Vanha kauppiaskoti

by Gustav Freytag

NELJÄS KIRJA.

1.

Kylmänä lokakuunpäivänä ajoi kaksi miestä Rosminin kaupungin portista alas tasangolle, joka levisi heidän edessään yksitoikkoisena ja loppumattomana. Anton istui turkkiinsa kääriytyneenä, hattu syvään otsalle painettuna, ja hänen vieressään nuori Sturm, yllään vanha husaarinvaippa ja sotilaslakki veikeästi toisella korvallisella. Etuistuimella kyyrötti olkikasalla maalaisrenki ja suomi ahkeraan pieniä hevosiaan. Tuuli lakaisi jättiläisluudallaan hiekkaa ja oljenkorsia sänkipeltojen yli; maantie oli vailla ojia ja reunuspuita, ja hevoset kahlasivat milloin isoissa lätäköissä, milloin syvässä hiekassa. Keltainen hiekka paistoi peltojenkin niukasta vihannuudesta, missä peltohiiret tai uutterat myyrät olivat kaivaneet pintaa koholle. Alavilla paikoilla oli kuraista vettä; sellaisissa kohdissa vanhain piilipuiden ontot rungot kurottelivat kiemuraisia haarojaan ilmaan, niiden oksat pieksivät tuulessa yhteen ja lakastuneet lehdet lentelivät lätäköihin. Siellä täällä kasvoi surkastuneita kääpiömäntyjä, mielipaikkoja variksille, jotka vaunujen säikyttäminä nousivat kovasti kirkuen ilmaan. Taloa ei näkynyt missään tien varrella, ei jalkamiestä eikä ajoneuvoja.

Karl katsahti tuon tuostakin vaitonaiseen matkatoveriinsa ja sanoi viimein hevosia osoittaen: "Minkälaisia takkukarvoja nuo hiirakot ovatkaan! Tahtoisinpa tietää, montako kappaletta tuollaisia elukoita menee vanhan vahtimestarini hepoon. — Kun otin isältäni jäähyväiset, sanoi ukko minulle: 'Ehkäpä tulen katsomaan sinua jouluna, kun joulukuuset sytytetään.' — 'Ei siitä tule mitään', sanoin minä. 'Ka, miksi ei?' hän kysyi. — 'No, sinä et uskalla istua postivaunuihin', sanoin. — Silloin huudahti äijä: 'Ohoo! Postivaunut ovat vankkarakenteiset, kyllä minä niissä uskallan ajaa.' — Nytpä tiedän, herra Anton, ettei isä tule koskaan meitä katsomaan."

"Miksi ei?" kysyi Anton.

"Voi olla mahdollista, että hän tulee Rosminiin saakka. Tosin ei vaunuissa, vaan niiden vierellä. Sillä kohta kun hän tietää, että hänellä on vaunuissa tilattuna paikka tai pari, ravaa hän uskollisesti niiden vierellä. Mutta kun hän näkee mokomat hevoset ja tällaisen tien, kääntyy hän paikalla takaisin. 'Mitä minulla on tekemistä sellaisella seudulla, jossa hiekka virtaa jaloissa kuin vesi ja valjaisiin pannaan hiiriä?' hän sanoo; 'maakamara ei täällä kannata minua.'"

"Hevoset eivät kuitenkaan ole kaikkein huonompia tällä seudulla",
Anton vastasi hajamielisesti, "katsohan vain, juoksevathan nämäkin."

"Niin tekevät", sanoi Karl, "mutta ei oikeaan hevostapaan. Ne viskelevät kinttujaan sikinsokin niinkuin kissat, jotka tappelevat ryytimaassa. Ja minkälaiset kengätkin niillä on, ihan kuin mitkäkin hanhenjalat mokomiin kavioihin ei vielä ole oikeita rautakenkiä keksitty."

"Kunhan vain pääsemme eteenpäin", virkkoi Anton; "tuuli käy kylmästi ja minua paleltaa turkissakin."

"Herra valtuutettu onkin viime öinä nukkunut huonosti", sanoi Karl kunniaa tehden; "ja täällä tuulee niinkuin riihenlattialla. Maa ei täällä päin ole pyöreä niinkuin muualla, vaan latuskainen kuin pannukakku. Juuri näillä kohdin on oikea erämaa; jo tuntikauden me olemme ajaneet näkemättä kylää missään."

"Niin onkin, oikea erämaa", huokasi Anton; "toivokaamme, että perillä näyttää paremmalta."

Sitte jatkui matka äänettömästi. Vihdoin ajuri pysähdytti hevoset erään lätäkön viereen, riisui ne valjaista, välittämättä yhtään matkustajista, ja vei ne lätäkön partaalle.

"Mitä hittoa tämä tietää?" huudahti Karl hypähtäen alas vaunuista.

"Ruokin niitä", murahti renki nyreästi ja murtaen oudosti.

"Olenpa utelias näkemään miten se käy", sanoi Karl matkatoverilleen.
"Ei ainakaan vaunuissa ole kauranhiventäkään."

Mutta hevosetpa näyttivät, että ne tulivat toimeen kauroittakin; ne kurottivat takkuiset kaulansa maaperään ja hamusivat suuhunsa ruohoja ja lehtiä lätäkön reunalta; laihan rehun huuhtimeksi ne särpivät lätäköstä kuravettä. Mutta itseään varten renki otti istuimensa alta esiin laukun ja leikkasi puukolla leipää ja juustoa, katsomattakaan matkustajiin.

"Kuulehan, Ignaz tai Jakob tai mikä sinä olet", huudahti Karl tuupaten häntä kylkeen, "kuinka kauan tulee aamiaisesi kestämään?"

"Tuntikauden", vastasi mies suu täynnä.

"Entä kuinka pitkältä vielä on tilalle?"

"Kahden tunnin matka, jollei enemmänkin."

"Et sinä hänestä mitään selvää saa", sanoi Anton, "meidän täytyy mukautua maan tapoihin." Hänkin nousi vaunusta ja kävi hevosten luo.

Anton on matkalla puolalaiselle maatilalle. Hän on nyt vapaaherran asiainhoitaja. Surullisia kuukausia on hän elänyt. — Ero isännästä ja liiketalosta oli ollut perin katkera. Anton oli viime aikana tuntenut olonsa hyvin yksinäiseksi, jopa toveripiirissäkin; ainoastaan hiljainen Baumann oli hänen puolellaan, koko muu henkilökunta piti häntä menneenä miehenä. Jäätävän kylmästi oli kauppias ottanut vastaan hänen erohakemuksensa, vielä jäähyväisiäkin sanoessa oli hänen kätensä levännyt Antonin kädessä jäykkänä kuin kova metallipala. — Sen jälkeen Anton oli vapaaherran asioissa tehnyt joitakuita matkoja, pääkaupunkiin, velkojien puheille. Nyt hän matkusti Karlin kanssa, jonka hän oli suostuttanut vapaaherran voudiksi, uudelle tilalle panemaan siellä asioita vähän järjestykseen. Ehrenthal oli huutokauppatilaisuudessa valtakirjansa nojalla lunastanut tilan paroonille, olipa hän myöskin taivuttanut puolalaisen tilanhoitajan jäämään toimeensa. Lunastus ei ollut käynyt rehellisesti päinsä, ja Rosminissa tiedettiin tilanhoitajan sen jälkeen tehneen itsensä syypääksi moniin kavalluksiin. Antonia eivät siis odottaneet levolliset päivät.

"Nytpä on aika, että suoritan minulle uskotun tehtävän", huudahti Karl ja kävi etsimään oljista vaununpohjalla. Hän kaivoi esiin ison lakeeratun peltisäiliön ja tarjosi sen Antonille. "Tämän on neiti Sabine antanut mukaan teitä varten." Tyytyväisesti hän avasi kannen ja purki säiliöstä esiin runsaat aamiaisvarat ynnä viinipullon ja hopeapikarin. Anton tarttui säiliöön. "Se on aika sukkela laite", selitti Karl, "ja neiti on sen vasituisesti teettänyt teitä varten." Anton katseli säiliötä joka puolelta ja asetti sen huolellisesti pehmeälle ruohomättäälle, tarttui sitten pikariin ja näki sen kylkeen kaiverretun oman nimensä ja sen alla sanan "Terveydeksesi!" Sitten hän unohti aamiaisensa ja koko ympäristönsä ja tuijotti mietteissään pientä astiaa. "Älkääpä unohtako aamiaistanne, herra valtuutettu", muistutti Karl.

"Istu viereeni, uskollinen ystäväni", sanoi Anton, "ja syö ja juo minun kanssani. Kohteliaista leikinlaskuistasi saat luopua; vähänhän meillä tulee olemaan mistä elää, mutta mitä saamme hankituksi, sen tahdomme jakaa veljellisesti keskenämme. Ota pullo, jos sinulla ei ole lasia."

"Eipä ole nahkaa parempaa", sanoi Karl, ottaen taskustaan esiin pienen ruskean nahkapikarin. "Ja mitä te juuri sanoitte, se oli ystävällisesti tarkoitettu ja minä kiitän teitä. Mutta virka-arvosta täytyy pitää kiinni jo toistenkin ihmisten takia, ja senvuoksi sallikoon herra valtuutettu minun ensin puristaa kättään ja antakoon sitten kaiken jäädä vanhoilleen. Katsokaappas noita hevosia, herra Anton, totta vie, nehän ahmivat yksin ohdakkeitakin."

Jälleen valjastettiin hevoset vaunujen eteen, jälleen heittelivät ne lyhyitä jalkojaan eteenpäin hiekkaisella tiellä, ja jälleen tehtiin matkaa aution seudun halki. Ensiksi sivuutettiin alaston nummi, sitten vaivainen mäntymetsä, sitten rivi matalia hiekkakumpuja, jotka kohosivat kuin mitkäkin santasärkät niukkakasvuisesta maaperästä, vihdoin kuljettiin pienen puron poikki vievän kehnon sillan yli. "Tuoll' on tila", sanoi ajuri ja viittasi ruoskallaan olkikattoisia hökkeleitä, jotka juuri tulivat hämärästi näkyviin. Anton nousi seisomaan ja etsi katseillaan jotain puistikon tapaista, jonka keskellä päärakennus voisi sijaita. Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Ja kylästä puuttui paljon muutakin, jota hän oli kotiseudullaan tottunut näkemään köyhimpienkin maalaistalojen ympärillä, hedelmäpuita vajojen takana, aidattua ryytimaata, tuuheaa lehmusta kylätanhualla; yksitoikkoisina ja alastomina seisoivat nuo likaiset savihökkelit vieri vieressä.

"Tuopa on surullisen näköistä", hän huoahti istuutuen jälleen, "paljon pahempaa kuin mitä Rosminissa kerrottiin."

"Kylä näyttää tosiaankin kirotulta", huudahti Karl; "pelloilla ei näy kyntäjiä, eikä nautoja ja lampaita käy sänkeä syömässä. Arvatenkin täällä karja ruokitaan navetassa."

Ajuri sivalsi hevosiaan, ja näiden vauhkosti nelistäessä matkustajat ajoivat kahden savihökkelirivin keskitse kylään ja pysähtyivät kapakan kohdalle. Karl hypähti alas vaunuista, kävi ovelle ja huusi isäntää. Uuninpenkiltä nousi verkalleen pystyyn muuan juutalainen ja saapui ulos. "Onko Rosminin santarmi tullut?" Anton kysyi. Tämä oli mennyt kylälle. "Mistä tilalle pääsee?"

Isäntä, järkevän näköinen vanhanpuoleinen mies, kuvasi tien saksaksi ja puolaksi ja jäi seisomaan ovelle peräti kummissaan kahden vieraan kylään saapumisesta, kuten Karl väitti. Vaunut poikkesivat eräälle syrjätielle, jonka kummallakin reunalla oli paksuja kantoja, entisen, nyttemmin maahan hakatun lehtokujan surullisia jäännöksiä. Epätasaista tietä pitkin, kuralätäköiden ja kivien yli kolisivat vaunut savihökkelirivin ohi, joiden seinissä vielä näkyi irti rapisseen kalkkikerroksen jälkiä. "Vajat ja navetat ovat tyhjinä", huudahti Karl, "sillä katoissa on repeämiä, joista vaikka vaunumme mahtuisivat sisään."

Anton ei virkkanut enää sanaakaan, hän oli valmis vastaanottamaan kaikkein pahintakin. Navettain muodostamasta solasta matkustajat ajoivat karjapihalle, isolle epäsäännölliselle tanhualle, jota kolmelta taholta ympäröivät rappeutuneet rakennukset, neljännen ollessa avoin pelloille päin. Sielläkin oli tosin kokoonluhistuneen vajan raunioita. Tanhua oli muuten aivan tyhjä; ei maanviljelyskaluista eikä ihmistoiminnasta ollut jälkeäkään nähtävänä. "Missä on pehtorin asumus?" kysyi Anton kummissaan. Ajuri katseli etsien ympärilleen ja ajoi vihdoin pienen olkikattoisen ja sumea-akkunaisen rakennuksen eteen.

Vaunujen jyrinän kuultuaan astui kynnykselle muuan mies ja jäi siihen veltosti seisomaan, kunnes matkustajat olivat nousseet alas ja tulleet aivan hänen eteensä. Hän oli lyhyentanakka mies, kasvot ahkerasta viinannauttimisesta turvonneet. Yllään hänellä oli takkukarvainen takki; hänen takanaan kurkisti ovesta yhtä takkukarvainen koira muristen vieraille.

"Tekö olette näiden tilusten pehtori?" kysyi Anton.

"Se olen", vastasi juureva mies murteellisella saksankielellä, liikahtamatta paikaltaan.

"Ja minä olen uuden omistajan valtuutettu."

"Se ei minua liikuta", murahti mies karkeasti, käännähti sitten ympäri, palasi tupaan ja telkesi oven perästään.

Anton tuli kuohuksiin. "Lyö akkuna sisään, jotta saamme tuon lurjuksen käsiimme", hän huusi toverilleen. Tämä tarttui kylmäverisesti halkoon, iski ruutuihin, niin että laho akkunanpuolisko putosi helisten lattialle, ja kapusi sisään. Tupa oli tyhjä, samoin viereinen kamari, mutta siellä oli akkuna selällään — mies oli livahtanut tiehensä. "Akkunasta sisään ja toisesta ulos", huusi Karl ja syöksyi pakolaisen perään, Antonin rientäessä rakennuksen takapuolelle. Hän kuuli koiran haukkuvan ja näki Karlin syöksähtävän uskottoman tilanhaltijan kimppuun, koiran raivoisasti ärhennellessä. Anton joutui apuun ja piteli pakolaista kiinni, ja Karl antoi koiralle sellaisen potkun, että se lennähti isossa kaaressa ilmaan. Sitten taluttivat molemmat tuimasti vastaan rimpuilevan miehen nurkan ympäri tupaan.

"Aja kapakkaan ja nouda santarmi ja isäntä tänne", huusi Anton kyytimiehelle, joka välittämättä lainkaan herrojen tappelusta oli purkanut tulijain tavarat vaunuista pihalle. Renki lähti verkalleen ajamaan, pakolainen kiskottiin sisään, Karl tarttui risaiseen pöytäliinaan ja köytti sillä hänen kätensä selän taakse.

"Anteeksi, pehtori", hän sanoi, "tämä on vain pariksi tunniksi, siksi kunnes saapuu santarmi, jonka olemme tilanneet tänne Rosminista." Sillävälin Anton katseli ympärilleen tuvassa; paitsi muutamia harvoja talouskaluja ja miehen sänkyä se oli aivan tyhjillään, tilikirjoista ja laskupinkoista ei näkynyt merkkiäkään. Ei ollut epäilemistäkään, että asumus oli jo ennätetty raivata tyhjäksi. Vangin taskusta pullotti paperikääry; Anton otti sen vastustelevalta mieheltä ja näki sen sisältävän puolankielisiä asiakirjoja.

Jopa palasi kyytimieskin tuoden kapakan isännän ja asestetun santarmin. Edellinen jäi seisomaan hämillään ovensuuhun, Antonin selittäessä lyhyesti asianlaidan santarmille. "Jättäkää syytöskirja poliisivirastoon", tämä sanoi, "ja antakaa mies minun mukaani. Minä vien hänet teidän vaunuillanne Rosminiin. Parasta on, että pääsette hänestä rauhaan, sillä tämä on levoton seutu ja hän on varmemmassa tallessa Rosminissa kuin täällä, missä hänellä on ystäviä ja henkiheimolaisia."

Kapakasta löydettiin pitkän hakemisen perästä paperiarkki. Anton kirjoitti sille syytteensä ja liitti sen mukaan puolankieliset asiakirjat, joita santarmi oli tarkastellut päätään pudistellen; vanki nostettiin vaunuihin ja santarmi istui hänen viereensä, sanoen poislähtiessä Antonille: "Olenpa jotain tällaista jo kauan odotellutkin. Te saatte lähipäivinä enkä monestikin turvautua minun apuuni." Sitten vaunut vierivät pois pihalta ja Antonin tilan haltuunsa otto oli päättynyt. Hän oli avuton kuin autiolle saarelle joutunut haaksirikkoinen. Hänen matkatavaransa viruivat ulkona seinävieressä; puolalaiskylän kapakoitsija oli ainoa ihminen, joka voi antaa hänelle neuvoja ja apua moisessa tukalassa tilanteessa.

Nyt, kun pehtori oli poistunut paikalta, kävi viimemainittu puheliaaksi ja tarjosi tulijoille nöyrästi palvelustaan. Alkoi pitkä neuvottelu. Sen tulos oli sellainen kuin Anton oli oikeuskomissaari Waltherin ja Rosminin viranomaisten varoitusten perusteella osannut pelätäkin. Vangittu tilanhoitaja oli viime viikkojen kuluessa voimainsa perästä hävittänyt kartanon irtaimistoa; siihen hänelle oli antanut aihetta kaupungista kyliin kulkenut huhu, että uusi omistaja ei ottaisikaan tilaa haltuunsa. Vihdoin Anton lopetti neuvottelun sanoen: "Mitä tuo kehno mies on kavaltanut, siitä hän joutuu vastaamaan; meidän ensi huolenamme on nyt ottaa selvää, mitä tilalle vielä on jäänyt. Isäntä, te saatte tänään olla oppaanamme."

He etsivät läpikotaisin karjapihan. Neljä hevosta oli kahden rengin myötä metsässä; joitakuita rikkinäisiä aatroja, pari karhia, kahdet vankkurit, ajorattaat, kellarillinen perunoita, moniaita mittoja [wispel = 14 hl.] kauroja, hiukan olkia — niiden muistiinkirjoittamiseen ei mennyt paljoakaan aikaa. Rakennukset olivat tyyten rappiolla, ei juuri ikänsä vaan ihmisten huolimattomuuden vuoksi, jotka eivät olleet vuosikausiin viitsineet korjata niitä.

"Entä missä päärakennus on?" kysyi Anton. Kapakoitsija vei vieraat karjapihalta isoon karjahakaan, joka aleni vähitellen puroon päin. Naudat ja lampaat olivat polkeneet sen pinnan koloja täyteen, siat tonkineet ja myyrät kaivaneet maan rikki. Isäntä viittasi kädellään: "Tuolla on linna. Se on kuuluisa koko tienoolla", hän lisäsi ihaillen; "sellaista kivitaloa ei koko piirikunnassa ole yhdelläkään aatelismiehellä. Maalaisherrat asuvat täälläpäin ristikkorakennuksissa. Rikkaimmallakin heistä, Tarowin herralla, on vain matala talo."

Kolmisensadan askeleen päässä viimeisen ladon takana kohosi valtava tiilirakennus, jossa oli liuskakivikatto ja paksu pyöreä torni. Tuo puuttoman karjahaan perällä sijaitseva synkkä rakennus, jonka ympärillä ei ollut elon merkkiäkään, näytti harmajan pilvisen taivaan alla kuin miltäkin kummituslinnoitukselta, jonka ilkeät aaveet olivat kohottaneet maan uumenista päästäkseen siitä käsin hävittämään vihannan vehmauden ympäristöstä.

Miehet kävivät lähemmäksi. Linna oli rapistunut raunioksi jo ennen kuin muurarit vielä olivat ennättäneet päättääkään työnsä. Ikivanhoilta ajoilta oli peräisin tuo muodoton, isoista mukulakivistä muurattu torni pienine akkuna-aukkoineen. Sen harjalta olivat vanhat sortoherrat nähneet metsän latvojen yli, joka ennen varmaankin oli kasvanut lakeudella; he olivat ankaralla kädellä hallinneet maaorjiaan, jotka olivat heidän jalkainsa juuressa viljelleet heidän vainioitaan ja sitten kuolleet heidän puolestaan. Moni sarmaattilaisnuoli oli varmaankin lentänyt tornin pienistä akkunoista hyökkäävää vihollista vastaan, ja moni tataarilaisrynnäkkö oli kilpistynyt takaisin sen uhkaavista kiviseinistä. Tämän harmaan tornin yhteyteen oli jokin maakunnan hirmuhallitsija rakennuttanut luostarin syntiensä sovitussakoksi. Mutta luostari ei ollut koskaan tullut valmiiksi, ja kauan olivat sen alastomat muurit seisseet tyhjillään, kunnes viimeisen omistajan isä oli muodostanut niistä sukukartanon. Hänen tarkoituksenaan oli ollut rakennuttaa loistorakennus, jolla ei ollut ympäristössä vertaa.

Linnan valtasivu oli rakennettu torniin kiinni, niin että tämä oli joutunut seisomaan keskelle sitä, ja sen nurkilta jatkui kaksi kylkirakennusta purolle päin. Aikomuksena oli ollut rakentaa korkea ylöskäytävä tältä keskipihalta linnaan, ja senvuoksi oli torniin avattu holvattu oviaukko; mutta ylöskäytävää ei oltu koskaan rakennettu, ja oviaukko jäi ammottamaan paljon yli miehenkorkeuden maasta. Sinne ei olisi päässyt kapuamaan ilman tikaportaita, eikä aukossa ollut mitään sulkuovia. Alakerran tyhjistä akkuna-aukoista voi sisältä nähdä karkeatekoisen seinämuurauksen, ja niille oli harvakseen lyöty lautoja tukkeeksi. Yläkerran akkunoista olivat jotkut varustetut taiteellisesti leikatuilla tammikehyksillä ja niihin oli sovitettu isoja ruutuja, jotka nyt kuitenkin olivat rikki. Toisissa akkunoissa oli hätävaraiset tölskätekoiset lautakehykset ja niissä pieniä hämäriä ruutuja. Tornin harjalla istui naakkaparvi ja katseli ihmeissään outoja tulijoita, tavantakaa niistä lensi joku kovasti kirkuen ilmaan ja istahti muuanne katolle, ruveten jälleen tuijottelemaan rauhanhäiritsijöitä.

"Tuohan on asumus variksille ja yölepakoille, mutta ei ihmisille", huudahti Anton; "enkä ole vielä edes nähnyt, mistä sisällekään päästään." Kapakoitsija vei johdettavansa rakennuksen takapuolelle, missä myöskin oli kaksi kylkirakennusta; niissä oli kellareita, talleja, isoja holvattuja keittiöitä ja muinaisten maaorjain pieniä makuukoppeja. Mutta karjahaan puolelta johtivat korkeat puuportaat alakertaan. Naristen avautui ulko-ovi saranoillaan, ja kohta sen takaa johti kapea käytävä kylkirakennuksiin. Alakerrassa oli kaikki suunniteltu suureen mittakaavaan ja komeasti koristeltu. Pyöreä eteishalli, jonka muodosti vanhan tornin holvattu pohjakerros, oli varustettu mosaikkipermannolla kirjavasta marmorista, ja sen perällä ammotti ennenmainitusta tyhjästä oviaukosta vapaa näköala tasangolle. Yläkertaan johtivat leveät portaat, jotka olisivat kelvanneet kuninkaanlinnaankin. Ylhäällä oli toinen pyöreä halli pienine akkunareikineen, se oli tornin toinen kerros. Sen kummallekin puolelle ulottui sarja autioita, korkeita huoneita, joissa oli raskaat tammiovet ja likaiset, kalkitut seinät; katot oli veistetty shakkilaudan muotoon paksuista honganrungoista; joissakin huoneissa oli suunnattomia viheriäisiä kaakeliuuneja, toisissa ei ollut uunia lainkaan; joissakin oli lattia taiteellista mosaikkityötä, toisissa oksaisista mäntylaudoista; eräässä isossa salissa, jossa oli kaksikin jättiläisuunia pitkällä seinällä, oli vain rimalaudoista kyhätty hätävaraiskatto. Linna oli suunniteltu hurjaa aasialaista ylellisyyttä varten, ja sinne oli ilmeisesti ollut aikomus koota Ranskan silkki- ja nahkatapetteja, Englannin kallisarvoisia puupaneeleja, Saksan upeita hopeasepänteoksia; nuo korkeat suojat oli ylpeä isäntä aikonut täyttää monilukuisilla vierailla ja kokonaisella pienellä armeijalla maaorjapalvelijoita. Linnanherra oli rakennuttaessaan muistellut hurjain esi-isäinsä ylellistä elämää, hän oli asumustaan varten kaadattanut sadoittain paksuja hirsiä metsistään ja antanut orjainsa käsin ja jaloin sotkea ja valmistaa monia tuhansia jykeviä tiiliä; mutta säälimätön aika oli varoittavasti heristänyt sormeaan hänen aikeilleen, ja kaikki hänen suunnitelmansa olivat jääneet kesken. Hän itse oli köyhtynyt ja kuollut rakennustyön kestäessä, ja hänen poikansa oli vierailla mailla eläen tuhlannut mielettömästi perintönsä. Nyt olivat slaavilaislinnan ovet ja akkunat selällään kuin vieraita vastaanottaakseen, mutta kenenkään jalka ei noussut portaita ylös; ainoastaan taivaan linnut lentelivät sisään ja ulos, ja ahnas näätä pyydysti saalista laipiolla. Kolkkoina ja hyödyttöminä seisoivat jykevät muurit, uhaten rapistua ja rappeutua kuten se sukukin, joka ne oli pystyttänyt.

Anton kulki nopein askelin huoneesta huoneeseen, mutta turhaan hän etsi viihtyisää asuinsijaa niille molemmille naisille, joiden piti täällä saada viimeinen turvapaikka. Hän availi kaikkia ovia, juoksi narisevia portaita ylös ja alas, säikytteli lintuja, jotka olivat pesineet seinien sisäpuolelle; mutta missään hän ei tavannut muuta kuin asunnoksi käymättömiä huoneita, likaisia, kalkituita seiniä tahi paljaita tiilimuureja; kaikkialla vain rajua vetoa, rakoilevia ovia, kiinninaulattuja akkunoita. Suuressa salissa oli aikoinaan säilytetty kauroja; joissakin yläkerran huoneissa näkyi ennen vanhaan asutunkin, mutta huonekaluja ei ollut muuta kuin moniaita tuoleja ynnä karkeatekoinen pöytä.

Viimein Anton kiipesi rappeutuneita kiertoportaita ylös tornin tasakatolle. Sieltä hän katseli alas syvyyteen ja kauas tasangolle. Hänen vasemmalla puolellaan ilta-aurinko katosi etäisen mäntymetsän taa, oikealla kädellä avautui karjapihan iso epäkäs ja sen takana maantie ja kylän röttelörakennukset; hänen selkänsä takana juoksi puro jonka varsilla näkyi kapea nurmettunut juova. Karjahaan ympärillä ulottuivat kuolleet pellot; miltei järjestään ne kasvoivat rikkaruohoa, vain aniharvoilla osoittivat ruskeat vaot uuden kulttuurin merkkejä. Siellä täällä peltojen laidoilla kohosi villejä kirsikkapuita — jotka ovat puolalaisen maanviljelijän ilona ja ylpeytenä — vahvarunkoisia ja tuuhealatvaisia puita; jokaisen ympärillä oli pienoinen vihanta saareke, jolle pudonneet ja lakastuneet lehdet loivat kirjavia väriläikkiä. Nuo villit hedelmäpuut, epälukuisten lintujen asumasijat, yksinään antoivat eloa ja vaihtelua yksitoikkoiselle lakeudelle, joka ulottui aina näköpiirin rajalla olevaan metsänreunaan. Taivas harmaa, maaperä rumanvärinen, puron varrella kasvavat puut ja ruohot vihannuutta vailla, keltainen hiekkalakeus ja sen perällä mäntymetsä kuin mikäkin saartava muuri, joka erotti tämän maapalasen kaikista ihmisistä, kaikesta sivistyksestä, kaikesta elämänilosta ja ihanuudesta.

Antonin sydän kävi perin raskaaksi. "Lenore parka, poloinen perhe!" hän huokasi ääneen ja risti murheellisena kätensä. "Täällä näyttää hirvittävältä, mutta voihan tässä sentään vähin korjaillakin. Kenellä on rahoja ja hyvää aistia, hänelle on kaikki mahdollista. Tämän talon voisi laittaa vallan uudesti ja koristella mielensä mukaan ilman tavattomia kustannuksia, hankkia ovi- ja akkunaverhoja, mattoja, joitakin satoja syliä kultalistaa; verhoilijat ja maalarit saisivat kaiken aivan uuteen asuun. Helposti tasoittaisi karjahaankin, kylväisi sinne hienoa nurmea, laittaisi paikoin loistavavärisiä kukkapenkereitä ja pensasrivejä ja piilottaisi niiden taa kylän rumat hökkelit. Ja kun taloon ja puistoon olisi saanut ihmisvoiman ja -toimen tunnun, niin muuttuisi tämäkin ylen kolkko ja lohduton maisema iloiseksi. Siihen ei tarvita muuta kuin riittävästi pääomaa, ihmisvoimaa ja järjestysaistia. Mutta minkälaisena miehenä vastaanottaa vapaaherra nämä tilukset? Tämän talon uudestaluodun kukkeuden pitäisi olla toimeliaan ja menestyksestä runsaan elämän siunattu päätös, mutta nyt on uuden isännän elämä särkynyt pirstoiksi; uudestaluomiseen tarvitaan riittäviä tuloja maasta ja karjasta, mutta vuosikausia tulee kestämään, ennenkuin tämä karu maaperä kasvattaa edes niukkaakaan korkea siihen sijoitetulle pääomalle."

Sillävälin Karl tarkasteli tuntijansilmällä paria yläkerran huonetta. "Nämä kaksi miellyttävät minua kaikkia muita enemmän", hän sanoi kylän kapakoitsijalle. "Näissä on kalkitut seinät, niissä on tasaiset permannot, on uunit, jopa ehjät akkunatkin. Tosin on ruudut rikki, mutta auttaahan paksu paperikin, kunnes lasimestarin saa käsiin. Näihin me asetummekin asumaan. Voisitteko te toimittaa tänne jonkun vaimonpuolen, joka osaa heiluttaa luutaa ja luutturättiä? Hyvä, siis voitte; ja kuulkaahan, hankkikaappas minulle myöskin joitakin arkkeja paperia, liimapurkki on minulla itselläni matkassa. Lähdemme paikalla etsimään polttopuita, sitten minä lämmitän nämä huoneet, keitän liimaa ja korjaan paperilla rikkinäiset ruudut. Mutta ennen kaikkea auttakaa minua saamaan matkatavaramme karjapihalta korjuuseen. Sukkelasti nyt toimeen!"

Hän sai kapakanisännänkin innostumaan, tavarat tuotiin sisään. Karl purki työkalulaatikkonsa ja isäntä juoksi kotiinsa käskemään palvelustyttönsä huoneita siistimään.

Nytpä tuli maantietä ratsastaen muutamia komeita, herras-asuisia miehiä; pysähdyttivät hevosensa pehtorin asumuksen eteen. Eräs heistä laskeusi alas satulasta ja koputti kiivaasti lukitulle ovelle. Anton huusi toveriaan, ja Karl riensi hakaan vieraita vastaan. Ratsastajat nelistivät häntä kohti. "Hyvää päivää", huusi eräs heistä hyvällä saksankielellä, "onko pehtori kotona?"

"Missä tilanhoitaja on? Missä Bratzky on?" huusivat toiset kärsimättöminä tanssivilta hevosiltaan.

"Jos tarkoitatte tämän tilan entistä pehtoria", vastasi Karl kuivasti, "niin hän ei pääse karkaamaan käsistänne, vaikka ette häntä täällä enää tapaakaan."

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi ensimmäinen puhuja, ratsastaen lähemmäksi Karlia. "Pyydän teitä selittämään tarkoituksenne."'

"Jos tahdotte tavata herra Bratzkya, niin on teidän vaivauduttava kaupunkiin saakka. Hän näet istuu putkassa."

Hevoset tepastelivat vallattomasti, ratsastajat tunkeutuivat Karlin ympärille, ja vilkkaita puolalaisia huudahduksia sateli kaikkien huulilta. "Putkassa? Miksi? Mistä syystä?"

"Kysykää herraltani", vastasi Karl ja viittasi tornin porttiaukkoon, johon Anton oli ilmestynyt.

"Onko minulla ilo nähdä tilan uusi omistaja edessäni?" kysyi ensimmäinen puhuja, ratsastaen lähemmäksi tornia ja kohottaen hattuaan. Anton katseli ällistyneenä vierasta; tämän ääni ja kasvot muistuttivat häntä aivan eräästä valkohansikkaisesta herrasta, joka kapinan aikana oli ollut epämieluisen joutuinen vetämään Antonin kenttäoikeuden eteen. "Olen vapaaherra von Rothsattelin asiainhoitaja", hän vastasi.

Vieras peräännytti ratsunsa, pyörähti ympäri ja vaihtoi muutamia sanoja seuralaistensa kanssa. Sitten huusi eräs vanhanpuoleinen herra, jolla oli kettumaiset kasvot: "Meillä on yksityistä asiaa tilan tähänastiselle pehtorille. Saimme juuri kuulla, että hänet on vangittu, ja pyydämme teitä sanomaan mistä syystä."

"Hän yritti pakoon pyrkimällä päästä luovuttamasta tiluksia minun haltuuni. On syytä epäillä, että hän on hallinnossaan menetellyt epärehellisesti."

"Oletteko ottanut hänen tavaransa takavarikkoon?" kysyi ratsastaja jälleen. "Miksi sitä kysytte?"

"Anteeksi, miehellä oli sattumalta hallussaan minulle kuuluvia asiapapereita, ja niiden joutuessa syrjäisten käsiin voisi sattua ikävyyksiä."

"Hänen tavaransa vietiin kaupunkiin samalla kertaa kuin hän itsekin", vastasi Anton. Jälleen kokoutuivat ratsastajat yhteen ja puhelivat hiljaa keskenään; sitten he nostivat hattujaan ja nelistivät takaisin kylään, jossa pysähtyivät hetkiseksi kapakan eteen ja katosivat viimein näkyvistä metsänreunan taa.

"Mitä niillä oli asiaa, herra Wohlfart?" kysyi Karl. "Nehän tulla tupsahtivat ja hävisivät kuin myrskytuuli!"

"Niin kylläkin", Anton vastasi, "kävi se minunkin ihmeekseni. Jollen erehdy, olen yhden noista herroista jo nähnyt aivan toisenlaisessa ympäristössä. Todennäköisesti tuo herra Bratzky on osannut hankkia itselleen ystäviä väärällä mammonalla."

Ilta peitti linnan ja metsän harmajaan verhoonsa. Rengit palasivat metsästä hevosineen, Karl toi heidät Antonin eteen, piti heille lyhyen puolankielisen puheen ja pestasi heidät uuden isännän palvelukseen. Sitten saapui kapakanisäntä vielä kerran auttamaan, toi vettä ja kantamuksen halkoja ja sanoi Antonille: "Pyydän teidän armoanne olemaan tänä yönä varuillaan; ympäristön talonpojat istuvat paraikaa kapakassani ja neuvottelevat teidän saapumisenne johdosta. Heidän joukossaan on kehnoja ihmisiä, joista voi peljätä että he yöllä pistävät tulen olkivajaanne ja polttavat talousrakennukset poroksi."

"En usko, että sitä kukaan yrittää", sanoi Karl ja viskasi uuden halon pesään. "Parast'aikaa käy navakka tuuli suoraan kylään päin, enkä luule kenenkään olevan niin hullun, että panisi omatkin latonsa vaaraan. Ja me kyllä pidämme huolta, että sama länsituuli puhaltaa niin kauan kuin täällä olemme. Sanokaa se noille miehille. Toitteko mukananne ne pari perunaa?"

Anton pyysi kapakoitsijaa tulemaan huomenissakin, ja sitten jäivät toverukset yksin autioon taloon.

"Älkää antako murhapolton säikähdyttää itseänne, herra Anton", jatkoi Karl äskeistä puhettaan; "humalaisten lurjusten tapa on aina uhkailla sellaisella. — Ja loppujen lopuksi, jos minun sallitaan niin sanoa, ei vahinko niin kovin suuri tulisikaan. — No niin, herra Anton, nyt olemme kahdenkesken, nyt piittaamme niin vähän kuin suinkin koko puolalaisesta komennosta ja rupeamme oikein taloksi tässä linnassa."

"Oikeassa olet", sanoi Anton ja veti itselleen jakkaran uunin eteen.

Valkea räiskyi viheriässä kaakeliuunissa ja liekkien loimotus koetti kuvailla lattialle tulisen maton ja heittää valo- ja varjojuovia hämärään huoneeseen.

"Lämmin tekee hyvää", sanoi Anton, "mutta etkö sinäkin haista täällä savua?"

"Se on tiettyä", vastasi Karl, joka puukollaan kaiversi perunoihin pyöreät reiät. "Paraat uunit ne juuri enimmän savuttavatkin talven alussa, kunnes jälleen tottuvat urakkaansa. Ja nimenomaan tämä vihreä vaari ei liene nähnyt tulta sisässään kokonaiseen ihmisikään; on siis aivan paikallaan, ettei siinä kohta veto käy. Kuulkaahan, leikatkaappas pieni leipäpala tämän kolon pohjaan; näistä tulee meille kynttilänjalat." Hän otti esiin ison paketin kynttilöitä, leikkasi perunain alapuolet tasaisiksi, sovitti reikiin kynttilät ja sytytti ne. Sitten hän laski evässäiliön pöydälle. "Tämä tuntuu aivan tyhjentymättömältä", hän sanoi, "siinä on meille vielä päivällinenkin huomiseksi."

"Niin onkin", myönsi Anton hyvillä mielin. "Ja minulla on kerrassaan mainio ruokahalu. Ja nyt me käymme neuvottelemaan, kuinka järjestämme taloutemme. Mitä ilman emme tule toimeen, sen noudamme kaupungista; minä laitan heti luettelon. Toisen kynttilän me sammutamme, niitäkin täytyy säästää."

Ilta kului suunnitelmia tehden. Karl keksi, että hän voi ykskaks valmistaa pakkalaatikoista ja laudoista osan tarvittavia huonekaluja. Ja hupaisesti kajahteli toisinaan toverusten nauru autiossa aavetalossa. Vihdoin Anton kehoitti käymään levolle. He laittoivat itselleen lattialle makuusijat olista ja heinistä ja purkivat matkarepuistaan niille patjoja ja peitteitä. Karl kiinnitti irtolukon huoneen oveen, tarkasti ratsupyssynsä latausta, tarttui kynttiläperunaansa ja sanoi kunniaa tehden: "Mihin aikaan herra valtuutettu haluaa huomenna tulla herätetyksi?"

"Sinä kelpo poika", huudahti Anton ja kurotti makuusijaltaan toverille kätensä.

Sitten Karl meni viereiseen huoneeseen, jonka hän oli varannut itselleen. Pian sammuivat kummankin kynttilät, pitkästä aikaa ensimmäiset elonmerkit tuossa autiossa talossa. Uunissa räiskyttelivät kotihaltijat vielä kauan aikaa kyteviä hiiliä, humisivat savutorvissa ja koputtelivat ovia ja akkunoita, ihmeissään outojen miesten taloon asettumisesta. Vihdoin ne kokoutuivat vanhan tornin soppeen kiistelemään keskenään siitä, tulisiko tänä iltana sytytetty liesivalkea jatkuvastikin palamaan ja loistaisiko iloinen loimo joka ilta akkunoista karjahakaan, pelloille ja etäiseen metsään. Ja niiden epäillessä, jaksaisiko uusi elämä talossa pitkittyä, karkoitti savu yölepakot niiden vanhoista tyyssijoista uuninpiipussa, niin että ne unenpöpperössä lensivät tornin harjalle; ja muurinraoissa pudistelivat pöllöt paksuja päitään ja päivittelivät uuden ajan tuloa.

2.

Ken on aina astellut elämän tasaisiksi laitelluilla poluilla, ollut lakien suojaama ja sidottu järjestykseen, hyvään tapaan ja säädylliseen muotoon, mitkä asiat kotoseudulla on peritty tuhatvuotisena, vereen syöpyneenä tottumuksena; ja joka sitten yht'äkkiä paiskataan olemaan ypö yksin vennon vierasten keskessä, missä yksin lakikin puutteellisesti kykenee turvaamaan hänen oikeuksiaan, ja missä hänen täytyy joka päivä ponnistaa yksistään omalla voimallaan saavuttaakseen pelkkää elämisenkin oikeutusta — se mies vasta oikein pystyy tajuamaan niiden pyhäin piirien merkityksen ja siunauksen, jotka jokaisen yksilön ympärille luovat tuhatpäisen lähimmäisjoukon: perheen, toveripiirin, kansanrodun, valtion. Joko hän voittaa tahi häviää kamppaillessaan olemassaolostaan oudossa maassa, joka tapauksessa hän kehittyy toiseksi ihmiseksi. Jos hän on heikko luonne, joutuu hän uhraamaan omintakeisuutensa niiden vierasten valtain saaliiksi, joiden lumopiiriin hän on tullut. Jos hänessä on ainesta oikeaksi mieheksi, niin kehittyy hänestä sellainen. Kaksin verroin rakkaiksi käyvät hänelle kaikki ne edut ja yhteiset hyvät, joiden keskessä hän on kasvanut, ehkäpä myöskin kotona opitut ennakkoluulot; ja monikin asia, joka hänestä ennen oli ollut itsestään selvä niinkuin ilma ja päivänpaiste, käy nyt hänelle elämänsä rakkaimmaksi hyväksi. Vasta vieraalla maalla ollen oppii nauttimaan kotoisen kielimurteen suloudesta, vasta vierasten keskellä tulee tuntemaan, mitä isänmaa ihmiselle merkitsee.

Antonkin tuli käytännössä kokemaan, mitä hänellä oli ja mitä vielä puuttui.

Seuraavana aamuna käytiin tarkastamaan kartanon maita. Siihen kuului paitsi päätilaa kolme ulkokartanoa; vain puolet maaperästä oli kynnetty pelloiksi, vähäinen osa oli niittyä, ja lähes toinen puoli oli metsää ja sen reunoilla paljasta hiekkaa. Linna ja kylä olivat jokseenkin viljellyn aukean keskellä; ulkokartanoista oli kaksi tilan idän- ja lännenpuoleisissa päissä, molemmat piiloutuneina metsän sisään. Kolmannen ulkokartanon, eteläisen, erotti metsä kokonaan päätilasta, se oli toisen puolalaiskylän naapurina, sillä oli oma karjatalous ja sitä oli vanhastaan viljelty eri tilana. Siihen kuului enemmän kuin neljäsosa kartanon koko pinta-alasta, sillä oli viinapolttimo ja oli se jo moniaita vuosia ollut vuokrattuna eräälle viinatehtailijalle, jolle oli ajan mittaan karttunut melkoisesti varallisuutta. Hänen vuokrasopimuksensa oli Ehrenthal pitentänyt edelleen muutamiksi vuosiksi; vuokra oli alhainen ja laskettu enemmän vuokramiehen kuin kartanonomistajan eduksi. Kuitenkin oli vuokrasuhde nykyhetkenä tilalle onneksi, sillä siitä kertyi sille osa sen tuloja. Huonosti hoidettu metsä oli metsänvartijan silmälläpidon alaisena.

Ensimmäinen käynti päätilan mailla oli niin murheellinen kuin suinkin; pelloille ei talviviljaa ollut kylvetty juuri nimeksikään, ja missä näki vähän auranjälkiä saroilla, siellä olivat kylvön tehneet kyläläiset omaksi hyödykseen, sillä ne pitivät isännätöntä tilaa ryöstösaaliina ja katselivat vieraita siirtolaisia nurjasti ja salatulla kiukulla. Monien vuosien mittaan he eivät olleet lainkaan suorittaneet jalka- ja hevospäivätöitään, ja kylänvouti, jonka Anton kutsutti puheilleen, selitti uhmaavasti, etteivät alustalaiset aikoneet sietää vanhojen sortoaikojen palauttamista. Hän oli olevinaan ymmärtämättä saksansanaakaan, niin ettei Karlinkaan kaunopuheisuus ja kielitaito saanut hänestä paljon puristetuksi. Maaperä pelloilla oli, vaikkakin tyyten ruokkoamaton ja rikkaruohojen vallassa, sen sijaan monessa kohdin parempi kuin Anton oli osannut odottaakaan, ja kapakanisäntä ylisti sen rikkaita satoja; ainoastaan metsän reunamilla oli se karua, paikoittain aivan hedelmätöntä.

"Tästä tulee tuima päivä", sanoi Anton, työntäen muistikirjan taskuunsa. "Annappa valjastaa kääsit, niin lähdemme karjaa katsomaan."

Ulkokartano, jonne tilan nautakarja oli sijoitettu, oli lännen puolella, puolentunnin matkan päässä linnasta. Kurja navetta ja sen vierellä renginasumus, siinä syrjätilan kaikki rakennukset. Lehmät ja pari vetohärkiä oli annettu isäntärengin hoitoon, joka asui tilalla vaimonsa ja vähämielisen paimenen kanssa. Kaikki he osasivat vain kehnosti saksaa eivätkä herättäneet suurtakaan luottamusta. Vaimo oli epäsiisti olento, joka liikkui avojaloin ja lienee harvoin ottanut vaivakseen pestä maitoastioita. Isäntärenki ja toisinaan paimenkin kyntivät vetohärillä missä ja milloin itse hyväksi näkivät; karja kävi laitumella ympäröivillä hoidotta jääneillä vainioilla.

"Täällä on työtä sinulle", sanoi Anton toverilleen. "Katsoppa karjaa ja etsi, löydätkö mistään jotain talvirehua. Minä tarkastan rakennukset ja irtaimiston."

Karl ilmoitti tutkimuksensa tulokset: "Neljäkolmatta lypsävää lehmää, puolta vähemmän nuorta karjaa ynnä ikäkulu sonni. Korkeintaan tusinan verta lehmistä kelpaa mihinkään, muut syövät suotta rehua. Kaikki ovat kehnoa rotua; aikoinaan on tänne hankittu ulkomaisia lehmiä, todennäköisesti sveitsiläisiä, sekä siitossonni, joka oli liian iso lehmille, ja seurauksena oli viheliäinen sekarotu. Parhaimmat elikot on ilmeisesti vaihdettu muuanne, sillä karjassa on moniaita surkeita maatiaislehmiä, jotka pysyttelevät muista erillään, kun eivät voi viihtyä toisten parissa. Rehua on hiukan heiniä talveksi, kauranpahnoja muutamia parmaita, olkia ei nimeksikään."

"Ja rakennukset ovat kurjassa kunnossa", huudahti Anton. "Ajappa, kuski, nyt viinapolttimolle. — Olen huolellisesti tarkastanut vuokrasopimuksen, niin että siellä ehkä pääsen parhaiten asioista selville."

Kääsit vierivät puron poikki vievän kehnon sillan yli, sitten peltojen ja alastoman hiekkanummen poikki, jolla kasvoi niukasti rikkaruohoa. Sitten tultiin metsään, jossa enimmäkseen kasvoi vain pensaita ja näreikköä, välillä avaria läikkiä keltaista hiekkaa, ja kaikkialla näkyi kaadettujen puiden kantoja, jotka melkein peittyivät kanervikkoon. Askel askeleelta kahlasivat hevoset pehmoisessa hiekassa; kumpikaan toveruksista ei virkkanut sanaakaan, vaan tähystivät kaihoisasti jokaista vähänkin korkeampaa ja tuuheampaa puuta.

Vihdoin näköala avartui, vielä sivuutettiin tusinan verta kituliaita mäntyjä tien vierellä, ja sitten aukeni ajavain eteen samanlainen lohduton, yksitoikkoinen, metsän paartama saareke kuin sekin lakeus, jolta he juuri tulivat. Heidän edessään levisi kirkonkylä, ja puisen ristiinnaulitunkuvan ohi ajettuaan he pysähdyttivät hevosen polttimon eteen. Vuokraaja oli arvatenkin jo kuullut heidän tulostaan ja tunsi todennäköisesti vapaaherran raha-asiat paremmin kuin Antonille oli mieluista, sillä hän otti vieraat vastaan ylen jäykkäniskaisesti ja kopeasti. Tuskin hän heitä kutsui sisäänkään. Ja hänen ensi kysymyksensä oli: "Luuletteko Rothsattelin kykenevän pitämään tilaa hallussaan? Täällä on ylen paljon tehtävätä, ja olen kuullut, että miesrukalla istuu rahat tiukalla."

Toisen koppavuus harmitti Antonia, mutta hän vastasi liike-elämässä oppimaansa levolliseen sävyyn: "Jos kysytte, kykeneekö vapaaherra von Rothsattel pitämään tilan, niin on se hänelle sitä mahdollisempaa, mitä tunnollisemmin hänen vuokramiehensä ja veronmaksajansa tekevät velvollisuutensa häntä kohtaan. Tällä kertaa olen täällä katsastamassa, täytättekö te itse omat velvollisuutenne. Olen valtuutettu tarkastamaan irtaimistonne vuokrasopimuksen perusteella. Ja jos te välitätte nyt ja vast'edes vapaaherran mielisuosiosta, niin annan teille sen hyvää tarkoittavan neuvon, että käyttäydytte kohteliaammin hänen edustajaansa kohtaan."

"Paroonin mielisuosiosta minä vähät välitän", vastasi mahtava vuokraaja. "Mutta kun puhelette valtakirjastanne, niin näyttäkääpä minulle tuo paperi."

"Tässä se on", sanoi Anton ja otti tyynesti asiakirjan taskustaan.

Vuokraaja katseli paperia tarkoin tahi oli ainakin katselevinaan; sitten hän ojensi sen huolettomasti takaisin ja sanoi töykeästi: "Enpä ollenkaan tiedä, onko teillä oikeutta käydä nuuskimaan minun talonhoitoani. Mutta en pane vastaankaan. Käykää ympäri ja katselkaa, niin paljon kuin mielenne tekee." Näin sanottuaan hän pani lakin päähänsä ja aikoi lähteä tiehensä.

Karl tarttui kiukustuneena tuoliin ja jymähytti sitä permantoon, mutta Anton astui nopeasti vuokraajan tielle ja sanoi edelleenkin levolliseen liikemiehen sävyyn: "Annan teidän itsenne valita, lähdettekö nyt hetipaikalla itse kuljettamaan meitä tilalla, vai pitääkö minun antaa oikeusviranomaisten toimittaa katselmus. Jälkimmäisessä tapauksessa teille aiheutuu kuluja, joita pidän tarpeettomina. Teidän läsnäolonne on välttämätön, jotta irtaimiston kuntoa voidaan tarkastaa, ja senvuoksi te olette velvollinen itse seuraamaan meitä. Sitäpaitsi tahdon vielä huomauttaa teille, että jokaisen vuokraajan tarvitsee olla hyvissä väleissä vuokranantajan kanssa saadakseen sopimuksensa pitennetyksi, ja teidän päättyy jo kahden vuoden perästä. Ei minullekaan tuota erikoista iloa olla lähitunteina teidän seurassanne; mutta jos kieltäydytte suorittamasta vuokrasopimuksen määräyksiä ja osoittamasta minulle kohteliaisuutta, niin käyttää kartanonomistaja hyväkseen jokaista täällä ehkä ilmenevää sopimuksenvastaista laiminlyöntiä saadakseen oikeustietä sopimuksen puretuksi. Nyt voitte valita."

Vuokraaja tuijotti hetkisen aivan ällistyneenä Antonin päättäväisiin kasvoihin ja sanoi sitten viimein: "No, jos sitä nimenomaan tahdotte — enhän minä mitään pahaa tarkoittanutkaan." Vaistomaisesti hän kohautti lakkiaan ja läksi itse edellä kartanolle. Anton seurasi perässä ja otti muistikirjansa esiin. Tarkastus alkoi. N:o 1, asuinrakennus, katto viallinen. N:o 2, navetta, osa ristikkorakenteista saviseinää luhistunut maahan. J.n.e. Siihen tapaan jatkui lohduton toimitus, yhtämittaa kiistellen. Antonin liikemiessävy ja hänen seuralaisensa sotilaallinen ryhti tehosivat viimein vuokraajaan, niin että hän kävi alavammaksi, jopa mutisi anteeksipyytelyjäkin.

Kun Anton viittasi ajopelejä portin eteen, sanoi hän miehelle: "Annan teille neljä viikkoa aikaa korjataksenne havaitut vauriot. Sitten käyn täällä uudestaan." — Ja kääseistä huusi Karl tökerölle isännälle: "Ehkä suvaitsette nyt kohottaa lakkianne niinkuin minäkin teen, siihen on juuri nyt sopiva tilaisuus. — Kas noin, kyllä te sen tempun ajan pitkään vielä opittekin. Eteenpäin, ajaja! — Kun te jälleen palaatte tänne", sanoi hän Antonille, "niin tuo pahus on notkea kuin mato, joka juuri ryömii esiin luumusta. Hän on lihonut liiaksi täällä ulkokartanolla."

"Ja päätila on kärsinyt paljon hänen toimestaan", sanoi Anton. "Nyt uuteen ulkokartanoon".

* * * * *

Vaatimaton asuinrakennus, sen toisella sivulla pitkä lammasnavetta, toisella hevostalli ja vajat.

"Tämäpä merkillistä", sanoi Karl, katsellen kaukaa rakennusryhmää, "tuo katto on aivan ehjä, tuolla nurkkauksessa sitä on korjattu uudella olkineliöllä. Totta vie, taloahan on paranneltu."

"Täällä onkin viimeinen toivomme", huokasi Anton.

Ajopelien vieriessä talon eteen kurkisti akkunasta nuoren naisen pää ja sen vierellä vaaleatukkaisen lapsen pää, jotka molemmat katosivat jälleen nopeasti.

"Tämä ulkokartano on tilan jalokivi", huudahti Karl hypätessään maahan. "Täällähän on selviä jälkiä lantatunkiostakin. Tuolla juoksentelee kukko kanaparvi perässään, ja, hyvänen aika, oikein sirppipyrstöinen kukko. Ja akkunassa on myrttipensas. Eläköön! Täällä on toimellinen talonemäntä, täällä on isänmaa, täällä asuu saksalaisia!" Siististi puettu emäntä tuli ulos, kähäräpää poika vierellään, joka vieraat nähtyään vei joutuin sormet suuhunsa ja piilottautui äitinsä esiliinan taa. Anton kysyi voutia. "Hän näkee kääsinne pellolta, niin että hän piankin joutuu kotiin", vastasi punastuva nuori emäntä. Hän pyysi herroja käymään pirttiin ja pyyhki heille esiliinallaan sukkelaan pari tuolia. Pirtti oli pieni, valkaistu huone, huonekalut maalatut punaisella öljyvärillä, kaikki pidetty perin puhtaana; liedellä porisi kahvipannu, nurkassa tikitti käkikello, ja pienellä seinähyllyllä näkyi pari värillistä posliinikuvaa, moniaita kuppeja ja lautasia ja tusinan verran kirjoja; pienen seinäpeilin takaa pisti esiin kärpäslätkä ja punaisella nauhalla kokoonsidottu koivunoksakimppu. Se oli todella ensimmäinen viihtyisä suoja, jonka matkustajat olivat koko tilalla tavanneet.

"Virsikirja ja koivunoksakimppu", sanoi Anton ystävällisesti; "toivon että olette kelpo emäntä. Tulehan tänne, valkopää." Hän nosti ällistyneen poikasen polvelleen ja antoi sen ratsastaa käyden, ravia ja nelistä, kunnes pikku mies viimeinkin näki hyväksi ottaa sormet pois suustaan. "Se on sille tuttua huvia", sanoi emäntä mielissään, "isänsä antaa sen ratsastaa samalla tapaa, kun se on kiltti."

"Teillä on kai ollut täällä vaikeat ajat", virkkoi Anton.

"Ah, hyvä herra", huudahti emäntä. "Kun kuulimme, että saksalainen herrasväki on ostanut tilan ja että te ensinnä tulisitte tänne, ehkä asumaankin, niin tulimme iloisiksi kuin pienet lapset. Mieheni oli koko päivän aivan kuin humalassa, ja minä itkin ilosta. Uskoimme, että nyt tänne viimeinkin tulee järjestystä, ja tahtoohan sitä jokainen tietää, kenen hyväksi tekee työtä ja raataa. Mieheni puheli vakavasti lampurin kanssa — hänkin on kotoisin saksalaiselta seudulta — ja molemmat miehet sopivat keskenään, etteivät enää sallisi pehtorin myyskennellä tilan omaisuutta vieraille. Ja sen minun mieheni sanoikin suoraan pehtorille. Mutta moniin viikkoihin ei sitten kuulunut ketään tulevaksi, me kyselimme joka päivä kylän kapakasta, ja mieheni kävi oikein Rosminin oikeudessa kysymässä; ja viimein sitten kerrottiin, ettei tänne ketään tulisikaan ja että tila jälleen myötäisiin. Sitten — siitä on nyt kaksi viikkoa — ajoi pehtori vieraan teurastajan kanssa meille ja vaati miestäni luovuttamaan hänelle kaikki syöttöpässit karjasta. Mieheni kieltäytyi siitä. Silloin ne rupesivat häntä uhkailemaan ja pyrkimään väkivalloin navettaan. Mutta lampuri ja mieheni asettuivat oven eteen ja viskasivat molemmat takaisin. Silloin ne lähtivät tiehensä kiroillen ja vannoen, että kyllä he vielä kävisivät lampaat noutamassa. Siitä lähtien on meidän miesväki joka yö vartioinut navettaa; tuolla on ladatut kiväärit, jotka mieheni lainasi sitä varten; ja aina kuin lampurin koira haukkui yöllä ja jotain liikkui kartanolla, niin olin tulisessa hädässä mieheni ja pikkuseni takia. Täällä elää hirmuista väkeä, herra tilanhoitaja, ja sen te tulette itsekin näkemään."

"Toivon, että kaikki käy paremmaksi", sanoi Anton. "Teillä on varmaankin täällä hyvin yksinäistä."

"Yksinäistä tämä elämä kyllä on", emäntä vastasi. "Omassa kylässä emme käy juuri ollenkaan, ja joskus vain kirkossa saksalaisissa kylissä. Mutta onhan sitä kotonakin aina toimittamista", hän jatkoi hämillään, "ja puhunpa nyt suuni puhtaaksi, että jos mikä ei ole mieleenne, niin se saa loppua. Minä olen kuokkinut pienen palstan vajan takaa, sen olemme aidanneet ryytimaaksi ja siellä kasvattaneet, mitä keittiössä tarvitsemme. Ja sitten", hän jatkoi sopertaen, "sitten on meillä vielä kanoja — ja tusinan verran ankkoja, ja jollette pane pahaksi, hanhiakin sänkipellolla, ja" — hän vei esiliinan silmilleen — "sitten vielä lehmä ja vasikka."

"Meiän vatikka!" kirkasi pieni valkopää ja löi nyrkillään Antonia polveen.

"Jollei teistä ole oikein, että pidän noita eläimiä", jatkoi emäntä itkien, "niin saanhan siitä kohta lakatakin. Palkkaa ei mieheni eikä lampuri ole saaneet viime villankeritsemisestä lähtien, ja mitä olemme tarvinneet elämiseen, sen olemme hankkineet myymällä tämän tilan tuotteita; mutta mieheni on pitänyt kirjaa kaikesta, ja hän näyttää tilit teille jotta näette, että me emme ole epärehellistä väkeä."

"Toivon niin käyvänkin", lohdutti Anton kiihtynyttä naista. "Näyttäkääppä odotellessa minulle ryytimaanne; jos vain on mahdollista, niin saatte sen pitää."

"Eihän siinä ole enää mitään jälellä", sanoi emäntä anteeksipyydellen, mutta vei kuitenkin vieraat aitaukseen, jonka penkit oli jo käännetty kuokalla talven varaksi. Hän kumartui katselemaan kukkapenkistä ja poimi muutamia astereita ja mielikukkiaan, syysorvokkeja, kukkakimpuksi, jonka ojensi Antonille. "Senvuoksi että olette saksalainen", hän sanoi iloisesti hymyillen.

Kartanolta kuului askeleita. Vouti tuli työvaatteissaan ja punoittavin poskin ja esitteli itsensä. Hän oli nuori, pulska mies, jolla tuntui olevan hyvä ymmärrys ja luottamusta herättävät kasvonpiirteet. Anton lausui hänelle muutamia kehuvia sanoja hänen talonhoidostaan, ja täynnä virkaintoa riensi mies sisään ja toi kirjansa ja tilinsä.

"Katsellaanpa ensin kartanoa", sanoi Anton; "kirjat otan mukaani, huomenna te tulette linnaan ja sitten puhumme niiden johdosta enemmän."

"Hevoset ovat peltotöissä", selitti vouti; "itse kynnän toisella aatralla ja toista täytyy lampurin rengin käyttää. Täällä on nyt vain neljä hevosta; ennen oli tallissa niitä kaksitoista. Tänä vuonna emme ole viljelleet paljon muuta kuin mitä vain muonaksemme ja karjanrehuksi tarvitsemme."

Kiertely karjakartanossa oli kuitenkin katselijoille iloksi, rakennukset olivat siedettävässä kunnossa, ja rehuvaroilla voi toivoa karjan elävän talven yli. Viimeiseksi vouti avasi iloisen näköisenä asumuksensa kellarin ja näytti sen hinkaloissa jommoistakin hernemäärää. "Varret te jo näitte lammasnavetan ylisillä; täällä ovat itse herneet. Olen piilotellut niitä pehtorilta, koska ajattelin niiden kuuluvan teille. Oli se osaksi omanvoitonpyynnöstäkin", hän myönsi rehellisesti, "sillä talosta emme ole tänne mitään saaneet, ja minun täytyi ajatella, millä pitää tätä ulkokartanoa hengissä, koskapa talveksikaan ei kuulunut tulevan mitään apua."

Voudin vaimo saapui poikasensa kanssa miesten luo, kun nämä lähtivät pihalta. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, hänen ajatellessaan heidän asemansa kohdakkoista parantumista.

"Hyvältä täällä näyttää", sanoi Anton hymyillen, "toivon että sovimme hyvin yhteen. Ja nyt lampaita katsomaan! Me lähdemme, tulkaa mukaan, vouti." Kääsit vierivät verkalleen edeltäpäin peltojen yli, ja vouti selitteli innokkaasti tarkastajille eri peltolohkojen tilaa. Niistä ei edes neljättäosaakaan ollut nykyään viljeltynä, pitkät sarat olivat jo vuosikausia olleet karjanlaitumena.

Kärsimättömänä Karl kiiruhti edeltäkäsin, kun he lähestyivät villavaa karjaa, joka tätä nykyä oli tilan miltei ainoa aarre. Hitaasti ja leveään astellen tuli lampuri vieraita vastaan, kintereillään molemmat koiransa, joista vanhempi oli yhtä malttavainen ja miettiväinen kuin isäntänsä, toinen sen sijaan nuori penikka, joka vasta opiskeli lammaskoiran vaikeaa ammattia ja koetti turhaan noudattaa sellaisen vakavaa ryhtiä; se juoksi nuorekkaassa innossaan isännän edelle ja haukkui lähestyviä vieraita, kunnes kokeneemman toverinsa paheksuva murina sai sen järkiinsä. Lampuri otti juhlallisesti leveälierisen huopahattunsa päästään ja jäi odottelemaan uuden isännöitsijän puhuttelua. Ajattelevana miehenä ja luonnontuntijana hän kyllä tiesi, kenen hän näki edessään, mutta huonostipa olisi sen sopinut, joka koko ikänsä oli ahkeroinut hillitä elikkojansa kiihkeätä luonnonlaatua, esiytyä nyt yhtä malttamattomana kuin joku omista kileistään. Vouti esitteli kättään kaaressa huiskauttaen molemmat herrat lampurille, joka nyykäytti moneen kertaan päätänsä ilmaistakseen, että hän oli täysin käsittänyt vasta lausutut sanat.

"Kaunis katras teillä on, lampuri", tervehti Anton.

"Viisisataa ja viisikolmatta päätä", ilmoitti lampuri; "niistä kuusiyhdeksättä karitsaa ja tuolla taempana neljäkymmentä syöttöpässiä." Hän etsi katseellaan laumasta sopivata näyte-eläintä, kumartui sitten ja koppasi löytämäänsä nopeasti takajaloista ja näytteli sen villaa. Karl aloitti tarkastuksen. Koko katras oli isoja, järeäkasvuisia eläimiä, jotka tuntuivat hyvin sopivan tilan laajoihin mittasuhteisiin, ja kasvultaan ja villaltaan tasaisempaa laatua kuin kaikesta päättäen voi odottaakaan. "Jos ne saavat kunnon ruokaa, niin ne antavat villaakin", sanoi paimen ylpeästi. "Ja äijävillaa se onkin."

Yksi vuonista oli kyllin varomaton yskähtääkseen. Lampuri katsoi paheksuvasti ajattelemattomaan elikkoon ja kiiruhti selittämään: "Koko katras on tervettä rotua."

"Kauanko olette ollut täällä palveluksessa?" Anton kysyi

"Yhdeksän ajast'aikaa", mies vastasi. "Kun minä tänne tulin, oli elikoilla paljaat takapuolet niinkuin kaupungissa villakoirilla. Vaivaa siinä sitten oli rodun parantamisessa, kun ei kukaan muu siitä välittänyt sen taivaallista; mutta eipä tuo ole siltä huonostikaan onnistunut. Olisipa minulla vain aina ollut herneenvarsia niille syöttää ja talveksi imisille rehuherneitä."

"Koetetaan katsoa, mitä asialle voidaan tehdä", lohdutti Anton; "rehuvaroja on niukasti täksi talveksi."

"Totta kyllä", sanoi lampuri, "mutta onhan täällä komea kesantopelto."

"Uskon kernaasti", virkkoi Anton hymyillen, "etteivät elikkonne ole teihin tyytymättömiä. Tuskinpa lienee täällä sarkaa, jolta ei koiranne haukku kuulu joka vuodenaikana. Ilolla olen kuullut, kuinka urheasti te olette puolustanut katrastanne uuden isäntänne hyväksi. Onko täkäläisestä väestä ollut teille useinkin harmia."

"Enpä osaa sanoa, hyvä herra", lampuri vastasi; "ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia raukkoja ja hädikköjä. Ennen minä kasvatan koiran karjanpaimeneksi kuin jonkin ihmisen." Hän nojautui pitkään sauvaansa ja katseli mielihyvin koiraansa, joka tällävälin oli haukkuen kiertänyt katrasta ja nyt palasi uskollisesti isäntänsä luo ja pyyhki nokkaansa turvallisesti tämän housuihin. "Katsokaappa vain tuota koiraa! Kun minulla on ollut koira kaksi vuotta opissa, niin joko se on hyvä tahi se ei ole hyvä. Jollei siitä tule kalua, niin ajan sen matkoihinsa ja sillä olemme kuitit; mutta kun siitä hyvä kuontuu, niin voin luottaa siihen niinkuin itseeni, niin kauan kuin se saa elää. Mutta tuota pentua tuolla pässiparven luona olen opettanut jo kolme vuotta enkä kuitenkaan voi taata, etteikö se milloin hyvänsä saa hullua päähänpistoa ja aja laumaa oikealle, kun pitäisi ajaa vasemmalle. Siksipä sanonkin, ettei ihmisiinkään ole luottamista."

"Kehen te sitten oikein luotatte tässä maailmassa?" kysyi Anton.

"Etupäässä itseeni, sillä minä tunnen itseni, ja sitten tuohon Krambow koiraani, sillä senkin tunnen; ja sitten lopuksi siihenkin, johon kaikkien tulee luottaa" — hän nyökkäsi päällään korkeutta kohti. Sitten hän vihelsi hiljaa koiralleen, ja Krambow lähti taas kiertämään katrasta. "Entäs te", hän jatkoi, "jäättekö tänne paroonin luo?"

"Niin luulen", Anton vastasi.

"Ja minkälaisessa toimessa te olette, jos minun sallitaan kysyä? Pehtori tai vouti te ette ole, koska ette ole vielä katsahtaneetkaan syöttöpässeihin. Ne täytyy kohta myydä, se aika on jo käsissä. Siis, saanko kysyä, missä toimessa te olette uuden herran luona?"

"Jos virkanimeä kaivataan, niin voittehan sanoa minua vaikka kirjanpitäjäksi."

"Kirjanpitäjäksi", toisti lampuri miettiväisesti; "sittehän saan kai puhua teille sanasen muonani johdosta?"

"Sen te saatte, lampuri, ensi kerralla kun tavataan."

"Eipä kiirettä", sanoi lampuri, "hyvä vain tietää, mille kannalle uusi isäntäväki asettuu. Pirtissäni on muuten lasiruutu mennyt rikki, ja kun nyt kohta tulee lasimestari linnaan, niin pyydän herra kirjanpitäjää muistamaan minuakin."

Karl ja vouti astuivat puhelevain luo. "Nyt metsänvartijan tupaan!" huusi Karl ajurille.

"Aiotteko mennä metsänvartijan puheille?" kysyi vouti hämillisen näköisenä.

"Aikovat mennä metsänvartijan puheille", toisti lampurikin kummissaan.

"Mitä ihmettelemistä siinä on?" kysyi Anton kääseistä.

"Eipä muuta kuin" — vouti ei tiennyt mitä oikein sanoa; "metsänvartija on vain perin merkillinen mies. Jollei herra parooni itse tule hänen luokseen, niin hän ei toisten puheisiin antaudu."

"Asuuko hän sitten jossain linnoituksessa?" kysyi Anton nauraen.

"Hän on todella linnoittanut asuntonsa eikä päästä ketään luokseen", vouti vastasi. "Siellä hän elää omituista elämäänsä."

"Hari on oikea metsähiisi", vahvisti lampuri päätään nyykäyttäen.

"Puolalaiset sanovat häntä noidaksi", lisäsi vouti.

"Hän saattaa hävitä ihan silmistä", huudahti lampuri.

"Uskotteko tekin sitä?" kysäsi Karl nauraen.

"Eihän noitia olekaan", sanoi lampuri, kumoten jyrkästi äsken lausumansa ennakkoluulon, "vaikka kylällä pidetään useaakin sellaisena. Metsänvartija on luonnollinen ihminen."

"Hän on pohjaltaan hyväkin, vaikka perin itsepäinen", selitti vouti.

"Toivonpa, että hän panee arvoa valtakirjaani", virkkoi Anton, "muuten voi juttu käydä hänen vahingokseen."

"Parasta kuitenkin on, että minä lähden mukaan puhuttelemaan häntä", pyysi vouti. "Ehkä siis sallitte minun ajaa kanssanne sinne — minuun hän luottaa hyvästi."

"Olkoon menneeksi", päätti Anton, "käykää te ohjaksiin; renki voisilla aikaa kyntää, ja palatessamme jätämme teidät jälleen tänne. Ja nyt matkaan tuon vaarallisen miehen luo!"

* * * * *

Vouti ajoi syrjätielle, joka vei nuoreen mäntymetsään. Maaperä oli jälleen silkkaa hiekkaa, kasvullisuus kituliasta. Puunjuurien ja kivien yli kolisi kulku yhä syvemmälle metsään, kunnes ajoneuvot pysähtyivät viisitoistavuotisten puiden hakkaukseen, johon tie loppui. Vouti sitoi ohjakset puunrunkoon ja pyysi herroja laskeutumaan alas. Kapeata jalkapolkua asteltiin sitten tiheän mäntyviidakon halki; pitkät havunneulat hipoivat kulkijain vaatteita, ja umpinainen ilma oli voimakkaan pihkanhajun täyttämä. Vesaikon takana maaperä aleni ja kävi kosteaksi, vihreä sammal levitti sille samettipeitettään, ja ryhmä mahtavia petäjiä kurotteli tuuheita latvojaan yläilmoihin. Täällä ruskean havulinnan sisässä oli metsänvartijan asunto, vankan lauta-aidan ympäröimä matala honkapirtti, jonka julkisivun eteen oli istutettu kolminkertainen rivi nuoria kuusennäreitä. Pieni puro solisi aidan alta isojen sananjalkaryhmien keskeen ja luikerteli sitten kivistä uomaansa metsän sisään. Lattiana mehevän vihreä sammal, kattona satavuotisten honkajättiläisten naavaiset haarat, oviverhona raitis näreseinä — eipä ihmettä, että moinen pihamaa ja asumus viehätti kulkijain silmää hiekka- ja kanervikkokangasta astuttua. Kartanolla ei näkynyt missään polkua, ei edes jalanjälkeä sammalmatolla; ainoastaan jostain pihan perältä kajahtava koiranhaukunta ilmaisi, ettei täällä asustanut Tapio ja Mielikki metsänväkineen, vaan tavallista ihmissukua.

Miehet kiersivät aitausta pitkin, kunnes tulivat vankoista palkeista kyhätylle kapealle portille, joka oli teljetty sisäpuolelta.

"Hänen punatulkkunsa istuu akkunalaudalla", sanoi vouti, "siis hän on kotona."

"Huutakaa häntä avaamaan", käski Anton.

"Hän on jo nähnyt meidät", vastasi vouti ja näytti aidassa pieniä reikiä, joita oli porattu riviin yläreunaan; "nuo ovat hänen tähystysreikiään. Hän tarkastelee meitä paraikaa, se on hänen tapansa. Mutta minun pitää antaa hänelle merkkini, muuten emme pääse tästä koskaan sisään." Vouti pani kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi kolme kertaa, mutta mitään seurausta ei kuulunut eikä näkynyt. "Hänellä on aina oikkunsa", sanoi vouti huolissaan. Jälleen kajahti hänen kimakka vihellyksensä, joka pani koiran haukunnan kohoamaan ulvonnaksi ja sai akkunalaudalla istuvan punatulkun lyömään siivillään.

Viimeinkin kuului aidan takaa käreä ääni: "Ketä piruja te kuljettelette kanssanne?"

"Avatkaahan toki, metsänvartija", huusi vouti, "uudet isäntäväet ovat täällä."

"Menkää hornaan isäntäväkinenne", murahti äskeinen äkeä ääni; "siihen sukuun olen jo kyllästynyt."

Vouti katsahti huolestuneena Antoniin. "Avatkaa paikalla porttinne", komensi tämä; "omaksi eduksenne on, että teette vapaaehtoisesti, mihin voin teidät pakottaakin."

"Pakottaa?" toisti ääni yrmeästi; "katsokaappa, kuinka pitkälle siinä potkitte." Kaksipiippuisen pyssyn suu työntyi näkyviin portissa olevasta tähystysreiästä.

"Kivääristänne teille ei ole suurtakaan apua", Anton vastasi; "meillä on mukanamme jotakin, mikä tästä päivästä lähtien on tällä tilalla väkivaltaa voimakkaampi, ja se on laki ja meidän oikeutemme."

"Hoo, ja keitä te sitten olettekaan?"

"Olen uuden tilanhaltijan valtuutettu ja käsken teitä avaamaan porttinne."

"Mooses vai Levikö teidän nimenne on?" kysyi ääni. "Minä en huoli olla tekemisissä minkään tämän maailman valtuutetun kanssa. Joka sellaisena saapuu luokseni, häntä pidän pelkkänä veijarina ja metsävorona."

"Tuhat tulimmaista musketinluotia teidän kovaan kalloonne!" kivahti Karl aivan vimmastuneena. "Kuinka hitoilla te uskallatte puhua herrastani sellaiseen sävyyn, mokoma vanha saapasraja?"

"Vai musketinluodit ja saapasrajat", kuului ääni portin takaa, "no, se käy laatuun, ne olivat ensimmäiset järkevät sanat, mitä hyvään aikaan olen kuullut." Telki vedettiin syrjään ja metsänvartija astui portille, jonka hän jälleen sulki takanaan. Hän oli pieni, hartiakas äijänkäpykkä, tukka ja pitkä parta harmajat; pyöreissä, verevissä kasvoissa kiilui kaksi viekasta silmää kirkkaina kuin tulikipunat. Yllään hänellä oli nukkavieru paksu takki, josta päivänpaiste ja sade oli syönyt kaiken värin; kädessään hän yhä piteli kaksipiippuista pyssyään ja silmäili uhittelevasti vieraihinsa. Hän muistutti aivan naavaista kelokantoa omassa metsässään. Vihdoin hän kysyi: "Kuka se teistä äsken haukkui minua?"

"Minä", vastasi Karl, käyden lähemmäksi; "ja te saatte kohta kokea pahempaakin kuin haukkumista, jos vielä jatkatte niskoitteluanne."

"Mikä lakki teillä on päässänne?" kysyi vanhus, katsellen häntä tarkkaavaisesti.

"Oletteko te homehtunut sieneksi täällä metsässänne, kun ette sitä tunne?" ärähti Karl ja työnsi sotilaslakkinsa toiselle korvalliselleen.

"Husaari?" kysyi vanhus.

"Ruumiinvamman takia julistettu raajarikoksi", Karl vastasi.

Vanhus näytti pientä nauhaa takkinsa rintapielessä. "Nostoväkisotilas vuosilta 1813 ja 1814", hän sanoi.

Karl vei kätensä lakinkantaan ja löi kantapäät yhteen.
"Kunnioitukseni teille, ukkoseni; mutta törkimys te sittekin olette."

"No no, eipä teidänkään puheestanne kuule, että olette raajarikko", sanoi metsänvartija. "Näytättepä aika velikullalta ja noituakin osaatte. Te ette siis ole mitään välikauppiaita ettekä asiamiehiä?" hän kysyi Antonin puoleen kääntyen.

"Tulkaahan toki järkiinne!" huusi vouti hänelle. "Tällä herralla on toimena ottaa tilukset kaikkineen haltuunsa ja hallita niitä tästä alkaen, kunnes isäntäväki itse saapuu. Nyt alkaa meille paremmat ajat, metsänvartija, tämä herra on toista maata kuin ne, joita täällä viime aikoina on käynyt. Itsepäisyydellänne te vain syöksette itsenne turmioon."

"Vai niin?" murahti vanhus. "Minun turmiostani teidän ei tarvitse huolehtia, minä kyllä hoidan itse oman kohtaloni. Te siis olette uuden omistajan valtuutettu? Viime vuosina on tänne tipahtanut joka hetki yhä uusia miehiä valtakirjoilla varustettuina. Ja sen minä teille kohta sanon", hän huusi vihaisesti ja astui lähemmäksi, "kirjoja ja tilejä te minulta ette löydä. Minun kohtani on tällainen: viiden vuoden mittaan olen näiden metsäin vartijana saanut kynsin hampain kamppailla kaikenlaisten valtakirjaherrain kanssa; jokainen sellainen on hakannut taskuunsa sylimäärin tukkeja ja lopuksi ovat talonpoikalurjukset kaikista kylistä käyneet täältä hakemassa polttopuunsa ihan mielinmäärin; ja kun minä asetin niille nenän alle tuliluikkuni, pistivät ne minun nokkani alle kaikenlaisia valtakirjaherrojen kirjoittelemia veijaripapereita, joiden mukaan heillä muka oli oikeus tehdä mitä hyvänsä tahtoivat. Sitten ei minulla ollut enää mitään sananvaltaa, ja täällä olen elää kituutellut itsekseni. Metsänriistaa löytyy niukalta, mitä olen saanut ammutuksi, sen olen syönyt suuhuni ja myynyt nahat, sillä jollainhan ihmisen pitää elää. Viiteen vuoteen en ole saanut penniäkään, niin että minun on ollut pakko periä sitä omin keinoin. Joka vuosi olen hakannut viisitoista runkoa näistä puista. Hakkauksessa, jonka tuolla etempänä huomasitte, seisoi yhdeksänkymmenvuotias metsikkö; viisi kertaa viisitoista runkoa, siinä minun tähänastinen palkkani ja muonani. Kolmeksi vuodeksi täällä vielä riittää noita puita, ja niin kauaksi ulottuu laskuni. Kun viimeinenkin runko niistä on kaadettu, silloin ammun koirani ja etsin itselleni hiljaisen paikan metsässä." Hän silmäsi synkästi pyssyynsä. "Kolmekymmentä ajast'aikaa olen täällä elellyt, vaimoni ja lapseni olen haudannut saksalaisten hautausmaahan; ja mikä nyt kohtalokseni tulleekin, siitä vähät välitän. Niin pitkälle kuin koiraini ääni kuuluu tämän tuvan ympärille ja pyssyni luoti kantaa, on metsä täällä kunnossa, kaikki muu on ollut valtakirjaherrain hoteissa. Siinä minun tilini, ja tehkää nyt minun kanssani niinkuin teitä miellyttää." Hän tömisti kiihtyneenä kiväärinperää tantereeseen.

"Siihen, mitä olette minulle puhunut", lausui Anton, "vastaan teille metsänvartijan asunnossa, joka tästälähtien kuuluu isännällenne, vapaaherra von Rothsattelille." Hän astui portille ja laski kätensä puuteljelle. "Täten käyn hallitsemaan uuden isännän omaisuutta." Hän avasi portin ja viittasi metsänvartijalle: "Pitäkää koiranne etempänä ja viekää meidät ihmistavalla pirttiinne."

Vanhus ei vastustellut, vaan astui hitaasti edeltä, huusi koirilleen ja avasi asuntonsa oven.

Anton kävi seuralaisineen sisään. "No nyt, metsänvartija", hän lausui, "kun olette päästänyt meidät sisälle tähän taloon, tahdon paikalla lausua teille päätökseni. Mitä tähän päivään saakka olette metsälle tehnyt, sitä ei käy korjaaminen eikä siitä meidän kesken puhuta enää mitään. Tästä päivästä alkaen te saatte jälleen vakinaisen palkkanne ja muonanne, ja me teemme keskenämme uuden välipuheen. Ja tästä päivästä alkaen asetan tilan metsät kaikkine kaato- ja riistaoikeuksineen teidän silmälläpitonne alaiseksi. Minä suojelen teitä kaikessa laillisessa toimessa; mihin en itse pysty, siihen vaadin lain avuksemme. Kaikesta metsän- ja riistanraiskauksesta me tulemme rankaisemaan ankarasti, jotta epäjärjestyksestä viimeinkin tulee loppu. Parempi kuri on luotava näille villiytyneille tiluksille, ja uusi isäntä odottaa teiltä, että te kuuliaisena ja uskollisena miehenä autatte siinä häntä voimainne mukaan. Myöskin teidän omasta metsäläiselämästänne pitää tulla loppu; me olemme maanmiehiä, te saavutte määräajoin linnaan tekemään selkoa metsästä, ja me pidämme huolta, ettette vanhoilla päivillänne tule tuntemaan itseänne yksinäiseksi ja hyljätyksi. Jos lupaatte rehellisesti tehdä kaiken mitä teiltä vaadin, niin lyökää tuohon käteen."

Metsästäjä oli ällistyneenä ja paljain päin kuunnellut Antonin puhetta. Nyt hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi: "Sen lupaan."

"Tällä kädenlyönnillä", jatkoi Anton, "pestaan tilanomistajan nimessä teidät hänen palvelukseensa."

Metsänvartija tarttui molemmin käsin Antonin käteen ja huudahti: "Jospa minun silmäni vielä saavat nähdä, että olot ja järjestys tällä tilalla käyvät paremmiksi, niin totisesti siitä iloitsen. Minä teen osaltani minkä voin, mutta sen sanon teille jo etukäteen, että siitä tulee kova leikki; kehnojen tilanhoitajain ja kurjan taloudenpidon kautta on alustalaisista tullut ilmi rosvoja ja ryöväreitä, ja pelkäänpä että vanha pyssyni saa vielä monestikin sanoa viimeisen sanan."

"Me emme tahdo kärsiä vääryyttä kenenkään puolelta emmekä tehdä kellekään vääryyttä; lopputulosta saamme sitten odottaa", vastasi Anton totisesti. "Ja nyt, metsänvartija, näyttäkääppä meille asuntonne ja varustautukaa seuraamaan meitä metsää katsastamaan."

Anton kävi seuralaisineen pikku talon läpi. Se oli rakennettu järeistä hirsistä, akkunat olivat sisäpuolelta varustetut lautaluukuilla. Pienistä ruuduista lankesi sisään niukka valo, ruskea seinälaudoitus ja mustunut katto yhä lisäsivät hämäryyttä ja antoivat pirtille salamyhkäisen sävyn. Vain hämärästi voi silmä keksiä seinille ripustetut esineet: hirvensarvet, koirain kaulanauhat, metsästystarpeet ja täytetyt linnut. Lieden vieressä oli pieni keittiökaappi. "Minä keitän itse ruokani", sanoi vartija selittävästi. Akkunapielissä riippui lintuhäkkejä kaksittain ja kolmittain päällekkäin, ja pienten metsälintujen taukoamaton piiskutus, viserrys, torailu ja kuhertelu kuului kuin salamyhkäiseltä tarinoimiselta, jota metsä itse piti vanhan vartijansa kanssa. Uuninpankolla istui pörröinen korppi, jonka päälaella ja siivissä näkyvät valkeat höyhenet kertoivat sen korkeasta iästä. Pää hartiain väliin painettuna se näytti vaipuneen omiin viisaihin mietteisiinsä, mutta välkkyvät silmät seurasivat herkeämättä vierasten jokaista liikettä. Pirtin vierellä oli pieni makuukamari; siellä olivat vanhuksen kiväärit, ja sängyn vieressä oli puuarkku. Akkunassa oleva rautaristikko kertoi tämän huoneen olevan talon varsinaisen linnoituksen.

"Minne tuo luukku vie?" kysyi Anton osoittaen lattiaan. "Siellä on kellarintapainen", vastasi metsänvartija epäröiden.

"Onko se holvattu?" Anton tiedusti. "Saatanhan viedä teidät sinne, jos tulette yksinänne minun kanssani."

"Odottakaa meitä pihalla", huusi Anton pirttiin jääneille seuralaisilleen.

Metsänvartija sytytti lampun, lukitsi tarkoin kamarinoven ja laskeutui lamppu kädessä edeltä. "Enpä olisi uskonut", hän mutisi, "että minun piti vielä eläissäni näyttää salaisuuteni syrjäisten silmille." Muutamat portaat johtivat ahtaaseen holviin, joka sai hiukan valoa seinämuurissa olevasta raosta. Mutta yhdellä seinällä oli perusmuuri puhkaistu, ja matala kynnys johti maanalaiseen käytävään, jota teräväkulmaisesti pystytetyt puunrungot kannattivat.

"Tämä on minun mäyränkoloni", sanoi metsänvartija ja valaisi lampulla kolmikulmaista mustaa aukkoa; "käytävä johtaa maan alitse nuoreen metsään. Se on yli neljäkymmentä askelta pitkä, ja sen kaivaminen kysyi minulta työtä. Sitä tietä minä ryömin ulos talosta ja jälleen sisään, ilman että kukaan minua keksii; ja sitä seikkaa saan kiittää siitä, että olen täällä tullut näinkin kauan toimeen, sillä se on syynä, miksi nuo typerät talonpojat pelkäävät minun taikavoimaani. Aina kun ne olivat vainunneet minun olevan kotona ja sitten luulivat saavansa rauhassa ryöstää metsää ja riistaa, ilmestyin minä äkkiä heidän taaksensa. Kymmenisen vuotta takaperin karkasi muuan rosvojoukko majalleni aikoen riistää henkenikin, mutta minä pujahdin kuin mäyrä tieheni tätä putkea pitkin. Älkää ilmaisko kellekään, mitä nyt olen teille näyttänyt."

Anton lupasi sen, ja sitten molemmat palasivat pihalle toisten joukkoon. Siellä oli Karl ottanut urakakseen kiinnittää vangitun nuoren ketun ruokakaukalon neljän kiilan väliin, jotka hän löi maahan. Kettu oli kuitenkin kiittämätön husaarin antamasta avusta, sillä se ärhenteli vimmatusti häkissään ja kiskoi ketjujaan päästäkseen iskemään hampaansa miehen käsiin ja pohkeisiin. "Tahdotko sinä suudella kättäni, pikku punapää", huusi Karl vasaroidessaan kiiloja; "kohteliaspa sinä osaat ollakin, poikaseni, ja kuinka lempeät ja uskolliset silmät sinulla on! Kas niin, nyt on työ valmis; juokse nyt ateriallesi. Hei vain, kohta se totteli sanaani! Oikein siivo eläin, sillä on aivan teidän luonnonlaatunne, metsänvartija."

Tämä nauroi. "Osaatteko te asetella ketunrautoja?"

"Luulisinpä osaavani", sanoi Karl. "Täälläpäin on enemmänkin tuollaisia veikkosia", jatkoi metsänvartija; "jos teille sopii, niin lähdemme ensi sunnuntaina yhdessä asettamaan rautoja."

Sitten lähtivät kaikki parhaassa sovussa tarkastamaan metsää. Anton huusi metsänvartijan vierelleen ja antoi tämän selittää hänelle tärkeimmät seikat. Vanhuksella ei kuitenkaan ollut paljon hyvää kerrottavana; hakkuukelpoista metsää oli tuskin senkään vertaa jälellä, mitä kartano tarvitsi omaan talouteensa. Vanha ryöstöhakkuu oli raiskannut metsää mitä raaimmalla tavalla. Kun vartija metsänreunaan tultua otti kunnioittavasti lakin päästään ja tiedusti, mihin aikaan hän huomenna tulisi linnaan, silloin oli Antonilla se iloinen tieto, että hänen oli hyvin onnistunut salata toiselta oma sisäinen epävarmuutensa, joka häntä häiritsi niin pahasti näissä uusissa olosuhteissa.

"Katsoppas", sanoi hän uskotulle ystävälleen, kun molemmat illalla jälleen istuivat yhdessä vihreän kaakeliuunin edessä, "tämä seikka se juuri on minun suurin suruni täällä. Minä tunnen tietämättömyyteni ja avuttomuuteni jokaista renkiä puhutellessani; ja kuitenkin vaatii toimeni herättämään kaikissa kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa. Kuinka vähän pelkällä hyvällä tahdolla saa aikaan, sen olen näinä kahtena päivänä saanut yllin kyllin tuta. Annappas minulle nyt hyvä neuvo. Mitä meidän kaikkein ensiksi täytyy toimittaa talouden hyväksi?

"Mitä karjasta on kelvotonta, se myykää oitis; ja kehnot hoitajat erottakaa hetipaikalla. Nautakarja ja hevoset on koottava yhteen suureen karjapihaan, jossa ne ovat silmälläpidon alaisina. Mitä näillä vähillä voimilla vielä kyetään tekemään peltojen talvimuokkaukseksi, siihen on kohta ryhdyttävä, mutta liioittelematta ja hätäilemättä. Heiniä ja kauroja on ostettava talvirehuksi. Täällä pääkartanossa te annatte minulle isäntävallan ensi kevääseen saakka, jolloin oikea perehtynyt vouti tai pehtori on tarpeeseen; en voi luvata paljoakaan hyvää omasta toimestani, mutta aina sentään parempaa kuin jonkin toisen täkäläisen veitikan toimista."

* * * * *

Iltamyöhällä kuului portailta kiireisiä askelia. Valaisten tietään isolla tallilyhdyllä ja kasvot pahoja uutisia ennustaen astui kapakanisäntä Antonin huoneeseen. "Tahdoin kohta tulla herralle ilmoittamaan, mitä juuri olen saanut kuulla. Muuan Kunaun saksalainen, joka äsken ajoi kylän läpi, toi sen tiedon, ettei Bratzky ole saapunutkaan Rosminiin."

"Miksi ei ole saapunut?" huudahti Anton pystyyn kavahtaen.

"Puolisen peninkulman päässä Rosminista, missä maantie käy metsän läpi, hyökkäsi santarmin vaunujen kimppuun neljä ratsastajaa; silloin oli aivan pimeä, ja Braztky istui köytettynä santarmin vieressä. Ratsastajat nujersivat ja köyttivät santarmin itsensä ja korjasivat Bratzkyn kaikkine tavaroineen vaunuista, nostivat hänet hevosen selkään ja sitten karkuun viidakkoon. Kaksi ratsastajista jäi vahtimaan vaunuja ja pakottivat ajomiehen ajamaan vaunut maantieltä poskeen tiheikköön, jossa he pistoolit kädessä vartioivat kahden tunnin ajan santarmia ja ajajaa. Sitten ratsastivat he tiehensä. Ajomies sanoi, että ratsastajat olivat kaikki herrasmiehen näköisiä ja puhelivat keskenään ylhäisten tapaan. Santarmi sai pahoin selkäänsä, mutta ei sen mainittavampia vammoja; ainoastaan teidän syytöskirjelmänne ne ryöstivät häneltä."

Ystävykset katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, ja molemmat ajattelivat oitis eilisiä ratsastajia.

"Missä se mies on, joka tämän tiedon toi teille?" kysyi Anton ja tarttui hattuunsa.

"Hänellä oli kiire joutua kotiinsa ennen pimeäntuloa", sanoi kapakoitsija. "Huomenna saamme tapahtumasta kuulla paljon enemmänkin. Eipä ole sattunut moniin vuosiin, että ratsain hyökättäisiin vaunujen kimppuun, joissa istuu itse santarmi. Mitä ne meikäläisiltä ovat rosvonneet, se on aina tapahtunut jalan."

"Tunsitteko te ketään niistä ratsastajista, jotka olivat eilen iltapäivällä kylässä ja kyselivät pehtoria?" kysyi Anton.

Isäntä loi häneen viekkaan katseen, mutta epäröi vastata.

"No, avatkaahan toki suunne", hätyytti Anton; "olivathan nuo herrat sentään tältä seudulta, ja jonkun heistä teidän täytyi tuntea."

"Miksen minä häntä tuntisi?" vastasi kapakoitsija levottomasti. "Olihan se Tarowin rikas herra itse vieraineen. Mahtava mies, herra Wohlfart, jolla on ylin poliisivalta teidänkin tiluksillanne. Ja mitäkö hänellä on tekemistä Bratzkyn kanssa? Olihan Bratzky täällä pehtorina ollessaan hankkinut poliisiviranomaisillekin yhtä ja toista hyvää, monesti hän välitti aatelismiehille hevoskauppoja ja muuta sen sellaista. Jos poliisilla oli puhumista pehtorille, niin mitä kummaa siinä oli? Tarowin herrat ovat älykästä väkeä, he tietävät, kenen kanssa puhuvat ja kenen kanssa ei." Siihen tapaan kapakoitsija jutteli hyvin liukkaasti, mutta hänen pälyilevät silmänsä ja kasvojensa ilme puhuivat vallan toista.

"Teillä on joitakin epäluuloja!" huudahti Anton ja katsoi terävästi mieheen.

"Aaprahamin Jumala varjelkoon minua pitämästä epäluuloa ketään kohtaan!" huusi isäntä säikähtyneenä. "Ja nyt, herra Wohlfart, sallikaa minun sanoa teille ajatukseni. Miksi pitäisi teilläkään olla epäluuloa ketään kohtaan? Teillä tulee olemaan tarpeeksi tekemistä tällä tilalla, ja useammin kuin yhden kerran saatte turvautua aatelismiehiin. Miksi siis hankkisitte itsellenne vihamiehiä hyödyttömästi? Tässä maassa on herrojen tapana ratsastaa joukolla ja jälleen erota toisistaan, ja lyödä päänsä yhteen neuvoa pitämään ja jälleen toimia omin päin. Joka siitä vähimmän välittää, hän tekee kaikkein viisaimmin."

Kun kapakanisäntä oli toivottanut hyvää yötä ja poistunut, sanoi Anton synkästi uskolliselle matkatoverilleen: "Pelkäänpä ettei meillä tule olemaan huolia tilasta yksin, vaan että ympäristössämme tapahtuu paljonkin sellaista, jota vastaan meidän älykkäisyytemme ei yhtään auta."

Julkea päällekarkaus sai koko seudun kuohuksiin. Anton sai lähiviikkoina monestikin käydä Rosminissa, mutta hänen lausunnoistaan ei ollut mitään tulosta; viranomaisten ei onnistunut päästä pahantekijän perille eikä saada poisvietyä pehtoria jälleen käsiinsä.

3.

Seuraavilla viikoilla oli molemmilla saksalaisilla siirtolaisilla kotitilallakin niin paljon työtä, että he joka ilta kävivät levolle henkihieveriin väsyksissä. Vähitellen he perehtyivät asioihin ja asettuivat kiinteästi niiden johtoon. Karl asetettiin seuraavana päivänä voudin arvoon ja tehtäviin, ja hän tarttui lujalla kouralla ohjaksiin, niin paljon kuin ohjaksista tässä maataloudessa voi enää puhua. Kotitaloutta ja keittiötä hoitamaan Anton hankki eräästä saksalaisesta naapurikylästä toimellisen vaimon, joka valmisti linnan asukkaille ja rengeille yksinkertaista ruokaa.

Vaikeimpana urakkana oli päästä siedettäviin väleihin kyläläisten kanssa. Antonin levollisen luja käytös sai ainakin sen aikaan, ettei näiden tyytymättömyys uusiin vallanpitäjiin päässyt teoksi puhkeamaan; hänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli esittää viranomaisille, että tähänastiset keskinäiset välipuheet purettaisiin. Karlin husaarinviitta houkutteli hänen puheilleen eräitä ennen sotaväessä palvelleita miehiä, ja näiden kautta, jotka kylässä edustivat maailmaa nähnyttä ylhäisöä, onnistui ystävystemme saada jonkinlaista vaikutusvaltaa toisiinkin. Vihdoin tarjoutuikin useita vapaaehtoisesti palvelemaan linnassa tahi tekemään tilalla päivätöitä.

Anton oli kirjoittanut paroonittarelle, salaamatta tilan nykyistä tilaa ja ympäristön nurjamielisyyttä, ja arvellut parhaimmaksi, ettei perhe vielä tänä talvena muuttaisi linnaansa. Hän oli kysynyt, eikö paroonitar itsekin huomannut näissä olosuhteissa edullisemmaksi jäädä kevääseen saakka pääkaupunkiin. Vastaukseksi tuli kirje Lenorelta, jossa tämä vanhempainsa nimessä ilmoitti, että he aikoivat pysyä aikaisemmassa päätöksessään ja lähteä pääkaupungista, jossa viipyminen oli mitä tuskallisinta sekä isälle että naisille. Lenore pyysi senvuoksi Antonia panemaan linnan niin asuttavaan kuntoon kuin mahdollista. Anton huusi ystävälleen: "Ne tulevat sittekin!"

"Katsos hittoa!" sanoi Karl. "Onpa onni, että olemme tiedustelleet tänne käsityöläisiä, muurareita, puuseppiä, seppiä, savenvalajia ja lasimestareita. Jos olette samaa mieltä, niin lähetän paikalla sananviejän Rosminiin. Kunpa vain saisin tuon inhoittavan ruskean öljyvärin irti ovista, joka peittää kauniin tammipinnan. — Kuinka monta uunia siis tarvitsemme?"

Sitte alkoi innokas neuvottelu. "Koko alikerran me jätämme semmoisekseen", päätti Anton. "Akkunat me siellä peitämme paksulla laudoituksella, ainoastaan eteishallin tyhjään oviaukkoon laitamme vankan oven, koska sen kautta täytyy kuitenkin alituiseen kulkea toiselle puolelle. Mutta tällaisiksi ei seinät täällä ylhäällä saa jäädä, vaan mitäs teemme, meillähän ei ole käytettävissämme muita kuin Rosminin muurari."

"Jos niin on asia", virkkoi Karl, "niin ehdotan että itse käymme maalaamaan huoneet; minä olen aika mestari jäljittelemään marmorin väriä."

"Jokohan siihen pystyisit?" vastasi Anton ja katsahti hiukan huolestuneena ystäväänsä. "Ei, me annamme sivellä kaikki huoneet samalla värillä; mitäs ruskeasta arvelet?"

"Hm, hm, käyhän sekin laatuun", myönsi toinen. "Minä tiedän neiti Lenoren pitävän siitä väristä enemmän kuin mistään muusta. Mutta se ei saa olla liian tummaa, vaan valoisata sekoitusta keltaisesta, harmaasta, punaisesta ja viheriästä, ehkäpä hiukkasesta mustaakin."

"Ahaa", sanoi Karl ällistyneenä, "siis jokin määrätty väri."

"Luonnollisesti", vastasi Anton kiireisesti ja veti tuolinsa lähemmäksi, "me sekoitamme itse värit valmiiksi sivelijälle."

"Sitä minäkin", myönsi Karl, "mutta sen sanon teille jo edeltäpäin, että noista kalkkiväreistä ei ole minnekään. Tänään sivelette pinnan siniseksi, ja huomenna se kuultaa valkoiselta; teillä on kauneinta oranssikeltaa siveltimessänne, mutta kun seinä on kuivunut, näyttää se kellastuneelta pesuvaatteelta."

"Meidän kesken sanoen", Anton vastasi, "emme missään tapauksessa osaa tehdä noiden naisten mieliksi; siksipä arvelen parhaaksi, että koetamme saada kaiken aikaan niin, että se käy halvaksi ja näyttää kuitenkin edes siedettävältä." Seuraavana päivänä alkoi talossa vasaran pauke ja siveltimen suihke. Alakertaan järjesti puuseppä sälleineen itselleen verstaan, yläkerrassa heilui maalarin iso sivellin herkeämättä seiniä pitkin, ja valkopukuiset muurarit isoine esiliinoineen kantoivat kalkkisankoja portaita ylös ja alas. Karl liehui koko tänä aikana kuin kymmenkätinen uros; heti kuin hän pääsi ulkotöistään vapaaksi, käytti hän kaikenlaisia siveltimiä pitkin puu- ja kiviseinäin pintaa, hääräsi mittanauha kädessä joka paikassa, löi nauloja ja akkunan verhokoukkuja seiniin, ja oli seuraavassa tuokiossa jälleen tallissa ja pelloilla, vihellellen sotilaslaulujaan ja pannen tulista intoa työmiehiin. Sittekuin linnan sisustus alkoi päästä vauhtiin, yltyi hän kaunistusvimmassaan yhä kiihkeämmäksi. Hän oli ostanut moniaita sentnereitä [saksalainen painomitta = 100 naulaa = 50 kg] öljyvärejä, jotka hän havaitsi mainioiksi, ja oli oitis intoutunut koristemaalaukseen. Ensi töikseen hän uskalsi kokeilla taitoaan eräihin esineihin antaakseen niille puunsyiden väriä, ja hänen onnistuikin pehmeätä sivellintä ja höyhenharjaa käyttämällä saada aikaan mainioita tuloksia. Hän kuljetti siveltimensä ja kaunistuskiihkonsa yksin karjapihaankin ja ahdisti Antonia niin kauan, että tämä suostui valkaisuttamaan talousrakennusten suojat kalkkivärillä. "Tällaisella säällä kuivaa väri kuin kesällä", kehui Karl; "ainoa suruni on, etten kykene sivelemään olkikattojakin." Sitävastoin hän ei antanut minkään pidättää itseään maalaamasta kahdet uudet perunavankkurit, vanhan vesitynnörin ja parhaat aatrat kaikkein kauneimmalla sinisellä öljyvärillään. "Tottahan karjapihallakin täytyy olla jotain, mikä ilahduttaa silmää", sanoi hän puolustuksekseen. "Ja se kannattaa rahallisestikin, sillä nämä puolalaisveitikat pitelevät paljon huolellisemmin kaikkea, mikä vain on maalattu koreaksi."

* * * * *

Linna oli saatu hät'hätää sisustetuksi, kun eräänä kolakkana joulukuunpäivänä odoteltiin isäntäväkeä saapuvaksi. Yksinpä taivaskin oli suotuisalla korvalla kuullut Karlin toivomuksia, se oli levittänyt puhtoisimman lumipeitteensä maan yli ja siten salannut tulijain katseilta paljon sellaista, mikä niitä olisi muuten pahoin loukannut. Lumi verhosi karjahaan ja hiekkanummet, petäjäin latvoja koristivat lumikruunut, ja lehtipuiden alastomilla oksilla kimaltelivat uhkeat jääkristallit. Kyläläistenkin talojen rumat olkikatot oli lumi maalannut valkoisiksi, rikkinäisiä siltakaiteita se peitti kuten jäätynyt vaahto; linnassa kantoi jokainen esiinputkahtava nurkkaus, torninhuippu ja katonharja valkeata juhlalakkia, ja ruskeanpunaiset muurit paistoivat voimakkaasti esiin ympäristön häikäisevästä valkeudesta.

Tänä päivänä oli linnassa häärinä ja odottava jännitys kohonnut korkeimmilleen. Kuormavaunuista purettiin esiin huonekaluja ja taloustavaraa, ja kaikki asetettiin kohdalleen niin hyvin kuin kiireessä kävi päinsä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo kietoivat mahtavia havuköynnöksiä ja koristelivat niillä eteishallin seinät ja huoneitten ovet. Jopa painui päivä metsänreunan taa, ja maiseman hopeahohde vaihtui kullankiiltoon, sitten valjuksi punerrukseksi, kunnes tämäkin väri sammui ja nouseva kuu loi aavemaisen sinervää kumotustaan lakeuksille ja metsiin. Linnassa sytytettiin moniaita seinälamppuja, huoneisiin aseteltiin niin paljon palavia kynttilöitä kuin mahtui, ja kaikissa uuneissa räiskyvät mäntyvalkeat loivat huoneisiin mieluista lämpöä ja raitista pihkantuoksua. Seinille oli Anton monien kokeilujen perästä onnistunut saamaan tavoittamansa ruskean värin. Kirjavat akkunaverhot oli laskettu alas, ja peräkkäin avatut huoneet näyttivät juhlavalaistuksessa tänään niin viihtyisiltä, että Anton kysyi itseltään ällistyneenä, että kuinka ihmeellä muutaman harvan viikon työ oli voinut tuon kaiken aikaansaada. Karl oli toimittanut palavia pikisoihtuja linnan edustalle valtaoven kummallekin puolelle, joiden suitsevat liekit valaisivat räikeästi lumitannerta ja valoivat lämmintä punerrusta linnan tiiliseinille.

Alempaan eteishalliin kokoutuivat tilan kaikki arvohenkilöt. Metsänvartija, yllään uusi viheriä takki, jonka rinnassa prameili vapaussodan muistomitali, ja metsästyspuukko vyöllään, seisoi sotilaallisen ryhdikkäänä voudin ja lampurin vierellä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo olivat koristaneet nilkkansa kauneimmilla nauhoillaan ja sipsuttelivat hermostuneina miesväen ympärillä. Karlkin, joka oli vetänyt hännystakin ylleen, liittyi näihin.

Sillävälin Anton teki vielä viimeisen kierroksen kaikkien huoneiden läpi ja kuunteli jännittyneenä ruoskanläimäystä, joka jo kaukaa ilmoittaisi hänelle kartanonherran tulon. Hän sydämensä tykytti kovasti, sillä aloittihan nykyinen päivä hänellekin uuden elämän. Niin karua ilosta ja rikasta kaikenlaisista puutteista kuin molempain siirtolaisten elämä oli tähän saakka ollutkin, olivat he kuitenkin tunteneet itsensä linnan isänniksi, ja sen tunnossa ynnä alituisessa seurustelussa keskenään he olivat helposti voittaneet hetken murheet. Nyt oli Karl muuttanut karjapihan puolelle, hänen itsensä piti paroonittaren toivomuksen mukaisesti jäädä asumaan erääseen linnanhuoneeseen; sen kautta hän joutuisi jokapäiväiseen seurusteluun perheen kanssa, ja hän kysyi itseltään, millaiseksihan sekin muodostuisi. Vapaaherra itse oli miltei aivan outo hänelle, vain muutamia silmänräpäyksiä he olivat puhelleet keskenään; sairashuoneeseensa vetäytyneenä ja suuria tuskia kärsien oli parooni kirjoittanut hänelle valtakirjan. Kuinka olisivatkaan tälle mieleen hänen toimensa ja hänen persoonansa? Ja sokea. Niin, aivan sokea! Lenore oli kirjoittanut, ettei lääkärin mielestä ollut enää vähintäkään toivoa, että näkövoima palaisi sokaistuihin silmiin. Sääliväisyydestä oli tämä hirvittävä tieto pidetty salassa vapaaherralta; itse hän yhä vielä lohdutteli itseään toivolla, että tulevaisuus ja taitavamman lääkärin käsi poistaisivat hänen silmiltään nykyisen mustan pilven. Ystävältään ei Anton ollut salannut tätä totuutta, ja alustalaisillekin hänen oli täytynyt sanoa, että uudella isännällä oli nykyään silmätauti, joka pakotti häntä pitämään sidettä silmillään. Ja kaikkien katseista hän oli lukenut, kuinka hyvin he ymmärsivät sen onnettoman asianlaidan, ettei isännän silmä seurannut talon toimia.

Ja uudelleen löi hänen sydämensä levottomasti, kun hän ajatteli Lenorea, jonka kanssa hänen nyt piti elää saman kotipiirin jäsenenä. Kuinkahan hän ja äitinsä tulisivat suhtautumaan häneen? Anton päätti mielessään tukahduttaa kaikki turhat vaatimukset omalta kohdaltaan sekä toiselta puolen jo ensi hetkestä sovittaa asiat sille kannalle, etteivät naisetkaan voisi loukata hänen itsetuntoaan. Ja kuitenkin hän kyseli itseltään, tulisivatko nämä kohtelemaan häntä luotettuna ystävänä ja tasa-arvoisena seuralaisena, vai antaisivatko he hänen tuntea, että hän oli heidän palkkalaisensa. Turhaan hän toisteli itselleen, että hänen oma hienotunteisuutensa vaati juuri tällaista suhtautumista. Yhä uudelleen kumpusi hänen mieleensä ihania haavekuvia, kuinka viehättäväksi yhdyselämä Lenoren kanssa voisikaan muodostua.

Kylätiellä paukkuivat renkien ruoskat, kun isäntäväki ajoi kaksilla vaunuilla linnansa eteen. Pikisoihtujen luo olivat keräytyneet linnan työväki, kapakanisäntä ja moniaita kyläläisiä. Kerkeästi kiiruhti vouti avaamaan umpivaunujen oven. Ja kun Lenore ensimmäisenä nousi niistä, tungeksi naisväki hänen ympärilleen, miehet kohottivat kovaäänisen tervehdyshuudon, ja kaikki katselivat odottavaisesti vaunujen sisään. Mutta väen altis tervehdys ei saanut yhtä ystävällistä vastausta. Vaivaloisesti nostettiin vapaaherra maahan, ja pää kumarassa hän nousi tyttärensä tukemana portaita ylös. Hänen perässään astuva kalpeakasvoinen vapaaherratar katsahti äänettömästi tilan toimihenkilöihin, ja Antonillekin hän lausui vain sanasen tervehdykseksi, kun tämä kiiruhti edelle viedäkseen heitä heille varattuihin huoneisiin. "Onhan tämä kaikki hyvin kaunista, herra Wohlfart", sanoi hän Antonille väräjävin huulin; ja kun Anton jäi odottamaan hänen ensimmäisiä käskyjään, viittasi hän keveästi kädellään jäähyväisiksi ja sanoi: "Kiitän teitä."

Kun ovi oli sulkeutunut perheen jälestä, seisoi vapaaherra aivan kokoonluhistuneena oudossa huoneessa, ja hänen puolisonsa purskahti äänekkääseen itkuun. Lenore nojautui akkunaan ja katseli ulos valkeaan yöhön ja mustaan taivaanrantaan, ja isot kyyneleet vierivät hänen poskelleen. Raskain sydämin Anton kävi väen joukkoon ilmoittamaan heille, että isäntäväki oli väsynyt matkasta ja ottaisi vasta huomenna kunkin yksityisesti puheilleen. Karl antoi purkaa matkatavarat vaunuista ja vei vanhan keittäjättären, joka itki yhtä säälittävästi kuin isäntäväkensäkin, alakertaan ja näytteli hänelle keittiösuojat. Ketään perheen jäsenistä ei sinä iltana enää saatu nähdä. Pian sammuivat valot huoneista, ainoastaan ulkona roihusivat vielä pikisoihdut yötuulessa ja heittivät nokipilven ylös akkunaan, jonka takana vapaaherra kätki kasvonsa käsiinsä.

Sellainen oli Rothsattelin perheen tulo uuteen linnaansa.

"Kuinka hauskasti Wohlfart onkaan täällä kaikki järjestänyt", sanoi
Lenore huomenissa äidilleen.

"Näin korkeat huoneet ovat hirvittävät", vastasi paroonitar ja kääriytyi väristen hartiahuiviinsa, "ja tämä koko huonesarjan läpi käyvä yksitoikkoinen ruskea väri tekee sen vielä kolkommaksi."

"Eikö jo ole aika pyytää häntä puheillemme?" kiirehti Lenore hätäisesti.

"Isällä ei ole vielä halua puhella hänen kanssaan."

"Älä jätä isää yksin Wohlfartin kanssa", pyysi tytär.

"Hirveätä olisi, jos isä kohtelisi häntä epäystävällisesti."

Paroonitar huokasi. "Tukalata on totuttautua osottamaan syrjäiselle talossamme kohteliaisuutta, joka varsinkin isälle käy hyvin tuskalliseksi."

"Miten olet ajatellut järjestää kotoiset olomme?" kysyi Lenore jälleen. "Tottahan Wohlfart syö yhdessä meidän kanssamme?"

"Se on mahdotonta", sanoi paroonitar lujasti. "Tiedäthän, kuinka surullinen mieliala on aina päivällispöydässämme; isäsi ei ole vielä siksi levollinen, että hän voisi sietää vieraan henkilön jokapäiväistä läsnäoloa aterioitaessa."

"Pitääkö hänen sitten syödä palvelijain pöydässä?" kysyi Lenore katkerasti.

"Hänelle katetaan arkisin omaan huoneeseensa, mutta sunnuntaiksi pyydämme hänet aina seuraamme, ja jos isä tottuu sietämään häntä, niin ehkä usein illoinkin. Sen tuttavallisempi seurustelu kävisi kaikille rasitukseksi. Hyvä on jo heti alusta alkaen taata itselleen tarpeellinen mukavuus. Isän terveydentila sen kyllä selittää."

Hän soitti ja pyysi kutsumaan Antonin puheilleen. Lenore kävi tulijalle vastaan, ojentaen hänelle vaieten ja kostein silmin kätensä. Antonkin tunsi liikutusta nähdessään murheen syvät jäljet äidin kasvoilla. Paroonitar pyysi häntä istumaan ja lausui valituin sanoin hänelle kiitollisuutensa hänen uskollisesta huolenpidostaan. Hän antoi Antonin kertoa hänelle, mitä kaikkea tämä oli linnassa ja tilalla saanut aikaan, kiitteli kaikkea rakastettavasti ja puheli lähemmin taloudenpidosta. Hän pyysi nuorelta mieheltä neuvoa kuten ainakin ystävältä, ja antoi tämän itsensä ehdottaa, mitä hän häneltä toivoi. Sitten hän jatkoi: "Mieheni haluaa puhella teidän kanssanne. Pyydän teitä hartaasti muistamaan joka hetki, että vapaaherra on sairas. Hän on kärsinyt hirvittävästi sekä ruumiin että sielun puolesta. Vielä nytkään ei häneltä kulu ainutkaan päivä ilman tuskia, ja ollen tottumaton nykyiseen avuttomaan tilaansa kärsii hän siitä sanomattomasti. Itse me koetamme välttää kaikkea, mikä voisi kiihdyttää hänen mieltään, ja sittekään emme kykene pidättämään häntä vajoamasta synkeään alakuloisuuteen tuntikausiksi, jopa moniksi päiviksikin. Teidänkin täytyy olla kärsivällinen, jos hänen synkeä tuulensa sattuisi vaikuttamaan teihin epämieluisasti. Ajanhan pitäisi voida kaikki parantaa, minä toivon että se antaisi hänelle mielenrauhankin takaisin."

Anton lupasi olla mitä varovaisin.

"Mieheni tietystikin haluaa saada tietää kaikesta, mikä kuuluu tilanomistajan ratkaisuvaltaan. Ymmärrettävää on, että hän juuri nyt rauhallisina hetkinään erikoisella ponnella korostaa omaa mielipidettään. Ja kuitenkin pelkään, että hän ulkoa päin voi saada epämieluisia vaikutelmia. Sen vuoksi pyydän, että kun teillä on jotain tärkeätä hänelle esitettävänä, te ensiksi selvittäisitte sen minulle; ehkäpä minun sitten onnistuu säästää teiltä montakin tukalaa hetkeä. Minä annan kantaa kirjoituspöytäni lähelle teidän huonettanne ja tahdon työskennellä joka aamu jonkin tunnin sen ääressä. Lenoresta on tullut isänsä käsikirjuri. Täten ehkä voimme tehdä teidän asemanne talossamme edes jossakin määrin siedettäväksi. — Suvaitkaa vartoa täällä hetkinen, minä käyn ilmoittamassa vapaaherralle tulostanne."

Paroonitar lähti huoneesta. Anton katseli vakavissa mietteissä eteensä. Lenore riensi hänen luokseen ja huudahti niin hilpeästi kuin kykeni: "Kaikki täällä on ruskeata, Wohlfart; me ruskeat tahdomme täälläkin pysyä uskollisesti yhdessä. Mutta eikö olekaan mieleenne, te epäkohtelias herra, että me olemme tulleet tänne?"

"Vain teidän itsenne takia", vastasi Anton ja viittasi kädellään akkunasta näkyvälle lumilakeudelle. "Kun kuljeskelen pelloilla, ajattelen alituisesti, kuinka yksinäiseksi te tulette täällä olonne tuntemaan. Kun illoin kävelin näiden suurten huoneiden halki, vaivasi mieltäni huoli siitä, kuinka hitaasti päivänne tulevat niissä kulumaan. Piirikaupunkiin on matkaa kaksi peninkulmaa, ja sieltäkään ette paljon hupia löydä, sikäläinen pieni lainakirjastokin on teille aivan mahdoton."

"Minä tahdon piirustaa", sanoi Lenore, "minä rupean harrastamaan naisten töitä. Ah, kankeaksi se oppi tulee minulle käymään, herra Wohlfart, minä olen tottumaton ja taitamaton kaikessa sellaisessa. Itse en välitä niin vähääkään kauluksista ja pitseistä, mutta äiti on tottunut saamaan kaikkea niin runsaasti ja aistikkaasti. Ah, kuinka minun käy äiti säälikseni!"

Anton koetti lohdutella häntä.

"Meidän täytyi erota pääkaupungista", Lenore huudahti, "enempi viipyminen tuossa hirveässä ympäristössä olisi ollut meille kaikille turmioksi. Tilamme on vieraan valvonnan alaisena, kaikkialla pelkkiä hämillisiä ja kylmiä kasvoja, kaikkialla petollisia ystäviä, teeskenneltyjä sanoja ja sydäntä kuohuttavaa säälittelyä. Minusta on oikein hyvä, että olemme täällä aivan yksin. Ja vaikka minun pitäisi täällä nähdä nälkää ja kärsiä vilua, niin on sekin minusta mieluisempaa sietää kuin rouva von Wernerin ja hänen lastensa olankohautuksia. Nyt olen oppinut oikein vihaamaankin ihmisiä", hän jatkoi kiihtyneenä. — "Kun olette käynyt isän luona, niin minä tulen alas, ja teidän täytyy näytellä minulle koko talo ja kartano ja kylä. Tahdon saada nähdä, missä pony parkani saa sijansa ja miltä ihmiset täällä näyttävät."

Paroonitar palasi ja saattoi Antonin miehensä huoneeseen. Hämillään ja avuttomana vapaaherra nousi nojatuolistaan. Nähdessään nuo kuihtuneet kasvot, kumaraisen ryhdin ja mustan silmäsiteen tunsi Anton syvää sääliä onnetonta miestä kohtaan. Lämpimin sanoin hän tulkitsi harrasta haluaan palvella vapaaherraa ja pyysi anteeksi, ettei hän vielä ollut ennättänyt saada kaikkia asioita oikealle laidalleen. Sitten hän kertoi vielä uudelleen, millaisessa tilassa hän oli taloudenpidon tavannut ja mitä korjauksia hän siinä oli tähän asti tehnyt.

Vapaaherra kuunteli vaieten hänen lausuntoaan, lausuen vain lyhyitä huomautuksia. Mutta kun Anton rupesi puhumaan vapaaherran muista asioista, kun hän lausui mitä suurimmalla hienotunteisuudella, mutta siltä liikemiehen päättäväisellä sävyllä niistä velvollisuuksista, mitä aatelismiehellä tätänykyä oli velkojiaan kohtaan, ja kuinka riittämättömät hänen varansa olivat niitä suorittamaan, silloin vääntelihe poloinen mies tuolissaan kuin kidutuslavalla. Ja Anton tajusi mitä kipeimmin, kuinka tuskallista hänen oli syrjäisenä täten tunkeutua vapaaherran salaisimpiin perheasioihin, ja että hänen täytyi mitä säälivimmin kohdella tuota kohtalon vaivaamaa miestä. Paroonitar, joka seisoi miehensä tuolin takana, seurasi yhä tuskallisemmin tämän yrityksiä hillitä katkeruuttaan, ja vihdoin hän viittasi kiivaasti kädellään, niin että Antonin täytyi kesken lopettaa esityksensä.

Hänen poistuttua huoneesta heittäytyi vapaaherra ärtyneesti tuolinsa selkänojaa vastaan ja huusi vaimolleen mitä katkerimman mielenliikutuksen valtaamana: "No, nyt te olette panneet minut oikein holhouksen alaiseksi!" Hän oli aivan suunniltaan, ja turhaan koetti paroonitar häntä rauhoittaa.

Sellainen oli Antonin liittyminen perhepiirin jäseneksi.

Murheellisin mielin hänkin palasi huoneeseensa. Jo näinä ensi hetkinä hän tajusi, että hänen ja vapaaherran välillä tuskin voi luottavaista suhdetta syntyä. Hän oli tottunut kaikissa liikeasioissa kohtaamaan nopeaa ymmärrystä ja rivakkata toimintaa asianosaisten puolelta; ja nyt hänen nähtävästi täytyi pyrkiä naistietä pitkällisten neuvottelujen kautta onnahtelevaan ratkaisuun. Myöskin hänen suhteensa perheen naisjäseniin tuntui hänestä epävarmalta. Tosin oli paroonitar kohdellut häntä huomaavaisesti, mutta kuten vento vierasta ainakin. Hänkin, pelkäsi Anton, pysyisi edelleen häntä kohtaan ylhäisenä naisena, joka osoitti asiainhoitajalle juuri sen verran luottamusta kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä ja pidättyi kohteliaan kylmästi kaikesta lähemmästä suhtautumisesta. Ei edes Lenoren ystävällinen ääni pystynyt hajoittamaan hänen apeuttaan. Vaitonaisina kiertelivät molemmat kartanoa, mietteisiinsä vaipuneina kuin kaksi liikemiestä, joiden tarkoituksena oli vain arvioida tilan ja sen irtaimiston kauppahintaa.

* * * * *

Samalla tapaa kuin ensi päivinä jatkui Antonin elämä herrastilalla monien kuukausien mittaan, vakavasti, yksitoikkoisesti ja jonkinlaista painostavaa pakkoa tuntien. Hän teki kirjallisia töitään ja söi ateriansa, yksin huoneessaan, jonne vanha palvelija vaieten kantoi ruoat. Silloinkin kuin hän kutsuvieraana otti osaa perhe-elämään, ei seurustelu ottanut sujuakseen. Vapaaherra istui jäykkänä kuin jääkimpale ja häiritsi läsnäolollaan vilkkaamman keskustelun syntymistä. Aikaisemmin Anton oli suuresti ihaillut perheen ympäristöä, sen salongin aistikasta sisustusta, sen linnan komeata koristelua. Nyt hän näki edessään samat huonekalut, samat matot, koruompelukset, huoneissa vallitsi sama miellyttävä tuoksu, ja pienet laululintunsakin oli paroonitar kuljettanut mukana huolellisesti varjeltuina. Mutta nyt, kun hän joka päivä näki nuo ulkomaan linnut, rupesivat ne häntä ikävystyttämään, ja huoneissakaan ei hänelle kohta ollut mitään muuta mielenkiintoista, kuin että hän itse oli huolehtinut niiden ensimmäisestä sisustamisesta.

Anton kunnioitti suuresti älykästä, kevyttä ja hiottua seuraelämän ja puhelun sävyä, joka ylhäisissä perheissä vallitsi. Mutta tältä kohtalon nujertamalta ja alakuloiselta aatelisperheeltä hän ei voinut odottaakaan samanlaista siroa ja hilpeätä henkevyyttä, joka oli niin virkistänyt hänen mieltään rouva von Baldereckin tanssisalongissa. Rothsattelit olivat tempaistut irti totutusta piiristään, siltä puuttui seuraelämän tuhannet pienet kiihotteet, jotka pitävät henkeä joustavana ja auttavat usein voittamaan mielenmasennuksen ja sydämensurun. Vaatimattomasti täytyi Antonin itsekseen tunnustaa, ettei hän kyennyt tuomaan sellaisia kiihotteita tähän myrtyneeseen perhe-elämään.

Mutta eräs toinenkin seikka oudostutti häntä. Kun hän tuollaisen niukkasanaisen illanvieton jälkeen palasi huoneeseensa, valitti hän mielessään, etteivät toiset olleet osottaneet vähintäkään ymmärrystä niihin puheenaiheisiin nähden, joita hän hallitsi, että perheen sivistystaso oli aivan erilainen kuin hänen. Ja pianpa hän luuli uskaltavansa päätellä, ettei tuo sivistystaso ollut hänen omaansa parempi. Melkein kaikki se, minkä hän lukemisen kautta oli omistanut itselleen, oli perheelle outoa; sanomalehtien sisällöstä puheltaessa, mikä oli illan tavallisin keskusteluaihe, häntä ihmetytti heidän vähäinen tietämyksensä ulkomaiden valtiollisista oloista. Historian syvyyksiin ei vapaaherra kernaasti vaipunut. Kun hän tuomitsi Englannin valtioelämää, voi hän joltisellakin syyllä sanoa olevansa puolueeton, sillä itse asiassa hän ei tuntenut asiata vähääkään. Paroonitar puolestaan, joka suosi kevyempää hengenviljelystä ja luetti mielellään itselleen ääneen, ihaili ennen kaikkea Chateaubriandia ja lueskeli sen ohessa muodissa olevain naiskirjailijain velttoja romaaneja. Antonista "Atala" oli etsityn pingotettu ja romaanit mauttomia.

Piankin hän tuli huomaamaan, että perheen jäsenet arvostelivat kaikkia maailman ilmiöitä aivan toiselta kannalta kuin hän. Kaikkea he, itse sitä tietämättään, mittasivat oman säätynsä etujen ja harrastusten mittapuulla. Mikä oli näitä imartelevaa, se sai armon heidän silmissään, vaikkapa se toisista ihmisistä olisi tuntunut aivan sietämättömältä; mikä taas ei käynyt yhteen niiden kanssa, siltä tuomittiin kaikki arvo tahi syrjäytettiin se kaikessa hiljaisuudessa. Heidän arvostelunsa oli usein lempeä, joskus vapaamielinenkin, mutta alati oli heillä päässään näkymätön kruunuharjainen aateliskypärä, jonka ahtaan silmäristikon läpi he katselivat toisten maanlasten hyörinää; ja jos mikä heitä ärsytti, jota ei käynyt muuttaminen, niin löivät he vaieten silmäverhon kiinni ja eristyivät tykkänään omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Perhe kuului Neudorfin saksalaiseen seurakuntaan. Mutta siellä ei ollut erityistä kuorituolia eikä alttarin vierellä edes sivupenkkiäkään, ja alhaalla maalaisten joukossa istuminen olisi ollut perheelle sopimatonta. Senvuoksi vapaaherra antoi järjestää linnaan pienen kappelin ja noutaa papin sinne joinakin sunnuntaina saarnaamaan. Mutta Anton saapui aniharvoin perhejumalanpalveluksiin ja ratsasti mieluummin Neudorfin kirkkoon, jossa istui kylänvoudin rinnalla seurakunnan joukossa.

Eivät hänen taloudellisetkaan toimensa säästyneet häiriöiltä. Erään viinikaupan matkustaja tunkeutui hiekkanummien ja mäntymetsien kautta aina vapaaherran työhuoneeseen asti. Hän oli aika ovela ja suulas veitikka, jolla oli pää täynnä kilpa-ajo- ja uhkaratsastusuutisia. Näitä lasketteli hän isännälleen koko päivän mittaan ja lumosi niillä tämän ostamaan kokonaisen härkätynnörin punaviiniä. Anton silmäsi tyhjään talousrahastoon, manasi härkätynnörin maan alle ja juoksi kiiruimman kautta paroonittaren vastaanottohuoneeseen. Naistenkin kanssa hän sai kiistellä kauan aikaa, ennenkuin viinitilaus rajoitettiin vaatimattomaan määrään.

Vapaaherra oli tyytymätön vaunuhevosiinsa; ne olivat jo vanhanpuoleiset ja sen lisäksi raudikkoja. Viimemainittu seikka olisi voinut olla jokseenkin yhdentekevä parooniparalle, mutta sepä juuri oli hänen mielestään pahin vika. Hänen suvussaan näet jo vanhuudesta pitäen suosittiin muuatta erityistä hevosväriä. Vanhan perinnäistarun mukaan oli suvun kanta-isä jossakin muinaisessa taistelussa suorittanut suuria urotekoja hiirakon selässä istuen; kulkipa suvussa siitä laulukin, jonka eräs säkeistö kuului:

Kenellä mainett' taistelosta?
Se jalon onpi ritarin,
Vuos _puna_hurme hiirakosta,
Sit' tiukkui satulastakin
[Rothsattel = punasatula].

Kaksi viimeistä säettä Rothsattelin suku tulkitsi tarkoittavan sitä itseään ja piti senvuoksi punahiirakkoa rakkaampana kuin muita hevosia. Mutta kun tällainen väri on hyvissä hevosissa jokseenkin harvinainen, ei vapaaherraa ollut milloinkaan onnistunut tyydyttää mielihaluaan. Nytpä satutti kohtalo erään lähiseudun hevoskauppiaan tuomaan parin juuri sellaisia hevosia linnaan kaupaksi. Sokea parooni ihastui niihin silmittömästi, niin että naisetkin tulivat liikutetuiksi hänen nykyään niin harvinaisesta ilonpuuskastaan; hän antoi taukoamatta kuljettaa hevosia ohitseen, ratsastaen ja vaunujen eteen valjastettuina, kuunteli tuntijankorvalla niiden jalaniskentää, tunnusteli sormin niiden jäseniä, kysyi Karlinkin mielipidettä ja päätti ilahduttaa puolisoaan antamalla ne tälle lahjaksi. Hätäytyneenä sellaisesta tarpeettomasta rahanmenosta Karl juoksi Antonin puheille ja ilmaisi hänelle uhkaavan vaaran. Anton lähti jälleen vastaanottohuoneeseen, mutta tällä kertaa hän ei tavannutkaan kuulevaa korvaa. Paroonitar myönsi hänen tosin olevan oikeassa, mutta pyysi mitä hartaimmin, että hänen puolisonsa saisi tämän ainoan kerran noudattaa mielihaluaan. Vihdoin vietiin hiirakot kaikessa hiljaisuudessa talliin, ja ostaja antoi kauppiaalle, paitsi molempia raudikoita ja kaiken käteisrahansa, lupauksen, että tämä saisi ensi sadosta ostaa kaksisataa vakkaa [1 vakka = 55 litraa] kauroja ylen alhaisesta hinnasta. Anton ja Karl saivat tietää viimeisestä ehdosta vasta useita kuukausia myöhemmin ja katkeroituivat tietysti kovasti tilan omien etujen vuoksi.

Metsänvartijalla oli alusta pitäen se paha onni, että hänen persoonansa ei ollut isäntäväen mieleen. Kenties riitti vapaaherran mieltä kääntämään hänelle epäsuosiolliseksi pelkästään jo se seikka, että Anton oli elävästi kuvaillut ensi yhtymistään tuon metsähiiden kanssa, joka kantoi kaunaa kaikkia entisiä tilanomistajia kohtaan. Paroonitarta loukkasi vanhuksen karkea käytös, häneltä kun pitkässä yksinäisyydessään oli kadonnut kaikki siloinen notkeus, jollaista herrasperhe odotti alustalaisiltaan. Eräänä iltana teetä juotaessa sai Anton kummakseen kuulla, että aikomuksena oli erottaa metsänvartija toimestaan, ennenkuin hän palvelusvuosiensa perusteella voisi vaatia vanhuudeneläkettä. Sijaan piti otettaman nuorempi mies, joka tarpeen tullen voisi vapaaherran liveriin puettuna tehdä palvelusta kuskipukilla ja pöytätarjoilussa. Antonin oli vaikea salata närkästystään selittäessään, että rajun ja epävarman naapuriston takia tilalla tarvittiin juuri tuollainen kokenut mies, jota jokainen seudun metsärosvo pelkäsi ja jonka entisyys takasi paljon suurempaa luotettavuutta kuin mitä vento vieraalta voi odottaa. Tässä asiassa asettui Lenore hänen puolelleen, ja vapaaherran vetäytyessä jäätävään jäykkyyteensä ja paroonittaren rypistäessä otsaansa tuuma sai hiljaisen hautauksen.

Eikä Lenorekaan ollut sellainen, joksi Anton oli häntä unelmoinut. Alati hän oli Lenorea kunnioittanut ylhäisenä neitosena ja vastaanottanut tämän sydämellisen luottavaisuuden jonain erityisenä suosionosotuksena. Mutta nyt hälveni tuo ylimyksellinen harhakuva. Anton tunsi jokapäiväisestä näkemistään tarkoin neitosen pitsihihain mallin ja huomasi hyvin repeämänkin arkihameessa, josta huoleton Lenore ei pitänyt väliä. Keskusteltaessa hän tuli pakostakin panneeksi merkille hänen puuttuvan tietomääränsä. Neidin suuret elämänvaatimukset eivät häneen tehonneet enää vähääkään, ja tuskinpa hän enää olisi pieksänyt Fink ystäväänsä tämän ivallisen kysymyksen johdosta, oliko neidillä henkevyyttä. Hän kyseli sitä nyt itseltäänkin ja vastasi kysymykseen kylmän järkevästi. Lenore ei ollut hankkinut itselleen niin paljon oppia kuin eräs toinen hänen tuntemansa impi, eikä edes hänen tunne-elämänsäkään ollut erityisen hienostunut; mutta hän oli hyvä ja terve luonne, tunteissaan raittiin voimakas ja johtopäätöksissään rehellinen. Ja kaunis hän oli. Aina oli Anton pitänyt häntä kauniina, mutta nuorukaisen hellä kunnioitus oli kauan ympäröinyt immen persoonan jonkinlaisella pyhyyden pilviverholla. Nyt, kun hän näki tämän joka päivä, yksinkertaisessa aamupuvussa ja työpäivän arkitunnelmassa, katosi tuo sädekehä, mutta sen sijaan Anton tunsi neitosen kukoistavan nuoruuden koko lumousvoiman.

Usein hänellä oli syytä olla tyytymätön Lenoreenkin. Kohta ensi päivinä tämä oli hartaasti pyydellyt saada jotain hyödyllistä askaretta talossa. Anton vastasi, että talouden silmälläpito ja varsinkin tarkka keittiön kirjanpito oli varsin hyödyllistä askaretta. Hän viivoitti neidille tilikirjan valmiiksi, ja kun tämä oli tottumaton seuraamaan suoria sarekkeita, tunsi Anton salaista iloa saadessaan opettaa häntä siihen. Lenore antautui erinomaisella innolla uuteen tehtäväänsä ja juoksi sen kymmenet kerrat päivässä keittiöön saamaan vanhalta Babettelta tarvittavia tietoja. Mutta hänen laskelmansa näyttäytyivät sangen epävarmoiksi ja Babetten salamyhkäiset merkinnät niitä paljon luotettavammiksi. Ja kun Lenore oli viikon päivät hoitanut tunnollisesti tilikirjaa, tuli kauniita päiviä, jolloin aurinko paistoi niin houkuttelevasti; silloin hän ei voinut pidättyä lähtemästä metsänvartijan kanssa metsästämään tahi hyppäämästä ponynsa selkään ja laskettamasta kauas kotitilan rajojen taa; silloin unohtuivat tykkänään mielestä kaupunkitilaukset, keittäjätär ja kirjanpito.

Sitten hän tahtoi lueskella historiaa ja opiskella Antonin johdolla hiukan englanninkieltä. Anton oli mielissään siitä päähänpistosta. Mutta vuosiluvut olivat mahdottomat muistaa, vieraan kielen sanat olivat hirvittäviä — Lenore pakeni noiden hieroglyyfien äärestä ja juoksi talliin hevosten luo tahi aina voudin asuntoon saakka, missä hän suuresti huvitettuna katseli Karlin näppärää askartelua höylä- ja sorvipenkin ääressä. Kun Anton kerran kävi hakemassa häntä englannintunnille, löysi hän neitosen viimein Karlin kamarista, missä hän höylä kädessä innokkaasti valmisteli kuskipukkia uuteen rekeen. Hyväluontoisesti hymyillen Lenore sanoi ankaralle oppimestarilleen: "Älkää te vaivatko itseänne niin paljon minun tähteni, Wohlfart. En minä opi mitään, minulla on aina ollut kova pää."

* * * * *

Jälleen peitti lumi maan, ja auringonpaisteessa, kimmelsivät metsä ja lakeus miljoonin jääkristallein. Karl laitteli kohta rekiä kuntoon, vanhan kaksi-istuimisen sekä Lenoren kilpa-ajoreen, jonka hän itse oli valmistanut ja neidin avulla maalannut korealla öljyvärillä. Aamuvastaanotossa Anton oli sanonut paroonittarelle, että hänen täytyi iltapäivällä lähteä Tarowiin erään poliisiasian vuoksi. "Me tunnemme Tarowskin perheen vesikylpylän ajoilta", vastasi paroonitar. "Siellä seurustelimme ahkeraan rouva von Tarowskan ja hänen tyttärensä kanssa. Toivoisin hartaasti, ettei vapaaherra aivan pysyisi erillään naapureistaan; ehkäpä voin hänet taivuttaa siihen, että hän tänään lähtee meidän kanssamme sinne vierailulle. Joka tapauksessa me naiset tahdomme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme, ja rohjeta teidän turvissanne lähteä rekiretkelle sinne."

Anton mainitsi varovaisesti kadoksiin joutuneesta Bratzkysta ja omasta epäluulostaan tämän asian johdosta. "Sehän on vain epäluuloa", vastasi paroonitar sovitellen, "ja meillä on epäämätön velvollisuus käydä tervehdysvierailulla sen perheen luona. Enkä minä muuten voi uskoakaan, että herra von Tarowski itse olisi ryöstöön ottanut osaa."

Iltapäivällä ajoivat reet valtaoven eteen, paroonitar istui puolisonsa kera isompaan, ja Lenore tahtoi välttämättä itse ajaa uutta kilparekeään. "Wohlfart istuu taakseni takaistuimelle", hän määräsi. Vapaaherra kysyi puolisoltaan hiljaa: "Wohlfartko?"

"Minä en päästä Lenorea yksin ajamaan", vastasi paroonitar tyynesti. "Ole huoletta. Sitäpaitsi onhan Wohlfart sinun palveluksessasi, joten sitä ei voi pitää sopimattomana seuratapojenkaan kannalta. Ja mehän ajamme yksissä."

Tiu'ut helisivät lumilakeutta pitkin, Lenore istui onnenautuaana pähkinänkuoressaan ja kiihoitti hevostaan reimoilla huudoilla. Hän kääntyi usein taaksensa ja näytti Antonille nauravat kasvonsa, jotka tänään säteilivät tumman päähineen sisältä niin kauniina, että nuoren miehen sydän lennähti immelle vastaan. Lenoren vihreä harso hulmusi tuulessa ja hiveli Antonin poskea ja peitti välistä hänen kasvonsa kokonaan. Silloin hän näki tuon turkiksiin verhotun norjan vartalon edessään ikäänkuin matkan päästä vihertävän autereen läpi; ja pian kosketti hänen suunsa huounta nauharuusua neitosen niskalla, ja hän huomasi, että vain tuo ohut silkkinen verho erotti hänen kättään tämän kultakiharoista ja valkeasta kaulasta. Anton antautui näihin viehättäviin mietelmiin ja voi tuskin pidättyä sivelemästä rukkasellaan neitosen samettipäähinettä, kun yht'äkkiä jänönen hypähti aivan hänen vieressään pystyyn lumikuopasta. Jänis liputti uhkaavasti korvillaan ja teki varoittavan kuperkeikan Antonia kohti. Tämä ymmärsi ystävällisen varoituksen ja tempasi rukkasensa sukkelaan, takaisin; jänönen taas mielissään hyvästä työstään laukkasi vinhaa vauhtia hankea pitkin tiehensä.

Anton antoi ajatuksilleen toisen suunnan. "Valkealla tiellä ei näy ihmisjälkeä, ei reenlatua, ei jalan painannaista; missään ei näy muuta elonmerkkiä kuin luonnon äänetöntä unta. Me olemme matkustajia, jotka tunkeudumme vieraaseen maahan, minne ei vielä milloinkaan ennen meitä ole ihmisjalka astunut. Puu tien vieressä on samanlainen kuin toinenkin, lumikenttä on rajoja vailla, ylt'ympärillämme haudanhiljaisuus ja ylhäällä naurava päivänpaiste. Tahtoisinpa että tätä menoa jatkuisi koko päivän."

"Minä olen niin onnellinen, kun kerrankin saan kyyditä teitä", huusi Lenore, kääntyen ympäri häntä kohti ja ojentaen hänelle kätensä. Anton unohti oitis jänöjussin ja sen varoituksen ja kumartui suutelemaan hansikoitua kätöstä. "Turha vaiva", nauroi Lenore, "siinä on nahkaa välissä."

"Mutta tässäpä on aukko", sanoi Anton ja valmistautui uudistamaan yritystään.

"Tänäänpä te olette oikein kohtelias", huudahti Lenore, vetäen verkalleen kätensä takaisin; "tiedättekös, se sopiikin teille ihmeen hyvin, Wohlfart."

Nahkarukkanen kurottautui tavoittamaan poisväistyvää hansikasta. Siitäpä joutui puunoksalla ajavain päitten päällä kaksi varista toraamaan, ne kirkuivat kuin kilpaa, lehahtivat ilmaan ja lensivät toruen Antonin pään ylitse. "Menkää hitoille, mokomat", ärähti hehkumaan syttynyt Anton itsekseen, "enpä anna teidän enää toistamiseen itseäni häiritä."

Mutta Lenore katsoi häneen luottavaisesti. "En sentään tiedä, sopiiko teille tuollainen liika kohteliaisuus minua kohtaan", hän jatkoi vakavampaan sävyyn. "Te ette saa suudella minun kättäni, sillä minua ei yhtään haluta tehdä samoin teille, ja mikä toiselle on oikein, sen pitää toisellekin olla kohtuullista. Heleijaa, heposeni, anna luistaa!"

"Olenpa utelias näkemään, miten puolalaiset meidät vastaanottavat", aloitti Anton jälleen tavalliseen sävyyn.

"Eiväthän ne voi olla muuta kuin kohteliaita", vastasi Lenore. "Me olemme asuneet rouva von Tarowskan kanssa viikkomääriä samassa talossa ja yhdessä tehneet kaikki huvimatkat. Hän oli koko kylpylän hienoin nainen, sekä hän että hänen tyttärensä olivat kuuluisat rakastettavuudestaan ja ylhäisestä esiytymisestään."

"Mutta hänen miehellään on silmät kuin metsänvartijan ketulla", virkkoi Anton; "häneen en luota niin hiventäkään."

"Minäpä laitoin tänään itseni oikein kauniiksi", nauroi Lenore ja kääntyi jälleen taaksensa, "sillä tyttäret siellä ovat kuuluja kaunottaria, eikä puolalaisten pidä saaman sanoa, että me heidän rinnallaan jäisimme vallan varjoon. Mitä pidätte puvustani, Wohlfart?" Hän taivutti turkkinsa helmaa syrjään.

"Ette siinä tule vallan hullulta näyttämään", sanoi Anton hyvin viisaan näköisenä, "sillä siinä on vivahdus ruskeatakin, ja niinmuodoin se on ihmeen ihana."

"Te uskollinen herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja ojensi jälleen kätensä reen laidan yli. Ah, nyt oli metsän pienten eläjäin voima liian heikko poistamaan lumousta, joka veti nahkarukkasta hienoa hansikasta kohti; jotain enempää täytyi tapahtua. Kun Anton kolmannen kerran kurotti kätensä, huomasi hän sen vasten hänen omaa tahtoaan kohoavan yhä korkeammalle ja piirtävän ilmaan ison kaaren, samalla kuin hän itse painui yhä alemmaksi, kunnes vihdoin makasi kyljellään lumessa. Ällistyneenä hän kohotti päätänsä ja näki Lenoren jonkun askeleen päässä istuvan kumoon kaatuneella reellä, ja hevonen seisoi rauhallisesti tiellä ja nauroi omalla tavallaan ajaville tekemänsä kepposen johdosta. Lenore oli liian kauan katsellut rekitoveriaan ja liian vähän eteensä tielle, ja silloin oli onnettomuus tapahtunut. Iloisesti nousi kumpikin pystyyn ja pudisteli lumen vaatteistaan, Anton käänsi reen pystyyn ja sitten mentiin jälleen nelistä eteenpäin. Mutta rekisatu oli lopussa, Lenore piti tarkempaa vaaria tiestä, ja Anton pudisteli lunta hihoistaan.

Reet ajoivat avaraan pihaan. Sen perällä kohosi pitkä yksikerroksinen ristikkorakennus, seinät olivat valkeiksi kalkitut ja katto paanuilla katettu, ja sokeat päätyakkunat vilkuttivat tuttavallisesti silmää vieressä oleville hirsitalleille. Anton hypähti reestä ja kysyi esiinrientävältä liveripukuiselta mieheltä armollisen herran asuntoa. "Tämä tässä on palatsi", vastasi puolalainen palvelija syvään kumartaen ja auttoi herrasväkeä alas reestä. Hämmästyneinä katsahtivat Lenore ja paroonitar toisiinsa. He nousivat likaiseen eteiseen, yhä useampia, viiksiniekkoja ilmestyi näkyviin, ne kiskoivat palvelusintoisesti talvitamineet vieraiden yltä ja tempasivat matalan oven selälleen. Avarassa asuinhuoneessa oli lukuisa seura koolla. Korkeavartaloinen, mustaan silkkiin puettu naishahmo astui vieraita vastaan ja tervehti heitä aito pariisilaisella siroudella. Tyttäretkin riensivät ympärille, hoikkia neitosia, joilla oli äitinsä tummat silmät ja maailmannaisen käytös. Useita herrojakin mainittiin nimeltä, herra von ja kreivi von, kaikki jalokäytöksisiä ja hännystakkisia nuoria miehiä. Viimein saapui isäntäkin tervehtimään. Hänen kettumaiset kasvonsa säteilivät sydämellistä ihastusta, ja ketunsilmät loistivat viatonta iloa. Vastaanotto oli moitteeton, kummallakin puolella tunnettiin varman itsetunnon hyväätekevää keveyttä. Vapaaherraa ja hänen naisiaan tervehdittiin arvossapidettyinä tuttavina, saipa Antonkin osansa lämpimästä kohteliaisuudesta. Hän suoritti virallisen asiansa muutamin sanoin, ja herra von Tarowski huomautti hymyillen, että he olivat jo kerran ennen pikaisesti tavanneet toisensa. "Se teidän pehtorilurjuksenne livisti käsistänne", sanoi hän valitellen, "mutta olkaa huoletta, ei hän kohtaloaan vältä."

"Toivon, etteivät hänen apurinsakaan", vastasi Anton. Tarowin herran silmät koettivat säilyttää kyyhkymäisen ilmeensä, kun hän jatkoi: "Veitikka on varmastikin jossain piilossa." — "Todennäköisesti hyvinkin lähellä", virkkoi Anton ja loi akkunasta epäilevän silmäyksen kehnoihin piharakennuksiin.

Turhaan etsi Anton katseillaan läsnäolevasta miesparvesta sitä salaperäistä vierasta, jonka hän oli ennen jo kahdesti nähnyt ja jonka hän hyvin uskoi haluavan pysytellä piilossa saksalaisten silmiltä. Sen sijaan oli saapuvilla eräs toinen hyvin päättäväisen näköinen herra, jota toiset kohtelivat erittäin kunnioittavasti. "Ne tulevat ja katoovat", ajatteli Anton itsekseen, "ne ratsastavat yhdessä ja hajautuvat sitten jälleen, kuten kapakanisäntä sanoi; nämä täälläkään eivät ole yksilöitä, joiden kunkin kanssa joutuisi erikseen tekemisiin, vaan koko suku on samanlaista." Samassa tuokiossa astui tuo ylhäinen tuntematon hänen luokseen ja aloitti kohteliaan keskustelun. Mutta vaikka hän yrittikin esiytyä niin luonnollisesti kuin suinkin, huomasi Anton hänen ilmeisesti tahtovan johtaa puhetta ja tutkistella hänen, saksalaisen, ajatussuuntaa ja sympatioja. Senvuoksi Anton koetti olla niin pidättyväinen kuin taisi, ja kun puolalainen sen huomasi, kadotti hän kaiken mielenkiinnon tähän umpimieliseen vieraaseen ja kääntyi naisseuraan.

Nyt oli Antonilla tilaisuutta katsella ympärilleen huoneessa. Kylänikkarin kyhäämien tökeröiden huonekalujen joukossa oli wieniläinen flyygeli, akkunaruudut olivat paperiliuskoilla paikkaillut, mustunutta permantoa peitti sohvan läheisyydessä risainen matto. Naiset istuivat samettipäällyksisillä tuoleilla kuluneen pöydän ympärillä. Talon rouva ja hänen täyskasvuiset tyttärensä kantoivat siroja pariisilaispukuja, mutta kun muuan sivuovi tuontuostakin aukeni, näki Anton hämärässä syrjähuoneessa joukon lapsia niin vajavaisesti puettuina, että hän sydämestään sääli heitä tällaisessa talvipakkasessa. Lapset eivät tuntuneet tuosta välittävän, sillä ne telmivät ja melusivat kuin pikkupaholaiset.

Horjuvalle pöydälle levitettiin hieno damastiliina ja sille asetettiin hopeinen teekeittiö. Puhelu sujui ihmeteltävän liukkaasti. Kevyitä ranskankielisiä kompia ja vilkkaita huudahduksia sointuvalla puolankielellä sateli ristiin, ja jolloinkin kuului yksitoikkoisia saksalaisiakin lauseita. Naurun heläjävästä nopeudesta, puhujain vilkkaista ilmeistä ja puhelun tulisuudesta Anton voi huomata joutuneensa muukalaisten joukkoon. Sanat sinkosivat sukkelaan, silmissä ja poskilla loisti hilpeän kiihoituksen haihtuva tuli. Se oli liikkuvaista rotua, joustavampaa, lennokkaampaa, helpommin kuohahtavaa kuin mihin hän oli tottunut. Ällistyksekseen Anton näki, kuinka helposti ja nauttien Lenorekin keinuili tuon kevyen seurustelun kareilussa. Hänenkin kasvoillaan säteili vilkkaampi puna, hän nauroi ja teki eleitä niinkuin toisetkin, ja rohkeasti hänen silmänsä katsoivat ympärillä olevien herrojen kohteliaisiin kasvoihin. Samaa heläjävää naurua, samaa herttaista huolettomuutta, joka rekimatkalla oli niin suuresti Antonia viehättänyt, tuhlasi impi nyt vennon vieraille, jotka olivat yöllisinä maantierosvoina tehneet hänen isälleen vahinkoa. Se harmitti Antonia tavattomasti. Lisäksi oli huone niin merkillisesti koristettu, tapeetit likaisia ja rikkinäisiä, sivuhuoneessa lapset paljain jaloin, ja talon herra suuren konnan salainen suojelija ja epäilemättä jotain vielä pahempaakin! Niinpä Anton tyytyi kylmästi pidättyen vaarinottamaan seuraa syrjästä ja vastailemaan vain niukasti isännän ja tämän vieraiden kohteliaisiin sanoihin.

Viimein helähytti muuan nuori herra muutamia ääniä flyygelistä, kaikki hypähtivät pystyyn ja tahtoivat tanssittavaksi. Armollinen rouva soitti palvelijoita, jolloin neljä hurjannäköistä miestä syöksyi huoneeseen, tarttui isoon flyygeliin ja raahasi sen rajusti ulos. Seurue tungeksi eteisen läpi toisella puolella olevaan saliin. Kun Anton sinne pääsi, täytyi hänen hieroa silmiään; mitä hän näki, tuntui hänestä uskomattomalta. Sali oli aivan autio ja alaston huone, seinät karkeasti kalkitut ja niitä pitkin lautapenkkejä, nurkassa hirvittävä takkauuni. Keskellä salia riippui pesuvaatteita nuorilla; Antonin oli vaikea ymmärtää, miten siellä kävi tanssiminen. Mutta yks kaks sieppasivat palvelijat vaatteet alas, eräs heistä juoksi liedelle ja puhalsi valkean palamaan, ja kohtapa pyöri lattialla kuusi paria katriljin vuoroissa. Kun naisia oli herroihin verraten liian vähän, sitoi muuan nuori kreivi, jolla oli mustat sametinpehmeät viikset ja pari mitä kauneimpia sinisilmiä, nenäliinan käsivarteensa ja selitti sirosti niiaten olevansa daami. Heti kutsui eräs toinen herra ritarillisesti kumartaen hänet tanssitoverikseen. Autuaallisesti keinui tanssivain piiri lattialla. Kesken kaikkea huoletonta velttoutta, jota sivistyneen Europan muoti vaati tanssijoilta, leimahti heidän rotunsa luontainen tulisuus välistä näkyviin. Lenore pyöri mukana. Paroonitar oli vilkkaassa keskustelussa talon isännän kanssa, ja rouva von Tarowska otti urakakseen pitää seuraa sokealle vapaaherralle. Kaikki tämä oli jälleen sitä ylhäistä, läikehtivää eloa, kevyttä hetken nautintoa, jota Anton oli niin usein ihaillut; mutta tänään hän hymyili sille kylmän halveksivasti. Hänestä ei tuntunut lainkaan miehuulliselta eikä edes arvokkaaltakaan, että saksalainen perhe antautui niin alttiin huolettomasti vastustajainsa tasolle, jotka ehkä juuri tässä tuokiossa hautoivat vihamielisiä aikeita sitä ja sen kansallisuutta vastaan. Kun Lenore ensi tanssin päätyttyä astui Antonin ohi ja kysyi hiljaa: "Miksi ette pyydä minua tanssiin?" vastasi tämä: "Odotan joka hetki näkeväni herra Bratzkyn kasvot jossain salin sopessa."

"Kukapa sellaista nyt ajattelee?" huudahti Lenore ja kääntyi loukkautuneena pois.

Tanssi seurasi tanssia, nuorten päät olivat kuumina, huoneen hikevä lämmin suoristi kiharat. Seisoaltaan, kesken tanssihyppyään, joivat tanssijat tarjoiltua kylmää juomaa, ja samalla huudettiin joka haaralta flyygelin ääressä istuvalle kotiopettajalle, että hän soittaisi masurkkaa. Nyt liehuivat puvut, herrat ponnahtivat kuin vieterien viskaamina ylös korkeuteen ja salin yhdestä nurkasta toiseen. Ah, Lenore oli siinäkin mukana! Anton seisoi ylhäisen puolalaisen kanssa koettaen ylläpitää kankeaa keskustelua ja kuunteli vastenmielisesti, kuinka tämä kehui saksalaisen neitosen liikkeiden sulavuutta. Mikä puolalaisille tytöille oli niin luonnollista, nopeat liikkeet, väkevä tunnekuohu, se teki Antonin mielestä Lenoren epämiellyttävän raivoksi, jopa epänaiselliseksikin. Ja Lenoresta hänen katseensa kulki jälleen karkeisiin seiniin, pölyiseen uuniin, jonka takassa paloi korkea pystyvalkea, ja kattoon, mistä lepatteli alas pitkiä harmaita hämähäkinseittejä.

Oli jo myöhä, kun paroonitar kiirehti kotiinlähtöä. Turkit tuotiin saliin, vieraat kääriytyivät niihin, aisakello kilahti ja tiu'ut helisivät jälleen hankea pitkin. Mutta Anton oli tyytyväinen, että tytär ajoi nyt isänsä kanssa ja hän itse paroonittaren takana istuen hoiti toisia ohjaksia. Vaieten kului matka, yhä uudelleen täytyi Antonin ajatella, kuinka eräs toinen hänen tuntemansa neitonen ei olisi milloinkaan vihollistalossa liehunut masurkan pyörteissä pölyisten hämähäkinseittien alla. — Ja tänään näki hän Lenorenkin päälaella eristävän teräskypärän.

4.

Herra Itzig oli varustanut itselleen oman liiketoimiston. Hänen luokseen päästäkseen tultiin ensin paljon käytettyyn eteiseen ja siitä noustiin jokseenkin likaisia portaita myöten erääseen kylkirakennukseen. Portaiden päässä oli valkeaksi lakeerattu ovi, jolla loisteli tylsänurkkainen iso messinkilaatta ja sillä nimi "V. Itzig." Ovi oli aina lukittu, mutta sen vierellä oli paksu posliininen soittokellon kahva, kaikki siis samaan tyyliin kuin Ehrenthalin konttorissa, vaikka uudempaa ja siistimpää. Ovesta asiakas joutui tyhjään eteishuoneeseen, jossa päivisin piti vartiota viekasnaamainen veitikka, osaksi eteisvahti, osaksi juoksupoika, joka sen lisäksi oli vielä isäntänsä vakooja tämän liikeasioissa. Hänellä oli siis sama toimi kuin herra Veitelilla oli alkuperäisin ollut, mutta toisin kuin tämän silloin osoitti hänen valkoinen hahmonsa rehjuista hienoutta. Hän näet oli puettu Veitelin pukuliikkeen kaikkiin kehnoimpiin jäännöskappaleihin, loistavaan silkkiliiviin ja hännystakkiin, joka tosin oli liian iso hänen mittaiselleen miehelle. Ulkonaisella esiytymisellään hän siten osoitti, että uusi toiminimi oli puku- ja sivistyskysymyksissäkin jotain parempaa kuin Ehrenthalin monessa suhteessa arkimainen liike.

Vieraansa herra Itzig otti vastaan kahdessa pienessä kamarissa, joista, etummaisessa tosin oli sangen niukalti huonekaluja, mutta sen sijaan kaksi komeata lamppua, jotka liikemiehen oli täytynyt ottaa jonkin asiakkaansa maksamattomien vekselikorkojen korvaukseksi. Sen takana oli makuuhuone, jossa nähtiin yksinkertainen sänky, pitkä sohva, iso pyöreä kultakehyksinen peili, joka oli peräisin kelpo Pinkuksen salaisesta tavaravarastosta. Itzig oli itsekin huomattavassa määrässä muuttunut; huoneeseen takapihalta tulevassa valjussa valossa häntä olisi kaukaa katsellen milteipä luullut muotikeikariksi. Hänen luihu naamansa oli käynyt pyöreämmäksi, isot kesakot, jotka ennen olivat luoneet hänen iholleen tiikerinkarvaa, olivat vaalistuneet, ja itsepäistä tukkaansa hän kuritti rasvan ja hiusharjan avulla tottelevaisemmaksi. Edelleenkin käytti uusi liikemies mielihalusta mustia vaatteita, mutta ne olivat uudet eivätkä enää lepattaneet väljinä ja kurttuisina hänen yllään. Sillä herra Itzig oli varttunut ruumiiltaankin, hän rakasti hyvää ruokaa, jopa nähtiin hänen pöydällään joskus tyhjä viinipullokin, jonka leimana eli "Mosel" ja vieressä sokerirasia ja hopealusikka. Mutta niin upeat kuin nämä uudet huoneet olivatkin, käytti Itzig niitä vain öisin ja liiketunteinaan. Yhä edelleen vei sydämensä hänet vanhaan tyyssijaan Löbel Pinkuksen majalassa. Siten hän vietti jonkinlaista kaksoiselämää; suuren maailman nähden hän oli hieno liikemies, joka asui astraalilamppujen valaisemassa uudestapaperoidussa liikehuoneustossa ja piti uljaspukuista konttoripalvelijaa, mutta mieluummin hän vanhassa karavaniseraljissa vietti vaatimatonta elämää punapumpulisten akkunaverhojen takana ja neliskulmainen laatikko sohvanaan. Ehkäpä jälkimmäinen asunto häntä viehätti erityisesti sentakia, että hän siellä sai rajattomasti vallita isäntäväkeä. Sillä rehellinen Pinkus oli omaksi häpeäkseen alentunut pelkäksi Veitelin toimitsijaksi ja kiltiksi käskyläiseksi. Ja rouva Pinkus kunnioitti eteenpäinpyrkivää liikemiestä siihen määrään, että tämän hyväksi riisti mieheltään monen rasvaisen hanhenrinnan.

Tänään lojui Itzig liikehuoneessaan huolettomasti sohvassa ja poltti sikaria merenvahaimukkeesta; hän oli läpeensä muodikas maailmanmies ja odotteli ylhäistä asiakasta. Jopa kilahti ovikello, palvelushenki riensi avaamaan ja eteisestä kuului rämisevä, miehenääni. Kohta tuntuivat tulija ja eteisvahti joutuvan keskenään tuimaan toraan, mikä sai Veitelin työntämään sukkelasti avoimen pöytälaatikon kiinni ja pistämään avaimen taskuunsa.

"Eikö kotona, hä? Mutta onpahan, sinä viheliäinen vihreätukkainen pölkkypää!" karjui tulija vartionuorukaiselle. Hän tuntui työntävän tämän väkivaltaisesti syrjään; Veitel syventyi tutkimaan vanhaa hypoteekkikirjaa, ovi avautui ja herra Hippus ilmestyi näkyviin, kasvot punoittavina ja koko mies entistäkin paljon nukkavierumpana ja pörröisempänä. Koskaan hän ei ollut näyttänyt niin suuresti vanhan korpin kaltaiselta.

"Sinäkö se sanot ettet muka ole kotona? Sinäkö se käsket tuon vaivaisen madon ajamaan vanhat ystävät tiehensä? Niin tietysti, sinustahan on tullut hieno herra, sen narri! Onko mokomaa hävyttömyyttä ikinä nähty? Kun nulikka on lurjustellut itsensä asumaan uusiin huoneisiin, eivät vanhat ystävät muka enää kelpaa hänelle tuttaviksi. Mutta väärään naulaan sinä minun kohdaltani iskit, poikaseni, älä luule, että vielä pystyt minun verralleni."

Veitel silmäili äkääntynyttä pikku miestä katsein, joista hyvänsuopeus oli kaukana. "Mitä teidän tarvitsee sillä tapaa meluta tuolle nuorukaiselle", hän sanoi kylmästi, "hänhän on vain tehnyt velvollisuutensa. Mistä minä tiesin teidän tänne pyrkivän? Emmekö ole sopineet, että tapaisitte minua vain iltaisin? Mitä asiaa teillä on minulle liiketunteinani?"

"Sinun liiketunteinasi! Mokoma kananpoikanen, joka vielä laahaa munankuorensirpaleita hännässään!" kivahti Hippus yhäti suuttuneena ja istahti hänkin sohvaan. "Sinun liiketunteinasi —", hän jatkoi rajattoman ylenkatseellisesti, "sinun liikkeellesi ovat mitkä tunnit tahansa, kyllin hyvät!"

"Taas te olette juovuksissa", vastasi Veitel harmissaan, "kuinka usein olen sanonutkaan, etten tahdo olla missään tekemisissä teidän kanssanne, kun tulette suoraapäätä kapakasta."

"Hoo", huusi herra Hippus, "sinä lumppuriämmän poika, minun käyntini luonasi on sinulle aina ja joka hetki kunniaksi. Minäkö juovuksissa", hän jatkoi nikottaen, "mistä minä juovuksiin tulisin, sen narri? Kuinka voisi juopua", hän huusi tulistuneena, "kun ei ole penniä millä maksaisi viinilasin?"

"Sehän minun olisi pitänyt tietääkin, ettei teillä taaskaan ole rahaa", sanoi Veitel harmistuneena. "Vasta äskettäinhän annoin teille kymmenen taaleria, mutta te olette kuin pesusieni. Sääli on tuhlata teidänmoiselle miehelle penniäkään."

"Mutta tänään sinun säälisi saa äkisti loppua", vastasi äijä pilkallisesti, "sillä sinä annat minulle jälleen kymmenen taaleria ja ne heti paikalla."

"Enpäs annakaan", huusi Veitel. "Minua jo kyllästyttää ahtaa teihin viiniä. Tiedättehän hyvin sopimuksemme; rahaa te saatte minulta vain silloin, kun teette jotakin hyväkseni sen edestä. Ja nyt ette ole siinä tilassa, että pystyisitte edes lukemaan tai kirjoittamaan mitään kunnollisesti."

"Sinun laisellesi poropeukalolle minä aina pystyn tekemään mitä hyvänsä, vaikka olisin viljellyt viinaksia kymmenestikin enemmän kuin tänä aamuna", virkkoi vanhus tyyntyneemmin. "Anna tänne, mitä sinulla on työtä. Sinusta on tullut saita visukinttu, mutta enpä huoli tuosta suututella. Annan sinulle anteeksi, että tahdoit sulkea minulta ovesi, annan senkin anteeksi, että sinusta on tullut koppava aasi, joka mahtailee lampulla, joka kelpaisi sinua paremmille miehille; enkä tahdo riistää sinulta neuvojani, kunhan vain maksat niistä kunnollisesti. Ja sen päälle me teemme rauhan, poikani. No, anna kuulua, mitä pirunvehkeitä sinulla taas on mielessä."

Veitel ojensi hänelle paksun kiinnekirjakimpun ja sanoi: "Lukekaahan nuo ensin läpi ja kirjoittakaa minulle niistä sitten lyhyt yhteenveto, jota voin käyttää hyväkseni, ja sanokaa siitä mielipiteenne. Mutta nyt minä odotan erästä asiatuttavaa. Teidän täytyy mennä takahuoneeseen ja siellä pöydän ääressä tehdä työnne. Kun olette saanut sen valmiiksi, on aika puhua rahoista."

Herra Hippus työnsi paksun vihkon kainaloonsa ja hoipperehti toista ovea kohti. "Tänään teen vielä mieliksesi, koska pidän sinusta", sanoi hän suopeasti ja tahtoi taputtaa Veiteliä poskelle.

Veitel sieti hyväilyn ja yritti sulkea takaoven, mutta humalainen äijä työnsi jalkansa väliin ja sanoi häntä kavalasti katsellen: "Sinä siis odottelet jotakin? Ketä sinä odotat, pikku Itzig? Onko se miehen- vai vaimonpuoli?"

"Raha-asioista vain on kysymys", vastasi Veitel olkiaan kohauttaen.

"Vai raha-asioista", toisti vanha herra, katsellen ihailevasti liittolaistaan. "Niin, nepä ovatkin vahva puolesi. Ei sinun vertaistasi veijaria ole toista! Ken sinulta naukuu rahaa, se on hukassa. Parempi olisi hänen hypätä veteen, vaikken minä mitään niin inhookaan kuin silkkaa vettä. Sinä pikkunen pirun hännänkannattaja!" Ihraisilla silmillään hän tuijotti lemmekkäästi Itzigiin.

"Osaattepa te itsekin kiskoa minulta rahoja", vastasi Veitel väkinäisesti hymyillen.

"Hoo, siinä minä olen lujaa poikaa", sammalteli äijä, "minä en olekaan lihaa ja verta, min' oon Hippus, min' oon kuolema."

Eteisen kello helähti jälleen. "Pysykää nyt hiljaa!" huudahti Veitel, sulki oven, istahti sohvaan, tarttui jälleen merenvahaimukkeeseen ja odotti vierastaan.

Etuhuoneessa kilahti sapeli, ja husaariupseeri astui sisään. Eugen Rothsattel oli viime talvena vähän vanhentunut, hänen hienot kasvonsa olivat laihtuneet ja silmäin alla eli mustat juovat. Hän saapui teeskennellyn välinpitämättömänä, vaikka Itzig ei antanut sen näön pettää itseään rahtuistakaan, sillä tuon naamion alla hänen kokenut katseensa luki selvästi kuumeen, joka polttaa pulaan joutuneen rahanlainaajan verta.

"Herra Itzigkö?" kysyi upseeri mahtavasti.

"Se on nimeni", vastasi Veitel ja nousi veltosti pystyyn.

Levottomasti Eugen tarkasteli rahamiehen kasvoja. Tuo mies oli sama, josta jo hänen isäänsäkin oli varoitettu, ja nyt veti ilkeä kohtalo häntä samaan verkkoon.

"Minulla on näinä päivinä suoritettava velka täkäläisille rahanlainaajille", aloitti luutnantti hermostuneesti, "jotka lienevät tuttavianne. Kun sen johdosta tahdoin käydä puheisiin heidän kanssaan, sain kuulla, että he ovat myyneet velkakirjat teille."

"En niitä juuri kernaasti ostanut, sillä mielelläni en ole asioissa herrojen upseerien kanssa. Niitä on kaksi velkakirjaa, yhdelletoistasadalle ja kahdeksallesadalle, siis on velka yhteensä tuhat yhdeksänsataa taaleria." Hän otti pöydältä salkun ja kaivoi paperit siitä esiin. "Tunnustatteko nämä allekirjoitukset omiksenne", hän kysyi kylmästi, "ja tunnustatteko saaneenne lainaksi puheenaolevat tuhat yhdeksänsataa taaleriaa?"

"Lieneehän sellainen summa niihin kirjoitettuna", vastasi upseeri vastahakoisesti.

"Minä kysyn teiltä, tunnustatteko olevanne minulle tuon summan velkaa näitä kahta velkakirjaa vastaan?"

"No hitoilla, myönnänhän sen", huudahti luutnantti; "velan tunnustan, vaikken ole saanut siitä edes puoliakaan." Veitel pisti vekselit kirjoituspöytänsä laatikkoon ja sanoi, ivallisesti olkapäitään kohauttaen: "Minä olen kuitenkin maksanut niistä täyden määrän. Tulen siis huomenna tai ylihuomenna perimään teiltä rahani."

Upseeri oli kotvan aikaa ääneti, ja tumma puna nousi hitaasti hänen laihoille poskilleen. Vihdoin hän kovan sisällisen kamppailun jälkeen lausui: "Pyydän teitä, herra Itzig, myöntämään minulle maksuajan lykkäystä."

Veitel väänteli välinpitämättömästi sikari-imukettaan ja vastasi: "En myönnä teille rahtuakaan luottoa."

"Olkaahan toki järkevä, Itzig", sanoi upseeri pakottautuen tuttavalliseen sävyyn. "Minä ehkä piankin kykenen maksamaan teille."

"Teillä on jonkun viikon perästä yhtä vähän rahaa kuin nytkin", vastasi Veitel tylysti.

"Olen valmis kirjoittamaan velan suuremmallekin summalle, jos taivutte odottamaan."

"Sellaisiin asioihin en koskaan puutu."

"Minä hankin isäni tunnustajaksi velkasummalle."

"Herra von Rothsattelille myönnän aivan yhtä vähän luottoa kuin teille itsellenne."

Luutnantti iski harmistuneena sapelinsa lattiaan. "Entäpä jollen maksa lainkaan?" hän puuskahti. "Tiedättehän, etten upseerina ole lain mukaan siihen velvoitettu."

"Tiedän kyllä", Veitel vastasi tyynesti. "Maksatteko siis huomenna tai ylihuomenna?"

"En voi", huudahti Eugen epätoivoissaan. "Silloin pitäkää vaari takistanne, jota kannatte yllänne", sanoi Veitel kääntäen selkänsä vieraalleen.

"Wohlfart oli oikeassa, kun varoitti minua teistä", huudahti Eugen aivan suunniltaan. "Te olette kovasydäminen…" hän pidätti viime sanan sanomatta.

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi", sanoi Itzig, "ei ketään syrjäistä ole kuulemassa. Mitä nyt aioitte sanoa minusta kahdenkesken, sen ihmiset kohta tulevat sanomaan teistä itsestänne julkisesti, jollette maksa."

Eugen käännähti kiroten poispäin, kynnyksellä hän jäi vielä hetkiseksi seisomaan, sitten hän ryntäsi raivoissaan tiehensä.

Veitel katseli voitonriemuisesti hänen jälkeensä. "Poika on isänsä kaltainen, hän istuu kiikissä niinkuin hänen täytyykin istua", hän puheli itsekseen. "Rahoja hän ei ainakaan kykene hankkimaan. Rothsattelien tarina on kohta lopussa, eikä Wohlfartkaan pysty heitä enää kannattelemaan. — Ja kun olen naimisissa Rosalien kanssa, perin myöskin Ehrenthalin kiinnekirjat. Silloin voivat appiukolta kadonneet hypoteekit jälleen sattumoilta löytyä hänen papereittensa joukosta. Silloin on parooni kokonaan käsissäni ja tila on minun."

Tämän itsepuhelun jälkeen hän avasi peräoven, joka äsken oli erottanut herra Hippuksen ylhäisestä vieraasta, ja löysi pienen nurkkasihteerin nukkumasta, pää käsiin vaipuneena ja kyynärpäät asiakirjoilla. Vilpittömästi halveksien katseli Itzig tuota kokoonvajonnutta hahmoa ja sanoi itsekseen: "Hän käy jo vaivakseni. Tuonaan hän sanoi olevansa kuolema, toivoisinpa hänen olevan ainakin kuollut, jotta pääsisin hänestä eroon." Kovakätisesti hän pudisteli kuorsaavaa äijää ja huusi hänen korvaansa: "Teistä ei ole muuhun kuin nukkumaan, mitä teidän tarvitsi tulla tänne kuorsaamaan? Menkää kotianne, saatte paperit, kun pystytte paremmin työtä tekemään."

Kun asianajaja oli, luvattuaan palata uudestaan iltapäivällä, hoippunut unenpöpperössä matkaansa, harjasi Itzig kadehdittavalla taidolla korkean silkkihattunsa, veti ylleen paraimman takkinsa, rasvasi huolella tukkansa kultakehyksisen peilin edessä ja lähti vastustajansa Ehrenthalin taloon.

Eteiseen tultuaan hän loi aran katseen konttorihuoneen oveen ja juoksi portaita ylöspäin. Mutta keskitiessä hän pysähtyi. "Hän istuu jälleen konttorissaan", sanoi hän kuulostellen, "voinpa kuulla hänen murahtelevan, sillä tapaa hän aina murahtelee yksin ollessaan. Tahdonpa uskaltaa mennä hänen luokseen, ehkä voi hänen kanssaan puhella." Hän palasi epäröiden ovelle ja kuulosti jälleen, sitten hän rohkaisihe ja avasi nopeasti oven. Hämärässä huoneessa istui nahkatuolissa kokoonluhistunut ihmishahmo, muotonsa menettänyt hattu päässä; tuo hahmo nyökytteli päätään ja mutisi käsittämättömiä sanoja. Kuinka olikaan Hirsch Ehrenthal viime vuoden kuluessa muuttunut! Kun hän viimeisen kerran oli käynyt vapaaherran tilalla, oli hän ollut pyöreä, mahtavan näköinen herra, kaikin puolin hyvin säilynyt mies, joka osasi työntää timanttisen rintaneulansa oikeaan kohtaan ja esiytyä sirosti naisten edessä, mutta tuo pää, joka nyt heikkouttaan nyökkäili, oli vanhan ukon pää, ja hänen ryppyisillä kasvoillaan kasvoi parta, jota partaveitsi ei ollut viikkokausiin kurittanut. Hän oli täydellinen kuva mitä surkeimman kurjuuden tilasta, jolloin henki rappeutuu ennen ruumista, kohti ihmisen toista ja iäistä kehtoa.

Veitel seisoi kynnyksellä ja katseli kummissaan entistä isäntäänsä, joka enimmäkseen raskaisiin unelmiinsa vaipuneena enää vain osaksi hoiteli liikeasioitaan. Vihdoin hän lähemmäksi käyden alotti: "Tahtoisin puhua sanasen kanssanne, herra Ehrenthal."

Vanhus nyökkäili edelleen päätään ja sanoi vanhan miehen vapisevalla äänellä. "Hirsch Ehrenthal on nimeni, mitä puhumista teillä on minulle?"

"Tahtoisin puhua kanssanne eräästä suuresta liikeasiasta", jatkoi
Itzig.

"Kyllä kuulen", sanoi Ehrenthal ylös katsahtamatta. "Jos se on suuri liikeasia, niin miksi ette kiiruhda puhumaan?"

"Tunnettehan te toki minut vielä, Hirsch Ehrenthal?" huusi Itzig kumartuen vanhuksen puoleen.

Nahkatuolissa istuva mies loi ylös väsyneet silmänsä ja tuijotti kauan puhujaan, kunnes viimein tunsi hänet. Hän kavahti kiivaasti pystyyn ja seisoi leuka eteen kuuristuneena, yhä tuijottaen vieraaseensa. Yhäti tärisi hänen päänsä ja silmissä leimusi pelkoa ja vihaa. "Mitä teillä on tekemistä minun konttorissani?" hän huusi värisevällä äänellä. "Kuinka uskallatte tulla silmäini eteen? Menkää matkoihinne, mies!"

Itzig jäi paikoilleen. "Mitä te kotkotatte siinä kuin kukko, enhän minä tee teille mitään. Tahdon puhua teille suurista asioista, jos vain voitte pysyä rauhallisena, niinkuin teidän ikäisenne miehen tulisi pysyä."

"Sehän on Itzig", mutisi vanhus itsekseen, "hän tahtoo puhua suurista asioista, ja minun täytyy pysyä rauhallisena. — Mutta kuinka voin pysyä rauhallisena", hän huudahti jälleen kiivaasti, "kun näen teidät silmäini edessä? Tehän olette minun viholliseni, te olette vienyt minut perikatoon joka haaralla! Te olette ollut minulle paholaisena, jolla on iskevä miekka kädessä ja jolta valuu sappea suusta. Minä olen avannut suuni, ja te olette työntänyt minuun miekkanne ja valuttanut sappea sydämeeni, ja minun täytyy vapista teidät nähdessäni."

"Olkaahan toki levollinen", sanoi Itzig, "ja kun olette tyyntynyt, niin kuunnelkaa mitä minä sanon."

"Onko hänen nimensä Itzig?" pölisi äijä edelleen itsekseen. "Siksi hän itseään nimittää, mutta kun hän kulkee kaupungilla, ulvovat hänelle koirat. — En minä tahdo nähdä teitä", huusi hän jälleen suoristautuen, "menkää matkoihinne, teidän näkönne on minulle vastenmielinen, ennen minä katselen hämähäkkiä kuin teitä."

Veitel sanoi nöyrästi: "Mitä on tapahtunut, Ehrenthal, se on tapahtunut, eikä siitä kannata enää puhua. Te olette ollut vihamielinen minua kohtaan, ja minä olen toiminut teitä vastaan, samanlaisia olemme siis kumpikin olleet."

"Ja hän on syönyt joka sunnuntai minun talossani", murisi vanhus.

"Jos sitä muistelette", sanoi Itzig, "niin minäkin tahdon sitä muistella. Niin kyllä, olen syönyt teidän pöydässänne, ja siksipä minun on mieleni paha, kun olemme joutuneet vihamiehiksi. Minä olen ollut aina suuresti kiintynyt teidän taloonne."

"Ja sinä olet sitä suurta kiintymystäsi minulle osoittanutkin, nuori Itzig", jyrisi vanhus. "Sinä olet tullut talooni ja lyönyt minut maahan, ennenkuin edes makaan haudassanikaan; sinä se olet, joka vuodatat minulle joka päivä karvauden katkeraa vettä."

"Mitä järjettömyyksiä te lörpöttelettekään?" huudahti Veitel ärtyneenä. "Miksi te aina puhelette, että muka olette kuollut ja minä miekkakätinen pahahenki? Minä olen tullut tänne tuomaan teille uutta ja hyvää elämää enkä suinkaan kuolemaa. Minä tahdon aikaansaada, että te kohoatte jälleen arvoon ihmisten kesken, ja että ne paljastavat teille kadulla päänsä, niinkuin tekivät, ennenkuin Hirsch Ehrenthal kävi uudelleen lapseksi."

Ehrenthal otti koneellisesti hatun päästään ja pani sen uudelleen lumivalkealle tukalleen.

"Tästälähin pitää ystävyyden vallita teidän ja minun välillä", jatkoi Veitel lämpimästi, "ja teidän liikkeenne olla minulle yhtä kallis kuin omani. Minä olen lähettänyt puheillenne useamman kuin yhden sukulaismiehistänne ja antanut heidän sanoa, mitä teiltä tahdon, ja teidän rouvanne on sanonut teille monesti saman. Minusta on tullut mies, joka tekee liikeasioita kaikkein hienointen ihmisten kanssa, ja minä voin näyttää teille omistavani varman pääoman, joka kasvaa suuremmaksi kuin luulettekaan. Miksi emme löisi rahojamme yhteen? Jos te isänä annatte minulle tyttärenne Rosalien, niin tulen kohtelemaan teitä kuten vävypojan sopii."

Vanha Ehrenthal silmäili kosijaa katsein, joiden tylsyydestä jälleen välähti kipinä vanhaa viekkautta. "Jos tahdotte vaimoksenne tyttäreni Rosalien", hän vastasi, "niin kuulkaa sitten ainoa kysymys, minkä teille teen. Mitä voitte minulle antaa, jos annan teille Rosalien?"

"Sen voin laskea eteenne minä hetkenä hyvänsä", huudahti Veitel.

"Te voitte laskea eteeni monenlaista", sanoi Ehrenthal torjuvasti. "Mutta yhtä vain teiltä vaadin. Jos voitte jälleen antaa minulle poikani Bernhardin, niin saatte tyttäreni. Mutta jollette voi noutaa Bernhardiani minulle haudasta, niin sanon teille, niin kauan kuin kieli liikkuu suussani: Menkää matkoihinne, menkää ulos minun konttoristani. Ulos!" ärjäisi hän äkillisessä vimmassa ja heristi nyrkitettyjä käsiään kosijaa vastaan. Veitel peräytyi joutuin ovelle, ja vanha mies vaipui uupuneena jälleen tuoliinsa ja mutisi ja uhkaili itsekseen.

Itzig katseli häntä kynnykseltä, kunnes vanhuksen mutina tyrehtyi epäselväksi vikinäksi; silloin kohautti Veitel hartioitaan ja sulki oven perästään.

Noustessaan portaita ylös talon naisten luo hän liikutteli edelleen olkapäitään ilmaistakseen ylenkatsettaan vanhan miehen naurettavasta heikkoudesta. Sitten hän soitti ovikelloa, ja tuttavallisesti hymyilevä keittäjätär, jolla aina oli rypistynyt myssy päässä, laski hänet sisään.

* * * * *

Sillävälin kierteli Eugen neuvottomana kaupungilla upseeriasunnosta toiseen. Hän poikkesi Feronin viinitupaan, mutta ostereita hän ei kyennyt nauttimaan, ja viinikin maistui hänestä kirjoitusmusteelta. Jälleen juoksenteli hän katuja ylös ja alas, tuskanhiki otsallaan. Siten kului päivä poika paralta. Vihdoin hän istahti lopen uupuneena erääseen konditoriaan ja rupesi pohtimaan mielessään viimeisiä mahdollisuuksia. Kunpa Wohlfart vain olisi ollut kaupungissa! Mutta liian myöhäistä oli antaa hänelle sanaa. Ne asioitsijat, joilta hän oli rahat lainannut, olivat antaneet hänelle epämääräisiä lupailuja maksuajan mahdollisesta lykkäytymisestä; vasta eilen illalla olivat molemmat samanaikaisesti kirjoittaneet hänelle, että heidän vaatimuksensa olivat siirretyt herra Itzigille. Liian myöhäistä tosin oli kirjoittaa Wohlfartille, mutta eikö tällä luotettavalla ystävällä ollut ketään tuttavia paikkakunnalla? Kun Anton oli suositellut nuorta Sturmia, oli hän sanonut: "Voudin isä on vakavarainen mies." Perheen palveluksessa olevan entisen husaarin isältä hän kukaties voi lainata rahat, jos ukolla ylipäätään oli varoja. Siinäpä kysymys olikin. Hän pyysi osotekirjaa nähdäkseen ja luki: Johann Sturm, lastaaja, Saarikuja N:o 17. Hän otti ajurin ja ajoi sinne. Kiireisesti hän kolkutti ulko-ovelle, jyrähtävä "Sisään!" oli vastaus. Hätäytynyt upseeri astui lastaajan kynnyksen yli.

Isä Sturm istui yksinään olutkipon ääressä, kädessään päivän sanomalehti, niin pikkunen lehtiriepu, että jokainen voi nähdä, ettei se ollut kirjoitettu eikä painettu eikä julkaistu ukko Sturmia varten. "Husaari!" huudahti vanhus ja jäi ällistyksissään istumaan lavitsalleen. Upseerikin oli ällistynyt isännän jättimäisestä varresta. Molemmat tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä.

"Aivan oikein", sanoi jättiläinen, "husaarihan se onkin, ja Karl poikaseni rykmentistä, näen mä; takki sama, nyörit samat. Terveeksi olkoon, toveri!" Hän nousi pystyyn. Nyt vasta hän huomasi nyörit kultaisiksi. "Katsos hittoa, herra upseerihan se onkin!"

"Nimeni on Eugen von Rothsattel", aloitti luutnantti, "olen tuttu herra Wohlfartin kanssa."

"Herra Wohlfartin ja poikani Karlin kanssa", sanoi Sturm innokkaasti, "käykää istumaan, herra upseeri, tämäpä oli minulle erinomainen ilo ja kunnia." Hän nouti tuolin ja laski sen innoissaan Eugenin eteen niin kovaa, että ovi tärähti ja akkunat helähtivät. Eugen yritti käydä istumaan. "Ei vielä", sanoi ukko Sturm, "ensin se on pyyhittävä, jotta ei univormu nuhjaudu. Sittekuin Karl poikani täytyi lähteä pois, on täällä kaikki hiukan tomuista." Hän nouti liinan ja pyyhki sillä tuolin. "Kas niin, hyvä herra, sallikaa että istun teitä vastapäätä. Tuotteko tietoja pienokaisestani?"

"Ei muuta, kuin että hän jaksaa hyvin ja että isäni on hyvin tyytyväinen hänen toimiinsa."

"Vai niin!" huudahti Sturm, nauraen koko naamallaan ja koputellen sormenpäillään pöytään, niin että huoneessa tapahtui pieni maanjäristys. "Tiesinhän minä, että herra isänne tulisi häneen olemaan tyytyväinen. Siitä olisin voinut antaa vaikka virallisen takauksen. Hän oli aika käytännöllinen tenava jo noin pikkuisena", ja hän piirusti pöytään mitan ihmiskoosta, joka ei voinut olla mahdollinen edes kapalolapsellekaan.

"Mutta voiko hän olla kaikessa mukana?" hän kysyi kiireisesti; "tiedättehän, minkävuoksi." Hän näytti luutnantille hirmuista kättään ja heristi sen sormet kaikkiin ilmansuuntiin. "Keskisormi ja nimetön tipotiessään, ah, sepä vasta kova onni, herra upseeri!"

Nyt muisti Eugen hämärästi Karlia kohdanneen onnettomuuden. "Se ei häntä enää haittaa", sanoi hän koko lailla hämillään osasta, jota hän pakosta oli joutunut esittämään helläluontoisen jättiläisen edessä "Mutta oikeastaan toi eräs pyyntö minut teidän luoksenne."

"Pyyntökö?" nauroi jättiläinen, niin että huoneessa jyrisi, "Vaatikaa te vain, herra parooni! Ja tämä ei ole mikään puheenparsi. Jokainen jäsen siitä perheestä, jonka luona Karlini on voutina, on oikeutettu vaatimaan mitä hyvänsä vanhalta Sturmilta. Se on minun yksinkertainen ajatukseni." Hän pyyhkäsi kädellään pöytää.

"Lyhyesti sanoen, herra Sturm", alkoi Eugen, "minun on huomenna suoritettava iso maksu ja siihen tarvitsen rahaa. Juttu tuli aivan äkisti huolekseni; en ennätä enää edes isällenikään siitä ilmoittamaan. Enkä tunne täällä kaupungissa ketään toista, jonka puoleen voisin paremmalla luottamuksella kääntyä kuin oman voutimme isän."

Sturm kumartui eteenpäin ja läimähytti ilonsa innoissa kämmenellään upseeria polveen. "Sepä oli rehellisesti sanottu. Te olette oikea herra, joka pitää kiinni omasta perheestään eikä turvaudu vieraisiin, kun hän voi saada apua omalta väeltään. Rahaa siis tarvitsette? Karlini on herra isänne vouti, ja Karl poikasellani on vähin rahoja, siis juttu on selvä. Paljonko on tarvis? Satako taaleria, kaksisataa ehkä? Rahat ovat valmiina."

"Minua miltei hävettää, herra Sturm, mainita teille summan suuruus", sanoi Eugen hämillään. "Tarvitsisin tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria", toisti jättiläinen kummissaan, "onpa se koko pääoma, se on talonhinta, sehän on oikein liikeasia, kuten ihmiset sanovat."

"Sellainen se onkin, herra Sturm", myönsi Eugen huolissaan. "Ja kun olette niin ystävällinen minua kohtaan, niin täytyy minun myöskin sanoa teille, että itseänikin sydämestä surettaa, että niin paljosta on kysymys. Kirjoitan teille kernaasti velkakirjan rahoista ja maksan millaista korkoa te vain haluatte."

"Tiedättekö mitä", virkkoi Sturm miettiväisesti, "koroista emme huoli puhua, sopikaa siitä asiasta Karlini kanssa. Mutta mitä velkakirjaan tulee, niin se oli teiltä hyvä ajatus. Sellainen tunnuste on hyvä olemassa niinhyvin eläessä kuin kuolemantapauksen sattuessa. Te ja minä emme tarvitse sellaista keskenämme, mutta voinhan minä kuolla piankin. No, siitä ei olisi vahinkoa, sillä olisittehan te jälellä, joka tiedätte asiasta. Mutta voisittehan tekin kuolla, mitä en lainkaan pelkää, päinvastoin", hän jatkoi ja taputteli hyvitellen Eugenin polvea; "mutta saattaisihan sekin olla mahdollista, ja silloin täytyisi Karl poikasellani olla teidän allekirjoituksenne, jotta hän voisi sanoa: Tuon on nuori herra parooni kirjoittanut, siis maksakaa pois."

"Te tahdotte siis osoittaa minulle sen hyvyyden, että lainaatte rahat?"

"Ei se mitään hyvyyttä ole", sanoi Sturm, tehden torjuvan eleen, "se on minun velvollisuuteni, koska juttu kerran on liikeasia ja kääpiöni on teidän voutinne."

Liikutettuna Eugen katsahti jättiläisen nauraviin kasvoihin. "Mutta, herra Sturm, minä tarvitsen rahat jo huomiseksi", hän sanoi.

"Tietysti", Sturm vastasi, "se on selvä kuin päivä ja minusta vallan oikein. Tulkaahan, herra parooni." Hän otti kynttilän ja vei vieraansa makuuhuoneeseen. "Antakaa anteeksi, että täällä on niin siivotonta; minä olen yksinäinen mies ja olen koko päivän työssä. Katsokaas, tässä on minun rahalippaani." Hän veti sängyn alta rautaisen arkun. "Varkailta se on turvassa", hän sanoi itsetuntoisesti hymyillen, "koko kaupungissa ei kukaan muu kuin minä itse jaksa siirtää sitä paikaltaan, eikä kukaan kykene sitä avaamaankaan, sillä lukkolaite on vaimovainajani isän taidetyötä. Harvat minua lukuunottamatta jaksavat kohottaa kannen, ja vaikka niitä tulisi useampiakin, niin tulisi niille kuuma urakka. Uskotteko, että rahat saa täällä olla turvassa varkailta ja muilta veijareilta?" hän sanoi riemuiten. Hän yritti juuri työntää avainta lukkoon. "Seis", hän keskeytti äkkiä toimensa, "vielä muuan asia! Minä luotan teihin, herra parooni, niinkuin omaan Karliini, se on selvä, mutta vastatkaapa ensin tähän kysymykseen: oletteko te todella nuori parooni?"

Helpotuksesta täytyi Eugenin naurahtaa. Hän kaivoi povitaskuaan:
"Tässä on upseerikirjani."

"Ahaa, mikä kunnia!" Sturm vastasi, tarttui varovasti paperiin hyppystensä nenillä ja luki tarkkaan ylälaidassa olevan nimen, sitten alempana olevat rivit, nyökkäsi hartaasti ja antoi kahden sormen välissä todistuskappaleen takaisin sen omistajalle. "Ja tässä", jatkoi Eugen, "sattuu taskussani olemaan Wohlfartilta saamani kirje."

"Kas vain", huudahti Sturm, katsellen osoitekirjoitusta, "totta tosiaan hänen omaa käsialaansa."

"Ja tuossa on hänen allekirjoituksensa", sanoi Eugen. "Teidän hartain Wohlfart", luki jättiläinen; "niin, kun hän kirjoittaa sillä tapaa, niin saatatte myöskin uskoa, että hän tarkoittaa totta. — Kas niin, nyt on asian liikepuoli selvitetty, kuten sanotaan", hän jatkoi ja jätti kirjeen takaisin, "ja täss' on rahat. Tuhatta ja yhdeksänsataa taaleriahan tarvittiin." Hän nosti arkusta viisi isoa kukkaroa, punnitsi niitä kuin höyhentä kämmenellään ja ojensi ne sitten Eugenille. "Siin' on tuhannen."

Eugen koetti turhaan kannattaa kaikkia yhdellä kertaa kädessään.

"Ahaa", sanoi jättiläinen hänen pulansa huomattuaan, "minä kannan ne vaunuihinne. Loppu minun täytyy antaa teille seteleinä. Kas niin, nyt on juttu kunnialla selvitetty." Hän sulki arkunkannen ja lykkäsi sen vuoteen alle.

Eugen palasi kevyin sydämin ja loistavin otsin etuhuoneeseen. "Nyt minä kannan rahat perästänne vaunuun", huomautti Sturm.

"Ensin velkakirja", muistutti Eugen.

"Oikein", nyökkäsi jättiläinen. "Järjestys pitää olla kaikessa. Koettakaahan voitteko kirjoittaa kehnolla kynälläni. Jos olisin tiennyt niin hienoa vierasta tulevaksi, niin olisin ottanut paremman kynän herra Schröterin konttorista."

Eugen rupesi kirjoittamaan velkakirjaa; sillä aikaa ukko Sturm istui vastapäätä olutkipponsa ääressä ja katseli hänen puuhaansa rattoisan uteliaasti. Sitten hän seurasi vierastaan ulos ja sanoi tämän hyvästiä ottaessa: "Tervehtikääpä minulta oikein sydämellisesti pikkuruistani ja herra Wohlfartia. Olin luvannut Karlille, että tulisin hänen luokseen jouluksi sytyttämään joulukuusta. Mutta ei se käy enää päinsä terveydentilani takia. Yhdeksänviidettä on jo ohi."

* * * * *

Jonkun ajan perästä Eugen kirjoitti Antonille, mainiten lyhyesti lainanneensa isä Sturmilta tuhat yhdeksänsataa taaleria velkakirjaa vastaan. "Koettakaahan järjestää asia kuitiksi", niin päättyi kirje, "tietystikin ilmoittamatta siitä mitään isälleni. Hyväsydäminen ukon hupsu, se vanha Sturm; ajatelkaappa jotain sievää lahjaa hänen pojalleen, husaarille, jonka voin tuoda mukanani, kun sinne pääsen tulemaan."

Peräti närkästyneenä Anton nakkasi kirjeen pöydälle. "Ei tätä väkeä käy enää auttaminen, siinä oli vanha isäntäni aivan oikeassa. Kultaisiin rannerenkaisiin jollekin irstaalle tanssijattarelle, peli-iltoihin kelvottomien toverien parissa hän on tietysti tuhlannut rahat ja maksaa sitten koronkiskurille velkansa rehellisen työmiehen sitkeässä istuvilla ansioilla." Hän huusi Karlin puheilleen.

"Monesti on minua surettanut, että olen vetänyt sinutkin tähän sotkuiseen pesään, mutta nyt tunnen syvästi, että siinä tein sinulle suuren vääryyden. Minua oikein hävettää sanoa sinulle, mistä on kysymys. Nuori Rothsattel on käyttänyt hyväkseen isäsi hyväsydämisyyttä lainatakseen häneltä tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria minun ukoltani!" Karl huudahti ällistyneenä. "Onko Goljathillani ollut niin paljon rahaa lainata? Ja minulle hän on aina teeskennellyt, ettei muka osaa ollenkaan säästää."

"Osa sinun perinnöstäsi on mennyt menojaan aivan arvotonta velkakirjaa vastaan, ja jutun tekee vielä inhoittavammaksi se välinpitämätön sävy, millä tuo kevytjalka lainamies siitä puhuu. Eikö isäsi ole kirjoittanut siitä sinulle mitään?"

"Hänkö?" huudahti Karl, "ei, ukkoni olisi viimeinen mies sitä tekemään. — Se minua vain harmittaa, että te annatte tuon jutun käydä niin sydämellenne. Pyydän mitä hartaimmin, ettette nosta siitä melua. Tehän tiedätte itse parhaiten, kuinka paljon mustia pilviä on kasautunut tämän talon päälle, älkää siis lisätkö vanhempain suruja minun vuokseni."

"Joka tässä asiassa vaikenee", vastasi Anton, "hän tekee itsensä osalliseksi kehnoon tekoon. Kirjoita sinä paikalla isällesi, ettei hän koskaan vast'edes olisi enää niin myötämielinen, sillä tuossa kavaljeerissa on miestä turvautumaan taas ensi pulassaan isäsi apuun."

Sitten Anton itse kirjoitti Eugenille seuraavasti: "Teidän velkanne maksamista on mahdoton järjestää, jollen saa siitä ilmoittaa herra isällenne, ja näinkin ollen en tiedä, mistä ottaisin maksamiseen tarvittavat rahat. En voi vaieta, että pidän varsin vääränä lainaamistanne vouti Sturmin isältä. Te ja herra isänne saatte muutenkin kiittää pojan itseuhrautuvaa toimeliaisuutta niin paljosta, että hänen täällä nauttimansa pieni palkka on siitä vain mitätön korvaus. Senvuoksi minun täytyy mitä hartaimmin pyytää, että te ainakin hankitte lastaaja Sturmille niin paljon vakuutta nykyisestä velastanne kuin suinkin. Ainoa tällainen kyseeseen tuleva vakuus on se, että herra isänne rupee velkanne tunnustajaksi. Olette kai yhtä mieltä minun kanssani, että te itse paraiten voitte tehdä tarpeellisen ilmoituksen vapaaherralle. Minä pyydän, ettette lykkää tätä asiaa vastaisen täällä käyntinne ajaksi, koska minusta jokainen viikko, jolloin se pysyy suorittamattomana, tuntuu pidentävän tahallista harhaanviemistä, mikä ei suinkaan ole arvonne mukaista."

Ja Karlille Anton sanoi: "Jollei hän tunnusta asiaa isälleen, niin ilmoitan sen vapaaherralle kohta hänen tänne tultuaan hänen itsensä läsnäollessa. Älä vastusta minua, sinä olet aivan yhtäläinen kuin isäsi."

Tästä kirjeestä oli seurauksena, että Eugen ei enää kirjoittanut Antonille ja että hän ensimmäisessä isälleen lähettämässään kirjeessä teki hämäriä viittailuja. Wohlfart oli hänen mielestään mies, jolle he tosin olivat jossain määrin kiitollisuudenvelassa, mutta pahinta oli, että tuollaiset ihmiset sellaisesta ylpistyivät ja omaksuivat sietämättömän koulumestarin sävyn. Parasta olisi, että hänestä mitä pikimmin päästäisiin sopivalla tavalla eroon. Tällainen mielipide kävi aivan yhteen vapaaherran oman ajatuksen kanssa, ja hän kiitteli sitä oikein iloissaan. "Eugen osaa aina iskeä naulan päähän", hän sanoi; "minäkin toivon hartaasti sen päivän pian koittavan, jolloin kykenen itse valvomaan taloudenpitoa ja antaa eron herra Wohlfartillemme."

Paroonitar, joka oli lukenut, kirjeen puolisolleen, vastasi: "Sinä varmastikin kaipaisit Wohlfartia suuresti, jos hän jolloinkin eroaisi meiltä." Sitten pani hän kirjeen takaisin kuoreen ja kätki sen hameensa taskuun.

Mutta Lenoren oli mahdoton salata paheksumistaan, jonkavuoksi hän lähti vaieten huoneesta ja etsi Antonin käsiinsä karjapihan puolelta.

"Mitä kinaa teillä on Eugenin kanssa?" hän huusi tälle jo kaukaa.

"Onko hän valittanut teille minun käytöksestäni?" kysyi Anton.

"Ei minulle", Lenore vastasi, "mutta vanhemmille lähettämässään kirjeessä hän ei puhu teistä samaan siivoon sävyyn kuin ennen."

"Ehkäpä se oli vain sattumalta jonkin ohimenevän pahatuulisuuden puuskaa."

"Ei, jotain enempää täytyy olla pohjalla, ja minä tahdon tietää sen."

"Jos jotain enempää aihetta on olemassa, niin voitte saada kuulla siitä vain häneltä itseltään."

"Silloin, Wohlfart", huudahti Lenore, "on Eugen tehnyt jotain väärää ja te tiedätte siitä."

"Mitäpä tuo liekin", vastasi Anton vakavasti, "niin se ei ole minun salaisuuteni, muutenhan en sitä teiltä salaisi. Minä pyydän teitä uskomaan, että olen menetellyt rehellisesti veljeänne kohtaan."

"Mitä minä uskon, se ei voi teitä hyödyttää. Minä en saa tietää niin mistään, en ymmärrä mitään enkä voi tänä tuskan ja hiipien aikana tehdä mitään muuta kuin harmitella, kun teitä kohtaan käyttäydytään väärin."

"Usein", sanoi Anton, "tunnen raskaaksi ja vaaralliseksi taakaksi sen vastuunalaisuuden, mikä isänne sairauden johdosta on laskettu minun hartioilleni; hänen huonotuulisuutensa kohdistuu luonnollisesti monesti minuunkin, jonka täytyy antaa hänelle pelkkiä epätyydyttäviä tietoja. Sitä ei voi välttää. Mutta minulla on rohkeutta kestää epämieluisiakin hetkiä, niin kauan kuin te ja paroonitar ette anna horjuttaa vakaumustanne, että minä alati toimin teidän parhaaksenne sen mukaan kuin itse ymmärrän."

"Äitini tietää, mitä te meille olette", sanoi Lenore; "koskaan hän ei puhele teistä minulle, mutta minä näen sen hänen katseestaan, kun hän pöydän yli katselee teitä kasvoihin. Hän on aina osannut salata ajatuksensa, tuskansa ja surunsa, ja nyt hän kääriytyy vielä läpinäkymättömämpään verhoon kuin koskaan ennen. Yksin minuunkin nähden. Mutta kuten valkoisen harson läpi minä näen hänen puhtaan kuvansa; hänen ruumiinsa on käynyt niin heikoksi, että monesti kyyneleet nousee silmiini kun häntä katselen. Hän puhuu aina pelkkää hyvää ja järkevätä, mutta moneenkin asiaan nähden hän näyttää niin penseältä ja tunteettomalta; ja kun hän minun lörpötellessäni hymyilee, niin minusta tuntuu, kuin aiheuttaisi yksin hilpeyskin hänelle sisällistä tuskaa."

"Niin kyllä, sen vaikutuksen hän tekee", huudahti Anton surullisesti.

"Hän elää vain yksinomaan isää hoitaakseen; kuinka hän itse sisällisesti kärsii, sitä ei arvaa kukaan, ei edes hänen oma tyttärensä. Hän oli kuin enkeli, Wohlfart, joka vasten mieltään viipyy täällä maan päällä. Minä voin olla hänelle vain vähäksi hyödyksi, sen tunnen; minä olen niin aikaansaamaton, ja minulta puuttuu kaikki, mikä tekee äitini niin ihanaksi — itsehillitsemiskyky, rauhallinen ryhti, viehättävä käytös. — Sairas isäni, kevytmielinen veljeni, yksinpä minua hellästi rakastava äitinikin sulkevat itsensä minulta — Wohlfart, minä olen niin yksin!" Hän nojautui kaivonarkkuun ja itki.

"Ehkäpä näin täytyikin käydä teidän omaksi hyväksenne", lohdutti Anton kaivon toiselta reunalta, sydän täynnä lämmintä sääliä. "Te olette voimakas luonne, ja minä uskon, että te voitte tuntea hyvin väkevästi."

"Minä voin olla hyvin äkäinenkin", nyökkäsi Lenore kyyneltensä keskeltä, "ja sitten kohta perästäpäin perin vallaton."

"Te olitte kasvanut huolettomana ja onnellisissa oloissa, ja elämä oli teille pelkkää leikkiä."

"Oppiminen on ainakin minulle ollut työlästä", väitti Lenore.

"Minusta te olitte vaarassa kehittyä hiukan liian hurjaksi ja ylimieliseksi."

"Pelkäänpä sitä itsekin", Lenore huudahti.

"Nyt teidän on täytynyt kestää raskaita kärsimyksiä, ja tulevaisuus täällä näyttää hyvin vakavalta. Ja jos sallitte minun sanoa teille, rakas neiti, niin täällä te tulette saavuttamaan juuri ne ominaisuudet, jotka paroonitar on voittanut itselleen suuressa maailmassa eläessään, arvokasta ryhdikkäisyyttä ja tunteen sydämellisyyttä. Minusta tuntuu monesti, kuin olisi teissä jo tapahtunut muutos."

"Minä kai olinkin ennen aika mahdoton villikissa, eikö niin?" kysyi Lenore, nauraen kyyneltensä kesken ja katseli Antonin silmiin rehellisesti, mutta samalla tyttömäisen veitikkamaisesti. Antonin täytyi väkisin pidättyä sanomasta hänelle, kuinka rakastettava hän tässä silmänräpäyksessä oli. Mutta kelpo nuorukainen hillitsi urheasti mielihalunsa ja virkkoi niin kylmästi kuin taisi: "Ei tuo niin vallan pahastikaan ollut."

"Ja tiedättekös, mikä te itse olette?" kysyi Lenore leikillisesti.
"Te olette, niinkuin Eugen kirjoitti, oikea pieni koulumestari."

"Sitäkö hän siis kirjoitti?" huudahti Anton mieli keventyneenä.

Lenore kävi äkkiä totiseksi. "Älkäämme puhuko nyt hänestä. Kun kuulin luettavan hänen kirjettään, juoksin tänne sanomaan teille, että minä luotan teihin enemmän kuin kehenkään toiseen ihmiseen maan päällä, hyvää äitiäni lukuunottamatta, ja että minä tulen luottamaan teihin niin kauan kuin elän, että minun luottamustani teihin ei mikään asia voi järkähdyttää, että olen vakuutettu siitä että te olette ainoa ystävä, mikä meillä on nykyisessä hädässämme, ja että tahtoisin polvillani pyytää teiltä anteeksi, jos joku loukkaa teitä sanoin tahi vaikkapa pelkissä ajatuksissaankin."

"Lenore! Rakas neiti", keskeytti Anton hänet ylen onnellisena — "älkää puhuko enää."

"Ja vielä tahtoisin sanoa", jatkoi Lenore häiriytymättä, "kuinka suuresti teitä ihailen nähdessäni teidän kulkevan niin varmasti tietänne täällä meidän joukossamme ja tulevan hyvin toimeen kaikkien ihmisten kanssa, antamatta omalta puoleltanne rahtuistakaan perään, ja kuinka te yksinänne saatte täällä aikaan järjestystä ja parempaa asiaintilaa. Tämä oli minun sydämelläni, ja nyt olen purkanut sen teille, Wohlfart."

"Minä kiitän teitä, neiti", Anton vastasi; "te olette sanoillanne tehnyt minulle tänään iloisen päivän. Mutta en minä ole niin varma ja väkevä kuin luulette. Ja kun minä katselen tätä tilaa ja ajattelen, mitä kaikkea täällä pitäisi toimittaa, niin tunnen joka päivä yhä selvemmin, että minussa ei ole miestä korjaamaan oloja ja asioita perinpohjin. Jos tahtoisin jolloinkin toivoa teidän olevan mies eikä vapaaherran tytär, niin se tapahtuisi astellessani tämän tilan vainioilla."

"Niin, nähkääs, se on vanhastaan minun omakin suruni", sanoi Lenore, "ja entinen voutimme sanoi monesti samaa. Kun istun neulomukseni ääressä ja näen teidän herra Sturmin kanssa kiertävän pelloilla, niin sisuni käy kiehuvan kuumaksi ja minä viskaan joutavan naistyön syrjään. Minä en voi tehdä muuta kuin syödä leipääni enkä ymmärrä muuta kuin tuhlata rahoja pitsien osteluun, enkä edes sitäkään kunnollisesti, niin väittää äitini. Mutta teidän täytyy sietää taitamatonta Lenorea hyvänä ystävänänne, eikö niin?" Ja hän katsahti nuorta miestä vilpittömästi silmiin.

"Jo kauan olen tuntenut teidän minulle osottamanne ystävyyden suureksi onnekseni", huudahti Anton syvästi liikutettuna. "Ja aina, tähän hetkeen saakka, on sydämelleni ollut ilona saada kaikessa hiljaisuudessa pitää itseäni teidän uskollisena ystävänänne."

"Ja sellaisina pitää väliemme aina pysyäkin", sanoi Lenore. "Kas niin, nyt olen jälleen rauhallinen. Älkääkä te enää harmitelko Eugenin tyhmistä vehkeistä, en sitä minäkään tee."

Sitten erosivat molemmat toisistaan kuin kaksi viatonta lasta, joille on suloista huvia saada kertoilla toinen toiselleen, mitä intohimo koettaa pitää salassa.

5.

Herrojen Pixin ja Spechtin välillä olivat vihat jälleen leimahtaneet ilmi liekkiin. Mutta tällä kertaa Specht ei ollutkaan yksin, kvartetti oli hänen puolellaan, sillä Spechtiä loukattiin niissä tunteissa, jotka kvartetti oli tunnustanut oikeiksi ja joille se oli laulunsa pyhittänyt. Herra Specht oli näet rakastunut. Tämä sieluntila ei tosin ollut mitään tavatonta tuohon vilkasluontoiseen herraan nähden, voipa sanoa, että hänen elämänsä pääsisältönä olikin ikuisesti ryöpsähtävä lemmenleimu, joka ei tosin koskaan suuntautunut lämmittämään jokapäiväisen elämän käytännöllisiä kattiloita, toisin sanoen ei vaihtunut ajatuksiksi naimisesta ja oman kodin perustamisesta. Herra Spechtin lempi oli ikuinen, mutta sen esineet vaihtelivat alituisesti. Kaikilla naisilla hänen tuttavapiirissään oli ollut kunnia nauttia runollista jumalointia hänen taholtaan. Yksinpä talon tätikin oli aikoinaan ollut hänen unelmiensa esineenä, silloin näet, kun tutustuminen tämän ylevän vaikk'ei enää nuorekkaan Saphon muinaiseen murheelliseen lemmentarinaan oli ankarasti liikuttanut kiihkeämielisen runotartenpalvojan ylenherkkiä tunteita.

Mutta tällä kertaa herra Spechtin lemmenliekillä oli vankka perustus. Hän oli saanut vainuunsa erään nuoren lesken, jonka etuina oli jommoinenkin varallisuus, oma kelpo talo ja siinä turkistavaraliike sekä lisäksi vielä pyöreät punaposket ja pari ystävällistä ruskeaa silmää. Specht seurasi lesken kintereillä missä tämä ikinä kulki, teatterissa ja julkisissa puistoissa, maleksi niin usein kuin jouti ja rohkeni hänen akkunainsa alla ja teki ylipäänsä kaiken, minkä hänen vilkas mielikuvituksensa suinkin voi, järkyttääkseen lesken sydäntä. Hän häiritsi tämän murheellista leskeydentilaa lukemattomilla nimettömillä kirjelippusilla, joissa tuntematon "S" uhkaili suorasanaisessa ja runomuodossa aikovansa siirtyä tästä arkipäiväisestä elämästä suuren tuntemattoman taa, jos hänen sydämensä ihanne halveksisi hänen tulista palvontaansa. Paikkakunnan ilmoituslehdessä esiytyi tuhkatiheään tuoreen kaviaarin, kapakalojen ja palvelukseen haluavain henkilöiden joukossa yleisön ällistykseksi runollisia tunteenpurkauksia, joissa milloin säkeitten alkukirjainten, milloin keskeltä rivejäkin poimittujen kirjainten nähtiin lihavalla painettuna muodostavan nuoren lesken nimen, Adele. Viimein ei herra Specht malttanut olla tekemättä koko kvartettia uskotukseen. Ensin hän tunnusti sydämensä tilan herra Lieboldille; ja sitten eräänä iltana, kun bassot olivat veljellisesti avustaneet häntä tulisten lemmenlaulujen harjoittamisessa, hän rohkeni näillekin ilmoittaa olevansa kuuluisien Adele-runojen tuntematon sepittäjä. Bassot joutuivat ihmeisiinsä siitä, että heidän konttorinsa oli muninut mokoman mainehikkaan lauluniekan. Tosin he olivat yhdessä toisten herrain kanssa tehneet runoista hiljaista pilaa, onnettoman tekijän salaa ähkyessä kuullessaan armotonta arvostelua; mutta kun he saivat kuulla runoilijan olevan yhden heidän omasta keskuudestaan, heräsi heissä yhteishenki ja he kuuntelivat suopealla ymmärtämyksellä hänen tunnustuksiaan. Lemmentilanne ei heistä tällä kertaa tuntunut niinkään epäkäytännölliseltä; leski oli nuori ja sievä, omisti oman talon ja liikkeen sekä päällepäätteeksi kuuleman mukaan jommoisenkin varallisuuden. Siksipä he lupasivat myötävaikutustaan serenaadinkin pitoon. Lesken talon ulkopuolella käyskentelevä yövahti lahjottiin muutamilla lanteilla, serenaadi pidettiin, lesken makuusuojassa avautui akkunanpuolisko ja jotain valkoista paistoi hetkisen aikaa näkyviin pimeästä. Specht oli onnen autuas, ja kun tällainen mielentila ei yleensä ole omiaan tekemään ihmistä vaitonaiseksi, oli hän kyllin varomaton antaakseen toisillekin työtovereille salaperäisiä viittailuja. Siten pääsi myöskin Pix asian perille. Nyt alkoi kaupungin ilmoituslehden palstoilla merkillinen kissan- ja hiirenleikki. Siihen ilmestyi salamyhkäisiä ilmoituksia, joissa hra S. pyydettiin saapumaan milloin mihinkin kaupungin etäiseen kolkkaan kohtamaan henkilöä, joka oli hänelle hyvin rakas. Specht juoksi hikihatussa sovittuun paikkaan tapaamatta siellä koskaan ketään, jota hän olisi voinut epäillä ihanteekseen; sen sijaan hän noilla etsiskelyillään sai kokea kaikenlaista mieliharmia, kärsi kylmää ja myrskytuulta, sai äkäisiä vastauksia tuntemattomilta naisilta, joita hän rohkeni puhutella; muuan suutarin juoksupoika, jota hän aavisteli salapukuun pukeutuneeksi kaunokaisekseen, viskasi palavan sikarinpätkän hänen silmilleen; jollakin syrjäkujalla häntä valppaan tähystelynsä johdosta epäiltiin poliisinuuskijaksi, jonkavuoksi hän sai törkeää haukkumista ja kirvelevän selkäsaunan. Luonnollisesti hän omasta puolestaan julkaisi paikallisessa äänenkannattajassa salamyhkäisiä mutta haikean voimakkaita valitusvirsiä kaunottaren petollisuuden johdosta; näistä oli seurauksena, että kohta ilmestyi anteeksipyytelyjä ynnä suloisia viittauksia uusien mahdollisuuksien ilmaantumisesta. Mutta koskaan hän ei löytänyt sitä jota etsi.

Tällaista menoa jatkui moniaan viikon mittaan, ja Spechtin mielentila joutui kohtalon kunnottomien kepposten johdosta kuohumapisteeseen, mikä oli omiaan pelottamaan yksin uskollisia bassojakin.

Eräänä aamuna Pix seisoi tavallisuuden mukaan eteisessä iso sivellin kädessä, kun ulko-ovesta astui sisään sievä pyöreähkö naishenkilö, jolla oli ruskeat silmät ja yllä upea turkisvaippa ja joka vihaisella äänellä kysyi herra Schröteriä.

"Herra Schröter ei ole kotona", sanoi Pix. "Mitä teillä on asiaa?" Hän laski mustan siveltimen kädestään, ja kun vieras nainen epäröi vastata, vaati hän pontevalla kädenliikkeellä tätä pelastautumaan tynnörien ja tavarapaalien ja makasiinirenkien uhkaavasta vilinästä. Hänen miehekäs levollisuutensa tehosikin naiseen niin, että hän siirtyi sisäeteiseen, jossa herra Pix kumarsi hänelle alentuvasti ja toisti kysymyksensä: "Haluatteko tilata jotakin liikkeestämme?"

"Haluan puhutella liikkeen johtajaa", vastasi nainen,

"Minä edustan täällä häntä", vastasi Pix Napoleonin sävyyn.

Vieras katsahti häneen pelokkaasti ja rupesi vihdoin esittämään asiaansa. "Minä tulen valittamaan erään konttoriinne kuuluvan herran käytöksen johdosta. Jo pitemmän aikaa olen ollut kaikenlaisen pilanteon ja tunkeilevaisuuden esineenä ja vaarassa joutua yleiseksi puheenaiheeksi kaupungilla. Minä saan harva se päivä nimettömältä lähettäjältä kirjeitä ja runoja, ja päivälehdessä tehdään kehnoa pilaa minun nimelläni. Olen kuullut, että kaiken tuon häpeämättömyyden harjoittaja kuuluu teidän liikkeeseenne ja vaadin häntä rangaistavaksi."

Pix arvasi asianlaidan. Hän työnsi — yhä edelleen Napoleonina — kätensä liivin sisään ja kysyi: "Voitteko mainita minulle sen herran nimen?"

"Hänen nimeään en tiedä", vastasi kaunis leski, "mutta hän on isokokoinen ja kiharatukkainen."

"Ja muuten laiha ja kömönenäinen?" täydensi Pix määrittelyä. "Hyvä, se riittää, rouvaseni. Tästä päivästä lähtien te voitte olla rauhassa ja saatte täydellisen tyydytyksen kaikesta harminnäöstänne, sen minä takaan."

"Mutta minä tahtoisin kuitenkin tavata herra Schröterin itsensä…" alotti turkisvaippainen nainen jälleen epäröiden.

"Parempi on, ettette tapaa. Tuo nuori mies on käyttäytynyt teitä kohtaan tavalla, jonka kehnoudelle en keksi kyllin väkeviä sanoja. Mutta teidän hyvä sydämenne kohtakin huomaa, ettei hänen tarkoituksensa varmastikaan ollut loukata teitä. Hän oli kömpelö poropeukalo, siinä hänen rikoksensa. Miesparkaa vaivaa tosiaankin sairaaloinen kiintymys teihin. Ja sittekuin olen saanut kunnian nähdä teidät, en sitä ensinkään ihmettelekään." Hän kumarsi uudelleen, tällä kertaa kohteliaammin. "Kuten sanottu, minä tuomitsen hänen menettelynsä, mutta käsitän sen hyvin."

Kaunis leski seisoi hämillään eikä tiennyt mitä vastata tuolle mahdikkaalle herralle.

"Samalla kertaa", jatkoi Pix, "rohkenen liikkeemme nimessä kunnioittavimmin pyytää teiltä anteeksi. Liikkeemme valittaa mitä hartaimmin, että yksi sen jäsenistä on aiheuttanut teille niin paljon mielipahaa. Me kaikki tuntisimme itsemme onnellisiksi, jos se ystävällinen mielenlaatu, jonka näen ilmenevän teidän kasvoistanne, suvaitsisi antaa anteeksi liikkeellemme ja ennen kaikkea poloiselle syntisäkille."

"En suinkaan aikonutkaan vaatia toisia tilille yhden ainoan miehen sopimattoman käytöksen takia", sanoi leski.

"Kiitän kaikesta sydämestäni rakastettavuudestanne", jatkoi herra Pix voitollisesti, "ja pyydän teitä, rouvaseni, suomaan vielä senkin anteeksi, että olen tuonut teidät tänne keskelle häärinää; enhän tiennyt, ketä minun oli kunnia puhutella. Tämä on pieni tavaravarastomme minun jokapäiväistä tarvettani varten."

"Jokapäiväistä tarvettanne varten", toisti rouva, peräti ymmällään tuon mahdikkaan herran todella suurenmoisesta tarpeesta. Pix kävi kahvitynnyrin vierelle, otti kourallisen papuja ja päästi ne valumaan kultasateena takaisin tynnöriin. "Ehkäpä täältä löydätte jotakin, joka saattaa olla tarpeeseen taloudessanne", hän lisäsi ja esitti tavaravarastonsa suurenmoisella kädenliikkeellä.

Kaunis turkiskauppiatar lausui kohteliaasti ihastuksensa niin suurten ja monenlaisten kahvivarastojen johdosta. Herra Pix vei hänet kaikkein parhaimpien laatujen luo, huomautti hänelle harmittavista kivijyväsistä Domingo-kahvissa ja Jaava-kahvin keinotekoisesta vihreästä väristä.

"Meidän liikkeemme tuntisi itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, jos suvaitsisitte vastaanottaa edes pienen osoitteen kunnioituksestamme teitä kohtaan", sanoi Pix, kumartaen perin kohteliaasti. "Sallikaa minun lähettää teille joitakin näytteitä niistä laaduista, jotka teitä täällä paraiten miellyttävät."

"Mahdotontahan minun on vastaanottaa, herra…" vastusti rouva ryhdikkäästi.

"Minun nimeni on Pix. Tästä lähetyksestä ei kannata mainita sanaakaan; me olemme tosin jo aikoja sitten luopuneet vähittäiskaupasta, mutta itsestäänhän on selvä, että kernaasti palvelemme joitakin yksityisiä suosijoitamme. Jos te vast'edes tahtoisitte tehdä jonkin pienen tilauksen, niin olisin ylen onnellinen saadessani toimittaa sen teille omaan ostohintaamme. Ja mitä tuohon äskenmainittuun herraan tulee, niin vakuutan teille vielä kerran, että tulette saamaan täyden tyydytyksen, minä pidän itse huolen siitä."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herrani", sanoi rouva ystävällisesti hymyten ja lähti liikkeestä paljon sovinnollisemmassa mielentilassa kuin oli tullut.

Pix meni suoraapäätä konttoriin ja vei Spechtin syrjään muista. "Tepä olette keittänyt kokoon kauniin sopan", hän sanoi ankarasti. "Tiedättekö että teitä on uhannut rajuilma, joka olisi helposti voinut tempaista teidät alas konttorituoliltanne ikipäiviksi? Se nuori leski oli juuri täällä ja tahtoi kaikin mokomin valittaa teidän käytöksestänne herra Schröterille; hän oli oikein silmittömästi raivostunut teihin. Kuinka ihmeellä te rohkenittekaan tehdä siivon ja arvokkaan naisen niin kömpelön ihailunne esineeksi ja vielä julkisesti sanomalehdessä? Hävetkää toki, Specht", hän huudahti peräti paheksuvasti.

Specht parka oli kuin ukkosen iskemä. "Hänhän se itse aloitti päivälehdessä", hän puhki viimein kun kykeni puhumaan, "hänhän kutsui minua ensin teatteriin, sitten joutsenlammikolle, jopa viimein torniinkin ihailemaan hänen kanssaan näköalaa."

"Hyi sentään", sanoi Pix, täynnä siveellistä närkästystä, "ettekö te poloinen käsitä, että joku koiranleuka on pitänyt teitä pilanaan? Se rouva oli aivan onneton teidän käytöksenne takia — meidän kesken sanoen hän oikein itki teidän tähtenne."

Specht väänteli käsiään.

"Minä tein kaikkeni saadakseni hänet rauhoittumaan, lupasin teidän nimessänne, että te tästä päivästä lähtien jätätte hänet tyyten rauhaan kaikista sanomalehtirynnäköistä. Menetelkää siis sen mukaisesti; jollette sitä tee, saa herra Schröter tietää koko jutun."

"Mutta enhän minä voi tyytyä siihen", huudahti poloinen Specht. "Te ette tiedä, mitä minä tunnen."

"Tuntekaa mitä tahdotte", pamautti hirveä Pix musertavan tylysti, "mutta rohjetkaappas vain vielä kerta painattaa riviäkään Adelelle, niin joudutte minun kanssasi tekemisiin!" Sitten hän lähti julmistuneena tiehensä ja jätti Spechtin mielentilaan, joka ei ollut hirteen joutuneen rattoisuutta parempi.

Spechtin sitten pohtiessa yhdessä kvartetin kanssa, mitä tässä tilanteessa oikeastaan oli tehtävä, kävi Pix puolestaan ripeästi toimimaan. Iltapuoleen kantoi eräs makasiinirenki lesken taloon mahtavan kahvipussin ynnä herra Pixin kunnioittavat terveiset, ja Pix antoi tunnollisesti laskuttaa lähetyksen omaan tiliinsä. Vielä samana iltana hän lähti itsekin tervehtimään leskeä ja vakuutti tälle, että syyllinen oli saanut ankaran ojennuksen, ja että hänen päiviensä ja öittensä rauha oli ikipäiviksi turvattu. Seuraavana sunnuntaina hän joi samaa kahvia lesken luona, joka oli kutsunut erään ystävättärensä "esiliinaksi". Neljän viikon kuluttua olivat rouvan ruskeat silmät ja Pixin mahdikas sävy jo ennättäneet niin tottua toisiinsa, että viimemainittu sonnustautui parhaisiin tamineihinsa ja lähti leskeä kosimaan. Hän sai mieluisen vastauksen. Herra Pix oli kihlattu sulhanen ja päätti panna turkiskaupan uudelleen käyntiin, kaikista koista ja karvoista huolimatta, ja tehdä itsensä sen keskipisteeksi.

Hänen kunniakseen mainittakoon, että hän tunsi olevansa velkapää ilmoittamaan asianlaidan kaikkein ensiksi herra Spechtille ja lausua tälle samalla pari sanaa, jotka voi käsittää jonkinlaiseksi anteeksipyynnöksi. "Se oli kohtalon sallimus", hän sanoi, "olkaa järkevä mies, Specht, ja tyytykää osaanne. Täytyyhän teidän toki muistaa, että hänet nai ainakin eräs omista työtovereistanne."

"Mutta en minä!" parahti Specht aivan suunniltaan; "minulle ei ole miksikään lohdutukseksi, että te olette sulhanen, sillä pelkäänpä että te olette menetellyt salakavalasti minua kohtaan."

"Tiedättekös mitä, Specht", sanoi katuvainen Pix, "pysykää sinä kilttinä poikana, mikä te pohjaltanne olettekin, ja rakastukaa sukkelaan johonkin toiseen naiseen. Teillehän siitä ei ole mitään vaivaa."

"Ja te luulette, että se käy vain niin helposti päinsä!" äyskähti
Specht julmistuneena.

"Käypä kuin käykin", lohdutti Pix, "kun miehellä vain on vakava tahto. Ja meidän ystävyytemme pysyy entisellään. Minun häistäni te ette saa jäädä pois."

"Se vielä puuttui!" parahti poloinen Specht.

"Teidän pitää järjestää minulle nuorenmiehen kemut ['Polterabend', jonka Saksassa sulhasen miesystävät toimeenpanevat hänelle häiden aattoiltana], tehän olette niin taitava kaikessa sellaisessa, ja teidän pitää taluttaa morsian alttarin eteen. Joutukaa nyt vain pian keksimään joku toinen, jolle voitte rustata runojanne; olipa hänen nimensä Adele tai Genoveva, sehän on teille ihan yhdentekevää."

Mutta herra Spechtille se ei suinkaan ollut yhdentekevää, hän morkkasi ankarin sanoin vanhan vastustajansa uskottomuutta ja koki sen tuskallisen ilon, että tällä kertaa koko konttori asettui hänen puolelleen ja että herra Pix tuomittiin kaikissa takapihan suojissa itsekkääksi vintiöksi. Mutta vähitellen aika vuodatti lieventävää palsamiaan Spechtin sydämen haavoihin. Kävi ilmi, että leskellä oli sisarentytär, jolla oli siniset silmät ja tukka kullanpunertava; ja niinpä sitten kävi, että Specht oli ensin huvitettu neidin kesakoista, sitten hän keksi koko hänen olentonsa ylen suloiseksi, ja loppujen lopuksi hän kamarinsa hiljaisuudessa hautoi ajatusta, eikö hänen pitänyt naimisen kautta tulla tavallaan herra Pixille vävypojaksi.

* * * * *

Kauppias istui nojatuolissaan ja katseli miettiväisesti eteensä. Vihdoin hän kääntyi sisarensa puoleen. "Fink on jälleen kadonnut", hän sanoi.

Sabinelta putosi lankakerä lattialle. "Kadonnut? Amerikassako?"

"Eräs hänen isänsä asiamies oli tänään konttorissa. Hänen kertomansa mukaan ovat isä ja poika jälleen riitautuneet, ja tällä kertaa on Fink, pelkään mä, paremmin oikeassa kuin hänen isänsä. Hän on yht'äkkiä luopunut asiainhoidosta Amerikassa, väkivaltaisin keinoin murskannut erään suuren liikeyhtiön, jonka hänen setänsä oli perustanut, luovuttanut isälleen perintöosuutensa ja sitten kadonnut jäljettömiin. New Yorkista tulleiden epävarmojen tietojen mukaan hän on lähtenyt maanosan keskellä oleviin suuriin erämaihin."

Sabine kuunteli jännittyneenä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hänen veljensäkin vaikeni. "Siinä miehessä on kuitenkin mahtavaa ainesta", hän viimein sanoi. "Tänä aikana tarvitaan sellaista ripeätä kykyä kuin hänellä on. — Nyt luopuu myöskin Pix meiltä. Hän on kosinut jotakin varakasta leskeä ja aikoo ruveta itsenäiseksi liikemieheksi. Minun on otettava Balbus hänen tilalleen, mutta tämä ei kuitenkaan korvaa häntä."

"Ei", sanoi Sabinekin huolestuneena.

"Meillä alkaa käydä tyhjäksi", jatkoi veli, "ja minäkin tunnen, etteivät omat voimani suinkaan lisäänny. Viime vuodet olivat meille vaikeat. Sitä tottuu niin ihmisten kasvoihin, jopa heidän heikkoihin puoliinsakin. Kukaan ei ajattele, kuinka katkeraksi johtajalle usein käy, kun ne siteet katkeavat, jotka ovat kutoutuneet hänen ja hänen apulaistensa välille. Pixiin minä olin tottunut jos kehenkään, ja minulle käy vaikeaksi tulla toimeen ilman häntä. Ja itsekin vanhenen. — Minä vanhenen, ja ympärilläni tyhjenee. Pimeinä hetkinäni näen sinut yksinäsi kotona ja liikkeessä; kun minun täytyy lähteä luotasi, jäät sinä aivan yksin. Vaimoni ja lapseni ovat poissa. Sinun kukoistavaan nuoruuteesi olen perustanut kaiken toivoni, sinulle olen ajatellut miestä ja lapsia, sisar parkani. Niissä mietteissä olen käynyt vanhaksi, ja aina näen sinun kulkevan vierelläni, suu hymyssä, mutta sydän surussa, alati toimeliaana ja osanottavaisena mutta kuitenkin yksin, vailla suurta iloa ja vailla ihanan toivon täyttymistä."

Sabine kallisti päänsä veljen päätä vastaan ja itki hiljaa. "Eräs oli sinulle rakas, jonka olet kadottanut", sanoi hän hiljaa.

"Älä puhu hänestä, älä ajattelekaan häntä", sanoi veli synkästi. "Ja vaikka hän sieltä palaisikin, olisi hän meiltä mennyt!" Hän hyväili kädellään sisaren tukkaa, tarttui sitten hattuunsa ja läksi huoneesta.

"Ja itse hän aina muistelee Wohlfartia", huudahti täti akkunaloukosta; "vasta eilen hän kyseli vanhalta Sturmilta jos jotakin Karlista ja siitä puolalaistiluksesta. En minä vain ymmärrä tuota miestä."

"Minä hänet ymmärrän", huokasi Sabine ja istahti uudelleen käsityönsä ääreen.

Täti nyrpisti nenäänsä: "Te olette molemmat samaa maata, teidän kanssanne ei käy ollenkaan puhuminen eräistä tietyistä asioista", hän sanoi ja lähti harmissaan huoneesta.

Sabine istui yksinään. Uunissa ratisi valkea, ja seinäkellon heiluri riippui yksitoikkoisesti edestakaisin. "Yhä vain näin, yhä vain näin", humisi sen liike. Hiljakseen ratisi elämänliekki näiden vankkojen seinämuurien sisällä, saaden syttyä joka aamu ja jääden kytemään illoin. Välinpitämättömän vakavina katselivat vanhempain kuvat seiniltä talon viimeistä vesaa, jonka elämä oli ollut liikettä vailla jo monet vuodet. Siten kului Sabinen nuoruus, yksivakaisesti, hiljaisesti, liikkumatta, kuten seinillä riippuvat muotokuvat. Sabine kallisti päänsä ja kuunteli. Älähän — hiljaisia, aavemaisia askeleita kuului huoneen nurkista entäpäs lapsensuusta iloista naurua; yhä lähemmäksi tuli häntä tuo haavekuva, ja kiharainen pää vaipui hänen syliinsä ja kaksi hentoa käsivartta kurottui hänen kaulaansa. Sabine kumartui suutelemaan tyhjää ilmaa suunsa edessä ja kuunteli jälleen suloisia säveliä, jotka hurmasivat hänen sydämensä ja kiehtoivat ilon kyyneleet hänen silmiinsä. Ah, hänen kätensä tapasi tyhjää, eikä muuta ollut todellista kuin hänen syliinsä tippuvat kyyneleet.

Siten hän istui yksin kauan, kunnes iltahämärä tunkeutui hänen huoneeseensa. Väsyneesti tikutti kellonheiluri, hitaasti sammui uunista viimeinenkin hiillos: yhä epäselvemmäksi kävivät seinillä olevat muotokuvat, pää toisensa jälkeen katosi niistä hämäryyden syliin; yhä pimeämmäksi muuttui huone, yksinäiseksi ja värittömäksi, yhä tummempana sulki sen piiriinsä musta yö, kuten paarinliina se kattoi Sabinen päätä ja jäseniä.

Silloinpa löi vanhan tornin vartija hilpeästi kelloaan, niin että pihalla tynnörien laidat helähtivät. Yhä mahtavammin kumahtelivat nuo iskut vanhan talon pihamaalla Sabine kohotti päätään. "Kahdesti olen peljännyt ja kahdesti toivonut, ja joka kerralla olivat pelkoni ja toivoni turhat. Niin olkoonkin", hän huudahti vallattomasti. "Hänelle yksin, jolle minä olen kaikki, voin jäädäkin kaikeksi. Hänelle yksin en voi toimittaa puolisoa enkä hentoja lapsenkäsiä kaulailemaan häntä. Niin, sellaiseksi meidän elämämme käy, yhä hiljaisemmaksi, yhä tyhjemmäksi. Mutta minut hän saa omistaa koko elämäni ajan. Veli raukkani, sinä et saa enää tuntea tuskaa, joka on riistänyt virkeän elämän sekä sinulta että minulta."

Sabine tarttui avainkoriin ja riensi veljensä huoneeseen.

Sillä välin täti oli päättänyt lähteä tervehtimään herra Baumannia.

Tädin ja Baumannin välillä vallitsi hiljainen välirauha. Kohtalo oli tehnyt heistä pöytänaapurit. Kun täti muisteli koko naapurisarjaansa päivällispöydässä, joka oli päivän juhlallisin tilaisuus, niin tuli hän siihen mielipiteeseen, että tuo sarja oli vähitellen yhtä paljon menettänyt hyvätuulisuudessa kuin kasvanut kristillisessä hurskaudessa. Fink oli ollut jumalaton, mutta hyvin huvittava; Wohlfahrtilla oli hyveellisyys ja hyvätuulisuus ollut jokseenkin miellyttävässä tasapainossa; Baumann oli hurskasmielisin mutta vaiteliain. "Mitä kaikkea sitä joutuu kokemaankin", huudahti täti. Puhelu Baumannin kanssa ei ollut koskaan huvittavaa, mutta se oli mieltäylentävää, sillä tätikin pani arvoa ahkeralle kirkonkäynnille, ja maanantaisin he vaihtoivat aina ajatuksiaan viime saarnan johdosta. Mutta paitsi tätä uskonnollista keskustelua oli toinenkin yhdysside olemassa tädin ja Baumannin välillä, ja se yhdysside oli Anton. Täti ei vieläkään voinut tottua siihen, mitä hän nimitti luonnottomaksi eroksi. Hän oli epätietoinen siitä, kumpiko oikeastaan oli syypää tuohon kotoisessa elämässä tapahtuneeseen häiriöön — johtajako vai tämän kirjeenvaihtaja. Jyrkästi hän oli sitä mieltä, että Antonin ero oli ollut tarpeeton, käsittämätön ja turmiollinen kaikille asianosaisille, ja hän ponnisteli voimainsa takaa kiertoteitä, jotta karkulainen saataisiin jälleen liitetyksi liikkeeseen, mikäli hienot viittaukset ja naisellinen taivutusvoima pystyivät pehmittämään miesten härkäpäisyyttä. Senvuoksi hän oli kohta Antonin lähdettyä joka tilaisuudessa puhellut sekä kauppiaalle että Sabinelle Antonista ja ylistellyt tätä. Mutta sillä hän ei ollut mitään voittanut. Kauppias oli vastannut kuivasti, milteipä tylysti — ei siihen mieheen pystynyt mikään! —, ja Sabine oli kääntänyt puheen toisiin asioihin tahi mykistynyt kokonaan kohta kuin täti aloitti kiitosvirtensä. Mutta sepä ei saanut tätiä petetyksi. Nuo koruommellut akkunaverhot olivat luoneet hänen sieluunsa häikäisevää hohdetta, jolla hän siitä lähtien itsetyytyväisesti valaisi Sabinenkin mielentilaa.

Hän tiesi Baumannin olevan ainoan konttorin herroista, jonka kanssa Anton ylläpiti kirjeenvaihtoa, ja tänään hän päätti lujasti lähteä korjaamaan kaikkien asianomaisten itsepäisyyden surullisia seurauksia. Hän otti mukaansa pienen kirjasen, erään hyväntekeväisyysseuran vuosikertomuksen, jonka Baumann oli lainannut hänelle luettavaksi, ja meni teeskennellyn välinpitämättömästi takapihan puolelle, missä hän kuin ohimennen koputti Baumannin ovelle ja ojensi hänelle vihkosen takaisin.

"Aika sievähän se oli", sanoi hän kynnykseltä; "taivas antakoon siunauksensa hyvälle työlle", ja samalla hän ojensi Baumannille pienen rahamäärän paperiin käärittynä. "Kirjoittakaa vastakin tämä summa minun osaltani avustukseksi." Herra Baumann kiitti köyhien nimessä. Sitten täti aloitti uudelleen poislähtiessään: "No, mitä uutta kuuluukaan ystävästänne Wohlfartista? Hänhän on ihan kuin kadonnut koko maan päältä, ei edes vanha Sturmkaan tiedä kertoa hänestä mitään."

"Hänellä on paljon tekemistä", sanoi vaitelias Baumann.

"No, arvaanpa ettei sen enemmän kuin täälläkään. Jos hän himoitsi itselleen työtä, niin olisi hän voinut siivosti pysyä täällä."

"Hänellä on siellä raskas urakka täytettävänä ja hän suorittaa hyvää työtä," jatkoi Baumann varovaisesti.

"Juoskaa järveen hyvine töinenne", huudahti täti ja kävi jälleen sisälle, sulkien oven perästään. "Hyvää työtä hänellä oli täälläkin toimitettavana. Ei, älkää minulle pahastuko, mutta en mokomata ole vielä ikänäni nähnyt. Hän laputtaa matkoihinsa, juuri kuin täällä mitä kipeimmin tarvittiin viisasta miestä, joka oli perehtynyt kaikkiin liikesalaisuuksiin. Jos hän olisi ruvennut harjoittamaan itsenäisesti liikettä tahi mennyt naimisiin, niin se olisi toista, sillä ihminen tarvitsee oman talouden ja hän tahtoo myöskin toimia itsenäisesti. Niin on Jumalan tahto, enkä minä silloin tässä tapauksessa virkkaisi halaistua sanaakaan. Mutta annappa karata konttorista lehmien ja lampaiden pariin ja puolalaisten ja aatelismiesten joukkoon, sitä niin ei voi sietää eikä anteeksi antaa. Ja entäpä vielä sellaisesta liikkeestä, jossa kaikki ajattelivat hänestä pelkkää hyvää ja jossa häntä joka huoneessa hemmoiteltiin kuin omaa lasta! Tiedättekö mitä minä sellaisesta käytöksestä ajattelen, herra Baumann?" hän jatkoi kiivastuneena, niin että hänen myssynsä nauhat lepattelivat. "Minusta se on kiittämätöntä! — Ja entä kuinkas täällä nyt käy? Täällähän käy aivan autioksi ja tyhjäksi koko talossa! Fink on poissa, Jordan on poissa, Wohlfart poissa, Pix poissa; te olette nyt ainoa, joka on vielä jäänyt jälelle etukonttorin kelpo herroista, ja ettehän tekään toki voi yksinänne kaikkea tehdä."

"En", sanoi Baumann huolestuneesti, "ja minäkin olen sangen tukalassa asemassa. Jo viime syksynä olin luvannut neljännesvuoden lopussa erota liikkeestä, ja nyt on kevät jo lähellä, enkä minä ole seurannut vieläkään ääntä, joka minua kutsuu."

"Älkää puhuko mokomaa lorua!" huudahti täti säikähtäen; "ettehän te toki tahdo erota täältä?"

"Minun täytyy", vastasi herra Baumann luoden katseensa alas. "Olen saanut kirjeitä veljiltä Englannissa, ja veljet moittivat kovin käytöstäni. Pelkään että teen hyvin väärin, kun en ole jo lähtenyt; mutta aina kun tulen konttoriin ja näen isot kirjekasat pöydällä ja herra Schröterin murheelliset kasvot, ja kun ajattelen kuinka vaikeat ajat nyt on ja kuinka paha onni liikkeellä on ollut menettäessään parhaita voimiaan, niin tuo kaikki kahlehtii minua yhä tänne. Minäkin tahtoisin, että Wohlfart palaisi jälleen takaisin, sillä liike tarvitsee häntä kipeästi."

"Hänen täytyy palata", puuskahti täti, "se on hänen kristillinen velvollisuutensa. Kirjoittakaa se hänelle. — Eihän tosin meillä nykyään juuri hauskasti eletä", hän jatkoi tuttavalliseen sävyyn; "ehkäpä hänellä on siellä paremmat päivät. Puolalaisten keskenhän eletään joka päivä ilon ja riemun humussa."

"Ah ei", vastasi Baumann samaan sävyyn, "ilon humussa hän ei siellä elä. Pelkäänpä hänellä olevan siellä raskaat ja murheelliset päivät; mitä hän kirjoittaa, se ei kuulosta lainkaan hauskalta."

"Hyvä isä, mitä te sanottekaan!" huudahti täti istahtaen ja katsellen odottavaisesti Baumannia kasvoihin. Baumann nykäsi tuolinsa lähemmäksi tätiä, ja molempien hurskasten välillä alkoi pieni ihmisystävällinen tarinanpito.

"Hän kirjoittaa hyvin huolissaan, että aika näyttää hänestä synkältä", aloitti Baumann, "hän pelkää uusia levottomuuksia ja pahoja vuosia."

"Herra hyvästi siunaa ja varjele", huudahti täti, "niitähän meillä oli jo tarpeeksi asti."

"Hän elää epävarmassa maanääressä", jatkoi herra Baumann, "ja kehnojen ihmisten keskellä; poliisivoiman täytyy kaikesta päättäen siellä olla hyvin puutteellinen."

"Hirmuisissa ryövärien luolissa hän siellä elää", vahvisti täti kiihtyneenä.

"Ja minä pelkään, että hänen omien tulojensakin laita on huonosti; alussa piti minun vielä monestikin lähettää hänelle pikku herkkuja, joihin hän oli tottunut, meidän hyvää teetämme ja sikarejamme, mutta viime kirjeessään hän kirjoitti, että hänen täytyi ruveta säästeliääksi ja totuttautua niistä eroon. Hänellä täytyy olla sangen vähän rahoja", jatkoi Baumann päätään pudistellen, "tuskinpa kahtakaan sataa taaleria."

"Hän kärsii hätää", huudahti täti, "se on varma; — se poloinen Wohlfart! Kun te ensi kerran kirjoitatte hänelle, niin me lähetämme samalla hänelle laatikon Pekko-teetä ja kinkkuparin."

"Kinkkujako maalle?" sanoi Baumann epäröiden. "Minä luulen, että sieltä ne siat kaupunkiinkin tulevat."

"Mutta eiväthän ne kuulu hänelle!" kivahti täti. "Kuulkaa nyt, herra Baumann, teidän kristillinen velvollisuutenne on hetipaikalla kirjoittaa hänelle, että hän oitis palajaa tänne. Liike tarvitsee häntä, ja se vaatii häntä tulemaan. Minä tiedän parhaiten, kuinka sukulaiseni itsekseen suree näitä vaikeita aikoja ja paraimpain herrainsa menettämistä, ja kuinka hän iloitsisi saadessaan Wohlfartinsa takaisin." Viimeinen lisäys oli hurskas valhe tädin puolelta.

"Ei se minusta siltä näytä", virkkoi Baumann arvelevaisesti.

"Vasta tänään sanoi sukulaistyttöni veljelleen, kuinka rakas Wohlfart on ollut meille kaikille ja kuinka paljon olemme hänessä menettäneet. Jos hänellä on velvollisuuksia siellä, niin on hänellä niitä täälläkin, ja täällä ne ovat vanhempaa juurta."

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Baumann, "mutta minä pelkään, arvoisa rouva, ettei se paljoakaan hyödytä, sillä juuri silloin kuin hänellä on vaikein aika, ei hän irroita kättään aurankurjesta, jolle hän on sen laskenut toisten hyväksi."

"Mutta eihän aurat ja kurjet mitään häneen kuulu, vaan kynä ja mustetolppo", kivahti täti äkämystyneenä, "ja tänne meille hän kuuluu. Muu kaikki on joutavaa lörpötystä. Kun hän täällä juo kelpo teetänsä ja saa hyvän toimeentulon, niin ei hän siltä laiminlyö velvollisuuttaan. Ja saman minä sanon teillekin, herra Baumann, että älkää enää koskaan lörpötelkö minulle afrikalaisia lorujanne."

Baumann hymähti ylpeän itsetietoisesti. Mutta tädin poistuttua hän istahti kuuliaisesti pöytänsä ääreen ja kirjoitti Antonille kirjeen, jossa hän kertoi tädin kanssa pitämänsä keskustelun, ja kuvasi vielä, kuinka hirveän vakavaksi elämä oli käynyt kauppaliikkeessä ja kuinka synkiltä johtajan kasvot näyttivät joka aamu, kun hän kulki etukonttorin läpi.

* * * * *

Puolalaisella tilalla on lumi sulanut vedeksi, joka kuohuu ja kohisee tulvivassa purossa, mutta vielä on maisema värittömän harmaa, maan elähdyttävä mehu alkaa vasta tehdä ensimmäistä kiertokulkuaan puunrungoissa ja kehittää puron varrella kasvavissa pensaissa ja ruohoissa ensi lehtisilmuja ja kukannuppuja. Tulvavesi on vienyt mennessään kehnon siltapahasen, ja Anton seisoo linnan lähellä rannalla ja valvoo työmiehiä, jotka asettelevat uusia kaaripalkkeja ja naulaavat niihin poikkilautoja; Lenore istuu kannonnenällä häntä vastapäätä ja katselee, kuinka hän mittaa lautoja ja merkitsee niitä lyijykynällä ison sahan purtavaksi.

"Pahimmasta on toki päästy", huudahtaa Lenore, "kevät tekee tuloaan! Jo näen hengessäni puiden ja nurmen viheriöivän, yksinpä tuo kolkko talokin tulee kevään kirkkaudessa näyttämään hauskemmalta kuin nyt. Mutta teitä varten minä tahdon piirustaa linnan sellaisena kuin se nyt on, muistoksi ensimmäisestä talvesta, jonka vietimme täällä teidän turvissanne."

Ja Anton katselee loistavin silmin edessään istuvaa kaunista tyttöä ja piirustaa puhtaalle laudanpätkälle hänen kasvoistaan sivukuvan. "Ette te osaa minua piirtää", Lenore sanoo, "te teette suuni aina liian suureksi ja silmäni liian pieniksi. Antakaappa minulle kynänne, minä osaan sitä paremmin käyttää, ja pysykää itse hiljaa. Katsokaas vain, siitä tuli kerrassaan teidän kuvanne, teidän vilpittömät kasvonne, mutta minäpä osaankin ne ulkomuistista. — Hurraa, kaupunkilähetti!" hän huutaa, heittää kynän menemään ja kiiruhtaa linnaan päin. Anton seuraa häntä, sillä raskaasti kuormitettu kaupunkilähetti on linnanväelle se laiva, joka halkaisee aaltoilevat laineet tuodakseen tuohon syrjäiseen saareen suuren maailman hyviä asioita. Kartanolla irroitetaan raskas laukku miehen selästä, Lenore sukeltaa kätensä siihen ja sieppaa mielissään piirustuspaperikäärön, jonka hän oli Rosminista tilannut. "Joutukaahan, Wohlfart, minun kanssani valitsemaan se paikka, josta voin paraiten piirustaa linnan. Sen kuvan te sitten ripustatte huoneeseenne sen vanhan kuvan sijaan, joka aina tekee mieleni surulliseksi kun sitä katson. Kerran te piirustitte talomme, nyt minä piirrän sen teille. Minä tahdon koettaa parastani, saattepa nähdä että minäkin osaan jotain."

Anton ei kuuntele hänen iloista laverteluaan. Kärsimättömänä hän on avannut Baumannin kirjeen, ja sisällystä lukiessaan hänen kasvoilleen kohoaa tumma puna. Verkalleen, syviin mietteisiin vaipuneena hän lähtee huoneeseensa eikä enää ilmesty näkyviin.

Lenore sieppaa maahan pudonneen kirjeenkuoren. "Se on taaskin hänen kauppaliikkeessä olevan ystävänsä käsialaa", hän virkkaa surullisesti itsekseen; "kohta kuin hän saa sieltä kirjeen, hän käy kylmäksi ja synkkämieliseksi minua kohtaan." Hän heittää paperin menemään ja rientää talliin satuloimaan lemmikkinsä, vanhan ponyn.

6.

Rosminin pienessä piirikaupungissa oli viikottaiset toripäivät. Jo ikivanhoista ajoista lähtien ne olivat ympäristön maalaisille olleet suuri juhlatilaisuus. Viitenä päivänä viikossa oli talonpojan pakko viljellä kaaliaan tai orjailla ankaran maanomistajan töissä, sunnuntaisin hänen sydämensä jakautui Neitsyt Maarian, perheen ja kylän kapakan kesken, mutta toripäivät siirsivät hänet laihoilta nummiltaan kerrassaan suuren maailman humuun ja hälinään. Silloin hän tunsi olevansa saapuville tulleiden vierasten rinnalla älykäs mies mokoma, joka osaa hankkia ja hyväkseen käyttää; hän tapasi tuttavia, joita hän ei muuten olisi koskaan tavannut, sai tietää uusia asioita maailmalta, kuuli juttuja vieraista kaupungeista ja maista ja nautti täysin siemauksin toisten kerran hänellekin hankkimasta hyvästä. Ja tämän päivän illalla lentelivät sitten uutiset syrjäisimmänkin metsäkylän sopukkaan, mökistä mökkiin, piirikunnan jokaisen ihmisen tiettäväksi.

Näin oli asianlaita ollut jo silloin, kun slaavit yksin olivat tämän maan äären herroina, talonpoika maaorjana likaisen olkikaton alla, aatelismies hovimaisessa loistossa hirsilinnassaan. Silloin oli nykyisen Rosminin paikka ollut aukeana kenttänä; ehkäpä sillä seisoi vain pieni kappeli ja siinä armelias pyhäinkuva tai pari mahtavaa tammea vanhoilta pakana-ajoilta, tahi jonkin älykkään tilanomistajan asumus, joka osasi nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin hänen pitkäpartaiset naapurinsa. Silloin oli saksalainen kauppias saapunut rajan takaa markkinoille tavaravankkureineen ja palvelijoineen, avannut arkkunsa ristiinnaulitunkuvan tai puolalaissapelin turvin ja tarjonnut kaupaksi kotimaansa ahkeruuden tuotteita, kankaita, koreanvärisiä pukuja, kaistasukkia, helminauhoja lasista ja kalliista korallista, pyhäinkuvia ja kirkollisia esineitä, mutta myöskin paljon kurkkua kutkuttavaa, makeita leivoksia, vierasmaisia viinejä ja hyväntuoksuisia sitruunia; ja näihin hän oli vaihtanut sitä, mitä maakunta itse puolestaan voi hänelle tarjota: sudentaljoja ja hamsterinnahkoja, hunajaa, viljaa, karjaa ja muuta. Eipä aikaakaan, kun kauppiaan viereen ilmestyi käsityöläinenkin, tuli saksalainen suutari ja napintekijä, levyseppä ja vyöntekijä; teltat ja tilapäiset lautakojut antoivat vähitellen tilaa kiinteille taloille, jotka piirsivät neliön ison markkinatorin ympärille, jolla satojen täyteen lastattujen puolalaisvaunujen täytyi edelleenkin saada sijaa. Vieraat siirtolaiset liittyivät lujasti yhteen, ostivat maaperän, ostivat kaupunkioikeuden puolalaiselta tilanomistajalta ja laittoivat itselleen järjestyssäännöt saksalaiskaupunkien mallin mukaan. Uudet kaupunkiporvarit rakensivat raatihuoneensa keskelle isoa toria ja sen vierelle tusinan verran taloja myymälöiksi ja kapakoiksi, ja siten muuttui tuo neliömäinen ala suljetuksi renkaaksi. Talojen, takapihojen ja katujen ympärille pystytettiin kaupungin muuri ja molempien holvattujen kaupunginporttien päälle kai kotimaan tavan mukaan vartiotornikin; siinä asui vartija, alakerrassa tullimies. Ja ihmetellen kerrottiin ulkona metsissä ja hietanummilla, kuinka nopeasti nuo vierasta kieltä pajattavat miehet olivat osanneet kohota mahtiin ja valtaan, ja että jokaisen maamiehen, joka ajoi portista sisään, täytyi maksaa heille kuparikolikko siltarahaa, ja että yksin kaikkivaltaisen aatelismiehenkin täytyi pulittaa se pussistaan. Monenkin lähiseudun slaavin paiskasi kohtalonsa iäksi päiviksi kaupunkilaisten joukkoon, hän kotiutui pian heidän keskuuteensa, muuttui käsityöläiseksi, kauppiaaksi, porvariksi kuten he. Sillä tapaa oli Rosmin syntynyt, kuten niin monet toisetkin vanhalle slaavilaismannulle kohonneet saksalaiskaupungit; ja ne ovat pysyneet samanlaisina kuin ne alkuaankin olivat, suuren lakeuden markkinapaikkoina, missä puolalaisen maanviljelyksen tuotteita vaihdetaan saksalaisen ammattiahkeruuden luomuksiin; solmuina siinä sitkeässä verkossa, jonka saksalainen on viskannut slaavin pään yli, todella taidollisina solmuina, joissa lukemattomat langat juoksevat yhteen, ja joiden kautta peltojen pienet raatajat sidotaan yhteen muiden ihmisten kanssa, sivistyksen, vapauden ja sivistysvaltion olojen ja tapojen kanssa. —

Tänään oli Rosminissa taasen markkinat, ja Anton ajoi rengin kera kaupunkiin. Päivä oli kevään ensimmäisiä, aurinko lämmitti maaperää, jota vielä sitoivat talven hyiset kahleet. Anton ajatteli mielessään, että kohtapa täytyi ensimmäisten puutarhakukkainkin puhjeta, ja että hän ja linnan naiset eivät tänä vuonna kävisi missään muualla kuin ehkä ensimmäisellä vajojen takaa kumottavalla ulkokartanolla. Eikä nyt ollutkaan aika iloita kukkien suloisuudesta, kaikkialla olivat mielet kiihdyksissä, ja kaikki, mikä oli niin monien vuosien mittaan ollut lujaa ja kiinteätä, tuntui järkkyvän. Kaikkialla puhaltelivat valtiolliset myrskytuulet, sanomalehdet kertoivat joka päivä odottamattomista ja peljättävistä asioista, suuri sota näytti olevan alussaan, kaikki omistusoikeus ja sivistystyö vaarassa. Hän ajatteli vapaaherran huolestuttavia raha-asioita, ja mikä onnettomuus häntä kohtaisi, jos raha jälleen kallistuisi ja tilustenhinnat perin halpenisivat. Hän muisteli myöskin vanhaa kauppaliikettä kaupungissa, entistä konttori-istuintaan, jota hän mielessään edelleenkin ajatteli omakseen, ja herra Baumannin hänelle lähettämää murheellista kirjettä, ja kuinka synkeältä johtaja nykyään näytti, ja kuinka riitaisia vanhat työtoverit olivat keskenään, istuessaan yhteisen teepöydän ympärillä herra Baumannin huoneessa.

Noista murheellisista mietelmistä hänet herätti maantieltä kuuluva kolina. Joukko vallasvaunuja ajoi ohi; ensimmäisessä istui herra von Tarowski, joka tervehti Antonia kohteliaasti. Anton näki ihmeekseen, että hänellä oli jääkärinsäkin mukana, kuten aikoisi hän lähteä metsästämään. Vielä kolmet vaunut vierivät ohi, kaikki täpötäynnä puolalaisherroja, ja vaunuja seurasi koko liuta ratsastajia, joiden joukossa Anton näki Tarowskin saksalaisen pehtorinkin.

"Jasch", huusi Anton ajajalleen, "näitkö sinä, mitä ne koettivat peitellä toisissa vaunuissa, kun ajoimme ohi?"

"Pyssyjä", vastasi renki päätään pudistellen.

Pitkien lumi- ja vesiryöppyjen jälkeen paistava kirkas päivä oli houkutellut väkeä kaikista kartanoista kaupunkiin. Pieninä parvina he astuivat joutuin eteenpäin, naisia vain vähän mukana, ja maantiellä kajahteli kovia huutoja ja hilpeää hälinää, kuten muulloin vain juhlailtoina kotia palatessa. Saavuttua esikaupungin ensimmäisen majatalon kohdalle Anton käski pysähdyttämään. Ajaja kysyi vähän ihmeissään: "Täältähän on vielä pitkältä torille, kuinkas kaurankuormitus toimitetaan?"

"Pysy vain hevosten luona", käski Anton, "äläkä lähde kaupungille. Jos ostan jotain, niin annan tuoda sen tänne, ja me lastaamme sen sitten omiin vaunuihimme."

Joutuisin askelin hän lähti patikoimaan jalan katuja pitkin. Ne olivat täpösen täynnään ihmisiä, jo kaupunginportille oli niitä ollut kasautunut niin, että sisäänpyrkiväin viljavankkurien oli ollut vaikea päästä läpi. Torille tultuaan Anton joutui kummiinsa miesten muuttuneesta ulkomuodosta ja käyttäytymisestä. Kaikkialla näkyi kiihkosta palavia kasvoja ja vääristyneitä ilmeitä, sangen monilla maalaismiehilläkin oli jääkärinpuku ja useilla näkyi lakissa outo kokardi. Viinikauppiaan talon edessä tungos oli kaikkein suurin, ihmiset seisoivat vierivieressä taajoin ryhmin ja kurkistelivat ylös akkunoihin, joista riippui kirjavia lippuja, ylinnä Puolan-värisiä ja niiden alla muita vierasmaalaisia. Antonin vielä katsellessa synkein silmin outoja nähtävyyksiä avautui talon ulko-ovi ja kiviportaille astui Tarowin herra, seurassaan jokin vieras, jolla oli olkavyöhyt yllään. Anton tunsi viimemainitun samaksi puolalaiseksi, joka viime kapinan aikana oli uhannut ammuttaa hänet ja joka moniaita kuukausia sitten oli kysellyt häneltä vanhaa pehtoria. Eräs nuori mies syöksyi ihmisjoukosta esiin, hypähti alimmalle portaalle, huusi jotain isoon ääneen puolaksi ja heilutti lakkiaan — kovaääninen kiljaus kuului vastaukseksi, ja sitten kävi aivan hiljaiseksi. Tarowski lausui jotain, mitä Anton ei voinut ymmärtää, hänen takanaan kun viljavankkurit kolisivat ja väkijoukko tungeksi ympärillä. Sitten rupesi olkaimella vyötetty herra puhumaan ja piti mahtavan puheen. Hän puhui kauan, usein suosionosotusten keskeyttämänä; kun hän oli lopettanut, syntyi huumaava melu ja kovaäänisiä puolankielisiä huutoja. Ravintolan ovet avattiin selki selälleen, ihmisjoukon lainehtiessa kuin myrskyinen meri. Osa siitä syöksyi pois ja jakautui eri paikkoihin toria, toiset riensivät sisään; viimemainitut palasivat pian takaisin kokardi lakissaan ja viitakekeihäs olallaan. Siinä paikassa oli joukko viitakemiehiä joidenkin pyssyjä kantavien miesten johtamina asettunut rintamaan ravintolan edustalle. Asestettujen luku kasvoi yhä, ja pieniä osastoja lähti joutuisasti eri haaroille toria. Selkänsä takaa Anton kuuli komentohuutoja ja käskyjä; kun hän kääntyi ympäri, näki hän moniaita aseellisia ratsastajia, jotka tiukin sanoin hoputtivat kaikkia ajopelejä poistumaan joutuin torilta. Huuto ja hälinä paisuivat myrskyksi, hätäisin kiljauksin maalaiset ruoskivat hevosiaan, myyjät pakenivat tavaroineen taloihin, puotien ovet teljettiin kiinni. Moniaan silmänräpäyksen kuluessa kauppatori oli saanut kaamean oudon näön. Vaunut ja vankkurit olivat kaikki tipotiessään, ja kaikilla torinkulmilla seisoi viitakemiesosastoja, joiden pitkät keihäät kimaltelivat aamuauringon valossa. Torilla itsellään lainehti yhäti kaikesta epätietoinen ja epävarma ihmisjoukko.

Huumautuneena, järkytettynä ja kuohuksissaan Anton tunkeutui pois väkijoukosta ja pääsi torin toiselle laidalle. Siellä sijaitsi veronkantovirasto, jonka jo kaukaa teki huomatuksi akkunanpieleen asetettu, puukilvelle maalattu valtiovaakuna. Sinnepäin tungeksi uusia ihmisparvia, joukko viitakemiehiä seisoi rintamassa talon edustalla ja kaukaa voi Anton nähdä, kuinka yksi heistä pystytti tikapuut seinää vasten ja alkoi vasaralla paukuttaa vaakunakilpeä, kunnes se irtautui ja putosi maahan. Vaakunan iskeissä katukiviin kuului väkijoukosta hiljainen humaus, aivan kuin huokaus. Joukko juopunutta roskaväkeä syöksyi kilven kimppuun, köytti nuoran sen ympärille ja alkoi vetää sitä perässään katuojissa.

Anton oli aivan suunniltaan. "Sen roistot!" hän huusi ääneen ja lähti tunkeutumaan väkijoukon halki kuvanraastajia kohti. Silloin kietoutui väkevä käsivarsi hänen ympärilleen ja värisevä ääni puhui hänen korvaansa: "Ei nyt eteenpäin, herra Wohlfart, tänään on heidän päivänsä, huomenna on meidän!"

Anton tempautui irti ja näki vierellään Neudorfin kylänvoudin kookkaan hahmon, ja samassa tuokiossa heitä ympäröi joukko sinitakkisia miehiä. Ne olivat ympäristön saksalaisia talonpoikia, kaikilla kasvot surun ja vihan vääristäminä.

"Päästäkää minut menemään!" Anton huusi mieli yhä kuohuksissa. Mutta jälleen laskeutui kylänvoudin raskas käsi hänen olkapäälleen, ja kostein silmin sanoi mies: "Säästäkää henkeänne, herra Wohlfart, nyt se on turhaa: meillä ei ole muita aseita kuin nyrkkimme ja me olemme vähemmistönä." Ja toiselta puolen puristi kovettunut koura hänen kätensä kuin ruuvipenkkiin, ja vanha metsänvartija seisoi hänen vieressään nyyhkien ja ähkien: "Että minun pitikin elää ja nähdä tämä päivä, mikä häpeä, mikä häpeä!" Samalla hän puristeli kuin kuumeenkouristuksessa Antonin kättä, takoi sitten nyrkillään otsaansa ja itki ääneen kuin pieni lapsi.

Vanhuksen tuska palautti Antonille takaisin hänen mielenmalttinsa; hän heitti kätensä metsänvartijan kaulalle ja likisti häntä rinnalleen. Ja jälleen kajahti heidän lähellään särähtelevä karjunta, josta hän erotti: "Tarkastamaan kaikki saksalaiset! Aseet pois jokaiselta, eikä ketäkään saa laskea lähtemään torilta!" Anton katsahti ympärilleen ja huusi saksalaisille: "Tätä me emme saa sietää, hyvät miehet, että meidät täällä keskellä saksalaista kaupunkia piiritetään kuin mikäkin vankijoukko, ja että nuo ruojat häpäisevät vaakunakilpeämme!"

Kaukaa kuului rummunpärinää. "Se on tarkk'ampujain rumpu", sanoi kylänvouti, "Rosminin porvarikaarti kokoutuu. Niillä on aseita."

"Ehkäpä ei vielä kaikki olekaan hukassa", Anton huudahti. "Minä tunnen täällä moniaita miehiä, jotka ovat luotettavia. Rauhoittukaa, ukkoseni", hän lohdutti metsänvartijaa. "Maassa olevat saksalaiset eivät saa pysyä hajallaan, muuten ei kukaan tiedä mihin kykenemme. Me tahdomme ainakin yksissä lähteä torilta, kokoutukaamme tuonne kaivon viereen. Jokainen lähteköön kutsumaan tuttavansa mukaan. Ja nyt ei hetkeäkään hukkaan! Te tuonnepäin, kylänvouti, te taas tulette minun kanssani, Kunaun seppä!"

Saksalaisparvi hajautui kahteen suuntaan, Anton metsänvartijan ja sepän seuraamana riensi vielä kerran kiertämään toria. Koskaan ei hän ollut vielä niin innokkaasti etsiskellyt, eikä koskaan ollut kukaan vielä ymmärtänyt toisensa niin vähistä sanoista. Missä hän vain saksalaisen tapasi, niin silmänisku, pikainen kädenpuristus ja kuiskaus: "Saksalaiset kokoontuvat kaivon luona, odottakaa siellä meitä", pani päättämättömätkin joutuin rientämään maanmiesten pariin.

Viinikauppiaan talon edustalla hän tovereineen pysähtyi väentungokseen. Siellä seisoi viitisenkymmentä viitakemiestä rintamassa, niistä tusinan verta pyssyillä asestettuja. Yhä olivat ulko-oven puoliskot selällään, ja yksitellen nousi miehiä sisään noutamaan itselleen aseita. Väkijoukko pysyi arastellen etäämmällä; puolalaisia ja saksalaisia, kaupunkilaisia ja maalaisia lainehti siinä sekaisin, ja Anton näki, että puolalaisetkin talonpojat seisoivat ylen hämmentyneinä ja katsellen epäilevästi toisiaan. Sillä aikaa kuin Kunaun seppä ja metsänvartija kävelivät ympäri antaen sovitun tunnuksen saksalaisille, syöksähti Anton erään pienen miehen kimppuun, joka työtakissaan ja nokinaamaisena tungeksi väkijoukossa, tarttui häntä käsivarteen ja puuskahti: "Mestari Grobisch, täälläkö te seisoskelette? Miksi ette riennä yhtymäpaikalle? Tehän olette kaupungin porvari ja tarkk'ampuja, tahdotteko sietää tällaista häpeätä?"

"Ah, herra kirjanpitäjä", sanoi lukkoseppä vetäen Antonin syrjään, "tällaista onnettomuutta! Ajatelkaas vain, minä vasaroin pajassani enkä kuule mistään niin mitään. Meikäläisessä ammatissa ei yleensäkään kuule paljoa. Silloin ryntää eukkoni pajaan…"

"Tahdotteko sietää tätä häpeätä, minä kysyn?" intoutui Anton ja pudisteli tuimasti pikkuista miestä.

"Jumala varjelkoon, herra Wohlfart", vastasi lukkoseppä, "minähän olen joukkueenjohtaja porvarikaartissa. Eukkoni etsiessä minulle toista takkia säntäsin minä joutuin torille katsomaan, paljoko heikäläisiä on. Te olette minua pitempi, voitteko laskea kuinka monella miehellä on aseet."

"Lasken viisikymmentä viitakemiestä", Anton vastasi nopeasti.

"Vähät minä viitakkeista, niitä kantavat kaikenlaiset kokoonhaalitut irtolaiset, mutta paljonko on kiväärejä?"

"Tusinan verran oven edessä ja ehkä sama, määrä sisällä talossa."

"Meitä on kolmisenkymmentä pyssymiestä", virkkoi pikku seppä huolestuneena, "mutta tänään ei kaikkiin voi luottaa."

"Voitteko hankkia meille kiväärejä?" kysyi Anton.

"Vain muutaman kappaleen", vastasi lukkoseppä päätään pudistellen.

"Meitä on täällä joukko saksalaisia maalta", jatkoi Anton yhä yltyen, "ja me tahdomme raivata itsellemme tien täältä torilta aina etukaupunkiin 'Punaisen hirven' kievariin saakka, siellä minä kokoon kaikki miehet yhteen. Toimittakaa te Jumalan nimessä meille lähetin myötä tieto oitis peräämme sekä kaikki kiväärit, mitä suinkin saatte käsiinne. Jos saamme nuo aatelismiehet viskatuiksi ulos kaupungista, niin juoksevat kaikki muut kohta itsestään hajalle."

"Mutta entä näiden puolalaisten kosto sitten!" valitti lukkoseppä ja kohotti etusormensa pystyyn. "Kaupunki saa kalliisti maksaa sen lystin".

"Ei sen mitään tarvitse maksaa, mestari, huomenna te saatte tänne sotaväkeä, jos tänään viskaatte nuo mielettömät tiehensä. Nyt paikalla pois, joka silmänräpäyksessä vaara vain yhä kasvaa."

Hän ajoi lukkosepän matkaan ja riensi torikaivon luo. Siellä hän tapasi saksalaiset pikku ryhminä, ja Neudorfin kylän vouti tuli häntä vastaan.

"Nyt ei ole hetkeäkään hukattavana", huusi tämä hänelle, "meitä jo katsellaan epäilevästi, ja tuolla asettuu joukko viitakemiehiä rintamaan meitä vastaan."

"Seuratkaa minua", huusi Anton, "sulkeutukaa tiiviisti yhteen, ja nyt eteenpäin, ulos kaupungista!"

Metsänvartija juoksi ryhmästä toiseen hoputtamaan miehiä matkaan; Anton ja kylänvouti astuivat etummaisina. Kun he joutuivat torinkulmaan, oli siellä ahtaan kujan suussa vastassa pari viitakemiestä, jotka panivat keihäänsä tanaan, ja heidän johtajansa viritti kiväärinsä hanan ja huusi Antonille korskeasti: "Minnekä niin kiire, herraseni? Tarttukaa aseihin, hyvät miehet, tänään on vapauden päivä."

Enempää hän ei päässyt puhumaan, sillä metsänvartija syöksähti hänen kimppuunsa ja antoi hänelle niin valtavan korvapuustin, että puhuja keikahti kellelleen, jolloin hänen kiväärinsä pääsi laukeemaan. Torilla syntyi ankara melu, metsänvartija sieppasi maahan pudonneen kiväärin, ja molemmat viitakemiehet, yllätettyinä ja johtajaa vailla, työnnettiin katuvieriin; ja närkästyneet saksalaiset tempasivat heiltä aseetkin ja iskivät niiden terät säpäleiksi katuun. Joutumatta vainotuksi pääsi saksalaisparvi kaupunginportille saakka, ja sielläkin väistyi vihollisvahti syrjään ja päästi tiukasti yhteen sulloutuneen joukon menemään rauhassa.

Kievarin luo tultua astui kylänvouti Antonin kehoituksesta miesten eteen. "Tuolla kaupungissa haudotaan juonia hallitusta vastaan ja meitä saksalaisia vastaan", hän sanoi. "Aseellisia vihollisia ei ole paljonkaan, ja äsken me itse näimme, kuinka saksalainen talonpoika niistä selviää. Joka teistä on kelpo mies, jääköön tänne ja auttakoon porvareita nakkaamaan muukalaiset ulos kaupungista. Tarkkampujat lähettävät tänne kohta jonkun sanomaan meille, miten paraiten voimme heitä auttaa. Senvuoksi pysykäämme koossa, maanmiehet!"

Tähän puheeseen huusivat monet: "me jäämme", toisille tuli jälleen huoli ja hätä ja he varustautuivat ulos kedoille. Ne, jotka jäivät, hankkivat asetta kouraansa mitä löysivät, raskaita lantatadikkoja, kärrynaisoja, heinähankoja ja mitä vain läheltä tapasivat.

"Minä tulin tänne ostamaan ruutia ja haulia", sanoi metsänvartija Antonille, "nyt sain vielä pyssynkin, ja viime jyvänen ruudistani menköön, kunhan vain saamme tänään kostetuksi kotkaamme kohdanneen häväistyksen."

* * * * *

Sillävälin olivat linnassa tunnit kuluneet tavallista menoaan puoleenpäivään saakka. Vapaaherra käveli puolisonsa taluttamana päivänpaisteessa edestakaisin linnan ympärillä; hän murahteli vähän, kun ei vieläkään oltu tasoitettu myyränkumpareita, joihin hänen jalkansa toisinaan iski, ja tuli siihen päätökseen, ettei työnjohtajiin eikä palvelijoihin ollut vähintääkään luottamista, ja että Wohlfart oli kaikkia muita vielä pöllömpi. Se oli hänelle mieliaihe, jossa hän aina nurisevalla nautinnolla viipyi. Paroonitar vastusti häntä vain sen verran kuin saattoi kiihoittamatta yhä enemmän puolisonsa sairaaloisen äreätä tuulta, ja vihdoin tämä istahti ulos tuolille, jota palvelija oli kannellut hänen perässään, ja kuunteli rattoisin mielin tyttärensä puhetta, joka Karlin kanssa lähellä suunnitteli paikkaa pienelle puuistutukselle. Kukaan ei aavistanut mitään pahaa, kukin ajatteli vain itseään ja lähiympäristöään.

Silloin lenteli pahoja sanomia, että jotain hirveää tapahtui paraikaa, huuhkajan siivin yli seudun. Myöskin vapaaherran metsäsaarekkeeseen ne tulivat, lepatellen yli männynlatvojen ja villien kirsikkapuiden, yli vainioiden ja karjahaan aina linnaan saakka. Ensin ne tulivat epämääräisinä, kuten pienet pilvenhattarat päivänpaisteisella taivaalla, sitten ne kasvoivat ja suurenivat kuin mikäkin suunnaton ja jättiläislintu, joka sumentaa taivaankannen, kunnes tuo kovanonnen lintu iski mustilla siivillään joka ihmisen sydämeen kylässä ja linnassa, hyydytti veren suonissa ja puristi kuumat kyyneleet poskille.

Kesken työtänsä Karl äkkiä katsahti ylös ja sanoi säikähtyneenä neidille: "Tuohan oli laukaus!"

Lenore katsoi häneen ymmällään, sitten hän nauroi omalle pelolleen ja vastasi. "En minä kuullut mitään; kenties se oli metsänvartija."

"Metsänvartija on kaupungissa", sanoi Karl vakavasti. "Sitten se oli jokin kirottu salametsästäjä!" huudahti vapaaherra ärtyneesti.

"Se oli tykinlaukaus", väitti itsepintainen Karl. "Joutavia", sanoi vapaaherra, "eihän tykkejä ole monen peninkulman päässä näillä seuduin", mutta itsekin hän rupesi kuuntelemaan jännitettynä.

Samassa tuokiossa kuului karjapihan puolelta joku huutavan: "Rosminissa palaa!" Karl katsahti neitiin, viskasi sitten lapion kädestään ja juoksi karjapihaan. Lenore seurasi kintereillä. "Kuka se sanoi, että Rosminissa palaa?" hän kysyi rengeiltä, jotka juuri marssivat päivälliselleen pihan poikki. Kukaan ei ollut huutanut, mutta kaikki juoksivat säikähtyneinä pihalta maantielle ja koettivat kurkkia Rosminiin päin, vaikka jokainen tiesi kaupunkiin olevan yli kaksi peninkulmaa ja että sinne oli mahdoton nähdä.

"Vast'ikään juoksi naisia tässä tiellä Neudorfiin päin aivan kuin hengenhädässä", sanoi muuan renki, ja toinen huusi: "Tottakin täytyy hirveitä tapahtua Rosminissa, koskapa sieltäpäin näkee savua metsän yli." Kaikki luulivat näkevänsä tumman varjon taivaalla sillä kohtaa, missä kaupunki oli, myöskin Karl. Yhä kiihtyneemmiksi kävivät miehet ilman mitään varmaa perustetta. Kyläläisetkin kokoutuivat maantielle tiheiksi parviksi. Kaikki katselivat Rosminiin päin ja kertoivat toisilleen onnettomuudesta, joka oli kaupunkia kohdannut. "Aateliset ovat siellä tänään koolla", huusi joku, "ne ovat sytyttäneet kaupungin tuleen", ja hänen naapurinsa oli kuullut eräältä pellolla kyntävältä mieheltä, että tätä päivää tulisivat kaikki tilanomistajat vielä kauan muistamaan. Kertoja silmäsi vihamielisesti Karliin ja lisäsi: "Paljon muutakin tapahtuu iltaan mennessä." Kapakan isäntä juoksi paikalle ja huusi Karlille jo kaukaa: "Kunpa tämä päivä vain olisi jo ohi", ja Karl vastasi samassa mielentilassa ollen: "Senpä soisin minäkin." Kukaan ei voinut sanoa, miksi.

Sitten tuli yhä uusia kauhun sanomia metsäntakaisesta maailmasta. "Sotamiehet ja puolalaiset siellä paraikaa tappelevat keskenään", kerrottiin. "Kunaussakin jo palaa", huusivat jotkut peltotöistä palaavat naiset. Vihdoin saapui uudelta ulkokartanolta voudin emäntä henki kurkussa ja kertoi Lenorelle: "Mieheni lähetti minut tänne, kun hän ei itse tällaisena hirmupäivänä rohkene jättää taloa yksin. Hän käski kysymään, tiedättekö te mitään metsänvartijasta. Kaupungissa tapellaan ja murhataan, ja ihmiset sanovat metsänvartijan olevan mukana ampumassa."

"Kuka sitä sanoo?" kivahti vapaaherra.

"Eräs mies, joka juoksi peltojen poikki, kertoi siitä miehelleni", huudahti ylen säikähtynyt emäntä, "ja perää siinä täytyy olla, että siellä kaikki on mullinmallin, sillä kun metsänvartija lähti kaupunkiin, ei hänellä ollut lainkaan pyssyä mukana." Kaikista tuntui tämä seikka osoittavan huhujen todenperäisyyttä. "Ja viime yönä näkyi pelloilla tulinen loimo", valitteli naisparka edelleen, "pirtissämme kävi aivan valoisaksi, ja mieheni hypähti ylös ja juoksi pihalle. Silloin näkyi sininen valo kuin tulikivenliekki kulkevan metsän yli Rosminiin päin."

Siten iski huhu mustilla siivillään herpaisevasti ihmisten sydämiin. Työllä ja tuskalla Karl sai rengit jälleen lähtemään hevosineen pelloille kyntämään. Lenore nousi Karlin kanssa torniin tähystämään, näkyisikö mitään uutta. Leijailiko savupilvi kaupungin yllä, sitä Karl ei tahtonut päätellä, mutta useammassa kuin yhdessä kohdassa he näkivät metsänreunan takaa jotakin tulenloimon ja savupilven tapaista. Tuskin he olivat joutuneet alas, kun muuan renki lasketti pellolta hevosineen täyttä karkua ja ilmoitti, että eräs toisesta piirikunnasta oleva talonpoika oli ajanut metsätietä täyttä nelistä ja huutanut hänelle, että koko Rosmin oli täynnä viitakemiehiä ja muuta väkeä, joilla oli punaiset liput käsissä, ja että kaikki maassa olevat saksalaiset joutuisivat ammutuiksi. Paroonitar väänteli käsiään ja rupesi itkemään, ja hänen miehensä menetti viimeisenkin rahtusen levollisuutta, jota hän oli koettanut päivän kuluessa vaivoin säilyttää. Hän morkkasi kiivaasti Wohlfartia, joka sellaisena päivänä ei pysynyt kotosalla, ja antoi huutaa luoksensa Karlin, joka yhtä säikähtyneenä hätäili nyt Antonin kohtalosta. Vapaaherra käski hänen lukita kaikkien latojen ovet, ja sitten hän huudatti hänet uudestaan puheilleen ja käski hänen kieltämään kapakoitsijaa anniskelemasta tänään kyläläisille paloviinaa, ja tavantakaa hän tiedusteli häneltä, mitä uutta oli kuultu. Lenore ei jaksanut enää kestää linnan painostavaa levottomuutta, vaan käveli herkeämättä edestakaisin linnan ja karjapihan väliä ja pysytteli Karlin läheisyydessä, jonka vilpittömistä kasvoista hän nykyisin voi löytää enintä lohtua; samalla hän alinomaa katseli maantielle päin, eikö sieltä mitään näkyisi tulevaksi, vaunut tai ratsastava lähetti.

"Hän on tyyniluontoinen", sanoi hän Karlille, "ei hän tietenkään viskaudu niin hirvittävään vaaraan", ja tällöin hän toivoi lohdullista vastausta.

Mutta Karl pudisti päätään. "Hänen tyyneyteensä ei niinkään ole luottamista, Jos kaupungissa tosiaankin mellastetaan niin kuin ihmiset sanovat, niin ei herra Anton ole viimeinen mies puuttumaan asiaan. Hän ei ajattele itseään."

"Ei, sitä hän ei tee!" parahti Lenore ja väänteli käsiään.

Siten jatkui iltaan saakka. Karl piti palvelusväen, joka seisoskeli kartanolla, tiukasti koossa; itse hän sieppasi karbiininsa, tietämättä itsekään miksi, antoi satuloida itselleen hevosen ja päästi sen kohta takaisin soimensa ääreen. Silloin tuli kapakan isäntä erään rengin kanssa polttimolta henki kurkussa. Tuo hyväluontoinen mies huusi jo kaukaa neidille: "Tässä tulee tieto, hirvittävä tieto herra Wohlfartista!" Lenore kävi oitis vieraan rengin kimppuun. Mies teki puolankielellä sekavasti selkoa Rosminin kauhunpäivästä. Hän oli nähnyt, kuinka kauppatorilla puolalaiset ja saksalaiset olivat ammuskelleet toisiaan, ja kuinka herra kirjanpitäjä oli marssinut saksalaisten talonpoikain etunenässä.

"Tiesinhän sen!" huudahti Karl ylpeästi.

Sitten kertoi renki itse paenneensa, juuri kuin kaikki puolalaiset olivat tähdänneet sitä herraa vastaan; oliko tämä kuollut vai elossa, sitä hän ei tiennyt sanoa, mutta luuli itse puolestaan sen herran saaneen surmansa.

Lenore nojautui muuria vastaan; Karl pörrötti epätoivoissaan tukkaansa. "Satuloikaa heti ponyni!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä.

"Ettehän vain aio lähteä yön selkään ja metsien halki tuota pitkää tietä kaupunkiin?" Karl huudahti.

Mitään vastaamatta lähti tuo urhea tyttö juoksemaan talliin päin, mutta Karl ennätti sulkemaan häneltä tien. "Te ette saa!" hän kiljui, "paroonitar hätäilee kuollakseen teidän tähtenne, ja mitä te saisitte aikaan siellä raivoisan miesjoukon keskellä?"

Lenore jäi seisomaan. "No, hankkikaa te itse siis hänet tänne", huusi hän puolittain mieletönnä, "tuokaa hänet kotiin elävänä tai kuolleena!"

"Pitääkö minun jättää teidät yksin tällaisena päivänä?" huudahti
Karl, hänkin ihan jälleen suunniltaan.

Lenore tempasi karbiinin hänen käsivarreltaan ja huudahti: "Joutuin matkaan, jos häntä rakastatte! Minä pidän vartiota teidän sijastanne."

Karl säntäsi karjapihaan, tempasi hevosen tallista ja lähti täyttä karkua ratsastamaan Rosminiin päin.

Hevoskavioiden kopse haihtui kuulumattomiin; kaikki kävi jälleen aivan hiljaiseksi; Lenore asteli kiivain askelin edestakaisin linnan edustalla. Hänen ystävänsä oli kuolemanvaarassa, ehkä hän oli jo kuollut! Ja Lenoren oli syy, sillä hänhän oli houkutellut Antonin tänne. Hän tunsi polttavaa ikävää saada jälleen nähdä tuo uskollinen ystävä, kuulla hänen äänensä. Mitä Anton oli ollut hänelle ja hänen vanhemmilleen, sitä hän nyt ajatteli epätoivoissaan herkeämättä. Hänestä tuntui mahdottomalta jaksaa enää elää täällä yksinäisyydessä ilman Antonia. Äiti lähetti hakemaan häntä, isä huuteli häntä akkunasta, mutta hän kieltäytyi tylysti noudattamasta noita kutsuja; koko hänen sisäinen tuntemuksensa oli sulanut tuohon puhtaan ja sydämellisen myötätunnon tunteeseen, joka oli puhjennut kukkimaan hänen ja kadoksiin joutuneen ystävän välille.

* * * * *

Kaupungissa seisoi Anton maalaisten kanssa odotellen ainakin puolen tuntia "Punaisen hirven" kievarin edustalla. Lakkaamatta kulki säikähtynyttä markkinaväkeä heidän ohitsensa kotikyliinsä, useimmat kiireimmän vilkkaa, mutta monikin jäi seisomaan ja liittyi heihin. Kuuluipa usein puolalainenkin tervehdys, ja monet puolalaiset kävivät Antonin puheille ja kysyivät, voiko hän käyttää heitäkin. Vihdoinkin saapui, ei maanteitse, vaan jotain kiertotietä pitkin ja ravintolan puutarhan kautta pujahtaen, lukkoseppä olkaimilla varustetussa vihreässä univormussaan, seurassaan moniaita muita porvarikaartilaisia.

Anton riensi kohta häntä vastaan ja huusi: "Mitä kuuluu?"

"Kahdeksantoista miestä on tullut", sanoi lukkoseppä, "kaikki varmaa väkeä. Torilta kansa hajaantuu edelleen, eikä viinituvassa istuvain lukumäärä ole paljonkaan vahventunut. Nyt ne ovat paraikaa puuhassa erottaa viranomaiset toimistaan. Meidän kapteenimme on urhakka kuin itse paholainen. Jos tahdotte auttaa häntä, niin hän on valmis uskaltamaan jotakin. Me voimme pujahtaa takapuolelta Löwenbergin taloon, minä olen itse tehnyt lukon takaporttiin ja tiedän kuinka se avataan, ja ehkäpä se ei olekaan lukittuna. Jos liikumme taitavasti, niin voimme yllättää sisällä istuvat johtajat, saada heidät kiinni ja riistää heiltä aseet."

"Meidän täytyy yht'aikaisesti hyökätä etu- ja takapuolelta", vastasi
Anton, "silloin saamme heidät varmasti valtaamme."

"Ni-in". sanoi lukkoseppä hiukan ällistyneenä, "jos te väkinenne käytte etupuolelta."

"Meillähän ei ole lainkaan aseita", Anton huudahti. "Minä käyn kyllä teidän kanssanne etupuolelta, ja metsänvartija myöskin ja ehkä vielä jokunen muu; mutta mahdotonta on aseettoman joukon käydä viitakkeita ja toistakymmentä kivääriä vastaan."

"Niin, katsokaappas", virkkoi rehellinen lukkoseppä, "on se vaikeata meillekin. Joka ensimmäisessä säikähdyksessään juoksee ulos eukon ja tenavain luota, niin senkään ei ole vallan helppo asettaa rintansa kohta paikalla ampumatauluksi. Onhan meidän miehillä kyllä hyvää tahtoa, mutta nuo toiset penteleet ovat raivoisia kuin paholaisen sikiöt. Ja senvuoksi käykäämme kaikessa rauhassa takatietä; jos yllätämme ne vietävät äkkiarvaamatta, niin tulee vähemmän verta vuodatetuksi, ja sehän sittekin on pääasia. Kiväärejä minulla ei ole mukanani, ainoastaan teille itsellenne sapeli."

Ääneti lähti joukko liikkeelle lukkosepän johtamana. "Meidän tarkk'ampujamme ovat kokoutuneet kapteenimme taloon", hän sanoi, "sinne me pääsemme puutarhan kautta, ilman että meitä kaupungin portilta huomataan." Viljelysmaiden kautta kävi kulku, toisinaan täytyi heidän kavuta epälukuisten matalien aitojen yli, sitte he harppasivat joutuin kaupunginmuuria kiertävän tien poikki, kulkivat muutamia lautoja pitkin puron yli ja tunkeutuivat kaupunkiin eräästä takaportista, josta joutuivat erään nahkurin pihamaalle.

"Odottakaa täällä", huudahti lukkoseppä hiukan levottomana. "Nahkuri on meidän tarkk'ampujiamme, hänen ulko-ovestaan pääsee samalle takakujalle, jonka varrella takaportti on Löwenbergin pihamaalle. Minä lähden ilmoittamaan kapteenille ja yhdessä noudamme teidät."

Vain moniaita minuutteja tarvitsi maalaisten odottaa parkkiammeiden vierellä, kun katuovella vahtina seisova metsänvartija ilmoitti porvarikaartin tulevaksi. Takakujalla tapasivat molemmat joukot toisensa, vaihtaen vain lyhyitä tervehdyksiä. Kapteeni, lihava teurastaja, vaati Antonia astumaan hänen vierellään ja liittämään joukkonsa tarkk'ampujiin. Ääneti etenivät miehet Löwenbergin talon takaportille, se ei ollut lukittu eikä miehitetty; lukkoseppä kurkisti sälöjen läpi tyhjään pihaan. Joukon pysähtyessä hetkiseksi metsänvartija riensi päämiesten luo. "Meillä on enemmän väkeä kuin talossa tarvitaan", hän puhui kiireisesti. "Täällä vieressä on leveä poikkikuja, joka vie torille. Antakaa minun mukaani rumpali, joukkue tarkkampujia ja puolet maalaisista, niin me juoksemme torille ja miehitämme suurella melulla poikkikujan suun. Siitä torilla seisovat viitakemiehet käyvät sekaannuksiin, ja kun ne tarkkailevat meitä, tunkeudutte te muut sisään ja otatte koko rosvojoukon vangiksi. Kohta kuin annan rummuttaa, karkaa herra kapteeni pääjoukon kera pihan kautta kadunvartiseen taloon, jonka ovet te heti miehitätte."

"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi paksu kapteeni punoittavana ja tuntien sitä ahdistusta, joka äkkirynnäkön edellä vaivaa urheankin miehen mieltä. "Siis heti matkaan vain!"

Metsänvartija haali kokoon kuusi tarkkampujaa, viittasi kylän voudille ja parvelle maalaisia ja johti joukkonsa huomiota herättämättä avoimelle syrjäkadulle. Antonkin tunsi veren hakkaavan ohimoillaan lähimpiä silmänräpäyksiä odotellessa. Vihdoin kuului rummunpärrytystä, heti sen jälkeen kovaääninen eläköönhuuto. Kuin leijonat karkasivat porvarit pihamaalle, päällikkö edellä sapeliaan heilutellen ja Anton vierellään. Sitten he tunkeutuivat laajaan eteiseen, ennenkuin kukaan kerkisi heitä huomata. Kaikki talossa olevat säntäsivät akkunoille ja oville.

"Hurraa!" karjui kapteeni, "nyt ne ovat kiikissä", ja hän tarttui erästä eteiseen juoksevaa herraa niskaan. "Ketään ei saa päästää karkuun. Sulkekaa ovi!" hän huusi ja piteli uhriaan kauluksesta kuten lehmää sarvista. Kymmenen miehen voimalla tempaistiin katuovi kiinni ja teljettiin, jolloin he innoissaan työnsivät ovella seisovat vihollisetkin ulos kadulle. Sitten ryntäsivät tarkkampujat tarjoilusaliin, osa myöskin yläkertaan. Keitä herroja oli salissa, ne syöksyivät kaikki ulos akkunoista. Siten ei porvariskaarti saanut viinituvasta saaliikseen muuta kuin nimiluettelon, kimpun yhteenniputettuja viitakkeita ja nurkasta puolisen tusinaa kivääreitä, jotka kuuluivat puolalaisille herroille itselleen. Lukkoseppä sieppasi oitis kiväärit kainaloonsa ja juoksi Antonin ynnä eräiden nimeltä huutamainsa kera jälleen takapihalle ja siitä oikokujalle yhtyäkseen metsänvartijan johtamaan joukkoon.

Tämän joukon he tapasivat varsin arveluttavassa asemassa. Se oli urheasti rynnännyt metsänvartijan kintereillä kujansuuhun saakka. Rummunpärrytys ja äänekäs hurraaminen sekä melkein samanaikuisesti tapahtunut vihollisryntäys takapihalta itse taloon oli tosin saattanut vastustajan hämmennyksiin niinkuin oli laskettukin. Viitakemiehet olivat karanneet rintamastaan talon edustalta ja seisoivat sekavana, avuttomana ryhmänä keskellä toria, jota vyöhytniekka herra, itse aivan aseettomana, koetti saada järkiinsä. Sen sijaan kivääreillä asestettu osasto, jossa oli pehtoreita, jääkäreitä ja moniaita nuoria aatelismiehiä, urhokkaasti marssinut hyökkääjiä vastaan ja asettunut rintamaan kiväärit ojossa. Asestettua vastarintaa kohdatessaan porvariskaartilaiset hölmistyivät ja pyrkivät takaisin oikokujan turviin, jättäen metsänvartijan seisomaan yksiksensä molempain sotaakäyväin valtojen keskelle. Siinä hätäännyksissään rupesi rumpali päristämään kaikista hengenvoimistaan, puolalaiset nostivat kiväärit poskelle, metsänvartija samoin komensi: "Tähdätkää!" — ja molemmat vihollisjoukot jäivät seisomaan pyssyt poskella toisiaan vastapäätä, kumpikin näköjään valmiit ampumaan, mutta pidättyen siitä arastellessaan niitä hirvittäviä seurauksia, joita ensimmäinen komentosana aiheuttaisi. Silloin ryntäsi lukkoseppä seuralaisineen esiin, kiväärit jaettiin salamannopeudella niihin käsiin, jotka ensinnä kurottautuivat niitä vastaanottamaan. Anton ja urhakka lukkoseppä juoksivat hyökkääjäin eturiviin. Verinen taistelu näytti peruuttamattomasti alkavan katukivityksellä.

Tänä jännittävänä hetkenä kajahti viinituvan akkunasta kapteenin ääni yli koko kauppatorin: "Kansalaiset, ne ovat meidän vallassamme. Tässä on vankimme. Se on Tarowin herra itse!"

Kaikki laskivat kiväärinsä alas kuullessaan tuon huudon. Kapteeni piteli vankinsa päätä ulos akkunasta, ja alistuen kohtaloonsa ei tämä yrittänytkään rimpuilla vapaaksi epämukavasta asennostaan. "Ja kuulkaappa nyt mitä sanon", jatkoi urhakka kapteeni. "Jok'ikinen ikkuna tässä talossa on miehitetty, kaikki kadut ovat miehitetyt, niinkuin tuolta vierestä näette; kohta kuin kohotan sormeani, ammutaan teistä joka sorkka maahan."

"Hurraa, kapteeni", huusi ääni torin vastakkaisen laidan keskellä olevasta talosta, ja siinä asuva kauppamies työnsi haulikkonsa piipun ulos ensi kerroksen akkunasta, ja hänen vierellään tekivät saman uhkaavan liikkeen apteekkari ja postimestari, jotka kaikki olivat kaupungin metsästysmaiden vuokraajia.

"Huomenta, hyvät herrat", huusi teurastaja ylen iloissaan sanojensa tehosta, sillä hänet oli vallannut tavaton uljuus ja itsevarmuus. "Siinä näette, veitikat", hän jatkoi, "että kaikki vastarinta on turhaa, heittäkää siis alas viitakkeenne tahi olette kaikki kuoleman omia." Joukko viitakkeita kilahti kadulle.

"Ja te, herrat jääkärit", jatkoi kapteeni puhettaan, "pääsette vapaasti lähtemään, jos luovutatte kiväärinne, mutta jos vain yksikään teistä irvistää vastaan, niin lankee tämän miehen veri teidän päänne päälle." Näin sanoen hän iski jälleen kiinni Tarowskin kalloon, työnsi sen ulos akkunasta ja veti julman teurastuspuukon esiin vyöstään. Hän heitti tupen kadulle ja heilutti asettaan niin hirvittävästi vangin pään päällä, että kunnon teurastaja tässä tuokiossa todella näytti muuttaneen hahmoa ja muuttuneen kamalaksi ihmissyöjäksi.

Silloin huusi metsänvartija haltioissaan: "Hurraa, pojat, nyt ne ovat vallassamme, eteenpäin mars!" Rumpali alkoi jälleen päristää, ja rynnäkkömarssissa tunkeutuivat saksalaiset eteenpäin. Myöskin viinituvassa olevat tarkkampujat riensivät ulos portaille ja kadulle. Puolalaiset kiväärimiehet joutuivat hämmennyksiin, jotkut urheat miehet heistä ampuivat, ja hyökkääjienkin riveistä kuului laukauksia. Loputkin viitakkeet pudotettiin katuun ja niiden kantajat hajosivat hurjaan pakoon, ja kohta heidän jälestään pakenivat pyssymiehetkin. Saksalaiset karkasivat heidän peräänsä, vielä muutamia laukauksia pamahti, pakolaisia ajettiin takaa ympäri toria, jotkut heistä piiloutuivat taloihin, toiset juoksivat kaupunginportista ulos maantielle. Rumpali asteli pitkin toria ja löi hälytyksen. Joka tahoilta juoksi paikalle asestettuja kaupunkilaisia, ilmestyivätpä nahjustelleet tarkk'ampujatkin yksi toisensa perästä. Kapteeni luovutti vankinsa eräiden lujakouraisten miesten huostaan ja huusi, torjuen kädenviittauksella ystäväinsä onnitteluja: "Palvelus ennen kaikkea, hyvät herrat! Tärkeintä nyt on, että suljemme portit ja miehitämme ne. Missä on meidän liittolaistemme kapteeni?"

Anton astui esiin. "Herra toveri", sanoi uljas teurastaja sotilaallisesti tervehtien, "minä ajattelen että me kokoamme joukkomme, pidämme katselmuksen ja jaamme vahtivuorot."

Eri osastot asettuivat riviin torille, ensin tarkk'ampujat, heidän vierelleen metsänvartijan johtamat maalaiset ja torin toiselle puolelle vapaaehtoisten parvi, joka kasvamistaan kasvoi. Siitä tuli pitkät rintamat, ja ylpeyden tunne paisutti rosminilaisten povia heidän nähdessään, mikä voima heillä oli. Kapteeni antoi joukkojen tehdä käännöksiä ja marssia hänen ohitseen joukkueittain. Sitten järjestettiin vartiopalvelus, kaupunginportit miehitettiin ja virastojen edustalle asetettiin kunniavartiot, puoleksi kaupunkilaisia ja puoleksi maalaisia. Alasreväistyt vaakunakilvet puhdistettiin, jotkut naiskädet poimivat kaupungin puutarhoista ensimmäiset kevätkukkaset ja koristivat kilvet seppeleillä ja köynnöksillä. Juhlallisessa saatossa ne kuljetettiin veronkantolaitokseen ja postikonttoriin, koko sotilasmiehistö marssi kumpaankin paikkaan, teki kivääreillä kunniaa ja kapteeni kohotti koko joukon isänmaallisia eläköönhuutoja, joihin monet sadat kurkut vastasivat. Anton seisoi syrjässä, ja kun hän näki kevätkukkaset vaakunakilvillä, muistui hänen mieleensä, kuinka hän aamulla vielä oli epäillyt, tokko hän tänä vuonna sellaisia näkisikään. Nyt loistivat niiden värit niin heleinä hänen isänmaansa tunnuskuvilla. Mutta mitä kaikkea hän olikaan saanut kokea aamusta lähtien!

Näistä ajatuksista hänet havahdutti kapteeni, joka kutsui hänet mukaan raatihuoneelle turvallisuusvaliokunnan istuntoon. Siten hän näki yhtäkkiä istuvansa neuvostosalissa vihreäverkaisen pöydän ääressä ja umpi outojen miesten parissa, yhtenä heistä. Pian hän sai kynän käteensä ja kirjoitti ylemmille viranomaisille lähetettävän selostuksen päivän tapahtumista. Valiokunta osoittautui ylen toimeliaaksi: sananviejiä lähetettiin lähimmäisiin sotilaspäällystöihin, epäluulonalaisissa taloissa etsiskeltiin kätkeytyneitä kapinallisia; ja maalaisille, jotka olivat lupautuneet jäämään kaupunkiin iltaan saakka, hankittiin yleisellä keräyksellä ruokaa ja juomaa, kulkuvahteja lähetettiin joka suuntaan, yksityisiä vankeja kuulusteltiin ja tietoja koottiin lähiympäristöstä. Joka haaralta tulikin ilmoituksia. Useista kylistä oli puolalaisjoukkioita matkalla kaupunkia kohti, naapuripiirikunnassakin oli yritetty samanlaista kapinaa ja siellä oli onnistuttukin, sikäläinen kaupunki oli puolalaisen nuorison vallassa; pakolaiset kertoivat ryöstelyistä, merkkitulista, joita leimusi halki koko maan, yleisestä puolalaiskapinasta, joka uhkasi hukuttaa saksalaiset verilöylyihin. Rosmanilaisten naamat venyivät melkoista pitemmiksi, voitonriemu, joka vast'ikään oli vallinnut raatihuoneen salissa, vaihtui huoleksi tulevaisuuden vaaroista. Monet puhuivat siihen suuntaan, että kaupungin pitäisi neuvotella vangitun Tarowin herran kanssa, koskapa kaupunkilaiset eivät tunteneet itseään turvallisiksi omien muuriensakaan sisällä, missä tiettiin paljon puolalaismielisiä oleskelevan ja viholliskiväärejä piilotetun. Kuitenkin voitti enemmistön sotainen rohkeus pelokkaiden vastarinnan. Päätökseksi tuli, että koko yö pysytään aseissa ja puolustetaan kaupunkia vihollisjoukkioita vastaan, kunnes sotaväkeä saapuisi.

Sitten tuli ilta. Silloin lähti Anton, huolestuneena lukuisista sanomista maaseudulla tehdyistä ryöstelyistä, raatihuoneen neuvostosalista ja lähetti kylänvoudin kokoamaan oman paikkakunnan saksalaisia yhteistä poislähtöä varten. Tarkk'ampujakapteenin ja lukkosepän välissä hän asteli rumpujen päristessä ja porvarikaartin hurratessa väkineen kaupunginportista esikaupungin viimeisten talojen kohdalle asti. Siellä puron poikki vievällä puusillalla kaupunkilaiset ja maalaiset ottivat toisiltaan veljelliset jäähyväiset.

"Teidän vaununne ovat viimeiset, jotka tänään pääsevät tästä ylitse", sanoi lukkoseppä; "teidän selkänne takana murramme siltalankut ja asetamme tähän vartion." Kapteeni kohotti hattuaan ja lausui: "Kaupungin ja suuresti ylistettävän porvarien tarkk'ampujakomppanian nimessä kiitän teitä kaikkia ystävällisestä avustanne. Jos raskaat ajat tulevat, niinkuin me kaikki pelkäämme, pitää meidän saksalaisten aina pysyä yksissä."

"Se sana pidettäköön", huusi kylänvouti, ja muut maalaiset huusivat saman hänen jälkeensä.

Sitten lähtivät maalaiset tarpomaan hämärtyvää lakeutta. Anton antoi vaunujensa seurata hiljalleen perästä ja astui jalkaisin muun joukon mukana. Metsänvartija haali kokoon moniaita nuoria miehiä, joilla oli vallatut kiväärit olalla, ja muodosti niistä jonkinlaisen etujoukon. Kunaun seppä, joka tunsi jokaisen miehen piirikunnassa, toimi tiedustelijana. Kaikki pensaikot ja epäilyttävät kohdat tien varrella nuuskittiin tarkoin, joitakin vastaan sattuneita henkilöitä siepattiin kiinni ja kuulusteltiin. Paljon kaameata saatiin kuullakin, mutta mitään väijytyksiä ei kohdattu. Siten astui miesjoukko maantietä vakaisin mielin. Kaikki tunsivat mielenylennystä päivän toimista, mutta kukaan ei salannut itseltään, että tämä oli vasta alkua ja että paljon raskasta vielä seuraisi elettäväksi. "Kuinka kestämmekään me maalaiset tämän ajan?" sanoi kylänvouti. "Kaupunkilaisilla on muurinsa, ja he asuvat tiheästi yhdessä, mutta me olemme alistetut jokaisen konnan kostonhimolle, ja jos puolisenkaan tusinaa maankiertäjää pyssyineen tulee kylään, niin olemme heidän armoillaan."

"Se on totta", virkkoi Anton, "suurilta joukoilta emme kykene puolustautumaan, ja jokaisen yksityisen täytyy tällaisena aikana kärsiä, mitä sota hänen kannettavakseen panee; mutta nuo suuret joukot, joita johtavat vakinaiset, päällikkövallalla varustetut komentajat, eivät meihin nähden sentään ole vielä pahimmat. Tukalinta on odotettavana kehnojen irtolaisainesten hajajoukkioista, jotka liittyvät yhteen harjoittaakseen murhapolttoja ja ryöstöjä, ja sellaisia vastaan on meidän tästä päivästä alkaen koetettava puolustautua. Pysykää huomenna kotosalla, te Neudorfin ja Kunaun miehet, ja lähettäkää sananviejiä toisillekin lähistöllä asuville saksalaisille, jotka ovat meidän mieltämme. Huomenna hyvissä ajoin tulen teidän luoksenne; silloin neuvotelkaamme yhdessä, emmekö voisi tehdä jotain turvallisuutemme varaamiseksi."

Tultua tienhaaraan, josta erkanee linnaan menevä metsätie, Anton piti kylänvoudin ja sepän kanssa vielä yksityisen neuvottelun, sitten hyvästelivät kaikki kolme toisensa kuin vanhat ystävät, ja kukin parvi riensi kotiaan.

Anton nousi vaunuihinsa ja otti metsänvartijan mukaansa, jotta tämä auttaisi vartioimaan linnaa yöllä. Keskivälissä linnantietä heidät pysähdytti kovaääninen huuto: "Seis! Kuka siellä?"

"Karl!" huudahti Anton ilahtuneena. "Hurraa, hurraa, hän elää!" kiljui tämä aivan suunniltaan ilosta ja laski täyttä laukkaa vaunujen kupeelle. "Oletteko haavoittumaton?"

"Olen toki", Anton vastasi; "kuinka linnassa eletään?" Nyt alkoi hätäinen kertominen. "Voi sentään, etten saanut olla mukana!" valitti Karl kerta toisensa jälkeen.

Linnan luo saavuttua lennähti valkopukuinen hahmo vaunujen hio.
"Neiti Lenore!" tervehti Anton, hypähtäen vaunuista alas.

"Rakas Wohlfart!" huudahti Lenore ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. Hän laski päänsä hetkeksi ystävän olalle, ja kyyneleet ryöpsähtivät hänen silmistään. Anton piteli hänen kättään lujassa puserruksessa ja sanoi, katsoen hellän osanottavaisesti häntä silmiin: "Nyt tulee hirveät ajat, olen koko päivän ajatellut teitä."

"Kun olemme jälleen saaneet teidät luoksemme", vastasi Lenore, "niin tahdon tyynin mielin kuunnella kaikesta. Tulkaa nyt joutuin isän tykö, hän aivan menehtyy kärsimättömyydestä." Hän veti Antonin mukaansa portaita ylös.

Vapaaherra avasi ovensa ja huusi käytävältä Antonille vastaan: "Mitä te tuotte tullessanne?"

"Sodan, herra parooni", vastasi Anton vakavasti; "kamalimman kaikista kamppailuista, mitä olen nähnyt: verisen sodan naapurusten välillä. Maa on ilmi kapinassa."