikoristeet, jopa velkakirjain korot ja kuoletuskin — kaikki ne yhdessä kävivät hänelle sangen hankaliksi kestää. Tilalta kertyviä tuloja odotettiin toisinaan sangen kärsimättömästi ja ne löysivät nopeasti reikänsä, mikä ei ollut suinkaan omiaan suurentamaan ja vakaannuttamaan niitä; ja moni ennen suunniteltu hyvä aie jäi toteuttamatta. Vapaaherra oli päättänyt kylvää männynsiemeniä eräälle tilustensa rajalla olevalle hedelmättömälle hiekkanummelle, mutta tämäkin vähäinen kulunki kävi yli hänen varojensa, ja keltainen hiekka kimalteli edelleenkin auran koskemattomana auringossa. Jälleen hänellä oli ollut useammin kuin yhden kerran aihetta ottaa esiin tuo siro lipas, jossa hän säilytti rakkaita velkakirjojaan, avata se ja selailla noita kauniisti tekstattuja pergamenttilehtiä; silloin hänen otsansa säännöllisesti synkistyi ja outo levottomuus värähdytti hänen muuten niin arvokasta ja levollista olemustaan. Mutta se ei kuitenkaan ollut enää aikaisemmin tunnettua kiduttavaa huolta; hän oli jo saanut vähäsen kokemusta liikeasioissa ja osasi punnita niitä hiukan kylmäverisemmin. Jokin keino täytyi löytyä tästä pälkähästä pääsemiseksi; pahimmassa tapauksessa hän viettäisi enää vain yhden, korkeintaan kaksi talvea kaupungissa, kunnes Lenoren kasvatus olisi päättynyt, ja sitten hän iskisi täydellä tarmolla kiinni tilansa hoitoon. Hän tunsi itsessään, että se päätös ei vaatisi häneltä suurtakaan uhrausta. Ja sitten hän myöskin ajaisi perille kaikki teollisuussuunnitelmansa, ajatellen kuin hyvä isäntä ainakin ainoastaan lastensa tulevaisuutta. Sillävälin hän päätti parhaaksi pyytää tarvittaessa neuvoa Ehrenthalilta. Olihan tuo mies sentään rehellinen lajiaan, niin rehellinen kuin kaupanvälittäjä yleensä voi olla aatelismiestä kohtaan; ja mikä oli pääasia, hän tunsi vapaaherran olosuhteet jokseenkin tarkoin, eikä tämä tuntenut häntä kohtaan samaa arkuutta asemataan kuvatessaan kuin ventovierasta.

Tapansa mukaan ilmestyi arvoisa välittäjä tälläkin kertaa juuri parhaaseen aikaan. Timanttineula hänen kaulahuivissaan loisteli, hänen alamaiset pokkuroimisensa paroonittaren edessä olivat hullunkurisemmat kuin koskaan ennen, ja tilaa tarkastaessa hänen ihastuksensa kohosi yli reunojensa. Hyvillä mielin vapaaherra saatteli häntä ympärinsä, ja kun kaikki oli katsottu, sanoi hän vieraalleen: "Antakaappa minulle hyvä neuvo, Ehrenthal."

Ehrenthal räpytteli silmiään ja katseli vapaaherraan ovelasti.

Vain muutamia vuosia sitten hän oli ensi kerran tehnyt samanlaisen kierroksen kartanolla ja tiluksilla, mutta kuinka ajat olivatkaan siitä asti muuttuneet! Silloin täytyi liikemiehen tarjota hyvä neuvonsa ylpeälle paroonille perin varovasti ja makeisiin imarteluihin kätkettynä, aivan kuin hapanta lääkettä taritaan juonikolle lapselle; ja nyt tuli isäntä itse apua pyytäen häntä vastaan.

Vapaaherra jatkoi mahdollisimman huolettomaan sävyyn: "Minulla on tänä vuonna ollut enemmän menoja kuin ennen, velkakirjatkin vaativat kuoletusta, niin että minun täytyy miettiä keinoa tulojeni suurentamiseksi. Mihin keinoon teidän mielestänne olisi paras ryhtyä?"

Kauppiaan silmissä välähti, mutta hän vastasi asiaankuuluvalla nöyryydellä: "Mihin keinoon on ryhdyttävä, sen herra parooni itse tietää paremmin kuin minä."

"Älkää vain ehdottako omia liikekeinottelujanne, Ehrenthal", huomautti vapaaherra varovaisesti. "Minä en enää aio käydä liittoon teidän kanssanne."

Päätään pudistellen Ehrenthal vastasi: "Eipä aina olekaan tarjona sellaista liiketointa, jota voisin hyvällä omallatunnolla suosittaa herra paroonille. Armollisella herralla on viisiviidettätuhatta taaleria kiinni velkakirjoissa. Miksi pitää hallussaan moisia velkakirjoja, jotka antavat niin vähän korkoa? Jos niillä ostatte varman viisiprosenttisen hypoteekkikiinnityksen, niin maksatte siitä neljä prosenttia maakuntapankkiin, ja yksi prosentti jää omaksi hyväksenne, mikä tekee neljäsataa viisikymmentä taaleria vuodessa. Ja voittepa saada vielä suurempaakin voittoa. Monikin varma viisiprosenttinen hypoteekki tarjotaan hyvin edullisilla ehdoilla ostajalle, joka voi maksaa käteisellä. Te saatte ehkä maksaa neljäkymmentä tuhatta taaleria, ehkäpä vielä vähemmänkin, ja saatte hyvän hypoteekin, joka tuottaa teille viisi prosenttia korkoa viideltäviidettä tuhatta taalerilta."

Vapaaherra vastasi: "Sellainen oli minunkin ajatukseni, mutta tuollaisten hypoteekkien varmuus, jotka rahamarkkinoilla kulkevat teidän välikauppiaiden käsissä, on kehnonpuoleinen, ja siksi en rupea sellaisiin kauppoihin."

Ehrenthal torjui sulavalla kädenliikkeellä omalta kohdaltaan tuon moitteen ja sanoi, täynnä hurskasta harmia epärehellisten välikauppiasten keinottelusta: "Minä en kernaasti tee kauppoja hypoteekeilla; mikä rahamarkkinoilla kiertää välikauppiaiden käsissä, se ei sovi herra paroonille; teidän täytyy kääntyä luotettavan miehen puoleen. Onhan teillä asianajaja, joka tuntee hyvin liikeasioita; ehkäpä hän voi hankkia teille varman hypoteekkilainan."

"Te ette siis tiedä, mistä sellaisen saisi?" kysyi vapaaherra punnitsevasti, mutta kuitenkin sydämessään toivoen, että Ehrenthal pystyisi huojentamaan hänen vaivojaan. —

"En tunne ainuttakaan mahdollisuutta", sanoi kauppias mitä päättäväisimmin. "Mutta jos haluatte, niin voinhan tiedustella kautta rantain; ainahan semmoisia on saatavana. Teidän asianajajannekin sanoo teille, mikä hypoteekki hänen mielestään on varma. Mutta sellaiset herrat eivät rupea ennen kaupantekoa tunnustelemaan ja sovittelemaan asioita, ja asianajajaanne käyttäen te saatte maksaa täyden summan samasta hypoteekista, jonka välittäjältä voisitte saada muutamaa tuhatta huokeammalla."

Kun vapaaherra jo oli joutunut sille asteelle, että moinen etu hänestä tuntui ylen tähdelliseltä, päätti hän ajatuksissaan seurata taatun liikeystävän neuvoa. Hän tahtoi olla hyvin varovainen, mutta, mikäli mahdollista, mieluummin ostaa tarjona olevan hypoteekin kuin antaa asianajajansa sijoittaa rahat. Ja Ehrenthalille hän lausui: "Asialla ei ole mitään kiirettä; jos satutte keksimään jotain sopivata, niin ilmoittakaa minulle."

"Tahdon koettaa parastani", vastasi tuo kunnon mies pidättyvästi; "mutta parasta on, että herra parooni itsekin tiedustelee; sillä minä en muuten tee mielelläni hypoteekkikauppoja."

Vaikkakaan tuo sanonta ei ollut todenperäinen, täytti se kumminkin tarkoituksensa, sillä kauppiaan kylmä pidättyväisyys lisäsi melkoisesti vapaaherran luottamusta häneen. Mutta Ehrenthal pyrki kiiruimman kautta pääsemään paluumatkalle; tällä kertaa hänellä ei ollut edes aikaa ihailla hienovillaisia siitospukkeja, katolla teiskuvain varpusten lihavat ruumiinmuodot välttyivät hänen katseeltaan, ja hän äkäili kuskilleen tämän hitaasta ajosta. "Jos kiinnitän ohjakset etanan sarviin, niin pääsen joutuisemmin kuin tätä menoa pitäen", hän marisi ja heittelehti kärsimättömästi takaistuimella.

Kuski suomi ärtyneesti hevosia ja ärähti olkansa yli vihaisesti: "Jos annatte hevosillenne enemmän kauroja, niin ne joutuvat paremmin kuin etanat. Vaivaista kaksi kappaa kauroja päivässä, ja sitten vaatii muka täyttä nelistä kivisellä tiellä!"

Vapaaherra lähti seuraavana päivänä kaupunkiin ja pyysi asianajajaansa ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin hypoteekkilainan hankkimiseksi. Hän ei salannut lainopilliselta ystävältään, että hän kernaasti soisi saavansa sellaisen erityisen edullisilla ehdoilla.

Ymmärtäväinen lakimies varoitti hartaasti häntä olemaan tavoittelematta tuollaisia etuja, koskapa varmaa hypoteekkia ei mistään saisi alle nimellisarvon. Mutta juuri tämä hyväätarkoittava neuvo teki vapaaherran sitä taipuvaisemmaksi luottamaan omaan arvostelukykyynsä lainaa hankittaessa.

Joitakuita päiviä myöhemmin saapui paroonin puheille iso, punakkanaamainen mies, muuan herra Pinkus, joka ilmoitti tulleensa hallituskaupungista. Arvoisa majatalonpitäjä saatettiin paroonin työhuoneeseen, ja ensi työkseen hän kiirehti anelemaan anteeksi saapumistaan. Hän sanoi kuulleensa, että armollinen herra halusi sijoittaa rahoja, ja hän puolestaan tiesi, että erinomaisen varma ja mitä suositeltavin hypoteekkikiinnitys oli saatavissa erääseen lähimaakunnan suureen herrastilaan, jonka omistaja, muuan rikas kreivi Zamisky, eleli ulkomailla. Tiloilla, joita tuo hypoteekkilaina rasitti, oli kaikki mahdolliset etuudet; niitä oli luvultaan kolme, neljä kappaletta, ja niihin liittyi yli kaksituhatta auranalaa metsämaata, joka kertojan valallisen vakuutuksen mukaan oli oikeata aarniometsää. Neljä kyläkuntaa oli velvollinen suorittamaan kartanoon hevos- ja jalkapäivätöitä, sata vuokratilaa noissa neljässä kylässä maksoi kateistakin veroa; sanalla sanoen, tila oli sellainen, että suurimman ruhtinaankaan ei olisi tarvinnut sitä hävetä. Ja kyseenä oleva neljänkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikiinnitys seurasi panttausoikeudeltaan kohta ensimmäisen sadantuhannen taalerin kiinnityksen jälkeen. Perässä seurasi vielä viisi tai kuusi pienempää, mutta raha-arvoltaan kuitenkin merkitsevää kiinnitystä. Kyseenäoleva hypoteekki oli tällä erää kreivi Zaminskyn itsensä hallussa. Hän oli siirtänyt sen asiamiehelleen toisille luovutettavaksi. Ja tämä erinomainen velkakirja oli, kuten herra Pinkus salaperäisesti viittaili, mahdollisesti saatavissa yhdeksälläkymmenellä prosentilla nimellisarvosta, siis kuudestaneljättä tuhatta taalerista. Epämukavaa tosin oli, että tila sijaitsi naapurimaakunnassa, jossa maanviljelystä vielä harjoitettiin vanhettuneiden tapojen mukaisesti. Mutta raja ei ollut kahta peninkulmaa kauempana, lähintä piirikaupunkia yhdisti viertotie muuhun maailmaan; sanalla sanoen, ei mitään epäsuotuisia seikkoja ollut olemassa, jotka olisivat puolueettomasti tarkastellessa polkeneet hypoteekin arvoa, eikä Pinkus olisi mitenkään käynyt kauppaamaan moista aarretta tuntemattomalle ostajalle, jollei tällä olisi ollut sellaisia erinomaisia mieskohtaisia ominaisuuksia kuin vapaaherralla tiettävästi oli.

Parooni kuunteli näitä kehumisia pidättyvästi kuin kokenut liikemies ainakin. Ennen poislähtöään Pinkus otti nahkasalkustaan esiin paksun asiakirjakimpun, joka sisälsi kaikki kyseeseen tulevat paperit, ja laski sen luottavaisesti pöydälle vapaaherran eteen, jotta tämä voi itse perusteellisesti tutkia, missä määrin välittäjän ilmoittamat tiedot olivat oikeat.

Seuraavana aamuna vapaaherra ajoi asianajajansa puheille ja pyysi tämän tarkastamaan papereita ja hankkimaan tarvittavia lisätietoja. Sitten hän kiipesi mustia portaita ylös herra Ehrenthalin valkeaksi lakeeratulle valtaovelle.

Ehrenthal oli ylen ihastunut häntä kohdanneesta kunniasta, vaihtoi joutuun aamutakin lievetakkiin ja vaati kivenkovaan, että herra parooni välttämättä kunnioittaisi häntä jäämällä, aamiaiselle. Vapaaherra oli siksi alentuva, ettei vastannut kieltävästikään; hänet, saatettiin talon arvokkaaseen juhlasaliin, jossa hän suuresti huvitettuna silmäili kirjavain akkuna- ja oviverhojen koreita värejä, sohvan punaista plyshipäällistä, siivotonta lattiaa ja seinillä riippuvia kehnoja öljypainostauluja, jotka silminnähtävästi olivat ostetut joltakin romukauppiaalta ja esittivät mustanpuhuvia puulajeja jostakin erityisen siivottomasta maanosasta. Ihana Rosalie saapui kotvan kuluttua saliin, koristettuna korpinmustilla riippukiharoilla ja kahisevalla silkkihameella, kumarsi syvään vapaaherralle ja kävi aamiaispöytään. Paroonia huvitti nähdä, kuinka tyttären sievistelevä käyttäytyminen erosi isän nöyristelevästä pokkuroimisesta, ja hän nautti jo etukäteen mielessään siitä, kuinka hän illalla teepöydässä kuvailisi paroonittarelle ja Lenorelle täällä näkemäänsä ihmeellistä ylellisyyden ja avuttomuuden sekasotkua. Näissä mietteissä hän istahti sohvaan ja katsoi ystävällisesti hymyillen kauppiaaseen. Herra Ehrenthal istuutui häntä vastapäätä ja oli hyvin iloissaan; hänen suunsa oli yhtämittaisessa kohteliaassa irveessä. Vihdoin vapaaherra, lausuttuaan muutaman kohteliaan sanan talon kauniille tyttärelle, kysyi isännältä: "Tunnetteko te erään herra Pinkuksen, rakas Ehrenthal?"

Puheen käydessä liikeasioihin tytär katosi kohta ja isä nykäsi tuolinsa lähemmäksi pöytää. "Kyllä minä hänet tunnen", hän sanoi välinpitämättömästi; "hän on tuollainen pikkunen toimitsija, ja pidänpä häntä rehellisenä miehenä. Asioimispiireissä häntä ei juuri huomata; hänen liikeasiansa kohdistuvat luullakseni Puolaan."

"Oletteko te maininnut tälle herralle, että minä haluaisin ostaa hypoteekkikiinnityksen?" kysyi vapaaherra edelleen.

"Kuinka olisin siitä hänelle puhunut?" vastasi Ehrenthal. "Jos hän on käynyt luonanne hypoteekin takia", hän jatkoi päätään pudistellen, "niin on hän kuullut asiasta joltakin toiselta liikemieheltä, jonka kanssa olen siitä keskustellut. Pinkus on vähävarainen mies; kuinka hän saattaa tarjota teille hypoteekkia?" Kädenliikkeellä Ehrenthal näytti, kuinka pieni ja vähävarainen Pinkus itse asiassa oli, ja kohotti samalla silmänsä kattoon näyttääkseen, kuinka suurena ja tärkeänä hän paroonia piti.

Parooni kertoi hänelle, mitä hypoteekkia Pinkus oli käynyt hänelle tarjoskelemassa, ja kyseli lähemmin tuon puolalaisen kreivin tiluksia ja varallisuussuhteita.

Herra Ehrenthal ei tuntenut niitä tarkemmin, mutta muisti, että eräs samalta seudulta oleva rehellinen liikemies paraikaa oleskeli kaupungissa, ja tarjoutui etsimään hänet käsiinsä ja lähettämään hänet herra paroonin puheille.

Vapaaherra hyväksyi tarjouksen ja nousi pöydästä, Ehrenthal saattoi häntä alaeteiseen saakka ja sanoi hyvästi ottaessaan: "Menetelkää varovaisesti tuon hypoteekin suhteen, herra parooni, se vastaa suurta rahasummaa. On olemassa paljon kehnoja hypoteekkikiinnityksiä, mutta on hyviäkin, ja monet välittäjät puhuvat kurkkunsa kuiviksi kehuessaan omia tarjoumuksiaan. Mitä Löbel Pinkukseen tulee, niin on hän vain vähävarainen mies, eikä hän kaupasta paljonkaan kostu, mutta mikäli hänet tunnen, on hän rehellinen mies. Mitä äsken puhelitte minulle hypoteekin ostosta, näytti hyvältä, mutta nöyrimmästi pyydän teitä, herra parooni, olemaan hyvin varovainen."

Kun vapaaherra ei ollut paljonkaan viisastunut liikeystävänsä sanarikkaasta puheesta, lähti hän kaupunkiasuntoonsa ja odotteli kärsimättömästi vieraan välittäjän palaamista. Sitä ei tarvinnutkaan kauan vartoa. Tällä kertaa se ilmestyi erään herra Löwenbergin hahmossa, joka ulkonaisesti muistutti yhtähaavaa sekä Ehrenthalia että Pinkusta. Vartaloltaan hän vain oli hiukan laihempi, ja kelpo maaseutulaisena hänellä oli kädessä lakki ja espanjanruokokeppi. Hän ilmoitti olevansa viinikauppias ja tuntevansa erinomaisen hyvin puolalaisen kreivin tilat ja raha-aseman. Hän kertoi nykyisen omistajan olevan aivan nuori mies ja asustavan ulkomailla; hänen isävainajansa taloudenpito oli ollut sangen haihattelevaa, mutta nyt oli tiloille saatu parempi järjestys; perillisestä kerrottiin paljon hyvää, ja jos tiloille saatiin pääomaa, niin oli perheellä siksi paljon varoja, ettei sen omistusoikeus käynyt ollenkaan vaarannetuksi. Tiluksia ei tosin ollut saatettu korkealle viljelysasteelle, mutta yritteliään henkilön käsissä voi toivoa niiden tuottavan sangen paljon, ja välittäjä arveli nuoren kreivin pystyvän hyvin siihen. Kaikki, mitä välittäjä puheli, kuulosti sangen järkevältä. Tulos hänen käynnistään olikin sangen lupaava, ja hänestä erotessaan parooni tuntui päättäneen tehdä tarjona olevan kaupan. Jotta ei kuitenkaan laiminlöisi mitään, meni hän erään tuttavansa luo tiedustelemaan lähempiä seikkoja. Tosin hän ei saanut tietää paljoakaan, mutta kuulemansa perusteella hän ei kuitenkaan torjunut kaupantekoa. Pääasia oli, että kreivillinen perhe oli vanhaa ja maakunnassa arvossapidettyä sukua ja että kreivi Zaminsky vainaja oli hoitanut tilaansa ylen kehnosti. Ennenkuin parooni palasi kotia, sai hän vieraaksi herra Ehrenthalin, joka ilmoitti hänelle, ettei tilalta saatu lampaanvilla tosin ollut hienoa lajia, ja parooni puolestaan lausui, että hän tahtoi ensin kuulustella, asianajajansa mielipidettä, ennenkuin teki mitään päätöstä.

* * * * *

Ehrenthalin pieni konttori sijaitsi hänen asumansa talon ensi kerroksessa ja sinne käytiin suoraan eteisestä. Illalla myöhään saapui herra Ehrenthal konttoriin, jossa Itzig istui ikävystyneenä valkoisen paperipinkan ääressä ja odotteli mestariaan. Ehrenthal oli hyvin kiihdyksissään, laski keppinsä pöydälle, unohti ottaa hatun päästään ja rupesi levottomasti astelemaan huoneessa edestakaisin. Itzig ajatteli: "Mikähän miestä nyt vaivaa? Mitähän huolia hänellä onkaan?" Silloin pysähtyi Ehrenthal hänen eteensä ja sanoi kiihkeästi: "Itzig, tänään te saatte näyttää, ansaitsetteko leipänne ja päivällisen, jonka annan teille sivistystänne varten."

"Mitä minun on tehtävä?" kysyi Itzig ja nousi tuoliltaan.

"Ensiksikin käytte kutsumassa tänne Löbel Pinkuksen, sitten tilaatte pullon viiniä ja kaksi lasia ja lähdette tiehenne, sillä minä en teitä enää tarvitse tänään. Teidän on käytävä tiedustelemaan, kenelle oikeusneuvos Horn, joka asuu torin varrella, on tänään kirjoittanut Rosminiin naapurimaakunnassa, ja jollei hän ole tänään kirjoittanut, niin kenelle hän huomenna kirjoittaa. Minä annan teille viisi taalerinrahaa, jotta voitte hankkia tuon tiedon. Mutta jos voitte tuoda vastauksen vielä tänään, saatte lisäksi tukaatin."

Veitelin mieli kävi kuumaksi, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin kylmää naamaa vastatessaan: "Minä en tunne ketään oikeusneuvoksen kirjureista ja tarvitsen aikaa tutustuakseni heihin. Huomisillalla saatte vastauksen, ja tukaatin voitte säilyttää siksi."

"Kun olette tiedon saanut, tuokaa se heti minulle, vaikkapa keskiyönkin aikaan."

Itzig juoksi yläkertaan tilaamaan keittiöstä viinipullon ja lähti sitten vainukoiran joutuisuudella kiertämään katuja.

Yksin jäätyään herra Ehrenthal, yhä vielä hattupäisenä, astuskeli konttorissaan kädet selän takana ja nyökäytteli päätään kuin kiinalainen epäjumalankuva. Huoneen puolihämärässä hän näytti paksulta mustalta kummitukselta, joka ei kykene pitämään irtihakattua päätään paikoillaan.

Veitel puolestaan piti kulkiessaan ahkeraa itsepuhelua. "Mitähän nyt onkaan tekeillä?" hän ihmetteli; "jokin suuri asia se on, ja minulta se salataan. Minun on käytävä hakemassa Pinkusta." Pinkus kävi joku päivä sitten Ehrenthalin luona, ja seuraavana päivänä hän lähti maalle parooni Rothsattelin puheille. "Asia siis koskee paroonia. Ja Ehrenthal tulee tarjoamaan viiniä. Pinkus ei saa mitään viiniä, siis tulija on joku toinen, mutta parooni se ei ole, sillä aatelismiestä isäntä ei ota vastaan konttorissa, vaan vie saliinsa punaiselle plyshisohvalle. — Jos Pinkuksella on asioita paroonin kanssa, niin häntä käytetään vain välittäjänä, ja se, joka nyt illalla tulee, on varmastikin hänen käyttäjänsä. Kun Ehrenthal lähti tänään ulos paroonin kanssa, kuulin hänen sanovan: 'Olkaa varovainen!' Ukko on siis itse säikyttäjänä. Kun Ehrenthal käy säikyttämään, niin täytyy asian olla suuri ja hieno."

Näissä mietteissä Veitel oli joutunut majataloon ja vei kutsunsa isännälle, joka kiiruusti riensi tarjoiluhuoneesta asuinkamariinsa vaihtamaan paremman takin ylleen. Veitel kävi jatkamaan itsepuheluaan. "Jos kirjuri vie oikeusneuvoksen kirjeen postiin kello seitsemältä ja minä onnistun näkemään sen osotteen, niin säästän nuo viisi taaleria", hän aprikoi. "Ei se käy päinsä", jatkoi hän huolestuneena, "hän työntää kirjeet tukussa postiluukusta sisään, ja postilainen on liiaksi ketterä, jotta en pääse katsomaan osotteita. — Ehkäpä se sittenkin käy päinsä; kirjeitä vie postiin tavallisesti jokin nuorukainen; ehkäpä pääsen hänen kanssaan puheisiin. Ja jollei se onnistu yhdellä tapaa, niin onnistuuhan toisella, ja tunnenpahan lakimiehen kirjurin, joka on jo ansainnut minulta monta groschenia. Nuo kirjurit tuntevat kaikki toisensa. Jos annan hänelle kaksi taaleria, hankkii hän toveriltaan tietoon kirjeiden osotteet, ja siten säästän kolme taaleria itselleni."

Tämän päätöksen tehtyään Veitel meni asianajajan porraskäytävään ja oli odottelevinaan jotakin, jotta voi silmälläpitää ulostulijoita; vastaanottoaika oli päättymäisillään, ja monia paljon käytetyn notaarin luona käyneitä neuvonhakijoita tuli portaita alas. Vihdoin kuului kiireisiä askeleita, ja muuan nuori mies syöksyi ulos kirjeläjä kädessä. Veitel kiirehti hänen perässään ja saavutti kirjurin lähimmässä kadunkulmassa. Hattuaan nostaen hän kysyi: "Oletteko oikeusneuvos Hornin konttorista?" — "Olen", vastasi kirjuri kiireisesti ja yritti jatkaa matkaansa.

"Minä olen kotoisin maalta ja olen jo kolme päivää odotellut tärkeätä asiakirjettä herra oikeusneuvokselta, ehkäpä teidän on juuri vietävä minulle osotettu kirje postiin." Kirjuri silmäsi häneen epäluuloisesti, ja kysyi: "Mikä teidän nimenne on?" Veitel otti taskustaan kahdeksan groshenin kolikon ja sanoi: "Minä en tahdo teiltä mitään väärää asiaa, nuori mies, tahdon vain, että suvaitsisitte katsoa, onko kirjeittenne joukossa minulle osotettu."

"En huoli rahastanne", vastasi kirjuri äreästi ja yritti jatkaa matkaansa. "Mikä teidän nimenne sitten on?"

"Bernhard Magdeburg, kotoisin Ostrausta", sanoi Veitel kiireisesti, "mutta kirje voi olla osotettu sedällenikin."

"Ei näissä ole teille mitään kirjettä", vastasi kirjuri, selaillen hätäisesti kirjeläjää.

Veitelin silmät tähystivät tuikeasti kirjeitä, kuten olisivat tahtoneet nähdä niiden läpi, mutta kirjurin kädenliikkeet olivat siksi nopeat, ettei hänen onnistunut lukea osotteita. Senvuoksi hän sieppasi sukkelasti kirjeläjän käteensä, ja tuimistuneen kirjurin käydessä häntä käsivarteen ja ärähtäessä: "Mikä teidän päähänne pistääkään, herrani, kuinka rohkenette noin tehdä?" luki Veitel joutuin kirjeiden osotteet, antoi huolestuneena kirjeet takaisin ja sanoi hattuaan nostaen; "Kiitoksia paljon, eipä niissä ollut ainoatakaan minulle." Vihastunut kirjuri yritti pidättää häntä: "Kuulkaas, herra, kuinka te rohkenette olla noin häpeämätön!"

"Älkää viivytelkö postista", sanoi Veitel hyväntuulisesti, "minä lähden nyt itse oikeusneuvoksen luo." Näin sanoen hän käänsi selkänsä kirjurille, joka jäi hetkeksi seisomaan aivan kuin kivettyneenä toisen julkeudesta ja lähti sitten aika joutua postikonttoriin.

Veitel oli saanut urkituksi vain muutamia osotteita, niin sukkela kuin oli ollutkin. "Ehkäpä nyt on tukaatti ansaittu", hän arveli itsekseen; "jollei, niin ei ole suuri vahinkokaan." Kiertoteitä hän hiipi Ehrenthalin konttoriin ja jäi oven takana kuuntelemaan. Arvoisa Pinkus piti puhetta, mutta puhe kävi niin hiljaisella äänellä, ettei Veitel siitä käsittänyt paljoakaan. Vihdoin äänet kävivät kovemmiksi; herrat tuntuivat joutuneen kinaan keskenään.

"Kuinka voitte vaatia niin suurta summaa yhdeltä ainoalta matkalta?" huusi Ehrenthal kiivastuneena. "Olen pettynyt pitäessäni teitä luotettavana miehenä."'

"Luotettava tahdon ollakin", kuului Pinkus sanovan, "mutta neljäsataa taaleria tahdon maksuksi, muuten saa kauppa jäädä sikseen."

"Kuinka voitte sanoa, että kauppa saa jäädä sikseen? Mitä te muuten kaupasta tiedättekään? Kuka te olette, että siitä tietäisitte?"

"Tiedänpähän siksi paljon, että voin saada paroonilta nuo neljäsataa taaleria, jos menen hänen luokseen kertomaan tietoni", huusi Pinkus kimakalla äänellä.

"Te olette kehno ihminen", ärähti Ehrenthal äkäisesti. "Te olette halveksittava kuin hiiri, joka piipittää kolossaan. Tiedättekö te, ketä te tuolla tapaa kohtelette? Minua te siten kohtelette", hän jatkoi yltyvällä kiukulla. "Minä voin riistää teiltä luottonne ja tehdä teidät kaikille liikemiehille tunnetuksi huonona kauppatuttuna."

"Ja minä voin tehdä paroonille tunnetuksi, minkälainen kehno ihminen te oikein olette", karjasi Pinkus, hänkin tulistuen.

Näiden sanojen jälkeen ovi aukeni, ja Veitel kiiruhti portaiden pimentoon.

"Annan teille miettimisaikaa huomisaamuun asti", huusi Pinkus ovesta peräänsä ja lähti juoksemaan tiehensä. Veitel astui mitä huolettomimman näköisenä konttoriin, jossa hänen isäntänsä juoksenteli edestakaisin niin kiihtyneenä, ettei huomannut hänen tuloaan. "Laupias Jumala, että tuon Löbelin pitääkin olla tuollainen petturi! Hän lörpöttelee kaikki tietonsa vieraille ja saattaa minut perikatoon", surkeili herra Ehrenthal ja löi käsiään yhteen.

"Miksi hänen pitäisi saattaa teidät perikatoon?" kysyi Veitel ja viskasi hattunsa pöydälle.

"Mitä te täältä haette? Mitä olette kuullutkaan?" äyskähti Ehrenthal kiukkuisesti.

"Kuulin kaikkityyni", sanoi Veitel kylmäverisesti. "Huusittehan molemmat niin kovaa, että se kuului eteiseen. Minkä vuoksi pidätte tuota kauppa-asiaa minulta salassa? Jos olisitte minulle sanonut, mitä tekeillä on, niin olisin saanut Löbelin taipumaan vähempään summaan."

Herra Ehrenthal tuijotti jäykästi tuohon uskalikkoon eikä kyennyt sanomaan muuta kuin: "Mitä nyt?".

"Minä tunnen hyvin Pinkuksen", jatkoi Veitel, päättäen lujasti päästä osalliseksi kaupasta. "Jos annatte hänelle sata taaleria, niin hän myö puolestanne hyvän hypoteekin paroonille."

"Mitä te hypoteekista tiedätte?" kysyi Ehrenthal hätkähtäen.

"Tiedänpähän tarpeeksi, jotta pystyn teitä auttamaan, jos vain tahdon", vastasi Veitel. "Ja minä tahdon auttaa teitä, jos annatte minulle luottamuksenne."

Herra Ehrenthal tuijotti yhäti ihmeissään kirjanpitäjäänsä, jolla tuntui olevan enemmän kylmäverisyyttä ja päättäväisyyttä kuin hänellä itsellään. Vihdoin hän huudahti ilon ja surun sekaisella äänellä: "Te olette kelpo ihminen, Veitel, hakekaa Pinkus tänne takaisin, hän saa sata taaleria."

"Minä olen myöskin lukenut niiden kirjeiden osotteet, jotka oikeusneuvos tänään lähetti postiin. Niiden joukossa oli yksi oikeuskomissaari Waltherille Rosminissa."

"Sitähän minä arvelinkin", huudahti Ehrenthal ilahtuneena; "hyvä on,
Itzig, oikein hyvä. Lähtekää nyt hakemaan Pinkusta."

"Oikeusneuvoksen kirjurille pitää minun antaa viisi taaleria ja itse saan tukaatin vaivoistani, siis yhteensä kahdeksan taaleria ja viisi ja puoli groshenia", jatkoi Veitel paikaltaan väistymättä.

"Hyvä on", sanoi Ehrenthal ja huiskautti välinpitämättömästi kättään. "Rahat te kyllä saatte, mutta ennen kaikkea on teidän mentävä kutsumaan Pinkusta."

Veitel läksi joutuun majataloon noutamaan sen isäntää. Tämä oli vetäytynyt asuinkamariinsa, jossa hän kiivaili ja puskutteli kaikkia Ehrenthalin hänelle syöttämiä solvauksia.

Veitel avasi oven ja sanoi päättäväisesti: "Pinkus, minä tulen Ehrenthalin luota, ja minä tahdon, että te tyydytte sataan taaleriin ja autatte isäntääni. En suvaitse, että menettelette kunnottomasti häntä kohtaan. Jos te tiedätte hänestä jotakin, mikä voi vahingoittaa häntä paroonin asioissa, niin tiedänpä minä teistäkin jotain, joka saattaa teidät huonoihin kirjoihin poliisikamarissa."

Pinkus seisoi tyrmistyneenä ja tukahdutti kirouksen, joka pyrki hänen huuliltaan. "Minä olen rehellinen mies", hän äyskäsi uhittelevasti, "eikä minulla ole mitään peljättävää poliisin puolelta."

"Mutta entäpä jos poliisi kysyy, mitä kauppavarastoa teillä on naapuritalossa ja minkälaisilta ihmisiltä ostatte tavaranne? En tahdo kuitenkaan tehdä teille vahinkoa; Ehrenthal antaa teille sata taaleria, ja teidän on annettava minulle huone ja vuode talossanne halvasta vuokrasta, ettekä te saa enää kohdella minua minään kamasaksana vaan liikemiehenä, joka on yhtä hyvä kuin te itsekin."

Pinkus oli yllätetty ja saatettu häviölle; hetken hän vielä viittilöi ja rimpuili käsillään ja jaloillaan tyhjää ilmaa vastaan, joka ei tehnyt hänelle yhtään vastarintaa; hän vannoi edelleen olevansa rehellinen mies ja noituili Ehrenthalia, kunnes hänen vihansa vähitellen asettui ja hän kävi oikein rauhaa rakastavaksi.

Veitel oli uuniin nojautuen odotellut tuota mielenmuutosta ja lähti nyt riemullisesti viemään leppynyttä miestä Ehrenthalin luo. Sinne tultua nuo molemmat kunnon miehet ensin mittailivat toisiaan äkäisin katsein, mutta sitten puristivat toistensa käsiä vakuuttaen molemminpuolista kunnioitustaan, Veitelin seistessä vieressä rauhan enkelinä ja katellessa molempia toisia ilmeellä, josta kunnioitus oli kaukana. Pinkus otti vastaan sadan taalerin setelin ja lähti tiehensä, kun hänen apuaan ei enää tarvittu, ja Veitel avasi kohta oven herra Löwenbergille, maalaisliikemiehelle lähimaakunnasta, ja hymyili herttaisesti, kun Ehrenthal sanoi miltei rukoilevasti: "Rakas Itzig, nyt voitte lähteä." Hän lähti, tällä kertaa jäämättä oven taa kuuntelemaan, tyytyväisin mielin kotiaan ja muutti vielä samana iltana pieneen kamariin Pinkuksen talon alakerrassa ja härppäsi likööriä ja söi paistia, jotka rouva Pinkus asetti hänen eteensä.

Kahden kesken Löwenbergin kanssa jäätyään ja herrain nauttiessa viinipullon sisällyksestä sanoi Ehrenthal liikeystävälleen: "Olen saanut kuulla oikeusneuvos Hornin pyytäneen tietoa tuosta hypoteekista oikeuskomissaari Waltherilta, joka asuu teidän paikkakunnallanne. Voiko siihen mieheen millään tapaa vaikuttaa?"

"Ei rahalla ainakaan", vastasi Löwenberg, "mutta ehkä jollakin toisella tapaa. Hän ei tiedä, että minä itse olen saanut kreivin asiamieheltä toimekseni myydä tuon hypoteekin. Minä menen hänen puheilleen muissa asioissa ja ylistän sivumennen maatilaa ja kreivin asioita; ehkäpä sanon yksin tein että itse haluan ostaa tuon hypoteekin." Ehrenthal pudisteli päätään ja vastasi: "Jos hän tuntee kreivin ja tämän maatilan, niin ei teidän ylistelynne vielä saa häntä antamaan siitä suotuisaa lausuntoa."

"Auttaapa kylläkin. Noiden oikeuskomissaarien täytyy hankkia meiltä tietoja asioista; eiväthän he itse tunne niin hyvin kuin me villojen ja viljan osto- ja myyntisuhteita. Meidän täytyy tehdä, mitä vain voimme, ja luulenpa siitä tulevan kaupalle hyötyä."

Ehrenthal laski murheellisesti päänsä kädelleen ja sanoi huoahtaen: "Saattepa uskoa, Löwenberg, että minulla on tästä asiasta yllinkyllin huolta."

"Mutta tuleepa siitä hyvä voittokin", lohdutti toinen. "Yhdeksänkymmentä prosenttia maksaa teille ostaja, ja siitä te lähetätte kreiville Pariisiin seitsemänkymmentä prosenttia; kahdenkymmenen prosentin erotuksesta te maksatte viisi prosenttia kreivin, asiamiehelle ja viisi prosenttia minulle avustani, jotenka itsellenne jää kymmenen prosenttia. Neljätuhatta taaleria on kaunis voitto kauppa-asiasta, johon ei tarvitse panna ollenkaan rahoja."

"Mutta surua se minulle tuottaa", sanoi Ehrenthal pää kumarassa; "uskokaa minua, Löwenberg, että olen niin kiihdyksissä tästä asiasta, etten saa unta öillä. Ja kun vaimoni kysyy: 'Nukutko sinä, Ehrenthal?' täytyy minun aina vastata: 'En saa unta, Sidonie, minun täytyy ajatella liikeasioita'."

Puolta tuntia myöhemmin lähti kaupungin portista pikalähetti. Seuraavana aamuna sai oikeuskomissaari Walther puheilleen herra Löwenbergin, jonka vakuuttavasta sävystä hän tuli siihen käsitykseen, ettei kreivi Zaminskyn asiat sentään olleet niin pahoin rempallaan kuin lähistössä otaksuttiin.

Viikon perästä sai vapaaherra von Rothsattel asianajajaltaan kirjeen ja sen myötä jäljennöksen oikeuskomissaari Waltherin kirjeestä. Molempien lakimiesten mielestä kauppaa kannatti ajatella. Ja kun Ehrenthal seuraavana päivänä saapui vapaaherran puheille, oli tämä jo päättänyt ostaa tuon hypoteekin. Häntä edelleen houkutteli vastustamattomalla voimalla kaupasta koituva muutamain tuhansien taalerien nopea voitto. Se oli voitto hänen aikaisemmasta liikeyhteydestään herra Ehrenthalin kanssa. Hän tahtoi väkisinkin pitää hypoteekkia hyvänä, ja hän olisi kenties ostanut sen, vaikka hänen asianajajansakin olisi pannut jyrkästi vastaan.

Omanvoitonpyytämätön Ehrenthal tarjoutui alttiisti, kun hänellä muutenkin oli asioita toimitettavana niillä seuduin, ottamaan vapaaherralta valtakirjan ja päättämään hänen puolestaan kaupat kreivin asiamiehen kanssa. Vapaaherra oli siihen hyvin tyytyväinen, sillä hänestä olisi ollut vastenmielistä suorittaa mieskohtaisesti maksua, joka oli pienempi kuin hypoteekkikirjan nimellisarvo.

Viikon kuluttua hänellä oli hallussaan neljänkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirja, josta hän oli maksanut ainoastaan kuusineljättä tuhatta taaleria, ja lisäksi olivat Ehrenthal ja hänen liikeystävänsä tehneet hyvät kaupat, ja kaikkein paraimmat oli tehnyt Itzig, sillä hän oli saavuttanut vaikutusvaltaa mestariinsa, joka alkoi käyttää häntä uskottuna neuvonantajana kaikissa salaisimmissakin liikeyrityksissään. Kaikki asianosalliset olivat siis tyytyväisiä. Vapaaherra otti esiin siron asiakirjalippaansa ja pani siihen kauniiden valkoisten pergamenttilehtien sijalle paksun, kellertävän, monissa käsissä nuhjautuneen asiakirjakäärön, joka tästä lähtien edusti hänen varallisuuttaan. — Hän ei enää silmäillyt lippaan sisältöä samalla lemmekkäällä huomiolla kuin aikaisemmin velkakirjojaan, hän paiskasi kannen joutuin kiinni ja sulki lippaan kaappiin kuin ainakin vanha väsynyt liikemies, joka oli suorittanut rasittavan urakan. Sitten hän lähti naisten luo ja kuvaili rattoisasti Ehrenthalin pokkuroimista ja onnitteluja.

"Minä en häntä voi sietää", sanoi Lenore; "minusta hän näyttää pieneltä sähisevältä elohiireltä."

"Tällä kertaa hän ainakin on osottautunut omanvoitonpyytämättömäksi", vastasi isä. "Totta kyllä on, että kaikissa noissa liikemiehissä on jotakin irvikuvan tapaista, ja kaikesta hyvänsuopeudesta huolimatta ei meikäläinen tahdo malttaa olla nauramatta nähdessään heidän pokkuroimistaan."

Samana iltana herra Ehrenthal meni vaimonsa puolelle, pitkä yötakki yllään ja hyvin tyytyväisenä, yrittipä pistää pieneksi lauluksikin, taputti Rosalieta tämän valkealle niskalle ja katseli vaimoonsa niin viekkaasti ja lemmekkäästi, että tämä viimein kysyi häneltä: "Oletko nyt päättänyt kauppasi paroonin kanssa?"

"Olen kuin olenkin", huudahti Ehrenthal hilpeästi.

"Hän on kaunis mies, tuo parooni", huomautti tytär.

"Hän on hyvä mies", sanoi Ehrenthal, "mutta hänelläkin on heikot puolensa. Hän on niitä miehiä, jotka vaativat syviä kumarteluja ja nöyrää puheensävyä ja jotka maksavat toisille rahaa, jotta nämä ajattelevat heidän puolestaan. Mieluummin hän kadottaa yhden prosentin kauppavoitostaan, kun hänelle vain puhellaan selkä kumarassa ja hattu kädessä. Mutta tarvitaanhan sellaisiakin ihmisiä maailmassa, mitä meidän kauppatoimistamme tulisikaan ilman sellaisia?"

Ja samana iltana istui Veitelkin kamarissaan asianajajaystävänsä kanssa, jolle hän kertoi vasta päätetystä liiketoimesta, lisäten: "Siten on parooni saatu satimeen, ja Ehrenthal on siitä hyötynyt neljätuhatta taaleria."

Hippus laski silmälasit pöydälle ja näytti ilman niitä viisaalta vanhalta apinalta, joka halveksii maailman menoa ja puree hoitajataan sääreen. Hän kuunteli arvostelevalla vakavuudella oppilaansa kertomusta, pudistellen tavantakaa päätään tahi hymähtäen, kun juttu kävi hänen mieleensä.

Kun Veitel päätti puheensa huomauttamalla: "Ehrenthalilla ei ole tosi rohkeutta, hän menettää malttinsa ruvetessaan suuriin asioihin", huudahti herra Hippus ylenkatseellisesti: "Ehrenthal on suuri pässinpää. Hän ei pysty mihinkään suurempaan, hän on kaikessa liian pikkumainen. Sellainen hän on aina ollut; jos hän johonkin asiaan ryhtyy, epäröi hän ja jää keskitiehen. Jos hän tahtoo houkutella aatelismiestä juomarahoilla, viskaa vapaaherra hänet viimein ulos ovestaan."

"Mutta mitäpä muutakaan hän voisi hänelle tehdä?" kysyi Veitel.

"Huolia hänen täytyy hänelle tehdä", sanoi Hippus, nousten kiihtyneenä pystyyn, "huolia paljosta työstä. Paljon työtä, alati kestävää levottomuutta, jokapäiväistä lakkaamatonta surua, se on ainoa asia, jota vapaaherra ei jaksa kestää. Sellaiset ihmiset ovat tottuneet tekemään vähän työtä ja huvittelemaan sitä enemmän, kaikki on heille tehty helpoksi pienestä pitäen. Mutta harvat pystyvät säilyttämään malttinsa, kun jokin suuri huoli kokonaisen vuoden mittaan porautuu heidän päähänsä. Se vasta tekee heistä lopun. Jos sellainen mies käy kahdesti päivässä katsomassa taloudenpitoaan, luulee hän tehneensä kylliksi työtä, vaikkapa vouti saakin monesti parannella isäntänsä typeryyksiä. — Jos Ehrenthal tahtoo saada paroonin valtaansa, niin on hänen kiedottava tämä suuriin liikeasioihin, ja hänen on itsensäkin uskallettava panna jotakin alttiiksi, mutta siihen ei Ehrenthalilla ole kylläksi tarmoa ja ymmärrystä, hän on vain paksupäinen hölmö, joka viheltelee totuttua nuottiaan."

Siihen tapaan asianajaja puheli ja opetti, ja Veitel käsitti hyvin tuon viisaan puheen tarkoituksen ja katseli kunnioituksen ja kammon sekaisin tuntein tuota pientä rumaa paholaista, joka puhuessaan kiihkeästi heilutti käsiään. Vihdoin tarttui herra Hippus viinapulloon, koputti sitä pöytään ja huusi: "Tänään vielä ylimääräinen annos! Mitä nyt olen sinulle puhunut, sinä nuori hirtehinen, on enemmän arvoista kuin kaksikin tuollaista pulloa."

5.

"Tänään minä täytän kahdeksantoista vuotta", sanoi Karl isälleen, joka sunnuntaina istui kamarissaan ja katseli väsymättä pulskaa nuorukaista.

"Aivan oikein", vastasi isä, "kahdeksantoista kynttiläähän palaa syntymäpäiväkakulla."

"Siis on aika", jatkoi Karl, "että minusta tulee jotakin."

"Sinustako?" kysyi isä ihmeissään, "mitäpä sinusta voi tulla muuta kuin mikä nyt olet? Peukaloinen sinä olet ja sellaisena tulet ikäsi pysymäänkin."

"Jätä sinä vihdoinkin tuo peukaloiminen", vastasi poika. "Minä tahdon ruveta lastaajaksi."

"Kuulkaapa kummia!" huudahti isä. "Vai sinä lastaajaksi! Mikset sitten mieluummin pormestariksi tai vaikkapa kuninkaaksikin?"

"Voimia minulla kyllä on tarpeeksi", sanoi Karl päättäväisesti.
"Tahdon ansaita jotakin. Tahdon tulla kunnolliseksi mieheksi. Herra
Wohlfart on jo vuoden ajan ollut itsenäisessä toimessa, mutta minua
vielä pidetään pienenä nulikkana."

"Tahdot ansaita jotakin", kertasi isä, tuijottaen ihmeissään poikaansa. "Enkö minä ansaitse tarpeeksi ja enemmänkin kuin mitä me tarvitsemme? Mitä varten sinusta pitäisi tulla ahnastelija?"

"Enhän tule kuitenkaan iät kaiket riippumaan sinun hännyksissäsi", sanoi Karl, "ja vaikkapa ansaitsisit tuhannenkin taaleria vuodessa, ei minusta siltä tule kunnollista miestä. Ja kun sinut kerran kadotan, niin mitä minusta silloin tulee?"

"Minut sinä kyllä kadotatkin, poikaseni", sanoi jättiläinen nyykäyttäen päätään, "se tahtoo sanoa, joidenkin vuosien kuluttua; sitten saat ruveta miksi mielesi tekee, mutta ei vain lastaajaksi."

"Mutta miksi ei minusta saisi tulla samanlainen kuin itsekin olet?
Älähän ole noin itsepäinen."

"Sitä sinä et ymmärrä. Älä isottele minun edessäni, isottelevia ihmisiä en voi kärsiä."

"Ja jos en saa ruveta lastaajaksi", huudahti Karl, "niin joksikin muuksi minun on opittava, tottahan sen käsität, isä!"

"Etkö ole sitten mitään oppinut?" huudahti isä huolestuneena. "Ah, lapsi parka, mitä kaikkea sinun pieneen päähäsi on päntättykään! Ensin oli pikkukoulu, sitä kävit kaksi luokkaa, sitten kaupunkikoulu, siinä neljä luokkaa, ja sitten ammattikoulu, siinä jälleen kaksi luokkaa. Kahdeksan vuotta olet opiskellut ja lisäksi oppinut tuntemaan tavaroita yhtä hyvin kuin mikä konttoristi hyvänsä, eikö se riitä? Sinähän olet ihan kylläytymätön veitikka!"

"Mutta täytyyhän minun oppia jotakin ammattia", sanoi Karl, "suutarin, räätälin, kauppiaan tai konesepän työtä."

"Siitä älä pidä surua", sanoi isä ponnekkaasti, "olenhan huolehtinut sinun kasvatuksestasi, ja sinä olet käytännöllinen — ja rehellinen", hän lisäsi.

"Arvelenpa olevani", sanoi Karl, "mutta kykenenkö tekemään saapasparin tahi leikkaamaan kangasta takiksi?"

"Kyllä sinä kykenet", vastasi vanhus levollisesti. "Kun vain yrität, niin opitkin ne taidot."

"No, odotappa sitten, äkäpussi, huomenna ostan nahkaa ja teen sinulle saappaat, jotka varmasti puristavat jalkojasi."

"Tiedätkös mitä", vastasi isä, "minäpä en vedäkään niitä saappaita jalkaani, enkä kenties toistakaan paria, vaan odotan kunnes olet saanut kolmannet valmiiksi; ne eivät enää purista jalkaa."

"Sinun kanssasi ei tule toimeen", tuikahti Karl äkämystyen; "mutta tiedänpä mistä saan apua. Näin ei elämäni saa jatkua; minä lähetän sinun kimppuusi jonkun, joka sanoo sinulle saman asian."

"Älä ole niin kunnianhimoinen, Karl", sanoi isä päätään pudistellen, "äläkä turmele päivääni piloille. Annappa nyt minulle olutkannu ja ole kiltti poika."

Karl asetti ison kannun isänsä eteen, otti sitten hattunsa ja lähti ulos huoneesta. Isä jäi istumaan oluensa ääreen, mutta sen hänelle tavallisesti tuottama nautinto oli haihtunut. Hän katseli vuoroon oveen, josta Karl oli poistunut, vuoroon ympärilleen huoneessa, jossa tuntui hyvin yksinäiseltä, sittekuin Karlin iloisia kasvoja ei enää näkynyt. Vihdoin hän kävi sivuhuoneeseen, istui vuoteen reunalle ja veti sen alta esiin ison rauta-arkun. Sen hän avasi liivintaskustaan ottamalla avaimella, otti siitä rahakääryn toisensa perästä esiin ja laski päässään summan suuruuden; sitten hän lykkäsi arkun jälleen vuoteen alle ja kävi keventynein mielin olutkipponsa ääreen.

Sillävälin Karl pyhäasussaan kulki joutuisata vauhtia kaupungille ja astui Antonin huoneeseen. "Hyvää huomenta, Karl", huudahti Anton hänelle vastaan, "mikäs tuuli sinua nyt ajaa?"

Karl alotti juhlallisesti: "Tulen luoksenne saamaan teiltä neuvoa, mitä minusta tuleman pitää. Isän kanssa ei käy siitä puheleminen. Minä tahdon ruveta lastaajaksi; mutta ukko ei kärsi siitä puhuttavankaan; tahdon ruveta joksikin muuksi, mutta hän lohduttaa minua sillä, että ennätänpähän asiata miettiä hänen kuolemansakin jälkeen. Kaunis lohdutus tosiaankin! Hän on itsepäinen kuin mikäkin Goljath. Tänään täytän kahdeksantoista vuotta, ja elämäni täytyy kääntyä toiselle kulmalle. Hyörinhän täällä talossa vähin mukana joka toimessa, mutta mitään kunnollista en opi."

"Oikeassa olet", sanoi Anton ymmärtävästi. "Mutta ennen kaikkea onnittelen sinua syntymäpäiväsi johdosta; ja odotappas, tässä sinulle kirja, minä kirjoitan siihen nimesi."

"Uskolliselle Karlilleen Anton Wohlfart", luki ihastunut Karl kirjan omistuksen. "Kiitän teitä oikein paljon, minulla on jo kuusikymmentäviisi kirjaa. Nyt tulee toinenkin hylly täyteen."

"Ja istuhan nyt viereeni ja pitäkäämme neuvoa keskenämme. Ennen kaikkea sanoppas, millä tapaa voin sinua auttaa? Eikö ole parasta, että puhut herra Schröterin itsensä kanssa? Hänhän on sinun kummisi."

"Se olisi liika uskallettua", vastasi Karl totisesti, "isä voisi saada päähänsä, että minä syytän häntä jostakin. Teidän kanssanne minun käy paremmin keskusteleminen."

"No, hyvä sitten", myönsi Anton.

"Ja sitten tahtoisin pyytää teitä jolloinkin puhumaan isäni kanssa minun tulevaisuudestani. Hän luottaa suuresti teihin ja tietää teidän harrastavan minun parastani."

"Sen teen mielelläni", sanoi Anton. "Mille alalle olet aikonut antautua?"

"Mille hyvänsä", vastasi Karl, "kunhan vain opin toimeni kunnollisesti."

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina Anton lähti isä Sturmin puheille.

Lastaajain päällysmies asui pienessä virran vartisessa talossa lähellä pakkahuonetta; se oli hänen oma talonsa ja erosi helakanpunaisella värillään jo kaukaa naapuritaloista. Anton avasi matalan oven ihmetellen itsekseen, kuinka sellainen jättiläinen mahtui asumaan niin pienessä rakennuksessa. Ja kun isä Sturm nousi häntä tervehtimään, käsitti hän selvästi, miten herkeämättömällä kärsivällisyydellä tuo valtava mies oli oppinut tulemaan toimeen niin pienessä asumuksessa. Sillä jos hän oikasi rajusti varttansa, täytyi hänen särkeä katto päänsä päältä ja saada päänsä ja molemmat nyrkkinsä ulkoilmaan. Juureva äijä oli ilmeisesti mielissään vieraansa tulosta, otti hänet vastaan ilman takkia ja liiviä ja ojensi hänelle tervehdykseksi kätensä, johon isonlainen kurpitsa olisi mahtunut.

"Olen hyvin iloissani tulostanne talooni, herra Wohlfart", hän sanoi ja tarttui Antonin käteen niin hellävaroen kuin taisi.

"Se on vähän liika pieni teidän asumukseksenne", vastasi Anton nauraen. "Koskaan te ette ole minusta näyttänyt niin mahtavalta kuin tässä huoneessa."

"Isäni oli vielä suurempi", vastasi Sturm hyvillään ja ojentautui niin suoraksi, että leukansa lepäsi uunin yläreunalla; "noin suuri oli isäni", hän sanoi ja osotti kädellään kirjavaa kattoreunustaa, johon oli lyijykynällä piirretty useita merkkejä. "Noin pitkä hän oli ja vielä leveämpi. Hän oli vanhin lastaajista ja tämän kaupungin väkevin mies, mutta siltä sai hän surmansa tynnöristä, joka ei ollut edes puoltakaan teidän pituuttanne. Painakaa puuta, herra Wohlfart." Hän lykkäsi vieraalleen tammituolin, joka oli niin raskas, että Anton tuskin kykeni sitä nostamaan, ja kävi itse istumaan lavitsalle, joka tärähti hänen allaan. "Karl poikani on sanonut käyneensä teidän pakeillanne ja teidän olleen hänelle hyvin ystävällinen. Hän on hyvä poika ja tuottaa minulle iloa, mutta kuitenkin hän on pilautunut suvustaan. Hänen äitinsä oli hyvin pikkunen nainen", jatkoi herra Sturm surulliseen sävyyn ja tarttui olutlasiin, joka veti päälle litran, eikä laskenut sitä huuliltaan, ennenkuin oli tyhjentänyt sen viimeistä tippaa myöten.

"Se on tynnöriolutta", sanoi hän anteeksi pyydellen, "enkö saa tarjota teillekin lasillisen? Meidän ammatissamme on tapana juoda vain sellaista; mutta sitäpä sitten maistellaankin koko päivän mittaan, sillä työmme saa meidät janoisiksi."

"Olen kuullut, että pojallannekin on halu liittyä ammattikuntaanne", virkkoi Anton, käyden kohta käsiksi asiaan.

"Lastaajaksiko?" kysyi jättiläinen. "Ei, sitä hän ei saa ikinä tehdä." Hän laski luottavaisesti kätensä Antonin polvelle. "Sitä hän ei saa tehdä, sitä pyysi vaimovainajani kuolinvuoteellaan. Miksikä? No, siksi vain! Ammattimme on kunnianarvoinen, sen tiedätte itse parhaiten, herra Wohlfart. Me nautimme luottamusta enemmän kuin monet toiset. On suuri kunnia päästä lastaajaksi, sadat ovat minulta pyrkineet siihen toimeen, mutta me emme ota ketään vastaan. Vain harvoilla on siihen tarvittavia voimia ja vielä harvemmilla jotain muuta."

"Rehellisyyttäkö tarkoitatte?" kysyi Anton.

"Aivan oikein", Sturm nyökkäsi, "sitä usein puuttuu väkeviltäkin. Ei ole jokaisen tapana käsitellä joka päivä mitä erilaisimpia tavaroita työntämättä kouraansa tynnöreihin ja laatikkoihin. Siitäpä näette, että me pidämme ammattiamme arvossa. Eivätkä tulommekaan ole kehnot, paremminkin ne ovat hyvät. Vaimovainajani piti vielä rahojaan säästölaatikoissa ja sukissa ja sen sellaisissa säilytyspaikoissa. Hänen kuoltuaan keksin kaikki hänen säästönsä arkun pohjalta työnnettyinä yhteensidottuihin sukkiin, jotka näyttivät kuin miltäkin lihavilta lintupaisteilta. Kaikki säästettynä Karlin varalle, eikä vain pelkkiä hopearahoja, oli kultaakin joukossa. Hän oli säästäväinen nainen ja visu kaikissa toimissaan. Se ei ole minun tapojani. Miksikä ei? — Kenellä on käytännöllinen luonne, hänen ei tarvitse huolehtia rahoista, ja Karlistani tulee käytännöllinen ihminen. Mutta ei vain lastaajaa", hän lisäsi päätään pudistaen, "vaimovainajani ei sietänyt sitä ajatella, ja hän oli oikeassa."

"Teidän työnne onkin sangen rasittava", myönsi Anton.

"Rasittava?" vastasi Sturm nauraen; "saattaapa ollakin rasittava sellaiselle, jolla ei ole tarpeeksi voimia, niin rasittava, että hän voi taittaa selkänsäkin; mutta se ei ole syynä, vaan eräs toinen seikka. Tämä se on!" Näin sanoen hän nouti nurkasta ison ruukun ja täytti siitä lasinsa. "Tynnöriolut se on."

Anton hymyili. "Tiedänhän teidän ja toverienne juovan melkoisesti tuota laihaa juomaa."

"Paljonkin", sanoi Sturm itsetietoisesti, "se on meillä lastaajilla ammattitapa ja tulee edelleenkin olemaan. Meillä täytyy olla voimia ja luotettavaisuutta, ja meidän täytyy särpiä tynnöriolutta. Se on meidän ammatissamme suoranainen tarve; joka sitä ei tee, ei kestä kauankaan; vedenjuonti meitä heikontaa, viini ja paloviina vaikuttavat samoin, vain tynnöriolut auttaa miestä, se ja ruokaöljy." Näin sanoen jättiläinen ojensi kätensä ja otti hyllyltä pienen lasin, täytti sen puoleksi ruokaöljyllä ja puoleksi oluella, lisäsi sekoitukseen koko joukon sokeria ja härppäsi Antonin kauhistukseksi tuon vastenmielisen juoman suuhunsa. "Se tekee miehen vahvaksi", hän jatkoi, "se on ammattimme salaisuus, se ylläpitää voimia ja tekee tuollaiset käsivarret." Hän laski käsivartensa pöydälle ja yritti turhaan virittää kätensä sen ympärille. "Mutta yksi paha puoli ammatissamme on", hän jatkoi alakuloisesti. "Kukaan meikäläinen ei elä viittäkymmentä vuotta kauemmin. Oletteko milloinkaan nähnyt vanhaa lastaajaa? Ette ole, sillä sellaista ei löydykään. Viisikymmentä vuotta on meidän ikärajamme, enempää ei oluen teho siedä. Isäni oli kuollessaan viisikymmenvuotias; hän, jonka tuonaan hautasimme, — herra Schröter oli mukana hautajaisissa — eli yhdeksänviidettä vuoden ikäiseksi. Minulla on vielä pari vuotta jälellä", hän lausui lohdullisesti.

Anton silmäsi huolestuneena lastaajan rehellisiin kasvoihin. "Mutta, hyvä Sturm, jos sen kerran tiedätte varmasti, niin miksi ette ole kohtuullisempi?"

"Kohtuullisempi?" kertasi Sturm kummissaan. "Missä sitten kohtuuden raja on? Eihän olut kihoa meikäläisen päähän. Neljäkymmentä puolikkoa päivässä ei ole paljon, sitä ei huomaakaan."

Anton katsahti lastaajaan epäilevästi. "Se on minun määräni", sanoi Sturm. "Hän, jonka tuonaan hautasimme, sieti vielä enemmänkin; siksipä hän olikin monena viikkona minua väkevämpi. Katsokaas, herra Wohlfart, juuri tämän vuoksi Karlini saakin ruveta jollekin muulle alalle vaimovainajani toivomusta noudattaen. Meidän miesten kesken puhuen koko tuo juttu meikäläisten lyhytikäisyydestä on joutavaa lörpöttelyä. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole lastaajia, vain harvoin elävät viisikymmenvuotiaiksi. He kuolevat aina kapaloista lähtien kaikkiin mahdollisiin tauteihin, joita meidän ammatissamme ei tunnetakaan. Mutta se oli vaimovainajani tahto, ja siten tulee käymäänkin."

"Oletteko sitten ajatellut hänelle jotain muuta ammattia?" kysyi Anton. "Karl on liikkeessämme suureksi hyödyksi, ja jos hän poistuu, tulemme kaikki kaipaamaan häntä."

"Siinäpä iskitte naulan kantaan", nyökkäsi lastaaja. "Te tulette kaipaamaan häntä ja minä myöskin. Minä tunnen oloni yksinäiseksi vaimoni kuoltua; mutta kun näen Peukaloiseni punaiset posket näitten seinien sisällä, olen tyytyväinen, ja kun kuulen hänen pienen vasaransa paukkuvan teidän talossanne, niin käy sydämeni oikein kevyeksi. Jos hän lähtee luotani ja minä saan istua yksin, niin en tiedä, kuinka oikein jaksan kestää sitä."

Ison miehen kasvot värähtelivät sisällisestä liikutuksesta. "Mutta täytyykö hänen kokonaan erota teistä?" kysyi Anton viimein. "Saattaahan hän vielä vuosikausia asua luonanne."

Sturm pudisti torjuvasti päätään. "Minä tunnen hänet hyvin, sitä hän ei voi tehdä; jos hän saa jotakin päähänsä, on hän sitten kuin ilmetty paholainen — ajattelee aina sitä yhtä ja samaa asiaa. Mutta olenpa minäkin mietiskellyt sitä näinä päivinä", hän jatkoi tuttavallisesti, "ja olen tullut siihen päätökseen, että teen väärin jos ajattelen itseäni. Poika ei minua varten työntänyt päätänsä maailmaan, vaan itseänsä varten. Hän tahtoo tulla joksikin. Ja nyt kysyn itseltäni, mitä ammattia vaimovainajani olisi pojalle halunnut, jos hän vielä eläisi. Hänellä oli veli, joka on minun lankoni, ja tuo lanko elää maalla. Oikea vapaatila tuolla ylhäällä pohjoisessa, missä korkeat tulvat kastelevat maan; hän on hyvissä varoissa, eikä vaihtaisi tilaansa moneen aateliskartanoonkaan. Hän käy joka vuosi luonani, sittekuin ovat lampaista saaneet villat kerityksi. Hän tuntee minut ja tuntee Karlin, ja hänen huostaansa antaisin Peukaloiseni, jollen saa pitää häntä luonani. Kaukanahan se paikka tosin on", hän lopetti murheellisesti, "mutta pääseehän poika sukulaisten hoivaan."

"Se on hyvä ajatus, herra Sturm," sanoi Anton, iloissaan kun kohtasi niin vähän vastustusta; "mutta minä olen aina kuullut, että maanviljelijä voi vain silloin toivoa pääsevänsä itsenäiseen asemaan, jollei hän ole vallan vailla omia varoja."

"Se sopiikin", lausui jättiläinen, kohottaen salamyhkäisesti etusormeaan, "hän ei joudukaan vallan tyhjille. Äidiltä jäi säästöjä, ja on niitä vähin kertynyt isältäkin. Mutta itse hän ei tiedä siitä mitään, sillä tahdoin että hänestä tulisi käytännöllinen ihminen. Ja toivon, ettette tekään sano hänelle mitään."

"Kun te kerran niin isällisesti huolehditte pojastanne", huudahti Anton, "niin älkää enää pitäkö häntä epävarmuuden tilassa; minusta on hänen puoleltaan kunnollisesti ajateltu, kun hän tuntee tyytymättömyyttä nykyiseen oloonsa."

"Hän saa kohtakin kuulla tästä", sanoi vanhus nousten pystyyn; "hän värjöttelee tuolla puutarhassa. Teidän pitää olla läsnä, kun siitä hänelle kerron." Sturm astui pihalle ja hoilasi mahtavalla äänellä puutarhaan. Karl riensi heti sisään, tervehti Antonia ja silmäsi odottavaisesti vuoroon tähän, vuoroon isäänsä. Vanhus oli jälleen käynyt levollisesti istumaan ja kysyi häneltä tavalliseen sävyynsä: "No, sinä pikku kääpiö, oletko ajatellut maanviljelijän uraa?"

"Maanviljelijän?" huudahti Karl, "sitä en ole vielä lainkaan ajatellut. Mutta silloinhan minun täytyisi lähteä sinun luotasi, isä."

"Hänkin sitä ajattelee", sanoi isä, nyökäten Antonille.

"Onko siis tahtosi, että minun täytyy jättää sinut?" kysyi Karl säikähtäen.

"On tosiaankin, Peukaloiseni", vahvisti isä. "Vastarinta ei hyödytä yhtään, sillä asia on jo päätetty, edellyttäen tietysti ettei enollasi ole mitään vastaan. Sinusta pitää tulla maanviljelijä, sinun tulee oppia jotakin kunnollista ja sinun on erottava isästäsi."

"Isä", lausui Karl huolestuneesti, "minusta ei ole oikein, että minun täytyy jättää sinut yksiksesi."

"Mutta siihen saat tyytyä, pikku kääpiö", huudahti vanhus.

"Sitten tulet sinäkin mukaan maalle", sanoi poika.

"Minäkö muka maalle? Hohhoo!" Sturm nauroi niin että koko huone tärähteli. "Kääpiöni tahtoo pistää minut taskuunsa ja kantaa mukanaan maalle." Hän nauroi niin kauan, että hänen täytyi pyyhkiä kyyneleet silmistään. "Tulehan tänne, Karl poikaseni", sanoi hän viimein, veti pojan lähelleen ja piteli hänen päätään kauan karhunkäpäliensä välissä. "Sinä olet hyvä poika, ja erottavahan meidän kuitenkin on toisistamme tässä elämässä, jollei nyt, niin parin vuoden päästä."

* * * * *

Sitten erosi Karl Schröterin liikkeestä. Turhaan hän yritteli viimeisinä päivinä salata mielenliikutustaan hiljaa viheltämällä. Hän silitti hellästi Pluto ystävää ja kissaa, jonka hän itse oli tuonut taloon, hän suoritti pikku askareensa heltymättömällä innolla ja pysytteli mikäli mahdollista isänsä läheisyydessä; tämäkin seurasi päivän mittaan alituisesti katseellaan poikaansa ja jätti monesti tynnörinsä saapastellakseen verkalleen hänen luokseen ja laskeakseen vaieten kätensä hänen päälaelleen.

"Eihän työ maanviljelysalalla vain ole raskasta?" kysyi isä Sturm suuren vaa'an ääreen pysähtyen Antonilta, silmäten kysyvästi häntä silmiin.

"Ei se helppoakaan ole", Anton vastasi; "sillä alalla saa opiskella ehkä vielä enemmän kuin meidän ammatissamme."

"Opiskella!" huudahti vanhus; "mitä enemmän hänen täytyy opiskella, sitä paremmin se on hänen mieleensä, se ei merkitse mitään. Sitä vain tahdon tietää, onko se raskasta?"

"Ei", sanoi herra Pix, joka paremmin tunsi jättiläisen ilmaisutavat. "Raskasta ei siinä ole mikään; vaikeimmat nostella ovat vehnäsäkit, jotka painavat sata kahdeksankymmentä naulaa, ja pavut, jotka ovat kahdensadan naulan painoisia. Mutta niitähän hänen ei tarvitse nostella, sen työn tekevät rengit."

"Jos maanviljelyksessä ei ole sen hullummin laita", huudahti Sturm ylenkatseellisesti ja suoristautui ylpeästi, "niin en välitä, mitä hän siellä nostelee. Kaksisataa naulaa kantaa kääpiönikin selässään."

6.

Anton oli nyt konttorinsa huolellisin kirjeenvaihtaja. Ystävänsä ritarillisista harrastuksista hän ei paljoakaan välittänyt. Vain harvoin sai Fink hänet taivutetuksi mukaan ratsastusretkelle tahi ampumaradalle. Sitävastoin Anton käytti Pinkin kirjastoa uutterammin kuin tämä itse. Hän oli työläästi perehtynyt englanninkielen lausumisen salaisuuksiin ja käytti nyt halusta tilaisuutta kehittääkseen uutta kielitaitoaan puhelemalla Finkin kanssa. Mutta kun tämä valitettavasti osottautui hyvin säännöttömäksi ja huolimattomaksi opettajaksi, otti hän erään sivistyneen englantilaisen kielimestarikseen.

Kerran hänen katsahtaessaan ylös konttoripöydästään ovi aukeni, ja hän tunsi suurimmaksi kummakseen tulijan Veitel Itzigiksi, entiseksi porvarikoulutoveriksi Ostraun ajoilta. Hän oli siihen asti vain harvoin tavannut hänet. Tuon veitikan julkea käytös ynnä pelko, että tämä toisten kuulen kävisi sinuttelemaan häntä, oli johtanut hänen katseensa syrjään hänen nähdessään Veitelin terävän nenänpään pilkistävän esiin tungoksesta. Vielä enemmän hän hämmästyi, kun Veitel herra Spechtin kysymykseen: "Mitä teillä on asiaa?" vastasi kohteliaasti haluavansa puhutella herra Wohlfartia.

Anton nousi istuimeltaan ja lähti huoneen tyhjään tilaan, ja Itzig puhutteli häntä seuraavin sanoin: "Kaiketi vielä tunnette minut, vaikka olette usein kulkenut ohitseni minua tervehtimättä."

"Mitä teille kuuluu, Itzig?" kysyi Anton kylmäkiskoisesti.

"Huonoa vain", vastasi toinen kohauttaen hartioitaan; "meidän liikkeessä ei pääse ansaitsemaan. — Minun on jätettävä teille tämä kirje Ehrenthalin pojalta ja tiedusteltava teiltä, mihin aikaan voitte käydä Bernhardin puheilla."

"Minulleko?" kysyi Anton ihmeissään ja vastaanotti Veiteliltä nimikortin ja kirjeen. Jälkimmäinen oli Antonin kielimestarilta, joka tiedusti Antonilta, tahtoiko tämä ottaa osaa erääseen oppikurssiin, jossa herra Ehrenthal aikoi läpikäydä vanhempain englantilaisten kirjailijain teoksia kirjallishistoriallisessa aikajärjestyksessä.

"Missä herra Bernhard Ehrenthal asuu?" hän kysyi Itzigiltä.

"Isänsä talossa", vastasi Veitel ja veti naamansa irveen. "Hän istuu kaiket päivät huoneessaan."

"Minä käyn itse hänen puheillaan", sanoi Anton. — "Hyvästi, herra
Anton!" — "Hyvästi, Itzig!"

Anton ei tuntenut suurtakaan halua noudattaa opettajansa kehoitusta. Ehrenthalin nimellä ei konttorissa ollut hyvä kaiku, eikä Itzigin odottamaton ilmestyminen sinne tehnyt hänen asiaansa suotuisemmaksi. Mutta se ivallinen sävy, jolla Veitel oli puhunut isäntänsä pojasta, ynnä jotkut Antonin Bernhardista kuulemat tiedot saivat hänen kuitenkin miettimään asiaa. Niinpä hän eräitä päiviä myöhemmin konttorista päästyään ohjasi askeleensa Ehrenthalin asumukselle, päättäen määrätä käyttäytymisensä pojan häneen tekemän vaikutuksen perusteella.

Hän astui valkeaksi lakeeratulle valtaovelle ja nykäsi paksusta posliinikahvasta, jonka jälkeen pörhöinen keittäjätär johti hänet ilman edelläkäypää ilmoittamista suoraan nuoren Ehrenthalin kamariin. Se oli pitkä ja kapea huone, jossa oli vanhat huonekalut ja koruttomia kirjahyllyjä, niillä suuri joukko isoja ja pieniä kirjoja sikinsokin. Bernhard istui kirjoituspöytänsä ääressä syventyneenä työhönsä ja katsahti ylös vasta sitten, kun Anton oli jo astunut sisään. Sukkelaan hän silloin napitti kotitakkinsa rinnuksen ja kävi vierasta vastaan sillä epäröivällä ilmeellä, joka on ominaista likinäköisille henkilöille. Uteliaana Anton silmäsi juutalaisen liikemiehen poikaan. Tällä oli hienopiirteiset kasvot ja hento vartalo, kastanjanruskea kähärätukka ja ystävälliset harmaat silmät. Bernhard pakotti vieraansa istumaan pienelle sohvalle. Anton mainitsi käyntinsä aiheen, ja Bernhard vastasi arastelevasti sovittavansa kaiken hänen toivomuksensa mukaan. Ja kun Anton tiedusti häneltä osanottomaksua, hämmästytti Ehrenthalin poika häntä sanomalla sangen hämillään: "En tiedä sitä tänä hetkenä itsekään, mutta jos vaaditte saada maksaa opettajalle, niin hankin asiasta tarvittavia tietoja." Silloin Anton ei malttanut pidättyä kysymästä: "Ettekö ole isänne liikkeessä?"

"Ah, en", vastasi Bernhard pahoittelevasti, "minä olen opiskellut, ja kun meidän-uskoisten nuorten miesten on vaikea saada valtion toimia ja minä voin asua omaisteni luona, niin askartelen noiden kirjojen parissa." Tällöin hän katsahti lemmekkäästi kirjahyllyihin, nousi pystyyn ja kävi niiden luo, aivan kuin tahtoen esitellä ne vieraalleen. Anton silmäsi muutamien selistä kultakirjaimilla painettuja nimiä ja sanoi kumartaen: "Ne ovat minulle liiaksi oppinutta tavaraa." Ne olivat itämaisia teoksia.

Bernhard vastasi hymyillen: "Hepreankielen kautta olen johtunut muihinkin aasialaisiin kieliin. Noiden kielien elämässä ja niiden vanhoissa runoelmissa on paljon outoa kauneutta. Minulla on myöskin käsikirjoituksia, jos teitä huvittaa silmätä niitä."

Hän veti erään laatikon auki ja otti siitä tukun merkillisen näköisiä käsikirjoituksia. Loistavin silmin hän avasi päällimmäisen, joka oli sidottu kultakirjaiseen vihreään silkkikankaaseen; hän antoi Antonin tarkastella sitä ja oli mielissään, kun tämä selitti, ettei hän edes tiennyt mitä kieltä siihen oli kirjoitettu.

"Se on arapiankieltä, mutta totta kylläkin on juuri tätä käsikirjoitusta vaikea lukea. — Ja tässä on mielirunoilijani, persialainen Firdusi, vaikka häneltä minulla on vain pieni katkelma käsikirjoituksena."

Anton sanoi: "Tottakin tarvitaan suurta oppineisuutta ymmärtääkseen tuon kaiken."

"Ainoastaan vähäsen kärsivällisyyttä", vastasi toinen kainostellen; "kun sydän rakastaa kauneutta, niin keksii sitä pian kaikkialta, yksinpä senkin oudon puvun alta, jota itämaan laulajat käyttävät. Minä valmistelen paraikaa käännöstä persialaisista runoista; jos teillä myöhemmin on joutilasta aikaa eikä sellaisten kuunteleminen teitä ikävystytä, niin pyydän lupaa lukeakseni teille niistä lyhyen näytteen." Anton oli kyllin kohtelias pyytääkseen heti kuulla, ja nuori Ehrenthal otti pöydältä paperiarkin ja luki nopeasti ja hiukan taidottomasti pienen lemmenrunoelman. Se oli yksi noita runoelmia, joissa viisas viininjuoja vertaa lemmittyään kaikenlaisiin somiin asioihin, eläimiin, kasveihin, aurinkoon ja muihin taivaankappaleisiin, ja antaa samalla jollekin kiivastelevalle papille nenäpaukun. Antoniin tehosi runon taidokas muoto ja terävät sutkaukset suuresti, mutta hänestä tuntui kuitenkin hullunkuriselta, kun lukija huudahti: "Eikö totta, tämä on kaunista? Tarkoitan runon ajatusta; sillä kielen kauneutta en kykene kunnollisesti pukemaan saksalaiseen asuun." Ja hän näytti niin innostuneelta kuin ainakin mies, jonka tapana on tyhjentää joka päivä viisi kuusi pulloa Shiras-viiniä ja joka ilta suudella Zuleikaansa.

"Mutta täytyykö todella juoda kyetäkseen oikein rakastamaan?" kysyi
Anton. "Meillähän se käy päinsä ilman viiniäkin."

"Meillä elämä onkin hyvin arkimaista", vastasi Bernhard totisesti ja laski paperiarkin pöydälle.

"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Anton innokkaasti. "Tosin tunnen vasta vähäsen elämää, mutta näenhän kuitenkin, että meilläkin on päivänpaistetta ja ruusuja, elämäniloa, suuria intohimoja ja merkillisiä ihmiskohtaloja, joista runoilijat laulavat."

"Meidän aikamme", vastasi Bernhard viisaasti, "on liian kylmä ja yksitoikkoinen."

"Olenhan samaa kyllä joskus lukenut kirjoistakin, mutta en voi ymmärtää, mistä syystä sellaista valitetaan, enkä muuten uskokaan siihen. Tarkoitan, että ken ei ole tyytyväinen meidän elämäämme, voi olla vielä tyytymättömämpi Teheranin tai Kalkuttan elämään, jos joutuu niissä paikoissa asumaan pitemmälti. Tottahan siellä täytyy olla paljon yksitoikkoisempaa ja ikävämpää kuin meillä kotona. Olen sen lukenut matkakertomuksistakin. Matkustajaa viehättää kaikki uusi näkemänsä, mutta kun uusi on käynyt jokapäiväiseksi, näyttää se varmasti toisenlaiselta."

"Kuinka köyhä meidän sivistynyt hyörinämme on suurista vaikutelmista", Bernhard vastasi, "se on teidän itsennekin täytynyt tulla tuntemaan omassa liikkeessänne; kaikkihan on niin proosallista, mitä siellä saatte tehdä."

"Sitä en myönnä", vastasi Anton innostuen; "en tiedä mitäkään, joka olisi niin mielenkiintoista kuin liiketoiminta. Mehän elämme keskellä lukemattomien lankojen kirjavaa kudosta, jotka kutoutuvat ihmisestä toiseen, yli maiden ja merien, maanosasta toiseen. Ne kiinnittyvät jokaiseen ihmiseen ja yhdistävät hänet koko maailmaan. Kaikki, mitä me kannamme yllämme ja näemme ympärillämme, tuo silmäimme eteen outojen maiden merkillisimmät tuotteet ja kaikenlaisia inhimillisen työteliäisyyden muotoja; sen kautta käy kaikki viehättäväksi. Ja kun tunnen, että itsekin saan olla siinä mukana ja vähäisellä kyvylläni auttaa jokaista ihmistä pysymään jatkuvassa yhteydessä toisten ihmisten kanssa, niin tottahan voin olla huvitettu työstäni. Kun punnitsen vaa'alla kahvisäkkiä, niin tiedän sitovani näkymättömän langan Brasiliassa asuvan siirtolaisen tyttären, joka on pavut poiminut, ja nuoren maalaispojan välille kotimaassa, joka nauttii kahvia aamujuomakseen, ja kun otan käteeni kaneelinkuoren, näen toisella puolen kantapäillään kykkivän malaijin, joka niitä korjaa ja pakkaa, ja toisella puolen etukaupunkimme vanhan muorin, joka survoo sitä riisiryynipuuroonsa."

"Teillä on vilkas mielikuvitus ja olette onnellinen, kun tunnette työnne olevan hyödyllistä. Mutta mikä on runouden korkein aiheala — elämä, joka on rikas mahtavista tunteista ja teoista — sitä meillä kuitenkin harvoin tavataan. Silloin täytyy meidän englantilaisen runoilijan tavoin lähteä sivistysmaista merirosvojen pariin." [Tarkoitetaan arvatenkin Robert Louis Stevensonia, joka loppuikänsä vietti Samoa-saarilla ja kirjoitteli siellä väriloistoisia romaaneja ja kertomuksia.]

"Eipäs", jatkoi Anton itsepäisesti, "kauppias kokee meillä yhtä paljon suuria tunteita ja tekoja kuin mikä kurja intialainen tai arapialainen ratsumies hyvänsä. — Mitä laajemmaksi hänen liikkeensä on kasvanut, sitä enemmän karttuu ihmisiä, joiden onnellisuutta tai onnettomuutta hänenkin täytyy tuntea, ja sitä useammin hän itse joutuu tilaisuuteen iloita tai tuntea tuskaa. — Äskettäinhän on täälläkin muuan suuri liike joutunut vararikkoon."

"Olen siitä kuullut", sanoi Bernhard, "se oli hyvin surullinen tapaus."

"Jos olisitte tuntenut, mikä ukkos-ankeus tuossa liikkeessä vallitsi ennen sen kukistumista, isännän hirvittävää epätoivoa, hänen perheensä surua ja vaimonsa ylevää uhrautuvaisuutta, hän kun pani yksityisomaisuutensa likoon viimeistä taaleria myöten pelastaakseen miehensä kunnian, niin ette sanoisi meidän liike-elämämme olevan köyhää intohimoista ja kuohuttavista tunteista."

"Te olette koko sielustanne liikemies", sanoi Bernhard ystävällisesti, "minä saattaisin teitä kadehtia siitä puhtaasta ilosta, jota työnne teille tuottaa."

"Siinä on perää", myönsi Anton. "Joutuu liikemieskin tekemään koko joukon surullisia kokemuksia. Pieniä harmeja ei häneltä koskaan puutu, ja paljon kehnoakin hän sattuu usein näkemään, mutta koko liiketoimi perustuu niin suuressa määrässä uskoon toisten rehellisyyteen ja ihmisten hyviin ominaisuuksiin, että toimeeni ryhtyessäni siitä aivan hämmästyin. Ken harjoittaa liikettään rehellisesti, hän ei voi ajatella pahaa meidän elämästämme; aina on hänellä tilaisuutta keksiä siitä kauniita ja suurenmoisia puolia." Bernhard oli kuunnellut alasluoduin katsein, nyt hän kävi katselemaan ulos akkunasta, ja Anton voi huomata hänen näyttävän hämilliseltä ja huolestuneelta. Vihdoin Bernhard kääntyi vieraaseensa päin ja katkaisten keskustelun hän sanoi anovasti: "Jos teille sopii, herra Wohlfart, niin tahtoisin heti lähteä kanssanne kielenopettajan luo. Sinne on matkaa aika runsaasti, ja ulkona voimme paremmin puhella keskenämme."

Kuten vanhat tuttavat ainakin lähtivät molemmat nuorukaiset synkästä talosta lämpimään iltailmaan. Ja kun he myöhemmin erosivat toisistaan, sanoi Bernhard hartaasti: "Jollei seurustelu minun kanssani ole teille ikävystyttävä, herra Wohlfart, niin käykää monesti vastakin tervehtimässä minua joutohetkinänne." Sen Anton lupasikin. Molemmat olivat mieltyneet toisiinsa. Anton ihmetteli yhäti mielessään, kuinka Ehrenthalin pojassa oli niin vähän liikemiehen vikaa, ja Bernhard oli onnellinen tavatessaan ihmisen, jolle hän voi puhella niin paljosta, jota hän muuten sai vaieten säilyttää omissa ajatuksissaan.

* * * * *

Bernhard saapui illalla hyvillä mielin perheen luo saliin ja asettui seisomaan sisarensa taakse, joka harjoitteli kallishintaisella flyygelillä jotain uutta muotikappaletta, osottaen omaavansa suuren sorminäppäryyden. Veli suuteli häntä hiljaa korvalle, mutta tyttö käännähti joutuin ympäri jakkarallaan ja huudahti: "Anna minun olla rauhassa, Bernhard, minun täytyy harjoitella uutta kappaletta, sillä sunnuntaina on suuri illanvietto, jossa minua vaaditaan soittamaan."

"Tiedän kyllä, että sinua tullaan vaatimaan", sanoi äiti, kun Bernhard vaieten istahti sohvaan ja otti pöydältä kirjan selaillakseen. "Ei mene yhtään seuratilaisuutta, jossa Rosalieta ei haluttaisi esiytymään. Tulisitpa sinäkin kerran mukaan, Bernhard, olethan sinä niin älykäs mies ja paljon oppineempi kuin koko seurapiirimme. Äskettäin puheli yliopiston professori Starke sinusta suurella arvonannolla ja sanoi, että sinusta tulisi oikein tieteen ylpeyden esine. Äidin sydäntä ilahduttaa, kun hän saa olla ylpeä lapsistaan. Miksi sinä et tule koskaan seuraamme, siinähän on niin valittua väkeä kuin kaupungistamme voi saada kokoon."

"Tiedäthän, äiti, etten mielelläni tule vierasten ihmisten seuraan", sanoi poika.

"Ja minä tahdon, että poikani Bernhard aina saa pitää oman päänsä", huusi isä sivuhuoneesta, jonne hän oli kuullut Bernhardin viime sanat, kun Rosalie silloin sattui levähtämään vaikeasta kohdasta päästyään. Herra Ehrenthal saapui virttynyt yötakki yllään perheensä pariin. "Meidän Bernhatdimme ei ole samanlainen kuin muut ihmiset, hänen kulkemansa tie on aina oikea tie. Sinähän näytät niin kalpealta", sanoi hän pojalleen ja silitti hyväillen tämän ruskeita kähäriä. "Sinä opiskelet liian paljon, rakas poikani. Ajattelehan terveyttäsikin; tohtori on sanonut, että tarvitset paljon liikuntoa, ja hän on neuvonut sinua ottamaan hevosen ja lähtemään ratsastamaan. Miksi et huoli hevosesta? Minä voin kustantaa pojalleni kalleimman hevosen, mikä kaupungissa on saatavana; tee, mitä lääkäri sanoo, Bernhard, minä ostan sinulle hevosen."

"Kiitän sinua, rakas isä", Bernhard vastasi, "siitä ei minulle olisi paljon iloa, ja pelkään, ettei paljonkaan apua." Hän puristi kiitollisesti isänsä kättä, isän katsellessa huolestuneesti hänen kuihtuneita kasvojaan.

"Annatteko te Bernhardin aina syödä sellaista, mikä on hänen mieleensä? Anna noutaa hänelle kirsikoita, Sidonie, hedelmäkauppiaalle on tullut tuoreita kirsikoita, ja ne maksavat kaksi groshenia kappale; tahi jos haluat jotain muuta, niin sano vain. Sinun pitää saada sellaista, mikä sinua miellyttää; sinä olet minun hyvä poikani Bernhard, ja minulle on sinusta paljon iloa."

"Eihän hän koskaan huoli mistään", virkkoi äiti, "kirjat ovat hänen ainoa ilonsa; eikä hän monestikaan koko päivän mittaan kysele Rosalieta ja minua."

"Äiti rakas", sanoi Bernhard rukoilevasti.

"Hän lukee liian paljon kirjojaan eikä sentakia välitä yhtään ihmisistä", jatkoi ymmärtäväinen äiti; "siksipä hän käykin kalpeaksi ja surkastuneeksi kuin kuusikymmenvuotias ukkovanhus. Miksikä hän ei tahdo lähteä sunnuntaiseen iltamaankaan?"

"Voinhan lähteä, jos sinä sitä haluat", sanoi Bernhard surullisesti, ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Tunteeko joku teistä erästä nuorta miestä, herra Wohlfartia, joka palvelee Schröterin liikkeessä?"

"En vain minä", sanoi isä pudistellen päättävästi päätään.

"Ehkäpä sinä, Rosalie? Hän on herttainen ja hyvännäköinen mies. Hän tuntuu minusta olevan hyvä tanssijakin ja seuranpitäjä. Etkö ole tavannut häntä missään? Luulen että hänen olisi pitänyt pistää sinun silmääsi."

"Onko hän vaaleaverinen?" kysyi sisar, korjaten pienen käsipeilin avulla tukkalaitettaan.

"Hänellä on tumma tukka ja siniset silmät."

"Jos hän on konttori-ihminen, niin tuskinpa olen tullut hänet tuntemaan", vastasi Rosalie, viskaten niskaansa.

"Meidän Rosaliemme tanssii enimmäkseen upseerien ja taiteilijain kanssa", kiiruhti äiti selittämään.

"Hän on rakastettava ja kelpo mies", jatkoi Bernhard uuden ystävänsä ylistämistä; "minä rupean hänen kanssaan harjoittamaan kieliopintoja ja olen hyvin iloinen, kun olen häneen tutustunut."

"Hänet kutsuttakoon meille", määräsi herra Ehrenthal juhlallisesti, nousten sohvasta pystyyn; "jos hän miellyttää meidän Bernhardiamme, niin on hän tervetullut talooni. Anna laittaa hyvä paisti sunnuntaiksi, Sidonie, ja lähetä herra Wohlfartille kutsu päivälliselle, ei kello yhdeksi vaan kahdeksi! Hänet kutsuttakoon tästälähin kaikkiin seuranviettoihimme; jos hän on Bernhardin ystävä, niin tulkoon hänestä talommekin ystävä."

"Hänhän ei ole vielä käynyt tervehtimässä talonväkeä", huomautti äiti; "täytyyhän meidän odottaa, kunnes hän on käynyt esittäytymässä."

"Mitä esittelemistä siinä tarvitaan?" ärähti perheenisä. "Kun hän kerran on Bernhardimme tuttava, niin mitä hänen tarvitsee erityisesti meille esittäytyä."

"Lähden vielä viikon varrella käymään hänen luonaan, ja jos sallit, äiti, niin kutsun hänet sunnuntaiksi meille päivällisille."

Äiti antoi suostumuksensa, ja Rosalie istahti veljensä viereen ja kävi entistä suuremmalla mielenkiinnolla kyselemään uuden tuttavan persoonallisia ominaisuuksia.

Bernhard kuvasi lämpimästi Antonin häneen tekemää miellyttävää vaikutusta, niin että äiti jo ajatteli ottaa sunnuntaiksi esiin suuren hopeamaljakon. Rosalie punnitsi mielessään, missä puvussa ja mitä sivistyksensä puolta esittäen hän sunnuntaina paraiten tehoaisi vieraaseen, ja isä Ehrenthal vakuutti vakuuttamistaan haluavansa nähdä herra Wohlfartin luonaan mihin aikaan päivästä hyvänsä ja aina hyvän paistin sattuessa.

Mutta mistä sitten johtui, ettei Bernhard ilmoittanut omaisilleen sen keskustelun sisällöstä, joka oli saanut hänet niin mieltymään uuteen tuttavaan? Mistä johtui, että hän kohta kävi aivan vaitonaiseksi ja palasi työhuoneeseensa? Että hän siellä nojasi päänsä vanhaa käsikirjoitusta vastaan ja tuijotti niin kauan sen riimuihin, kunnes suuria kyyneleitä rupesi valumaan hänen silmistään turmellen hänen huomaamattaan nuo tushilla piirretyt kirjaimet, jotka olivat hänelle niin rakkaat? Mistä johtui, että tuo nuori mies, josta äitinsä niin ylpeili ja jota isänsä niin suuresti kunnioitti, istui yksin huoneessaan ja vuodatti kaikkein katkerimpia kyyneleitä, mitä hyvä ihminen voi vuodattaa? Ja mistä johtui, että hän viimein iltasilla punoittavin silmin kokosi malttinsa ja hautasi päänsä innokkaasti kirjoihinsa, kauniin sisaren vastakkaisessa päässä yhä vielä juoksuttaessa pyöreitä sormiaan näppäimillä ja harjoitellessa vaikeaa kappaletta, joka hänen oli määrä esittää seuraavassa iltamassa?

* * * * *

Tuosta päivästä alkaen Antonin ja Bernhardin välille kehittyi suhde, johon kumpikin pani paljon arvoa. Keskustellessaan vieraiden kansain luomasta kauniista runoudesta he samalla nauttivat myöskin siitä luonteenhyvyydestä, jonka kumpikin keksi toisissaan. Bernhardin kielitaito oli suurempi ja hänen tajuntansa oudon runouden suloudesta ylen herkästi kehittynyt, Antonin sielussa taasen kaikki oli varmasti järjestettyä. Bernhardin taistellessa Byronin hyväksi Anton puolusti Walter Scottin rauhallista selvyyttä, ja molemmat olivat onnelliset tuntiessaan samanlaista innostusta maailman suurimpaa näytelmäkirjailijaa kohtaan. Anton kertoi Bernhardin tavattomasta lahjakkaisuudesta välinpitämättömälle Finkille. Häntä ilahdutti tutustuttaa molemmat ystävänsä toisiinsa, ja kerran kun hän oli kutsunut Bernhardin luokseen, pyysi hän Finkiäkin saapumaan hänen huoneeseensa.

"Jos siitä on sinulle rattoa, Tony", sanoi Fink olkapäitään kohauttaen, "niin saatanpa tulla. Mutta sen sanon sinulle jo ennakolta, että kaikista elukoista ovat kirjayököt minulle sietämättömimmät. Ei kukaan käy sen itserakkaammin arvostelemaan kaikkea mahdollista taivaan alla, eikä kukaan ole sen tökerömpi käydessään itse toimeen. Ja päälle päätteeksi sitten vielä kelpo Ehrenthalin poika! Älä pane pahaksesi, jos karkaan kesken."

Bernhard istui Antonin sohvalla ja odotteli arkamielin sen kuuluisan miehen tuloa, josta moni sankaritaru oli tunkeutunut hänen hiljaiseen työkammioonsakin. Kun Fink sitten saapui, nyykäyttäen hiukan päätään vastaukseksi Bernhardin syvään kumarrukseen, veti itselleen tuolin sohvapöydän ääreen ja kävi kaikenlaisilla lisillä vahventamaan Antonin heikon teen voimaa, — jollaista Bernhard oli pyytänyt itselleen — tunsi Anton kohtakin surukseen, että hänen molemmat vieraansa hyvin huonosti sopeutuivat yhteen. Suurempia vastakohtia ei olisi saattanut ajatellakaan. Bernhardin laiha, läpikuultava käsi ja Finkin lihasten voimakas lihanväri, toisen kumarainen ryhti ja toisen joustava voima, toisen kuihtuneet kasvot ja uneksivat silmät ja toisen ylpeät piirteet ja kotkankatse ne eivät ikimaailmassa käyneet yhteen. Bernhard kuunteli kunnioittavasti jokeyn tarinoita, ja kun Anton pyrki innokkaasti johtamaan keskustelua alalle, jolla Bernhardkin voisi ottaa siihen osaa, pääsikin se hyvään alkuun.

"Fink on nähnyt intiaanejakin", sanoi Anton Bernhardille.

"Oletteko kuullut heidän laulujaan?" kysyi nuori tiedemies.

"Olenpa moniaan kerran. Minua viisaammat ihmiset ehkä olisivat keksineet tuossa laulussa jotakin mieltäylentävää, mutta minusta se oli surkeaa karjumista. Rämpyttäkäähän koetteeksi vanhaa romupeltiä ja honottakaa sitten nenän kautta kaikenlaisia lirutuksia: 'Tum, tum, te — tikke, tikke te, — oh, oh, tum, tum, te', niin saatte käsityksen yhdestä heidän laulustaan, joka tulkittuna merkitsee jotain sentapaista kuin: 'Hyvä henki, anna puhveleita, puhveleita, puhveleita. Paksuja puhveleita anna meille, hyvä henki'." — Hänen kuulijansa nauroivat. — "Ja miksi tarvitsisi noiden otuksien tehdäkään itselleen taitehikkaita lauluja? Aikansa ne kuluttavat joko metsästyksellä tahi päänahkain etsimisellä, tahi syövät ja nukkuvat tai pitävät pitkiä parlamenttipakinoita, joihin heillä tosin onkin taipumusta."

"Mutta entä naiset?" kysyi Bernhard hymyillen.

"Mitä runollisuutta niissä saattoi olla, sitä en käsitä, minusta ne aina löyhkäsivät liiaksi eltautuneelta rasvalta. No, jollei parempaa ole saatavissa, niin tottuuhan sellaiseenkin. Miesten kanssa on sentään parempi seurustella. Tuollainen alaston veitikka puolivillin ratsunsa selässä ei ole hullumman näköinen."

"Mutta tottahan heidät ensi kerran nähdessään saa mahtavan vaikutelman — onhan heillä uljas vaatetus ja ylpeä ryhti", huomautti Bernhard.

"Enpä voi sitäkään sanoa", Fink vastasi. "Vuosia sitten lähdin setäni kanssa matkalle erään turkisliikkeen asioimistoon, jossa hän oli osakkaana. Kun astuimme höyrylaivasta rantaan, kohtasimme laiturilla joukon noita punaisia herroja, jotka olivat pahasti päissään. Jokin pitkä lurjus hoipperehti, setäni eteen ja piti hänelle puheen, jonka tulkki kertoi sisältävän vakuutuksen, että he olivat joka sorkka suuria sotureita, ja joka lauseen perästä kiljahteli koko joukko 'hau, hau', mikä heidän kielessään merkitsee 'niin, niin'. Ne olivat Mustajalkoja."

"Siouxeja ne olivat", huomautti Bernhard kainosti.

Fink laski teelusikan kädestään ja tuijotti silmät suurina oikaisijaan. "Minäpä arvelen, hyvä herra, että ne olivat Mustajalkoja."

"Siouxeja ne arvatenkin olivat", toisti Bernhard. "Mustajalkain murteessa 'niin' kuuluu toisin."

"Hitoilla", huudahti Fink, "jos kerta olette niin hyvä tuttava noiden punaisten paholaisten kanssa, niin miksi annatte minun purkaa teille jahtijuttujani?"

"Olen vain vähän perehtynyt heidän kieleensä", Bernhard vastasi; "aivan sattumoilta tulin äskettäin selailleeksi eri murteiden sanaluetteloja."

"Entä miksi olette nähnyt tuollaista turhaa vaivaa? Nehän katoavat siellä nopeata joutua maan päältä; ennenkuin olette oppinut jonkin murteen, on sitä puhunut heimo jo kuollut sukupuuttoon."

Mutta nyt kävi Bernhard kaunopuheiseksi. Hän sanoi, että kielitaito oli tieteelle paras apu ymmärtämään korkeinta, mitä ihminen yleensä pystyi käsittämään, kansojen sielua.

Nuoret liikemiehet kuuntelivat tarkkaavasti. Bernhardin poistuttua
Fink huudahti yhä vielä ihmeissään: "Hänhän kohtelee vanhaa
Jumalaamme kuin parhainta veljeään, eikä hän alussa kuitenkaan
osannut erottaa oikeata vasemmasta."

* * * * *

Mainitun illan seurauksia oli, että Bernhard muutamaa päivää myöhemmin istui Finkin pehmeäpatjaisessa nojatuolissa ja rohkeni ulottaa päivälliskutsunsa Finkiinkin. "Ei siellä tule mitään seuraa", hän lisäsi, "tahtoisin vain kerta nähdä teidät molemmat huoneessani."

Fink suostui tulemaan.

Sen johdosta Ehrenthalin perheessä alkoi kiireinen hyörinä. Bernhard pölytti itse kirjansa ja korjasi nurinnarin seisovat oikeaan asentoon; tapahtuipa sekin kuulumaton kumma, että hän kerran huolehti taloustoimistakin. "Täytyy tarjota teetä, illallinen, viiniä ja sikareja."

"Sinun ei tarvitse huolehtia niistäkään", rauhoitti häntä äiti. "Kun herra von Fink saapuu vieraakseni, saa hän nähdä, että meidän talossa osataan elää niinkuin pitääkin."

"Sikarin minä käyn ostamassa", huusi isä, "sellaisia hienoja, joita nuoret herrat polttavat, ja minä hankin viininkin, Anna noutaa fasaaneja, Sidonie."

"Otamme kai tilapäisen tarjoilijan", arveli äiti.

"Ei millään muotoa", vastusti Bernhard hätäillen. "Herrathan tulevat minun luokseni hyvinä ystävinä, ja sellaisina heidät on vastaanotettavakin, minun omassa huoneessani ja ilman vieraita palvelijoita."

Ja mitä lähemmäksi kutsuaika joutui, sitä suuremmaksi kasvoi Bernhardin touhu; jopa hän kerta pikastuikin, kun kaikki ei käynyt hänen mielensä mukaan. "Missä teekannu on? Vielä ei mitään teekannua ole huoneessani", hän huusi äidilleen.

"Minä laitan teen valmiiksi ja lähetän huoneeseesi, niinkuin herrainkutsuissa on tapana", sanoi äiti, joka uudessa silkkihameessaan kahisi ympäri taloa.

"Eipäs", vastasi Bernhard itsepäisesti, "minä tahdon itse valmistaa teen, niin tekee Wohlfart ja myöskin herra von Fink."

"Bernhard tahtoo itse valmistaa teen!" huudahti äiti Rosalielle. "Onko kummempaa kuultu, hän tahtoo itse valmistaa teen!" huusi Ehrenthal makuuhuoneestaan, missä hän juuri takoi saappaita jalkaansa. "Hän tahtoo valmistaa teen!" päivitteli keittäjätär omalla puolellaan ja löi kätensä yhteen.

Ja jälleen ryntäsi Bernhard saliin hiottu pullo kädessään. "Mitä tässä on?" hän huusi kiivaasti.

"Arrakkia", sanoi äiti.

"Rommia täytyy hankkia, Fink ei juo arrakkia teensä keralla."

"Minä käyn itse hakemaan rommia", huudahti Ehrenthal, sieppasi hattunsa ja juoksi pullo kädessä naapuri Goldsteinin viinikauppaan.

Matkalla pitopaikkaan Anton sanoi Finkille: "Kiltisti teit, Fritz, kun lähdit mukaan, Bernhard tulee siitä hyvin iloiseksi."

"Ihmisen täytyy uhrautua", Fink vastasi. "Olen varulta jo haukannut illallispalaa, sillä inhoan hanhenrasvaa. Mutta kaupungin kauniimman tytön takia kannattaa kieltäytyäkin jostain. Näin hänet taasen äskettäin eräässä konsertissa. Komea vartalo! Ja sellaiset silmät! Hänen isällään, tuolla vanhalla koronkiskurilla, ei ole koskaan ollut hallussaan jalokiveä, joka säkenöisi niinkuin ne."

"Mehän olemme kutsutut Bernhardin luo", virkkoi Anton hienostaan nuhdellen.

"Joka tapauksessa saamme nähdä sisarenkin. Jollei, niin pakotamme veljen tuomaan hänet näkyviin."

"Toivon, että hän pysyy näkymättömänä", huokasi Anton.

Ulko-ovi avautui, eteinen oli valaistu kahdella upealla lampulla, Bernhardin huone oli juhla-asussa. Pöydällä seisoi suuri kukkamaljakko, vieressä posliinia ja kullattuja teelusikoita silkkiliinalla, edelleen iso nippu jättisikareja, oikeita pölkkyjä, jotka eivät kannattelematta pysyneet suussa. Lattialle oli levitetty uusi matto ja kaikki oli niinkuin piti ollakin. Ja kuinka rakastettava isäntä Bernhard olikaan! Hän pyysi liikuttavan avuttomasti Finkiltä neuvoa, kuinka paljon teetä hän laskisi tämän lasiin, ja käänteli hanaa niin merkillisesti, että siitä ei hyvään aikaan valunut tippaakaan ja sitten ei jälleen vuolaudesta tahtonut tulla loppuakaan. Punastuen hän laski leikkiä taitamattomuudestaan, ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun Fink selitti teen olevan mainiota. Innokkaasti hän tarjoskeli sikareja ja kuunteli hartaasti Finkin opettavaa puhetta, mihin muotoon ja kokoon näiden inhimillisen älykkäisyyden tuotteiden tuli olla valmistetut. Vallan autuaaksi hän kävi, kun Anton pyysi häntä näyttämään kirja-aarteitaan hänen ystävälleenkin ja kuullessaan Finkin laskevan kompia outojen kirjainten merkillisestä ulkomuodosta. Hyvinä tovereina istuivat kaikki kolme yhdessä ja tarinoivat rattoisasti parhaassa sovussa. Fink oli ihmisrakkaimmalla tuulellaan, ja Anton lähetti taivaalle hiljaisia rukouksia, että kaunis sisar pysyisi tänä iltana kaukana heidän oveltaan.

Mutta täsmälleen kello yhdeksältä avautui sivuhuoneen ovi, ja rouva Sidonie purjehti majesteetillisesti kynnyksen yli; "Bathseba astuu kuningas Davidin eteen" kuiskasi Fink Antonille, joka suuttuneena polki häntä jalalle. Bernhard esitti hämillään talonemännän, joka pyysi vieraita käymään saliin; siellä esiteltiin myöskin herra Ehrenthal ja Rosalie. Fink astui kauniin tytön luo, puhutteli häntä "armolliseksi neidiksi" ja kertoi uudistavansa vanhan tuttavuuden, koskapa oli nähnyt hänet jo konsertissa. Hän istui pöytään äidin ja tyttären väliin ja lasketteli heille mitä välinpitämättömimmällä sävyllä niin paljon kohteliaisuuksia, että molemmat aivan hurmaantuivat. Hän kehui äidille etäistä pääkaupunkia johon verraten tämä kaupunki oli mitätön tiilikasa; Rosalien kanssa hän jutteli vilkkaasti musiikista, josta hän ei paljoakaan ymmärtänyt, lupasi hankkia hänelle seuraavien kilpa-ajojen ajaksi hyvän paikan katsojaparvekkeella ja kertoili pikku kaskuja kaikkein parhaista seurapiireistä, joiden heikkouksia hän leikillisesti ruoski. Sen kautta hän ilahdutti naisia, jotka kateellisesti katselivat noita piirejä, jotka sulkivat niin tarkoin keskuudestaan sivistyneet henkilöt; ilahduttipa hän Bernhardiakin, jolle nuo kaskut tulivat kuin kaikuna jostain vieraasta maailmasta. Tuli puheeksi muuan ruhtinatar, jota pidettiin kuuluisana kaunottarena; Fink oli jolloinkin tullut hänelle esitellyksi ja muisteli nyt talon neidin olevan muuten aivan hänen näköisensä, paitsi että ruhtinatar oli kasvultaan pienempi eikä niin jalovartaloinen; ja hän ihaili julkeasti rouva Sidonien rinnalla välkkyvää mosaiikkisolkea, jota hän vertasi jossakin museossa säilytettyyn kallisarvoiseen koristeeseen. Isä Ehrenthalia hän vain ei ollut näkevinäänkään. Ensi tervehtelyn jälkeen yritti liikemies turhaan solmita keskustelua hänen kanssaan. Mutta Fink vastaili hänen päänsä yli, aivan kuin istuisi talon isännän tuolilla tyhjää ilmaa. Ja kuitenkaan hän ei ollut epäkohtelias; jokaiselle oli selvää, että niin piti käydäkin. Ehrenthal alistui nöyrästi hänelle tuomittuun vaatimattomaan osaan ja korvasi tappionsa siten, että ahmi yksinään kokonaisen fasaanin.

Huomatessaan, että naisia oli vähän vaikea vetää mukaan keskusteluun, rupesi Fink auttamaan asiaa mielikuvituksellaan.

Äiti valitti hänelle Bernhardin sisällä-kykkimisestä.

"Hänhän on ylimysluonne", sanoi Fink hyväntahtoisesti, "Ei joka kymmeneskään henkilö voi tehdä sellaiselle mieliksi. Herroilla tiedemiehillä on kaikilla tuollainen omituisuus. Jos minulla on syytä olla luojalleni kiitollinen jostakin asiasta, niin kiitän häntä siitä, että hän teki minut aivan yksinkertaiseksi arki-ihmiseksi, jonka pää ei jaksa sulattaa liian suurta viisautta. Ja tavallisten ihmisten onkin helpointa suoriutua tästä maailmasta; meidän on yksinkertaisesti pakko lähteä täältä toiseen maailmaan. Mutta ken on oikeutettu asettamaan itseensä nähden maailmalle suuria vaatimuksia joko tietojensa tahi kauneutensa perusteella", — tällöin tuo veijari kumarsi uskottavan rehellisesti talon tyttärelle — "hän ei helposti huomaa maailmaa vaatimustensa mukaiseksi, kun sen sijaan minä ja muut meikäläiset ovat vakuutetut, että se on kerrassaan mukava paikka."

"Mutta onhan maailmassa niin paljon pahaakin", huomautti rouva
Ehrenthal.

"Enpä sitä uskoisi", vastasi Fink nauraen. "Myönnän kyllä, että joillakin hyönteisillä on ilkeitä ominaisuuksia ja että kehnoa on juopua paloviinasta. Mutta muuten kaikki riippuu yleensä siitä, miltä kannalta asiaa katselee. Katsokaappa esimerkiksi näitä ostereita. Panen vaikka vetoa, että monet kalalajit ja maankamarallakin eläjät pitävät tätä suloista olentoa inhoittavana kummituksena, mutta minusta se on luomakunnan ylhäisimpiä keksintöjä. Mitä vaatimuksia me ylhäiselle luonteelle asetammekaan? Osterilla on ne kaikki: se on levollinen, se on hiljainen ja se on tarrautunut lujasti kiinni omaan kamaraansa. Se sulkeutuu ulkomaailmalta tarkemmin kuin mikään toinen olento. Kun se paukauttaa kuorensa kiinni, niin sehän on mitä selvin viittaus: en ota ketään vastaan; ja kun se avaa helmiäistalonsa, osottaa se suosimalleen tasa-arvoiselle olennolle mitä hellintä hempeä. Jos ihminen on oikeutettu kadehtimaan jotakin muuta luomakunnan jäsentä, niin osteri se silloin tulee kysymykseen. Te ehkä sanotte, että merivesi ei ole mikään mieluinen asuinpaikka. Joka voi luopua siitä kehnosta tavasta, että haukkaa joka silmänräpäys ilmaa keuhkoihinsa, niinkuin meidän ihmisten on valitettavasti pakko tehdä, sille täytyy olon merenpohjalla olla mieluista." Hän kääntyi sitten Rosalien puoleen: "Vain osterin musikaalinen sivistys on, pelkään minä, jäänyt keskeneräiseksi. Lukuunottamatta myrskyn ulvontaa ja höyrylaivan pauhinaa ei sen asuinpaikkaan pääse tunkeutumaan moniakaan ääniä."

"Harrastatteko te musiikkia?" kysyi Rosalie.

"Tuskinpa rohkenen vastata myöntävästi", sanoi Fink kohteliaasti. "Rämpyttelenhän vähän flyygeliä, ja jos yritän pistää lauluksi, vältän asuttuja paikkoja. Mutta minä olen musiikkiin onnettoman rakastajan suhteessa. Yhtä soitinta palvon mitä hartaimmin, ja antaisin vaikka mitä, jos harjautuisin sen käyttämisessä mestariksi."

"Viuluako tarkoitatte?" Rosalie kysyi.

"Anteeksi, patarumpua. Minä kysyn, mitä on sen rinnalla muiden soittimien helinä? Pelkkää iankaikkista levotonta kiipeämistä alhaalta ylös ja taas takaisin, sietämätöntä korvainrasitusta kaikissa mahdollisissa tempoissa, trioleissa, lirutuksissa, tremoloissa ja mitä nuo kiusankappaleet ovatkaan nimeltä. Vain harvoin kuuluu pitkä, leveä ja levollinen ääni, vakava sävelmä, joka kajahtaa loppuun saakka saamatta potkua seuraavalta nuotilta. Verratkaa tähän patarummun ääntä. Mikä voima siinä onkaan, mikä juhlallisuus ja tehoavaisuus! Entä sitä onnellista miekkosta, joka saa sellaisen soittimen hoidettavakseen! Muita taiteilijoita syytetään äreydestä ja hermostuneisuudesta, mutta patarummun paukuttajasta tulee sankari, suuripiirteinen luonne, hän edustaa kokonaista maailmankatsomusta, johon vain kaikkein korkeimmalle tasolle pystyväin miekkosten onnistuu kiivetä. Hän vaikenee kolmenkymmenen, viidenkymmenen tahdin ajaksi, sillä aikaa kuin muiden sävelten sarja juoksee ja vinkuu hurjasti sikinsokin niinkuin hiirilauma, kun kissa ei ole kotona. Hän yksin vaikenee majesteetillisen äänettömästi, näköjään vallan toimettomana, jollei ehkä pistä nuuskaa nenäänsä tai katseellaan etsi kuulijakunnasta kauniimmat naiset, joille hymyilee. Mutta sielussaan hän askartelee ahkerissa ajatuksissa: 27, hoo, vartokaappas vain, te kaikki särähtelevät ja pärähtelevät äänet, 28, minä annan kohta kalloonne, 29, tuo viulu käy varsin nenäkkääksi, 30, pum! Hän iskee rumpuaan, ja toiset soittimet hätkähtävät hermostuneesti, sillä ne tuntevat herransa ja mestarinsa äänen, ja kaikki kuulijat hengähtävät syvään, sillä ratkaiseva sana on sanottu." — Rosalie nauroi.

"Annanpa kohta rakentaa itselleni parin patarumpuja ja pyydän kunnian saada kirjoittaa duetin patarummulle ja fortepianolle ja omistaa sen teille, armahin neiti — mieluimmin jonkin tunteellisen notturnon. — Kautta Apollon, tämähän on verratonta viiniä! Minkä maan kansalaista? En ole vielä saanut kunniaa tutustua siihen mieskohtaisesti."

"Se on unkarilaista viiniä, vanhaa Menesin-kasvua", huusi isä Ehrenthal pöydän yli. "Ja se on maannut kellarissa koskematta viisikymmentä vuotta."

"Tunnetteko te tämän lajin, herra Bernhard?" kysyi Fink, välittämättä isän vastauksesta.

"Minä en juuri ole viinientuntija", sanoi Bernhard.

"Sepä vahinko", valitti Fink. "Sellaisella runotarten suosijalla kuin te pitäisi olla kelpo viinikellari. Mutta musiikista puhuessamme, sanokaapas meille ainakin, miten nuo persialaiset ystävänne, herrat Sadi ja Jussuf, lauloivat runojaan mustasilmäisille kaunottarilleen? Pyydän, että esitätte jonkin niistä persialaiseen tapaan."

Bernhard kävi vakavasti selittämään, kuinka itämainen musiikki voi meidän korvissamme usein kuulua omituiselta, ja hänen kävi aika työlääksi torjua Finkin kiihkeitä pyytelyjä, että hän esittäisi lauluja alkukielellä ja alkuperäisellä sävelmällä.

Siten Fink huvitti pöytäseuraa keskiyöhön saakka, ja sitten täytyi Rosalien istua flyygelin ääreen, ja hän itsekin kävi haparoimaan säestystä laulaessaan hurjan espanjalaisen romanssin. Kun vieraat viimein poistuivat, oli koko perhe ihastuksissaan. Rosalie riensi jälleen flyygelin ääreen ja koetti saada tuon vieraan renkutuksen sävelmää esiin; äiti oli väsymätön ylistellessään ylhäistä vierasta; ja yksinpä ihmiskunnan istumapaikoilta olemattomiin pyyhkäisty isäkin oli innostunut rikkaan perijän käynnistä ja vakuutteli suloisessa viinihumalassaan uutterasti, että Fink oli päälle miljoonan arvoinen. Olipa Bernhardinkin viaton sielu mahtavasti viehättynyt taitavan vieraan esiytymistavasta. Tosin hän oli toisinaan kuunnellut Finkin puheita lievää vastenmielisyyttä tuntien, sillä hän epäili tämän tekevän pilojaan hänestä ja hänen omaisistaan, mutta hän oli liiaksi kokematon täysin käsittääkseen niiden kärkeä, ja hän rauhoitti itseään ajatuksella, että sellainen välinpitämättömyys ehkä kuuluikin suuren maailman ihmisten olemukseen.

Ainoastaan Anton oli tyytymätön ystävänsä käytökseen ja nuhteli häntä sen johdosta kotimatkalla.

"Itsehän istuit kuin mikäkin pölkky", vastasi Fink; "minä huvitin pöytäseuraa, ja mitäs muuta enää vaaditkaan? Muutu nyt paikalla hiireksi ja ryömi tuon kemutalon koloihin, niin saat kuulla kuinka he kaikki laulavat kiitostani. Eihän kukaan ihminen voi vaatia sen enempää, kuin että häntä kohdellaan niinkuin häntä itseään miellyttää."

"Minä puolestani ajattelen", Anton vastasi, "että ihminen on kohdeltava toisia oman sivistysmääränsä arvoisesti. Sinähän käyttäydyit kuin mikäkin kevytmielinen aatelismies, joka aikoo huomenna mennä pusertamaan vanhalta Ehrenthalilta lainaa."

"Tahdonpa ollakin kevytmielinen", huudahti Fink hilpeästi, "ja ehkäpä käyn pokkuroimassa lainaakin Ehrenthalin talosta. Mutta vaikene jo parannussaarnoinesi, kellohan on jo yli yhden."

Muutamia päiviä myöhemmin Anton konttoriajan päätyttyä muisti luvanneensa lähettää erään kirjan nuorelle tiedemiehelle. Kun Fink oli vähän aikaisemmin lähtenyt kaupungille pukeutuneena Antonin päällystakkiin, kuten hänen tapansa usein oli, niin kääriytyi Anton vuorostaan ystävän valkeaan arapialaiseen viittaan ja lähti painamaan Ehrenthalin talolle. Valkoiselle ovelle saavuttuaan hän joutui koko lailla ihmeisiinsä, kun se hiljaa aukeni ja hunnutettu olento pujahti ulos. Pehmoinen käsivarsi kietoutui nuoren miehen kaulaan ja hellä ääni kuiskasi: "Joutukaa pian, olen teitä jo kauan odottanut." Anton tunsi kuiskaajan Rosalieksi. Hän seisoi jäykkänä kuin kuvapatsas ja vastasi vihdoin ällistyneenä, jollaiseksi sellaiseen asemaan odottamatta joutunut siivo nuorukainen käy: "Te erehdytte henkilöstä, hyvä neiti." Tukahtuneesti huudahtaen juoksi nuori neiti joutuun portaita alas, ja melkein yhtä peljästyneenä riensi Anton Bernhardin kamariin. Hän ei ollut hämmennyksissään riisunut viittaa yltään, jonka vuoksi likinäköinen Bernhard tervehtiessään puhutteli häntä herra von Finkiksi. Hirveä epäluulo nousi tällöin Antonin mieleen, ja syyttäen Bernhardille hätäisesti suurta kiirettä hän lähti aika joutua kiidättämään tuota kovanonnen viittaa takaisin kotia, sydän täynnä surua ja suuttumusta. Finkiäkö Ehrenthalin kaunis tytär oli odottanut niin hellään kohtaukseen? Mitä kauemmin Anton odotteli viipyvää ystäväänsä, sitä harmistuneemmaksi hän kävi. Vihdoin hän kuuli Finkin askeleet pihakivitykseltä ja riensi viitta käsivarrella tätä vastaan. Hän kertoi lyhyesti, mitä hänelle oli tapahtunut, ja päätti seuraavasti: "Katsohan, minulla oli sinun viittasi ylläni, ja kun portaissa oli pimeä, niin epäilen hänen pitäneen minua sinuna, ja että sinä olet anteeksiantamattomalla tavalla käyttänyt väärin Bernhardin luottamusta."

"Katsoppas vain", sanoi Fink päätään pudistellen, "kuinka kerkeä hyvesankari on viskaamaan kiveä lähimmäisensä päälle. Sinähän olet kerrassaan lapsellinen. Onhan kaupungissa muitakin valkeita viittoja; kuinka voit todistaa, että juuri minun viittaani odoteltiin? Ja sitten salli minun huomauttaa, että itse olet tässä seikkailussa käyttäytynyt tavalla, joka ei ollut kohtelias eikä päättäväinenkään, vaan kerrassaan kömpelö. Miksi et saattanut neitiä portaita alas? Ja kun erehdystä ei kadulle tultua olisi enää käynyt peittäminen, niin olisithan voinut sanoa: Tosin en ole se, jona te minua pidätte, mutta minäkin olen valmis kuolemaan palveluksessanne, ja niin poispäin."

"Et sinä minua tuolla naljailulla petä", Anton vastasi. "En usko, että olet puhunut minulle totta. Kun tarkkaan mietin kaikkia asianhaaroja, niin en kieltämisestäsi huolimatta voi vapautua epäluulosta, että sinua siellä kuitenkin odotettiin."

"Oletpa sinä aika älyniekka", virkkoi Fink suopeasti. "Mutta täytyyhän sinun myöntää, etten voi muuta kuin kieltää, kun kerran nainen on kysymyksessä. Sillä katsoppas, poikaseni, jos rupean tekemään sinulle tunnustuksia, niin saatan tuon kunnianarvoisen talon ihanan tyttären hyvän maineen vaaraan."

"Valitettavasti pelkään", huudahti Anton, "että hän jo ilman sitäkin tuntee maineensa olevan vaarassa."

"Välipä sillä", sanoi Fink levollisesti, "hän jaksaa sen hyvin kestää."

"Mutta Fritz", huusi Anton, väännellen käsiään, "etkö vähintäkään tajua, minkä vääryyden sinä moisella teolla teet Bernhardille? Sinä viekoittelet sivistyneen ja hienotunteisen miehen sisaren hullutteluihin, jotka tälle käyvät väkistekin kohtalokkaiksi. Juuri senvuoksi, että noin puhdas sydän sykkii ympäristössä, jota hän sietää vain siksi, että hän on niin luottavainen ja kokematon, juuri senvuoksi vääryytesi koskee minuun niin katkerasti."

"Siksipä teetkin viisaimmin kun säästät ystäväsi suurta hienotunteisuutta ja lakkaat puhumasta hänen sisarestaan."

"Eipäs", vastasi Anton suuttuneesti, "velvollisuuteni Bernhardia kohtaan pakottaa minun menettelemään toisella tapaa. Minun täytyy vaatia sinulta, että hetipaikalla lopetat suhteesi Rosaliehin, mitä laatua se onkin, ja pyrit välttämään näkemästä hänessä muuta kuin ystäväni sisaren, jollaisena hänen olisi pitänyt sinulle aina pysyäkin."

"Vai niin", virkkoi Fink pilkallisesti, "eihän minulla ole mitään vastaan, että asetat sellaisen vaatimuksen. Mutta entäpä jollen suostu siihen, mitäs sitten? Yhäti edellyttäen, että ylipäänsä kiellän olleeni tuo onnellinen odotettu."

"Jollet siihen suostu", huudahti Anton hyvin järkytettynä, "niin en anna sinulle tätä tekoa koskaan anteeksi. Se ei ainoastaan todista hienotunteisuuden puutetta, se on paljon pahempaakin."

"Mitä sitten, jos suvaitset sanoa?" kysyi Fink kylmästi. "Se on kehnoa", Anton huudahti. "Oli jo pahasti tehty, että käytit tytön keimailua hyväksesi, mutta kaksin kerroin kehnompaa on, ettet edes nytkään ajattele, miten pääsit hänen tuttavakseen, et ajattele hänen veljeään ja minua, joka välitin tuon kovaonnisen tuttavuuden."

"Ja sallippa sinä puolestasi minun sanoa", vastasi Fink, sytyttäen teekattilan alla olevan väkiviinalampun, "etten minä lainkaan myönnä sinulle oikeutta pitää minulle tällaisia esitelmiä. En halua riidellä sinun kanssasi, mutta toivon, etten mokomasta asiasta kuule enää sanaakaan sinun taholtasi."

"Sitten minun täytyy lähteä luotasi", Anton sanoi, "sillä minun on mahdotonta puhella kanssasi muista asioista, niin kauan kuin tunnen että olet käyttäytynyt ilkeästi." Hän lähti ovea kohti. "Jätän sinun valittavaksesi, tahdotko rikkoa välisi Rosalien kanssa, tahi — niin hirveätä minun on tätä sanokin — minun kanssani. Jollen huomisiltaan mennessä saa sinulta vakuutusta, että aiot lopettaa vehkeesi, niin menen puhumaan asiasta Rosalien äidille."

"Hyvää yötä, typerä Tony", virkkoi Fink. Anton lähti kevytmielisen ystävänsä luota. Ensi kertaa hän ja Fink olivat vakavasti riidelleet. Hän oli hyvin onneton Finkin huikentelevaisuuden takia ja asteli myöhään yöhön saakka lohduttomana edestakaisin huoneensa lattialla. Arveluttavalta tuntui hiiskahtaa asiasta mitään puhdasluontoiselle Bernhardille; sillähän olisi vain mitä syvimmin haavoittanut tämän sydäntä, ja hän pelkäsi, ettei veljellä ollut suurtakaan vaikutusvaltaa sisareensa. Finkiäkin asia harmitti. Hän joi totinsa tällä kertaa yksin ja mietiskeli kenties enemmän Antonin kaunaa häntä kohtaan kuin kauniin Rosalien säikähdystä.

* * * * *

Seuraava päivä oli harmaa kummallekin. Muulloin Fink konttoriin saapuessaan nyökkäsi ystävällisesti ystävälleen, joka jo jonkun aikaa oli istunut häntä vastapäätä olevalla paikalla, ja Anton tuli joutuin hänen tuolinsa taakse ja kysyi kuinkahan oli viettänyt edellisen illan. Tänään Anton istui mykkänä paikallaan ja kumartui syvään kirjeittensä yli Finkin saapuessa. Jokaisen syrjäisen täytyi huomata, jos tuli ystävyksiin katsahtaneeksi, että kumpikin yritti tänään käyttäytyä, kuin olisi vastapäätä ollut vain tyhjää ilmaa. Finkille oli tämä helposti käynyt päinsä isä Ehrenthalin suhteen, mutta Antoniin nähden se kävi hänelle vaikeaksi; ja Anton puolestaan, joka ei ollut perehtynyt tuollaisiin suuren maailman tapoihin, tunsi itsensä ylen onnettomaksi, kun hänen oli täytymys silmätä oikeaan ja vasempaan ja ystävänsä pään yli, alati teeskennellen välinpitämättömyyttä, kuten kinastelevain kesken sotaa käydään. Aamupäivällä tuotiin aamiainen konttoriin, silloin työ keskeytettiin lyhyeksi aikaa, herrat nousivat paikoiltaan ja yhtyivät pikku ryhmiksi. Mutta tänään Anton jäi istumaan, pulpetti oli ainoa turvapaikka, joka varjeli häntä joutumasta kosketukseen Finkin kanssa. Ja kaikki pikkuseikat tuntuivat tänään käyvän liittoon tehdäkseen ystävysten urakan oikein vaikeaksi. Schmeie Tinkeles saapui konttoriin, ja Finkillä oli jälleen hullunkurinen neuvottelu hänen kanssaan. Kaikki herrat katsoivat Finkiin ja puhelivat hänen kanssaan; muulloin oli Anton nyökännyt hänelle hilpeästi onnistuneiden sukkeluuksien johdosta, mutta tänään hän tuijotti jäykästi eteensä, aivan kuin Tinkelestä ei olisi ollut mailla eikä halmeilla. Herra Schröter antoi hänelle tehtävän, jonka johdosta hänen täytyi tiedustaa Finkiltä jotain asiaa. Antonin oli pakko sitä ennen karauttaa kurkkuaan vahvasti, jotta äänensä soinnahtaisi luonnolliselta; ja kun Fink vastasi hänelle lyhyesti, loukkasi sekin häntä, ja hänen kiukkunsa tuota paatunutta vastaan leimahti jälleen ilmiliekkiin. Päivälliselle olivat molemmat aina menneet yhdessä, ja Fink oli tavallisesti jäänyt odottamaan, kunnes Anton nouti hänet. Tänään ei Anton tullut. Fink lähti herra Jordanin kanssa kadunvartiseen rakennukseen, ja Jordan kysyi ihmeissään: "Missä Wohlfart nyt viipyy?" johon Finkin täytyi vastata; "Viipyköön missä tahtoo."

Iltapäivällä Anton ei voinut pidättyä vilkaisemasta jolloinkin kirjeistään toisen ylpeihin kasvoihin. Silloin hänen täytyi aina ajatella, miten hirveäksi hänelle tulisi käydä tästälähin vieraaksi miehelle, johon hän oli kaikesta sydämestään kiintynyt. Mutta hän pysyi lujana. Nytkin, kun ensimmäinen suuttumus oli haihtunut, hän tunsi ettei voinut menetellä toisin. Vakaumus tästä pehmitti hänen sydäntään. Ja sellaisen mielialan vallassa ollen hän ei enää väitellyt katsahtamasta kadotetun ystävän puolelle. Ylös katsoessaan Fink näki Antonin silmät vastassaan, ja ne olivat täynnä surua. Tuo tuskallinen katse teki paatuneen miehen mielen paljon levottomammaksi kuin entinen äkeys. Siitä hän huomasi Antonin tahtovan pysyä lujana, ja vaakakuppi, jossa kaunis Rosalie istui, lennähti korkealle ylös. Jos Anton poroporvarillisuudessaan sittekin lähti Rosalien äidin puheille, niin hänen juonensa pilautui joka tapauksessa. Äidin vihasta hän tosin vähän välitti, ja Rosalie sai selviytyä miten parhaiten taisi, mutta ajatus viattoman Bernhardin surusta oli hänelle epämieluinen. Ja mikä oli pahinta, hänen omat välinsä Antonin kanssa olisivat iäksi rikki, kohta kun tämä puhuisi asiasta kolmannen henkilön kanssa. Tämä pohdinta piirsi ryppyjä hänen otsaansa. Vähää ennen kello seitsentä lankesi varjo Antonin edessä oleville papereille. Hän katsahti ylös ja näki Finkin kurottavan pulpetin yli pientä kirjelappua, joka oli osotettu Rosalielle. Anton kavahti pystyyn.

"Olen kirjoittanut hänelle", lausui toinen jäätävän kylmästi, "että kun sinun ystävyytesi ei jätä minulle muuta vaalia kuin joko pilata tytön maine tahi keskeyttää tutkimukseni mielenkiintoisesta kansainsielusta, niin minun täytyy valita jälkimmäinen vaihtoehto. Tässä se kirje on. Voithan sen lukeakin. Se on matkapassi."

Anton otti kirjeen syntisen kädestä, sinetöi sen joutuin pienellä konttorisinetillä ja lähetti piharengin kiidättämään sen kaupunkipostiin.

Siten oli vaarasta päästy, mutta ystävysten välinen jännitys jatkui edelleen. Fink kantoi kaunaa, eikä Anton voinut unohtaa hänen yrittäneen tehdä petoksen hänen ystäväänsä Bernhardia kohtaan. Ja moniaan viikon aikana Fink ei enää juonut iltateetään Antonin parissa.

7.

T. O. Schröterin liikkeellä oli muuan vuodenpäivä, joka säännöllisesti omistettiin huvittelulle. Sitä vietettiin sen merkkitapauksen muistoksi, jolloin nykyinen isäntä oli liittynyt osakkaana isänsä liikkeeseen. Jos tuo merkkipäivä sattui allakantekijäin, oikullisuudesta arkipäiväksi (ja voi lyödä vetoa kuusi yhtä vastaan, että he sellaisen kepposen tavallisesti liikkeelle tekivätkin), niin juhla vietettiin seuraavana sunnuntaina. Se ei ollut mikään mieliä erikoisesti kiihottava juhla, vaan kävi levolliseen, säädylliseen sävyyn, ja yleensä oli sillä pieni vivahdus liike-elämän tuntua. Ensin konttorihenkilökunta nautti juhlapäivällisen isännän luona, sitten seura ajoi vaunuilla erääseen lähikylään, missä isännällä oli maatalo ja minne joukko julkisia puistoja ja ulkoilmakonsertteja houkutteli kaupunkilaisia. Siellä juotiin kahvit, nautittiin luonnosta, ja illalla palattiin säädylliseen aikaan kaupunkiin.

Tänä vuonna kauppias vietti liikkeeseen-liittymisensä viisikolmattavuotista riemujuhlaa. Jo aamulla kävivät lastaajain ja makasiinirenkien lähetystöt onnittelemassa, ja päivällispöydässä konttoriherrat esiytyivät muhkeimmassa juhla-asussaan; herra Liebold erityisesti uuden-uutukaisessa hännystakissa, jonka hän — kuten muitakin ruumiinsa verhoja — jo monet vuodet veti tänä juhlapäivänä ensi kerran selkäänsä.

Päivällispöydästä noustua ajoi portin eteen muutamia vaunuja viedäkseen juhlaseuran maalle. Herra Schröter nousi Sabinen kanssa ensimmäisiin vaunuihin, ja kun tädin piti tänään olla tilapäisenä sairaanhoitajana erään sukulaisen luona, katseli isäntä hänelle sijaista herrain parvesta, jotka joukolla piirittivät vaunuja ja olivat touhukkaasti antaneet Sabinelle tämän vaunuihin noustessa ainakin siveellistä kannatustaan. Fink istui jo ratsunsa selässä, ja siksipä isäntä kutsui herra Lieboldin ja herra Jordanin valtavaunuihin. Molemmat herrat kumarsivat, ja herra Liebold istahti jäykästi hymyillen talon neitiä vastapäätä. Mutta, ah, hänen ilossaan oli salaisen pelon pohjasakka. Kaikki työtoverit tiesivät ja hän itse kaikkein parhaiten, ettei hän millään ilveellä voinut ajettaessa sietää istua takaperin. Korkeihin kunniapaikkoihin hän ei ollut koskaan pyrkinyt, koko elämänsä ajan hän oli istunut takaperin onnettaren kiitävissä vaunuissa, mutta tavallisissa ajopeleissä hänen vatsansa nousi kohta tuimaan kapinaan, jollei hän istunut vihaisesti kasvot eteenpäin. Tänäänkin hän tunsi onnettomuuden tulevaksi, päällepäätteeksi istuessaan talon jumaloitua valtiatarta vastapäätä. Kuinka kernaasti hän olisikaan uhrannut paikkansa jollekin toiselle, mutta se ei käynyt päinsä, kunnia oli liiaksi suuri, ja hänen kieltäytymisensä olisi kenties käsitetty väärin. Niinpä hän sitten istui kunniansa marttiirana, pahinta varoen, talon neitiä vastapäätä; turhaan yritti hän näyttää huoletonta naamaa ja silmätä tienvierille, missä talot ja puut, ihmiset ja koirat tanssivat hänen ohitseen. Sen hirvittävän tanssin hän kyllä tunsi, se oli pahennuksen alku. Siksipä hänen oli pakko tuijottaa suoraan eteensä, ja kun hän ei toki voinut tuijottaa neidin kasvoihin, niin tuijotti hän tämän pään yli. Vielä hänellä suu hymyili, mutta katse oli jäykistynyt ja poski kalvennut. Jordan silmäsi häneen varkain sivulta eikä voinut pidättää nauruaan. Se sai Sabinen kysymään huolestuneena: "Voitteko pahoin, herra Liebold?" Kun Liebold ei rohjennut kääntää katsettaan taivaalta, näversi hän sen tuimasti ohikiitävään valkoiseen pilveen ja mutisi jaksavansa hyvin. Mutta samalla levisi hänen kasvoilleen niin hirveä epätoivon ilme, että Sabine kääntyi huolestuneena herra Jordanin puoleen kysyäkseen asianlaitaa.

"Hän ei voi vaunuissa istua takaperin", vastasi tämä.

"Sitten me vaihdamme paikkaa", huudahti Sabine. Herra Liebold pudisti peljästyen päätään ja teki vaieten kaikenlaisia eleitä osottaakseen inhoaan yksin sellaisen otaksuman mahdollisuuteenkin. "Herra Jordan, pyytäkää ajuria pysähdyttämään hevoset", anoi Sabine. Vaunut pysähtyivät, neiti nousi pystyyn. "Sukkelaan, herra Liebold", hän huudahti. Tämä yritti vieläkin vastustaa, mutta Jordan tempasi hänet voimakkaasti pystyyn, ja ennenkuin 'miesparka tiesikään, oli hänet jo painettu takaistuimelle, ja neiti istui häntä vastapäätä. Hänen kasvojensa jäykkyys laukesi ja poskille kohosi jo hienoinen punakin. Mutta minkälaiseen asemaan hän nyt oli joutunutkaan! Mitä ohikulkevat ajattelivatkaan hänestä ja hänen suhteestaan isännän perheeseen! Ventovieraat tosin voisivat häntä pitää neidin enona tai setänä, mutta kaikki, jotka tunsivat nuoren neidin, — ja kukapa ei tuntenut kaunista Sabine Schröteriä — saattoivat tulla vallan kauheisiin otaksumiin. Eikä sekään riittänyt, että häntä pidettäisiin neidin sulhasena, sillä mikä sulhanen itse istuu takaistuimella ja panee morsiamensa ajamaan takaperin, vaan häntä kerrassaan otaksuttaisiin aviomieheksi. Tuo ajatus nosti hien hänen joka huokosestaan; hän katsoi neitiin nöyrästi ja pyysi hiljaisella äänellä anteeksi aiheuttamaansa kuulumatonta skandaalia. Vastauksen asemasta Sabine ojensi kätensä ja puristi voimakkaasti hänen kättään. Silloin kävi miesparka jälleen iloiseksi ja kumartui hiukan alaspäin suudellakseen tuota hansikoitua kättä. Ja samassa silmänräpäyksessä piti heidän ajaa Strumpf ja Kniesohlin liikkeen kirjanpitäjäin ohi; herra Liebold ampautui kyllä paikalla pystyyn, mutta onnettomuus oli ennättänyt tapahtua, Sabine ja hän olivat hirvittävän erehdyksen uhreja. Turhaa oli enää kamppailla kohtaloaan vastaan. Koko loppumatkan hän istui mykkänä ja autuaallisen kirkastettuna, kunnes vaunut pysähtyivät kylän suuren ravintolan edustalle. Kaikki nousivat niistä, herrat kokoutuivat neitinsä silkkihameiden ympärille, pärähtävä musiikki kajahti vastaan, ja seurue lähti kävelemään puiston pyökkikujanteille, joilla tänään kihisi juhlapukuisia kaupunkilaisia.

Sinne Sabinekin leijaili herrain mustassa pilvessä. Mahdollisesti olisi tämä vaeltava hovipiiri enemmän ilahduttanut monta kanssasisarta kuin häntä. Joka tapauksessa näytti komealta, kun hän astui veljensä kainalossa lehtokujia pitkin, kummallakin puolellaan ja takanaan herrain palvelusintoinen lauma, josta jokainen koetti päästä johonkin kosketukseen hänen, seuran keskipisteen kanssa — varsinkin tänään, kun konttori oikein miesvoimalla astui kaupungin ylimysten joukkoon ja joka miehen tuli esiytyä kuulun kauppaliikkeen edustajana. Lieboldilla oli yhä entinen autuas hymynsä, jota hän tosin koetti karkottaa kasvoiltaan, jotteivät ohikulkijat luulisi hänen heille nauravan. Mutta sitä vahvemmin se kuohui hänen sisällään ja välähti välistä kesken jonninjoutavaa juttelua kasvoillekin kuin mikäkin kalevantuli, pullisti hänen suunsa ja sieraimensa levälleen ja siristi silmät pieniksi ja loistaviksi. Hänellä oli tänään erinomaisena kunniatoimena kantaa neidin hartiahuivia käsivarrellaan, hän asteli sopivan välimatkan päässä hänen takanaan ja edusti siten toista niistä sarekkeista, joilla toiminimi tänään esiytyi luonnon vihreässä pääkirjassa. Rohkealla anastuksella oli herra Specht saanut haltuunsa päivänvarjon ja suojeli sillä Sabinen päätä kaikilta tahoilta sekä marssi muuten suorana kuin vänrikki edellä puiden vierellä. Ahnein katsein hän tähysteli pensaikoita, eikö niissä jokin kukka tai kirjava perhonen antaisi aihetta ajatustenvaihtoon valtiattaren kanssa. Mutta helppoa se ei ollut, sillä Fink astui neidin vierellä. Tämä öykkäri oli näet tänään kaikkein ilkeimmällä tuulellaan, ja vasten tahtoaankin Sabine nauroi niille armottomille kompasanoille, joilla hän arvosteli vastaantulevista erityisen merkillisiä tyyppejä. Toiminimen joukkoesiytymistäkin hän ivaili, mutta eipä hänkään välttynyt tuntemasta jonkinlaista nurkkakuntaista ylpeyttä kauppaliikkeeseen kuulumisestaan.

Heidän ympärillään laahustivat, sipsuttivat ja kahisivat huvimatkailijain taajat parvet. Tirkistelemisestä, tervehtimisestä ja väistymisestä ei tullut loppuakaan, kauppiaan piti alinomaa nostaa hattuaan, ja joka kerta kun hän tervehti, lensivät hänen neljäntoista alamaisensa hatut ilmaan ja aiheuttivat siinä lakkaamattomia pieniä pyörretuulia. Olipa se tosiaankin suurenmoista!

Kun Schröterin liikkeen väki oli aikansa uinut kävelijäin virrassa, ilmaisi Sabine haluavansa levähtää. Kohta lensivät herraparven etuvartiot penkkien luo ja anastivat pöydän. Käytiin istumaan, tarjoilijat laahasivat pöydälle jättimäisen kahvikannun ja tarvittavan määrän kuppeja. Nytpä vasta oli ilo nähdä toiminimeä toimessa, kuinka jokainen herroista pyrki vapauttamaan Sabinen kaatelemisesta, koska kannu oli hänelle liian raskas; kuinka hän valitsi Antonin ajutantikseen, koskapa tämä konttoriherrojen salongissakin harjoitti samaa tointa; kuinka herroja ilahdutti kuulla, että kadunvartisessa rakennuksessa tiedettiin heidän kotoisista oloistaan; edelleen, kuinka kohteliaasti Sabine tarjoskeli jokaiselle erikseen kakkua, pitäen samalla varalla, etteivät sokeri- ja kerma-astiat päässeet hetkeksikään pysähtymään pöytää kiertäessään; ja vihdoin, kuinka kaikki herrat nauttivat ravintolan isännän ruskeaa juomaa kasvoillaan ylevämmyyden hiljainen hymy, koska itse paremmin tiesivät, mitä hyvä kahvi oli. Rauhaa ei ollut kahvipöydässäkään, sillä Sabine sai edelleenkin alinomaa tervehtiä ohimeneviä tuttavia ja vastailla veljen ystävien puheisiin. Mutta hän oli mitä herttaisin tässä taukoamattomassa liikunnossaan. Emännän sävyllä hän puhutteli konttoriherroja, ja vaatimattoman sydämellisesti hän nousi tervehtimään puheilletulijoita. Hän tervehti, laski leikkiä ja hoiteli kahvintarjoilua, katseli kävelijöitä ja ennätti vielä vilkaista tutkivasti Antonin hänelle ojentamain kahvikuppien sisäänkin. Anton ja Fink tunsivat molemmat, kuinka hyvin hänelle tämä varma esiytyminen sopi, ja Fink sen sanoikin hänelle itselleen: "Jos tämä on teille virkistyspäivä, neiti Sabine, niin enpä kadehdi teiltä työpäiviänne. Ei ainoalla prinsessallakaan ole vastaanottosalissaan niin paljon huolia, niin paljon päännyökkäilyjä ja hymyjä ja kohteliaisuuksia jaeltavana. Teiltä se käy kyllä mainiosti, te olette hyvin harjoitelleet toimeenne. Kas, tuollapa tulee itse pormestari, ja aivan kohta hän on teitä puhutteleva. Nytpä käy minun sääliksi teitä: korvillanne teidän on kuultava minua, kädessä on teillä Lieboldin kuppi ja silmillänne teidän täytyy kunnioittavasti tähystää suurmogulia. Olen utelias tietämään, vieläkö lainkaan käsitätte loruani."

"Ottakaahan vain kovakuoriainen kupistanne, niin kaadan siihen lisää", sanoi Sabine nauraen ja nousi sitten tervehtimään talon arvoisaa tuttavaa.

Tällävälin Anton huvittelihe kuuntelemalla ohikulkijain huomautuksia hänen pöytäseurastaan. "Tuo tuolla on herra von Fink", visersi joku neitonen toverilleen. — "Sievät kasvot, komea vyötäinen", pärähytti jokin luutnantti. — "Mitäpä yksi kala on noin monelle nälkäiselle?" murahti joku julkimus. — "Hiljaa, ne ovat Schröterin väkeä", varoitti häntä jokin konttoristi. — Kun Anton sitten katsahti ylös, näki hän kaksi korkeaa, komeaa naishahmoa lähestyvän verkalleen. Ne olivat rouva Ehrenthal ja Rosalie; jälkimmäinen kulki läheltä pöytää. Tumma puna nousi vähitellen hänen poskilleen, kun hän tungoksen läpi tultuaan joutui äkkiä Antonin ja Finkin eteen. Levottomasti Anton katsahti Finkiin, joka oli jälleen antautunut vilkkaaseen puheluun Sabinen kanssa, mutta siltä voi hyvin huomata lähestyvät naiset. Anton nousi tervehtimään, mutta järkkymätön Fink haparoi huolettomasti hattuaan ja katseli molempia naisia istualtaan niin kylmästi, kuin ei olisi koskaan ihaillut kauniin Rosalien valkealla käsivarrella kimaltelevia rannerenkaita. Antonin kohtelias tervehdys, Rosalien häikäisevä kauneus ja ehkäpä hänen silmiinpistävä pukunsakin saivat aikaan, että Sabinekin tarkkaavasti katseli molempia naisia. Ehrenthalin tytär ei piitannut Antonin tervehdyksestä; hänen tummat silmänsä kiinnittyivät tuikeasti Sabineen. Salamoiva vihan liekki leimahti niistä tyttöön, jota hän luuli onnekkaaksi kilpailijattarekseen, niin että Sabine peljästyneenä peräytyi, aivan kuin välttyäkseen jonkin petoeläimen hyökkäykseltä.

Huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina, sanomaton viha kaikissa piirteissään, kahisi Rosalie pöytäseuran ohi. Finkin huulet kurtistuivat hymyyn ja hän kohautti hiukan hartioitaan. Naisten ohimentyä Sabine katsahti kummastuneena Antoniin ja Finkiin ja kysyi: "Kuka tuo oli?"

"Olipahan vain Antonin tuttavia", sanoi Fink ivallisesti. "Rouva Ehrenthal tyttärineen", vastasi Anton hämillään;, "neiti on sen nuoren tiedemiehen sisar, josta äskettäin olen kertonut teille." Mutta puhuessaan hän tuli ehdottomasti katselleeksi Finkiin, ja molemmat vaihtoivat keskenään tuiman silmäyksen.

Sabine vaikeni ja vetäytyi etemmäksi penkillään; hänen iloinen mielialansa oli mennyttä. Keskustelu ei enää ottanut käydäkseen, ja kun veli palasi eräästä vieraasta pöydästä, nousi neiti pystyyn ja pyysi herroja lähtemään heidän omaan puutarhaansa. Uudestaan hän liihotteli mustan herrapilvensä keskessä, mutta Fink ei enää kävellyt neidin rinnalla. Tuo leimuavan vihainen katse oli polttanut poroksi ne viheriät köynnökset, jotka jälleen olivat kasvaneet heidän välilleen. Sabine valitsi Antonin puhetoverikseen ja koetti olla hilpeä, mutta Anton huomasi sen olevan väkinäistä.

Kauppiaan iso puutarha sen keskeen rakennettuine puutarhamajoineen ja kasvilavoineen oli Sabinen mielipaikka. Kesät ja talvet hän ajoi sinne, kun sää vain myönsi, ja puheli puutarhurin kanssa majan sisustuksesta ja kukkaishoitoa koskevista yksityisseikoista. Herrat virittivät hänelle virtanaan kysymyksiä kukkain laadusta ja nimistä, ja kauppiaan käydessä Finkin kanssa katsomaan naapuritilaa, jota hänelle oli tarjottu kaupaksi, näytteli Sabine muulle seurueelle viime aikana toimittamansa uudet istutukset. Hän johti herrat kukkapenkkien, ruohokenttien ja ansarin halki. Veli oli hänelle lahjoittanut korkean palmun, ja nyt oli ansarissa palmu, isolehtisiä pisangeja, troopillisia sananjalkoja ja kukkivia kaktuksia yhdistetty siroksi ryhmäksi, sen eteen asetettu sievä penkki ja pöytä ja siten aikaansaatu mitä miellyttävin talvinen oleskelupaikka. Sabinen kertoessa, kuinka hän täällä aurinkoisina talvipäivinä joi kahvia suurten lehtien alla, toi puutarhuri hänelle lautasella leivänmuruja ja muuta linnunruokaa. "Vaikkapa minulla silloin ei olekaan näin suurta seuraa, en kuitenkaan ole yksin", sanoi hän hymyillen.

"Me pyydämme, että esitätte meidät linnuillenne", huudahti Anton.

"Teidän täytyy sitten vetäytyä puutarhamajaan ja olla aivan hiljaa", pyysi Sabine. "Tuo pikkuväki tuntee kyllä minut, mutta näin monen herran näkeminen säikyttäisi sitä." Herrat noudattivat pyyntöä, Pix talutti kiihtynyttä Spechtiä takin takanapista ja veti puutarhamajan lasioven raolleen, ja Sabine sirotteli linnunruoan muutaman askeleen päähän ovesta ja taputti käsiään. Siihen vastasi moniääninen sirkutus lähimmistä puista ja ansarin katolta. Joukko pikkulintuja lennähti nuolena alas ja hyppeli hauskasti kirkuen murusia nokkimaan; ne olivat niin kesyjä, että tulivat aivan Sabinen jalkoihin. Mitään ylhäistä seuraa ei siinä ollut, muutamia peippoja, hamppuvarpusia ja koko liuta piha varpusia. Sabine astui hiljaa puutarhamajan ovelle ja kysyi sen raosta: "Voitteko erottaa niistä yksityisiä? Niin samanlaisilta kuin nuo pikku herrasväet näyttävätkin, ovat ne kuitenkin erilaisia ei vain väriin vaan luonnonlaatuunkin nähden. Minä tunnen monia niistä mieskohtaisesti." Hän osoitti isoa varpusta, aika komeaa herraa, jolla oli musta pää ja helakan ruskea selkä: "Katsokaahan tuota paksua herraa tuolla."

"Se on suurin koko joukosta", Anton huomautti.

"Se on minun vanhin tuttavani, se ensiksi tottui minuun, ja minun muruistani se on niin pulskaksi tullut. Kuinka varmasti se hyppeleekään, ja kuinka ylhäisesti se nokkii murusia! Aivan kuin jokin rikas pankkiiri pöyhistelee se muiden joukossa. Kuuletteko sen kirkuvan? Sen äänikin soinnahtaa niin ylhäisen torjuvalta. Sen mielestä tämä leivänjakelu on velvollisuus, joka maailmalla on sitä kohtaan. Taas se kirkuu. Tiedättekö, mitä se sanoo: 'Murutyttöni on jälleen täällä. Tätä iankaikkista leipäruokaa taaskin! Mitä en jaksa ahtaa itseeni, sen jätän muille'. Luulenpa että sillä riippuu kellutinkin pikku vatsallaan."

"Höyhen se on", kuiskutti herra Specht.

"Niin onkin", sanoi Sabine. "Pelkään että sen rouva on sitä hakannut. Niin ylpeältä ja itsetuntoiselta kuin se näyttääkin, on se tohvelivallan alla. Tuo harmaa naaras tuolla takana, kaikista vaaleavärisin, on sen rouva. Katsokaapas, taaskin se karkoittaa ukkonsa pois."

Varpusväen kesken syntyi kiihkeä kina. Pankkiiri, joka juuri ylhäisen arvokkaana nokki erikoisen isoa leivänmurua, sai rouvaltaan moniaita nokaniskuja; edellinen rupesi toraamaan, naapureita riensi luo ja alkoi ankara rähinä, jolloin yleinen tyytymättömyys kohdistui pankkiiriin. Se karkoitettiin parvesta ja sai tyytyä höyhenpuku pörröisenä ja päätään pudistellen hyppelemään piirin ulkopuolella, samalla kuin sen puoliso seisoi hajasäärin valtaamansa leivänmurun päällä ja piti aika riemunrähäkkätä.

Herroja nauratti.

"Nyt tulee pikkuruiseni, minun lemmikkini, katsokaahan sitä!" huudahti Sabine iloisesti. Avuttomasti ja siivet levällään hoipperehti pieni varpusenpoika esiin, aivan kuin vähäinen lapsi, jonka on vielä työläs kävellessään ylläpitää tasapainoa. Se pääsi pankkiirinrouvan viereen, levitti nokkansa selko seljälleen, huusi käheästi ja löi siivillään maahan. Äiti murensi ison leipäpalan pieneksi ja syötti murut poikasen avattuun kitaan. Keskellä tuota rähisevää, tanssivaa ja tappelevaa seuraa emo siten ruokki poikastaan. Pala palalta katosi isoon kitaan, isän hypellessä mahdikkaasti muutaman askeleen päässä ja mulkoillessa välistä vihaisesti tarmokkaaseen puolisoonsa.

"Kuinka viehättävää!" Anton huudahti.

"Eikö totta?" sanoi Sabine. "Tuon pikkuväenkin keskuudessa on luonteita ja perhe-elämää."

Mutta nyt rikkoutui tuo rauhallinen kuva väkivaltaisella tavalla. Keveitä askeleita kuului käytävältä, linnut lensivät säikähtyneinä ylös, vain emo poikasineen olivat niin ahkerassa hommassa, etteivät aluksi huomanneet rauhanhäiritsijää. Vihdoin lensi emokin puuhun ja huuteli hätäisesti poikastaan tulemaan perässä. Mutta pikkunen oli ahminut niin runsaan aterian, että oli puolipökertyneenä eikä jaksanut heikoilla siivillään kohota ajoissa lentoon. Finkin ratsuruoska viuhahti ilmassa ja sattui poikaseen, jonka hengetön ruumis lensi kukkien joukkoon. Puutarhamajan ovelta kuului moniääninen suuttunut huudahdus, ja kaikki konttoriherrat katselivat suuttuneina murhaajaan. Fink, joka ei ollut heitä aluksi huomannut, oli kummastunut häntä vastaan nousseesta vihanmyrskystä. Sabine kumartui kukkapenkkiin, nosti pikkuruumiin huulilleen ja suuteli sitä, valittaen soinnuttomalla äänellä: "Se on kuollut!" Hän istahti oven viereiselle penkille ja peitti nenäliinallaan pienen vainajan.

Seurasi tukala hiljaisuus. "Te surmasitte neiti Sabinen lemmikkilinnun", sanoi herra Jordan viimein moittivasti.

"Siitä on mieleni paha", virkkoi Fink ja istahti pöydän takana olevalle penkille. "Enhän voinut tietää, neiti, että teidän hyvä sydämenne jakautui tämänkinlaisille pikkuvarkaille. Minulla oli paras tarkoitus ja luulin ansaitsevani talon puolelta kiitoksen toimittaessani yhden noita jyvävarkaita pois maailmasta."

"Se pikku raukka", huokasi Sabine murheellisesti. "Äiti huutelee sitä puusta, kuuletteko?"

"Se lohduttautuu kyllä tappiostaan", Fink vastasi. "Minusta on tarpeetonta osoittaa varpuselle enemmän tunteellisuutta kuin mitä sen oma rotu sille omistaa. Mutta tiedänhän teidän kohtelevan kaikkea, mikä teitä ympäröi, liikutuksen ja osanoton tunteilla."

"Jollei teillä itsellänne ole tuota ominaisuutta, niin miksi pilkkaatte sitä toisilla?" kysyi Sabine värähtelevin huulin.

"Miksikö?" kysyi Fink. "Siksi, että tuo tapa kohtaa minua kaikkialla. Tuo iänikuinen tunteellisuus, jota täällä omistetaan kaikelle mikä sitä ei ansaitse, tekee ihmiset lopulta heikoiksi ja pikkumaisiksi. Sillä, joka tuhlaa tunteitaan kaikenlaisiin jonnin joutaviin pikkuasioihin, ei loppujen lopuksi ole enää tunnetta omistettavaksi suureen intohimoon, kun sellainen hänelle tarjoutuu."

"Mutta entä kun ihminen aina vain katselee ympäristöään kylmän järkevästi, onko hänellä silloin yhtään tunnetta jälellä, kun suuri intohimo käy hänelle velvollisuudeksi?" kysyi Sabine, luoden Finkiin tuskallisen katseen.

"Epäkohteliasta olisi, jollen sitä myöntäisi", vastasi Fink olkiaan kohauttaen. "Joka tapauksessa miehelle on sopivampaa esiytyä kovana kuin pehmeänä."

"Mutta katselkaapa täkäläisiä ihmisiä", hän jatkoi kiusallisen äänettömyyden jälkeen. "Ne rakastavat kudinlaukkuaan, vaskikattilaa, jossa äiti makkaroitaan keittää, särkynyttä piippuaan, nukkavierua takkiaan, kaikkia vanhoja epäkohtia ja kymmentuhansia homehtuneita elämäntapojaan; kaikkialla näkee merkillisiä päähänpistoja, kiintymystä ja ukkomaista suopeamielisyyttä, jotka painavat lyijynraskaina ihmistä maaperään, silloin kun hänen olisi potkaistava reippaasti eteenpäin. Ottakaamme esimerkiksi saksalaiset siirtolaiset. Mitä tunkioita kaikenlaista hyödytöntä rihkamaa ne laahaavatkaan mukanaan meren yli, risaisia lintuhäkkejä, rikkonaisia tuoleja, madonsyömiä kätkyitä ja muuta törkyä. Tulinpa tuntemaan miehen, joka polttavassa helteessä teki kahdeksan päivän merimatkan tänne päästäkseen taas kerrankin popsimaan hapankaalia. Ja kun sellainen raukka sitten on asettunut asumaan jonnekin ja vuoden perästä huomaa joutuneensa kuumeseutuun, niin on häntä jo ennättänyt tuhannet tunneherkät seikat kietoa kiinni ympäristöönsä kuin mitkäkin hämähäkinlangat, eikä häntä useinkaan saa lähtemään myrkkynevaltaan, vaikkapa hän tietäisi vaimonsa ja lastensa siellä menehtyvänkin.

"Sen sijaan ylistän sitä amerikkalaisen ominaisuutta, jota te sanotte hänen tunteettomuudekseen. Hän tekee työtä saman verran kuin kaksi saksalaista, mutta hän ei siltä rakastu mökkiinsä, piippuunsa tai ajojuhtaansa. Hän antaa omistamilleen tavaroille juuri sen arvon, mikä niillä on dollareissa. Sangen alhainen käsitystapa, sanonette inhoten. Minä ylistän tuota käsitystapaa, joka alati pitää mielessä, kuinka paljon- tai vähänarvoinen asia tai esine itsessään on. Sillä tuo käsitystapa on luonut mahtavan vapaan valtion. Jos Amerikassa olisi asunut pelkkiä saksalaisia, joisivat he vielä tänäkin päivänä sikuri vettä kahvin asemasta sen raskaan tulliveron takia, jonka suopeamielinen europpalainen hallitus pani heidän niskoilleen."

"Vaaditteko te naiseltakin samanlaista mieltä?" Sabine kysyi.

"Kyllä, ylipäänsä. Sillä onkopa ainuttakaan saksalaista perheenemäntää, joka ei olisi hullautunut suuliinoihinsa? Mitä enemmän hänellä on kasattuna sellaisia tilkkuja, sitä onnellisempi hän on. Luulenpa että he kaikessa hiljaisuudessa arvioivat toistensa vakavaraisuutta samalla tapaa kuin pörssissä tehdään: tuon varallisuus on viisisataa suuliinaa, tämän kahdeksansataa. Amerikatar ei ole saksatarta kehnompi perheen emäntänä, mutta tuollaiselle kokoilukiihkolle hän nauraa. Hänellä on kulloinkin niin paljon kuin jokapäiväisessä käytössä tarvitaan, ja kun ne kuluvat piloille, ostaa hän uusia. Miksikä kannattaa kiinnittää sydäntään mokomaan rihkamaan, jota on saatavana tusinakaupalla neljästä tai kuudesta taalerista joka kadun varrelta?"

"Oi, kuinka surullista on hajoittaa koko elämä sarjaksi tuollaisia luvunlaskuesimerkkejä!" huoahti Sabine. "Kaikesta, minkä ihminen hankkii ja omistaa, katoo sen kautta sen paras koristus. Kun surmaatte mielikuvituksen ja hyvätuulisuutemme, joka antaa elottomillekin esineille viehkeää väritystä, niin mitä jää elämästä enää jälelle? Ei mitään muuta kuin huumaava nautinto tahi itsekkäisyyden periaate, joille ihminen uhraa kaiken rakkaimpansa. Uskollisuus, kiintymys, hankkimisen ilo, kaikki ne ovat mennyttä. Ken ajattelee noin värittömästi, hän saattaa kenties luoda suurta, mutta hänen elämästään ei tule kaunista, ei riemullista eikä toisille siunauksellista." Tahdottomasti hän tuli ristineeksi kätensä ja loi suruntäyteisen katseen Finkiin, jonka kasvoilla säilyi uhitteleva ja tyly ilme.

Toverit olivat kuunnelleet keskustelua synkästi vaieten ja tyytyen vain kasvojenilmeillään osoittamaan inhoansa Finkin väitteitä kohtaan. Surmatun varpusen ruumis makasi yhä vielä paariliinansa alla penkillä Finkin vieressä, ja sen aiheuttaman kolkon tunnelman vallassa ollen he tuijottivat konttorin Macbethiin kuin mihinkä kohtalon tuomitsemaan mieheen. Vihdoin kävi Anton sovittelevasti puhumaan:

"Ennen kaikkea minun täytyy huomauttaa, että Fink itse on loistava esimerkki omaa teoriaansa vastaan."

"Mitenkä niin, hyvä herra?" kysyi Fink, katsahtaen syrjäkarin
Antoniin.

"Sepähän kohta nähdään, tahdon nyt ensin vain kiitellä meitä kaikkia yhteisesti. Kaikkihan me, jotka tässä nyt istumme tai seisomme, työskentelemme liikkeessä, joka ei kuulu meille itsellemme. Ja jokainen meistä tekee työtä juuri tuohon saksalaiseen tapaan, jota sinä vast'ikään tuomitsit. Kenenkään päähän ei pistä ajatella, että niin ja niin monta taaleria saan liikkeeltä työstäni, siis on liike minulle niin ja niin monen taalerin arvoinen. Mitä liike voittaa meidän työmme avulla, se ilahduttaa meitä ja täyttää mielemme ylpeydellä. Jos liike kärsii tappiota, harmittaa se meistä itsekutakin, ehkäpä enemmän kuin isäntää itseäänkin. Kun Liebold piirtää numeroita isoon kirjaansa, katselee hän niitä iloiten ja nauttii kauniisti kirjoittamistaan sarakkeista, ja kun hän vie voittopuolella numerosarjan, joka on liikkeelle erittäin edullinen, niin hän nauraa hykertelee mielihyvästä. Katsokaas vain, aivan samaan tapaan kuin nytkin."

Liebold kävi hämilleen ja nyki kaulustaan.

— Sitten tulee toveri Baumann, joka sydämensä salaisuudessa hautoo toisenlaista elämänuraa. Hän toi minulle äskettäin kirjasen pakanuuden kauheudesta Afrikan rannikkoseuduilla ja sanoi sydänjuuriaan myöten järkytettynä: 'Jo on aika, Wohlfart, että minun on lähdettävä sinne.' — 'Entä kuka hoitaa arviolaskut', kysyin, 'ja miten käy värimatarakaupan, josta te ja Balbus piditte niin kovasti kiinni, ettette suoneet sitä millekään muulle toiminimelle?' — 'Totta tosiaan', huudahti Baumann, 'mataroita en tullut ajatelleeksi. Kyllä minun täytyy vielä lykätä lähtöni'.

Toiset katsoivat hymyillen Baumanniin, joka hiljaa mutisi itsekseen:
"Väärin se olisi ollutkin."

"— Ja tyranni Pixistä en tahdo puhuakaan, sillä hänellä itselläänkään ei ole kaikin ajoin selvillä, kuuluuko liike hänelle vai herra Schröterille."

Kaikki nauroivat. Pix työnsi käden poveensa ja jäykistyi aivan Napoleonin näköiseksi. — "Sinä olet kiero asianajaja", sanoi Fink, "sinähän kiihotat jokaisen itsekkäitä tunteita."

"Niinpä teit äsken itsekin", vastasi Anton. "Ja nyt tahdon puhua sinusta. Puolisen vuotta takaperin meni tämä amerikkalainen herra Schröterin puheille ja sanoi: 'En halua enää olla vapaaehtoisena harjoittelijana, tahdon saada vakinaisen paikan liikkeessä.' — 'Minkävuoksi?' kysyi herra Schröter. Tietystikin Finkin tarkoituksena oli vain saada niin ja niin monta taaleria vakinaista palkkaa liikkeeltä."

Jälleen kaikki hymyilivät ja katsoivat Finkiin; mutta katseet eivät olleet enää vihamielisiä, vaan niissä oli jonkin verran kunnioitustakin ja iloista hyväksymistä, sillä kaikki tiesivät Finkin vastanneen isännän kysymykseen: "Haluan saada säännöllisen osuuteni työstä ja osani siitä vastuunalaisuudesta, mikä vakinaiseen toimeen liittyy; työskentely nykyisellä alallani tuottaa minulle iloa."

"Ja edelleen", Anton jatkoi, "kenellä on ollut huvi nähdä, millä mielihalulla Fink pehmittelee Schmeie Tinkelestä, tietää että tuota hänen ruoskimaansa pehmoista saksalaista hyväntuulisuutta esiytyy silloin hänessä itsessäänkin. Hänellä on niin paljon hullunkurisia päähänpistoja, että koko konttori on aivan ihastuksissaan, ja mikä merkillisintä, Tinkeles on itsekin häneen kerrassaan rakastunut."

"Siksi kai, että tuntee, saaneensa turkkiinsa, herraseni", virkkoi
Fink.

"Eipä siksi, vaan koska hän älyää sinun pistoksiesi takana samaa suopeata hyväntahtoisuutta, jolla joku toinen hyväilee kotilintujaan. — Ja jos isännän liikkeellä on loistavaa menestystä, niin kukapa siitä iloitsee hartaammin kuin Fink itse. Äskettäin, kun sinkkitavarain alalla tuli yleinen hinnanalennus, ja herra Schröter vastoin koko konttorin ja Finkinkin mielipidettä möi varaston ajoissa Hampuriin ja siten säästi liikkeen moniaitten tuhansien taalerien tappiosta, silloin piti Fink isompaa iloa kuin kukaan meistä ja pakotti Jordanin ja minut lähtemään samana iltana viinitupaan tyhjentämään pullon tapauksen johdosta."

"Koskapa en tahtonut yksinkään juoda, sinä narri!" ärähti Fink.

"Tietysti vain siksi", huudahti Anton; "ja samasta syystä sinä tyhjensit ensimmäisen lasin toiminimen menestykseksi, jota sanoit kunniakkaaksi kauppaliikkeeksi."

Fink katseli alas eteensä, Sabine loi Antoniin loistavan katseen, ja kaikki toisetkin hymyilivät ystävällisesti ja vetäytyivät lähemmäksi. Äskeinen tukala jännitys oli lauennut.

"Ja muissakin suhteissa", jatkoi Anton voitonriemuisesti, "hän osoittaa aivan samaa viheliäistä tunteellisuutta, joka hänestä äsken oli niin halpa-arvoinen. Hänhän rakastaa, kuten kaikki tiedämme, ratsuhevostaan mieskohtaisella rakkaudella, se merkitsee hänelle muutakin kuin sitä viidensadan dollarin summaa, jonka hän siitä on maksanut, tahi niin ja niin monta sentneriä hevosenlihaa, jolla on nylkemätön nahka ympärillään. Hän huolehtii elukasta kuin ystävästään."

"Koskapa se minua huvittaa."

"Se on selvää; suuliinoista on meikäläisille perheenemännillekin huvia. Entä hänen kondoorinsiipensä, pistoolinsa, ratsupiiskansa ja punainen rommi karahvinsa, kaikki ne ovat hänelle yhtä huvittavia muistoja kuin ikinä saksalaiselle siirtolaiselle lintuhäkki. Hänellä on paljon merkillisempiäkin päähänpistoja ja kiintymyksiä kuin meillä. Lyhyesti sanoen, hän on itse asiassa samanlainen surkean hyvänahkainen saksalainen kuin kuka muu hyvänsä."

Sabine pudisti hiljaa päätään, mutta silmäsi nyt paljon ystävällisemmin kopeaan amerikkalaiseen. Finkinkin kasvoilla oli sävy muuttunut. Hän tuijotti vakavana eteensä, ja hänen ylpeissä piirteissään oli ilme, jota toisen miehen kasvoilla olisi sanonut liikutukseksi. "No niin", sanoi hän vihdoin, "neiti ja minä, me olimme äsken kumpikin liian tiukkoja omalla kannallamme." Hän viittasi kuolleeseen varpuseen. "Tämä vakava tosiasia silmäini edessä lasken aseeni ja tunnustan toivovani, että tuo pieni herra vielä eläisi ja kirsikkain ja leivänmurujen voimalla saavuttaisi ukkoiän. Ja sitten pyydän, ettette enää kantaisi kaunaa minua vastaan, neiti."

Sabine nyökkäsi hänelle ja sanoi sydämellisesti: "En."

"Mutta sinä, Anton, ojenna minulle kätesi. Olit loistava asianajaja ja kähvelsit yhden syntisen saksalaisen valamiehistön syhyävistä sormista. Ota kynä ja vedä allakkaamme viiva kahden viime viikon yli. Ymmärrät mitä tarkoitan." Anton puristi hänen kättään ja laski kätensä hänen olalleen.

Jälleen oli seurue mitä paraimmalla tuulella. Herra Schröter yhtyi siihen jälleen, sikarit sytytettiin ja itsekukin pyrki yhä ylentämään mielialaa. Herra Liebold nousi pystyyn ja pyysi neidiltä ja isännältä lupaa, jollei se heitä häiritsisi ja jollei heillä itsellään ollut tänä kauniina iltana mitään parempaa esitettävänä, — jossa tapauksessa hän nöyrimmin pyysi peruuttaa ehdotuksensa — että hän eräitten toverien kanssa saisi laulaa joitakin neliäänisiä lauluja. Koskapa häneltä jo monien vuosien mittaan oli totuttu kuulemaan samanlainen esitys ja kaikki olivat nytkin varustautuneet siihen, vastasi Sabine: "Tottahan toki, herra Liebold, jos kvartettilaulu puuttuisi, niin olisi ilomme vain puolinainen." Laulajat ottivat nuottivihkonsa esiin ja kokoutuivat yhteen, herra Specht lauloi ensi tenoria, herra Liebold toista, herra Birnbaum ensi bassoa ja herra Balbus toista. Nämä neljä edustivat soitannollista ainesta konttorissa, ja huolimatta pikku riitaisuuksista, joita heidän taiteellinen luonnonlaatunsa tietenkin toisinaan aiheutti, he pysyivät lujasti yhdessä toisia vastaan. Herra Specht kirkui tosin liika lujaa ja herra Liebold lauloi liika hiljaa, mutta kuulijat olivat kiitolliset ja ilta kului ihmeen hauskasti. Iltaruskon hehkussa kiiltelivät ansarin edustalla kasvavan ison pähkinäpuun lehdet, sirkat sirittivät ja metsän pienet lauluniekat päästivät huiluääniä muun musiikin joukkoon, luonto itsekin kuiskaili ja säesti, kunnes ihmisäänet kohosivat täyteen voimaansa ja vaimensivat puutarhan laulajat. Kaikki kuuntelivat iloisin mielin. "Kiitämme, me kiitämme!" huuteli Sabine heidän lopetettuaan ja paukutti käsiään.

"Hullua tosiaan on", sanoi Fink, "että jakso laulettuja ääniä kykenee järkyttämään sydäntä ja hellittämään kyyneleet esiin sellaisiltakin ihmisiltä, jotka muuten eivät ole ylen tunteelliset. Jokaisella kansalla on sellaisia yksinkertaisia lauluja, joita kuullessaan maanmiehet vieraallakin maalla ollessaan tuntevat toisensa. Vaikkapa nuo siirtolaiset, joista tuonaan puhuin, kadottavat kaiken muun, rakkauden etäiseen kotimaahansa, jopa sujuvan äidinkielentaidonkin, niin kotimaan sävelet elävät heidän sieluissaan kauemmin kuin mikään muu; ja monikin narri, joka vierailla mailla ponnistaa kaiken tarmonsa esiytyäkseen niiden kansalaisena, tuntee yht'äkkiä olevansa jälleen saksalainen, kun kuulee laulettavan pari tahtia laulusta, jonka oli oppinut nuoruudessaan".

Kauppias vastasi: "Te olette oikeassa. Ken eroaa kodistaan, hän harvoin tajuaa, mistä kaikesta hän luopuu; Vasta sitten hän ehkä sen huomaa, kun sen muisteleminen tulee hänen myöhemmän elämänsä iloksi. Tämä muistelu onkin ehkä raaistuneelle miehelle pyhäkkö, jota hän itse usein raiskaa ja pilkkaa, mutta jonne hän parhaimpina hetkinään kuitenkin alati pyrkii."

"Hiukan häveten minun täytyy tunnustaa, että itse puolestani tajuan sangen vähän tuota iloa", sanoi Fink. "En oikeastaan tiedä, missä minun kotoni on. Kun lasken yhteen elämäni vuodet, niin olen tosin niistä suurimman osan elänyt Saksassa, mutta mahtavimmat vaikutelmani olen saanut vieraalla maankamaralla. Alati on kohtalo tempaissut minut irti, ennenkuin olen ennättänyt juurtua minnekään. Ja nyt täällä Saksassa ollessani tunnen itseni välistä muukalaiseksi. Maakuntamurteita esimerkiksi ymmärrän tuskin ollenkaan. Jouluksi olen aina saanut enemmän lahjoja kuin minulle on ollut hyväksi, mutta saksalaisen joulukuusen tenhoa en ole koskaan kokenut; kansanlauluista, joita te niin kehutte, aniharvat ovat jääneet korvissani kajahtelemaan; vielä tänäänkin olen epävarma siitä, milloin karppikalaa on syötävä ja peuransarvi- ja unikonsiemenleivoksia ja myönnän, että en lainkaan tajua tinanvalamisen ja tohvelinheiton viehättävyyksiä. — Ja lukuunottamatta näitä pikkuasioita on paljon muiltakin, johon nähden minä saksalaisen vaikutuksen alla tunnen itseni vieraaksi ja köyhäksi", hän jatkoi totisemmin. "Minä tiedän, että välistä enemmänkin kuin on kohtuullista panen ystäväini kärsimyksen koetukselle. Teidän huonettanne saan kiittää", päätti hän puheensa kumartaen kauppiaalle, "jos olen tullut tuntemaan saksalaista luonnonlaatua joiltakin kunnianarvoisilta puolilta."

Se oli miehuullinen tunnustus, ja viime sanoissa värähteli tunne, joka hänellä aniharvoin pääsi puhkaisemaan karmean pinnan. Sabine oli ylen onnellinen, varpunen oli unhotettu, ja hän huudahti kyyneltyvin silmin: "Se oli jalosti puhuttu, herra von Fink."

Palvelija tuli kutsumaan illalliselle. Pöytä oli katettu puutarhamajaan. Kauppias istui keskeen ja Sabine hymyili hyvillä mielin nähdessään Finkin istuvan hänen viereensä. "Herra Liebold, minua vastapäätä", huusi isäntä. "Tänään täytyy minun nähdä teidän uskolliset kasvonne edessäni. Tänään on viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun me molemmat jouduimme tekemisiin toistemme kanssa. — Herra Liebold tuli näet liikkeeseemme muutamia viikkoja aikaisemmin kuin isäni otti minut sen osakkaaksi", selitti hän nuoremmille. — "Ja ollessani velvollinen antamaan tunnustukseni kaikille konttorin jäsenille, kohdistuu tämä velvollisuus suurimmassa määrässä teihin. Viisikolmatta vuotta liikkeessä, kymmenen vuotta pääkirjan ääressä, aina uskollinen, luotettava apulainen!" Hän ojensi lasinsa pöydän yli toista kohti: "Kilistäkää vastaan, vanha ystäväni; niin kauan kuin tuolimme ovat vierekkäin, ohut seinä vain välillä, pitää meidän välimme aina jäädä entiselleen: luja luottamus ilman liikoja sanoja."

Herra Liebold oli seisaaltaan kuunnellut isännän puhetta ja jäi yhä seisomaan. Hän yritti esittää maljan isännän terveydeksi, sen kaikki huomasivat, mutta hän ei saanut ainuttakaan tajuttavaa sanaa suustaan; hän piti lasiaan ylhäällä ja katsoi kauppiaaseen, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Vihdoin hän istuutui vaieten. Hänen sijastaan nousi kaikkien ihmeeksi Fink pystyyn ja lausui syvän totisesti: "Juokaa minun kanssani malja menestykseksi saksalaisen liikkeen, jossa työ on iloa, jossa kunnialla on kotinsa; eläköön konttorimme ja isäntämme!"

Toverit kohottivat jyrisevän eläköönhuudon, Sabine kilisti kaikkien kanssa, kauppias tuli lasineen puolitiessä kaunopuheista Finkiä vastaan. — Loppuillan vallitsi häiriytymätön ilo. Kvartetti lauloi vielä moniaita hupaisia juomalauluja, ja kello oli jo paljon yli kymmenen, kun seurue palasi kaupunkiin.

Takarakennuksen portaissa Fink sanoi Antonille: "Tänään sinä, poikaseni, et saa pujahtaa oveni ohi. Minulle on aika käynyt pitkäksi saadessani niin kauan kaivata sinua." Ja myöhään yöhön saakka istuivat sovinnon tehneet ystävykset yhdessä, kumpikin pyrkien paraimpansa mukaan näyttämään toiselle, kuinka iloiset he olivat sovinnosta. —

Sabine astui huoneeseensa. Silloin antoi sisäkkö hänelle tuntemattomasta kädestä tulleen kirjelipun. Siitä lähti väkevä myskinlemu, ja käsiala osotti kirjoittajan olevan naisen.

"Kuka tämän kirjeen toi?" Sabine kysyi.

"Jokin vieras mies", vastasi tyttö; "hän ei tahtonut mainita nimeään ja sanoi, ettei vastausta tarvittu."

Sabine luki: "Neitini, älkää riemuitko liian aikaiseen. Te olette keimailullanne houkutelleet luoksenne herran, joka on tottunut viekoittelemaan, unohtamaan ja häpeämättömästi kohtelemaan niitä, jotka ovat kuulleet hänen sanojaan. Vasta vähän aikaa sitten hän teki tunnustuksiaan eräälle toiselle, nyt on hän pannut teidän päänne pyörälle. Teillekin hän tulee teeskentelemään samalla tapaa ja sitten pettämään teidät."

Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta; se oli Rosalielta.

Sabine tiesi kirjoittajattaren. Hän piti paperia kynttilän liekissä ja viskasi sen palavana uuniin. Vaitonaisena hän katseli, kuinka liekki pieneni ja sammui, kunnes ei mitään ollut jälellä. Kauan hän seisoi siinä, pää uuninkamaraan nojautuen, ja tuijotti harmaaseen tuhkaan. Kyynelittä, äänettömänä hän piti kättään värähtelevällä sydämellään.

8.

Veitel Itzig oli ylen kiihdyksissä. Hän, tuo peräti raitis ja pidättyväinen mies, näytti vapaahetkinään aivan kuin viinan villitsemältä. Hänen huulensa höpisivät alinomaa ahkerassa itsepuhelussa, ja hänen terävillä poskipäillään paloi kuumeinen puna. Kadulla hänet tunsi jo kaukaa merkillisestä kätten ja jalkain viskelemisestä; rauhallista yölepoa hänellä oli tuskin enää nimeksikään. Ja kaikki tuo huoli ja homma johtui siitä, että muuan leskineuvoksetar oli kadottanut lempikoiransa. Puheenaoleva mopsi pahanen oli eräänä kauniina kevätaamuna joko kirkkaan päivänpaisteen tahi ohimenevän lahtaripojan kaukalosta nousevan suloisen tuoksun houkuttelemana laskeutunut työläästi kahdet portaat alas kadulle saakka. Ja sinne tultuaan se oli kadonnut jälettömiin, hukkunut virtaan tai joutunut varkaan käsiin tai keittopataan — kadonnut se vain oli; eivät kaunopuheisimmatkaan sanomalehti-ilmoitukset kyenneet palauttamaan pakolaisen pyöreätä hahmoa takaisin niihin ystävällisiin suojiin, joissa se oli niin kauan hallinnut itsevaltaisena tyrannina. Harmista oli neuvoksetar sairastunut vaarallisesti, ja Veitel otti hänen sairautensa niin vakavalta, jopa kerrassaan mieskohtaiselta kannalta, että hän oli panna omankin terveytensä vaaranalaiseksi. Valitettavasti Veitelin huoli ei kuitenkaan kohdistunut neuvoksettaren hengen ja elämän säilyttämiseen. Hän oli uskaltanut ryhtyä jättimäiseen liikeyritykseen — oli sen todella uskaltanut, neuvoteltuaan moneen kertaan arvoisan neuvonantajansa Hippuksen kanssa ja selailtuaan yökaudet lompakkoaan, josta hän uupumatta laski omaisuutensa kokonaissumman. Kauppatuuma oli ollut kaunein ja lupaavin, mitä Veitelin kaltainen mies ikinä voi yrittää; ehkäpä se oli ollut hiukan liiaksikin uskallettu; mutta, ainakin Veitelin periaatteiden mukaan, se oli ollut niin puhdas ja viaton kuin kylpyammeessaan pulikoiva kapalolapsi.

Muuan nälkäkurki ritaritilanomistaja oli hoidellut niin huonosti asioitaan ja ollut niin kauan kaiken maailman huijarien nenästä-vedettävänä, että hän oli menettänyt tilansa tavallista surullista pakkohuutokauppatietä. Tilan myynnin takia oli muuan kahdentoista tuhannen taalerin suuruinen hypoteekki langennut maksettavaksi. Velkoja, joka ei ollut myyntisummasta saanut killinginkään katetta vaatimukselleen, oli turhaan yrittänyt turvata sitä köyhtyneen tilanomistajan mieskohtaisella omaisuudella. Mutta tämä miesparka oli joutunut niin puille paljaille, ettei edes, tuomioistuinkaan keksinyt häneltä mitään, minkä olisi voinut tuomita takavarikoitavaksi. Hän oli joutunut ulkopuolelle ulosottomiesten kynsien, ja kurjuutensa tarjosi hänelle ainakin sen mielihyvän, että hänen ei tarvinnut enää peljätä mitään ikävää äkkiyllätystä velkojain puolelta; monien epätoivoisten taisteluvuosien jälkeen tämä surullinen onnentila hänestä tuntui tavallaan jonkinlaiselta kalpealta grönlantilaiselta kesältä. Hypoteekin omistaja sai tyytyä katselemaan risaista kiinnityskirjaansa, jolla näissä olosuhteissa oli vain lumppupaperin arvo. Tämä tapaus ei ollut välttynyt Itzigin vainukoiransilmältä. Hän oli ollut tilaltaan joutuneen tilanomistajan kanssa jo vuosikauden läheisessä liikeyhteydessä, oli ostellut häneltä tuolloin tällöin vanhoja vaatteita, jopa välisti myöntänyt sellaisia vastaan pieniä taskulainojakin, ja sen kautta hän oli päässyt lähemmin tutustumaan tuon karille käyneen miesparan perhesuhteisiin. Olipa hän saanut vainutuksi, että hänen asiakkaansa paraikaa viritti haaksihylkynsä kaikki risaiset purjeet levälleen päästäkseen purjehtimaan siihen toivon valkamaan, jonka erään vanhan tädin suosio ja testamentti mahdollisesti voivat hänelle turvata. Itzig tuli vähitellen siihen vakaumukseen, että tämä purjehdus todella veisikin toivottuun päämäärään. Kaksi silkkistä kaulaliinaa ja pari kullattuja korvarenkaita hänen täytyi uhrata neuvoksettaren palvelustytölle saadakseen tätä tietä tarkkoja tietoja. Veljenpoika luki tädille sanomalehdistä murhajuttuja, hänet kutsuttiin aina pöytään, kun täti keitätti mieliruokiaan, täti lupaili naittavansakin hänet, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä; ja vihdoin, kun neliviikkoinen sade oli tädiltä vienyt kaiken elämänhalun, oli hän kutsuttanut notaarin luokseen, ajoi itkua varustelevan veljenpojan ulos huoneestaan ja pakotti näillä tavattomilla toimenpiteillä palvelustytön toteamaan avaimenreiästä, että hän todellakin teki testamenttinsa, jossa veljenpoikaa muistettiin ilahduttavassa muodossa. Kohta kun Veitel oli tästä saanut vihiä, astui hän toisen suuren askeleensa ja osti neljälläsadalla taalerilla itselleen hypoteekin ja kaikki ne oikeudet velallisen mieskohtaiseen omaisuuteen, jotka laki takasi mainitulle asiakirjalle.

Nyt oli mopsi kadonnut, siitä pahoin kärsivä täti oli sairastunut ja viikon perästä jo kuollutkin, ja vararikkoinen veljenpoika peri suurimman osan hänen omaisuuttaan. Veitel ryhtyi yli-inhimillisiin ponnistuksiin, jotta hänen velallisensa ei pääsisi salaamaan perintöään jollakin sukkelalla pikkutempulla, jollaiset eivät Veitelille olleet suinkaan vieraita. Kamalana painajaisena hän vainosi onnetonta perijää tämän joka askeleella; tuskin oli miesparka vielä ennättänyt eläytyä ensi unelmiinsa rauhallisesta tulevaisuudesta, kun jo Veitel kohosi hänen vierelleen synkeän menneisyyden heltymättömänä muistuttajana. Perijän oli mahdotonta livistää minnekään, rautapihdin tavoin tuo tyly velkoja piteli kiinni onnettomasta uhristaan, ja laki auttoi häntä niin tarmokkaasti, että perillisen täytyi lopulta antautua, huomattuaan kaikki metkunsa turhiksi. Kahdeksallatuhannella taalerilla, perintönsä pääosalla, hän osti sielulleen rauhan painajaisestaan.

Tänään oli se onnekas päivä, jolloin nuori liikemies toi vastasaadun suuren pääomansa kotia. Hän lensi kadut, lensi portaat ja päätyi ilosta vallan mielettömänä pieneen takakammioonsa. Väkinäinen pakko, joka oli kahlehtinut häntä pitkän, tuskallisen odotuksen aikana ja pakottanut hänet alati näyttämään kylmää naamaa, oli nyt tyyten haihtunut; hän oli vallaton kuin pieni lapsi, vaikkakaan ei niin viaton ja kokematon kuin sellainen; hän juoksenteli ympäri huonettaan, päästi tavantakaa naurunrähäkän ja kysyi herra Hippukselta, joka oli jo moniaan tunnin odotellut häntä: "Mitä viiniä haluatte pöytään, Hippus?"

"Viini yksin ei riitä", arveli varovainen Hippus. "Mutta annahan olla, muistelen etten ole pitkään aikaan maistellut Unkarin viiniä. Noudappa siis pullo vanhaa yläunkarilaista, tahi maltas, ulkona on jo kyllin pimeä, minä käyn itse ostamassa."

"Mitä se maksaa?" huusi Veitel.

"Kaksi taaleria."

"Kaksi taaleria on paljon rahaa", sanoi Veitel, "mutta samantekevä, tuoss' on."

Uljaalla eleellä hän heitti kahdentaalerin kolikon pöydälle.

"Hyvä", nyökkäsi Hippus ja sieppasi rahan sukkelasti. "Mutta tämä ei vielä riitä, poikaseni. Minä vaadin itselleni viisi prosenttia sinun voitostasi. Siihen nähden, että olemme vanhoja tuttavia ja että ystäviä ei saa polkea, tyydyn vaivaiseen viiteen prosenttiin siitä pääomasta, minkä tänään olet korjannut taskuusi."

Veitel seisoi kuin kivettyneenä, hänen säteilevät kasvonsa kävivät äkkiä hyvin totisiksi, ja avosuin hän tuijotti sohvassa istuvaan pieneen paholaiseen.

"Älä rupeakaan lörpöttelemään", jatkoi Hippus kylmäverisesti ja loi kakkulainsa yli Veiteliin ilkeän katseen; "älä rohkenekaan virittää minulle valitusvirsiäsi, me tunnemme siksi hyvin toisemme — minä se olen aikaansaanut, että sinä voitit nuo rahat, minä yksin. Sinä tarvitset minua, ja nyt näet, että minäkin voin tarvita sinua. Anna tänne paikalla neljäsataa noista kahdeksastatuhannesta."

Veitel yritti sittekin puhua.

"Ei sanaakaan", varoitti Hippus ja iski saamallaan kolikolla pöytään, "rahat tänne ja paikalla!"

Veitel katsahti häneen pitkään, otti sitten vaieten povitaskustaan lompakon ja laski kaksi seteliä pöydälle.

"Vielä kaksi", komensi Hippus entisellä sävyllään. Veitel pani sata taaleria lisäksi. "Ja vielä viimeinen satanen, poikaseni", nyökkäsi vanhus laupiaasti ja helisti kolikkoaan pöytään.

Veitel epäröi hetkisen ja katsahti hätäisesti äijään, joka näytti olevan ilkeän ilon lumoissa. Noissa kasvoissa ei ollut rahtuakaan lohdullista ilmettä, siksipä Veitel huoahtaen kourasi vielä kerran lompakkoansa, laski neljännen setelin pöydälle ja virkkoi soinnuttomalla äänellä: "Olen pettynyt, pahoin pettynyt teidän suhteenne, Hippus." Sitten hän otti nenäliinansa, kääntyi poispäin, niisti nokkansa ja pyyhkieli kosteita silmiään.

Hippus välitti vähät opetuslapsensa alakuloisuudesta. Hän katseli ja tunnusteli seteleitä joka puolelta, kuten kädessä käännellään kallisarvoista esinettä, jonka jo kauan sitten on kadottanut ja jonka aivan odottamatta perii takaisin. Vihdoin hän työnsi saaliin taskuunsa ja sanoi: "Kun rauhallisesti mietit asiata, niin huomaat itsekin, että olen kohdellut sinua hyvän ystävän tavoin. Olisinhan voinut vaatia paljon enemmänkin."

Mutta Veitel seisoi yhä akkunan ääressä ja katseli pimenevään yöhön. Hän oli saanut hirvittävän kolauksen, joka oli aivan lamaannuttanut hänet. Kohta notaarin luota lähdettyään hän oli muistellut vanhaa neuvonantajaansa ja päättänyt valmistaa tällekin odottamattoman ilon: hän oli näet aikonut ostaa hänelle uuden hopeaisen nuuskarasian ja panna sen sisään kymmenen tukaattia. Ja nyt esiytyi Hippus tuon karvaisena!

Kun hän opettajansa käytöksestä tuskautuneena ei vieläkään saanut sanaa suustaan, nousi Hippus kaikessa rauhassa pystyyn, ja sanoi suopeasti: "Älä tuosta käy joutavia suremaan, sen tyhmyri. Jos minä satun kuolemaan ennen sinua, niin teen sinut perillisekseni. Silloin saat rahasi takaisin, jos niitä on vielä jälellä. Nyt lähden maistelemaan unkarilaista. Sinun terveydeksesi sen juon, ylen tunteellinen Itzig!" Näin sanoen vanhus hiipi ovesta ulos.

Vielä kerran Veitel tarttui nenäliinaansa ja pyyhki poskeltaan katkeran kyynelkarpalon. Koko hänen ilonsa suuresta liikevoitosta oli mennyt piloille. Suurimpana tekijänä hänen mielihaikeudessaan ehkä oli epäpuhdas suru kadotetusta rahasummasta; mutta tajusipa hän sen ohella kadottaneensa muutakin kuin vain käteistä rahaa. Se ainoa ihminen maan päällä, johon hän oli kiintynyt ja jolta hän oli odottanut vastaystävyyttä, oli menetellyt häntä kohtaan tunteettomasti, itsekkäästi ja vihamielisesti. Kaikkien muiden kuolevaisten kanssa hän eli sotakannalla eikä heiltä odottanutkaan muuta kuin sotaa; ainoastaan tuolle kakkulasilmäiselle pienelle äijälle oli hänen sydämensä ollut avoin ja lämmin. Ja nyt oli vanhus raa'alla vaatimuksellaan tylysti surmannut tuon lämpimän tunteen. Loppunut oli entinen ystävyyssuhde hänen ja Hippuksen välillä; tosin hän ei vast'edeskään tullut toimeen ilman äijää, mutta tästä hetkestä alkaen hän tunsi jäytävää äkeyttä häntä kohtaan; vanhus oli tehnyt hänen elämänsä entistäkin yksinäisemmäksi ja hänen luonteensa entistä kehnommaksi. Täten sai Veitel kokea jumalattomien iäistä kirousta, että eivät ainoastaan heidän pahat tekonsa, vaan paremmatkin taipumuksensa ovat heille pelkäksi pahennukseksi.

Mutta kauan ei nuoren liikemiehen alakuloisuus kestänyt. Pian hän tarttui jälleen päättäväisesti lompakkoonsa, otti esiin jälellä olevan aarteensa, tutki jok'ainoan setelin etu- ja takapuolelta ja merkitsi niiden numerot ensin muistikirjaansa ja sitten paperiliuskalle. Jälkimmäisen hän kätki lattianrakoon. Tämä huolenpito toi hänelle jonkun verran lohdutusta. Ja sitten kääntyivät hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Jälleen hän ravasi ympäri huonetta ja sepitti suunnitelmiaan. Hänen asemansa maailmassa oli yhdellä iskulla muuttunut toiseksi. Kahdeksantuhannen — ah, niitähän oli enää vain seitsemäntuhatta kuusisataa! — taalerin omistajana hän oli kerrassaan pieni Kroisos vertaistensa liikemiesten joukossa. Monet muut päättivät satojentuhansien taalerien kauppoja omistamatta niinkään paljon käteistä kuin hän; maailma oli hänelle alttiina kuin helmisimpukka lautasella; kysymys oli vain siitä, millä vivulla hän sen avaisi. Miten hänen piti sijoittaa pääomansa, jotta se kasvaisi kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi? Nyt hänen täytyi tehdä valintansa ja tehdä se yksin. Olihan vaikka kymmenenkin keinoa tarjolla: hän voi edelleenkin lainailla rahaa ylenmääräistä korkoa vastaan, hän voi keinotella osakkeilla, hän voi harjoittaa villa- tai viljakauppaa, ja sisällinen ylpeys täytti tuon veitikan hänen myöntäessään itselleen, että hän menestyisi jokaisella näistä urista yhtä hyvin kuin kaikkein ovelinkin ammattiveljistään. 'Mutta kaikilla niillä saattoi hänen omaisuutensa joutua vaaraan; hänestä voi tulla upporikas tahi keppikerjäläinen; ja tämä ajatus oli hänelle niin hirvittävä, että hän paikalla heitti kaikki sellaiset suunnitelmat mielestään. Mutta olipa muuan liikehaara, jossa älykkäällä miehellä oli tilaisuutta ansaita paljonkin ja samalla välttää suuria vahinkoja. Kotiseudullansa hän oli kierrellyt reppurina naapuritiloilla; villamarkkinain aikana hän oli kaupungin kaduilla tarjoskellut palvelustaan viiksillä ja ritarinauhoilla koristetuille ylhäisille herroille; nykyisen isäntänsä konttorissa hänellä oli alituisesti tekemistä maa-aatelin varallisuus- ja raha-asiain kanssa. Kuinka hyvin hän tunsikaan vanhan Ehrenthalin hiljaisen himon päästä erään tietyn ritaritilan omistajaksi; kuinka usein olikaan tuo kakkulasilmäinen vanhus ivallisella leikillä neuvonut häntä tekemään itsestään ritaritilan omistajan. Ja kuinka ihmeellä sattuikaan, että hänen juuri murehtiessaan vanhuksen muuttuneesta käytöksestä hänen mieleensä äkkiä muistui entinen koulutoverinsa Anton ja se päivä, jolloin hän viimeksi oli seurustellut tämän kanssa? Silloinkin, kun hän kaupunkiin matkatessaan oli yhdyttänyt Antonin, oli hän kierrellyt vapaaherran tiluksilla, seisoskellut ometan oven edessä ja laskenut sarvipäiden pitkää kaksoisriviä, kunnes karjakko oli hänet äreästi karkoittanut tiehensä. Ja kuin kirkas leimaus lennähti hänen päähänsä ajatus: hänestä itsestäänkin voi tulla ritaritilan omistaja yhtä hyvin kuin Ehrenthalista; hänhän itsekin voi pesetyttää toisilla valkeita villojaan kauppaan laskettavaksi ja ajella kaupunkiin kahdella, mikseipäs neljälläkin hevosella. Hän tarrasi molemmin käsin kiinni pöydänlevyyn ja huusi ääneen: "Niin, sen minä teen!" istahti sitten tanakasti tuolille ja löi laihat käsivartensa ristiin rinnalle. Ja siitä hetkestä lähtien hänellä oli päämääränsä selvillä ja hän rupesi toimimaan sen hyväksi.

Ja hän mietiskeli sangen ovelasti. Omasta mielestään hänellä oli oikeus paroonin tilaan aikaisemman äkkipäätöksensä nojalla, ja hän tahtoi saada tuon oikeuden tosiasiallisestikin rahojensa avulla, hankkimalla itselleen siihen hypoteekin. Tätä varten hän tahtoi vuosien mittaan kasvattaa ja varmentaa pääomaansa, toimia ja ahertaa levollisesti, kunnes se suuri päivä viimein koittaisi, jolloin hän pääomallaan valtaisi koko tilan käsiinsä. Ja pahimmassakin tapauksessa, jollei hänen suunnitelmansa lyönytkään lukkoon, ei hän siltä kadottaisi rahojaan. Sillävälin hän tahtoi ruveta asiamieheksi ja toimitsijaksi, välittää ostoja ja myyntejä kuten monet muut nälkäkurjet, jotka kadehtivat toisiltaan puolen prosentin välitysvoittoa, ja kuten myöskin monet ylhäiset herrat helisevin arvonimin, jotka harjoittelivat tilakeinottelua oikein suuressa mittakaavassa ja onnistuivat oveluudella, lahjuksilla ja muilla varkaankeinoilla hankkimaan itselleen satojentuhansien voitot. Veitel tiesi olevansa mestari moisten keinojen käyttämisessä. Aluksi hänen oli jäätävä edelleenkin Ehrenthalin apulaiseksi, niin kauan kuin hänellä oli tästä jotain hyötyä. Rosalie oli kaunis ja hän oli rikas, sillä Bernhardia tuskin kannatti ajatella isänsä perillisenä. Ehkäpä hänestä tuli Ehrenthalin vävypoika, ehkäpä ei; sillä liiketempulla ei ollut mitään kiirettä. Ja olipa vielä muuan, joka hänen täytyi ottaa laskuissaan lukuun: tuo pieni musta äijä, joka paraikaa kapakan puolella särpi Veitelin kallishintaista viiniä. Hänelle Veitel päätti tästälähin maksaa jokaisesta saamastaan palveluksesta, antamatta hänelle enää luottamustaan enempää kuin kulloinkin tarvittiin.

Tällaisiin päätöksiin Veitel tuli tänä kohtalokkaana iltana, ja suunniteltuaan tulevaisuudenaikeensa valmiiksi, niinkuin kirjaa sepittämään rupeava tiedemies, hän sijoitti setelitukun päänalusensa alle, lukitsi oven, asettaen raskaan tuolin sen eteen tueksi, ja heittäytyi päivän ponnistuksista ja mielenliikutuksista perin uupuneena kovalle vuoteelleen — hän, uuden-uutukainen Rothsattelien kauniin tilan tavoittelija ja tuleva omistaja! Ehkäpä kaikki nuo suunnitelmat olivat vain mielipuolen hulluja kuvitteluja; ehkäpä niissä oli siemen kokonaiseen sarjaan rohkeita ja johdonmukaisia toimenpiteitä, jotka uhkasivat synkkää tulevaisuutta vapaaherralle ja tämän perheelle. Vapaaherran oli itsensä ratkaistava, mille puolelle vaaka tuli kallistumaan.

* * * * *

Samana iltana paroonitar ja hänen tyttärensä istuivat puiston ruusumajassa; molemmat olivat vähitellen käyneet aivan vaitonaisiksi. Äiti katseli syviin mietteisiin vaipuneena tanssivaa yöperhosta, joka tahtoi väkisten työntää pienen paksun päänsä kynttilänliekkiin, mutta puski joka kerta otsansa lasikehykseen, joka suojeli valoa yötuulelta.

Lenore istui kumartuneena kirjansa yli ja katsahti tuontuostakin salaa tutkivasti äitinsä kasvoihin. Silloin narskui käytävän piikivisora, ja tilan vanha vouti saapui lakki kourassa kysymään armollista herraa.

"Mitä teillä on asiata?" Lenore kysyi harmaapäältä.

"Onko jotain tapahtunut?"

"Vanha Musta tekee loppuaan", vastasi vouti huolestuneena. "Se on raivoissaan potkinut ympärilleen ja pureskellut soimeaan, mutta nyt se makaa ja ähkyy kuin hengenheitossa."

"Sepä olisi hittoa!" huudahti Leonre kavahtaen pystyyn.

"Mutta Lenore!" torui äiti.

"Minä tulen itse katsomaan", huusi Leonre innokkaasti ja kiiruhti vanhuksen keralla talliin.

Sairas hevonen makasi pahnoillaan, pörhöinen karva valuen tuskanhiestä, ja sen kupeet nousivat ja laskivat kiivaasti huohottavasta hengityksestä. Tallilyhdyn valossa seisoivat rengit piirissä ympärillä ja katselivat tylsästi kituvaa eläintä. Kun Lenore ilmestyi näkyviin, käänsi hevosparka apua anoen silmänsä häneen.

"Se tuntee minut vielä", huudahti neiti ja viittasi juurevaa isäntärenkiä käymään syrjemmäksi.

"Se on uuvuttanut itsensä, niin ettei enää jaksa muuta kuin maata hiljaa alallaan", sanoi mies.

"Nouskaa heti hevosen selkään ja ratsastakaa noutamaan eläinlääkäriä", komensi Lenore.

Miehestä ei ollut mieluista lähteä yönselkään moniaitten penikulmain taa, ja hän vastasi epäröiden: "Tohtori ei ole koskaan kotosalla; ennenkuin hän joutuu tänne, on hevosesta jo henki lähtenyt."

"Totteletteko?" sanoi Lenore kylmästi ja osotti ovea. Mies lähti väkinäisesti.

"Mitä juonia tuolla isäntärengillä nyt on?" kysyi Lenore, kun hän voudin kanssa poistui tallista.

"Hän on ruvennut laiskottelemaan ja saisi kernaasti lähteä paikalla täältä tiehensä; olen siitä jo monesti huomauttanut armolliselle herralle. Mutta herra paroonille se juonikko osaa kiemurrella liukkaasti kuin pihtihäntä; kaikille muille hänellä on karvat pystyssä kuin piikkisialla, ja minulla on hänestä jokapäiväinen risti ja mieliharmi."

"Tahdon puhua hänestä isälle", vastasi Lenore otsaansa rypistäen.

Vanha uskopalvelija jäi seisomaan ja jatkoi tuttavallisesti: "Ah, armollinen neiti, jospa tahtoisitte hiukan harrastaa talousasioita, niin olisi siitä tilalle tosi onnea. Navetankaan oloihin en ole tyytyväinen. Uusi emäntäpiika ei osaa oikein kohdella palvelustyttöjä, hän on liiaksi huikentelevainen, nauhat ne hänellä vain liehuu edessä ja takana. Ennen kävi kaikki paremmin, silloin tuli herra parooni itse monesti katsastamaan voitiinua. Nyt hänellä on arvatenkin muita asioita mielessä, ja kun väki huomaa herran olevan välinpitämättömän, niin se ei välitä vähääkään voudista, kun tämä käy vaativaksi. — Te osaatte olla ankara väelle; mikä vahinko, ettette ole syntynyt herraksi."

"Niin, vahinko tosiaankin", nyökkäsi Lenore myöntävästi vanhalle ystävälleen. "Mutta se vahinko meidän täytyy kärsivällisesti kestää. Meijeriä minä tulen pitämään silmällä; aion tästälähin olla joka päivä mukana kirnuttaessa. Mitä ohrasta nyt kuuluu? Tehän olitte tuonaan isän mukana kaupungissa."

"Niin", sanoi vanhus alakuloisena, "armollinen herra oli sen käskenyt, mutta mitä toimia hänellä siellä oli, sitä en tiedä. Hän möi koko sadon etukäteen jo viime talvena juutalaiselle, korjattuna luovutettavaksi. Nähkääs", jatkoi hän huolestuneena ja pudisteli valkeaa päätään, "ennen minä möin kaiken ja kirjoitin kaikki kirjaan ja perin rahat ja laskin ne herra paroonin käteen, mutta nyt en voi enää viedä kirjaani mitään tuloja; kun sivu tulee loppuun, vedän viivan alle, mutta mitään numeroita minulla ei ole sen alle kirjoitettavana."

Lenore kuunteli kädet selän takana osanottavaisesti vanhuksen valitusta. "Hm! Se on kai niitä isän uudistuksia. Kuulkaahan, älkää tuosta niin kovin pahaksenne panko, ukkoseni. Aina kun isä ei ole kotona, lähden minä teidän kanssanne pelloille tahi etsin teidät sieltä käsiini. Te saatte polttaa silloin piippuanne koko ajan. Miltä maistuu savut uudesta pesästä, jonka toin teille kaupungista?"

"Se on jo tarpeeksi savuttanut", sanoi vouti myhäillen mielissään ja otti sanojensa, vahvistukseksi piippunysän esiin taskustaan. "Mutta palataksemme jälleen Musta parkaan, niin tulee herra parooni kovasti suuttumaan saadessaan kuulla onnettomuudesta, jolle emme ole mitään mahtaneet."

"Kaikkea vielä", sanoi Lenore rauhoittavasti, "jollemme mahda sille mitään, niin odotelkaamme levollisesti, miten lopulta tulee käymään. Hyvää yötä, vouti. Menkää jälleen, minä pyydän, hevosen luo."

"Käskynne mukaan, armollinen neiti, ja hyvää yötä teillekin", virkkoi vouti.

Yhä vielä istui paroonitar yksin ikivihreän ruusuköynnöksen paisuvain nuppujen alla. Hänkin ajatteli talonherraa, joka ennen oli harvoin puuttunut hänen viereltään, kun hän vietti lienteät kevätillat ulkosalla. Nyt oli hänen puolisonsa suuresti muuttunut. Hän oli tosin yhä vieläkin sydämellinen ja lemmekäs vaimolleen, mutta hän oli usein hajamielinen ja uupunut, väliin hermostunut ja helposti ärtyvä joutavista pikkuasioistakin; hänen hilpeytensä oli meluavampaa ja hän kaipasi herraseuraa paljon enemmän kuin ennen. Hänen talonsa, yksinpä paroonitarkin tuntui nyt kiinnittävän entistä vähemmin hänen mieltään, ja paroonitar kysyi itseltään yhä uudelleen, saattoiko tuo muutos olla surullisena seurauksena siitä, että hänen omalta otsaltaan oli kadonnut nuoruuden ruusuinen sileys. Tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti, ja hän etsimällä etsi mielessään toisia syitä rakastetun miehen alituiseen poissaoloon.

"Eikö isä ole vieläkään palannut?" kysyi Lenore äitinsä tykö tultuaan. "Kuulin äsken maantieltä vaunujen kolinaa."

"Ei, lapseni", vastasi äiti; "hänellä on kai paljon tekemistä kaupungissa, ja mahdollista on, että hän palaa kotia vasta huomenna."

"Minä en ole ollenkaan tyytyväinen siihen, että isä on nykyään niin usein kaupungissa tai kiertelee naapurien luona", sanoi Lenore. "Hän ei enää pitkään aikaan ole lueksinut meille iltaisin."

"Hän tahtoo, että sinusta tulee minun esilukijani", virkkoi äiti hymyillen. "Saatpa alkaa toimesi jo tänä iltana; ota siis kirja ja istu kauniisti viereeni, pikku rasavilli."

Lenore veti nyreissään suunsa irveen, ja käymättä kirjaan käsiksi hän istahti paroonittaren viereen, kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, painoi äidin pään povelleen ja sanoi, silitellen hänen tukkaansa: "Rakkahimpani, sinäkin olet surullinen; murehditko sinä isän takia? Hän ei ole samanlainen kuin ennen. Minä en ole enää mikään lapsi; sano minulle, mitä hänellä oikein on mielessä?"

"Sinä olet hupsu", vastasi paroonitar levollisella äänellä. "Minulla ei ole mitään sinulta salattavana. Jos isälläsi todellakin on joitain hommia, jotka pidättävät häntä meidän paristamme, niin ei meidän naisten sovi udella niitä, vaan meidän on jäätävä odottamaan sitä hetkeä, jolloin talonherra avaa meille sydämensä."

"Ja sillä aikaa meidän pitää hätäillä, ehkäpä aivan turhan takia!" huudahti Lenore.

"Meidän täytyy pysyä levollisina, ja kun luottamus liittyy rakkauteen, niin se ei käy vaikeaksi", vastasi paroonitar, irrottautuen Lenoren syleilystä.

"Ja kuitenkin ovat sinun silmäsi kyyneleiset ja sinä salaat minulta surusi", sanoi tytär. "Mutta vaikkapa sinä vaikenetkin, niin minä en tahdo vaieta, vaan kysyn isältä."

"Sitä et saa tehdä", sanoi äiti päättäväisellä äänellä. "Isä tulee!" Lenore huusi, "minä kuulen hänen askeleensa." — Vapaaherran komea hahmo näkyikin lähestyvän ripein askelin ruusumajaa. "Hyvää iltaa, kotisirkat!" hän huusi jo kaukaa hilpeästi. Hän sulki vaimon ja tyttären yht'aikaa syliinsä ja katseli heitä niin iloisesti silmiin, että paroonitar unohti surunsa ja Lenore kysymyksensä. "Olipa hauska, että pääsit palaamaan näin varahin", sanoi paroonitar iloisesti hymyillen. "Lenore tahtoikin välttämättömästi nähdä sinut tänä iltana parissamme. Ilta on niin ihana." Vapaaherra istahti molempien naisten väliin ja kysyi hyvillä mielin: "Lapset, ettekö huomaa minussa mitään muutosta?"

"Sinä olet hyvällä päällä", sanoi paroonitar, katsoen miestänsä silmiin, "mutta muuten olet kuin tavallisesti."

"Sinulla on ollut univormu päälläsi, ja sinä olet ollut tervehdyskäynneillä", sanoi Lenore; "sen näen valkeasta kaulaliinastasi."

"Molemmat olette oikeassa", parooni vastasi, "mutta onpa minulla vielä muutakin: kuningas on hyvyydessään suvainnut antaa minulle saman ritarimerkin, jota jo isäni ja isoisäni kantoivat. Minua ilahduttaa, että tämä risti käy suvussamme melkein perinnölliseksi. Ja ritarimerkin myötä seurasi armollinen kirje prinssiltä, joka toivottaa minulle onnea ja muistelee hyvin ystävällisesti menneitä vuosia, jolloin elin hänen läheisyydessään, ja sinuakin hän muistelee, joka olit hovin ahkerimmin kosiskeltu kaunotar. Minä tahtoisin että hän näkisi sinut jälleen; hänestä varmastikin tuntuisi mahdottomalta uskoa, että monet vuodet ovat jo vierineet siitä kuin hän viimeksi oli tanssittajasi."

"Mikä ilo!" huudahti paroonitar ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan; "minä olenkin jo kauan toivotellut tähteä juhlapukusi kaunistukseksi." Lenore avasi sillävälin isän tuoman pienen rasian ja käänteli ritarimerkkiä kynttiläin valossa. "Nyt me sidomme sen hänen kaulaansa." Paroonitar kiinnitti ristin miehensä rinnalle ja suuteli ensin häntä ja sitten ristiä.

"No niin", sanoi parooni, "tiedämmehän me, mikä arvo nykyaikana tuollaiselle koristukselle annetaan. Mutta kuitenkin tunnustan, että juuri tämä aatelinen arvonmerkki on minulle kaikkein mieluisin. Perheemme on kaikkein vanhimpia, ja meidän haarassamme ei ole vielä koskaan sattunut epäsäätyisiä avioliittoja, mikä tosin on vain sattuman kauppaa. Tämä risti on tätänykyä jokseenkin viimeinen muistutus vanhoista ajoista, jolloin sellaiselle pantiin erittäin suurta arvoa. Nyt nousee toinen mahti vanhain säätyoikeuksiemme sijaan, rahan mahti. Ja mekin olemme siinä asemassa, että meidän on turvauduttava tähän mahtiin säilyttääksemme perheemme arvoa. Prinssin kirjeessä puhutaan sukumme vanhuudesta ja lausutaan toivomus, että se kukoistaisi vielä monet sukupolvet eteenpäin samassa aatelisessa nuhteettomuudessa kuin tähänkin asti. Sinun, Lenore, ja veljesi asiana on huolehtia siitä."

"Minä elänkin aatelisessa nuhteettomuudessa", vastasi Lenore, ristien käsivarret rinnoillensa. "Mutta perheen kunnian hyväksi minä en voi tehdä mitään. Jos jolloinkin menen naimisiin, mihin minulla muuten ei ole ollenkaan mielitekoa, niin minun täytyy vaihtaa nimeä; ja vanhalle rautapaitaiselle kantaherrallemme, joka riippuu ylhäällä tornikamarin seinällä, lienee jokseenkin yhdentekevää, kenen otan herrakseni ja käskijäkseni. Enhän silloin voi kuitenkaan pysyä Rothsattelina."

Isä nauroi ja veti tyttären povelleen. "Kunpa vain tietäisin, mistä lapseni on saanut kaikki nuo kerettiläiset päähänpistonsa."

"Hänestä on vähitellen tullut sellainen", sanoi äiti.

"No, sitten ne haihtuvatkin vähitellen", virkkoi isä ja suuteli sydämellisesti tyttärensä otsaa. "Luehan tämä prinssin kirje, minä käyn hoitamassa hevosen talliin, sitten syömme yhdessä illallista täällä ulkona."

* * * * *

Vastasaatu ritarimerkki, siro muistoesine mahtavan hengellisen ritarikunnan päiviltä, joka oli valloittanut laveita maita ja perustanut oman valtakunnan, loi vapaaherran sieluun kirkasta valoa, niin välinpitämätön kuin hän olikin siitä olevinaan. Laajan tuttavapiirin onnittelut tekivät hänelle hyvää, ja hänen itsekunnioituksensa sai siitä salaista tukea, jollaista hän nykyään monesti tarvitsikin. Tässä mielentilassa hänet tapasi viikon päästä Ehrenthal, joka ajaessaan erääseen lähikylään poikkesi onnittelemaan vapaaherraa. Kauppias oli jo tehnyt jäähyväiskumarruksensa, kun hän vielä kerta pysähtyi huomauttamaan: "Armollisella herralla oli aikaisemmin ajatus perustaa sokeritehdas juurikassatonsa jalostamiseksi. Nyt olen kuullut, että ollaan toimessa muodostaa osakeyhtiö, joka aikoo perustaa samanlaisen tehtaan aivan teidän naapuristoonne. Minuakin on kehotettu liittymään mukaan, ja tahdoin senvuoksi ensin kysyä, mitä mieltä herra parooni nykyisin on tässä asiassa."

Vapaaherralle tuo tieto oli hyvin vastenmielinen. Jo monet vuodet hän oli miettinyt perustaa moisen tehtaan tilalleen, hän oli käynyt katsastamassa tällaisia teollisuuslaitoksia, tilannut suunnitelmia, neuvotellut teknikoiden kanssa, olipa jo määrännyt paikankin, jossa sijaiten tehdas olisi vähimmässä määrässä rumentanut ympäristöään. Hän oli jonkun aikaa hautonut tuota suunnitelmaa hyvin innokkaasti, mutta vähitellen se oli käynyt hänelle vähemmän houkuttelevaksi. Luonnostaan varovaisen miehen kammo uutta ja vielä epävarmaa teollisuudenhaaraa kohtaan, eräiden tuttavien valitukset sellaisen aiheuttamista kustannuksista ja ennen kaikkea siitä levottomuudesta ja monenkaltaisista huolista ja rasituksista, joita moinen laitos tuottaisi tilanomistajan elämään häiriöksi tilan muulle hallinnolle — kaikki tuo oli taivuttanut hänet ainakin toistaiseksi luopumaan koko ajatuksesta ja tyytymään siihen, että lähivuosiksi sijoittaisi pääomansa levollisemmalla tavalla kiinnityksiin, joista korkea tosin kertyi niukemmalta. Ja nyt piti tuollaisen laitoksen, jonka aatteenhan kuitenkin oli pidättänyt itselleen vastaisuuden varalle, nousta pystyyn syrjäisten toimesta; selvää oli, että hänen omat aikeensa sen kautta menisivät kokonaan myttyyn. Sillä kaksi samanlaista tehdasta vieri-vieressä sijaiten häiritsisivät ehdottomasti toisiansa. Harmistuneena hän huudahti: "Juuri nyt, kun olen sitonut pääomani kiinni muuanne muutamiksi vuosiksi."

"Herra parooni", sanoi, kauppias sydämelliseen sävyyn, "tehän olette rikas mies ja arvossapidetty paikkakunnalla. Jos selitätte, että aiotte itse rakentaa tuollaisen tehtaan, niin hajautuu osakeyhtiö muutaman päivän kuluessa."

"Tiedättehän, etten nykyisin voi", vastasi vapaaherra nyreästi.

"Jos vain tahdotte, armollinen herra, niin te voittekin", virkkoi Ehrenthal kunnioittavasti hymyillen. "Minä en ole se mies, joka käy teitä suostuttelemaan tuommoisen tehtaan perustamiseen. Mikä tarvis teillä on ansaita rahoja? Mutta jos sanotte minulle: Ehrenthal, minä tahdon perustaa tehtaan, niin on teillä pääomaa tarjona niin paljon kuin vain haluatte. Minulla itselläni on käteistä seitsemän- tai kahdeksantuhatta taaleria, ne voitte saada minä päivänä hyvänsä. — Ja minäpä tahdon tehdä teille erään ehdotuksen. Minä hankin teille tarvitsemanne rahat huokealla korolla. Siitä määrästä, minkä omastani annan teille, te myönnätte minulle osuuden tehtaaseen siihen päivään saakka, jolloin maksatte rahat takaisin. Muusta summasta, minkä sen yli tarvitsette, hankitte tilaanne hypoteekin, siksi kunnes muutamien vuosien perästä maksatte takaisin koko lainan." Ehdotus tuntui epäitsekkäältä, jopa ystävällisessä mielessä tehdyltä, mutta vapaaherra tunsi jo ennakolta liian elävästi, minkä suuren muutoksen moinen homma tulisi aiheuttamaan koko hänen elämässään; tulevaisuus tuntui hänestä muodostuvan oikeaksi myllerrykseksi kaikenlaisia huolia, joista sekä hänelle että Ehrenthalille koituisi surua. Senvuoksi hän suhtautui hyvin kylmästi liikemiehen tarjoukseen. "Kiitän luottamuksestanne", hän sanoi, "mutta en tahdo ruveta rakentamaan vierailla rahoilla mitään sellaista, joka vain omain tulojen ylijäämällä rakennettuna voi tuottaa siunausta."

Ehrenthal sai tyytyä tähän vastaukseen ja lausumaan vielä kerran kynnykseltä: "Voihan armollinen herra punnita asiaa; luulen voivani pidättää osakeyhtiön perustamista neljän viikon ajan."

Ainoastaan se, joka on kerran elämässään ollut juhlittu laulajatar, voi käsittää, minkä tavattoman joukon tuntemattomasta kädestä lähteneitä kirjelippuja, kääreitä ja muita postilähetyksiä vapaaherralle virtasi seuraavain neljän viikon aikana. Ensiksikin herra Ehrenthal kirjoitti: "Olen saanut osakkeenmerkinnän lykätyksi neljäksi viikoksi"; sitten kirjoitti herra Karfunkelstein, muuan uuden yhtiön osakas: "Olen kuullut, että aiotte perustaa tehtaan; siinä tapauksessa olen valmis palvelemaan teitä." Sitten tuli jälleen kirje herra Ehrenthalilta: "Tässä seuraa myötä erään samanlaisen tehtaan vuosiarvio; siitä näette, mitä sellaisesta voi voittaa." Sitten eräs Wolfsdorf kirjoitti: "Kuulemani mukaan herrani on tehdashommissa; minulla on pääomaa lainattavana kohtuullista korkoa vastaan ja olisin iloinen, jos saisin kiinnityksen tahi mieluummin osuuden tehtaaseen." Ja lopuksi kirjoitti jokin hämäräperäinen herra Itzigveit: "Herra paroonin ei pidä ryhtyä kauppoihin Ehrenthalin kanssa, niinkuin kaupungissa kerrotaan; Ehrenthal on rikas, mutta omaa etuansa katsova mies; ainakaan ei häntä pidä ottaa osakkaaksi. Minä, tämän kirjeen lähettäjä, tahdon hankkia paroonille paljon parempia pääomia ja aivan toisenlaisia osakkaita", jonka johdosta herra Ehrenthalin oli pakko taasen kirjoittaa: "Kaupungissa olevat vihamieheni juonittelevat minua vastaan selkäni takana saadakseen armollisen herran hankkimaan rahoja muualta kauniiseen liikeyritykseensä; te voitte tehdä niinkuin tahdotte, minä olen rehellinen mies enkä tyrkyttele itseäni."

Vapaaherra joutui kummiinsa nähdessään, kuinka helposti ja suurenmoisesti hänen nimelleen vyöryi pääomaa, ja kuinka tuiki tuntemattomat ihmiset olivat valmiit pitämään hänen maalleen aiottua tehdaslaitosta pettämättömänä, loistavana, jopa kadehdittavanakin liikeyrityksenä. Hänellä oli tähän asti ollut jokseenkin vaatimaton menestys kaikissa kauppatuumissaan; hän oli voittanut jokseenkin täydellisesti alkuperäisen vastenmielisyytensä raha-asiain solmiamiseen, olipa hän jo tottunut jossain määrin turvaamaan toistenkin rahoihin. Nyt hänessä vähitellen kypsyi kypsymistään ajatus ottaa vieraita rahoja vastaan tehtaansa perustamiseksi. Yhtä asiaa vain hänen ylpeytensä ei voinut sulattaa: hän ei tahtonut suvaita alati altista Ehrenthalia liiketoverikseen tai osakkaaksi, sen verran oli tuon tuntemattoman lähettäjän kirje saanut aikaan. Ja hän päätti, siinä tapauksessa että yrityksestä tulisi tosi, myöntää Ehrenthalille hänen lainastaan kiinteän koron. Neljä viikkoa vapaaherra kamppaili sisäisen päättämättömyytensä kanssa; usein oli hänen otsansa pilvessä, usein näki paroonitar hiljaisesti surren puolisonsa jälleen kiihottuneena ja ärtyneenä; usein ajoi tämä kaupunkiin tahi tuttaviensa maatiloille katsastamaan samanlaisia tehdaslaitoksia ja hankkimaan itselleen hyötyä mahdollisimman monista kulunkiarvioista. Suunnitellusta osakeyhtiöstä hän ei saanut kuulla mitään varmaa. Vähemmän suotuisat tiedot, joita hän sai erinäisten sokeritehtailijain asemasta, hän tahallansa käsitti vain kilpailunpelon aiheuttamiksi tahi johtuviksi asianomaisten tehdaslaitosten kehnosta alkusuunnittelusta.

Nuo neljä viikkoa kuluivat loppuun, ja jälleen tuli Ehrenthalilta uusi kirje, jossa tämä pyysi paroonia kiireimmiten ilmoittamaan päätöksestänsä, koska erinäisiä osakkaita ei enää käynyt kauemmin pidättäminen.

* * * * *

Erään helteisen päivän iltana vapaaherra astui levottomin mielin karjatarhasta avoimille vainioille. Syvällä taivaanrannalla helotti vielä häikäisevän keltaista valoa mustan pilven reunan alta, ja toisia tummia pilviröykkiöitä kasautui hänen päänsä päälle kuin mitäkin jättiläislouhikkoa valkoisine jääreunoineen. Ylt'ympäri vallitsi tuskallisesti epäröivä ja pahoja aavisteleva helle ja ahdistus. Sirkat sirittivät viljan seasta äänekkäämmin kuin muulloin, ja niiden vihlovat äänet kajahtivat vapaaherran korviin kuin herkeämättömät varoitukset. Maantien vartisissa puissa lentää lepattelivat pikku lintuset rauhattomina oksalta oksalle ja huutelivat toisilleen, että jotakin hirvittävää oli tulossa niiden laulukentille; me pienet jaksamme pitää puolemme, ne huusivat, mutta varokoot isot itseänsä. Pääskyset suhahtivat aivan läheltä maan pintaa ja niin liki vapaaherraa, kuin ei tätä olisi ollut olemassakaan, vaan hänen tilallaan olisi ollut vain tyhjää ilmaa. Tienvierillä kasvavat isolehtiset kasvit riiputtivat veltosti pölystä harmaita lehtiään, jotka näyttivät olevan peräisin jostakin jo kadonneesta maailmasta, jolloin luonto oli vielä ollut vihreä ja kasvit sisälsivät väkeviä elonmehuja ja kantoivat koreanvärisiä kukkia. Pitkä tiheä pölypilvi vyöryi maantieltä isäntää vastaan, kotiapalaavat työrattaat kulkivat hänen ohitseen. Raskaasti laahustivat hevoset eteenpäin, nuupottaen päätänsä syvälle aisojen väliin. Ilkeä harmaa pölypilvi seurasi niitä koko ajan ja verhosi niiden ruumiinpiirteet, niin että vain päät ja kaulat erottuivat; ne näyttivät vapaaherrasta kuin kammottavilta, varjomaisilta aaveilta, jotka nousivat pilven myötä ylös ilmaan. Niiden jälessä tuli lammaskatras kolmena erillisenä parvena, kukin jälleen kietoutuneena tukahduttavaan pölypilveen. Kellokkaiden tiu'ut soinnahtivat kumeasti paksussa ilmassa, ja aivan kuin jostakin matkojen päästä kajahti sieltä täältä maanrajasta aavemaisen paimenkoiran tuikea haukahdus. Ja kun lampuri itse perimmäisenä astui tervehtien isäntänsä ohi, näytti hän kuin joltakin haudasta nousseelta kummitukselta, joka joskus eläessään oli ajanut todellisia lampaita vihannalta nurmelta kotinakaan.

Kartanonherra seisoi liikkumattomana hevosten ja lammasten ohi samotessa, hän seisoi ojan partaalla lakastuneiden tulikukkain vierellä, hän kuunteli maantien vartisissa puissa teiskuvain lintusten ääniä, ja ne kaikki antoivat hänelle kolkkoja, ahdistavia ajatuksia. Hän käveli lammikon padolle, mistä Anton aikoinaan oli luonut viime silmäyksen herraskartanoon. Linnan tornit ja muurit näyttivät vapaaherrasta olevan ilmiliekeissä, kirkkaita kipunoita säihkyi tornien peltikärjistä, kaikki akkunaruudut lieskasivat kuin tulipalon vallassa, ja raskaina veripisaroina riippuivat köynnösruusujen uhkeat kukat pitkin niiden kellan- ja mustanpuhuvia varsia. Mutta ilmassa linnan päällä vasta oikea myllerrys kävi, yhä lähemmäksi vyöryivät mustat pilviröykkiöt nielaisemaan pimentoonsa koko välkkyvän rakennuksen. Ei lehtikään liikkunut puissa, ei karetta käynyt lammen tummalla kalvolla, joka lepäsi kuolleena ja elottomana kuin jokin manalainen järvi. Vapaaherra kumartui pinnan yli keksiäkseen edes jonkin elonmerkin, vaikkapa vain yhdenkin sudenkorennon tai pitkäsäärisen vesikiitäjän — mutta silloin tirkisteli syvyydestä häntä vastaan kalmankalpea ihmispää, niin että hän hirmustuneena hätkähti taapäin ja oli pakotettu kurkistamaan vielä kerran vakuuttautuakseen siitä, että oli nähnyt vain oman kuvaisensa. Täälläkin ympäröi kartanonherraa tukahduttava raskaus, alakuloisuus ja ahdistava aavistus.

Hän nojautui onttoon raidanrunkoon ja katseli hellittämättä taloansa ja niitä akkunoita, joiden takana hänen rakkaansa asuivat. Hän etsi katseillaan heidän ohiliiteleviä ääripiirteitään, koetti kuunnella ääntä paroonittaren flyygelistä, toivoi että edes Lenoren hameesta irtautunut heleä nauharuusu lepattelisi alas ulkoparvekkeelta; mutta talosta ei näkynyt eikä kuulunut yhtään elonmerkkiä, koko linna tuntui olevan kuollut ja autio kuin jokin ikivanha raunio, jota vain aarniliekit valaisivat aavemaisesti; — vielä silmänräpäys, ja se katoaisi järkiään maan sisään. Sitten vyöryisivät unhotuksen syvät vedet sen yli, ja jälkeentulevaiset saisivat aihetta kertoa, että tässäkin oli muinen ollut uljas linna ja siinä isäntänä ylpeä parooni, mutta että siitä oli jo kauan, hyvin kauan sitten. —

Raunioitunut talo, sortunut suku! — Kun se aika tuli, jolloin vieras mies seisoi tässä samalla paikalla ja katseli uutta taloaan, jonka oli tänne rakennuttanut, silloin lepäsi sama vedenkalvo vieraankin edessä kuin nyt hänen edessään, ja sama maankamara, jota hänen auransa kyntivät, kasvatti jälkeläisellekin altista satoa. Silloinkin antoivat oljista karisevat jyvät valkoista jauhoa, lammaskatraan karitsaiset hyppelisivät saman kivisen vesiruuhen ympärillä kuin nytkin, vainiot urkenisivat uudestaan silmänkantamattomiin, vesiojat kenties kiertelivät peltoja samoilla kohdilla kuin nytkin, lammikon rannalla imivät kahilanjuuret ravinnokseen samaa vettä — ainoastaan hän ja hänen sukunsa, jotka nyt vallitsivat tätä kaikkea, olivat silloin kadonneet jälettömiin, niin että heistä säilyi vain kalpea, tarumainen muisto!

Tällaisissa mietteissä seisoi hovinherra, vallassa ilkeän lumouksen, joka lepäsi lyijynraskaana hänen maansa ja hänen sielunsa yllä; hän hengähti syvään ja kuivasi hikeä otsaltaan, ja hän tunsi itsensä neuvottomaksi ja aivan kuin murtuneeksi. Silloin helähti puiden latvoissa terävä ääni — se oli ilmojen jahtisävel. Vielä kerran painui kaikki hiljaiseksi ja uupuneeksi; sitten kohahti korkeudesta äkisti alas myrskynvihuri, se humisi puiden latvojen läpi ja kulki sihisten vedenkalvon yli; syvään nyökyttävät raidat harmaita oksiaan, ja maantien pölypilvet aloittivat raivoisan pyörretanssin korkeutta kohti; linnanmuureilta katosi keltainen kajastus, ja koko maisema kääriytyi lyijynharmaaseen hämärään. Mutkitteleva salama leikkasi vihaisesti pimeyttä, ja pitkään ja juhlallisesti seurasi sitä ukkosjylinän mahtava vyöry. Ilmojen hurja metsästäjä piti kisojaan ihmis-aukeitten yllä.

Vapaaherra oikaisihe suoraksi ja avasi rintansa myrskytuulen puhallella. Lehtiä ja irtautuneita oksia lenteli hänen ympärillään ja isoja sadepisaroita pieksi häntä kasvoihin, mutta hän tuijotteli yhä ukkospilven repeämiin ja niistä räiskyviin salamoihin, kuin olisi hän odotellut ylhäältä jotakin ratkaisua ankeisiin ajatuksiinsa. Silloin kumahteli maantieltä nelistävän hevosen kavionkopse, ja iloinen miesääni huusi ratsun selästä: "Isäni!" Nuori husaariupseeri pysähtyi hänen eteensä.

"Poikani, rakas poikani!" huudahti isä väräjävällä äänellä, "tulitpa parhaaseen aikaan." Hän puristi nuorukaisen lujasti rintaansa vastaan, ja vielä sittekin kuin hän oli hellittänyt syleilystä, hän piteli vielä kauan poikansa käsiä omainsa välissä eikä väsynyt katselemaan häntä. Ratsastajakin oli ylt'yleensä harmaan pölyn peittämä, mutta hänen nuorekkaat kasvonsa ja vilkkaat silmänsä lausuivat isälle tänä hetkenä hänen odottamansa ratkaisun. Äskeinen epävarmuus, kaikki sumeat aavistukset olivat haihtuneet järkiään, hän tunsi itsensä jälleen lujaksi, niinkuin perheen päämiehelle sopikin. Nuoruuden kukoistuksessa seisoi hänen edessään hänen sukunsa tulevaisuus. Hänestä tuntui kohtalon sormen viittaukselta, että tämä muistutus tuli hänelle juuri nyt, tänä hetkenä, jolloin hänen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. "Ja nyt me lähdemme kotiin", hän sanoi, "ei ole mitään syytä, että jatkamme tervehtelyämme rankkasateessa."

Sillä aikaa kuin paroonitar veti poikansa vierelleen sohvaan eikä väsynyt katselemaan hänen miehekkäitä piirteitään, ja Lenoren heti joutuessa veljen kanssa kevyeen sanasotaan, asteli vapaaherra edestakaisin perheen arkihuoneessa ja silmäsi toisinaan sadekuuroja. Yhä sukkelampaan sinkoilivat salamat, ja yhä lyhyemmiksi kävivät väliajat tulikielekkeiden ja niitä seuraavien jyrähdysten välillä.

"Sulje akkuna", pyysi paroonitar, "rajuilma tulee pian kohdallemme."

"Ei se meidän talollemme tee mitään", vastasi hänen miehensä rauhoittavasti. "Meillä on ukkosenjohto katolla, äsken se loisteli kirkkaasti kuin tulikipuna mustia pilviä vastaan. Katsohan tuonne päin, missä pilvet kasautuvat kaikkein mustimmiksi, tuon hallavan saarnin kohdalle."

"Näen sen, mitä siitä paikasta?" kysyi paroonitar.

"Varustaudu vastaanottamaan sitä kohtaloa", sanoi vapaaherra hymyillen, "että sillä kohtaa tulee sininen taivaasi pian olemaan aina harmaiden pilvien peittämä, sillä sinne kohoaa kohta tehtaan savupiippu puidenlatvojen yläpuolelle."

"Aiotko todellakin ruveta rakentamaan?" kysyi hänen vaimonsa huolestuneena.

"Ajatteletko perustaa tehtaan?" kysyi luutnantti moittivasti.

"Niin, totta on", vastasi vapaaherra puolisolleen, "että yrityksestä tulee paljon hankaluuksia sekä sinulle että minulle, ja minun aikaani ja voimiani se tulee joka suhteessa vaatimaan melkoisesti. Mutta kun nyt kuitenkin aion uskaltaa käydä toimeen, niin en tietenkään tee sitä meidän itsemme, vaan lastemme ja perheemme takia. Minä tahdon entistä lujemmin kiinnittää tämän tilan sukuumme, tahdon enentää sen tuloja siinä määrässä, että tämän linnan isäntä kykenee huolehtimaan niidenkin rakkaittensa tulevaisuudesta, joille hän vanhan erikoisoikeuden ja miespuolisen perimyssäännön nojalla ei voi tilaa luovuttaa. Se on kysynyt minulta pitkällistä kamppausta, mutta tänään olen tehnyt päätökseni."

9.

Vapaaherra pani innokkaasti alulle tehtaan perustamistyöt. Hän yritti valmistaa itse ainakin osan tarvittavasta tiilimäärästä, ja hän leimautti metsästään rungot, jotka talvella piti kaadettaman rakennuspuiksi. Ehrenthalin suosittelema rakennusmestari ja vapaaherran itsensä valitsema teknikko hankittiin. Hän tiedusteli huolellisesti sen miehen menneisyyttä, jolle hän aikoi uskoa tehtaansa kuntoonpanon ja käyttämisen, ja onnitteli itseään, kun hän pitkän hakemisen jälkeen löysikin rehellisen miehen, jolla oli tavattomat teoreettiset tiedot. Ehkäpä olisi viimemainitun ominaisuuden täytynyt paroonin kannalta katsoen olla hiukan arveluttava, sillä vanhat kokeneet käytännön miehet sanoivat valitettavan, että hän ei koskaan malttanut pitää tehdasta tasaisessa käynnissä, vaan häiritsi alituisesti työtä toimeenpanemalla uusien keksintöjen mukaisia uudistuksia. Senvuoksi häntä pidettiin epävakaisena työnjohtajana ja ylen kallishintaisena isännälleen. Vapaaherrasta miehen älykkäisyys ja rehellisyys oli luonnollisesti pääasia, nimenomaan senvuoksi että hän sydämessään salaa toivoi, että nämä teknikon ominaisuudet tasoittaisivat hänen omassa johdossaan ilmenevät puutteet.

Niin valoisilta kuin nämä toiveet näyttivätkin, liittyi niihin eräs ikäväkin seikka. Tilalla ei enää ollut entistä järjestystä eikä totuttua miellyttävää oloa; ne olivat keskikesällä lentäneet tiehensä samaten kuin haikarat, jotka jo monet vuodet olivat olleet vakituisia asukkaita ison heinävajan katolla. Uusi laitos oli tiellä ja rasitukseksi jokaiselle. Paroonitar menetti puistosta mieluisen osan, ja varsinkin särki hänen sydäntään, kun tusinan verta mahtavia ikivanhoja puita sai kaatua kirveeniskuista. Tilalle samosi joukko vieraita työmiehiä lapioineen, lastineen ja käsirattaineen kuin mikäkin tuhoisa heinäsirkkaparvi. He tallasivat puiston nurmikentät kuralätäköiksi, ateria-aikoinaan he leiriytyivät melkein linnan akkunain alle ja häiritsivät usein naisia häikäilemättömyydellään. Puutarhuri väänteli käsiään alituisten hedelmä- ja vihannesvarkauksien johdosta. Vouti joutui epätoivoon, kun koko taloudenpito alkoi mennä hunningolle. Hänen ottamistaan uusista työvoimista ei ollut yhtään apua vierasten työmiesten silmälläpitämisessä, vaan päinvastoin pelkkää häviötä. Kiireessä ostetut uudet vetojuhdat eivät riittäneet mihinkään. Kyntöhevoset valjastettiin rakennusainekuormien eteen, silloin kuin olisi niitä tärkeimmin tarvittu peltotöissä, ja hyviä vetohärkiään hän tuskin sai enää nähdäkään. Talousmenot enenivät enenemistään, tulot sen sijaan uhkasivat vähentyä. Myöskin sokerijuurikkaan viljelykseen määrätty maa-ala tuotti vanhalle voudille paljon työtä ja huolta.

Viljelysjärjestelmässä piti paljon muuteltaman ja päiväpalkkalaiset totutettaman uuteen viljelystapaan. Lenore sai häntä usein lohdutella ja tuoda hänelle monet tupakkanaulat kaupungista, jotta hänen murheensa haihtuisi sinisten savujen mukana ilmaan. Raskain työtaakka oli luonnollisesti vapaaherran itsensä kannettavana. Hänen työhuoneestaan, jossa ennen kävi vain yksityisiä avunanojia ynnä vouti, tuli nyt yleinen kokouspaikka kuin mistäkin rihkamasaksan puodista. Kymmenille tahoille piti hänen hankkia neuvoja, antaa ohjeita, voittaa vaikeuksia. Miltei joka päivä hän sai ajaa kaupunkiin, pitäen kiirettä kuin olisi tuli ollut kintereillä, ja kun hän ennen niin rauhallisiksi iltahetkiksi joutui kotiin, saapui hän perheensä pariin huolestuneena, äreänä ja väsyneenä. Hänen mielensä tosin täytti suuri toivo, mutta sitä oli sangen vaikea toteuttaa.

Jonkin verran lohtua sai vapaaherra Ehrenthalin ahkerasta hännystelemisestä. Tästä kunnon miehestä oli apua vähin joka paikassa, hänellä oli aina hyviä neuvoja tarjona, eikä minkäänmoinen vaikeus voinut panna häntä pulaan. Hänen käyntinsä hovitilalla tihenivät tähän aikaan; paroonille hän oli aina tervetullut vieras, naisille vähemmässä määrässä. Nämä näet epäilivät hänen panneen alkuun tuon asiatointen ehtymättömän virran, jonka kululle kaikki linnan ovet ja akkunatkaan enää eivät tahtoneet riittää. Onneksi hän aina viipyi varsin vähän aikaa, ja vaikka hänestä näkyikin, että hän tunsi tilalla hyvin viihtyvänsä, oli hänen pokkuroiva notkeaselkäisyytensä yhtä moitteettoman kunnioittava kuin ennenkin.

Eräänä aurinkoisena päivänä Ehrenthal, timanttineula- ja. kaulusröyhelö-koruihinsa sonnustautuneena, astui poikansa huoneeseen. "Tahdotko lähteä tänään ajelemaan kanssani Rothsattelien tilalle, poikani Bernhard? Olen luvannut paroonille tuoda sinut mukanani, esitelläkseni sinut perheelle."

Bernhard kavahti pystyyn tuoliltaan. "Mutta isä, minähän olen sille herrasväelle aivan vieras."

"Kun olet katsellut tilaa, ei se ole sinulle enää vieras, ja kun olet puhellut paroonin, paroonittaren ja neidin kanssa, niin tunnet heidätkin. Ne ovat hyviä ihmisiä", lisäsi hän suopeasti.

Poika teki vielä arkoja estelyjä, mutta isä kumosi ne selittämällä jyrkästi, että vapaaherra odotti häntä tulevaksi.

Bernhard istui vaunuissa, korkealla ilmassa hänen päänsä päällä löivät leivoset leikkiä, maantien vartiset poppelit suhisivat liedossa tuulessa, aurinko nauroi täydellä terällään hänelle vasten kasvoja ja tuntui kysyvän: mikäs sinä olet miehiäsi ja mistä tulossa, enhän ole sinua ennen nähnyt? — Bernhard ojentautui suoraksi istuimellaan levottoman jännityksen vallassa. Siitä alkaen kuin hän oli tullut Antonin tuntemaan, jopa aikaisemminkin lueksiessaan itämaisia runoilijoitaan, hän oli pienestä yksinäisestä lukukammiostaan katsellut kaihomielin niiden ihmisten virkeätä hyörinää, jotka vihaavat joutavaa saivartamista ja juovat elämää täysin kiihkoin. Tänään hänestä tuntui kuin kävisi hänkin nyt maistamaan hiukan elämätä; ajoihan hän parast'aikaa vinhaa vauhtia tuntemattomaan aatelishoviin katsomaan kuulua kaunotarta, jossa hänenkin ajatuksensa olivat pelkän kuulopuheen nojalla askarrelleet. Hän nykäsi kauluksensa suoraan, painoi hattunsa päättäväisesti otsalleen ja löi käsivarret ristiin rinnalleen. Ohikulkevia matkustavia hän tarkasti tuikeasti, ja tullipuomin luona hän tähysteli maantietullia kantavan vartijan vaimoa niin rohkeasti, että tämä korjasi olkahuiviaan ja iski hänelle hymyillen silmää. Sillävälin vanhan Ehrenthalin sydän lainehti innostuneita ylistyspuheita vapaaherran ja hänen perheensä kunniaksi. "Hienoa väkeä kerrassaan!" hän huudahti. "Kun saat nähdä tuon paroonittaren kotioloissaan, pitsihilkka päässään… kaikki niin hienoa, niin säädyllistä! Liiankin hienoa ja säädyllistä tälle maailmalle, semmoinen kuin tämä maailma kerta on! Sokeripalat ovat aina liian isoja ja viini, jota pöydässä tarjoskellaan, liian kallishintaista, mutta se on heidän tapaistaan, ja heille se sopii hyvin."

"Lenore neiti kuuluu olevan suuri kaunotar", kysyi Bernhard. "Onko hän niin ylpeä kuin hänen säätyisensä nuoret naiset yleensä ovat?" — Bernhard parka ei tuntenut montakaan nuorta naista, ei ylemmistä eikä alemmista säätyluokista.

"Ylpeä kyllä", myönsi isä, "mutta totta on, että hän on hyvin kaunis.
Meidän kesken sanoen hän miellyttää minua enemmän kuin meidän
Rosalie."

"Onko hän vaaleaverinen?"

Herra Ehrenthal mietiskeli. — "Mitäpä hän muuta voisi ollakaan kuin vaalea- tai ruskeaverinen, ainakin on hänellä vaaleat silmät. Voit myöskin katsella kartanon karjaa, äläkä unohda kierrellä puistossa. Katsele ympärillesi, etkö löytäisi jostain paikkaa, jossa kernaasti istuisit kirjoinesi."

Mitään aavistamaton Bernhard vaikeni ja katseli loistavin silmin taivaanrannalta kohoavan puiston tummaa ääriviivaa.

Vaunut pysähtyivät linnan edustalle. Palvelija tuli avaamaan niiden ovea. Vieraat saivat kuulla, että vapaaherra oli työhuoneessaan, että armollista rouvaa ei käynyt nykyhetkellä tapaaminen, mutta että neiti käveli puutarhassa. Ehrenthal lähti kiertelemään kartanoa, utelias Bernhard kintereillään. Nurmikentän poikia läheni Lenoren korkea hahmo verkalleen vieraita vastaan. Ehrenthal jäykistyi juhlalliseen asentoon, kiversi vasemman kätensä koukkuun, johon työnsi hattunsa, ja esitteli: "Poikani Bernhard — tämä on armollinen neiti." Bernhard kumarsi syvään, Lenoren nyykäyttäessä hänelle kylmästi päätään. "Jos etsitte isääni, niin hän on ylhäällä huoneessaan."

"Minä menenkin sinne", sanoi Ehrenthal kuuliaisesti. "Bernhard, sinä voit sillä aikaa jäädä pitämään seuraa armolliselle neidille."

Vapaaherran luo tultuaan kauppias laski muutamia tuhansia taalereita pöydälle ja sanoi: "Tässä ovat ensimmäiset rahat. Entä missä muodossa parooni tahtoo asentaa niistä vakuuden?"

"Sopimuksemme mukaan minun täytyy antaa teille hypoteekkikiinnitys tilaani", vastasi vapaaherra.

"Tiedättekö mitä, herra parooni, jokaisesta tuhannesta, jonka maksan teille taalereita, te ette voi alituisesti myöntää minulle kiinnitystä; siitä tulee paljon kuluja ja se saattaa tilan huonoon maineeseenkin. Antakaa tuomioistuimen toimittaa teille hypoteekkikirja, joka on asetettu jollekin suuremmalle summalle, sanokaammepa vaikka kahdellekymmenelle tuhannelle taalerille. Antakaa kirjoituttaa se esimerkiksi armollisen paroonittaren nimelle; silloin on siinä teillä vakuus, jonka voitte myydä minä päivänä hyvänsä, ilman että uudet pääomavelat siltä tulevat rasittamaan tilaanne. Ja minulle te annatte joka kerta, kun tuon teille rahoja, yksikertaisen velkakirjan, jossa vakuutatte vapaaherrallisella kunniasanallanne, että minulla on maksamani rahamäärän suuruinen osuus tuohon kahdenkymmenentuhannen taalerin kiinnitykseen, joka hypoteekkiluettelossa seuraa kohta maakuntapankin kiinnelainojen perästä. Se käy yksinkertaisesti ja kaikki pysyy meidän kahdenkeskisenä tietona. Ja kun ette enää tarvitse mitään ennakkosummia, niin saatamme asian lukkoon notaarin luona. Te luovutatte silloin itse hypoteekin minulle, ja minä annan teille takaisin velkakirjanne ja maksan käteisellä, jos ja mitä vielä puuttuu noista kahdestakymmenestä tuhannesta taalerista. Minä en vaadi teiltä mitään muuta kuin kunniasananne pienellä paperipalasella. Ja kun tuomioistuin on laittanut valmiiksi tuon kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirjan, niin soisin mieluimmin, että kävisitte sen perimässä minun luotani."

Kun vapaaherra viime ehdon kuullessaan katsahti ylös rypistetyin kulmin, laski Ehrenthal suostutellen kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi tuttavallisesti: "Olkaa levollinen, herra parooni; sitä vastaan ei teillä voi olla mitään muistutettavaa, että minä tahdon itse noutaa hypoteekkikirjan oikeudesta. Enhän voisi sitä käyttää millään tapaa väärin, mutta se on oleva minulle rauhoittavana vakuutena. Jokainen lakimies sanoo teille, että minä tässä asiassa menettelen teitä kohtaan tavalla, joka liikeasioissa on perin harvinainen. Usein rikotaan toiselle annettu sana, mutta jos maan päällä mikään on hyvä ja järkkymätön, niin minulle se on teidän kunniasananne. Jollei tämä ole liikemiehen puhetta, herra parooni, niin arvelen sen ainakin olevan ystävän puhetta."

Ehrenthal sanoi tämän kaiken sydämellisellä sävyllä, joka ei ollut tyyten valheellinen. Hänen tarjouksessaan ilmenikin todella suurta luottamusta. Monesti neuvoteltuaan Itzigin kanssa hän oli päättänyt uskaltaa esittää sen. Hän tiesi, että vapaaherra tuli vielä tarvitsemaan noiden kahdenkymmenen tuhannen taalerin lisäksi paljon muutakin pääomaa tehdastaan varten. Kauppiaankin etujen mukaista oli, että näiden summien saanti kävi helpoksi vapaaherralle. Ja hän luotti aatelismieheen; hänellä, liukkaalla ja ovelalla juonikolla, oli luja luottamus toisen aateliseen mielenlaatuun. Vaikkakaan Itzig ei olisi alituisesti huomauttanut hänelle tilanomistajan kunnioitettavasta luonteesta, ei hän itsekään olisi uskonut tästä mitään pahaa. Mitä hänen sielussaan vielä oli tilaa kunnioittavalle kiintymykselle toiseen lähimmäiseen, se oli kokonaan omistettu vapaaherralle. Tämä se oli jo kauan aikaa ollut hänen huolenpitonsa, hänen kateellisen valppautensa esine. Vapaaherrasta oli tuolle veijarille tullut samanlainen hellittävä kuin maamiehelle on peltonsa ja maalaisemännälle hänen lempielikkonsa. Myöskin emäntä on kiintynyt nelijalkaiseen suosikkiinsa, ylistelee sen hyviä puolia, katselee sitä hyvillä mielin, pitää sitä lajinsa parhaimpana, ja kun teurastuspäivä tulee, itkeä tirahduttaa hän ehkä kyynelpisarankin. Mutta kautta pyhän Antoniuksen, niin kipeätä kuin se häneen tekeekin, täytyy eläinparan kuitenkin kuolla!

* * * * *

Tällävälin sanoi Lenore alhaalla pihalla Bernhardille: "Haluttaako teitä lähteä puistoa katselemaan?" Bernhard seurasi vaitonaisena ja katsoi arkaillen ylimysneitiin, joka uhkamielisesti viskasi niskaansa ja näytti olevan sangen vähän huvitettu hänen seurastaan. Pyöreän nurmikentän reunalla, johon Anton oli kerran ollut niin ihastunut, Lenore pysähtyi ja näytti sorapolkua. "Tuolla se haarautuu, toinen haara vie lammelle ja toinen syvemmälle puutarhaan." Hän kohotti kättään kuin hyvästelläkseen vieraansa. Mutta Bernhard katseli kummissaan nurmikenttää, linnaa sen perällä ja torneja ja parveketta, jonne köynnösruusut kiertelivät, ja huudahti: "Tuon kaiken olen jo nähnyt jossakin, mutta täällä en ole vielä koskaan käynyt."

Lenore jäi seisomaan ja huomautti puolittain pilkallisesti: "Mikäli tiedän, ei talomme ole vielä koskaan käynyt kaupungissa; ehkä on toisia rakennuksia, jotka saattavat näyttää samanlaisilta."

"Ei", vastasi Bernhard koettaen muistella, "olen nähnyt juuri tämän linnan piirustettuna kuvassa, joka riippuu erään ystäväni seinällä. Hänenhän sitten täytyy tunteakin teidät", hän huudahti iloisesti, "vaikka hän ei ole siitä minulle mitään virkkanut."

"Mikä sen ystävänne nimi on?"

"Se on eräs herra Wohlfart."

Lenore käännähti vilkkaasti puhetoveriinsa. "Wohlfart? Onko hän konttoristina T. O. Schröterin siirtomaata varain ja maalaistuotteiden kaupassa? Sitäkö herraa te tarkoitatte? — Ja hänkö on teidän ystävänne? Kuinka olette tullut hänen tuttavakseen?" kysyi hän ankarasti ja asettui Bernhardin eteen, kädet selän takana, aivan kuin opettaja, joka panee pienen oppilaansa tilille omenavarkaudesta.

Bernhard kertoi, miten hän oli tullut tuntemaan Antonin ja kuinka rakkaaksi tämä kelpo ystävä oli hänelle käynyt. Tällöin hän kadotti jonkin verran äskeistä hämillisyyttään ja neiti koko paljon kylmää ankaruuttaan.

"Vai niin, vai sellainen mies te olettekin", sanoi Lenore yhäti ihmeissään. "No, kuinka herra Wohlfart nykyään jaksaa? Kertokaa joutuin, miltä hän näyttää, pitääkö hän hauskaa? Hänellä on kai paljon tekemistä?"

Bernhard kertoi kaiken tietämänsä, ja kertoessaan hän kävi yhä kaunopuheisemmaksi. Lenore istahti ruusumajaan ja viittasi alentuvasti häntä istumaan vastapäätä. Bernhardin päätettyä hän sanoi ystävällisesti: "Jos herra Wohlfart on ystävänne, niin onnittelen teitä, sillä hän on hyvä ihminen; toivon, että tekin olette sellainen."

Bernhard vastasi hymyillen: "Kirjojeni parissa eläen minulla on perin vähän tilaisuutta osoittaa hyvää haluani tulla sellaiseksi. Minä elän aivan hiljaa itsekseni ja sirisen kuin sirkka näkymättömänä; maailman tuoksinassa minä tunnen itseni usein aivan hyödyttömäksi olennoksi."

"Paljosta lueskelemisesta minä en vain pitäisi", virkkoi Lenore.
"Mutta teistä näkeekin, että oleskelette liian vähän ulkoilmassa.
Tulkaahan nyt, herrani, niin kuljetan teitä ympäriinsä. Pankaa toki
hattu päähänne."

Palvelija toi teetarjottimen ruusumajaan. Lenore ei huolinut teestä, mutta katseli hyväntahtoisesti, kuinka Bernhard särpi kuuman juoman niin kiireisesti kuin ritari "piiskaryyppynsä" naispalvelukseen joutuakseen. "Älkäähän sentään polttako suutanne", hän varoitti.

Hän kuljetti vieraansa puiston halki, niinkuin hän kerran oli kuljettanut Antonia. Bernhard oli suurkaupungin lapsi. Ei korkealatvaisissa puissa, ei ruohopenkereissä kukkareunuksineen eikä linnan somissa pikku torneissa ollut hänelle mitään ihasteltavaa; hänen katseensa riippui kiinni vain rinnalla astelevassa neitosessa. Oli kirkas syyskuun ilta. Laskevan päivän säteet lankesivat vinosti lehvien lomitse, piisorainen polku oli keltaisista valoläikistä ja tummista puunvarjoista kirjava kuin pantterintalja. Aina kun auringonsäde valahti puiden välistä Lenoren tukkaan, kimalteli se kuin kulta. Voimakkaan tytön ylpeä katse, hienopiirteinen suu ja hoikat jäsenet tenhosivat kerrassaan hiljaisen lukumiehen. Lenore nauroi ja näytti pieniä valkoisia hampaitaan, ja Bernhard oli hurmioissaan; Lenore taittoi oksan ja löi sillä polun varrella kasvavia pensaita, ja Bernhardista tuntui kuin notkistuisivat oksat ja lehdet valtiattarensa edessä maahan saakka.

He tulivat sillalle, joka puiston perällä vei pelloille. Muutamia pikku tyttöjä juoksi Lenoren luo, niiasi ja suuteli hänen kättään, ja hän vastaanotti kuin kuningatar tuon alamaistensa tervehdyksen. Kaksi pientä rasavilliä oli tehnyt pitkän ketjun voikukkien ontoista varsista lykkäämällä niitä toistensa sisään, ja nyt he asettuivat ketjuineen Bernhardin eteen ja vaativat häneltä tullia.

"Matkoihinne, veitikat!" huusi Lenore heille. "Kuinka voitte sulkea meiltä tien, tämä herrahan tulee linnasta. — He oppivat kaikenlaista koirankuria vierailta työmiehiltä." Ja Bernhard tunsi ylpeästi kuuluvansa tänä hetkenä Lenoren läheisiin seuralaisiin. Hän otti lantin taskustaan ja lunasti itsensä vapaaksi. "Siitä on jo kauan, kun viimeksi näin tuollaisen ketjun", hän sanoi. "Hämärästi muistan pienenä poikasena istuneeni jossakin vihannassa paikassa ja asetelleeni varsia yhteen." Hän poimi muutamia voikukkia tien ohesta ja yritteli matkia lasten leikkihommaa.

"Ovatko oppineet herrat huvitetut tuollaisistakin lastenleikeistä?" kysyi Lenore hymyillen.

"Ovatpa tietenkin", vastasi Bernhard. "Minä olen myöskin asetellut akileian ja ritarikannuksen suippukantaisia kukkia sisäkkäin pyöreiksi seppeleiksi ja kuivannut ne kirjojeni välissä; sitten kuivasin lehtiä ja kokonaisia kasveja ja hankin itselleni herbaarion. Se, mikä meitä täyskasvuisina huvittaa, liittyy usein johonkin lapsuuden muisteloon. Lapsesta, joka kerran sai sattumalta käteensä kirjavia kristalleja, tulee kenties aikuisena mineraloogi, ja useampi kuin yksi kuuluisa matkustaja on Robinson Crusoen kautta johtunut tekemään suuret keksintönsä. Aina on huvittavaa huomata, millä tapaa jokin suuri mies on tullut selville elämäntehtävästään."

"Me naiset tarkastelemme koko elämämme ajan luontoa lasten tavalla", virkkoi Lenore; "me leikittelemme kiiltävillä kivillä ja kirjavilla kukilla vielä vanhoina päivinämmekin, aivan niinkuin nuo tyttöset tuossa. Ja taitoniekat käyttävät kaiken kykynsä jäljentääkseen meille kukkia ja kiviä, jotta meiltä ei koskaan puuttuisi leluja. — Koska olette niin hyvin perillä lastenleikeistä, niin tuolla on teille jotakin", hän osotti tienvieressä kasvavaa isoa takkiaispensasta. "Oletteko koskaan laittanut itsellenne lakkia takkiaisista?"

"En", vastasi Bernhard pahojen aavistusten täyttämänä. "Sittepä saatte heti sellaisen", sanoi Lenore päättäväisesti. He kävivät takkiaispensaan luo, Bernhard poimi sen pyöreitä pumpuloita moniaan kourallisen ja ojensi ne Lenorelle. Tämä laittoi niistä pyöreän patalakin, jossa oli kaksi pientä sarvea edessä. "No pankaapas päähänne", sanoi hän armollisesti.

Bernhard piteli varovasti pientä hirviötä kädessään. "Yksinäni en uskalla tällaisessa esiytyä", hän esteli, "muuten linnut puunoksilla kirkuisivat minulle pahasti. Mutta jospa tekin laittaisitte itsellenne hilkan…"

"Ettehän voi vaatia, että minä panisin takkiaisia tukkaani", Lenore vastasi, "mutta muuten tapahtukoon tahtonne. Tulkaahan takaisin, niin näytän teille miten me tyttöinä laitoimme itsellemme lakkeja." Hän vei seuralaisensa erääseen kohtaan, missä pensaikon laidalla seisoi ryhmä auringonkukkia, mustine naamoineen ja keltaisine sateineen. Niistä hän leikkasi pienellä taskuveitsellä muutamia kukkia irti, lävisti niiden varret ja sitoi ne kypärin muotoiseksi päähineeksi, jonka asetti nauraen tukalleen. Tuo outo koriste antoi hänen kauniille kasvoilleen hurjanmoisen näön. "No, nyt on teidänkin pantava lakki päähänne", hän komensi. Bernhard totteli, ja hänen rehelliset ryppyiset kasvonsa, musta hännystakkinsa ja valkoinen kaulaliinansa näyttivät takkiaislakin alla niin eriskummallisilta, että Lenore ei voinut pidättää nauruaan, vaan koetti turhaan salata sitä nenäliinansa taa. "Te näytätte hirvittävältä." Bernhard otti päähineensä heti pois. "Tulkaa lammelle, niin saatte nähdä kuvaisenne vedenkalvosta."

Hän saattoi vieraansa siihen kohtaan, missä tehdasrakennukselle kaivettiin perustusta. Se oli kolkon näköinen paikka. Multaläjiä, tiilikasoja, puunrunkoja ja palkkeja makasi sikinsokin. Työmiehet viettivät vapaailtaa ja olivat jättäneet rakennuspaikan autioksi; vain moniaita kylän lapsia ryömi puiden välissä kooten lastuja äideillensä iltavalkeaa varten. Hiukan etempänä pistäytyi esiin lammikon lahdelma, jonka ranta oli tiheän viidakon paartama ja pinta vesiherneen peittämä. "Kuinka kolkolta täällä nyt näyttääkään", valitti Lenore. "Pensaita on katkottu ja puitakin vahingoitettu. Kaikki se johtuu tuosta rakennuksesta. Vierasten työmiesten takia me täällä enää harvoin käymmekään. Kyläläisten lapsetkin ovat käyneet paljon rohkeammiksi ja valinneet täältä itselleen leikkitanhuat, emmekä voi estää heitä siitä."

Samassa silmänräpäyksessä sujahti vene näkyviin viidakon mutkan takaa. Sen kokassa seisoi pieni pulloposkinen talonpoikaistyttö, horjahdellen hätääntyneenä veneen rivakassa liikkeessä, kun hänen hiukan vanhempi veljensä lykkeli sitä tangolla eteenpäin. "Katsokaahan vain", huudahti Lenore suuttuneena, "nuo junkkarit ovat ottaneet meidän veneemmekin. Joudutteko sieltä oitis rantaan!" Lapset säikähtivät huutoa, pojalta putosi tanko veteen, ja pikku tyttönen horjahti hädissään veneen laidan yli Ja putosi hervottomasti lampeen. Poika ajelehti veneessä avuttomasti pitkin lahdelmaa. Tyttösen putoamista seurasi kova huuto rannalta. "Pelastakaa lapsi!" huusi Lenore tuskissaan. Bernhard juoksi arvelematta veteen, yhtään ajattelematta ettei hän osannut ollenkaan uida, ja seisoi pian kainaloita myöten liejuisessa vedessä. Hän kurotteli käsiään sinnepäin, minne lapsi oli pudonnut, mutta matkaa oli vielä moniaan syltä. Tällävälin oli Lenore pujahtanut pensaan taa nopeasti kuin salama. Kohta joutui hän sieltä takaisin ja juoksi eräälle veteen urkenevalle rannan ulokkeelle. Syvältä vesiherneiden joukosta Bernhard katseli kauhun ja ihastuksen sekaisella hurmiolla neitosen ylvästä hahmoa. Eriskummallinen kukkaiskruunu koristi vielä hänen päätänsä, kevyt hame hulmahti tiukasti hänen ruumistaan vasten, kasvoilla oli päättäväinen ilme ja silmät tähystivät jäykästi siihen kohtaan, missä lapsen hamonen kohosi jälleen näkyviin. Hän heitti käsivarret korkealle päänsä yli ja syöksähti voimakkaalla hypyllä veteen. Seppele putosi hänen päästään, kun hän pitkin vedoin ui lasta kohti. Hän sai siepatuksi kiinni pikku hamoseen, teki sitten vapaalla kädellään vielä pari uintiliikettä ja saavutti veneenlaidan. Hän piteli siitä kiinni ja ponnisti kaikki voimansa saadakseen lapsen nostetuksi veneeseen, ja kun se oli onnistunut, tarttui hän veneen kiinnitysvitjoihin ja veti sitä perässään maihin. Kalpeana kuin kuolema oli Bernhard katsellut neidin toimia; nyt hänkin kahlasi rantaan, ojensi Lenorelle kätensä avuksi ja piteli toisella venettä paikoillaan. Lenore nosti tajuttoman lapsen syliinsä, Bernhard kantoi pojan rantaan, ja molemmat lähtivät juoksemaan kiireesti lähellä olevaan puutarhurin asuntoon, kaikista voimistaan parkuva poika kintereillään. Märkä puku tahmautui tiukasti Lenoren ruumiiseen, niin että sen ihanat muodot olivat hänen joutuisasti liikkuessaan miltei kuin verhotta nähtävinä hänen seuralaisensa juopuneelle katseelle, mutta siitä hän ei joutunut välittämään.

Bernhard yritti tunkeutua hänen kerallaan sisään puutarhurin pirttiin, mutta Lenore työnsi hänet sukkelaan ulos. Säikähtyneen tarhurivaimon avulla Lenore sitten riisui vaatteet lapsen yltä ja koetti hieromalla palauttaa tajutonta raukkaa jälleen henkiin. Sillävälin Bernhard ulkopuolella nojautui ovea vastaan vilusta kalisevin hampain ja silmät palaen hurjasta mielenliikutuksesta kuin tuliset hiilet. "Elääkö lapsi vielä?" hän huusi suljetun oven läpi.

"Elää", huusi Lenore pirtistä vastaan.

"Jumalan kiitos!" huudahti Bernhard ja löi kätensä yhteen; mutta se jumaluus, jota hän sinä hetkenä ajatteli, oli sisällä oleva ihana nainen, jonka suloista hänen oli äsken sallittu nähdä enemmän kuin koskaan kenenkään toisen miehen. Kauan hän seisoi oven takana väristen kylmästä ja unelmoiden onnesta, kunnes karkeaan villaiseen hameeseen ja liiviin puettu korkea hahmo astui ulos pirtistä. Se oli Lenore, tarhurin vaimolta lainaamassaan vaatekerrassa, vielä väsyneenä ponnistuksistaan, mutta iloinen hymy huulillaan. Aivan lumottuna Bernhard tarttui kiihkeästi hänen käteensä ja suuteli sitä suutelemistaan, ja vähällä piti, ettei hän polvistunutkin jumalattarensa edessä.

"Tepä näytätte kauniilta, hyvä herra", sanoi Lenore hilpeästi. "Nyt te varmaankin kylmetytte."

Bernhard näyttikin eriskummalliselta, seistessään hänen edessään likomärkänä ja vaatteet liejun ja vesiherneiden peittäminä. "En minä kylmästä mitään tiedä", hän huusi, vaikka vilu puistattikin häntä.

"Joutuin sisään pirttiin", komensi Lenore. Hän avasi oven ja huusi emännälle: "Antakaa tälle herralle miehenne vaatteita, jotta hän saa muuttaa päältään. — Tuolla kamarissa saatte pukeutua."

Bernhard juoksi kamariin, jonne tarhurinvaimo kantoi hänelle vaatteita mitä kiireessä löysi. Kotvan kuluttua astui hänkin, maalaispojaksi muuttuneena, ulos pihamaalle, niissä Lenore asteli kiireisesti edestakaisin ilta-auringossa. "Joutukaa nyt kanssani linnaan", sanoi neiti, puhuen jälleen entiseen alentuvaan suojelijan sävyyn.

"Tahtoisin vielä kerran nähdä lapsen", pyysi Bernhard. He palasivat pirttiin ja astuivat vuoteen ääreen, jossa lapsi makasi. Väsynein silmin tämä katsahti noihin ryppyisiin nuoriin kasvoihin, jotka kumartuivat suutelemaan häntä. "Se on erään päiväpalkkalaisen lapsi kylästä", sanoi tarhurinvaimo. Bernhard laski salaa Lenoren selän takana kukkaronsa vuoteeseen.

Nopein askelin riensivät Lenore ja Bernhard linnalle päin, missä
Ehrenthal jo odotti vaunujensa vieressä kärsimättömästi poikansa
paluuta ja sanomattomaksi ällistyksekseen tunsi tarhurinrengissä oman
Bernhardinsa.

"Tuokaa tälle herralle viitta", sanoi Lenore palvelijalle, "häntä palelee. — Kääriytykää siihen hyvin, muuten saatte kauan muistella oloanne vesiherneiden parissa."

Ja kauan Bernhard sitä muistelikin. Hän kääriytyi viittaan ja painautui vaunujen nurkkaan; kylmää kylpyä seurasi polttava kuumuus, rajusti myrskysi veri hänen suonissaan. Hän oli nähnyt maailman ihanimman naisen, hän oli elänyt jotain sellaista, jonka rinnalla kaikki hänen pergamenttinsa runolliset kuvat kalpenivat omaa mitättömyyttään. Häveten hän muisti, kuinka neuvoton ja avuton hän itse oli ollut, ja kuinka hän kaulaa myöten vedessä oli katsellut sankarittarensa päättäväisyyttä ja ripeyttä. Vain lyhyitä vastauksia hän kykeni antamaan isänsä kysymyksiin. Siten istuivat isä ja poika melkein vaitonaisina vierekkäin, kylmä juonikkuus ja tulinen intohimo. Molemmat olivat tällä matkalla saavuttaneet sen päämäärän, jota heidän sydämensä olivat niin kauan himoinneet — isä kiinnitysoikeuden tuohon kauniiseen maatilaan, poika seikkailun, joka antoi hänen elämällensä uuden sisällyksen.

Vapaaherran tilalla uusi tehdasrakennus yleni hyvin hitaasti korkeuteen, Ehrenthalin rahakaapissa täyttyi vapaaherran korulipas nopeasti hänen velkakirjoistaan ja uudesta hypoteekkikirjasta, ja sillä aikaa kuin Bernhardin raihnas ruumis kauan kitui kylmän kylvyn jalkavammoja, ui hänen sielunsa mielikuvituksen makeilla aalloilla.

10.

Eräänä iltapäivänä kirjeenkantaja toi konttoriin Finkin nimelle osotetun ja mustalla sinetillä varustetun kirjeen. Fink avasi sen ja lähti ääneti huoneeseensa. Kun häntä ei kuulunut palaavaksi, kiiruhti Anton huolestuneena hänen luokseen. Hän tapasi ystävänsä istumassa sohvassa, pää käsiin painuneena.

"Oletko saanut surullisia tietoja?" kysyi Anton.

"Setäni on kuollut", Fink vastasi. "Hän, ehkäpä New Yorkin Wallstreetin [tärkein liike-elämän katu New Yorkissa, jonka varrella ovat useimmat pankit, rahamiesten konttorit ja pörssilaitokset] rikkain mies, lensi eräällä liikematkalla ilmaan muutaman Missisippi-laivan höyrykoneen mukana kattilan räjähtäessä. Hän oli taipumattoman jäykkä mies, mutta minulle hän osoitti omalla tavallaan paljon hyvyyttä, ja typerän nulikan tavoin maksoin sen kiittämättömyydellä. Tämä ajatus tekee minulle hänen kuolemansa katkeraksi. Sitäpaitsi tuo tosiasia vaikuttaa määräävästi tulevaisuuteenikin."

"Pitääkö sinun lähteä pois meiltä?" kysyi Anton peljästyneenä.

"Huomenna lähden matkoihini. Isäni on nimitetty vainajan pääperilliseksi; minulle tämä on määrännyt länsivaltioissa sijaitsevat maa-alueensa. Setäni oli suuri maakeinottelija, ja siellä odottaa minua vaikeat ja sekavat asiat, joita minun on koetettava järjestää. Senvuoksi isäni tahtoo, että lähtisin niin joutuin kuin mahdollista New Yorkiin, ja itsekin huomaan, että perillisen persoonallinen läsnäolo on siellä tarpeen. Isäni on yht'äkkiä ruvennut suuresti luottamaan minun huolellisuuteeni ja liikemiestaitooni. Luehan itse hänen kirjeensä."

Anton epäröi ottaa kirjettä vastaan. "Lue sinä vain, Anton", sanoi Fink alakuloisesti hymyillen, "meidän perheessämme eivät isä ja poika kirjoittele toisilleen mitään helliä salaisuuksia." Anton katsahti kirjeeseen ja sattui lukemaan seuraavan kohdan: "Ne oivalliset todistukset, jotka herra Schröter on antanut sinun käytännöllisestä kyvystäsi ja sinun tarkkanäköisyydestäsi liikeasioissa, antavat minulle aihetta pyytää, että itse lähtisit sinne. Siinä tapauksessa antaisin mukaan avuksesi herra Westlockin meidän liikkeestämme."

Anton laski vaieten kirjeen pöydälle, ja Fink kysyi: "Mitäs sanot kiitoksesta, jota isäntämme jakelee minulle niin anteliaasti? Kuten tiedät, on minulla jonkin verran syytä uskoa, etten ole erityisesti hänen suosiossaan."

"Ja sittekin pidän kiitosta ansaittuna ja hänen arvosteluaan oikeana", vastasi Anton.

"Yhdentekevää, mistä syystä se on annettu", sanoi Fink; "joka tapauksessa se ratkaisee minun kohtaloni. Minusta tulee nyt maanomistaja meren tuolla puolen, jollaiseksi olen kauan halunnutkin päästä. — Ja meidänkin täytyy nyt erota, rakas Anton", hän jatkoi ja ojensi ystävälle kätensä. "En luullut, että se näin pian tulisi kysymykseen. Mutta vielä me näemmekin jälleen toisemme."

"Ehkäpä", virkkoi Anton surullisesti ja puristi lujasti nuoren perillisen kättä. "Mutta lähdehän nyt herra Schröterin puheille, hänellä on ensimmäisenä oikeus saada tietää, että sinä eroat paristamme."

"Hän tietää sen jo, sillä hänkin sai kirjeen isältäni."

"Sitä enemmän hän odottaa, että käyt puhumaan hänen kanssaan."

"Oikeassa olet, lähtekäämme siis!"

Anton kiirehti työpaikalleen, ja Fink kävi peräkonttorin takana olevaan johtajan pieneen huoneeseen. Kauppias astui vakavana häntä vastaan, ja ilmaistuaan arvokkaalla tavalla osanottonsa hän sanoi: "Itsestään on selvää, että tästä hetkestä alkaen teidän sopimuksenne liikkeeni kanssa on purkautunut; niinä päivinä, joina vielä viivytte täällä, pyydän teitä pitämään itseänne taloni vieraana, jolle olen hyvin kiitollinen hänen edellisestä toiminnastaan minun palveluksessani, Painakaa puuta, herra von Fink, ja puhelkaamme levollisesti, voinko ehkä vielä olla teille joksikin avuksi."

Fink vastasi sohvankulmasta yhtä kohteliaaseen sävyyn: "Isäni minun tulevaisuudestani antamat määräykset käyvät, niin hyvin yhteen minun omien tulevaisuudentoiveideni kanssa, että minun on lausuttava kiitokseni teidän myötävaikutuksestanne asiassa. Teidän minusta antamanne arvostelu on ollut edullisempi kuin mitä monenkin seikan perusteella olen voinut odottaa. Jos te todella olitte niin tyytyväinen minuun, niin minua ilahduttaisi kuulla se teidän omasta suustanne."

"En ollut vallan, herra von Fink", vastasi kauppias tyynesti. "Te ette ole ollut täällä oikealla paikallanne. Se ei kuitenkaan saanut estää minua arvostelemasta, että teillä on erinomainen kyky toisenlaiseen, paljon suurisuuntaisempaan toimintaan. Te osaatte mainiosti määräillä ja taivuttaa toisia ihmisiä tahtoanne tottelemaan, ja teillä on tavaton tahdonvoima ja toimintatarmo. Sellaiselle luonteelle ei konttoripulpetti ole oikea paikka."

Fink kumarsi. "Siitä huolimatta minun velvollisuuteni olisi ollut hoitaa kunnolla sekin paikka; tunnustan itse, etten sitä ole aina tehnyt."

"Te tulitte tänne tottumattomana säännölliseen työhön, mutta viime kuukausien aikana teitä ei olisi paljonkaan erottanut tavallisesta konttoristista. Senvuoksi, ja koska olen vakuutettu, että te luonteenne mukaisesti ette niin hyvin sovellu kauppiaaksi kuin tehtailijaksi, olen isällenne antanut teistä sellaisen lausunnon kuin annoin."

"Arveletteko todellakin minun ominaisuuksieni perusteella, että sopisin paraiten tehtailijaksi?" kysyi Fink ja kiitti kumartaen kauppiaan hyvästä ajatuksesta.

"Sen sanan laajimmassa merkityksessä", vastasi herra Schröter. "Kaikenlainen toiminta, joka luo uusia arvoja, on viimekädessä tehtailijan toimintaa; sitä pidetään kaikkialla maailmassa tavallaan ylimyksellisenä. Meidän kauppiaitten asiana on saattaa nuo arvot kansanomaisiksi."

"Siinä mielessä yhdyn kernaasti teidän käsitykseenne", vastasi Fink ja nousi paikaltaan.

"Teidän lähtönne tulee olemaan suuri tappio eräälle ystävällemme", sanoi kauppias, saattaessaan perillistä ovelle.

Fink pysähtyi ja sanoi sukkelasti: "Antakaa hänen lähteä minun kanssani Amerikkaan. Hänessä on miestä luomaan siellä onnensa."

"Oletteko jo puhellut hänen itsensä kanssa tästä asiasta?" kysyi kauppias.

"En."

"Sittenpä en tahdo salata teiltä epäröintiäni. Wohlfart on nuori, ja vaatimaton ja säännöllinen toiminta sisämaankaupan alalla tuntuu minusta olevan tarpeen vielä monien vuosien mittaan hänen luonteensa kehitykselle. Muutenhan te tiedätte, ettei minulla ole vähäisintäkään oikeutta vaikuttaa millään tapaa hänen vapaaseen päätökseensä. En häntä mielelläni menettäisi; mutta jos hän on itse vakuutettu siitä, että hän teidän läheisyydessänne ollen luo nopeammin onnensa, niin en tahdo asettua sitä vastustamaan."

"Sallitteko minun hetikohta kysyä häneltä itseltään?" pyysi Fink.

Hän huusi Antonin johtajan konttoriin ja sanoi hänelle: "Anton, minä olen pyytänyt herra Schröteriä laskemaan sinut minun mukaani. Minulle olisi erittäin tärkeätä saada sinut kanssani; tiedäthän, että olen kiintynyt sinuun, yhdessä me pääsisimme noissa uusissa oloissa kelpo lailla eteenpäin, ja itse saat määrätä ehtosi, joiden perusteella lähdet kanssani. Herra Schröter myöntää sinulle vapaan päättämisoikeuden."

Anton seisoi ymmällään ja mietiskellen; nuo yht'äkkiä hänen eteensä purkautuvat tulevaisuudenkuvat näyttivät hyvin hymyileviltä; mutta hän tyyntyi nopeasti, katsahti johtajaan ja kysyi tältä: "Oletteko tekin sitä mieltä, että teen hyvin jos lähden?"

"En aivan, rakas Wohlfart", vastasi kauppias vakavasti. "Sitten jään tänne", päätti Anton miehekkäästi. "Älä suutu minuun, etten seuraa sinua; minä olen orpo, eikä minulla ole muuta kotia kuin tämä talo ja tämä kauppaliike. Minä tahdon, jos herra Schröter tahtoo pitää minut, pysyäkin hänen luonaan."

Näistä sanoista miltei liikutettuna kauppias lausui: "Mutta ajatelkaahan myöskin, että te näin päättäessänne luovutte paljosta. Minun konttorissani teistä ei voi tulla rikasta miestä ettekä opi tuntemaan elämää sen suurissa piirteissä ja mitoissa; meidän liikkeemme toiminta on rajoitettu, ja saattaa tulla aika, jolloin tuo rajoitus teistä tuntuu kiusalliselta. Kaiken, mikä luo teille itsenäisen tulevaisuuden, varallisuutta ja vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, te kykenette meren takana saavuttamaan helpommin kuin minun luokseni jääden."

"Hyvä isäni sanoi minulle usein: pysy omassa maassasi ja elätä itseäsi rehellisesti. Minä tahdon elää hänen sanojensa mukaisesti", Anton vastasi, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.

"Hän on ja pysyy poroporvarina", huudahti Fink jonkinlaisella epätoivon väreellä.

"Minusta tuollainen porvarimieli on sangen kunnioitettava perustus miehen onnelle", sanoi kauppias, ja sillä oli asia ratkaistu.

Fink ei puhellut esityksestään sen pitemmältä, ja Anton koetti kaikenlaisilla pienillä huomaavaisuuksilla osottaa eroavalle ystävälleen, kuinka rakas tämä hänelle oli ja kuinka haikeaksi ero hänelle itselleen kävi.

Illalla Fink sanoi Antonille: "Kuulehan, poikaseni, minulla olisi halu ottaa vaimo täältä mukaani meren taakse."

Kauhistuneena Anton katseli ystävätään, ja koettaen sitten salata mielenjärkytystään itseltään ja tältä hän kysyi väkinäisen leikillisesti: "Mitä, aiotko kosia neiti von Baldereckia…"

"Ei sinne päinkään", huudahti Fink hilpeästi; "mitä minä tekisin vaimolla, jolla ei olisi muita ajatuksia kuin huvitella miehensä rahoilla?"

"Ketä sinä sitten ajattelet? Ethän vain aio kosia tämän talon tätiä?"

"En, kallis aarteeni, vaan tämän talon neitiä."

"Älä Herran nimessä", huudahti Anton ja kavahti säikähtyneenä pystyyn, "siitäpä tulisi kaunis juttu."

"Eikä tulekaan", vastasi Fink kylmäverisesti; "joko hän ottaa minut, ja silloin tulee minusta järkevä mies, tahi hän on ottamatta, ja silloin lähden täältä ilman vaimoa."

"Ilman vaimoa sinä saatkin lähteä", huudahti Anton. "Oletko koskaan ennen ajatellut neiti Sabinea puolisoksesi?"

"Joskus kyllä", sanoi Fink, "tänä vuonna varsin useinkin. Hän on mitä oivallisin talonemäntä ja hänellä on jaloin ja epäitsekkäin sydän koko maailmassa."

Anton katseli hämmästyneenä ystäväänsä. Ei koskaan ollut Fink edes viittaillutkaan, että Sabine merkitsi hänelle enempää kuin muut hänen tuntemansa naiset. "Mutta ethän ole siitä minulle hiiskahtanut sanallakaan?"

"Oletko sinä kertonut minulle tunteistasi erästä toista neitosta kohtaan?" kysyi Fink nauraen. Anton punastui ja vaikeni.

"Uskon kyllä, että hän voi sietää minua", jatkoi Fink, "mutta lähteekö hän kanssani, sitä en tiedä. Mutta senkin saamme heti tietää, minä lähden nyt alas kysymään häneltä."

Anton juoksi ystävänsä ja oven väliin. "Vielä kerran rukoilen sinua, että miettisit tarkoin mitä aiot tehdä."

"Mitä siinä on miettimistä, sinä hölmö", nauroi Fink, mutta hänen liikkeensä ja eleensä olivat tavattoman hätiköiviä.

"Rakastatko sitten todellakin neiti Sabinea?" Anton kysyi.

"Taaskin poroporvarillinen kysymys", vastasi Fink.

"Mutta olkoon menneeksi, minä rakastan häntä!"

"Ja sinä tahdot ottaa hänet mukaasi sinne uutisasumuksiin ja villeihin aarniometsiin?"

"Juuri senvuoksi tahdonkin hänet naida. Hänestä tulee uljas ja väkevä vaimo, joka antaa koko elämälleni vakavuutta ja aateluutta. Hän ei ole erikoisen rakastettava, ainakaan ei ole niin helppo haastella hänen kanssaan kuin monien toisten naisten; mutta kun otan itselleni vaimon, niin tarvitsen sellaisen, joka on minua etevämpi, ja usko minua, mustatukka on siksi juuri omiaan! Mutta päästä nyt minusta irti, minun täytyy saada tietää mikä minua odottaa."

"Puhu kuitenkin ensin johtajan kanssa", huusi Anton kiirehtijän jälkeen.

"Ensin neidin itsensä kanssa", sanoi Fink ja juoksi portaita alas.

Anton jäi kävelemään kädet ristissä edestakaisin. Finkin ylistykset neiti Sabinen ominaisuuksista olivat joka suhteessa paikkansapitävät, sen Anton tunsi elävästi; hän tiesi myöskin, että talon neiti oli sydämellisesti kiintynyt Finkiin, mutta hän aavisti samalla, että tälle nousi tuntemattomia vaikeuksia vastaan. Ja tuo Finkin kiire, tuo hänen silmitön, ajattelematon hoppunsa oli Antonista epämieluinen, miltei kamala, se oli ristiriidassa hänen oman luontonsa kanssa. Ja vielä eräs toinenkin seikka pahoitti hänen mieltään. Fink oli puhunut ainoastaan itsestään;, oliko hän sitten myöskin ajatellut Sabinen onnea, oliko hän tullut miettineeksi, mitä taisteluja tälle maksaisi luopua rakastetun veljen viereltä, erota synnyinmaastaan ja uskaltaa lähteä vieraan kanssa ehkäpä perin villin elämän keskeen? Anton oli kyllä vakuutettu siitä, että Finkissä oli miestä sirottamaan kaikki uuden maailman kukkaset lemmittynsä jalkoihin, mutta hän oli myöskin rauhaton luonne, alati touhukas — oliko hänessä miestä myöskin aina säälimään saksalaisen vaimonsa tunteita? Tahtomattaan Anton ajatuksissaan asettui ystäväänsä vastaan; hänestä tuntui, että Sabine ei saisi lähteä pois tästä talosta, tästä liikkeestä; hänestä tuntui kammottavalta se tyhjyys, mikä kaikkialla ilmenisi neidin poistuttua päivällispöydästä, taloudenpidosta ja ennen kaikkea veljensä elämästä. Levottomana ja murheellisena Anton astuskeli edelleen kamarinsa lattialla; hämärä tuli, vastapäätä olevista akkunoista lankesi valjuja valojuovia hänen huoneeseensa, eikä Finkiä vain kuulunut palaavaksi.

* * * * *

Sabinelle oli ilmoitettu Finkin tulosta. Neiti astui hänelle kerkeästi vastaan, ja hänen poskensa punoittivat kun hän sanoi: "Veljeni on sanonut, että teidän täytyy lähteä meidän luotamme."

Syvästi liikutettuna Fink vastasi: "Niin, minun täytyy, mutta en voi enkä saa erota, teistä puhumatta suutani puhtaaksi. Minä tulin tänne ilman vähintäkään halua hiljaiseen elämään, jollaiseen hajanainen henkeni ei ollut tottunut; mutta täällä olen oppinut tuntemaan saksalaisen kodin harrasta onnea. Teitä, neitini, olen aina kunnioittanut tämän talon hyvänä hengettärenä. Te olette tosin kohta tänne saapumiseni jälkeen koettanut pitää minua matkan päässä itsestänne, ja se on minua monesti surettanut. Tulen nyt sanomaan teille, kuinka usein minun katseeni ja sieluni on riippunut teissä kiinni; minä tunnen, että elämäni voisi tulla onnelliseksi, jos alati saisin kuulla teidän ääntänne ja jos teidän henkenne seuraisi minua tulevaisilla teilläni." Sabine kävi hyvin kalpeaksi, ja hän vetäytyi takaperin. "Älkää jatkako enää, herra von Fink", pyysi hän rukoilevasti ja teki itsetiedottomasti torjuvan eleen.

"Sallikaa minun purkaa sydämeni", jatkoi Fink nopeasti; "minä pitäisin korkeimpana onnenani, jos voisin lähteä vakuutettuna siitä, että minäkin olen löytänyt armon teidän silmäinne edessä. En ole siksi röyhkeä, että pyytäisin teitä nyt seuraamaan minua epävarmoihin oloihin, mutta antakaa minulle ainakin toivo, että saan vuoden perästä palata pyytämään teitä vaimokseni."

"Älkää palatko", sanoi Sabine liikahtamattomana kuin kuvapatsas ja tuskin kuuluvalla äänellä. "Minä rukoilen teitä, että lopetatte tämän keskustelun."

Hänen kätensä tarrautui kuin suonenvedon kouristuksessa lähimmän tuolin selkänojaan; sen avulla hän pysyi pystyssä, ilman veripisaraakaan poskillaan, ja katseli pyytelijää kyyneltensä läpi niin hellästi ja samalla tuskallisesti, että tuo hurja mies suli kokonaan ja aivan unhottaen kosintansa pyrki vain rauhoittamaan häntä.

"Olen kovin pahoillani, että olen niin kovin säikähdyttänyt teitä", hän sanoi; "antakaa minulle anteeksi, Sabine."

"Menkää", pyysi Sabine rukoilevasti, yhäti yhtä liikkumattomana.

"Älkää ainakaan antako minun lähteä ilman lohdullista sanaa, antakaa toki edes jonkinlainen vastaus; tuskallisinkin tieto on parempi kuin tämä vaikeneminen."

"Kuulkaa siis", sanoi Sabine luonnottoman levollisesti, vaikka hänen povensa kohoili ankarasti ja tuolista pitelevä kätensä vapisi. "Minä olen teistä pitänyt jo tulopäivästänne alkaen; lapsellisena tyttönä kuuntelin ihastuksella teidän äänenne sointia ja kaikkea mitä teidän suunne osasi niin viehättävästi kertoilla. Mutta minä olen taistellut tuota tunnetta vastaan ja voittanut sen. Minä olen voittanut sen", hän toisti. "Minä en saa kuulua teille, sillä se olisi onnettomuudekseni."

"Minkä vuoksi?" kysyi Fink vilpittömän epätoivon sävyllä.

"Älkää sitä kysykö", sanoi Sabine tuskin kuuluvasti. "Minun täytyy kuulla tuomioni teidän omasta suustanne" Fink huudahti.

"Te olette leikitellyt omalla ja toisten hengellä ja elämällä; te tulette aina toimimaan säälimättömästi tarkoitusperienne hyväksi. Te tulette suorittamaan suuria ja jaloja tekoja, sen uskon; mutta ihmiset eivät niiden rinnalla merkitse teille mitään. Minä en voi sietää sellaista luonnetta. Te olisitte hyvä minulle, sen uskon mielelläni, säälisitte minua minkä vain voisitte; mutta teidän olisi aina pakko sääliä minua, ja se tulisi teille taakaksi; ja minä, minä olisin yksinäni vieraassa maassa ja vierasten ihmisten joukossa. — Minä olen ventomielinen, olen hemmoiteltu, sadoin säikein olen sidottu tämän talon perinnäistapoihin, talouden pieniin velvollisuuksiin ja veljeni elämään."

Fink katseli synkästi eteensä. "Te rankaisette minua tänä hetkenä ankarasti kaikesta siitä, mikä minussa on vuosien mittaan pahoittanut mieltänne."

"Ei", huudahti Sabine ja kurotti kätensä häntä kohti, "ei niin, ystäväni! Jos oli hetkiä, jolloin te tuotitte minulle tuskaa, niin oli yhtä paljon toisiakin aikoja, jolloin ihaillen silmäsin teihin. Ja katsokaas, tämä se juuri pitää meidät erillään toisistamme. Minä en voi koskaan pysyä levollisena teidän läheisyydessänne, aina tunnen viskautuvani tunteesta toiseen, pelokkaasta arkuudesta voimakkaaseen riemuun. Minä tunnen itseni epävarmaksi teidän edessänne, ja tuo epävarmuus jatkuisi ikuisesti. Minun täytyisi salata tämä taistelu sydämeeni, mutta sitä tuntisin repivästi silloinkin, kun kaikella tunteitteni hehkulla tahtoisin kiintyä teihin. Ja sen te huomaisitte ja vihastuisitte minulle sentakia." Hän ojensi uudelleen pienen kätensä, Fink tarttui siihen syvään kumartaen ja suuteli sitä.

"Siunausta toivotan teidän tulevaisuudellenne", sanoi Sabine, vapisten koko ruumiissaan. "Jos on ollut hetkiä, jolloin tunsitte olonne mieluiseksi meidän keskuudessamme, niin muistelkaa meitä vieraalla maalla ollessanne. Jos olette löytänyt tässä saksalaisessa porvaristalossa ja veljeni toiminnassa jotakin, jota voitte kunnioittaa, niin muistelkaa sitä muukalaisten joukossa ollessanne. Siinä suurenmoisessa elämässä, joka teitä odottaa, kaikissa mahtavissa kiusauksissa ja hurjissa taisteluissanne älkää koskaan halveksiko meidän elämän- ja ajattelutapaamme!" Hän piti oikeaa, kättään nuoren miehen pään päällä kuin äiti, joka siunaa eroavaa lemmikkiään.

Fink piteli yhä hänen kättään. Molemmat katselivat äänettöminä toisiansa silmiin, molempain posket olivat kalvenneet. Vihdoin Fink huudahti, sointuvassa äänessään syvän tunteen värähdys: "Jääkää hyvästi!"

"Jääkää hyvästi!" sanoi tyttökin hiljaa, niin hiljaa, että Fink sitä tuskin erotti. Sitten mies astui vitkalleen kynnyksen yli, tytön katsoessa värähtämättä hänen jälkeensä, niinkuin poistuvaa henkinäkyä katsellaan. —

Kun kauppias liikeajan päätyttyä saapui sisarensa luo lennähti Sabine häntä vastaan, puristautui lujasti kiinni häneen ja painoi päänsä hänen rinnalleen. "Mikä sinulla on, tyttöseni?" kysyi veli huolestuneena ja silitteli hiuksia hänen kostealta otsaltaan.

"Fink oli puheillani", huudahti Sabine kohottaen päätänsä.

"Mistä te puhelitte? Kosiko hän sinua? Eihän hän vain ollut epäkohtelias?" kysyi kauppias leikillisesti.

"Hän kosi minua", sanoi Sabine.

Kauppias peräytyi peljästyneenä askeleen. "Entä sinä, siskoni?"

"Minä tein, mitä sinä minulta voit odottaakin; en tule häntä näkemään enää koskaan." Ja silloin valahtivat vuolaat kyyneleet hänen silmistään, hän tarttui veljensä käteen ja suuteli sitä. "Älä suutu kun minä itken; olen vielä järkytetty, mutta se menee kohta ohi."

"Armas sisareni, rakas, rakas Sabine!" huudahti kauppias ja syleili itkevän tytön kumaraista vartta, "en tahdo uskoakaan, että sinä ajattelit minua hyljätessäsi tuon rikkaan perillisen."

"Minä ajattelin sinua ja sinun uhrautuvaa, velvollisuudentuntoista elämääsi, ja silloin hänen loistava olemuksensa kadotti kaikki ne kauniit värit, jotka muuten olisin siinä nähnyt."

"Sabine, sinä uhrauduit siis minun hyväkseni!" huudahti veli peljästyen.

"Ei, Traugott; jos siinä oli jotain uhria, niin kannoin sen tämän talon muistolle, jonka katon alla olen sinun turvassasi kasvanut lapsesta naiseksi, ja hyväin vanhempaimme muistolle, joiden siunaus säilyy vaatimattoman elämämme yllä."

* * * * *

Oli jo myöhä, kun Fink palasi Antonin huoneeseen. Hän näytti hyvin kiihoittuneelta, viskasi hattunsa pöydälle, kävi istumaan sohvaan ja sanoi ystävälleen: "Annappa sikari suun avaukseksi."

Päätään pudistellen Anton kantoi laatikon pöytään ja kysyi:

"No, mitä kuuluu?"

"Häitä ei ainakaan", vastasi Fink kylmästi. "Tyttö todisteli, että minä olen suuri heittiö ja kaikkea muuta kuin sopiva mies siivolle tytölle. Sitten hän kävi jälleen ylen tunteelliseksi, vakuutti minulle harrasta kunnioitustaan, leikkasi varjokuvan koko minun olemuksestani ja antoi minun laputtaa. Mutta piru minut periköön", — hän kavahti pystyyn ja heitti sikarinsa nurkkaan — "jollei hän ole paras sielu, mikä ikinä on alushameissa saarnannut hyvettä syntiselle miesparalle! Hänellä on vain se ainoa vika, ettei hän tahdo ruveta vaimokseni; ja loppujen lopuksi hän on siinäkin aivan oikeassa."

Ystävän kiivaus teki Antonin huolestuneeksi. "Mutta missä olet viipynyt näin kauan, ja mistä sinä nyt tulet?"

"En vain viinituvasta, niinkuin viisaudessasi tunnut päättelevän. Kun mies saa rukkaset, niin on hänellä kai oikeus olla pari tuntia kallella kypärin; minä tein samaa kuin jokainen olisi niin surullisessa tapauksessa tehnyt, juoksentelin ympärinsä ja pidin filosoofisia itsepuheluja. Purin vihaani maailmaa vastaan, s.o. itseäni ja mustatukkaa vastaan, kunnes vihdoin jäin seisomaan kirjavan lyhdyn eteen ja ostin kaupus-akalta nämä sitruunat." Näin sanoen hän otti muutamia hedelmiä taskustaan ja pani ne pöydälle. — "Mutta nyt, poikaseni, menneisyyden kanssa olen tehnyt lopputilin, pakinoikaamme nyt vähän tulevaisuudestakin; tämähän on viimeinen ilta, jonka vietämme kahdenkesken, ja silloin älköön mikään pilvi sumentako sielujamme. Laitappa minulle lasi totia ja puserra näistä paksuista ukkosista mehua sekaan. Sitruunatotin valmistaminen on niitä sinun vahvoja puoliasi, joista saat kiittää minua. Minä olen sen sinulle opettanut, ja nyt sinä veijari osaat sen taidon paremmin kuin minä itse. Tule istumaan viereeni."

Seuraavana päivänä tuli isä Sturm omassa persoonassaan nuoren perillisen huoneeseen, kantaakseen hänen matka-arkkunsa ulkona odotteleviin ajurivaunuihin. Anton oli koko aamun auttanut Finkiä tavarain kokoonsäälimisessä ja sen kautta onnistunut hiukan hälventämään alakuloisuutta, joka rasitti suuremmassa määrässä jälellejäävää kuin matkaanlähtevää ystävystä.

Fink tarttui sitten Antonin käteen ja sanoi: "Ennenkuin suoritan kädenpuristusmenot muiden kanssa, niin toistan sinulle samat sanat, jotka jo ensi päivinä lausuin sinulle: harrasta edelleenkin englanninkielenopintojasi, jotta pääset lähtemään perääni. Ja missä minä silloin satunkin olemaan, laivankajuutassa tahi uutisasukkaan hirsipirtissä, niin aina on sinulle tilaa luonani. Kohta kun tämä vanha maailma alkaa sinusta maistua happamalta, niin tule minun luokseni! Ole muuten rauhassa, minä aion varmasti lakata kaikista hullutuksista. Ja nyt ei mitään turhaa mielenliikutusta, poikaseni, välimatkat ovat sangen lyhyet, tämän matoisen maan päällä." Hän riistihe irti, kiiruhti konttoriin ja astui vielä kerran johtajan eteen, ja Antonista oli iloista nähdä nuo erilaiset miehet vastatusten; porvarin kookas, leveäharteinen hahmo aatelismiehen hoikkaa, siroa vartta vastassa. Vielä viime jäähyväiset talon naisille kävi Fink heittämässä ja syleili vielä kerran ystäväänsä, ennenkuin hypähti vaunuihin aloittaakseen pitkän, pitkän taipaleen uuteen maailmaan.

Mutta Anton palasi haikeilla mielin konttoriin ja kirjoitti kirjeen herra Stephanille Wolfsburgiin, liittäen myötä tälle kunnianmiehelle uuden tavaraluettelon ja sokerinäytteitä.

* * * * *

Kauan aikaa suri Anton ystävänsä menetystä. Ensimmäisinä päivinä hän jäi seisomaan Finkin oven eteen luullen vielä kuulevansa sen takaa tämän iloista naurua, ja usein hän katsahti ylös työstänsä kohdatakseen Finkin ivallisen ilmeen ja vaihtaakseen ymmärtävän katseen tämän kanssa.

Hänen asemassaan talon puolella aikaansai Finkin lähtö suuren muutoksen. Se kävi seuraavasti. Herra Lieboldin olisi nyt pitänyt istua tädin vieressä, jos kristillistä arvojärjestystä olisi noudatettu. Siinä hän oli aikaisemmin istunutkin, mutta Fink oli työnnetty hänen ja tädin väliin. Totuutta noudattavalle kronikankirjoittajalle käy sangen kiusalliseksi mainita, että herra Liebold oli tuosta syrjäyttämisestä hyvin mielissään. Hän myönsi tosin olevan sangen imartelevaa saada istua naisten vieressä, eikä kukaan osannut sitä kunniaa arvostella korkeammaksi kuin hän; mutta toisinaan saattoi liika suuri läheisyys käydä tukalaksi, etenkin syödessä ja kun asianomainen nainen oli jo pahemmalla puolen ikäänsä. Viimemainitun valituksen aiheen hän tunnusti vain kaikkein luotetuimmille ystävilleen, ja hänen vastustajansa, joihin myöskin kassanhoitaja kuului, väittivät hänen viihtyvän nuoren neidin läheisyydessä vielä tukalammin kuin kypsyneeseen kukkeuteen ennättäneen tädin rinnalla. Seurauksena oli, että Finkin lähdettyä konttorissa alkoi salainen mieltenkuohu ja juonittelu tyhjäksi joutuneen paikan johdosta, ja miehisen sukupuolemme häpeäksi tunnustettakoon suoraan, että herroista ei kukaan tahtonut kernaasti istua tädin vieressä ja niin lähellä isäntää. Illalla, Antonin ollessa toimittamassa ystävänsä asioita kaupungilla, pidettiin asian johdosta takapihan puolella suuri neuvottelu, jossa herra Jordan johti puhetta. Alati rivakka herra Specht sanoi olevansa valmis istumaan missä hyvänsä ja vaikka minkä tädin vieressä, mutta puheenjohtaja huomautti hyvin kohteliaasti, että hänen veroistaan miestä välttämättä tarvittiin pöydän alipäässä pitämässä puhetta vireillä; sillä toverien suurimpana hauskutuksena oli vastailla hänen ylen rohkeisiin väitteihinsä. Ja kun toisista jok'ainoa kieltäytyi käymästä tädin viereen, lausui herra Jordan mielipiteenään, että oikeuden ja kohtuuden mukaan Wohlfartin tuli periä ystävänsä Finkin paikka, johon häntä sen ohessa puolusti hänen yleisesti tunnettu säveä käytöksensä vanhempia naisia kohtaan. Siten Anton joutui toverien yksimielisen päätöksen nojalla istumaan tyhjälle tuolille, ja talon naisetkin antoivat siihen äänettömän suostumuksensa.

Vielä toinenkin muutos tuli Antonin osaksi. Muutamia päiviä Finkin lähdön jälkeen herra Schröter sai Hampurista kirjeen, jonka sisässä oli Antonille osotettu avoin lippu. Fink kirjoitti: "Huonekalut siinä kamarissa, jossa asuin, olivat omani; täten teen sinut sekä niihin että muuhun jäämistööni nähden perilliseksi." — Viimeinen sana oli alleviivattu. — "Olen pyytänyt herra Schröteriltä, että saat asua minun entisessä huoneessani." Siten sai Anton siirtyä kahdet portaat alaspäin Finkin upeaan huoneeseen. Finkin toiseen suojaan muutti herra Baumann, josta täten tuli Antonin lähin naapuri. Anton ei unohtanut viedä mukanaan keltaisen kissansa, mutta se paatui uudessa asunnossa aivan liikkumattomaksi eikä enää kertaakaan lähtenyt jalustaltaan yöllisille retkeilyille. Ehkäpä se johtui siitä, ettei Antonilla ollut työteliäässä elämässään enää aikaa unelmoida.

Tästälähtien häntä konttorissa nimitettiin yleensä Finkin perilliseksi, ja tämä perintö kävi hänelle tärkeämmäksi kuin toverit luulivatkaan. Hän istui nyt pöydän ylipäässä ja otti vaatimattomasti osaa perheen jokapäiväiseen pöytäkeskusteluun. Täti, jonka lemmikki Fink oli ollut, taipui piankin muutokseen ja vastaanotti armollisesti Antonin pikku kohteliaisuudet, ja kauppias lausui usein sanasen sankarillemme ja kuunteli mielellään tämän järkeviä ja miehekkäitä mielipiteitä; myöskin Sabine tottui puhelemaan hänen kanssaan päivän pikku tapahtumista, ja hänen katseensa, joka ennen oli niin innokkaasti vältellyt tätä paikkaa, lepäsi nyt kernaasti nuorukaisen avoimilla, vilpittömillä kasvoilla. Näiden molempien välillä syntyi hiljainen yhdysymmärrys, tuollainen viehättävä, kevyt suhde, joka niin ystävällisesti kaunistaa elämätä. Sabine näki Antonissa poismenneen kosijan ystävän, ehkäpä uskotunkin, ja Anton tunsi talon neitiä kohtaan niin rajatonta, harrasta kunnioitusta, että Sabine tuli siitä joskus aivan liikutetuksi. Pöydässä ei Anton hienotunteisuudessaan koskaan puhunut Finkistä, vaikka hän tätä alituisesti ajattelikin, ja kun täti suopealla tavallaan kertoili satoja pikku muisteloita Finkistä, osasi Anton taitavasti välttää kaikki viittaukset ja ohjata puheen vaarattomille aloille. Myöskin liikkeessä Antonin asema muuttui. Hän oli siihen asti ollut herra Jordanin apulainen maaseutuosastolla, mutta nyt hän sai paikan ulkomaanosastolla itse johtajan valvonnan alaisena. Hän sai saman toimen, joka aikaisemmin oli ollut Finkillä, ja aikaa myöten hän oppi Finkin näppäryydellä käsittelemään herra Tinkelestä ja arvostelemaan Unkarin villanäytteitä.