Vanha kauppiaskoti

by Gustav Freytag

VIIDES KIRJA.

1.

Vapaaherran tilukset sijaitsivat eräässä Rosminin piirikunnan kulmassa; pohjoiseen päin siitä metsän takana oli saksalainen talonpoikaiskylä Neudorf ja kauempana idässä Kunau. Leveä vyö hiekkanummia ja kanervikkokankaita erotti nämä paikkakunnat puolalaisten omistamista maatiloista, joista herra von Tarowskin tilukset elivät lähinnä. Lännessä ja etelässä rajoittuivat vapaaherran maat piirikuntiin, joissa oli seka-asutus; saksalainen aines oli siellä vahva, sekä rikkaita ritarikartanoita että isoja talonpoikaiskyliä oli keskellä slaavilaisasutusta. Pohjoisemmaksi Neudorfin ja Kunaun taakse pistihe jälleen puolalainen vyöhyke, jossa oli paljon pieniä herraskartanolta, osittain velkautuneiden ja rappeutuneiden aatelissukujen hallussa.

"Sieltä päin meitä uhkaa suurin vaara", sanoi vapaaherra toripäivän jälkeisenä aamuna Antonille. "Talonpoikaiskylät ovat meidän luonnolliset etuvartiomme. Jos saatte kyläläiset järjestämään säännöllisen vahdinpidon, niin on heidän asetettava kenttävahteja piirikunnan pohjoiselle rajalle saakka; me koetamme sitten ylläpitää niiden kanssa kiinteätä yhteyttä. Älkää unohtako merkkitulia ja hälytyslaitoksia. Koska olette jo päässyt niin toverilliselle kannalle talonpoikien kanssa, niin te parhaiten voitte pitää huolta tuosta kaikesta. Minä tahdon matkustaa naapuripiiriin ja koettaa päästä samanlaiseen yhteyteen sikäläisten tilanomistajain kanssa. Nuoren Sturmin otan mukaani."

Sitten lähti Anton ratsastamaan Neudorfiin. Sinne oli yön kuluessa tullut uusia kovanonnenviestejä. Aseelliset joukkiot olivat vallanneet eräitä saksalaiskyliä, nuuskineet aseita taloista ja laahanneet nuoria miehiä mukaansa. Kukaan ei enää mennyt peltotöihin, miehet istuivat kapakassa tai seisoskelivat kylänvoudin talon edustalla neuvottomina ja odotellen joka hetki vihollisen hyökkäystä. Antonin hevosen ympärille kokoontui kohta tiheä joukko joutilaita; kun kylän vouti kutsui miehet kunnantupaan, oli siellä pian koko kyläkunta koolla. Anton selosti heille seikkaperäisesti, millä tavoin kylää voitaisiin varjella äkkiyllätyksen kauhuilta: suojelusvartio oli järjestettävä, säännöllisiä vahteja asetettava kyläteiden varsille aina rajalle saakka, aikaansaatava hälyytyslaitoksia, lähetettävä kulkuvahteja kiertelemään ynnä muita sentapaisia varjelustoimenpiteitä, joista vapaaherra oli hänelle viittaillut. "Niiden avulla te", hän jatkoi, "kutsutte meidät, naapurinne, mahdollisimman nopeasti apuun, kykenette yksissä voimin meidän kanssamme puolustautumaan vähäväkisempää vihollista vastaan ja mieslukuisempaa vastaan hälyttää nopeasti sotaväkeä avuksenne. Niiden avulla te voitte pelastaa vaimonne ja lapsenne pahoinpitelystä, parhaat taloustarpeenne ja ehkäpä karjannekin ryöstelystä. Ei tosin ole mikään vähä rasitus ylläpitää vahtivuoroja yötä ja päivää, mutta kylännehän on iso. Kukaties viranomaiset piankin tulevat määräämään kaikki nämä varukeinot järjestettäväksi, mutta varmempaa meille kaikille on, ettemme jää sitä odottamaan."

Hänen hartaasta esityksestään, jota järkevä kylänvouti kaikinpuolin kannatti, kunta päättikin yksimielisesti ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Kylänvoudin ja eräiden kunnallishallinnon jäsenten seuraamana Anton sitten kiersi ratsain kylän rajat ja määräsi vartio- ja hälytyspaikat. Sillävälin laati koulumestari suojeluskunnan jäsenluettelon, merkiten siihen kenen piti suorittaa palvelusta ratsain, kenen jalkaisin, sekä kuulusteli mitä aseita kylässä löytyi. Monet sanoivat olevansa halukkaat ostamaan itselleen kiväärin. Kylän nuoret miehet innostuivat asiaan täydellä todella; emännät sulloivat huolekkaasti arkkuihin ja myttyihin, mitä taloudessa oli arvokkainta. Neudorfista Anton sitten ratsasti kyläkunnan päämiesten kera Kunauhun; sielläkin hän kohtasi yhtä hyvää tahtoa, samanlaisista toimenpiteistä sovittiin ja lopuksi päätettiin, että molempain kyläin nuoret miehet saapuisivat joka sunnuntain iltapuolella vapaaherran tilalle yhteisiin harjoituksiin.

Antonin palattua linnaan pohdittiin kartanon omista puolustuskeinoista. Sotainen henki paloi tässä saksalaisessa siirtolassa. Se tarttui jokaiseen, jopa kaikkein tyyniluontoisimpiinkin, lampuriin ja hänen Krambow koiraansa, joista viimemainittu yöllisillä etuvartioilla ja kulkupartioilla syttyi samaan vimmaan vieraita pohkeita vastaan, josta se niin monesti oli murissut nuoremmalle virkatoverilleen. Kaikkien ajatukset olivat kohdistuneet vaarankapineihin; mitä tilalla löytyi ampuma-asetta, se etsittiin kohta käsille. Ah, mieliala oli mainio, mutta miesluku ylen vähäinen. Sen sijaan oli esikunta erinomainen. Siihen kuului ensinnäkin vapaaherra itse, tosin invaliidi, mutta verraton teoriain mies, sitten Karl ja metsänvartija, edellinen ratsu- ja jälkimmäinen jalkaväen komentajana, eikä Antoninkaan kyky ollut ylenkatsottava intendentuuri- ja linnoitustoimissa.

Vapaaherra lähti nyt joka päivä puolisilta ulos huoneestaan pitämään sotaneuvottelua, hän puheli talonpoikaissuojeluskunnan harjoittamisesta, kuunteli ilmoituksia lähiympäristön kansanliikkeistä ja lähetti sananviejiä saksalaisiin piireihin. Ylvään sotaisa hohde kajasti hänen kasvoiltaan, hän moitti leppeästi puolisonsa tuskailua, puheli rohkaisevia sanoja saksalaisille, jotka sattuivat hänen lähelleen, ja uhkasi panettaa kaikki oman kylän vihollismieliset ainekset armotta tyrmään vedelle ja leivälle. Koko kartanon väki tunsi liikutusta nähdessään sokean vanhan herran seisovan sotilaallisen suorana musketti kädessä opettaakseen metsänvartijalle joitakin kivääritemppuja, ja sitten kurottavan korvaansa oppilaaseen päin kuullakseen käsiliikkeen kajahduksesta, oliko toinen käsittänyt hänet oikein. Antonkin kiinnitti kokardin lakkiinsa, ja hänen puheensa sai sotilasmaisen ankaran soinnun; Rosminin-päivästä lähtien hänen jalkansa olivat upotetut suunnattomiin varsisaappaisiin, jotka panivat hänen askeleensa jymähtelemään linnan porraskäytävissä. Itsekin hän olisi nauranut itselleen, jos häneltä olisi kysytty, minkävuoksi hänen tarvitsi ilmaista sotilaallista mielialaansa sääriparinsa verhoituksella. Mutta kukapa sitä kysyi, jokainen tajusi, että se kuului asiaan. Entäpä sitten Karl! Häntä ei enää koskaan nähty muissa tamineissa kuin vanhan univormunsa jäännöksissä, jotka hän oli huolellisesti tallettanut, husaarinlakki korvallisella, nyöritakki yllä ja vanha ratsurinvaippa hartioilla. Hän kähersi viiksensä ja vihelteli aamusta iltaan sotilaslaulujaan. Koska eniten oli peljättävä ilkitöitä oman kylän kehnojen ainesten puolelta, haastoi hän kaikki ennen sotaväessä palvelleet nuoret miehet kylän kapakkaan ja piti siellä metsänvartijan avustamana — jota taikurina pidettiin suuressa arvossa — mahtavan puheen, punalakki päässä, nyöritakki yllä ja sapeli kupeella; hän kohteli kaikkia kokoutuneita vanhoina tovereina, iski sapeliinsa että helähti ja huusi: "Me soturit tahdomme täällä moukkien kesken yllä, pitää järjestystä!" Sitten hän tuotatti moniaita paloviinapulloja pöytään ja lauloi heidän kanssaan tulisia sotalauluja. Vihdoin hän jakoi kaikille uudet kokardit ja värväsi heidät kartanon suojeluskunnan kantajoukoksi. Sillä tapaa hän sitoi kylän veikeimmät pojat ainakin joksikin aikaa linnan suojelukseen ja sai heidän kauttaan tietää, minkälaisia kapina-ajatuksia kapakassa kulloinkin satuttiin hautomaan.

Kun seuraavana päivänä oli kartanon sotavoimien katselmus, silmäilivät miehet ällistyneinä toisiaan. Kaikki näyttivät viime päivinä aivan muuttaneen hahmoa. Herra kirjanpitäjä oli kuin ilmetty vesihiisi, joka oli saapastellut maihin jostakin kaukaisesta suomaasta, missä hän muuten eleli pitkät päivät vyötäisiään myöten vedessä. Ja uuden etukartanon väki näytti kuin hämärän muinaisajan kummituksilta. Metsänvartija lyhyeksi leikattuine tukkineen ja pitkine partoineen, yllään sateen ja säiden piehtoma takki, synkeät kasvot tuhansien ryppyjen piirtäminä ja silmät syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla näytti joltakin vanhalta Wallensteinin uroholta, joka oli nukkunut kaksisataa vuotta metsien uumenissa ja nyt palasi jälleen elävien ilmoille, kun onnettomuus uhkasi maata ja kansaa. Hänen rinnallaan marssi lampuri kuin mikäkin hurskas hussilainen. Pyöreän hatun leveä lieri roikkui kauas hänen selälleen, uumilla oli ruskea nahkavyö ja kädessä pitkä koukkusauva, jonka kärjessä kimalteli pitkä terävä rauta. Hänen hidas ilmeensä ja miettiväinen katseensa erotti hänet niin paljon kuin mahdollista teräväsilmäisestä ja tuimaeleisestä metsähiidestä.

Kaiken kaikkiaan ei kartanon asestettu voima noussut kahtakymmentä suuremmaksi. Kun väkeä oli näin vähän käytettävänä, oli vaikea järjestää säännöllistä vahdinpitoa linnaan ja kylään. Itsekultakin täytyi odottaa ja vaatia mitä suurimpia ponnistuksia; mutta siitäpä ei kukaan välittänyt, vaan kaikki olivat valmiit käymään mihin toimeen vain sota-aika miestä vaati.

Kun miehistö oli täten saatu kokoon, ruvettiin ajattelemaan itsensä linnan turvaamista. Suojellakseen päärakennuksen takapuolta yöllisiltä murtautumisyrityksiltä Anton rakennutti vankan paaluaidan molempien kylkiäisten väliin. Sen kautta syntyi keskeen jokseenkin avara pihamaa, ja kylkirakennusten kupeille rakennettiin katokset, joiden alla pakolaiset tai sotilasmajoituksen sattuessa hevoset voivat saada lyhytaikaista suojaa. Kun alikerroksen akkunat olivat korkealla maasta ja vahvasti laudoitetut, ja kaikki sisäänpääsytiet sijaitsivat uuden suojatun pihamaan puolella, niin oli syrjäisten sangen vaikea päästä tunkeutumaan linnaan. Linnankaivo sijaitsi aidoitetun pihamaan ulkopuolella, puolitiessä, linnan ja karjapihan välillä; sen vuoksi tuotiin linnaan iso vesisammio, joka aina aamuisin täytettiin reunojaan myöten.

Rosministakin saatiin tietoja. Monien kutsujen jälkeen saapui lukkoseppä vihdoin raudoittamaan ja varustamaan vankoilla teljillä tornihallin ovet ja piha-aidan portin. Hän toi sotaisia terveisiä tarkk'ampujakapteenilta sekä tiedon, että kaupunkiin oli tullut jalkaväkiosasto. "Mutta sotamiehiä on perin vähän", hän sanoi, "niin että meillä tarkkampujillakin on raskas vahdinpito."

"Entä mitä olette tehneet vangillenne?" kysyi Anton.

Lukkoseppä raapi korvallistaan ja nyki lakkiaan, kun hän nolostuneena vastasi: "Ahaa, vai ette sitä vielä tiedä? Kohta ensimmäisenä yönä tuli vihollisilta tervehdys: jollemme hetipaikalla luovuttaisi aatelismiestä hallustamme, niin he hyökkäisivät täydellä voimalla ja polttaisivat talomme poroksi. Minä panin vastaan, ja niin teki kapteenimmekin, mutta kenellä oli lato kaupungin ulkopuolella, hän rupesi voivottelemaan, ja tuloksena oli, että kaupunki rupesi hieromaan sovintoa Tarowin herran kanssa. Hänen täytyi antaa kunniansanansa, ettei väkineen tekisi mitään pahaa kaupungille; sitten me saatoimme hänet sillalle asti ja päästimme menemään."

"Siis tuo kavala mies on jälleen vapaana!" huudahti Anton harmistuneena.

"Totta kyllä, hän istuu jälleen kartanossaan, kokonainen liuta nuoria herroja ympärillään. He ratsastelevat taasen ympärinsä kokardiniekka lakkeineen aivan niinkuin ennenkin. Tarowski on taitava mies, hän avaa linnunsulalla jokaisen lukon ja selviytyy hyvin kenestä hyvänsä. Sille miehelle ei voi mitään."

Tietysti kartanonhoito kärsi moisista varusteluista. Tosin Anton kaikella ankaruudella vaati, että ainakin kaikkein välttämättömimmät työt oli tehtävä, mutta hänkin tajusi ajankohdan olevan sellaisen, jolloin huoli omasta yksityisestä hyvästä haihtuu hädän ja tuskan rinnalla kaikkein korkeimmasta hyvästä, mitä ihmisellä maan päällä on. Päivästä päivään yhä uhkaavammiksi käyvät huhut pitivät häntä ja hänen ympäristöään herkeämättömässä kiihoituksessa ja saivat sielunjännityksen viimein muuttumaan totutuksi tavaksi. Hurjan huolettomasti ajateltiin tulevaisuutta, ja jokapäiväisiä tukaluuksia siedettiin kuin itsestään selviä ja luonnollisia koettelemuksia.

* * * * *

Mutta suuremmassa määrässä kuin kaikkiin kartanon miehiin yhteensä oli yleinen kuume tarttunut Lenoreen. Siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli tuskallisesti odotellut poissaolevaa Antonia palaavaksi, alkoi hänelle uusi elämä. Hänen äitinsä suri ja tahtoi joutua epätoivoon tällaisen ajan takia, mutta tyttären nuori sydän kimmahti voimakkaasti myrskyä vastaan, ja jatkuvasta kiihoituksesta tuli hänelle oikein hurja nautinto, jolle hän antautui intohimoisesti ja koko olennollaan. Hän oleskeli päiväkaudet ulkona, pahimmallakin säällä hän juoksi puolisaappaissaan edestakaisin linnan ja karjakartanon väliä, milloin isänsä ajutanttina, milloin omilla kivekäskuluillaan. Kapakankin ovella hänet nähtiin tähän aikaan yhtä usein kuin kylän pahin juopporatti, sillä joka päivä oli hänellä jotain uutta kuultavana isännältä ja tämän vaimolta. Siitälähtien kuin Karl oli vetänyt husaarintakin ylleen, kohteli hän tätä toverillisen luottavaisesti, ja kun Karl neuvotteli metsänvartijan kanssa, kallistui Lenorenkin pää kolmanneksi salaiseen neuvonpitoon. Monet tunnit nämä kolme istuivat sotaneuvottelussa keskenään, milloin Karlin kamarissa, milloin ulkona karjapihalla; kunnioittavaisesti kuuntelivat miehet neidin rohkeita ajatuksia eivätkä laiminlyöneet tiedustaa hänen mielipidettään siitä, oliko viisasta uskoa kivääri Ignazille, Gottliebille, Blasiukselle tai jollekin muulle kylän teikarille. Turhaan paroonitar rukoili ja nuhteli sotakiihkoista tytärtään, turhaan koetti Antonkin pidätellä häntä. Sillä vaikka Anton itse olikin täynnä intoa, ei häntä miellyttänyt nähdä samaa mielialaa talon neidissä. Jälleen tämä tuntui hänestä liian kiivaalta ja miesmäiseltä, eikä hän malttanut olla siitä hänelle huomauttamattakin; silloin Lenore oli vähän nyreissään ja koetti salata sotaisia harrastuksiaan Antonilta, mutta tapojaan hän ei silti muuttanut. Hän olisi niin mielellään lähtenyt Antonin kanssa Neudorfiin ja Kunauhun leikkimään sotaa naapurienkin kanssa, mutta vaikka Anton muuten oli onnellinen saadessaan hänet seuraansa, pani hän tällä kertaa jyrkästi vastaan, ja neidin täytyi hänen pyynnöstään palata kotiin oman kylän perältä.

Sinä päivänä, jolloin kartanon suojeluskunnan piti ensi kerran harjoitella, saapui Lenore linnasta nahkalakki päässä ja kevyt sapeli kupeella, veti ponynsa ulos tallista ja sanoi Antonille: "Minä ratsastan mukaan."

"Älkää tehkö sitä, neiti."

"Mutta minäpä tahdon", vastasi Lenore uhitellen; "teiltähän puuttuu väkeä, ja minä voin suorittaa ratsupalvelusta yhtä hyvin kuin joku mieskin."

"Mutta rakas neiti", pyyteli Anton, "se on niin huomiota herättävää."

"Pyh, minusta on samantekevää, kenen huomiota se herättää", sanoi Lenore. "Minä olen vahva, kestän minäkin jotain enkä tahdo kesken väsyä."

"Mutta renkienkö nähden", väitti Anton vastaan; "älkää toki antako itseänne alttiiksi niiden pilanteolle."

"Se on oma huoleni", intti Lenore itsepäisesti. "Älkää nyt enää vastustelko, minä lähden ja sillä hyvä."

Anton kohautti hartioitaan ja taipui pakosta. Lenore ratsasti Karlin rinnalla ja teki sotaliikkeitä toisten mukana niin paljon kuin naissatula salli, mutta Anton katseli jalkaväen rivistä vaaleapukuisen ratsastajattaren tepastelua hyvin tyytymättömänä. Koskaan ei Lenore ollut niin vähän hänen mieleensä kuin nyt. Kun tyttö karautti hurjaa ravia miesratsastajain mukana, pyöritteli hevostaan ja halkoi sapelillaan ilmaa, tukka valloillaan tuulessa hulmuten ja silmät sotaintoa leimuten, oli hän hurmaavan kaunis. Mutta mikä Antonia olisi miellyttänyt kevyessä leikissä, se nyt, kun harjoituksilla varustauduttiin vastaanottamaan hirvittävää totta, tuntui hänestä perin epänaiselliselta; hänen täytyi ajatella jotakin sirkusratsastajatarta, ja hänen sydämensä kylmettyi impeä kohtaan. Ja kun harjoitus oli päättynyt ja Lenore pysyttäytyi posket palavina hänen läheisyydessään saadakseen häneltä kiitosta, pysyi Anton yrmeän vaitonaisena, niin että Lenore kysyi häneltä nauraen: "Te näytätte, niin happamalta, herraseni; tiedättekös että se ei kaunista teitä ollenkaan."

"Minun mieleeni ei ole, että te olette niin hurja", vastasi Anton. Lenore kääntyi vaieten syrjään, jätti hevosensa tallirengille ja lähti äkäpäissään linnaan.

Siitä lähtien hän lakkasi ottamasta osaa harjoituksiin, mutta aina kuin kartanon suojeluskunta kokoutui niihin, hän katseli kaukaa ikävöiden sotaisia temppuja. Ja jos Anton ei ollut saapuvilla, koetti hän kuitenkin salaa Karlin kanssa ratsastaa naapurikyliin, tai hän tarkasteli kävelymatkoillaan omasta innostuksestaan merkkitulien lieskaamista; hän maleksi ratsain tai jalan yksinään niityillä ja metsissä, asestettuna pienellä taskupistoolilla, ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun voi pysähdyttää ensimmäisen vastaantulijan ja tiedustella hänen matkojaan.

Siitäkin oli Antonilla muistuttamisen aihetta. "Seutu on epävarma", hän sanoi; "kuinka helposti voi sattua, että joku maantierosvo tekee teille pahaa. Ja jollei se ole muukalainen, niin voi se olla vaikka oman kylän väkeä."

"Minä en pelkää yhtään mitään", sanoi Lenore, "eivätkä oman kylän miehet tee minulle mitään." Ja todellakin hän tuli niiden kanssa paremmin toimeen kuin Anton tai kuka muu hyvänsä. Häntä yksin tervehti raainkin ryysyläinen kunnioittavasti puolalaiseen tapaan; kohta kuin hänen korkea hoikka hahmonsa ilmestyi kylän kujille, notkistivat miehet päänsä polviin saakka ja naiset säntäsivät akkunoihin ja katselivat ihaillen hänen peräänsä.

Kohta hän sai kokea sen ilon, että ihmiset itse tunnustivat myötätuntoisuutensa häntä kohtaan Antonin läsnäollessa. Eräänä sunnuntai-iltana, talonpoikain ryypiskellessä kapakassa, olivat Karl, metsänvartija ja lampuri vahtivuorollaan karjakartanossa. Karl oli voudinrakennukseen laittanut erityisen vahtihuoneen sotilaallisia tarkoituksia varten ja asettanut sinne pöydän, tuoleja ja penkkejä ynnä lattialle olkikupoja nukkujain alle. Tänään vei Lenore ominkätisesti pullon rommia ja sitruunia linnasta vahtitupaan ja käski voudin laittamaan niistä vahtivuorossa oleville "sotatotia". Lampuri ja metsähiisi vetivät ylen riemastuneina tällaisesta huomaavaisuudesta suunsa leveään irveeseen, Karl kiiruhti tarjoamaan neidille tuolin, metsänvartija rupesi kertomaan hirmuista juttua jostakin naapuripiirin rosvojoukosta, ja siten kävi kuin itsestään, että Lenore istahti hetkiseksi miesten joukkoon ja vaihtoi näiden kanssa ajatuksia maailmanmenosta. Silloin astui Antonkin sisään, juuri kuin toti oli valmis ja neiti itse kaateli sitä kahteen lasiin ja posliinitölkkiin. Lenore ei ollut lainkaan hyvillään Antonin tulosta, sillä hän arvasi, ettei tämä käynti taaskaan ollut hänen mieleensä. Mutta Anton ei nyt ruvennut moittimaan, vaan kääntyi takaisin ovelle ja viittasi erästä vierasta käymään sisään. Solakka talonpoikaisnuorukainen, yllään keltanyörinen sininen takki, sotilaslakki kädessä ja avarat palttinahousut työnnettyinä saapasvarsiin, astui ylpeäryhtisenä tupaan. Mutta silloin sattui hänen katseensa talon neitiin. Kuin salama hän syöksähti Lenoren jalkoihin, suuteli hänen polveaan ja jäi sitten seisomaan hänen eteensä pää kumarassa, katse maahan luotuna ja lakki kädessä. Karl kävi häntä puhuttelemaan. "No, Blasius, mitä uutta kuuluu kapakasta?"

"Ei mitään", vastasi nuorukainen sillä sointuvalla puheenvireellä, jolla puolalainen puhuu murteellista saksankieltään. "Talonpoika istuu ja ryyppää ja pitää iloa."

"Onko täällä outoja kulkijoita, onko joku tullut Tarowista?"

"Ei ketään", sanoi Blasius. "Ei muita ole tullut kuin kapakanisännälle hänen serkkunsa Rebekka, se juutalaistyttö." Puhuessaan hän tuijotti koko ajan Lenoreen kuten ainakin valtiattareensa, jolle hänen oli ilmoituksensa annettava. Lenore astui pöydän luo, täytti lasin ja ojensi sen nuorukaiselle. Onnesta irvistellen tuo sievännäköinen veitikka otti vastaan kukkuraisen lasin, kääntyi vähän syrjään, tyhjensi sen yhdellä hengenvedolla, laski sitten tyhjän lasin pöydälle ja syöksähti jälleen Lenoren jalkoihin, tehden tuon kaiken niin ritarillisella ryhdillä, että prinssikin olisi saattanut sitä kadehtia. "Teidän ei tarvitse peljätä mitään", hän huudahti hurmioissaan neidille, "kylässä ei kukaan tee teille mitään pahaa. Jos kuka uskaltaa teihin sormellaankaan kajota, niin sen me iskemme hengiltä."

Lenore punastui ja sanoi, Antoniin katsellen: "Tiedäthän etten pelkää mitään, kaikkein vähimmän teidän puoleltanne"; ja Karl lähetti tiedustelijan uudelleen toimeen, käskien hänen palaamaan muutaman tunnin perästä.

Poislähtiessään Lenore sanoi Antonille: "Miten hyvä ryhti hänellä olikaan!"

"Hän palvelikin kaartissa", vastasi Anton, "eikä hän muutenkaan ole kylän kehnoimpia, mutta minä pyydän kuitenkin, ettette luottaisi liiaksi kelpo Blasiuksen ja hänen ystäväinsä ritarillisuuteen. Minulla on taas tänään ollut koko iltapäivän ollut huolta teidän poissaolonne takia ja lähetin illaksi kamarityttönne teitä vastaan Rosminin tielle. Sillä muuan säikähtynyt sälliparka tuli henki kurkussa juosten linnaan ja kertoi, että hänet oli maantiellä pysähdyttänyt jokin asestettu nainen, joka oli vaatinut nähdäkseen hänen passiaan. Hänen kuvauksensa mukaan naisella oli ollut mukanaan hirvittävä koira, iso kuin lehmä, ja itsekin hän oli näyttänyt kerrassaan kammottavalta. Mies parka oli aivan suunniltaan."

"Se oli aika jänis miehekseen", sanoi Lenore ylenkatseellisesti. "Nähdessään minut tiellä ponyni kera hän lähti käpälämäkeen kuin pahan omantunnon ajamana. Silloin huusin hänen peräänsä ja uhkasin häntä taskupistoolillani."

* * * * *

Tällaisiin varustuksiin turvautuen odotteli kartanon väki joka päivä kapinan puhkeamista heidän metsäsaarekkeellaankin. Missä vain puolalaisia asui tiheästi vieri vieressä, siellä leimusi kapinanliekki kuin kulon roihu yli koko maakunnan, ja reunamilla leimahteli kytö paikoin tuolla, paikoin täällä, niinkuin kasvavaan nuoreen metsään päässyt tuli. Monin paikoin se sammutettiin, jonkun aikaa oli kaikki tyyntä ja hiljaista, ja sitten voi valkea jälleen yht'äkkiä viritä ilmi liekkiin.

Erään sunnuntain iltapäivällä oli liittoutuneiden kyläin suojeluskunnilla yhteinen suuri harjoitus. Lippuineen saapuivat Neudorfin ja Kunaun riuskat miehet, jalkaväki etunenässä, ratsumiehet perässä; linnanpihalta lähti heitä vastaan kartanon pieni ratsasjoukko Karlin johdolla ja näiden lisäksi muutamia jalkamiehiä, joiden etunenässä marssi metsänvartija, joka toimi kaikkien kolmen sotajoukon ylipäällikkönä. Anton oli asettunut metsänvartijan komennon alaiseksi. Kun Lenore näki hänen saapuvan ulos, käski hänkin satuloimaan ponynsa.

"Minä tahdon olla mukana katselemassa", sanoi hän Antonille.

"Mutta ainoastaan katselemassa", pyysi tämä.

"Älkää olko taas koulumestari", huusi Lenore hänen jälkeensä.

Metsän reunalla oli harjoituskenttä. Metsänvartija oli vanhojen sotamuistojensa ja vapaaherran kanssa pitämiensä neuvottelujen perusteella laatinut harjoitusohjeet, jotka jokseenkin riittivät iskemään miesten päihin sen mitä hän tahtoikin; ja Karl komensi eskadroonaansa tulisella ryhdillä, joka sai korvata kaiken sen, mitä muuten puuttui sekä johdosta että suorituksista. Kentän toiseen laitaan oli luotu ampumavalli, ja Karl oli öljyväriensä viimeisillä, rippeillä maalannut muhkean maalitaulun, jossa kolmipyrstöinen ja kuusijalkainen louhikäärme sylki kidastaan punaista tulta, mutta kaikesta kaameudestaan huolimatta tarjosi alttiisti ison sydämensä luotien lävistettäväksi. Ensin harjoitettiin aikansa marssimista, käännöksiä, hajautumista ja viimein lataamista. Rattoisasti pamahtelivat tyhjät kudit metsän ilmaan. Lenore katseli harjoituksia matkan päästä; vihdoin hän ei enää malttanut hillitä haluaan päästä ratsuväen mukaan, hän ratsasti sen kupeelle ja sanoi hiljaa Karlille: "Vain pari silmänräpäystä."

"Mutta jos herra Wohlfart näkee?" kysyi Karl yhtä hiljaa.

"Eikä näekään", vastasi Lenore nauraen. Ja hän asettui pikku ratsuineen miesten riviin. Kylän pojat katselivat uteliaasti ja ihaillen tuota hoikkaa impeä, joka karautti ratsuaan heidän rinnallaan ja suoritti samoja etuvartioliikkeitä kuin hekin. Mutta tuo oli omiaan häiritsemään heidän tarkkaavaisuuttaan, he harjoittelivat huonosti, ja Karl sai paljon moittimisen aihetta. "Neitipä se tekikin kaikki parhaiten!" huudahti väliaikana eräs Neudorfin renkimies, ja ihailijat heiluttivat hattujaan ja hurrasivat reippaalle amatsoonille. Lenore kumarsi kiittäen ja pakotti ponynsa ottamaan tanssiaskelia. Mutta hänen ilonsa ei kestänyt kauan, sillä Anton tuli kuin tuomion enkeli kentän poikki. "Ei tämä todellakaan ole hyväksi", sanoi hän hiljaa, mutta täydellä todella närkästyneenä immen sotaisista puuhista; "te asetatte suotta itsenne alttiiksi rohkeille huomautuksille, jotka eivät tosin ole pahassa mielessä tarkoitetut, mutta saattavat kuitenkin loukata teitä. Täällä ei teidän sovi näyttää ratsastustaitoanne."

"Te ette suo minulle vähintäkään iloa", puuskahti Lenore harmistuneena ja karautti ponynsa syrjään.

Sitten hän yksinään pyöritteli hevostaan, antoi sen erään ison kirsikkapuun luona tehdä ilmahyppyjä ja äkkikäänteitä ja harmitteli itsekseen Antonin käytöstä. "Kuinka epähienosti häneltä tehty, että hän sanoi tuon minulle", ajatteli hän; "isä on oikeassa, hän on perin arkipäiväinen. Silloin kuin me ensi kerran näimme toisemme, istuin myöskin ponyn selässä, ja silloin se oli hänen mieleensä; silloin me olimme molemmat lapsia, mutta hänen olemuksensa oli paljon hienotunteisempi." Ja hän johtui ajattelemaan, kuinka paljon hauskempi, keveämpi, loistavampi ja kauniimpi elämä oli ennen ollut ja kuinka karvas ja katkera oli nykyisyys. Näihin mietteisiin vaipuneena hän antoi ratsunsa tehdä kahdeksikkoja yhden toisensa perään.

"Ei hullumpaa — mutta lujempi nyrkkiote, neiti Lenore", huusi sointuva miesääni hänen viereltään. Säikähtyneenä Lenore katsahti sivulleen. Puuhun nojautui oudon miehen solakka hahmo, käsivarret ristissä rinnalla, jalopiirteisillä kasvoilla härnäävä hymy. Vieras asteli verkalleen häntä kohti ja kohotti hattuaan. "Tuo käy sille vanhalle herralle jo aika karvaaksi", sanoi hän hevosta osoittaen. "Toivon että vielä tunnette minut."

Lenore tuijotti häntä kasvoihin kuin jotakin aavemaista ilmestystä. Hänen mieleensä nousi elävästi eräs kuva vanhoilta päiviltä; tuon miehen kylmä hymy, siromuotoinen vartalo ja käytöksen huoleton varmuus kuuluivat myöskin siihen menneisyyteen, jota hän juuri oli muistellut.

"Herra von Fink", hän huudahti hämillään, "kuinka iloiseksi Wohlfart tuleekaan teidät nähdessään!"

"Ja minä", vastasi Fink, "olen hänet jo nähnyt kaukaa, ja jollen olisi eräistä pettämättömistä tunnusmerkeistä" — tällöin hän jälleen katsahti Lenoreen —"voinut päätellä, että se tosiaankin on hän, joka tuolla haarniskoituna uroona kahlaa hiekassa, niin en olisi voinut uskoa silmiäni."

"Tulkaa joutuin hänen luokseen", Lenore huudahti, "teidän saapumisenne on suurin ilo, mikä hänen osakseen voi tulla."

Fink käveli hänen rinnallaan ampumakentälle, jossa miehet juuri varustausivat laskettamaan luotinsa louhikäärmeeseen. Fink astui Antonin taa ja laski kätensä hänen olalleen. "Päivää, Anton", hän sanoi.

Anton käännähti kummissaan ympäri ja kavahti ystävänsä kaulaan.
Kiihkeitä kyselyjä ja lyhyitä vastauksia lenteli ristiin rastiin.
"Mistä ihmeestä sinä oikein tuletkaan, rakas jälleenlöytynyt?"
huudahti Anton viimein.

"Jokseenkin suoraa tietä tuolta ison rapakon takaa", vastasi Fink etäisyyteen viitaten; "olen vasta muutamia viikkoja ollut täällä maissa. Viimeinen kirje, jonka sinulta sain, oli viime syksyltä. Siitä pääsin jokseenkin perille, mistäpäin sinua oli etsittävä. Ja kaikessa tässä sekamelskassa, mikä teillä nykyään vallitsee, oli todella ihmeellinen onni, että sinut ollenkaan löysin. Kas tuossahan on myöskin mestari Karl", hän huudahti, kun Karl ilosta luikaten karautti ratsunsa ystävyksiä kohti. "Nythän meitä on jo puoli vanhaa toiminimeä koolla ja me voimme vaikka paikalla alkaa leikkiä konttoria." Hän kääntyi Lenoren puoleen ja jatkoi: "Olen jo käynyt esittelemässä itseni vapaaherralle ja sain kuulla armolliselta rouvalta, että tapaisin sotaisen nuorison täällä ulkona. Nyt tahtoisin vielä anoa teidän esirukoustanne. Minä tunnen hiukkasen tätä miestä ja tahtoisin kernaasti viettää jonkun päivän hänen läheisyydessään. Tunnen kyllä luita ja munaskuita myöten, kuinka kohtuutonta on tällaisena aikana pyytää oudolle muukalaiselle suojaa yksinpä teidänkin vierasvaraisessa talossanne. Tehkää kuitenkin hänen tähtensä, joka sentään on kaiken kaikkiaan kiltti poika, tämä armo ja suokaa minulle ilo saada oleilla täällä edes siksi, kunnes pääsen oikein perille noiden hirvittäväin jahtisaappaiden laadusta, jotka tuo nulikka on kiskonut sääriinsä."

Yhtä kohteliaaseen sävyyn vastasi Lenore: "Isälleni tuottaa teidän vierailunne aina suuren ilon, ja nykyisenä aikana on hyvä ystävä kaksin verroin arvokas saalis. Minä lähden sanomaan väellemme, että asettavat kaikki herra Wohlfartin saappaat esille teidän huoneeseenne, jotta teidän on pakko oikein kauan mietiskellä niiden laatua." Hän kumarsi ja lähti astumaan linnaan päin, taluttaen ponya ohjaksista.

Fink katseli hänen jälkeensä ja huudahti: "Zeus avita! Hänestähän on tullut oikea kaunotar, ryhti on moitteeton, ja osaapa hän tottavie kunnon tavalla kävelläkin. En minä enää yhtään pelkääkään, että häneltä ymmärrystä puuttuisi." Hän tarttui ystävänsä käsivarteen ja talutti hänet ampumakentältä villin kirsikkapuun lehvien alle. Siellä hän puristi sydämellisesti Antonin kättä ja huudahti: "Vielä kerran terveeksi, sinä uskollinen ystävä. Annahan minun sanoa sinulle, etten vieläkään ole selvinnyt ällistyksestäni sinun suhteesi. Jos kuka olisi sanonut minulle, että tapaisin sinut punaiseksi ja mustaksi maalattuna intiaanina, sotakirves kädessä ja päänahkakimppu housunkureessa, niin olisin sanonut sen miehen hulluksi. Sinut — meidän rauhallisen, tyynesti miettivän Antonimme, joka on syntynyt kelluttimia kantamaan, näen täällä saapastelemassa autiolla nummella murhamietteet mielessä ja, niin totta kuin elän, aivan ilman kaulahuiviakin! Jos me molemmat olemme muuttuneet, niin et sinä suinkaan vähimmän. No, eipä tuo muutos ole sinulle hullummaksi."

"Tiedäthän, kuinka olen tänne joutunut", vastasi Anton.

"Voin tuon arvata", sanoi Fink, "en ole unhottanut tanssitunteja."

Antonin otsa synkistyi. "Suo anteeksi", huudahti Fink nauraen, "äläkä välitä vanhan ystävän naljailusta."

"Sinä erehdyt", vastasi Anton vakavasti, "jos luulet jonkin intohimoisen tunteen ajaneen minut tänne. Kokonainen sarja tapahtumia on saanut aikaan, että olen joutunut yhteyteen vapaaherran perheen kanssa." — Fink hymyili. — "Minä tunnustan sinulle, että ne olisivat jättäneet koskettamatta minua, jollei mieleni olisi ollut hyvin herkkä siltä taholta kohtaaville vaikutelmille. Kuitenkin voin hyvällä syyllä sanoa, että sattuman kautta olen joutunut nauttimaan suurta luottamusta. Ajankohtana, jolloin vapaaherra oli hyvin tukalissa olosuhteissa, arvostelivat hänen omaisensa minua mieheksi, jolla oli ainakin hyvää tahtoa olla heille avuksi ja hyödyksi. He lausuivat minulle toivomuksen, että kiinnittyisin joksikin aikaa hoitamaan heidän asioitaan. Kun suostuin tuohon ehdotukseen, niin se tapahtui vasta kovan sisällisen taistelun jälkeen, jota minulla ei ole oikeutta paljastaa edes sinullekaan."

"Kaikki tuo on sangen kaunista", vastasi Fink, "mutta kun kauppias ostaa itselleen tuliluikun ja sapelin, niin täytyyhän hänen toki tietää, miksi hyväksi hän alistuu moisiin menoihin. Ja siksipä suo anteeksi, kun kysyn sinulta summamutikassa: mitä sinä oikeastaan aiot täällä?"

"Aion viipyä täällä niin kauan kuin tunnen minua täällä tarvittavan, ja sitten etsiä itselleni jälleen konttoripaikan", vastasi Anton.

"Vanhan isäntämmekö luona?"

"Siellä tai muualla."

"Hittoja kanss'!" huudahti Fink, "tuo ei ainakaan tunnu suoralta tieltä eikä myöskään täysin vilpittömältä tunnustukselta; kuitenkaan ei sinulta ensi hetkenä saa vaatia liian paljon. Minä tahdon olla rehellisempi sinua kohtaan. Minä tein itseni vapaaksi mieheksi tuolla meren takana. Ja minä kiitän sinua kirjeestäsi ja siitä neuvosta, jonka viisautesi soi minulle. Minä käytin hyväkseni sanomalehdistöä, niinkuin määräsit, räjähdyttääkseni siirtolaisyhtiöni ilmaan. Tietysti lensin itsekin mukana. Muutamilla tuhansilla dollareilla ostin avukseni puolisen tusinaa kynäniekkoja ja annoin täyttää herkeämättä New Yorkin sanomalehdet ja monet muutkin selkäpiitä karmivilla selostuksilla kalliin yhtiömme kelvottomuudesta. Joka äänilajissa annoin niiden valittaa ja sadatella minua ja väkeämme vastaan. Asia herätti huomiota. Veli Jonathan [Yhdysvaltain pilanimitys, samoin kuin 'setä Sam' (Uncle Sam = United States.)] heristi korviaan, kaikki kilpailijamme toitottivat minun torveeni. Ja minulla oli ilo nähdä itseäni ja yhtiötovereita maalattavan joka päivä kymmenkunnassa sanomalehdessä maailman verenhimoisimmiksi nylkyreiksi ja syöpäläisiksi. Kaikki oman kukkaroni kululla. Se vasta oli hassua ajojahtia. Neljän viikon kuluttua oli siirtolaisyhtiö niin polkeennuksissa, ettei edes koirakaan olisi ottanut leivänpalaa sen kädestä. Silloin tulivat johtajatoverini itsestään minun puheilleni ja tarjosivat minulle tilaisuuden lunastaa itseni irti heidän seurastaan. Arvaatkos, kuinka iloista poikaa minä silloin olin! Muutenkin sain ostaa vapauteni kalliista hinnasta ja jätin, kesken puhein mainiten, itsestäni sinne sen jälkimaineen, että olin oikea paholainen. Pyh, siitä vähät, olenhan kumminkin vapaa mies! — Mutta nyt olen etsinyt sinut käsiini kahdestakin syystä: ensiksikin saadakseni jälleen nähdä sinut ja tarinoida kanssasi, ja toiseksi haastellakseni sinun kanssasi vakavasti tulevaisuudestani. Ja suoraan sanoen, minä haluan värvätä sinut juuri omaa tulevaisuuttani varten. Sinä olet puuttunut rinnaltani koko ajan. En tiedä mitä minä sinussa oikein löydän, sillä itse asiassa sinä olet aika kuiva veikkonen ja paljon härkäpäisempi kuin minulle monestikaan on mieleen. Mutta kaikesta huolimatta minä tuolla vieraassa maailmassa sinua kaipasin jossain määrin. Olen myöskin selvittänyt asiat isäni kanssa; ilman kuumia kahakoita ja niitä seuraavaa jääkellari-ilmanalaa se ei käynyt. Siksipä toistan sinulle jälleen vanhan esitykseni: lähde minun mukaani. Merelle, Englantiin, suolameren toiselle puolelle, minne vain. Me käymme yhdessä pohtimaan, kuinka oikein aloitamme. Olemmehan nyt kumpikin vapaita miehiä, maailma on meille apposen avoinna."

Anton heitti käsivartensa ystävän kaulaan. "Rakas Fritzini", hän huudahti, "otaksu jo sanotuksi kaikki se sydämellinen tunnustus, jolla kiitän sinua jalomielisestä tarjouksestasi. Mutta näethän sinä, että minulla on täällä vielä velvollisuuksia suoritettavana."

"Siitä päättäen, mitä itse juuri virallisesti ilmoitit, eivät ne sentään jatku iänkaiken."

"Se on totta, mutta sittenkään ei meidän laitamme ole sama. Katsoppas", sanoi Anton ja ojensi kättään, "niin suloa vailla kuin tämä maisema onkin ja niin epämiellyttäviä kuin on suurin osa niistä ihmisistä, joiden parissa täällä elämme, niin katselen niitä kuitenkin toisin silmin kuin sinä. Sinä olet paljon enemmän maailmankansalainen kuin minä, sinulla ei ole paljonkaan mielenkiintoa ja harrastusta sen valtion elämää kohtaan, josta tämä lakeus ja sinun ystäväsi ovat osia vaikka pieniäkin."

"Ei", sanoi Fink, katsahtaen kummastuneena Antoniin, "paljonkaan mielenkiintoa niitä kohtaan ei minulla ole, ja mitä nyt olen nähnyt ja kuullut täällä teidän toimistanne ja puuhistanne, se ei tottakaan koroita silmissäni sen valtion arvoa, josta kerskaat olevasi osanen."

"Mutta minäpä ajattelen toisin", keskeytti Anton hänet. "Kenen ei ole suorastaan pakko, hän ei juuri nykyhetkellä saa kääntää selkäänsä tälle maalle."

"Mitä minä kuulenkaan?" huudahti Fink. "Hurjana hetkenä olen tullut tuntemaan", jatkoi Anton, "kuinka lujasti sydämeni on kiintynyt tähän maahan, jonka kansalainen olen. Siitälähtien tiedän, miksi minut on tänne sijoitettu. Meidän ympärillämme on tätänykyä kaikki laillinen järjestys hajonnut, minä kannan asetta oman henkeni varjelukseksi, ja minun tavallani sadat muut vieraan rodun keskellä asuvaiset. Mikä seikka minut, yksityisen henkilön, on tänne viskannutkin, niin olen nyt täällä yhtenä valloittajista, jotka ovat vallanneet tämän maaperän heikommalta rodulta rakentaakseen sille vapaata työtä ja inhimillistä kulttuuria. Me ja slaavit, siinä ikivanhat taistelijat. Ja ylpeys täyttää mielemme tuntiessamme, että meidän puolellamme on sivistys, työnhalu, luottopuoli. Mitä puolalaiset tilanomistajat näillä seuduilla ovat kasanneet kokoon — ja heidän joukossaan on paljon rikkaita ja älykkäitä miehiä — niin joka taalerin, jonka he voivat hellittää kukkarostaan, on heille tavalla tai toisella hankkinut saksalaisten työteliäisyys. Meidän lampaamme ovat jalostaneet heidän villit katraansa, me rakennamme koneet, joiden avulla he täyttävät paloviinasammionsa; saksalaiseen luottoon ja saksalaiseen luottamukseen perustuu se raha-arvo, mikä heidän tiloillaan ja heidän velkakirjoillaan on tähän saakka ollut. Yksinpä ne kivääritkin, joilla he nyt koettavat surmata meidät, ovat valmistetut meidän asetehtaissamme tahi ainakin saksalaisten toiminimien heille hankkimat. Ei kettumaisella politiikalla, vaan rauhallista tietä, omalla työllämme me olemme hankkineet itsellemme tämän maan tosiasiallisen herruuden. Ja senvuoksipa mies, joka jäsenenä valloittajakansasta seisoo tämän maan kamaralla, mutta jättää vartiopaikkansa nykyisenä hetkenä, menettelee kehnosti ja pelkurimaisesti."

"Sinä puhut niin ylpeästi vieraasta maankamarasta", huomautti Fink, "ja kotona teillä kuitenkin vapisee ja järähtelee oma manterekin. [Tämän romaanin ensi painos ilmestyi 1855, jolloin Saksan valtakunnan yhteys, ei ollut vielä luotu, vaan maa vapisi synnytystuskissaan.]"

"Kuka on tämän maakunnan hankkinut Saksalle?" kysyi Anton, ojentaen kättään maisemaa kohti.

"Ruhtinaat teidän omasta heimostanne, sitä en kiellä", sanoi Fink.

"Entä kuka on valloittanut sen suuren maakunnan, missä minä olen syntynyt?" kyseli Anton edelleen.

"Eräs, joka oli tosiaan miehinen mies."

"Uhkapäinen maanviljelijä se oli", huudahti Anton, "hän ja toiset hänen kaltaisensa. Miekalla tai viekkaudella, sopimuksilla tai hyökkäyksillä, joka tavalla he ovat anastaneet itselleen maaperää sellaisena aikana, jolloin muualla Saksassa miltei kaikki nukkui kuoleman ja surkeuden unta. Uljaina miehinä ja kelpo talonpitäjinä he ovat viljelleet ja hallinneet maatansa. He ovat ojittaneet nevat, istuttaneet ihmissukua autiomaille ja kasvattaneet rodun, joka on yhtä luja ja taipumaton, yhtä työteliäs ja ahne kuin he itsekin olivat. He ovat muodostaneet valtion rappiolle tai pirstaleiksi menneistä heimoista; ylväin mielin ja kaukonäköisin katsein he ovat luoneet omasta kodistaan keskuksen miljoonille ihmisille ja ovat epälukuisten mitättömien pikkuherruuksien taikinasta synnyttäneet elävän voiman."

"Niin oli ennen", sanoi Fink, "tuon kaiken tekivät esi-isät."

"He loivat omaksi hyväkseen, kun meidät loivat", myönsi Anton, "mutta me olemme nyt perineet heiltä elonvoiman, ja uusi saksalainen kansa on syntynyt. Nyt me vaadimme heiltä, että he tunnustavat meidän nuoren elämämme. Se käy heille vaikeaksi, nimenomaan niille, jotka ovat tottuneet pitämään kokoonhaalittua maata oman miekkansa saaliina ja valtapiirinä. Kukapa voi sanoa, milloin päättyy tämä taistelu; ehkäpä saamme vielä kauankin kirota sen aiheuttamia inhoja ilmiöitä. Mutta tulipa päätös milloin ja millainen tahansa, siitä olen kuitenkin yhtä varmasti vakuutettu kuin tämän päivän kirkkaudesta, että heidän luomansa valtio ei enää säry niiksi sirpaleiksi, joista se on kasvanut ja luotu kokoon. Jos sinä olisit elänyt, niinkuin minä viime vuosina, monenlaisilla eri toimialoilla ja paljon vähäväkisen kansan keskuudessa, niin uskoisit varmastikin sanani. Vielä me olemme kansana köyhät, vielä on voimamme heikko, mutta me ponnistamme eteen ja ylöspäin; joka vuosi kasvaa työstämme älykkäisyys, hyvinvointi ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ja nykyhetkenä me rajamaan miehet tunnemme kuuluvamme yhteen, kuten veljet. Vaikkapa sisämaassa yhä vielä jatkettaisiinkin kiukkuisia riitoja, olemme me yksimieliset, ja meidän taistelumme on puhdas."

"No niin", sanoi Fink nyökäten myöntyvästi, "tuo oli puhuttu aito saksalaisen suusta. Mitä kuivempi aika, sitä vihannampi on toivo. Kaiken kaikkiaan siis näen, mestari Wohlfart, ettei sinua nyt haluta lähteä minun mukaani."

"Minä en saa lähteä", vastasi Anton liikutettuna; "älä sentakia minuun suutu."

Fink katseli synkästi eteensä. "Kuuleppas nyt", hän aloitti vihdoin, "sitten meidän viime eromme jälkeen meidän osamme ovat vallan vaihtuneet. Kun minä vuosia takaperin lähdin sinun luotasi, olin kuin juhta korvessa, joka vainuaa tuoreen veden lähdettä; minä toivoin pääseväni ikävästä elämästä teidän parissanne virkistävään vehmauteen, mutta tapasinkin matkan päässä vain haisevan nevan. Ja nyt minä palajan väsyneenä miehenä sinun luoksesi ja näen sinun reippaasti heittävän arpaa kuoleman ja paholaisen kanssa. Sinä olet terveempi ja raittiimpi kuin ennen olit. Samaa en voi itsestäni kehua. Ehkäpä se johtuu siitä, että sinulla on kotimaa, mutta minulla ei. — Mutta riittäköön jo kaikki viisastelu; tulehan ja opeta minulle, millä tapaa sinä täällä sotaasi käyt. Esittele minut noille farmareille ja näytä minulle, jos suinkin mahdollista, edes neliöjalankaan verta maata tässä ihastuttavassa seudussa, jossa ei uppoisi nilkkojaan myöten hiekkaan."

Anton vei ystävänsä kyläläisten luo, sitten metsän halki aina naapurikylien ulkovartioille saakka; hän näytti hänelle hälytyslaitesarjat ja selitti, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty varjellakseen linnaa äkkirynnäköltä. Fink perehtyi tulisella innolla kaikkiin yksityiskohtiin ja sanoi vihdoin: "Pääasian te olette joka tapauksessa ajaneet perille, te ylläpidätte järjestystä väkenne kesken ja reipasta rohkeutta."

* * * * *

Sillävälin linnassa varustauduttiin ottamaan vierasta vastaan. Vapaaherra lähetti palvelijan ottamaan selvää, oliko kellarissa riittävästi valko- ja punaviinipulloja, ja torui renkiä, joka oli jättänyt korjaamatta ratsastusvehkeisiin tulleen vian; paroonitar otatti esiin puvun, jota hän linnassa ollessaan ei ollut kertaakaan edes katsellutkaan; ja Lenorekin tunsi salaista ahdistusta ajatellessaan tuota korskeaa miestä, joka jo tanssitunneilla oli vaikuttanut häneen niin valtavasti ja jonka hän sittemmin oli usein nähnyt aatoksissaan jonkinlaisena hämäränä unikuvana.

Myöskin linnan alikerroksessa vallitsi ainakin yhtä kuumeinen kiihko, sillä olihan tämä talon ensimmäinen vieras, lukuunottamatta liikemiesten tilapäisiä käyntejä. Vanha keittäjätär päätti valmistaa taidokkaan jauhoruoan, mutta sitä varten häneltä puuttui tässä onnettomassa maassa kaikki tärkeimmät ainekset; hän ajatteli nujertaa niskat moniailta karjapihalla käyskenteleviltä kanoilta, mutta sitä vastusti tulisesti pieni puolatar Suska, Lenoren lemmikkipalvelija, joka vuodatti katkeria kyyneliä keittäjättären julmuuden vuoksi ja uhkasi vedota neitiin, kunnes keittäjätär tuskastuneena lähetti paljasjalkaisen poikanulikan metsänvartijan luo vaatimaan tältä jotakin tähän vuodenaikaan nähden tavatonta metsänriistaa. Tomua ja seitinverkkoja vastaan alettiin säälimätön sota, ja vieraalle varustettiin huone Antonin kamarin vieressä. Lenoren pieni leposohva ynnä hänen äitinsä samettipäällyksinen nojatuoli ja jalkamatto kannettiin sinne edustamaan perheen muinaista hyvinvointia.

Aavistamatta vähääkään, kuinka paljon levottomuutta ja häiriötä hänen tulonsa aiheutti, vaelteli Fink Antonin rinnalla pelloilla ja niityillä, mieli keveämpänä kuin pitkiin aikoihin. Hän kertoili kokemuksistaan uudessa maailmassa, sen julkean-älykkäistä rahakeinotteluista ja jättiläiskehityksestä. Ja Anton kuuli ilokseen, kuinka ystävän leikinlaskusta voi erottaa hänen syvän paheksumisensa kaikesta kokemastaan kehnoudesta. "Siellä eletään valtavaa elämää", hän sanoi, "mutta siinä hälinässä minä vasta oikein selvästi tajusin, että on teilläkin täällä jotain arvoa."

Sitten palasivat ystävykset linnaan ja muuttivat pukua; Anton katsahti ihmeissään vierashuoneen upeaan sisustukseen; ja kohta nouti palvelija heidät paroonittaren puheille. Nyt, kun huoli vierashuoneen laitoksesta oli ohi, ja lamput levittivät leppoista loistettaan paroonittaren vastaanottohuoneeseen, tunsi isäntäväkikin mieluista kiihoitusta rikkaan maailmanmiehen läsnäolosta. Taas kerrankin monista ajoista he tunsivat kodikkaisuuden tunnetta, puhe luisti keveästi ja lennokkaasti, jokainen piti hellävaroen vaarin että voi korottaa toisten rattoisuuden tunnetta — kaikki tuo oli heille vanhaa, kaivattua tuttua, sama siro muodollisuus ja välistä samat keskustelunaiheetkin kuin ennen muinen. Ja Fink selviytyi siitä painostavasta osasta, jota vieraan on näyteltävä ensi iltana oudossa perhepiirissä, kaikella sillä luontaisella keveydellä, jota tuo veitikka kykeni käyttämään milloin tahtoi. Hän kohteli vapaaherraa nuoremman säätytoverin kunnioittavalla tuttavallisuudella, paroonitarta hartaan palvelevaisesti ja Lenorea yksinkertaisen avomielisesti. Kernaasti hän suuntasi sanansa neidille ja sai pian voitetuksi tämän ujon kankeuden. Perhe tunsi, että hän kuului heidän keskuuteensa, ja heidän välillään vallitsi jonkinlainen sanaton vapaamuurarius. Antonin teki mieli hieroa silmiään ja kysyä itseltään kuinka oli mahdollista, että Fink uutena vieraana voi kaikessa tehdä talon vanhan ystävän vaikutuksen ja hän itse tuntua vento vieraalta. Ja jälleen palasi hänen vereensä hiukan sitä muinaista palvontaa, jota hän nuorukaisena oli tuntenut kaikkea ylhäistä, siroa ja etuoikeutettua kohtaan. Mutta tuo tunne oli vain kevyt hattara, joka hetkeksi lennähti sumentamaan hänen selkeää arvostelukykyään.

Finkin noustessa lähteäkseen vakuutti vapaaherra hänelle vilpittömän lämpimästi, että hän pitäisi häntä kauankin vieraanaan, ja yksin paroonitarkin sanoi hänen poistuttuaan, että hänen englantilaissävyinen käytöksensä sopi hänelle mainiosti ja että hän todella teki ylimysmäisen vaikutuksen. Lenore ei ajatellut vieraan olemusta, mutta hän oli käynyt puheliaammaksi kuin moniin aikoihin. Hän saattoi äitinsä tämän makuuhuoneeseen, istahti jakkaralle hänen vuoteensa viereen ja rupesi hilpeästi tarinoimaan, ei tosin vieraasta, vaan muista häntä ennen huvittaneista aineista, kunnes äiti viimein suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Jo riittää, lapseni; käy levolle, äläkä näe turhia unia."

Fink viskautui pitkin pituuttaan leposohvalle. "Tuo Lenore on kerrassaan mainio nainen", hän huudahti hyvillä mielin. "Yksinkertainen, avomielinen, lyhyesti sanoen vailla teidän tyttöjenne tavallista hempeämielistä haaveilevaisuutta. — Istuhan vielä hetkinen vierelleni kuten ennen vanhaan, Anton Wohlfart, sinä vapaaherrallinen kirjanpitäjä keskellä slaavilaista Saharaa. Kuuleppas, sinä olet tosiaankin niin tuiki merkillisessä asemassa, että tukkani yhä on vieläkin pystyssä pelkästä ihmetyksestä. Sinä seisoit ennen järkevänä suojelusenkelinä rinnallani monissa hurjissa kepposissa; nyt olet itse keskellä kaikkein hurjinta hulluttelua, ja kun minun on tätänykyä sallittu säilyttää terve kylmä järkeni, niin kieltää omatuntoni minua jättämästä sinut ilman muuta sinulle outojen viettien saaliiksi."

"Fritz, rakas ystävä!" huudahti Anton iloissaan.

"Hyvä on", sanoi Fink. "Haluan siis joksikin ajaksi jäädä sinun läheisyyteesi. Mieti itse, miten se voi parhaiten käydä päinsä. Naisten kanssa sinä kai voit helposti sopia, mutta entä vapaaherran?"

"Kuulithan itsekin", vastasi Anton, "että hänkin pitää suotuisana sallimuksen suomana, että juuri nyt sinun kaltaisesi ritari on saapunut hänen yksinäiseen linnaansa; juttu on vain se" — hän katseli arvelevaisesti ympärilleen huoneessa — "että saat tyytyä siihen, mitä sinulle kyetään antamaan."

"Hm, minä ymmärrän", nyökkäsi Fink; "teistä on tullut tarkkoja ihmisiä."

"Niin on laita", sanoi Anton; "kunpa vain voisin lyödä tätä keltaista hiekkaa säkkeihin ja myydä sitä vehnänä; ja monta säkkiä saisinkin myydä voidakseni hankkia kassaamme pienen mutta varman vararahaston."

"Kun sinä kerran olet tunkeutunut tänne rahastonhoitajaksi, niin voinpa arvata että kassakaapin pohja paistaa tyhjänä", virkkoi Fink kuivasti.

"Minun kassakaappini on vanha peilinlaatikko", sanoi Anton, "ja vakuutanpa sinulle, että sinne mahtuisi paljon enemmän kuin mitä siinä yleensä on. Monesti minä silmittömästi kadehdin herra Purzelia ja hänen liituaan siellä vanhassa konttorissa. Olisipa minun kerran sallittu nähdä joukko hänen harmaita palttinapussejaan rivissä; setelipinkkoja ja osakesalkkua en rohkene ajatellakaan."

Fink vihelsi marssia. "Sinä poika parka! Mutta onhan täällä suuret tilukset ja hyvinjärjestetty kartanonhoito; niiden pitää tuottaa joko voittoa tahi tappiota; mistä te siis oikein elätte?"

"Se", sanoi Anton, "on naisten salaisuus, jota tuskin saisin paljastaa. Meidän hevosemme pureksivat timantteja."

Fink kohautti hartioitaan. "Mutta kuinka onkaan mahdollista, että
Rothsattelit ovat menneet niin takapajulle?"

Sääliväisesti Anton kuvasi vapaaherraa kohdanneen kovanonneniskun. Sitten hän puhui innostuneena naisten sankarillisuudesta, paroonittaren arvokkaasta päättäväisyydestä ja Lenoren terveestä voimasta.

"Jopa näen, että asiat ovat täällä vielä hullummin kuin osasin otaksuakaan", sanoi Fink. "Ja kuinka on mahdollista, että sinä itse jaksat olla mukana mokomassa taloudenpidossa? Yksinpä linnutkin puunoksalla ovat äveriäitä pohattoja teidän rinnallanne."

"Sillä kannalla kuin asiat nykyään ovat, ei auta muu kuin koettaa kestää siksi kunnes tulee tyynemmät ajat, ainakin sukutilan pakkomyyntiin saakka. Velkojat eivät nykyään hätyyttele, ja oikeusistuinten toiminta on täälläpäin miltei kokonaan tauonnut. Vapaaherra ei voi pitää tätä tilaa hallussaan ilman suuria pääomia, mutta hän ei voi sitä nyt luovuttaakaan käsistään, muuten menisi polusta sekin vähä, mitä vastaisuudessa voi toivoa hyötyä tilan myynnistä, eikä perheelle jäisi kattoa pään päälle. Kaikki yritykseni taivuttaa se lähtemään edes näiksi levottomiksi viikoiksi pois täältä olivat turhat; he ovat kuin epätoivon vimmassa päättäneet jyrkästi varrota täällä, mitä kohtalo tuo heille osaksi. Vapaaherran ylpeys ei salli hänen palata takaisin niihin piireihin, joissa hän on ennen elänyt, eivätkä naiset tahdo jättää häntä yksin."

"Lähetä heidät edes johonkin isompaan lähikaupunkiin, äläkä jätä heitä alttiiksi humalaisten moukkajoukkojen rynnäköille."

"Minä olen tehnyt mitä olen voinut; siinä kohden olen voimaton", vastasi Anton synkästi.

"Silloin, poikaseni, salli minun sanoa, että sinun sotaiset varustelusi eivät ole vallan rohkaisevaa laatua. Noilla kymmenkunnalla miehellä, jotka sinun ensin pitää hälyyttää paikalle kylästä, sinä tuskin pystyt potkimaan kokonaista rosvojoukkoa hajalle. Niillä et voi edes puolustaa linnanpihaa, et edes turvata naisten pakoyritystä. Eikö teillä ole ollenkaan toiveita saada tänne sotaväkeä?"

"Ei vähintäkään", Anton vastasi.

"Totta tosiaan sangen lohdullinen ja rattoisa tilanne!" huudahti Fink. "Ja kaiken tuon ohella te olette saaneet pellot kynnetyksi, ja pikku taloutenne luistaa siloista latuaan. Karlilta kuulin, millaiselta tila näytti kun hän tänne saapui, ja mitä parannuksia te olette saaneet täällä aikaan. Kohotan hattuani teille molemmille. Tuota ei amerikkalainen olisi vienyt perille eikä mikään muukaan maailmanmatti; näin epätoivoisessa tilanteessa ylistän saksalaisteni sitkeyttä. Naiset sekä teidän nuori taloudenhoitonne täytyy kuitenkin saada paremmin suojelluksi. Palkkaa sinä parikymmentä tukevakouraista miestä vartioimaan tätä taloa."

"Sinä unhotat, että meidän on yhtä mahdoton kuin tornipöllön elättää pariakymmentä joutilasta leivänlappajaa."

"Niiden pitää käydä työhön", huudahti Fink kärsimättömästi. "Teillähän on täällä maata jos kuinka paljon, jossa sadat käsivarret löytävät hyödyllistä askaretta. Eikö sinulla ole soita kuivatettaviksi ja viemäreitä kaivettaviksi? Tuolla alhaallahan on kokonainen sarja murheellisia vesilätäkköjä."

"Se työ vaatii toisen vuodenajan", väitti Anton; "nyt on maaperä liian märkä."

"Anna sitten kylvää tai istuttaa uutismetsää muutamille sadoille auranaloille. Riittääkö purossa vettä koko kesän ajan?"

"Olen kuullut riittävän", vastasi Anton.

"No, anna sen tuottaa jotakin hyötyä."

"Älä unohda", sanoi Anton hymyillen, "kuinka vaikeaksi käy hankkia luotettavia työmiehiä, joilla lisäksi vielä pitää olla sotaisia taipumuksia, juuri tähän aikaan meidän huonomaineiselta seudultamme."

"Juokse järveen kaikkine arveluinesi!" huusi Fink. "Lähetä Karl saksalaiseen seutuun värväämään miehiä, hän kyllä löytää niitä sinulle riittämään asti."

"Meillä ei ole siihen varaa, kuulithan sen. Vapaaherra ei kykene toimeenpanemaan ainuttakaan suurempaa maanparannusta, joka vasta tulevaisuudessa korvaisi kustannuksensa."

"Anna sitten minun tehdä se", sanoi Fink.

"Käsitäthän itsekin, Fritz, että se on mahdotonta. Vapaaherra ei voi vastaanottaa vieraaltaan sellaista uhrausta."

"Te maksatte minulle takaisin kun olette rahoissa", koetti Fink taivutella.

"Epävarmaa on, pystyisimmekö koskaan maksamaan velkaa takaisin."

"No niin, eihän hänen tarvitse niin tarkalleen tietää, mitä nuo miehet tulevat maksamaan."

"Hän on sokea", vastasi Anton hienostaan nuhdellen, "ja minä olen hänen palveluksessaan ja olen velvollinen tekemään hänelle kaikesta tiliä. Hän ehkä kyllä ottaisi sinulta vastaan lainan, ensin lausuttuaan joitakin kavaljeerimaisia arveluja, sillä hänen mielipiteensä omasta asemastaan vaihtelevat aina sen mukaan millä päällä hän sattuu olemaan. Mutta naiset eivät anna pettää itseään. Sinä nöyryyttäisit heitä läsnäolollasi joka hetki, jos he tuntisivat että saavat kiittää sinun omaisuuttasi elämänsä keventymisestä."

"Ja paljon suuremman uhrauksen, jonka sinä olet heille tehnyt, he ovat kuitenkin ottaneet vastaan", sanoi Fink totisemmin.

"Ehkäpä he eivät pidä minun vaatimatonta toimintaani minään uhrauksena", vastasi Anton punastuen. "He ovat tottuneet näkemään minussa vain kirjanpitäjän, vapaaherran palkatun luottamusmiehen. Sinä sen sijaan olet heidän vieraansa, heidän itsetuntonsa vaatii heitä voimainsa mukaan salaamaan sinulta heidän arveluttavan asemansa. — Voidakseen saada huoneesi asuttavaan kuntoon he ovat rosvonneet omia huoneitaan; leposohvakin, jolla nyt lojut, on neidin makuusuojasta."

Fink katseli sohvaa uteliaasti ja asettui jälleen mukavaan asentoon. "Kun minua ei haluta puikkia kohta taas täältä matkoihini", hän sanoi, "niin suvaitse sinä hyvyydessäsi neuvoa minulle keinot, miten voin säädyllisesti viipyä täällä jonkun aikaa. Kerro minulle lyhyesti tilan kiinnityksistä ja vastaisista toiveista. Oleta, että minä olisin jokin tämän paratiisin kovaonninen ostelija."

Anton antoi halutut tiedot.

"No, ei tuo sentään kuulosta niin vallan hullulta", sanoi Fink. "Kuulehan nyt minun ehdotustani. Tähänastiseen tapaan ei asiainmeno täällä saa jatkua, tämä nirsu taloudenpito on epäterveellistä kaikille asianomaisille, enimmän sinulle itsellesi. Tilukset saattavat olla hirvittävän huonosti hoidetut, mutta minusta tuntuu sittekin mahdolliselta, että niistä saa parannellen jotakin. Onko teissä miestä pitämään tilaa hallussanne, sen jätän ratkaisematta; jos sinulla on halua käyttää siihen joitakin elinvuosiasi ja jatkuvasti uhrautua vierasten ihmisten hyväksi, niin ei se mahdotontakaan ole, edellyttäen että te pystytte rauhallisempana aikana hankkimaan tarvittavaa liikepääomaa. Sillävälin minä annan jonkin summan, vaikkapa viisituhatta taaleria, ja vapaaherra myöntää niistä minulle kiinnityksen tähän tilaan. Tämä laina ei saata teitä paljon huonompaankaan asemaan, ja se tekee teille helpommaksi kestää tämän hullun vuoden lävitse."

Anton nousi pystyyn ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa. "Ei se käy päinsä", hän viimein huudahti, "me emme saa vastaanottaa sinun ylevämielistä tarjoustasi. Katsoppas, Fritz, viime vuonna, ennenkuin tunsin nämä ihmiset niin tarkoin kuin nyt, halusin vaikka turhaan mitä hartaimmin taivuttaa vanhaa isäntäämme kiinnittämään huomionsa paroonin asioihin; silloin olisin ollut ylen onnellinen, jos sinä olisit tehnyt minulle tämän saman tarjouksen. Mutta sikäli kuin nyt tunnen vapaaherran ja hänen asemansa, pidän vääryytenä sekä sinua että perheen naisia kohtaan, jos hyväksyisin sen."

"Pitääkö Lenoren makuusuojasta tuodun leposohvan siis tulla saastutetuksi teille majoitettujen miesten tupakantuhasta? Nyt teen minä sen, myöhemmin puolalaiset viitakemiehet."

"Meidän täytyy sekin kestää", vastasi Anton surullisesti.

"Sinä härkäpää", huudahti Fink, "et sinä vain niin helposti pääse minusta eroon. Nyt laittaudu täältä matkoihisi, mokoma paksunahkainen Tony!"

Tästä keskustelusta lähtien Fink ei enää sanallakaan maininnut ystävälleen lainasuunnitelmastaan, mutta seuraavana päivänä hänellä oli monia kahdenkeskisiä neuvotteluja entisen husaarin kanssa. Ja illalla hän sanoi vapaaherralle: "Saanko pyytää huomiseksi teidän ratsuhevostanne? Se on minun vanhoja tuttaviani. Minä tahtoisin vähän ratsastella tiluksillanne. Älkää pahastuko, armollinen rouva, jollen ilmesty huomenna päivälliselle."

"Hän on rikas, hän on tullut tänne hieromaan kauppoja", ajatteli vapaaherra itsekseen. "Tuo Wohlfart on ilmoittanut ystävälleen, että täällä ehkä saa kaupat syntymään. Pitääpä olla varuillaan!"

2.

Oli aurinkoinen huhtikuun aamu. Eräs noita ihania päiviä, jolloin kostea lämpö kehittää puissa silmuja ja kiihoittaa ihmissydämenkin sykkimään entistä lujemmin. Hatulla ja päivänvarjolla varustettuna lähti Lenore linnasta karjakartanoon ja asteli navetassa sarvipäiden riviä pitkin. Suurin silmin tuijottivat lehmät hänen peräänsä, kaikki nostivat leveitä leukojaan, välistä mylvähti jokin iloinen hieho ja pyyteli makupalaa hänen kädestään.

"Onko herra Wohlfart täällä?" kysyi Lenore voudilta, joka kiiruhti navetan oven ohi.

"Hän on linnassa, armollinen neiti."

"Hänellä on kai vieraansa luonaan?"

"Herra von Fink ratsasti jo varahin aamulla Neudorfiin. Hänellä ei ole rauhaa sisällä, parhaiten hän viihtyy hevosen selässä. Hänestä olisi pitänyt tulla husaariupseeri."

Saatuaan kuulla, minnepäin herra von Fink oli mennyt, lähti Lenore, jotta ei sattuisi vierasta vastaan, kävelemään toiseen suuntaan puron yli ja peltojen poikki metsään päin. Hän katseli siniselle taivaalle ja taimivaan muohkeaan maahan. Kirkkaassa aamuvalossa helottivat talviviljan oraat ja nurmen nuori nukka niin iloisesti, että hänenkin sydämessään kumpusi nauru. Puron vartisissa pajupensaissa lepäsi kevään tuoreus kuin läpinäkyvä huuru, kullankeltaiset varvut pursusivat mehua ja täyteläisistä silmuista puhkesivat ensimmäiset lehdet esiin.

Hiekkakaan ei tänään ollut hänelle harmiksi, kevein askelin hän kulki metsänreunaa paartavan leveän keltaisen vyön yli ja riensi männikön läpi poimuttelevaa metsäpolkua metsänvartijan asunnolle. Metsässä piti pieni kiljahteleva ja murahteleva eläinmaailma iloaan. Missä lehtipuita kasvoi petäjän alla, sieltä helähti hänelle joka kerran vastaan urospeipposen voimakas virsi tai jonkin vastanaineen pikkulintuparin innokas sipatus puolisoiden kiistellessä keskenään, mille oksalle pesä oli tänä vuonna rakennettava. Mustassa haarniskassaan terhentelivät turilaat nuorten koivunsilmujen ympärillä, välistä kuului talviunestaan aikaisin heränneen herhiläisenkin unelias surina; marjanvarsien yllä lepatteli ruskeasiipisiä perhosia, ja missä maaperä oli matalampi, loistivat varjopaikoissa vuokkojen valkeat tähdet ja keltaiset kevätesikot. Lenore otti olkihatun päästään ja antoi lämpimän ilman puhallella ohimoilleen, ja syvin vedoin hän hengitti keuhkoihinsa nuorten mäntyjen pihkaista tuoksua. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan metsän ääniä läheltään, katseli puiden hentoa vihannuutta ja sipaisi kädellään koivujen valkeaa nahkahaarniskaa; hän seisoi lorisevan puron partaalla metsänvartijan talon edustalla ja otti hyväillen käteensä aitauksen vieressä kasvavain pienten näreiden pitkäripsuisia oksia. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi vielä koskaan ennen nähnyt metsää niin elävänä. Metsänvartijan koirat rupesivat pihalla vimmatusti haukkumaan; hän kuuli ketun helistelevän ketjuaan ja näki punatulkun akkunassa hyppelevän häkissään ja yrittävän matkia isojen herrain ääntä, koirien haukkumista.

"Hiljaa Hektor, hiljaa Bergmann!" huusi Lenore koputtaen portille. Koirain raivoisa temmellys vaihtui ystävälliseksi tervehdykseksi. Kun hän avasi portin, tuli häntä vastaan Bergmann, leveäsäärinen mäyräkoira ja pieksi riihottomasti suipolla hännällään, ja Hektor teki rohkeita ilmahyppyjä hänen ympärillään ja nuuski hänen taskujaan, yksinpä kettukin ryömi takaisin koppiinsa, laski päänsä viekkaasti viistoon kaukalonsa yli ja vilkutti hänelle silmää. Mutta aitauksen toisella laidalla hän näki hevosenpään kohoavan näreenlatvojen yli — juuri se, jota hän oli tahtonut vältellä, oli ennen häntä ennättänyt tähän erakkomajaan. Lenore seisoi hetkisen epäröiden ja aikoi aivan hiljaa pyörähtää takaisin, kun metsänvartija astui kynnykselle ja tervehti häntä. Nyt hän ei voinut enää kääntyä paluutielle, vaan seurasi vanhusta tupaan. Keskellä huonetta seisoi Fink; koko hänen ruumiinsa valaisi pikku ruuduista sisäänpaistava keltainen auringonsäde. Hän astui kohteliaasti neitiä vastaan. "Minä lähdin tervehtimään virkaveljeä", hän sanoi metsänvartijaa osottaen, "ja ihailen parastaikaa teidän yrmeätä vasallianne ja hänen rattoisaa asuntoaan."

Metsänvartija veti tuolin esiin, Lenoren täytyi käydä istumaan, Fink nojautui vastapäiseen seinään ja katseli häntä, ihailuaan ollenkaan salaamatta. "Te olette todellakin mitä voimakkain vastakohta tälle vanhalle veikolle ja tälle huoneelle", hän sanoi katsellen ympärilleen. "Pyydän ettette viittaa päivän varjollanne, kaikki nuo täytetyt linnut odottelevat vain teidän käskyänne ruvetakseen jalkojenne juureen. Haikara tuolla jo nostaa päätänsä korkeuteen."

"Se on vain auringonkajastusta", sanoi metsänvartija rauhoitellen.

Lenore nauroi. "Tuon verukkeen me kyllä tunnemme", huudahti Fink. "Te olette mukana juonessa, te olette tämän kuningattaren kotihaltia. Jollei täällä nyt mitään taikuutta harjoiteta, niin tahdon nukkua ikäni kaiken. Merkki vain tuolla sauvalla, niin avautuvat tämän ison lintuhäkin kattolaudat ja te lennätte seurueinenne ulos päivänpaisteeseen. Sitä ei ole epäilemistäkään, näreitten latvoissa tuolla ulkona on teidän kuningaslinnanne, se ilmava halli, jossa valtaistuimenne seisoo, te metsäpirtin mahtava valtiatar ja kevään kultakiharainen kuningatar."

"Minun lohdutuksenani on", sanoi Lenore hiukan hämillään, "etten minä saa teitä keksimään moisia sepittelyjä, vaan itse sepittämisen ilo sellaisenaan. Minä jouduin vain sattumoilta teidän päähänpistonne arvottomaksi esineeksi, mutta itse te olette runoilija."

"Huh, kuinka te voitte sellaista minusta sanoakaan", huudahti Fink, "minäkö runoilija! Lukuunottamatta muutamia veikeitä merimieslauluja, joiden sanat armelias kohtalo pitäköön kaukana korvienne kuuluvilta, en osaa ainuttakaan runoa ulkoa. Runoudesta panen arvoa vain joillekin vanhemman koulun katkelmille, esimerkiksi: 'Hurre, hurre, hop, hop, hop' [Fink tarkoitti kai Bürgerin ballaadia 'Lenore'], joka kuuluu johonkin runoon, joka kantaa teidän nimeänne, ellen erehdy. Ja yksin näitäkin klassillisia säkeitä tekisi mieleni moittia, sillä ne ilmaisevat paremminkin maalaiskaakin raskasta ravia kuin aaveratsun sujakkata lentoa. Mutta kynänvarren herrojen suhteen ei saa koskaan olla kovin tarkka. Paitsi tuota säettä muistan tällä kertaa vain suuren Schillerin miellyttävän säkeen: 'No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie!' Niissä sanoissa on paljon totuutta."

"Te pidätte minua pilanne esineenä", sanoi Lenore loukkautuneena.

"En totta tosiaankaan", vakuutti Fink. "Jos teille tuottaa iloa, niin tahdon kernaasti myöntää arvoa jollekin runolliselle pikkurihkamalle, vaikkei minulla ole ollutkaan juuri tilaisuutta lukea niitä. Mitäpä meidän aikanamme oikeastaan tarvitseekaan lukea runoja, saatikka sepitellä niitä, kun itse saa joka päivä elää todellisen runoelman. Siitä hetkestä alkaen kuin laskin jalkani tämän vanhan maan kamaralle, menee tuskin tuntiakaan etten näkisi tai kuulisi jotain, mikä sata vuotta sitten olisi saanut herrat kynänritarit ilon hurmioihin. Jos kova onneni olisi pannut minut syntyinään runoilijaksi, niin tänä siunattuna silmänräpäyksenä olisi minun pakko haltioissani karata ulos ja kätkeytyä ketunkoppiin sepittääkseni siellä turvallisen matkan päässä intohimoni lähteestä tulisen sonetin, vähääkään välittämättä siitä että kettu puree minua sääreen. Mutta kun en ole kynämies, niin pidän parempana pysyä siivosti sisällä ja nauttia kauneudesta, jonka näen silmieni edessä, rustaamatta sitä riimeihin ja rytmeihin." Ja jälleen hän katseli ihaillen neitoon.

"Lenore!" huusi käreä ääni karsinan puolelta. Lenore ja Fink silmäsivät toisiinsa kummissaan.

"Sen se on oppinut", sanoi metsänvartija osoittaen korppia, "muuta se ei enää opi, ja tuolla se istua kyyröttää ja äkäilee kaikkia muita luontokappaleita vastaan, mutta senpäs se kuitenkin on oppinut."

Korppi köyristi kaulaansa uuninpankolta ja katseli terävillä silmillään molempia vieraita, se liikutteli nokkaansa ja näytti puhelevan itsekseen, milloin nyökäten milloin pudistaen päätänsä.

"Jo alkavat täällä linnutkin puhua", huudahti Fink käyden korpin luo,
"tuossa paikassa nousee pirtinkatto ilmaan ja minä jään tänne yksin
Bergmannin ja Hektorin kera katselemaan surumielin teidän jälkeenne.
No, noitamestari, joko vesi kiehuu?"

Metsänvartija katsahti liedelle. "Kiehuupa kovinkin", hän sanoi, "mutta mitäs sitten tehdään?"

"Me pyydämme neitiä avuksi", vastasi Fink. "Aikomukseni näet on", hän sanoi Lenoren puoleen kääntyen, "ratsastaa perhekonkarillanne metsän halki viinapolttimolle ja sieltä edelleen; tässä on minulla mukanani evästä, joka tavallisesti saa ratsastusmatkoillani korvata minulle aamiaisen ja päivällisen."

Hän kaivoi taskustaan esiin muutamia suklaatitankoja. "Koettakaamme näistä saada aikaan jotain juoman tapaista. Jollette halveksi pitää meille seuraa, niin ehdotan että koetamme mikäli mahdollista saattaa nämä sulaan tilaan. Tekisitte minulle ihanan ilon jos lausuisitte mielipiteenne, mihin toimeen meidän ensin on ryhdyttävä."

"Onko teillä riivinrautaa tai huhmarta?" kysyi Lenore metsän vartijalta.

"Semmoisia kapineita en pidä luonani", vastasi metsähiisi.

"Mutta entä vasara", kysyi Fink, "ja arkki puhdasta paperia?"

Vasara löytyikin heti, mutta paperia sai kauan etsiä. Fink otti urakakseen iskeä suklaatin muruiksi, metsänvartija nouti raikasta vettä lähteestä, Lenore huuhteli joutuin muutamia laseja puhtaiksi ja Fink paukutteli ahkeraan pöydänkulmalla. "Tämä paperi on peräisin ajoilta ennen vedenpaisumusta", hän sanoi, "ainakin sellaiselta aikakaudelta, jolloin ei paperikoneita ollut; sen on täytynyt maata joitakin vuosisatoja kellastumassa ja kovettumassa tässä lumotussa linnassa." Lenore kaasi murskatun suklaatin kiehuvaan veteen saviruukkuun ja sekoitteli sitä kauhalla. Sitten he istuivat kaikki kolme metsänvartijan pöytään ja nauttivat suurella mielihyvällä kättensä työtä.

Kultaisina kimmelsivät valonsäteet matalaan pirttiin, ne etsivät mielihalulla valaistakseen kauniin tytön vaaleakutrisen pään ja häntä vastapäätä istuvan miehen voimakaspiirteiset kasvot; sitten ne lankesivat seinälle, jolla kirjasivat korein värein haikaran pään ja haukan siivet. Korppi päätti itsepuhelunsa, lentää lehahti alas ylhäiseltä istuinpaikaltaan, terhenteli lattialla neidin jaloissa ja rääkkyi sieltä uudelleen ainoan äänekkään viisautensa: Lenore, Lenore!

Lenore ja Fink tarinoivat rauhallisesti keskenään, ja väliin virkkoi metsänvartijakin älykkään sanan mukaan. He puhelivat maakunnasta ja sen asukkaista.

"Missä olen tavannut puolalaisia vierailla mailla", lausui Fink, "niin aina olen tullut hyvin toimeen heidän kanssaan. Nyt pahoittaa mieltäni, että välien kireys täällä estää minua käymästä heidän kodeissaan, sillä totta on että ihmisiä oppii parhaiten tuntemaan, kun heidät tapaa oman ortensa alla."

"Täytyy tuntea suureksi onneksi, kun saa nähdä niin paljon uusia oloja ja ihmisiä", sanoi Lenore.

"Vain alussa kaikki tuo uusi ja erilainen vaikuttaa valtavasti sieluun. Kun on tarkastellut kaikenkaltaisia kansoja, niin loppuvaikutelmaksi jää, että ihmiset ovat kaikkialla toistensa kaltaiset. Jonkin verran erotusta on ihonvärissä ja muissa toisarvoisissa lisissä, mutta rakkautta ja vihaa, naurua ja itkua tapaa vaeltaja joka paikassa, ja nämä ovat kaikkialla jokseenkin samat. Vasta parikymmentä viikkoa sitten olin puoli maapallon mittaa täältä erään amerikkalaisen hirsimökissä keskellä autiota ruohoaavikkoa. Siellä oli aivan samanlaista kuin tässäkin pirtissä. Me istuimme sielläkin tällaisen jykevän lautapöydän ääressä, ja isäntäni oli niin paljon tämän vanhan herran näköinen kuin kananmuna en toisen munan näköinen. Ja aivan kuin nyt lankesi siellä talviauringon valo sisään pienestä akkunasta. — Ja jos miehiin nähden voi huomatakin jonkin verran erotusta, niin naiset ovat kaikkialla aivan samanlaiset. Vain jokin pikku seikka voi erottaa heidät toisistaan."

"Mikä seikka se on?" kysyi metsänvartija.

"Suurempi tai vähempi ruumiinpuhtaus, siinä koko erotus", sanoi Fink huolettomasti.

Lenore nousi pöydästä, närkästyen enemmän noiden sanojen sävystä kuin sanoista itsestään. "On jo aika että lähden kotia", sanoi hän kylmästi ja pani olkihatun päähänsä.

"Kun te nousitte pystyyn, niin katoaa kaikki hohde pirtistä", huudahti Fink.

"Auringon tielle solahti vain pieni pilvi", sanoi metsänvartija käyden akkunaan, "se luo varjonsa maahan."

"Lorua", väitti Fink, "tuo olkihattu sen tekee, joka kätkee piiloonsa neidin tukan; noista kultakiharaista se hohde lähti."

He lähtivät ulos pirtistä; metsänvartija sulki portin vieraittensa jälestä, jotka erkanivat kumpikin vastakkaisiin suuntiin.

Lenore kiiruhti kotia, vihreävarpunen liverteli, mustarastas vihelteli, mutta niitä hän ei joutunut kuuntelemaan. Hän torui itseään että oli lainkaan astunut metsänvartijan kynnyksen yli, ja kuitenkin hänen oli mahdoton lakata sitä ajattelemasta. Tuo vieras mies teki hänet levottomaksi ja epävarmaksi. Oliko hän julkea rienaaja, jolle ei mikään ollut pyhää? Vai oliko hän vain niin vallattoman varma itsestään? Täytyikö hänen suuttua, vai oliko tuo tuskan ja ahdistuksen tunto vain kokemattoman tytön joutavaa hupsuutta? Tuota Lenore kyseli itseltään taukoamatta, keksimättä siihen mitään vastausta.

* * * * *

Kun Anton illemmalla tahtoi lähettää sanan lampurille, ei Karlia näkynyt missään eikä edes yhtään lähettiäkään; ja koska karja oli laitumella linnan lähistöllä, lähti Anton itse tapaamaan lampuria viinapolttimolle menevää tietä pitkin. Hän ei ollut vähän ihmeissään kun näki viimeisillä tien varrella olevilla pelloilla Fink ystävänsä ratsain ja Karlin ja voudin häärivän hänen ympärillään. Fink ratsasti sirkustaiteilijan tavoin lyhyitä matkoja täyttä laukkaa, ja toiset kantoivat mustan- ja valkeanjuovikkaiksi maalattuja seipäitä, joita he iskivät maaperään ja jälleen tempasivat ylös. Ja samalla Karl tirkisteli pienen kiikarin läpi, jonka hän oli kiinnittänyt seipäänsä päähän.

"Viisikolmatta laukkahyppyä", huusi Fink.

"Kaksi jalkaa alavuutta", huusi Karl takaapäin.

"Viisikolmatta, kaksi, kirjoitettu", sanoi vouti ja merkitsi luvut muistikirjaansa.

"Hiivitkö sinäkin tänne?" huusi Fink nauraen ystävälleen. "Varroppa hetkisen, me olemme koht'ikään valmiit." Vielä jokunen määrä laukkahyppyjä, tirkistelyjä kiikarin läpi ja merkintöjä taskukirjaan, sitten kokosivat miehet seipäänsä, Fink otti voudin taskukirjan ja laski innokkaasti. Vihdoin hän ojensi kirjan hymyillen takaisin ja sanoi: "Käyhän kanssani tästä etemmäksi, Anton, niin näytän sinulle jotakin. Asetu seisomaan kasvot pohjoiseen suoraan puroa ja linnaa kohti. Silloin muodostaa puro, jos katselet sen pituussuuntaan, jousenjänteen, joka kulkee lännestä itään, ja metsänreuna takanasi jousenkaaren. Metsä ja puro rajoittavat keskeensä ympyränkaaren osan."

"Se on selvää", sanoi Anton.

"Ennen vanhaan purolla oli toinen juoksu", jatkoi Fink; "tuolla pitkin metsänreunaa kiertävällä kaarella voi vielä erottaa vanhan puronuoman jälkiä. Jos kulkee sitä pitkin, niin tulee tuolla lännempänä kohtaan, missä vanha uoma yhtyy nykyiseen. Se on se kohta, missä kehno siltapahanen vie puron yli ja vesi nykyisessä uomassaan muodostaa enemmän kuin jalan korkuisen putouksen, joka riittäisi pyörittämään parhaintakin myllyä. Jonkin vanhan ulkokartanon rappeutuneet rakennukset seisovat vieressä."

"Minä tiedän sen kohdan hyvin", sanoi Anton.

"Kylän alapuolella vanha uoma mutkistuu irti metsänreunasta jälleen nykyistä puroa kohti. Se sulkee sisäänsä mahtavan alan, yli viisisataa auranalaa, jos voin luottaa tämän kaakin hyppyihin. Koko tämä maapala laskeutuu vanhasta uomasta uuteen päin. Sinä on vain muutamia auranaloja niittyä ja laihaa peltomaata, suurin osa on hiekkaa ja laidunta ja, kuten kuulen, tilustenne kaikkein kehnoin palsta."

"Sen kaiken myönnän todeksi", sanoi Anton, jonka uteliaisuus oli herännyt.

"Huomaappas nyt. Jos puron johtaisi jälleen sen vanhaan uomaan ja pakottaisi sen juoksemaan kaaressa eikä jänteen suuntaan, niin voisi sillä vedellä, jonka te nyt omaksi häpeäksenne päästätte aivan hyödyttä juoksemaan maailmaan, kastella koko tuon viidensadan auranalan maan ja muuttaa kuivan hiekkanummen viheriöiväksi niityksi."

"Oletpa sinä aika älypää", huudahti Anton ylen kiihdyksissään ystävän keksinnöstä.

"Mitä teillä auranala maata maksaa keskimäärin?" kysyi Fink.

"Kolmekymmentä taaleria."

"Ja korkeintaan samanverran voi tällaisella maaperällä laskea niityksimuuttamiskustannuksiin. Tekee yhteensä kuusikymmentä taaleria, siis kolme taaleria vuotuista korkoa; laske siihen lisäksi ylläpitokustannukset, verot ja muut menot, auranalaa kohti kaksi taaleria Vuodessa, niin saat viisi taaleria vuotuisia kuluja. Jos sitävastoin lasket auranalalta kaksikymmentä sentneriä [sentneri = 100 naulaa = 50,8 kg] heiniä, puoleen taaleriin sentneriltä, niin saat joka auranalalta viisi taaleria puhdasta voittoa, siis viideltäsadalta auranalalta puolenkolmatta tuhatta taaleria puhdasta voittoa. Jotta se saataisiin, tarvitsee urakkaan sijoittaa korkeintaan viidentoistatuhannen taalerin pääoma."

Anton seisoi ällistyneenä. Ei voinut väittää, että Finkin esittämät numerot olisivat olleet kokonaan tuulesta temmatut, mitä tuli sekä kustannuksiin että tuloihin. Ja ajatus, että maatilalle voitaisiin hankkia sellainen tulolähde, askarrutti hänen mieltään siihen määrään, että hän pitkän aikaa asteli vaitonaisena ystävän rinnalla. "Sinä loihdit eteeni hiekka-aavikosta helmeileviä vesiä ja viheriöiviä niittyjä", huudahti hän viimein murheissaan, "se on sinulta julmaa, sillä vapaaherra ei kykene koskaan tekemään moisia parannuksia, vaan jokin vieras. Viisitoistatuhatta taaleria!"

"Ehkäpä käy päinsä kymmenellätuhannellakin", härnäsi Fink. "Minä olen loihtinut tuon unikuvan eteesi vain rangaistakseni sinua eilisiltaisesta härkäpäisyydestäsi. Puhukaamme nyt muista asioista."

* * * * *

Illalla huusi vapaaherra hyvin tärkeän näköisenä vaimolleen ja Lenorelle: "Tulkaa makuuhuoneeseeni, minulla on teille jotain kerrottavana." Hän istahti siellä mukavasti nojatuoliinsa ja rupesi puhelemaan suuremmalla mielihyvän sävyllä kuin mitä hänen puheessaan oli moniin aikoihin huomattu: "Oli helppoa huomata, ettei tämä Finkin vierailu ollut aivan satunnainen eikä aiheutunut hänen ystävyydestään herra Wohlfartia kohtaan, vaikka nuo nuoret miehet tahtovat sitä sellaiseksi uskotella. Te olitte molemmat olevinanne minua viisaammat; mutta minä olin kuitenkin oikeassa, tuolla vierailulla oli tarkoituksensa, joka koskee lähemmältä meitä kuin kirjanpitäjäämme." Paroonitar loi säikähtyneen katseen tyttäreensä, mutta Lenore katseli niin suurin silmin isäänsä, että äiti rauhoittui.

"Ja minkä asian luulette tuoneen tuon herran tänne vierailta mailta?" jatkoi vapaaherra. Molemmat naiset vaikenivat. Vihdoin Lenore sanoi: "Isä, herra von Fink on vanhastaan Wohlfartin hyvä ystävä, eivätkä he ole nähneet toisiaan vuosikausiin. Onhan siis luonnollista, että Fink käyttää hyväkseen pintapuolista tuttavuuttaan sinun kanssasi saadakseen viettää muutamia viikkoja parhaan ystävänsä parissa. Miksi siis etsit toista aihetta hänen läsnäololleen täällä?"

"Sinä puhelet niinkuin nuoriso käsittää moiset asiat. Ihmisiä hallitsevat vähemmässä määrässä ihanteelliset vaikuttimet kuin omanvoiton pyynti, vaikka sinun nuori viisautesi niin päättelee."

"Omanvoitonpyynti?" kysyi paroonitar ihmeissään.

"Mitä ihmettelemistä siinä on?" jatkoi vapaaherra ivallisesti; "molemmathan he ovat kauppiaita, myöskin Fink on jo oppinut saamaan liikeasioista niin paljon viehätystä, ettei hän kernaasti päästä hyvää kauppaa käsistään, kun sellaiseen tarjoutuu tilaisuutta. Tahdonpa sanoa teille, minkävuoksi hän on tullut tänne. Erinomainen Wohlfartimme on kirjoittanut hänelle: täällä on maatila, ja tämän tilan isäntä on nykyisin estetty itse hoitamasta talouttaan. Siinä tarjoutuu sinulle hyvä liikeasia, sinulla on rahoja, tule siis tänne. Minä olen sinun ystäväsi, ehkäpä minunkin taskuuni tipahtaa jotakin."

Paroonitar tuijotti aivan jäykistyneenä puolisoonsa, mutta Lenore kavahti pystyyn ja huudahti äänellä, jossa kajahti syvästi loukatun sydämen koko kiihkeys: "Isä, minä en tahdo kuulla sinun puhuvan tuolla tavalla miehestä, joka ei ole meille koskaan osoittanut muuta kuin mitä puhtainta epäitsekkäisyyttä. Hänen ystävyytensä meitä kohtaan menee niin pitkälle, että hän rajattoman kärsivällisesti kestää tämän yksinäisyyden kaikki kieltäymykset ja tuskalliset tukaluudet, jotka hänen asemassaan kävisivät monille toisille liian rasittaviksi."

"Hänen ystävyytensä?" sanoi vapaaherra; "niin suurta etua emme toki ole koskaan itsellemme vaatineet."

"Mutta olemmehan", huudahti Lenore yhä yltyvällä tulisuudella. "Sellaisena aikana, jolloin äiti ei saanut ketään toista meitä auttamaan, oli Wohlfart uskollisena tukenamme. Hän yksin on siitä päivästä lähtien, jolloin veli toi hänet meidän luoksemme, aina tähän hetkeen asti pitänyt meistä huolta ja edustanut sinua."

"No", lausui vapaaherra peräytyen, "enhän minä sanokaan mitään hänen toimintaansa vastaan, ja myönnän kyllä että hän pitää tilinsä järjestyksessä ja pienestä palkasta osoittaa suurta ahkeruutta. Jos sinä ymmärtäisit paremmin ihmisten sisäisiä vaikuttimia, niin kuulisit tyynemmin sanojani. Ja muuten, eihän hän itse asiassa ole mitään vääryyttä tehnytkään", lisäsi hän masentuneemmin. "Minulta puuttuu tätänykyä pääomaa, ja minä olen, kuten tiedätte, muutenkin estetty hoitamasta tilaani. Miksipä siis asettua vastaan, jos toiset tekevät minulle ehdotuksia, joista heille itselleen on etua eikä minullekaan vahinkoa?"

"Jumalan tähden, isä, minkälaisia ehdotuksia? Ei ole totta, että
Wohlfart ajaisi takaa muiden etuja kuin yksistään sinun omaasi!"

Äiti käski kädenliikkeellä Lenorea vaikenemaan. "Jos Fink tahtoo ostaa sinulta tämän tilan", sanoi hän miehelleen, "niin minä siunaan tätä päätöstä suurimpana onnena, mikä juuri nykyhetkellä voi tulla sinun osaksesi, rakas Oskar."

"Kaupoista ei toistaiseksi ole ollut puhetta", vastasi vapaaherra, "enkä minä nykyoloissa pidäkään niin kiirettä tilan poisluovuttamisella. Ei, Fink on tehnyt minulle toisenlaisen tarjouksen. Hän tahtoo ruveta vuokramiehekseni."

Lenore vaipui sanatonna tuolilleen.

"Hän tahtoo vuokrata minulta viisisataa auranalaa maata muuttaakseen sen keinotekoisesti niittymaaksi. En voi kieltää hänen puhelleen kanssani aivan avomielisesti ja kunnianmiehen tavalla. Hän on todistanut minulle numeroilla, kuinka paljon hän itse siitä hyötyisi, hän on tarjoutunut suorittamaan ensimmäisen vuoden vuokramaksun etukäteen, onpa hän lupautunut purkamaan vuokrasopimuksen viiden vuoden kuluttua ja luovuttamaan uudet niityt minulle, jos korvaan hänelle perustamiskustannukset."

"Suuri Jumala!" huudahti Lenore, "tottahan olet kieltäytynyt tuosta jalomielisestä tarjouksesta?"

"Olen pyytänyt miettimisaikaa", vastasi vapaaherra itsetyytyväisesti. "Tarjous ei ole, kuten jo sanoin, minullekaan juuri epäedullinen; joka tapauksessa olisi kuitenkin varomatonta myöntää vieraalle viiden vuoden ajaksi niin suuria etuja, kun on toivoa että itsellänikin on jo vuoden päästä tarpeeksi varoja toimeenpannakseni nuo parannustyöt omaan lukuuni."

"Sinä et niitä tule milloinkaan toimeenpanemaan, rakas miesparka", huudahti paroonitar itkien, kietoi käsivartensa puolisonsa kaulaan ja laski kätensä hänen silmilleen. Vapaaherra lyhistyi masennettuna kokoon ja painoi päänsä kuin pieni lapsi vaimonsa rinnalle.

"Minä tahdon tietää, tunteeko Wohlfart näitä suunnitelmia ja mitä hän niistä sanoo", huudahti Lenore päättäväisesti. "Jos sallit, isä, niin lähetän hetikohta hakemaan hänet tänne." Kun vapaaherra ei vastannut mitään, soitti hän palvelijaa ja lähti huoneesta, odotellakseen tulijaa oven takana.

Fink istui Antonin huoneessa moitiskellen ahkerasti ystäväänsä. "Siitä lähtien kuin lakkasit polttamasta sikareja, on hyvä henkesi luopunut viereltäsi, revittyään ensin kaiken tukan päästään sinun järjettömyytesi takia. Nyt hän istuu ylhäällä taivaissa virsiä veisaavien enkelien parissa, ja meidän Herramme täytyy tavantakaa tiedustaa hovimarsalkaltaan: 'Kuka onkaan tuo nolon näköinen peruukkipäinen henki?' Siihen vastaa enkeli Rafael: 'Se kavaljeeri palveli ennen tuon kurjan kuvatuksen Anton Wohlfartin luona.' Silloin kysyy Herramme: 'Minkävuoksi hän on luopunut siitä miehestä?' ja Rafaelin on pakko vastata: 'Siksi että se onneton on vannonut ikuiset vihat Trabucos-sikareille.' Ja vihdoin sanoo Herramme julmistuneena: 'Viekää pois se mestari Anton alimmaiseen helvettiin; hänen sielunsa ommeltakoon nauriinlehteen ja pienet pirulaiset kärventäkööt sitä joka päivä liekitseväliä tulella.'"

"Onko sinusta Amerikassa tullut jonkin hurskaan lahkokunnan jäsen, kun olet niin perillä taivaan asioista?" kysyi Anton katsahtaen ylös tilipapereistaan.

"Vaikene!" sanoi Fink. "Ennen sinulla oli toki joitakin hetkiä, jolloin osasit laiskotellakin, mutta nyt kykit ikuisesti tuon kirjanpitosi ääressä, ja kautta Tantaloon, aivan ja kerrassaan pelkän tyhjän ja turhan takia."

Palvelija astui sisään ja kutsui Antonin vapaaherran puheille. Kun Anton oli ennättänyt ovelle, huusi Fink hänen peräänsä: "Kuulehan, minä tarjouduin tuonaan vuokraamaan vapaaherralta ne viisisataa auranalaa. Vuokraa puolenkolmatta taaleria auranalalta; niityt luovutettava takaisin viiden vuoden kuluttua parannuskustannusten korvaamista vastaan, maksu käteisellä tai kiinnityksellä. Nyt mene, poikani."

Antonin saapuessa vapaaherran huoneeseen istui paroonitar puolisonsa vieressä ja piteli hänen kättään omiensa välissä; Lenore asteli rauhattomana edestakaisin lattialla. "Oletteko kuullut tarjouksesta, jonka herra von Fink on tehnyt isälleni?" hän kysyi.

"Juuri äsken hän siitä minulle mainitsi", vastasi Anton. Vapaaherra veti suunsa irveen.

"Entä mitä te siitä ajattelette, onko isäni teidän mielestänne suostuttava siihen?"

Anton mietti. "Tilalle tarjous on edullinen", sanoi hän vihdoin väkinäisesti. "Sellainen parannus olisi mitä parhaaksi avuksi koko kartanolle."

"Sitä minä en tahdo tietää", vastasi Lenore kärsimättömästi, "vaan sitä, että tahdotteko te meidän ystävänämme neuvoa suostumaan tuohon tarjoukseen?"

"En", sanoi Anton.

"Tiesinhän minä, että niin sanoisitte", huudahti Lenore ja kävi isänsä tuolin taa.

"Te siis kiellätte; onko lupa kysyä, minkävuoksi?". puuttui vapaaherra puheeseen…

"Nykyinen ajankohta, jolloin kaikki työnteko ja omistusoikeus on vaaranalaista, on minusta sangen vähän sopiva niin laajakantoisten uutisviljelysten toimeenpanemiseen. Sitäpaitsi luulen, että Finkiä ovat hänen tarjouksessaan johtaneet vaikuttimet, jotka kenties ovat hänelle itselleen kunniaksi, mutta jotka tekevät teille, herra parooni, sitä vaikeammaksi suostua hänen suunnitelmiinsa."

"Ehkä sallitte minun itseni ratkaista, mihin voin suostua, mihin en", vastasi vapaaherra tylysti. "Yritys olisi liikeasiana edullinen molemmille asianomaisille."

"Se minun täytyy myöntää", Anton sanoi.

"Ja miltä kannalta nykyistä poliittista asemaa katseleekin, niin kaikki riippuu itsekunkin persoonallisesta käsityksestä. Tottahan se, joka ei anna häiriöiden vaikuttaa toimiinsa ja yrityksiinsä, ansaitsee sentään enemmän kiitosta kuin toinen, joka laiminlyö toimittaa jotain hyödyllistä peljätessään tietymättömiä kohtaloniskuja."

"Sekin on totta."

"Olisiko tästä yrityksestä sitten seurauksena, että herra von Fink jäisi pysyväisesti asumaan paikkakunnallemme?" kysyi paroonitar.

"Sitä en luule, armollinen rouva. Työt hän joka tapauksessa antaisi ammattimiehen urakaksi; hänen vilkas henkensä ajaisi hänet taas piankin maailmalle. Mikä hänet oikeastaan on saanut tekemään vapaaherralle tarjouksensa, sitä voin vain arvailla. Minä luulen, että suurelta osalta on siihen syynä hänen teidän perhettänne kohtaan tuntema kunnioitus ynnä ehkä halu saada jollain oikeudella olla lähellä minuakin näinä vaaran päivinä. Juuri se, mikä nykyään tekee toisten olon täälläpäin tukalaksi, vaaran uhka, on omiaan houkuttelemaan hänen uljasta sydäntään."

"Ja eikö teille olisi mieleen saada pitää ystävänne täällä?" kyseli paroonitar edelleen.

"Tähän päivään saakka en vielä ole voinut sitä toivoa", vastasi Anton. "Ennen aikaan oli minun tehtäväni toisinaan pidättää häntä liiaksi hätiköivistä päätöksistä, jolloin hän jonkun oikun takia oli valmis panemaan paljon alttiiksi."

"Te pidätte siis hätiköimisenä", sanoi vapaaherra, "että ystävänne on tehnyt minulle moisen tarjouksen?"

"Hänen tarjouksensa on sangen uskallettu häneen itseensä nähden", vastasi Anton painokkaasti; "ja siinä on jotakin, herra parooni, mikä ei minua miellytä teidänkään vuoksenne, vaikka minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä se on."

"Me kiitämme teitä", sanoi vapaaherra, "emmekä tahdo enää vaivata teitä, asiallahan ei ole mitään kiirettä." Anton kumarsi ja lähti huoneesta.

Lenore seisoi vaitonaisena akkunan luona ja katseli pitkään poismenevän perään. "Minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä se on", toisteli hän mielessään Antonin viimeisiä sanoja, ja kokonainen vilinä tuskallisia kuvia ja aavistuksia lennähti hänen sieluunsa. Häntä harmitti isänsä heikkous, ja hän oli suuttunut Finkiin, joka rohkeni tarjota heille armeliaisuuttaan. Suostuiko isä vai kieltäytyi, se oli samantekevää, heidän suhteensa talon vieraaseen oli joka tapauksessa muuttunut toiseksi. He olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, hän ei enää ollut mikään muukalainen, hän itse oli tunkeutunut luotettuna ystävänä osalliseksi heidän hiljaisiin suruihinsa. Lenore ajatteli hänen huultensa härnäävää nytkimistä, hänen yhteen vedettyjä kulmakarvojaan, hän oli kuulevinaan kuinka Fink laski pilojaan isästä ja hänestä itsestään. Julkean reippaasti tuo mies oli saapunut heidän taloonsa, ja kohta ensi päivinä hän tarttui huolettomasti leikitellen ohjaksiin suunnatakseen heidän kohtaloaan oman tahtonsa mukaan. Hänen vallatonta oikkuaan saivat vanhemmat kiittää pelastuksestaan. Tänään hän itse, Lenore, oli vielä voinut laskea leikkiä tuon loistavan maailmanmiehen kanssa, olihan tämä vierasystävä, jonka kanssa oltiin samalla tasolla; mutta kuinka oli häntä kohdeltava huomispäivästä alkaen? Huomenna hän oli suuri herra Lenoren rinnalla, ja isä todellisuudessa hänen alamaisensa. Lenoren ylpeys kuohahti korkealle tuon miehen olemusta vastaan, jonka voiman ja tenhon hän tästä hetkestä lähtien tunsi niin elävästi; hän päätti kohdella häntä kylmästi, hän mietiskeli millä sanoin häntä puhuttelisi ja minkälaisia vastauksia antaisi; ja yhä uudelleen lenteli hänen sielunsa tuon mahtavan vieraan kuvan ympärillä, niinkuin säikähtynyt lintunen lentelee pesänsä ryöstäjän ympärillä.

"Mitä aiot tehdä, Oskar?" kysyi paroonitar.

"Isä ei saa suostua!" huudahti Lenore lujasti.

"Entä mikä on sinun ajatuksesi?" kysyi vapaaherra puolisoltaan.

"Valitse, mikä sinut pikimmin vapahtaa tästä tilasta, mikä korjaa sinulta pois huolen, apeuden ja epävarmuuden, jotka sinua nyt joka hetki hiljaa kalvavat. Lähtekäämme täältä kauas muuanne, missä intohimot käyvät vähemmän raakoina ja inhoittavina, kauas pois tästä maasta. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa tulee meidän rauhallisempi olla kuin täällä."

"Sinä neuvot siis suostumaan hänen tarjoukseensa", sanoi hänen miehensä. "Joka on vuokrannut osan, se ottaa arvatenkin koko tilankin mielellään haltuunsa."

"Ja maksaa meille eläkettä!" huudahti Lenore.

"Sinä olet hupsu tyttö", sanoi isä; "te molemmat kiihoitatte itseänne aivan turhan takia. Tarjous on liiaksi tärkeä, jotta sen voisi kädenkäänteessä hyljätä tai hyväksyä. Minä tahdon sitä lähemmältä miettiä. Sinun Wohlfartillasi on sitten tilaisuus punnita tarkemmin vuokraehtoja", hän lisäsi kääntyen paremmalle tuulelle.

"Kuule sitä, isä, mitä Wohlfart sinulle sanoo, ja pane arvoa myöskin sille, mistä hän vaikenee."

"No niin, häntä kuultakoon", päätti vapaaherra keskustelun; "ja nyt hyvää yötä teille molemmille, minä vielä punnitsen asiata."

"Isä tulee suostumaan", sanoi Lenore äidilleen heidän tultuaan tämän makuuhuoneeseen; "hän tulee suostumaan, koska Wohlfart on neuvonut häntä kieltäytymään, ja koska sillä toisella on antaa hänelle rahaa. Äiti, miksi et sinä sanonut hänelle, että me naiset emme voi enää katsella tuota vierasta kasvoihin, jos hän omassa talossamme tarjoo meille almua?"

"Minulla ei enää ole yhtään ylpeyttä, ei yhtään toivoa", valitti äiti hiljaa.

Kun Anton verkalleen palasi huoneeseensa, huusi Fink hänelle hilpeästi vastaan: "Mitä kuuluu, herra prokuristi? Tuleeko minusta vuokramies vai aikooko parooni itse käydä toimeen? Hänellä tuntui ainakin olevan suurta halua siihen. Siinä tapauksessa vaadin itselleni keksijäpalkkion: vapaan asunnon ja ylläpidon itselleni ja hevoselleni, niin kauan kuin täällä sotaa leikitään."

"Hän tulee suostumaan ehdotukseesi", vastasi Anton, "vaikka minä neuvoinkin häntä kieltäytymään."

"Sinäkö?" kysyi Fink ihmeissään. "Niin, se on juuri sinun tapaistasi. Jos hukkuva rotta turvautuu kiinni hakopölkkyyn, niin sinä pidät sille esitelmän siveellisten velvoitusten painostuksesta ja nakkaat sen takaisin veteen."

"Mutta sinäpä et olekaan yhtä viaton kuin hakopölkky", vastasi Anton, nauraen vasten tahtoaan.

"Kuuleppas nyt", jatkoi Fink, "minussa ei liene liiaksi tunteellisuutta, mutta tässä tapauksessa en kuitenkaan pitäisi ystävän tekona sinun puoleltasi, jos käyt ravistamaan minua rangaistussaarnalla. Onko sinusta sitten niin vastenmielistä, jos minä autan sinua kestämään kunnialla läpi nämä hullut ajat?"

"Minä tunnen sinut jo tarpeeksi hyvin, mokoma veitikka, tietääkseni, että ystävyydelläsi minua kohtaan oli suuri osansa tuossa tarjouksessa."

"Todellakin?" sanoi Fink pilkallisesti; "ja kuinka suuri tuo osa oli? Tämä on katala ja matalamielinen aika; menetelköön ihminen vaikka kuinka epäitsekkäästi ja hyveellisesti, niin hänen tekojansa punnitaan ja hänen vaikuttimiaan leikellään, kunnes hyve muuttuu leikkuuveitsen alla jäyhäksi itsekkyydeksi."

Anton silitti hänen poskeaan. "En minä sinua leikkele", hän sanoi. "Sinä olet tehnyt suurenmoisen tarjouksen, enkä minä sinuun ole tyytymätön, vaan itseeni. Ensi ilonpuuskassani sinun tulostasi kerroin sinulle vapaaherran asioista ja naisten hiljaisesta surusta enemmän kuin velvollisuuteeni sopikaan; minä itse olen perehdyttänyt sinut tämän talon salaisuuksiin, ja sinä olet näitä tietoja käyttänyt näppärällä tavalla hyväkseni. Siten olen itse solminut sinut tähän perheeseen ja sinun rahasi tähän levottomaan maahan. Että se on tapahtunut niin äkkiä, se käy minun tunnettani vastaan, ja minua suututtaa että olen omalla varomattomuudellani antanut siihen aihetta."

"Luonnollisesti", nauroi Fink; "sinulle on tietysti suloisin nautinto, kun saat kasata itsellesi huolia lähimmän ympäristösi vuoksi."

"Kahdesti on minulle sattunut", jatkoi Anton, "että minä, jonka varovaisuutta sinä niin usein ivailet, olen ilman valtuutusta puhellut tämän perheen asemasta syrjäisten kanssa. Ensimmäisen kerran kun pyysin apua Rothsatteleille, se kiellettiin minulta, ja tämä seikka enemmän kuin mikään karkoitti minut konttorista tänne. Nyt tuo uusi varomattomuuteni taloon apua, jota ei enää ole pyydetty — mikä seuraus siitä taas tulee olemaan?"

"Että sinut paiskataan täältä takaisin konttoriin", nauroi Fink.
"Onko ikinä nähty noin sairastelevaa Hamletia rasvanahkasaappaissa?
Kunpa vain saisin selville, ikävöitkö vai pelkäätkö sinä tuollaista
tulosta." Hän otti hopearahan lakkaristaan: "Kruunu vai klaava,
Anton? — Vaaleat vaiko tummat kiharat? Heitetäänpäs!"

"Et sinä ole enää Tennesseessä, mokoma sielujenkauppias", vastasi
Anton, nauraen taaskin vasten tahtoaan.

"Tahdoin että välillämme olisi rehellinen peli", sanoi Fink huolettomasti, työntäen kolikon jälleen liivinlakkariin.

"Tahdoin antaa sinun itsesi valita. — Muista sitä vast'edes."

3.

Vapaaherra suostui kauppaan. Itse asiassa olikin vaikeata kieltäytyä Finkin tarjouksesta; yksinpä Antoninkin täytyi myöntää, että siihen tuskin enää voi vastata kieltävästi, sittekun se oli kerran täydellä todella tarkoitettu ja esitetty. Tosin vapaaherra ei antanut suostumustaan käyttämättä hänelle mieluisia kiertoteitä. Yhäti täytyi hänen ajatella, että melkoinen voitto hänen tilaltaan joutui muutamina vuosina menemään vieraan taskuun; ja kun hänen oli pakko huoahtaen tunnustaa itselleen, ettei tuota vahinkoa voinut välttää, niin muistui hänelle mieleen, kuinka sopimatonta oikeastaan oli vento vieraan tyrkyttää tuollaista tarjousta jo kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, ja että Lenoren jatkuvalla vastarinnalla oli sentään pätevä syy. Silloin hän tunsi itsensä kurjaksi, epäitsenäiseksi ja Antonin holhouksen alla olevaksi, ja se ajatus katkeroitti häntä siihen määrään, että hän arveli luopua koko asiasta. Hän tiesi kyllä aivan hyvin, mikä apu tilalle oli saada kuluvan vuoden vuokrasumma etukäteen, ja hän aavisti, että uutistyöt tulisivat muutaman vuoden perästä koroittamaan tilan arvon puolta suuremmaksi. Myönsipä hän senkin, että Fink itse oli arvokas liittolainen tänä levottomana aikana. Naisia kohtaan hän pysyi itsepäisesti vaiti tuumistaan, Lenoren taivutusyritykset hän torjui hyväntuulisen huolettomasti; yleensä oli koko hänen olemuksensa tähän aikaan tavallista kimmoisempi ja pirteämpi.

Muutamien päivien kuluttua hän huusi vanhan palvelijan luokseen ja sanoi hänelle: "Pidäppä varasi, Johann, milloin herra Wohlfart tänään sattuu pistäytymään ulkona ja herra von Fink on yksin huoneessaan; ilmoita silloin minun saapuvan hänen puheilleen ja nouda minut sinne." Kun hänet oli kaikessa hiljaisuudessa saatettu Finkin luo, sanoi hän tälle sievistelevällä tavallaan suostuvansa tarjoukseen ja antavansa Finkin huoleksi laatia yhdessä hänen Rosminissa asuvan asianajajansa kanssa vuokrasopimuksen luonnoksen.

"Sovittu siis!" huudahti Fink, puristaen vapaaherran kättä. "Mutta oletteko myöskin tullut ajatelleeksi, herra parooni, että teidän ystävällisen suostumuksenne kautta minä joudun vielä viikkojen, kenties kuukausienkin kuluessa anomaan teidän talossanne vieraanvaraa? Sillä minä pidän läsnäoloani täällä välttämättömänä ainakin siksi, kunnes työt pääsevät täyteen vauhtiin."

"Minä olen oikein iloinen", vastasi isäntä vilpittömästi, "jos tyydytte siihen, mitä vielä keskenkuntoinen taloutemme pystyy hankkimaan. Sallinette minun järjestää muutamia huoneita tässä kylkirakennuksessa asuttavaan kuntoon ja asettaa ne kokonaan teidän käytettäväksenne. Jos teillä on palvelija, johon olette tottunut, niin pyydän että annatte hänenkin tulla tänne."

"Palvelijaa minulla ei ole", sanoi Fink; "pyydän että sallitte oman Johanninne pitää minun huoneistani huolta. Mutta jotakin parempaa minulla on, josta en hevillä eroaisi, puoliveri ratsu, joka toistaiseksi on majoitettu isäni talliin."

"Eihän liene mahdotonta saada hevosta tänne kuljetetuksi?"

"Jos sen sallitte, niin olen teille hyvin kiitollinen."

Sitten puhelivat molemmat mitä sopuisimmin vastaisesta vuokrasuhteestaan, ja kun vapaaherra lähti Finkin luota, oli hänellä se mieluinen tunto, että hän sittenkin oli tehnyt järkevän kaupan.

"Asia on ratkaistu", sanoi Fink Antonille, joka kohta saapui sisään. "Älä nyt käy enää päivittelemään, vaan tyydy siihen että onnettomuus on auttamattomasti tapahtunut, Minä majoitun kahteen huoneeseen tämän kylkiäisen kulmassa, niiden sisustuksesta huolehdin itse. Huomenna matkustan Rosminiin ja sieltä etemmäksi. Minä olen päässyt taitavan miehen jäljille, joka saa johtaakseen teknilliset työt; sen miehen ja moniaita työmiehiä tuon tänne tullessani. Voitko lainata minulle Karlin viikon päiviksi?"

"Vaikea on täällä tulla toimeen ilman häntä, mutta jos täytyy, niin koetan edustaa häntä. Jätä minulle vain säkki täynnä viisaita neuvoja."

Seuraavana aamuna lähti Fink matkaan husaarin kera, ja linnaan palasi vanha järjestys. Pieni suojelusvartio piti säännöllisesti harjoituksiaan, tiedusteluretkillä käytiin kuten ennenkin; pahoja huhuja kertoiltiin ja kuunneltiin innokkaasti; kerran tuli tieto, että lähimmällä maantiellä marssi joukko viitakemiehiä, toisen kerran saapui tilan vainioille parvi vihollisen ratsumiehiä, jotka kuitenkin kylään poikkeamatta ratsastivat sen ohi metsätietä pitkin. Myöskin sotaväkeä majoittui kartanoon joskus yökaudeksi kerrallaan, vain pienoisia osastoja, jotka etenivät kauemmaksi rajalle päin. Upseerit olivat linnassa tervetulleita vieraita, he kertoivat intohimojen kamppailuista metsien takana ja rauhoittivat naisia lupaamalla, että kapinalle valmistettiin äkkiloppu. Ainoastaan Anton tunsi hartioillaan sen raskaan taakan, minkä pientenkin joukkojen läpikulku aiheutti kartanolle.

* * * * *

Lähes kaksi viikkoa oli kulunut, Fink ja Karl olivat aivan kuin kadoksissa. Eräänä aurinkoisena päivänä askarteli Lenore pienellä istutusmaallaan, antaen erään työmiehen kaivaa koloja pienten metsäpuuvesain juurirönsyille. Jo muodosti puolisensataa närettä ja nuorta koivua vaatimattoman viidakon, joka tosin vielä antoi enemmän siimestä peltokanalle kuin ihmiselle. Olkihattu päässä ja pieni lapio kädessä Lenore näytti ohi kiiruhtavasta Antonista niin viehättävältä, että hänen täytyi pysähtyä katselemaan.

"Joko minä kerrankin sain teidät seisahtumaan, te uskoton ritari", huusi Lenore hänelle istukkiensa yli. "Viikon päiviin ette ole yhtään välittänyt minun puuparoistani, yksinäni olen saanut kaikkia kastella. Tässä on teidän lapionne, joutukaa auttamaan minua kuoppia kaivamaan."

Anton tarttui kuuliaisesti lapioon ja rupesi urhakasti työntelemään sitä nurmikkoon. "Minä olen nähnyt metsässä nuoria katajia, ehkäpä voitte käyttää niitäkin täällä."

"Reunoille ne sopisivat", vastasi Lenore leppyneenä.

"Minulla on viime päivinä ollut työtä tavallista enemmän", jatkoi
Anton; "Karlia me kaipaamme joka paikassa."

Lenore työnsi lapionsa syvään maahan ja kumartui tunnustelemaan ylöskaivamaansa multaa. "Eikö ystävänne ole vieläkään kirjoittanut?" hän kysyi näköjään välinpitämättömästi.

"En tiedä mitä oikein ajatella", sanoi Anton; "postinkulku ei ole katkennut, sillä muita kirjeitä on kyllä tullut. Melkeinpä pelkään, että matkamiehiämme on jokin onnettomuus kohdannut."

Lenore pudisti päätään. "Voitteko ajatella, että herra von Finkiä saattaisi mikään onnettomuus kohdata?" kysyi hän kaivaen edelleen.

"Vaikeatahan sellaista on ajatella", sanoi Anton nauraen; "hän ei näytä siltä mieheltä, joka helposti antaa pahan sään purkautua päänsä päällä."

"Niin minäkin ajattelen", virkkoi Lenore kuivasti.

Anton oli hetken vaiti. "On merkillistä, ettemme ole vielä kertaakaan puhelleet keskenämme siitä olosuhteiden muutoksesta, jonka Finkin tänne jääminen tulee linnassa aiheuttamaan", hän sanoi vihdoin hiukan väkinäisesti, sillä hän tajusi hämärästi, että Lenoren ja hänen itsensäkin välit olivat käyneet hiukan pakotetuiksi; se oli kuin kevyt varjo kullanvihreällä nurmella, josta ei tiedä mistä se lankee. "Ettehän te vain ole tyytymätön hänen tänne siirtymiseensä?"

Lenore kääntyi poispäin ja antoi nuorten oksain juosta sormiensa lomitse. "Oletteko te sitten tyytyväinen?" hän kysyi, vastaamatta toisen kysymykseen.

"Omasta kohdastani on ystäväni läsnäolo minulle hyvin mieleen", sanoi
Anton.

"Silloin on se minunkin mieleeni", vastasi Lenore katsahtaen ylös. "Mutta omituista kuitenkin on, ettei herra Sturmkaan ole kirjoittanut kertaakaan. Ehkäpä he eivät enää palaakaan tänne", hän huudahti.

"Karlista minä menen takuuseen", sanoi Anton.

"Mutta entä siitä toisesta? Hän tuntuu olevan luonteeltaan vaihtelevainen kuin pilvi."

"Sitä hän ei ole", vastasi Anton; "jos hänen on kamppailtava vaikeuksia vastaan, niin herää koko hänen elämäntarmonsa; vain se häntä ikävystyttää, mikä ei hänelle maksa yhtään vaivaa."

Lenore vaikeni ja jatkoi innokkaasti kaivamista.

Silloin kuului karjapihalta iloista hälinää, miehet juoksivat päivällispöydästään ulos maantielle. "Herra Sturm tulee!" luikkasi muuan renki kaivajille.

Komea saattue läheni kylän läpi linnalle päin. Edellä astui puolisen tusinaa miestä yhtäläisessä asussa: kaikilla oli harmaat takit, leveälieriset huopahatut, joiden lieri oli toiselta sivulta kiinnitetty pystyyn ja koristettu vihreällä töyhdöllä, olalla kevyt metsästyspyssy ja kupeella merimiespuukko. Heidän perässään tuli rivi kuormavankkureita, ensimmäiset täynnä lapioita, kuokkia ja käsirattaita, jotka olivat sovitettu siististi sisäkkäin, toisissa vaunuissa oli jauhosäkkejä, arkkuja, vaatemyttyjä ja palttinaverhoihin käärittyjä huonekaluja. Jonon loppupäässä oli taas joukko harmaatakkisia asestettuja miehiä. Linnan lähelle tultua Karl hypähti erään vieraan kera alas viimeisistä vaunuista. Hän asettui jonon etunenään, antoi vaunujen asettua rintamaan linnaa kohti, järjesti miehet kahteen riviin ja komensi jommoisellakin menestyksellä: "Kivääreillä kunniaa!" Miesjoukon takaa karautti Fink omalla ratsullaan esiin.

"Tervetuloa!" huusi Anton ystävälleen vastaan.

"Tehän tuotte mukananne kokonaisen armeijan kuormastoineen päivineen", nauroi Lenore tervehtiessään tulijaa. "Lähdettekö te aina sotaan noin raskain varustuksin?"

"Minä tuon tänne sotajoukon, joka tästä päivästä alkaen on teidän palveluksessanne", vastasi Fink hypähtäen alas satulasta. "Ne näyttävät olevan kunnollista väkeä", sanoi hän Antonin puoleen kääntyen; "ne tulevat muodostamaan työväkeni kantajoukon. Mutta vaivaapa oli kerätä niitä kokoon. Joutilaat miehet ovat nykyisin harvinaisia, ja kuitenkaan ei työtä tehdä missään. Me olemme päristäneet rumpua ja houkutelleet sinun kotiseudullasi kuin mitkäkin värväysupseerit. Työhön yksistään olisi niitä ollut vaikea saada tulemaan. Harmaat takit ja jääkärihatut tekivät kuitenkin tehtävänsä. Joukossa on moniaita entisiä sotamiehiä, ja sinun husaarisi saa ne pysymään koossa kuin synnynnäinen kenraali."

Vapaaherra ja hänen puolisonsa tulivat avoimeen eteishalliin. Miehet kohottivat Karlin komennuksesta heille kolminkertaisen eläköönhuudon, sitten he asettuivat leiriin linnan päivänpuoleiselle seinustalle.

"Tässä ovat pioneerinne, herra päällikköni", sanoi Fink ensi tervehdykset vaihdettua vapaaherralle. "Koska te olette hyväntahtoisesti ottanut minut lähiajaksi talonne asukkaaksi, niin luulen olevani oikeutettu tekemään jotakin linnanne suojelemiseksi. Tässä maakunnassa asiat näyttävät vain kiristyvän arveluttavasti. Ei edes Rosminissa tunne kukaan olevansa turvallinen yhtenäkään päivänä. Teidän talonpoikasvartionne ei ole välttänyt vihollisen huomiota, vaan päinvastoin kohdistanut sen kartanoonne."

"Tunnen olevan itselleni kunniaksi", keskeytti hänet vapaaherra, "etteivät toimeni ole noiden herrojen mieleen."

"Varmastikin", myönsi Fink kohteliaasti. "Sitä enemmän on teidän ihailijoillanne syytä valvoa teidän ja perheenne persoonallista turvallisuutta. Vieläkään te tuskin olette kyllin vahvat puolustamaan tätä linnaa paikkakuntalaistenne typeriä hyökkäyksiä vastaan. Ne tusinan verta työmiehiä, jotka olen tuonut mukanani, voisivat muodostaa oman talonne suojelusvartion; miehillä on aseet ja osa heistä osaa niitä käyttääkin. Minä olen velvoittanut mieheni noudattamaan ohjesääntöä, joka on laadittu niin sotilasmaiseksi kuin suinkin, jotta sen kautta voidaan ylläpitää hyvää järjestystä heidän keskuudessaan. He saavat joka päivä tehdä työtä muutamia tunteja vähemmän kuin tavallisesti ja sinä aikana harjoitella sotilastemppuja, käydä vartioilla ja tiedusteluretkillä sekä, mikäli se teidän mielestänne on suotavaa, ylläpitää säännöllistä yhteyttä ympäristön kanssa. Miesten ylläpidosta ja palkkauksesta minä luonnollisesti huolehdin; ensi viikkojen tarpeista olenkin jo pitänyt huolta. Haluaisin rakennuttaa heitä varten kevyen kenttämajan jonnekin lähelle; mutta siihen asti kunnes sellainen valmistuu, on tarpeen pitää miehiä koossa mikäli mahdollista linnan läheisyydessä. Ja senvuoksi pyydän kortteeria myöskin tälle väelle."

"Kaikki myönnetään mitä vain haluatte, rakas Fink", huudahti vapaaherra, jonka nuoremman miehen toimekkuus oli saanut innostumaan; "mitä meillä vain on tilaa, sen annan käytettäväksenne."

"Silloin minä rohkenen ehdottaa", puuttui Anton puheeseen, "että linnan alikerrassa varustetaan jokin huone vahtituvaksi. Siellä säilytetään miesten aseet ja työkalut, ja joka yöksi tulee sinne muutamia miehiä pitämään vartiota. Toiset täytyy majoittaa karjakartanon puolelle. Sen kautta miehet tottuvat pitämään linnaa yhteisenä kokouspaikkanaan."

"Mainiota", sanoi Fink, "kunhan vain naiset eivät kovin pahastu siitä levottomuudesta, mikä tämän kautta tulee linnaankin."

"Vanhan sotilaan vaimo ja tytär kiittävät lämpimästi kaikista toimenpiteistä, jotka tarkoittavat heidän turvallisuuttaan", vastasi vapaaherra arvokkaasti.

Joka taholta käytiin alttiisti avustamaan uusien siirtolaisten kotiinnuttamista. Kuormavankkurit purettiin, maanviljelysteknikko ja työmiehet saivat vaatimattoman asunnon karjakartanon väenrakennuksissa.

Työmiesten ensi toimena oli purkaa palttinakääreet ja köydet huonekalujen ympäriltä ja kantaa ne uuden isäntänsä huoneeseen. Linnan palvelusväki seisoi ympärillä ja katseli uteliaasti yksinkertaista kalustoa. Mutta muuan kappale sai heidät puhkeamaan ihmetyksen huutoihin, niin että Lenorekin astui lähemmäksi katselemaan. Se oli varsin merkillisen näköinen pieni sohva. Patjat olivat päällystetyt ison petoeläimen taljoilla, joissa kellanruskealla pohjalla oli säännöllisiä mustia läikkiä. Selkänojaksi ja sivupieluksiksi oli kolme suunnatonta kissanpäätä muutettu, ja itse teline oli taidokkaasti sorvatusta ja veistellystä norsunluusta.

"Kuinka viehättävä kapine!" huudahti Lenore ihastuneena.

"Jollei kapine ole teille vastenmielinen", sanoi Fink huolettomasti, "niin ehdotan vaihtokauppaa. Minun huoneessani on pieni leposohva, jolla tosiaankin lepään niin mainiosti etten mielelläni siitä luopuisi. Sallikaa siis miesten kantaa tämä kummitus johonkin linnan huoneeseen ja antakaa minun pitää leposohvani."

Lenore ei heti löytänyt sanoja vastatakseen näin käskevään pyyntöön, vaan kumarsi vaieten myöntymisen merkiksi. Ja kuitenkin kapinoi hänen mielensä vaihtokauppaa vastaan. Kun hän tuli omaan huoneeseensa, näki hän kissasohvan asetetuksi sinne. Se kävi yhä enemmän hänen harmiinsa, hän huusi Suskaa ja Johannia ja käski näiden kantaa sohva jonnekin muualle, mutta molemmat nostivat ankaran melun ja väittivät, ettei tuo muhkea elukka ollut missään niin hyvin paikallaan kuin armollisen neidin huoneessa, niin että Lenoren oli pakko liikanaista huomiota välttääkseen ajaa heidät ulos ja kärsien tyytyä vaihtoon. Siten joutuivat Lenoren kauniit jäsenet lepäämään jaguarintaljoilla, jotka olivat Finkin voittosaalis uuden maailman aarniometsistä.

Jo seuraavana päivänä alkoivat uudistyöt täydellä todella. Niittymestari lähti vaakituskoneineen vainioille, työmiehet pantiin kaivamaan. Karl etsi päiväpalkkalaisia saksalaisista ja puolalaisista kylistä; omastakin kylästä löytyi joutilasta ja halukasta väkeä, ja muutaman päivän päästä oli puolisensataa miestä työssä vuokramaalla. Tosin ei kaikki ottanut sujuakseen ilman häiriötä, miehet olivat levottomia ja omissa aatoksissaan, ja lähikylissä asuvat saapuivat työhön epäsäännöllisemmin kuin oli suotavaa; mutta Finkin tuoma kantajoukko pysyi kuitenkin kiinteästi yhdessä, sillä hän itse osasi tehota miehiin ylpeällä tarmokkaisuudellaan sekä Karl ainaisella hyvätuulisuudellaan. Miesten sotilaallisia harjoituksia johtamaan saapui metsänvartija väsymättä metsämökistään, linnassa pidettiin säännöllisesti yövartiota ja kulkuvahteja lähetettiin täsmällisesti naapurikyliin. Sotainen henki levisi linnasta koko saksalaiseen ympäristöön. Pian kehittyi töyhtöhattuisessa parvessa hyvä joukkohenki, sotilaskurin ankara mieliintakominen alkoi sujua siloisesti, ja kohta oli Fink aivan pääsemättömissä vieraista irtolaisista, jotka tulivat pyytämään että heillekin annettaisiin vormupuku ja kivääri, hyvä palkka ja runsas ruoka sekä helppo työ hänen kaartissaan. "Vahtitupa on kunnossa", sanoi Fink Antonille, "mutta annahan vielä puhkaista ampumareikiä alikerran ikkunalaudoituksiin."

* * * * *

Linnassa kannettiin ankaran ajan tuomia rasituksia vereksellä virkeydellä ja rohkeudella. Jokaisen sen asukkaan yksilölliseen elämään toi talon vieras uutta sisältöä; myöskin kartanonhoidossa tunnettiin hänen läsnäolonsa, ja metsänvartija oli ylpeä saadessaan tutustuttaa sellaisen herran vaatimattomaan riistaansa. Fink oli ahkeraan Antonin mukana pelloilla, ja sekä Anton että Karl tottuivat kysymään häneltä neuvoa. Hän osti kaksi jykevätä vaunuhevosta, omaksi mukavuudekseen ja niittytöitä varten, kuten hän sanoi, mutta hän antoi niiden ahertaa joka päivä kartanon töissä ja nauroi ystävänsä pataluhaksi, kun tämä avasi hänen hevosilleen oman konton kirjanpidossaan ja laski niiden hyväksi suoritetut päivätyöt.

Anton itse oli hyvin onnellinen saadessaan jälleen pitää ystävänsä lähellään. Hiukkasen muinaista rattoisaa tunnelmaa oli palannut heidän välilleen, noiden vanhojen takapihailtojen tunnelmaa, jolloin molemmat nuorukaiset olivat tarinoineet keskenään niinkuin vain nuorukaisten on tapana tarinoida, milloin haastellen lapsellista hullutusta, millein viisastellen elämän korkeimmista asioista. Monessa suhteessa Fink tosin oli muuttunut, hän oli käynyt levollisemmaksi ja, kuten Anton sen ilmaisi konttorikielellään, "vankemmaksi". Mutta yhä edelleen ja entistä enemmänkin hän oli taipuvainen käyttämään muita ihmisiä vaihtelevien oikkujensa mukaan hyväkseen ja puolittain ylenkatseellisesti kohtelemaan heitä leikkikaluinaan. Hänen elinvoimansa oli entisellään. Vaikka hän aamuisin hääräili työmiestensä kanssa uudisniityillä, päivällä kierteli metsänvartijan kanssa metsiä ristiin rastiin, iltapäivällä ratsasti Antonin varoituksista huolimatta peninkulmamääriä epävarmaan ympäristöön hankkimaan tietoja ja solmiamaan uusia yhteyksiä, paluumatkallaan tarkastellen kartanon ja lähikylien etuvartioita, niin oli hän illalla paroonittaren teepöydässä yhä entinen iloinen seuranpitäjä, väsymättömän kekseliäs ja rattoisa, kunnes Antonin täytyi monesti merkeillä varoittaa, etteivät emännän voimat olleet yhtä tyhjentymättömät kuin hänen omansa.

Vapaaherran hän oli piankin saanut täydellisesti valtaansa. Isäntä paran tottumukseksi tullutta äreämielisyyttä hän ei säälinyt vähääkään, eikä hän sallinut hänen puhjeta katkeroihin valitusvirsiin tai tuikeisiin hyökkäyksiin Antonia tai omaa tytärtään vastaan, antamatta hänen hetipaikalla tuta tehneensä vääryyttä. Siten hän sai vapaaherran pysymään kauniisti aisoissa ainakin hänen läsnäollessaan. Sen sijaan hän teki hänelle monessa asiassa mieliksi, milloin se vain sopi yhteen hänen oman mukavuutensa kanssa. Hän auttoi häntä pelaamaan whistiä, neuvoen puhkomaan pieniä merkkejä korttilehtiin jotta tuntisi ne; Lenorelle hän opetti pelin aakkoset ja kiskoi Antonin säälittä neljänneksi mieheksi pelipöytään. Siten hän auttoi vapaaherraa entistä hauskemmin kuluttamaan pitkät ikävät illat ja totutti ystävänsä istumaan miltei joka ilta perheen seurassa.

Ainostaan linnan naiset eivät näyttäneet tuntevan niitä etuja, joita Finkin läsnäolo ja väsymätön vireys tuotti kaikille muille. Paroonitar sairastui. Se ei ollut mikään ankara taudinpuuska, vaikka se tulikin äkisti. Vielä iltapäivällä hän oli puhellut iloisesti Antonin kanssa ja ottanut häneltä vastaan muutamia kirjeitä, jotka kaupunkilähetti oli tuonut vapaaherralle. Illalla hän ei sitten saapunutkaan teepöytään; vapaaherra itse piti hänen pahoinvointiaan pian ohimenevänä. Hän ei valittanut muuta kuin heikkouttaan ja lääkäri, joka puoliväkisin tuotiin Rosministä, ei osannut antaa nimeä hänen taudilleen. Hymyillen hän torjui kaikki lääkkeet luotaan ja sanoi itse olevansa varmasti vakuutettu, että hän kohta kääntyisi jälleen paremmaksi. Jotta ei sitoisi puolisoaan ja Lenorea yhtämittaa sairashuoneeseen, halusi hän välistä ottaa osaa perheen seurusteluiltoihin; silloin hän ei jaksanut kauan istua pystyssä, vaan laski päänsä lepäämään sohvan pielukselle.

Siten hän piti ääneti seuraa toisille; hänen katseensa seurasi levottomasti vapaaherra ja tutkivaisesti Lenorea, kunnes molemmat istahtivat pelipöydän ääreen; silloin hän helpotuksesta huoahtaen kallistui lepäämään kuin ainakin rasittavan päivätyön jälkeen.

Anton katseli potilasta sydämellisen osanottavaisesti. Kun hänen vuoronsa oli pelissä "passata", ei hän koskaan laiminlyönyt käydä varpaisillaan sohvan luo ja kysellä sairaan vointia. Hän oli iloinen saadessaan ojentaa tälle vesilasin tai toimittaa joitain tehtäviä. Alati hän ihaili noita hienoja kasvoja, jotka kalpeina ja laihtuneinakin olivat säilyttäneet jalot piirteensä. Paroonitar oli hänestä ylimysnaisen ihannekuva, laatuaan niin täydellinen, että jokaisen sydän ilahtui, kenellä vain oli onni olla hänen läheisyydessään. — Anton ei voinut päästä eroon epäluulosta, että paroonittaren sairauteen oli syynä jokin ulkonainen aihe, kenties jokin niistä kirjeistä, jotka hän itse oli tälle jättänyt hänen sairastumispäivänään. Muuan niistä oli ollut ulkoasultaan törkeän näköinen, sen osoite oli kirjoitettu vapisevalla mieskädellä, ja Anton oli jo silloin aavistellut, että sen täytyi sisältää jotain ikävää. Eräänä iltana, toisten istuessa pelipöydässä, oli silkkipielus pudonnut alas sairaan pään alta. Kun Anton oli kiirehtinyt korjaamaan pieluksen paikoilleen ja sairas laskenut sille vaivaloisesti päänsä, katsahti hän kiitollisesti Antonia silmiin ja sanoi hänelle hiljaa, kuinka heikko hän oikein oli. "Minä haluan vielä kerran puhella kahdenkesken teidän kanssanne", hän jatkoi hetken vaiti oltuaan; "ei nyt, mutta se aika ehkä on piankin tuleva"; ja tällöin hänen ylöspäin suunnatussa katseessaan oli niin tuskallinen ilme, että Antonin mieli tuli täyteen pahoja aavistuksia.

Ei vapaaherra eikä Lenore osanneet paljoakaan surra paroonittaren sairauden vuoksi. "Äiti on joskus jo ennenkin kärsinyt samanlaista heikkoutta", sanoi Lenore, "aina oli kesäilma hänen paras lääkkeensä, ja minä toivon nytkin ilmojen lämpenemisen parantavan hänet." Lenore ei nykyään kyennyt terävin silmin tarkkaamaan ympäristöään, sillä hän oli itsekin muuttunut. Monina iltoina hän istui aivan ääneti teepöydässä ja havahti kuin unesta, kun joku puhutteli häntä; toisina iltoina hän jälleen oli vallattoman iloinen. Hän vältteli Finkiä, mutta hän vältteli myöskin Antonin läheisyyttä; molempia kohtaan hän tunsi selittämätöntä arkuutta. Hänen kukoistava terveytensä näytti horjuvan; äiti ajoi itse hänet sairashuoneesta ulkoilmaan; silloin antoi Lenore satuloida hevosensa ja ratsasti yksinään metsään, missä hän kierteli tuntikausia tuimaa ravia, eikä lopulta pannut merkille edes sitäkään, kun närkästynyt pony hänen käskyään odottelematta vihdoin toi hänet kotia. Anton tarkkasi tuota muutosta surumielin, Hän tunsi syvästi sielussaan, että Lenoren ja hänen välit olivat tulleet toisenlaisiksi, mutta hän vältti puhumasta siitä neidon kanssa ja sulki surunsa omaan sydämeensä.

* * * * *

Oli helteinen toukokuun iltapäivä. Metsien yllä riippui mustia ukkospilviä, ja aurinko paahtoi kuumasti kuivaa maata; silloin palasi se mies, joka oli lähetetty kulkuvahtina talonpoikaiskyliin ja ilmoitti, että Kunaun metsässä lymyili vierasta väkeä; kunaulaiset olivat käskeneet kysymään, mitä niiden suhteen oli tehtävä. Fink hälytti työmiehet kotia ja lähetti sanan metsänvartijalle ja uuteen ulkokartanoon. Kun työmiehet vielä kokoilivat työkalujaan ja kantoivat niitä linnaan, ja rengit riisuivat hevoset aatrojen edestä ja varustautuivat ratsastamaan kotia, tulla karahutti ratsastava lähetti Kunausta tuoden tiedon, että puolalainen joukko oli tunkeutunut kylän metsään ja että kyläläiset pyysivät apua.

Kaikki kartanon miehet oli vallannut se mieluisa kiihotus, jonka sotainen hälytys ja seikkailujen toivo aina on omiaan synnyttämään.

"Pidätä muutamia työmiehiä täällä luonasi", sanoi Fink Antonille, "ja pidä vartiota linnassa ja kylässä; metsänvartijan sinä lähetät kartanon suojeluskunnan kera Kunauhun, minä ratsastan voudin ja renkien kanssa edeltä."

Hän juoksi talliin ja satuloi itse hevosensa, Karlin varustaessa itselleen paroonin ratsuhevosen. "Pankaappas nuo ukkospilvet merkille, herra von Fink", varoitti Karl; "ottakaa päällystakki yllenne, kohta puhkee oikea jumalanilma. Ensi yönä sataa kauraa kartanon peltoon." Fink huusi tuomaan skottilaisen hartiapeitteensä, ja pienoinen ratsasjoukko lähti nelistämään Kunauhun päin.

Metsään tultuaan he vasta oikein panivat merkille, kuinka painostava helle todellisuudessa oli; ei edes hevosten raisu liikuntokaan jaksanut kohottaa tuota epämieluista tunnetta. "Katsokaappas, kuinka levottomia eläimet ovat", sanoi Karl; "minun hevoseni heristää korviaan, täällä metsässä mahtaa olla jotain." Ratsastajat pysähtyivät kaikki. "Tuolla viidakossa laskee joku täyttä ravia, tuolla paukkuvat puiden oksat." Karlin hevonen kurotteli päätään viidakkoon päin ja hirnahti kovaa.

"Se on joku tuttava, joku meidän omaa väkeämme", virkkoi Fink katsellen hevosen elkeitä.

Nuoren männikön lehvät aukenivat, ja aukosta ratsasti Lenore esiin pienellä kimollaan, asettuen poikkipuolin ratsastajain eteen. "Seis, kuka siellä?" hän huusi nauraen.

"Katsos mokomaa, neitihän se on!" huusi Karl.

"Tunnussana!" komensi Lenore sotaisesti.

Fink ratsasti hänen luokseen, tervehti sotilaallisesti ja sanoi hiljaa: "No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie."

Lenore punastui ja purskahti nauramaan. "Saatte jatkaa", hän sanoi, "ja minä lähden mukaan."

"Luonnollisesti", huudahti Fink, "nyt eteenpäin vain!" Pony viskeli minkä kykeni jalkojaan pysyäkseen Finkin ison konkarin rinnalla. Siten he saapuivat Kunauhun ja seisattuivat hälytyslaitteen kohdalle. Sinne oli kylän suojeluskuntakin asettunut, ja sen johtajana toimiva seppä tuli murhemielin vieraita vastaan.

"Ne, jotka metsässämme piileskelevät, ovat kehnoa irtolaisväkeä", hän huusi, "asestettuja puolalaisrosvoja. Tänään kirkkaalla keskipäivällä tuli niitä kymmenhenkinen liuta pyssyineen Leonhardin pihalle, joka on lähinnä metsänreunaa; siellä ne miehittivät portin ja veräjät, sitten kävi päällikkö sisään tupaan, missä väki istui juuri päivällispöydässä, ja vaati rahaa ynnä vasikan navetasta. Se oli oikein ilkeän näköinen renttu miehekseen, pitkä pyssy kädessä, riikinkukonhöyhen hatussa ja punaiset nyörit takissa. Leonhard kieltäytyi antamasta rahoja, silloin ne ojensivat pyssyn hänen ohimolleen, kunnes hänen vaimonsa hädissään juoksi arkulle ja nakkasi siitä rahapussin roistoille. Sen jälkeen ne kiskoivat vasikan ulos navetasta ja sieppasivat pihalta vielä neljä hanhea ja lähtivät sitten saaliineen painamaan takaisin metsään. Neljä pyssymiestä jätettiin pihalle vahtimaan, ettei kukaan päässyt tuvasta ulos, ennenkuin rosvot olivat saaneet saaliin viedyksi piiloon. Loppujen lopuksi nuo neljä ampua pamauttivat pyssyistään latingit tuvan kattoon ja lähtivät hekin laputtamaan metsään. Katto rupesi kytemään, mutta onneksi saimme sen sammutetuksi."

"Siitä on jo kulunut monta tuntia", sanoi Fink; "rosvot ovat jo tipposen tiessään."

"En sitä luulisi", vastasi seppä. "Leonhardin minä lähetin meidän ratsumiestemme kanssa heti kiertämään metsän ympäri rajalle saakka, jotta he kohta huomaavat jos varasjoukko yrittää hiipiä ulos metsänkätköstä, ja muuan Neudorfin vaimo, joka oli metsässä, näki vielä pari tuntia sitten puolalaisia Neudorfin metsän rajalla, juuri niillä kohden, missä rajapyykki seisoo vanhan tammen juurella. Niillä oli ollut jokin elikko mukanaan, vasikkako vai koira, sitä ei vaimo hädissään hoksannut; jos se vasikka oli, niin kyllä ne nälkäkurjet sen ennen pistävät metsässä poskeensa kuin raahaavat kotiaan. Minä tulen juuri Neudorfista, siellä on väki koossa niinkuin meilläkin. Me lähtisimme kernaasti nuuskimaan metsää, jos teidän miehenne vain tahtovat auttaa meitä ja johtaa meitä oikeaan suuntaan."

"Hyvä", sanoi Fink, "ripeästi siis toimeen." Hän lähetti sanan metsänvartijalle, jotta perästä tuleva kartanonväki voi alkaa ajojahdin omalta taholtaan, ja puheli sepän kanssa lähemmin kunaulaisten sijoittamisesta ja kulkusuunnasta. Karlin ynnä linnan ratsurengit hän lähetti yhtymään Kunaun ratsastajiin metsän vastakkaisella reunalla, jonnepäin ajojahdin piti suuntautua. "Älkää liiaksi kursailko niitä vintiöitä", hän huusi Karlin perään ja kopahutti kädellään pistoolejaan. "Nyt eteenpäin!" sanoi hän sepälle, "minä itse ratsastan Neudorfiin. Kun te olette nuuskineet etumetsänne läpikotasin, niin jääkää odottamaan meitä, siellä yhtyy Neudorfin ketju teihin."

Sitten lähtivät Kunaun miehet kostamaan rosvoille. Fink nelisti Lenoren seurassa naapurikylään. Matkalla hän sanoi neidille: "Täällä meidän tiemme erkanevat." — Lenore oli vaiti.

Fink katsahti häneen syrjäkarin. "En luule", hän jatkoi, "että nuo veitikat tekevät meille sen ilon, että jäisivät metsään odottelemaan meitä. Ja jos ne tahtovat puittia tiehensä, ilta kun on jo lähellä, niin me tuskin voimme heitä siitä estääkään. Mutta ajojahti on hyvää harjoitusta miehillemme, ja senvuoksi se on meille tervetullut."

"Sitten minäkin lähden metsään", sanoi Lenore päättäväisesti.

"Välttämätöntä se ei juuri ole", vastasi Fink; "minä en tosin pelkää mitään vaaroja teille, mutta väsymystä kyllä ja kenties sadettakin."

"Antakaa minun lähteä mukaan", pyysi Lenore, katsahtaen häntä silmiin.

"Minä olen antanut niin järkevän neuvon kuin olen osannut; enemmän ei ihmiseltä voi vaatia, ja meidän kesken sanoen, teidän rohkeutenne ilahduttaa minua. Täyttä nelistä siis, toveri!"

Neudorfissa Fink asetti hevoset kylänvoudin pihaan ja johti kyläläisparven metsänreunaan. Miehet asettuivat ketjuun, ja metsän tarkastaminen alkoi. Metsään edetessä piteni ketju pitenemistään ja välimatkat kasvoivat suuremmiksi kuin oli suotavaa. Fink kulki Lenoren kanssa äärimmäisellä oikealla sivustalla, missä piti yhdyttämän Kunaun miesten ketjuun; Finkin vierusmiehen piti johtaa suuntaa. Miehet kulkivat aivan ääneti ja tarkkasivat terävin silmin joka puun taakse. Heidän metsään tullessaan alkoi puiden latvoissa kohista, ja havulehvien raoista pilkoitti lyijynmusta taivas esiin. Mutta metsässä vallitsi vielä kuuman päivän tukahduttava helle, linnut istua kököttivät kyyryssä oksillaan, ja kovakuoriaiset olivat ryömineet vadelmapensaiden juurille kätköön.

"Itse taivaskin tulee niille vintiöille avuksi", sanoi Fink seuralaiselleen osottaen pilviä; "kohta käy niin pimeäksi, ettemme näe kymmentä askelta eteemme."

Metsä kävi yhä tiheämmäksi, päivänvalo himmeni tyyten, niin että sivustalla kulkevain oli vaikea erottaa miesriviä. Maaperä kävi niin liejuiseksi, että Lenore vajosi siihen nilkkojaan myöten. "Kunhan ette vain saa yskää", nauroi Fink.

"Siitä ei ole pelkoa", vastasi Lenore urheasti, mutta metsäkävely ei hänestä enää tuntunut niin huvittavalta kuin tuonaan.

Finkin viereinen mies jäi seisomaan, hänen hiljainen kuiskauksensa kulki miehestä mieheen ketjua pitkin, kunnes koko rivi seisattui odottamaan kunaulaisia. Yhä mustemmaksi tummeni taivas puunlatvojen yllä, yhä pimeämmäksi kävi metsä. Etäällä jyrähti ukkonenkin, sen ääni kumahti kuin jymeä rummutus havunneulakaton alla. Miehet seisoivat miltei hievahtamatta lähes neljännestunnin; sitten kuului hämäryydestä hiljainen huuto että naapurikylän miehet olivat tulossa. Varoitus: "Vierusmies katsokoon oikealle ja vasemmalle!" kulki riviä pitkin, sitten lähti koko ketju jälleen liikkeelle, molempain kyläin johtomiehet astuivat etummaisina, Fink ja Lenore heidän kintereillään. Silloin räjähti voimakas ukkosenjyrähdys metsän yli, ilmassa vihelsi ja ratisi ja tuima sadekuuro tulla kohisi alas. Ensin sade tapasi vain lehvistöä, mutta pian ropisi raskaita pisaroita maahankin. Yhä kovemmin pieksi ukkoskuuro puunlatvoja, yhä tiuhempaan tippui pisaroita alas oksilta, kunnes sadetta tuli virtanaan taivaalta suoraan maaperään; joka runko, jokainen alaspäin taipunut oksa, jokainen havunneulaskimppu muuttui vettä syytäväksi saderänniksi. Tiheänä harsona peitti sade kulkijoilta kaiken näköalan. Miehet huutelivat toisilleen hillityin äänin, jotta eivät kadottaisi suuntaansa.

Silloin solahti Lenoren jalka, juuri kuin hän katsahti sivulleen Finkiin, kiemuraiseen puunjuureen; hän tukahdutti tuskanhuutonsa, mutta vaipui polvilleen. Fink juoksi häntä auttamaan.

"Nyt en jaksa enää kauemmas", sanoi tyttö, koettaen väkisin vaimentaa tuskaansa; "jättäkää minut tähän, sitä pyydän mitä hartaimmin, ja noutakaa minut sitten palatessanne."

"Ettäkö jättäisin teidät tähän tilanteeseen!" huudahti Fink. "Silloinhan olisin raakalainen, jonka rinnalla yksin ihmissyöjäkin olisi aika rattoisa toveri. Kyllä te saatte nyt vain koettaa sietää minun läsnäoloani. Ennen kaikkea sallikaa minun saattaa teidät tästä ryteiköstä sellaiseen kohtaan, jossa sade on vähemmän hävytön kuin täällä. Etumiehemme olen jo muutenkin kadottanut näkyvistäni; en näe enää niiden kelpo poikain leveäin hartiain keikahtelevan edessäni."

Hän nosti Lenoren pystyyn, ja tämä yritti astua kipeällä jalallaan, mutta tuska pakotti hänet jälleen voihkaisemaan, hän horjahti ja harasi tukea Finkin olkapäästä. Silloin tämä kietoi olkapeitteensä neidin ympärille, nosti hänet maasta ja kantoi hänet kapaloituna kuin pienen lapsen sylissään eräiden vieri vieressä kasvavain mäntyjen alle, joiden tiheät, yhteenkietoutuneet lehvät tarjosivat pienen katoksen sadetta vastaan. Kun ihminen kumartui, pääsi hän jokseenkin turvaan kastumasta.

"Tähän teidän täytyy käydä istumaan, rakas neiti", neuvoi Fink ja laski Lenoren varovaisesti maahan. "Minä vahdin vihreän metsälinnanne veräjällä ja käännän selkäni, jotta saatte kietoa märän nenäliinan juonikkaan nilkkanne ympärille." Lenore painautui tiheän lehväkatoksen alle, Fink kääntyi häneen selin ja nojautui puunrunkoon. "Eihän vain jalka ole todenteolla vioittunut?" hän kysyi; "voitteko liikuttaa lainkaan nilkan niveliä?"

"Vähän kipeää se tekee", sanoi Lenore, "mutta käy kyllä liikuttaminen."

"Se on mainiota", puheli Fink taaksensa; "nyt te sidotte nenäliinanne nilkan ympärille, ja minä toivon että jo kymmenen minuutin päästä kykenette sillä astumaan. Kietokaa se iso peite hyvin ympärillenne, jotta pysytte lämpimänä; muuten perii urhea sotatoverini tästä jahdista vielä kuumeen, ja silloin kävisi tuo vaivainen vasikka meille liian kalliiksi. Joko olette saanut siteen asetetuksi?" hän kysyi edelleen; "joko minä saan kääntyä?"

"Kyllä saatte", vastasi Lenore.

"Sallikaa sitten minun kääriä teidät itsennekin siteeseen." Turhaan vastusteli Lenore niin altista ritaripalvelusta. Fink kääräisi ison peitteen koko hänen ruumiinsa ympäri ja sitoi kulmat selän taakse solmuun. "Nythän te istutte siinä metsän pimennossa kuin pikkunen harmaa tonttu."

"Jättäkää edes vähän kasvoja vapaiksi", pyysi Lenore.

"Kas niin", sanoi Fink, "kohta te alatte tuntea olonne mieluisaksi."

Pian Lenore tunsikin suloista lämpöä; hän istui ääneti lehväkattonsa alla ja ajatteli huolestuneena outoa tilannetta, johon hän niin arvaamattaan oli joutunut. Fink oli jälleen asettunut entiselle paikalleen, selkä puunrunkoa vastaan. Kotvan kuluttua Lenore huusi pensaikosta: "Vieläkö olette siellä, herra toveri?"

"Pidättekö te minua petturina, joka kavaltaa telttatoverinsa?" kysyi
Fink vastaan.

"Täällä alhaalla on aivan kuivaa", jatkoi Lenore, "nenälleni vain joskus tipahtaa pisara. Mutta te, ritari parka, kastutte siellä ulkona likomäräksi. Kuinka hirveä sade!"

"Tämmöinenkö sade teitä hirvittää?" sanoi Fink hartioitaan kohauttaen. "Sehän on vain pikkuruinen sateenkakara! Jos se saa oksankaan irti puusta, niin se kuvittelee jo tehneensä ihmeitä. Toistapa on sade sellaisissa maissa, missä aurinko hellittää kuumemmin. Omenan kokoisina pisaroina — eipäs, ei minään pisaroina enää, vaan käsivarren paksuisina suihkuina syöksyy sade pilvistä kuin vesiputous. Paikalleen ei kukaan voi jäädä seisomaan, sillä maaperä lainehtii pois jalkojen alta; puidenkaan alle ei voi paeta, sillä myrskytuuli taittaa kaikkein paksuimpiakin runkoja kuin oljenkorsia. Ihmispoloinen yrittää juosta taloonsa, joka ei ehkä ole sen kauempana kuin se puunjuuri tästä, johon te nilkkanne loukkasitte, mutta talo onkin mennyt menojaan, ja sen paikalla on vain kuoppa, virta täi rykelmä veden kuljettamia kalliojärkäleitä. Ehkäpä vielä lisäksi maaperäkin rupeaa tärähtelemään ja aaltoilemaan kuten meri myrskyn pieksämänä. Tämä se vasta sadetta on, jota kannattaa katsella. Läpikotaisin kastuneet vaatteet eivät enää ikinä tule kuiviksi; mikä muinen oli päällystakki, se on viikon päästä muodoton musta möhkäle, joka ulkonäöltään ja kokoonpanoltaan aivan muistuttaa korvasientä. Jos sellaisen takin pitää edelleen yllään, niin nousevat hihansuut kyynärpäihin ja vyötäinen kaulantiehen asti, eikä siitä pääse muuten eroon kuin leikkelemällä sen kynäveitsellä kapeiksi liuskoiksi niinkuin omenaa kuoritaan."

Lenoren täytyi kivustaan huolimatta nauraa. "Tahtoisinpa minäkin kerran joutua sellaiseen sateeseen", hän sanoi.

"Minä puolestani olen niin epäitsekäs, etten toivoisi samaa teille", vastasi Fink. "Naisten käykin silloin kaikkein hulluimmin; mitä heillä on hipenettä yllään, se sulaa ja katoo järkiään. Tiedätte kai, millainen puku Milon Venus-rouvalla on yllään?"

"En, en", vastasi Lenore hätäisesti.

"Juuri tuon jumalattaren näköisiltä näyttävät kaikki naiset, jotka ovat sattuneet joutumaan troopillisen sadekuuron uhreiksi, ja miehet näyttävät kuin miltäkin linnunpeläteiltä. Onpa sattunut että ihmiset ovat sellaisessa sateessa litistyneet latteiksi kuin messinkitarjotin; keskellä vain näkyy pyöreä nuppi, jonka lähemmä käydessä tuntee ihmispääksi ja joka murheellisesti huutaa ohikulkeville: 'Oi rakkaat ristiveljet, näin sitä käy kun lähtee ulos ilman sateenvarjoa!'"

Jälleen täytyi Lenoren nauraa. "Minun jalkaani ei enää paljonkaan kolota", hän sanoi, "luulenpa että voin jälleen astua."

"Sitä ette saa tehdä", vastasi Fink, "sade ei hellitä vielä hyvään aikaan, ja metsässä on niin pimeä, että tuskin näkee kättänsä silmien edessä."

"Tehkää sitten mielikseni ja etsikää miehet käsiinne. Minun on nyt parempi olla, minä istun täällä kuin metsävuohi turvassa sateelta ja ihmiskatseilta."

"Ei se käy päinsä", sanoi Fink puun juurelta.

"Mutta minä pyydän teitä mitä hartaimmin", huudahti Lenore tuskissaan ja kurotti käsiänsä peitteestä, "jättäkää minut nyt vain yksin!"

Fink käännähti ympäri, tarttui neidin käteen ja painoi sen huulilleen; sitten hän kiiruhti ääneti siihen suuntaan, mihin kyläläiset olivat menneet.

Lenore jäi yksin istumaan männynlehvien alle. Yhä vielä rapisi sade alas, löi paukkuen puunlatvoihin ja virtasi koskena oksia myöten maahan. Lisäksi jyrähteli ylhäällä edelleen ukkonen; välistä leimahti pimeästä räikeän keltainen salama, jonka valossa Lenore näki puunrungot edessään kuin jonkin loppumattoman linnan kullanruskeat pilaririvit, joiden päällä kaartui lehvistön sysimusta katto. Metsä tuntui tällöin hänestä lumolinnalta, joka silmänräpäyksessä kohoo näkyviin maan uumenista ja jälleen katoaa yhtä nopeasti. Sateen rapinan halki kuului salaperäisiä ääniä ja hälyjä, joita muuten vain yön hiljaisina hetkinä kuulee metsässä kulkiessaan. Ylhäällä hänen päänsä päällä paukkui säännöllisin väliajoin, aivan kuin olisi jokin tunkeilevainen metsänpeikko koputtanut hänen havulinnansa ovelle; Lenore sykähti kokoon ja kysyi itseltään, oliko se kenties palokärki vai puunoksa. Etäältä kuului variksen surkeata rääkymistä; sen pesään oli sadevesi tunkeutunut ja herättänyt asukkaan ensimmäisestä makeasta unesta. Aivan läheltä rämähti kammottava nauru "Huhuu, huhuu!" joka puistatti Lenorea; liekköhän se ollut jokin ilkeä peikko vaiko vain pieni viaton huuhkaja? Sadoin alakuloisin äänin haasteli luonto hänen ympärillään. Lenore nautti iloiten yksinäisyytensä hurjasta sulosta, mutta lysähti pian taas kyyryyn ahdistavan tuskan värisyttämänä. Ja tavantakaa lenteli toisia ajatuksia hänen sieluunsa; — kuinka hupsu hän oli ollut, kun oli hiipinyt varkain rauhallisesta kodistaan mokomalle retkelle ja moisiin seikkailuihin, kuinka häntä kai paraikaa haeskeltiin ympäri linnaa, ja ennen kaikkea, mitähän tuo mies mahtoikaan hänestä ajatella, joka hänen pyynnöstään oli ottanut hänet mukaansa ja hänen pyynnöstään jälleen jättänyt hänet tänne yksin.

Lenore veti peitteen pois korviltaan ja kuunteli, mutta ihmisääniä ei kuulunut mistään päin; ei muuta kuin sateen säännöllistä rapinaa ja metsän alakuloista huokailua. Mutta vallan hänen viereltään kuului kohinaa, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin: sadevesi oli kokoutunut pieneksi puroksi, joka lorisi hiljalleen mättäiden välitse, sitten ison vadelmapensaan juuritse ja viimein hypähtäen maahan vajonneen ja sammaltuneen irtopuun yli. Ja hänen takanaan rapisivat lehdet äkkiä, ja jotakin lähestyi huimin hypyin aivan lähelle; Lenore painoi peljästyneenä päänsä kiinni puunrunkoon. Jotakin elävää asettui hänen viereensä, jotakin raskasta kosketti olkapeitettä, joka oli kääritty hänen ympärilleen. Hän tunnusteli varovaisesti kädellään peitteen alta ja tunsi jänösen pehmeän turkin; tuhotulva oli karkottanut eläinparan sen maakolosta etsimään turvaa puiden alta, niinkuin hän itsekin oli tehnyt. Lenore pidätti hengitystään, jotta ei säikyttäisi pientä toveriaan havumajasta; ja kotvan aikaa kyyröttivät molemmat hiljaa vierekkäin, ja jänis likistyi kiinni peitteeseen lämmintä saadakseen.

Silloin kuului kaukaa sateen ja ukkosenjyrinän halki muutamia pyssynlaukauksia; Lenore värähti kokoon, ja pitkin harppauksin katosi jänöjussi metsän pimentoon. Tuolla kaukana kamppailivat ihmiset keskenään, siellä vuosi lämmin ihmisveri mustaan maaperään. Kuului kova karjahdus, joka matkojenkin päästä soinnahti kiukkuiselta ja uhkaavalta; sitten oli jälleen aivan hiljaista. "Olikohan hän ollut vaarassa?" kyseli tyttö itseltään, mutta hän ei tuntenut yhtään hätää tuon miehen puolesta, vaan pudisti päätään peitteen alla. Missä hän olikin, siellä eivät vaarat häneen tehonneet. Häntä kohden tähdätyn pyssyn löi maahan putoava puunoksa alas; hänen sydämeensä suunnattu puukko taittui kuin höylänlastu, ennenkuin se hänet tapasikaan; hänen kimppuunsa käyvän miehen täytyi kompastua puunjuureen, ennenkuin ennätti lähellekään. Hän oli "luja" kaikkia vaaroja vastaan; ei hätää — ah, hän ei tuntenut mitään samalla tapaa kuin muut ihmiset! Vapaasti ja ylpeästi hän nosti päätänsä, ja hilpeä oli hänen katseensa', kun kaikki toiset katselivat masentuneina maahan. Mitkään vaikeudet eivät häntä kammahduttaneet, mitkään esteet eivät tukkineet häneltä tietä. Keveästi hän potkaisi syrjään harmit, jotka painoivat toisia kumaraan. Sellainen mies hän oli! Ja se mies oli äsken nähnyt hänet heikkona, hädikkönä ja avuttomana! Lenoren itsensä oli syy ollut, että tuo mies nyt katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan häntä huolettoman tuttavallisesti. Lenore vapisi ajatellessaan, että toinen ehkä piankin käyttäisi tätä oikeuttaan hyväkseen — ehkä julkealla katseella tai vallattomalla hymyllä tai loukkaavalla sanalla. Tyttö rukan sydän pamppaili kiivaasti, ja hänen ajatuksensa harhailivat hätäisinä kuin pesästään säikytetyt lintuset.

Rajuilma alkoi asettua. Kohisevien kuuropäiden sijasta valui nyt pilvistä tasaista, kestävää sadetta, yhä hiljempaa lorisi sadepuro hänen vierellään, ja yhä ahkerampaan huhuili huuhkaja; äskeisen sysimustan pimeyden ja räikeiden tulenliekkien vaihtelun asemasta seurasi tuhkaharmaa iltahämärä taivaalla ja metsässä. Jälleen hätäännytti yksinäisyydentunto Lenorea. Mutta silloinpa kajahti kaukaa ihmisääniä hänen korviinsa, kuului huutoja ja vastauksia; vouti kuului huutavan: "Kivilouhoksen yli ne ovat äskettäin menneet; sinnepäin, Neudorfin miehet!" Puhujain askeleet tuntuivat lähenevän; tuolla mäntyjen välissä liikahteli mieshahmo. Se oli Karl; hän pani kädet torveksi suulleen ja karjasi metsään: "Halloo, neiti Lenore!"

"Täällä minä olen", kuului hienoinen ääni melkein hänen jalkainsa juuresta.

Kummissaan Karl peräytyi askeleen taapäin ja luikkasi iloisesti: "Löydetty!" Kyläläiset ympäröivät Lenoren havumajan hilpeästi iloillen.

"Meidän neitimme on täällä!" kiljasi muuan Neudorfin poika ja joikui iloissaan kuin häissä. Lenore nousi pystyyn; vielä särki hänen jalkaansa, mutta Karlin käsivarteen nojautuen hän yritti urheasti astua eteenpäin.

"Vain tuonne louhokselle asti", sanoi Karl, "siellä kasvaa puita harvemmassa." Mutta kyläkunnan nuoret miehet taittoivat ripeästi muutamia nuoria männynsalkoja ja levittivät havuja niiden päälle poikkipuolin. Vastustuksestaan huolimatta Lenore nostettiin näille yksinkertaisille paareille, erään nuorukaisen lähtiessä juoksujalkaa edeltäpäin kylänvoudin pihaan tuomaan hänelle hevosen vastaan.

"Oletteko te saaneet rosvot kiinni?" kysyi Lenore voudilta, joka astui hänen vierellään.

"Kaksi vain", tämä vastasi. "Vasikka oli jo ennätetty teurastaa, mutta me tuomme taljan ja osan lihoista takaisin; hanhet riippuivat niskat nujerrettuina puunoksalla, mutta rahat ne roistot olivat jo kerinneet jakaa keskenään. Noilta kahdelta ei paljoakaan löydetty."

"Ne ovat Tarowin miehiä, jotka saimme kiinni", sanoi kylänvouti synkästi, "sen kylän kaikkein pahimmat vintiöt. Ja sittekin tahtoisin että ne olisivat jossain muualla kuin meidän käsissämme, sillä siellä elää hyvin kostonhimoista väkeä."

"Minä kuulin ammuttavan", kyseli Lenore edelleen: "onko kukaan haavoittunut?"

"Ei meistä yksikään", Karl vastasi. "Rosvot olivat julkeudessaan rakentaneet itselleen nuotion lähelle metsänreunaa, mihin me ratsumiehet olimme asettuneet ketjuun. Kekäleet kytivät vielä sateen kostuttaminakin, ja sen kautta nuo räivät itse ilmaisivat jälkensä. Me nousimme hevosen selästä, hiivimme perään ja karkasimme äkkiarvaamatta niiden kimppuun. Ne laukasivat pyssynsä ja ottivat lipetin viidakkoon. Siellä ne hävisivät näkyvistämme pimeän selkään. Kesti kauan, ennenkuin jalkamiehet pääsivät metsän halki meihin yhtymään; ilman pyssynpauketta ja melua ne eivät olisi meitä löytäneetkään. Herra von Fink kuvasi meille hetikohta teidän piilopaikkanne. Hän kuljettaa paraikaa vankeja maantielle; ne viedään linnaan, ja huomenna me lähetämme ne saksalaisten joukkojen huostaan."

"Mutta että herra von Fink jättikin teidät ypö yksin tänne metsän sydämeen", virkkoi rehellinen kylänvouti päätään pudistellen; "minusta se oli perin uskallettua."

"Minä itse pyysin häntä lähtemään", vastasi Lenore kiireisesti; ja vaikka olikin pimeä, loi hän katseensa maahan.

Puolitiessä kylään mennessä tuli Lenoren pony kulkijoita vastaan. Neudorfissa peri Karlkin takaisin vapaaherran ratsun renkien hoteista ja saattoi Lenoren linnaan. Oli jo myöhä ilta, kun he sinne saapuivat. Lenoren pitkä poissaolo oli saanut äidin tulimmaiseen tuskaan ja vapaaherran kaikkein pahimmalle päälle. Nopeasti riistäytyi Lenore kaikista kyselyistä ja kiirehti turvaan omaan huoneeseensa. Kotvan perästä saapui myöskin Fink metsänvartijan seurassa Kunausta ja toi mukanaan molemmat vangit, jotka kädet selän taakse köytettyinä astuivat uhitellen vartijainsa välissä ja nostelivat riikinkukonhöyheniään niin korkealle kuin mielisivät mennä sunnuntaitansseihin kyläkapakkaan.

"Tämän te vielä saatte maksaa", murahti toinen heistä puolaksi saattajilleen ja puristi kahlitut kätensä nyrkkiin.

4.

Yhä vielä sateli. Päivän koittaessa olivat taivaan portit hetkeksi sulkeutuneet, mutta ainoastaan avautuakseen kohta uudestaan ja syytääkseen vettä kaksinkertaisella voimalla. Niityntekijät olivat varahin aamulla lähteneet työmaalleen, mutta olleet pian pakotetut palaamaan takaisin. Nyt he istuivat vaitonaisina linnan vahtituvassa ja kuivailivat uunin edessä likomärkiä vaatteitaan.

Vapaaherra lojui nojatuolissa peräkamarissaan; hän antoi vanhan Johannin lukea hänelle sanomalehtiä, jotka taas eilen olivat hyvästä aikaa päässeet tunkeutumaan linnaan asti. Palvelijan yksitoikkoinen ääni kertoi pelkistä ikävistä asioista; sadepisarat ropisivat katonräystäällä ja myrskytuuli pieksi kohisten ja ulvoen linnannurkkaa; kaikki luonnonäänet säestivät särähtävin epäsoinnuin lukijan sanoja.

Anton työskenteli kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli oikeusneuvos Hornilta tullut kirje, jossa tämä ilmoitti, että sukutilan pakkomyynti oli määrätty toimitettavaksi ensi talven puolivälissä; kohta tästä virallisesti kuulutettua oli tullut tieto, että monet tilan kiinnityksistä olivat siirtyneet entisiltä haltijoilta uusiin käsiin, ja syytä oli peljätä, että vain yksi ostelija oli hankkinut ne itselleen, vaikka monia eri nimiä käyttäen. Kirjeen vaikutuksen painostamana Anton jäi murhemielin mietiskelemään vapaaherran vaaranalaista asemaa.

Viereisessä huoneessa piti Fink seuraa naisille; paroonitar makasi sohvalla, peitettynä Lenoren hartiahuivilla. Hän katseli ääneti eteensä, ja vain silloin kun tytär astui hänen luokseen kysyen hellästi hänen vointiaan, nyökkäsi hän tälle hymyillen ja lausui rauhoittavia sanoja. Lenore istui akkunanpielessä tehden jotain kevyttä käsityötä ja kuunteli ihastuneena leikkipuheita, joilla Fink osasi ilostuttaa huoneen sadeharmaata raskautta. Hän olikin tänään rajuilmasta huolimatta kaikkein veikeimmällä päällään. Välistä helähti Lenoren kirkas nauru tammioven läpi naapurihuoneeseen; silloin Anton unohti tilanmyynnit ja kiinnekirjat, tuijotti otsa rypyssä oveen ja oli katkerasti tietoinen siitä, että hänelle kohta koitti uusia kamppailuja perheen olemassaolon puolesta.

Mutta ulkona vain satoi kuin saavista kaatamalla, kohisi tuuli, ulvoi ilma. Valittavasti karjui myrsky metsänharjalta haikeuttaan vainioiden ja linnan yli. Se lennätti taukoamatta irtikiskomiaan havunneulakimppuja linnaa kohti; pelloilla kasvavista villeistä kirsikkapuista se reuhtoi lehdet ja valkeat kukat ja tanssitti niitä hurjassa piirihypyssä ilmojen halki, paiskasi ne sitten maahan, naulitsi ne raskain sadepisarin kiinni saviliejuun ja ulvoi: "Pois kaikki hymy ja hohde, mustaa murheenväriä pitää kaiken kantaa, mikä vain linnaan kuuluu!" — Puiden kimpusta tuo hurjapää riensi kolhimaan nyrkeillään linnanmuureja, kiskoi ja tärisytti tornin lipputankoa, syyti vettä pilvistä saavittain akkunaruutuja vastaan, sukelsi pää edellä hurjasti voihkien savupiippuihin ja jyrisytti ovia kuin henkensä edestä. Jokaisesta aukosta se huuteli sisään: "Kaitkaatte taloanne, sillä turma lähestyy!" Sellaista meteliä se piti tuntikaudet, mutta sisässä istujat eivät ymmärtäneet sen puhetta.

Siksipä ei myöskään kukaan pannut merkille ratsastajaa, joka kiivaasti hoputti väsynyttä hevostaan kylän läpi linnaan päin. Vihdoin paukkui vasara paaluaitauksen porttiin, yhä kärsimättömämmin kajahtivat sen iskut, ja äänekkäitä huutoja kuului pihalta ja portailta. Anton avasi oven, ja asestettu mies, likomärkä ja valuen maantien rapaa, astui sisään hänen huoneeseensa.

"Sinäkö se olet!" huudahti Anton ällistyneenä. "Ne tulevat", ilmoitti Karl, katsellen varovaisesti ympärilleen; "säilyttäkää malttinne, sillä tällä kertaa on vierailu aiottu meille."

"Vihollisetko?" kysyi Anton nopeaan. "Kuinka suuri parvi niitä on?"

"Mitään parvea en ole nähnyt", vastasi Karl totisesti, "vaan kokonaisen sotajoukon; viitakemiehiä on tuhatkunta, ratsumiehiä sadan paikkeilla. Ne ovat matkalla yhtyäkseen pääjoukkoon. Olen kuullut, että niiden on käsketty ottamaan mukaansa kaikki asekuntoiset puolalaiset miehet ja riistämään aseet saksalaisilta yhdyskunnilta."

Anton avasi sivuhuoneen oven ja pyysi Finkiä käymään hänen puheilleen.

"Ahaa", huudahti Fink, kun hän sisäänastuessaan näki Karlin, "sillä, joka tuolla tapaa tuo mukanaan huoneeseen puolet maantien loasta, ei ole hyviä uutisia tuotavana. Miltä taholta vihollinen lähestyy, kersantti?"

"Neudorfin koivumetsästä ne samoavat tännepäin tiheänä joukkona. Tämän kylän miehet istuvat joukolla kapakassa, ryyppivät paloviinaa ja kinastelevat keskenään."

"Ei ainuttakaan merkkitulta ole palanut, ei ainuttakaan ilmoitusta ole vielä tullut lähikylistä", huudahti Anton akkunan äärestä. "Ovatko Neudorfin ja Kunaun saksalaiset sitten nukkuneet keskellä päivää?"

"Ne tulivat itsekin yllätetyiksi", kertoi kovanonnenviestin tuoja. "Heidän vahtinsa olivat jo eilen illalla havainneet vihollisen, joka kulki puolisen penikulman päässä Neudorfista Rosminiin vievällä valtatiellä. Kun se oli poikkeamatta jatkanut matkaansa Neudorfin tienhaaran ohi, tulivat kyläläiset hyville mielin. Heidän ratsumiehensä seurasivat etäältä viitakemiehiä, kunnes näiden jälkijoukko oli häipynyt heidän näkyvistään. Mutta yöllä ne peijakkaat pyörähtivätkin takaisin ja hyökkäsivät aamuhämärissä kylään, missä elämöivät kuin paholaiset. Kylänvouti iskettiin täyteen haavoja, hän on mennyttä miestä ja voihkii verissään pahnoillaan, hälytystorni sytytettiin palamaan; sen sauhun näkisi tännekin metsänreunan yli, jollei sataisi niin rankasti. Nyt on vihollinen jakautunut eri osiin nuuskiakseen läpikotaisin kaikki saksalaiskylät; muuan joukko menee Kunauhun, toinen uuteen ulkokartanoomme ja pääjoukko tulee tännepäin."

"Kuinka paljon meillä on vielä aikaa varustautuaksemme niitä herroja vastaanottamaan?" kysyi Fink.

"Tällaisella säällä tarvitsee jalkaväki tuntikauden tänne keritäkseen."

"Onko metsänvartijaa varoitettu", kysyi Anton, "ja tiedetäänkö ulkokartanossa mitään vaarasta?"

"Ei ollut enää aikaa lähettää niille sanaa; ulkokartanoon on Neudorfista pitempi matka kuin tänne, ja minä olisin kenties ennättänyt liian myöhään linnaan. Meidän merkkiroviomme minä sytytin, mutta tällaisella sateella siitä ei näy tulta eikä savua; kaikki merkit ovat nyt turhia."

"Jolleivät ne itse ole osanneet pitää varaansa", sanoi Fink nyökäten myöntävästi, "niin emme mekään voi enää tehdä mitään heidän hyväkseen."

"Metsänvartija on vanha kettu, jota ei kukaan saa hännästä kiinni", virkkoi Karl; "mutta ulkokartanon vouti ja hänen nuori vaimonsa — taivas heitä armahtakoon!"

"Pelastakaa toki meidän väkemme!" huudahti rukoileva ääni Finkin viereltä. Lenore seisoi äkkiarvaamatta keskellä huonetta, kädet ristissä rinnalla.

Anton riensi sulkemaan oven, josta Lenore oli kenenkään huomaamatta tullut sisään. "Entä armollinen rouva?" hän huudahti huolissaan.

"Hän ei ole vielä kuullut mitään", vastasi Lenore kiireisesti. "Mutta lähettäkää toki joku ulkokartanoon, auttakaa voudin perhettä sieltä pakenemaan!"

Fink etsi lakkiansa. "Taluttakaa hevoseni ulos tallista", hän sanoi
Karlille.

"Sinä et nyt jouda sinne lähtemään", huudahti Anton sulkien häneltä tien; "minä otan sinun hevosesi."

"Anteeksi, herra Wohlfart", puuttui Karlkin väittelyyn, "ehkä minun sallitaan ottaa herra von Finkin hevonen — minä kykenen vielä ratsastamaan huikean matkan."

"Sama se minusta", päätti Fink. "Metsänvartijan ja mitä muita miehiä vain tavoitatte te lähetätte tänne linnaan, naiset, hevoset ja lampaat toimittakaa piiloon metsään. Voudin pitää kuljettaa elukat syvälle metsän pimentoon ja vaarinottaa linnaa hiekkahaudan partaalla kasvavista vanhoista petäjistä. Mutta itse te pysykää hevoseni selässä, joka minun on surukseni uskottava teidän koipienne väliin lähipäiviksi. Ratsastakaa sitten suoraapäätä Rosminiin ja etsikää käsiinne lähin osasto meidän sotaväkeämme, sille viekää meiltä sana, että me tarvitsemme kiiruimman kautta apua, ratsuväkeä mikäli mahdollista mukaan."

"Meidän punalakkimme [husaarit] kuuluvat olevan tunnin matkan päässä Rosminista", sanoi Karl poislähtiessään; "Kunaun seppä huusi sen perääni, kun ratsastin hänen ohitseen."

"Mitä vain saatte sotaväkeä liikkeelle, se tuokaa tänne. Sillä aikaa kuin te satuloitte hevosen, minä kirjoitan pari riviä ylipäällikölle."

Karl vei kätensä ohimolleen, pyörähti kannoillaan ympäri ja, juoksi portaita alas; Anton seurasi hänen kintereillään. Karlin kiinnittäessä ratsulle mahavyönsolkia huusi Anton hänelle kiireisesti: "Ohi ratsastaessasi huuda kartanonväki karjapihalla kokoon; minäkin lähden hetipaikalla sinne. — Sinä, poika parka, ennätit tänään tuskin syödä aamiaistakaan, ja sinulla on sangen vähän toiveita saada lähitunteinakaan mitään suuhusi." Hän juoksi takaisin linnaan, nouti keittiön puolelta likööripullon, leipäkyrsän ja kinkun jäännökset, työnsi nämä eväät säkkiin ja kurotti sen ynnä Finkin kirjeen ratsastajalle, joka oli juuri lähtemässä linnanpihasta.

"Kiitos vain", sanoi Karl puristaen Antonin kättä, "te pidätte kaikesta huolta. Mutta nyt on minulla vielä pyyntö teille: ajatelkaa toki itseännekin, herra Wohlfart; tämä puolalainen roskakartano ja sen kehno komento eivät ole sen arvoiset, että te panette henkenne niiden hyväksi alttiiksi. Kotona olisi eräiden vaikea kestää surua, jos teille jotakin tapahtuisi."

Anton puristeli lämpimästi uskollisen toverin kättä. "Voi itse hyvin matkallasi, minä teen täällä velvollisuuteni; äläkä unohda lähettää metsänvartijaa tänne, ja ennen kaikkea pelasta voudin vaimo. Sotamiehet tuo tänne metsätietä myöten."

"Älkää siitä huolehtiko", sanoi Karl hilpeästi; "tämä hieno raudikko saa tänään tuta nahassaan, mihin vanhat husaarinreidet pystyvät." Näin sanoen hän heilutti lakkiaan ja katosi täyttä nelistä karjapihan rakennusten taa. Anton telkesi pihaportin, sitten hän kiiruhti vahtitupaan ja veti hälytyskellon nuorasta. Työnjohtajan hän käski järjestämään miehet, miehittämään takaoven eikä päästämään sisään ketään tiedustamatta tulijan nimeä ja asiaa, ei edes pakolaisiakaan. "Syökää runsaasti ja juokaa kohtuullisesti, meillä on tänään vielä kova urakka edessämme", huusi hän miehille poistuessaan. Ylhäällä omassa huoneessaan Fink tällä välin lataili kiväärejään. Lenore seisoi hänen vieressään ja ojensi hänelle seinältä mitä hän tarvitsi. Neiti oli kalmankalpea, mutta hänen silmissään paloi innostuksen tuli, joka ei jäänyt sisäänastuvalta Antoniltakaan huomaamatta. "Antakaa meidän miesten yksin huolehtia näistä vakavista leikkikaluista", hän pyysi neidin luokse käyden.

"Onhan tämä minun vanhempaini talo, jota te käytte puolustamaan", huudahti Lenore. "Isäni ei kykene johtamaan teitä. Te ette saa panna meidän takiamme henkeänne alttiiksi, jollen minä saa olla mukana."

"Suokaa anteeksi", Anton vastasi, "teidän lähin tehtävänne on nyt kai valmistaa äitiänne hyökkäyksen varalta ja olla lähitunteina hänen vierellään."

"Äitini, äiti parka!" parahti Lenore lyöden kätensä yhteen, laski sitten ruutisarven pöydälle ja riensi viereiseen huoneeseen.

"Minä panin juuri miehet syömään", sanoi Anton Finkille. "Tästä hetkestä lähtien sinä otat päällikkyyden."

"Hyvä", vastasi Fink; "tässä on sinun varustuksesi, tämä kaksipiippuinen pyssy on kevyt käsitellä, toinen piippu on luotia, toinen susihaulia varten. Luotipussi on vuoteesi alla."

"Uskotko että jaksamme kestää piirityksen?" kysyi Anton.

"Meidän on joko tykkänään luovuttava kaikesta vastarinnasta ja antauduttava lähestyvien roistojen armoille, tahi on meidän koetettava kestää siihen asti kunnes viimeinenkin luotimme on ammuttu. Tämän äärimmäisen mahdollisuuden varallehan me olemme koko ajan valmistautuneetkin; ehkäpä antautuminen olisi järkevämpi, mutta minä tunnustan, ettei se ole oikein minun makuuni. Mutta kun täällä on talon isäntäkin olemassa, niin päättäköön hän; joudu sinä vapaaherran puheille."

Anton kiiruhti käytävää pitkin toiseen kylkirakennukseen. Jo kaukaa hän kuuli paroonin huoneessa tuoleja kiivaasti viskeltävän. Tuima "Sisään!" kuului vastaukseksi hänen koputukseensa. Vapaaherra seisoi suorana kuin seiväs keskellä huonetta ja jyrähytti hänelle vastaan: "Kuulen, että täällä tapahtuu jotakin ja pidän anteeksiantamattomana huomaamattomuutena, ettei minulle siitä mitään ilmoiteta."

"Anteeksi, herra parooni", Anton vastasi, "vasta jokunen minuutti sitten tuli tieto, että vihamielinen joukko viitake- ja ratsumiehiä lähestyy linnaanne. Me olemme kiireimmän kautta lähettäneet sananviejän lähimpään sotaväenosastoon; sitten telkesimme portin ja odotamme teidän käskyjänne."

"Huutakaa herra von Fink tänne", vastasi parooni tuimasti.

"Hän on tällä hetkellä vahtituvassa."

"Minä pyydän häntä vaivautumaan hetikohta minun puheilleni", huusi tulistunut vanha herra; "teidän kanssanne en voi puhua sotilaallisista toimenpiteistä. Fink on kavaljeeri ja puolittain sotilas, hänelle tahdon antaa tarvittavat ohjeet. Mitä te siinä vielä kuhnailette!" ärähti hän tiukasti. "Luuletteko te nuoret miehet voivanne leikitellä minun kanssani, kun onnettomuudekseni olen sokea? Joka syö minun leipääni ja nauttii minulta palkkaa, sen täytyy toki ainakin panna arvoa käskyihini."

"Isä!" huudahti Lenore käsiään väännellen kynnykseltä ja katsahti rukoilevasti Antoniin.

"Te olette oikeassa, herra parooni", vastasi Anton. "Pyydän anteeksi, että tässä hämmingissä unohdin ensimmäisen velvollisuuteni. Minä lähetän herra von Finkin tänne tässä tuokiossa." Hän kiiruhti ulos huoneesta ja mainitsi eteishallissa Finkille paroonin ärtyneestä mielialasta.

"Hän on narri", hymähti Fink.

"Jouduhan nyt vain heti paikalla hänen luokseen", hoputti Anton, "muuten naiset saavat kärsiä hänen oikullisuudestaan." Sitten Anton kääräisi työmiehentakin ympärilleen ja juoksi takaportista sateessa karjakartanoon.

Siellä vallitsi hirveä hämminki. Saksalaisia perheitä naapurikylistä oli paennut tänne lapsineen ja niine vähine tavaroineen, joita hädissään olivat kerinneet ottaa mukaansa. Heitä istua kyyrötti tai makaili luhan lattialla parisenkymmentä henkeä, miehiä, naisia ja lapsia; vaimot voivottelivat, lapset parkuivat ja miehet tuijottelivat synkästi eteensä. Monet heistä kuuluivat maalaiskylien suojeluskuntiin, ja muutamilla oli pyssynsä mukana. Pihalla seisoivat heidän pienet rattaansa; niiden keskellä juoksenteli renkejä, hevosia ja lehmiä sekaisin. Anton huusi niittymestarin avukseen saadakseen edes jonkinlaista järjestystä aikaan. Luotettavimman rengin ja saksalaisen karjakon hoteisiin hän jätti kyntöhevoset ja nautakarjan. Rengin, joka oli päättäväinen mies, hän vei syrjään ja puheli hänen kanssaan eräistä paikoista hiekkahaudan viereisessä tiheikössä, joissa voi toivoa ihmisten ja elukkain voivan olla kätkössä ja vähin suojassakin sadeilmalla. Sinne piti rengin ajaa karja ja etsiä käsiinsä uuden ulkokartanon vouti, joka metsässä toimisi ylijohtajana. Sitten hän käski karjakon jättämään yhden lypsylehmän jälelle, avasi itse karjalle takaveräjän ja katseli kuinka miehet, elintarpeita selässään kantaen, ajoivat elikoita metsään.

"Mutta mitä me teemme paroonin ja näiden vieraiden hevosilla?" kysyi teknikko kiireissään.

"Ne on toimitettava muutamien vankkurien kera linnaan, kävi sitten miten kävi. Kukapa tietää vaikka mekin pakenemme, jos oikein hätä tulee."

Sitten Anton antoi kaikella kiiruulla lastata Karlin äskettäin maalaamiin vankkureihin moniaita säkkejä perunoita, jauhoja ja kauroja sekä heiniä niin paljon kuin mahtui. Palotynnörinkin eteen hän valjastutti hevoset ja täytätti sen raittiilla vedellä. Vieläkin satoi kuin saavista kaataen, ja sateen ryöpsinässä heittelivät rengit säkkejä, arkkuja ja myttyjä vaunuihin; kaikki ihmiset juoksivat kiireissään sikinsokin ja huusivat, itkivät ja sadattelivat saksan- ja puolankielin. Kun Anton joutui pakolaisten joukkoon, kävi naisten parunta vielä kovemmaksi, miehet piirittivät hänet keskeensä ja rupesivat kertomaan onnettomuuksistaan, lapset riippuivat itkien hänen takinhelmoissaan — tuo näytelmä oli perin surkea ja järkyttävä. Anton koetti lohdutella heitä: "Ennen kaikkea koettakaa pysyä, levollisina, me suojelemme teitä minkä voimme. Toivon että saamme sotaväkeä avuksi, ja siihen saakka teidän pitää oleskella linnan turvissa. Te olette uskollisesti ollut meidän rinnallamme tänä pahana aikana; niin kauan kuin meillä itsellämme on leipää, ette tekään jää ilman."

Neljännestunnin ankaran työn jälkeen Anton lähti linnaan. Rengit ajoivat vankkurit takaportille, pakolaisjoukko astui perässä. Yhä virtaili linnaan lisää väkeä, jotka olivat pelastuneet saksalaiskylistä; Kunaun seppäkin seisoi naapuriparven ympäröimänä pihaportilla odotellen sisäänpääsöä. Koko ihmislauma järjestettiin nyt jonoksi, joka säännöllisissä riveissä kulki portista pihaan, hevoset riisuttiin valjaista ja tavarat purettiin vaunuista. Naiset ja lapset Anton saattoi kahteen alikerran huoneeseen, jotka tosin akkunalaudoituksen takia olivat pimeät, mutta sittekin rattoisammat kuin kylmä riihenlattia tai sateen kastelema sänkipelto. Suurinta vaivaa oli hevosten sijoittamisesta; tiiviisti vieri vieressä niitä seisoi tusinan verta yhden ainoan avoimen katoksen alla, hädintuskin suojassa sateelta ja kohta odottavilta vihollisluodeilta. Vesisammio asetettiin keskelle pihaa ja perunavankkurit paaluaitaa vastaan, jotta omat ampujat saisivat hätätilassa niistä turvaa. Sitten kokosi Kunaun seppä kaikki asekuntoiset miehet ympärilleen; paitsi niittymestaria ja kartanon neljää renkiä oli niitä kaikkiaan viisitoista, useimmilla aseet mukana. Mahtavasti jymähtelivät heidän askeleensa linnan pitkässä käytävässä; he kulkivat isoon eteishalliin ja asettuivat Finkin niittytyöläisten rinnalle. Siten oli linnoituksen koko sotavoima koolla; metsästystakkiinsa pukeutuneena Fink asteli edestakaisin oman työmieskomppaniansa rintamaa. Anton kävi hänen luokseen ja ilmoitti, mitä hän tähän saakka oli saanut toimeen.

"Sinä tuot meille lisää miehiä", vastasi Fink, "ja se on aivan paikallaan, mutta samalla tuot myös kokonaisen liudan naisia ja lapsia. Linna on nyt täpösen täynnä kuin mikäkin mehiläiskeko, yli kuusikymmentä nälkäistä suuta ynnä tusinan verran hevosia; sinun perunavankkureistasi huolimatta me saamme neljänkolmatta tunnin kuluttua käydä pureksimaan kiviä."

"Mutta olisinko voinut jättää heidät tuonne ulos?" kysyi Anton pahoilla mielin.

"Olisivathan he metsässä olleet yhtä hyvin turvassa kuin täälläkin", sanoi Fink olkapäitään kohauttaen.

"Mahdollisesti", Anton vastasi; "mutta pitikö minun karkoittaa nuo ihmisparat räiskyvässä sateessa ulos metsään, ilman ruokaa ja tiettyä päämäärää, hirmuisen pelon ja ahdistuksen vallassa — ei, se olisi ollut julmuutta, josta en ottaisi vastatakseni. Ja luuletko sinä, että miehet olisivat tulleet tänne ilman vaimojaan ja lapsiaan?"

"Miehistä meille on ainakin jotain hyötyä", päätti Fink keskustelun ja kääntyi tarkastamaan vastatulleita; "pidä sinä nyt rodun ruokinnasta huolta." Fink antoi aseettomille kiväärejä ja jakoi miehistön neljään osastoon, joista hän yhden sijoitti pihamaalle, kaksi linnan yli- ja alikertaan sekä yhden vahtitupaan varaväeksi. Sitten hän hankki Kunaun sepältä ja eräiltä toisilta tarkat tiedot vihollisesta.

Tällävälin Anton oli rientänyt pohjakerrokseen, jossa hän jätti muonavarastot niittymestarin silmälläpidon alaisiksi ja kannatti vapaaherran palvelijalla puita ja vettä kokoon. Säkillinen perunoita ja toinen jauhoja asetettiin keittiönlieden vierelle ja tulelle pantiin iso kattila kiehumaan. Poislähtiessään hän uskoi keittäjättärelle suurena salaisuutena, että yksi lypsylehmä oli tuotu talliin herra von Finkin ratsun pilttuuseen, jotta ei ainakaan perheen jäsenten tarvinnut kaivata maitoa näinä päivinä. Vanha Babette väänteli kauhuissaan käsiään. "Ah, herra Wohlfart, mikä hirmuinen onnettomuus", hän vaikeroi, "luodit lentelevät varmasti tänne minun keittiööni!"

"Eikö mitä", sanoi Anton, "keittiön akkunathan ovat siksi matalalla, ettei niihin osu ainuttakaan luotia; keitelkää te vain kaikessa rauhassa. Väki on kaikki nälissään; minä lähetän pakolaisnaisista kaksi auttamaan teitä."

"Kuka nyt malttaa syödä tällaisessa vaarassa!" huudahti keittäjätär.

"Me syömme jok'ainoa", rauhoitti Anton häntä.

"Käskettekö te sitten laittamaan velliä vai perunamuhennostako?" kysyi Babette epätoivoisena ja heilutteli kuumeisesti kauhaansa.

"Kumpiakin, äiti kulta."

Keittäjätär pidätti häntä vielä takinhihasta. "Mutta, herra Wohlfart, herrasväkeä varten ei koko talossa ole yhtään munia. Herra hyvästi siunatkoon, että tämän onnettomuuden pitikin tulla juuri tänään! Mitäs herra parooni sanookaan, kun ei saa illalliseksi munakokkelia?"

"Hitoille munat ja kokkelit", kivahti Anton närkästyneenä; "ei tänään tarvitse pitää niin tarkkaa lukua."

Hänen palatessaan eteishalliin huusi Fink hänelle vastaan: "Vahdit on kaikki asetettu paikoilleen, nyt voimme rauhassa odottaa vihollisen tuloa. Minä nousen ylös torniin ja otan muutamia pyssymiehiä mukaani. Jos jotain tapahtuu, niin siellä minut tavataan."

Sitten tyhjeni eteishalli ja talossa kävi jälleen hiljaiseksi. Vahdit seisoivat vaitonaisina vartiopaikoillaan ja tähystivät herkeämättä metsänreunaan; vahtituvassa istui varamiehistö ja puheli keskenään hiljaisella äänellä; ainoastaan lastenkamarissa ei melu ottanut asettuakseen, ja vilkas liike kävi alikerran pakolaishuoneiden ja keittiön välillä. Levottomasti odotellen Anton kierteli joka paikassa, sisältä ulos pihamaalle ja sieltä jälleen omaan huoneeseensa, missä hän sitoi vapaaherran asiapaperit langalla yhteen, ja sitten taas käytävillä ja niissä huoneissa, joissa pyssymiehet oleskelivat. Siten kului neljännestunti toisensa perästä; vihdoin astui Lenorekin ulos äitinsä huoneesta ja huudahti: "Tämä epätietoisuus on kerrassaan sietämätöntä!"

"Ei myöskään ulkokartanosta tule minkäänlaisia tietoja", vastasi
Anton synkästi; "mutta sade alkaa tauota, ja mitä tänään tulee
tapahtumaan, tulee ainakin toimitetuksi kirkkaassa päivänvalossa.
Tuolla pilvet jo repeilevät ja sininen taivas kuultaa lävitse. —
Kuinka rouva paroonitar nyt jaksaa?"

"Hän odottelee tyynin mielin kaikkea", sanoi Lenore.

Molemmat kävelivät kotvan aikaa ääneti edestakaisin eteishallissa.
Vihdoin Lenore pysähtyi Antonin eteen ja huudahti kiivaasti:
"Wohlfart, minusta on hirmuista, että te olette meidän takiamme
joutunut tähän tilanteeseen!"

"Onko tämä tilanne sitten niin hirveä?" kysyi Anton alakuloisesti hymyillen.

"Ehkä ei teidän tunnollenne", sanoi Lenore, "mutta te uhraatte meidän hyväksemme enemmän kuin ansaitsemme. Me olemme joka suhteessa niin kiittämättömät teitä kohtaan; muissa olosuhteissa te olisitte paljon onnellisempi." Hän asettui akkunaan ja puhkesi katkeraan itkuun.

Säikähtyneenä Anton astui hänen luokseen ja koetti tyynnyttää häntä. "Jos te tarkoitatte isänne taannoin lausumia sanoja, niin ei teidän kannata niiden vuoksi minua säälitellä; tiedättehän itsekin, mitä jo ennen olemme tämän kohdan suhteen puhelleet ja sopineet."

"Ei se vain sitä ole", huudahti Lenore itkien.

Anton tiesi yhtä hyvin kuin impi itsekin, ettei se sitä ollut, ja että nuo sanat olivat peitetty tunnustus heidän väliensä muuttumisesta. "No, olipa tuo nyt mitä hyvänsä", hän virkkoi hilpeästi, "tottahan te toki suotte minulle sen ilon, että minäkin saan kokea jonkin seikkailun! Tosin olen aika poropeukalo sotamieheksi, mutta näyttääpä siltä, ettei vihollinen anna minulle paljonkaan tilaisuutta tuottaa sille vahinkoa."

"Kukaan ei kiitä teitä siitä, mitä saatte kestää meidän edestämme, ei kukaan!" valitti Lenore edelleen.

"Eikö kukaan?" kysyi Anton. "Eikö minulla ole täällä ystävätär, joka on liiankin taipuvainen arvostelemaan ylen korkeaksi sitä vähää, mitä ehkä voinen tehdä? Lenore, te olette sallinut minun asettua lähempään suhteeseen teihin kuin minulle muuten olisi ollut mahdollista. Ettekö te pidä minkään arvoisena, että minä olen saanut joitakin veljen oikeuksia teihin?"

Lenore tarttui kiivaasti hänen käteensä ja puristi sitä. "Minäkin olen viime aikana ollut toisenlainen teitä kohtaan kuin minun olisi pitänyt olla. Minä olen hyvin onneton", hän huudahti kiihkeästi. "Yhdellekään ihmiselle en voi tunnustaa mitä sielussani tapahtuu, en edes äidille enkä teillekään. Kaiken luottamukseni toisiin olen kadottanut ja kaiken rauhani." Hän painoi nenäliinan silmilleen.

"Lenore!" kuului hänen isänsä huutavan kärsimättömästi huoneestaan.

"Nyt ei ole aikaa selittelyihin", sanoi hän tyyntyneemmin. "Jos pääsemme onnellisesti tämän päivän ohi, niin tahdon koettaa olla vahvempi kuin nyt. Auttakaa te minua siinä, Wohlfart."

Lenore riensi vapaaherran luo, ja Anton jäi yksin alakuloisiin ajatuksiinsa. Mutta jopa helotti kirkas päivänpaiste linnan pihamaalle, miehet lähtivät vahtituvasta ja asettuivat kynnyksellä riviin, naisetkin tungeksivat ulos pimeistä suojistaan, niin että heidät oli väkisin pakotettava takaisin. Kun ensi säikähdyksestä oli selvitty, sai väki jälleen rohkeutta ja rupesi arvailemaan kaikenlaista. "Kukaties ne ovatkin unohtaneet koko linnan", sanoivat jotkut, tahi: "Ne eivät uskalla käydä meidän kimppuumme", virkkoivat toiset; ja muuan viisas räätäli todisteli kaikenlaisten todennäköisten seikkain perusteella, että puolalaisten takinhelmat hulmusivat jo kaukana Rosminin toisella puolella. Mutta niin innokkaasti kuin kaikki vakuuttelivatkin vaaran jo olevan ohitse, kuuntelivat he kuitenkin hätäisesti vahtimiesten askeleita talon käytävissä ja katselivat yhä ylös torniin päin, eikö sieltä minkäänlaista merkkiä tullut. Antonistakin kävi odotus sietämättömäksi, ja hän kiipesi torniin. Sen lakealle katolle oli linnan päällikkökunta sijoittunut; sokea vapaaherra istui tuolillaan, sen selkälautaan nojautui Lenoren korkea vartalo, ja hän piteli päivänvarjoaan isänsä kasvojen edessä; leveissä ampumarei'issä istui neljä pyssymiestä, ja ylhäällä muurinreunalla heilutteli Fink sääriään ammottavan tyhjyyden päällä ja puhalteli sikaristaan sinisiä savuja tuuleen.

"Eikö näy mitään?" kysyi Anton.

"Ei muuta kuin humalainen liuta omia kyläläisiämme, jotka tuolla maantiellä samoavat Tarowiin päin." Fink näytti kädellään tummaa miesrykelmää, joka juuri katosi metsänreunan taa. "Hyvä vain, että pääsemme mokomasta roskaväestä eroon. Niillä on terveellinen pelko meidän harmaatakkejamme kohtaan, ja ne pitävät viisaimpana suunnata ryöstöhalunsa muuanne. Vieläkin on jokainen hetki ratkaisun viivyttämisessä meille eduksi; olemme juuri laskeneet, ettei apua käy parhaassakaan tapauksessa odottaminen tänne ennen huomista puoltapäivää. Ja kokonaisen vuorokauden kestävä vierailu tuskin käynee hupaiseksi noille metsäntakaisille herroille. — Mainio paikka tämä tornin katto, herra von Rothsattel. Nähdä täältä ei tosin voi paljoakaan, vähäsen männikön reunaa, teidän peltonne ja niiden hiekkareunustat; mutta puolustustoimiin tämä ylävä paikka on erinomainen. Tunteelliset sielut ovat kyllä pahoitelleet linnanne autiota ympäristöä, jossa tuskin kasvaa puuta ja ruohonkortta. Mutta minusta se juuri on mainiota; lukuunottamatta karjapihan ensimmäistä latorakennusta, jonne tästä kohdasta on linnuntietä matkaa kolmisensataa askeletta, ei vihollisen tarkkampujille tarjoudu ainuttakaan lymypaikkaa, joka olisi myyränkoloa suurempi. Niin pitkältä kuin pyssynluoti kantaa, me hallitsemme täältä tornista koko lakeutta yksinvaltaisesti. Ainoastaan tuo pensasistutus tuolla alhaalla on tiellä; se nauttii, luulen mä, neiti Lenoren erikoista suosiota."

"Myönnän itseni syylliseksi", sanoi Lenore.

"No niin", virkkoi Fink huolettomasti, "sitten te saatte maksaa sairaskulut, jos luoteja meihin osuu. Ainakin puolen tusinaa vihollisen pyssymiehiä löytää hyvän turvapaikan teidän pensastossanne."

"Se on Lenoren mielipaikka", virkkoi vapaaherra anteeksipyydellen. "Hänellä on siellä turvepenkki, ja se on ainoa paikka, jossa hän voi oleskella ulkoilmassa."

"Ahaa, se on toinen juttu", sanoi Fink; hän kääntyi Lenoreen päin, mutta tämä oli kadonnut isänsä viereltä. Kohta kuultiin pihanporttia avattavan ja Lenore nähtiin muutamia työmiehiä perässään rientävän istutusmaalle. Fink huusi kummissaan alas: "Minnekä nyt matka, neiti?" Lenore teki kädellään päättäväisen liikkeen, kävi sitten kiinni nuoreen näreenvesaan ja kiskoi ja reuhtoi sitä kaikista voimistaan, kunnes sai sen irtautumaan juurineen maasta. Työmiehet seurasivat hänen esimerkkiään. Muutamassa silmänräpäyksessä oli koko nuori taimisto kadonnut maan päältä. Sitten Lenore innoissaan tarttui kuokkaan ja hakkasi sillä turvepenkkinsä raunioiksi.

Anton oli yhdessä Lenoren kanssa istuttanut nuo vesat, molemmat olivat yhdessä iloinneet niiden juurtumisesta ja kasvamisesta ja niiden tekemästä hauskasta vaikutuksesta; joka päivä oli Lenore käynyt katselemassa ja kastelemassa hoidokkejaan, ja jokainen niistä oli ollut hänen persoonallinen ystävänsä. Anton katseli vaieten hävitystä, mutta lopulta hän ei malttanut olla sanomatta hiukan katkerasti: "Nuo hennot vesat tuskin olisivat tuottaneet vahinkoa; suotta sinä aiheutit niiden hävityksen."

"Ohoo", vastasi Fink, "neiti Lenore menettelee kuten varovainen linnanpäällikkö ainakin. Sellaisten ensimmäinen taidonnäyte on luoda puhtaaksi linnoituksensa ympäristö; ja tuollaisen vesaikon voi jälleen istuttaa minä kevätpäivänä hyvänsä. — Kantakaa vesat kauemmaksi karjapihaan", hän huusi työmiehille, "hajoittakaa myöskin kaivon lautakatos, lyökää reikä umpeen ja tuokaa laudat tänne linnanpihaan."

Kun Lenore palasi torniin ja asettui jälleen vapaaherran tuolin taa, nyökkäsi Fink hänelle kuten vanhempi toveri nuoremmalle, tarttui sitten kiikariinsa ja rupesi jälleen tarkastamaan metsänreunaa.

Tornissa oleva seurue jäi sinne vielä tuntikaudeksi, mutta kenelläkään ei ollut halua puhua; Finkinkin satunnaiset leikinlaskut lankesivat hedelmättömään maahan. Anton laskeutui alas pitämään väkeä järjestyksessä, mutta uudelleen vei halunsa hänet torniin, mistä hän toisten tavoin katseli hievahtamatta metsätielle päin. Vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen Fink nakkasi sikarinsa menemään ja sanoi naapureilleen: "Alkaa tulla jo ilta; luulen että me osotamme vieraillemme liian suurta kunniaa, kun odottelemme heitä näin äänettömällä hartaudella. Kun tieto heidän marssistaan tuli meille, olimme me, Wohlfart ja minä, tarpeen täällä talossa; ja kun Karl jossain tuolla kaukana katkoo sääret minun kimoltani, niin ei meillä ollut ketään lähettää tiedusteluretkelle. Nyt tämä laiminlyönninsynti kostaa itsensä, me istumme täällä kuin vankilassa ja miehet uupuvat odotukseen, ennenkuin vihollinen suvaitsee edes näyttäytyä. On välttämätöntä, että joku meistä ottaa pari miestä mukaansa, istuu hevosen selkään ja lähtee hankkimaan lähempiä tietoja vihollisesta. Tämä hiljaisuus on minusta luonnotonta, koko avaralla lakeudella ei näy ainuttakaan ihmistä, ei edes sillä kulkevilla teilläkään. Minusta tuntuu merkilliseltä, ettei kahteen tuntiin ole enää tullut yhtään pakolaistakaan metsästä; myöskin Neudorfista tuonaan noussut savupilvi on tyyten kadonnut."

Anton varustautui ääneti lähtemään tornista. "Lähde sinä vain, poikaseni", sanoi Fink, "ota luotettavimmat miehet mukaasi ja katsasta miltä kylässä näyttää, mutta pidä varasi männikön puolelta. Odotahan silmänräpäys, minä tähystän vielä kerran metsää kaukoputkella." Hän katseli kauan eteensä, tutkien joka puuta metsän reunalla, ja laski vihdoin kiikarin alas. "Ei siellä näy mitään", hän sanoi miettiväisesti. "Jos niillä herroilla, joita odottelemme, olisi muita aseita kuin talonpoikaisviitakkeita, niin voisi ajatella jotain pirullista juonta heidän puoleltaan. Mutta kaikki tuo on mitä suurimmassa määrässä epävarmaa. Pidä vain silmällä metsää."

Anton lähti tornista, huusi mukaansa niittymestarin ja kaksi kartanon renkiä, antoi irroittaa paroonin ratsun ja kolme kaikkein rivakinta työhevosta sekä avautti sepällä pihanportin. Ratsastajat lähtivät ensin karjapihalle. Siellä vallitsi syvä rauha. Kanat, jotka Karl oli ostanut viikko sitten, kuopivat lantatunkiolla, kyyhkyset kuhertelivat vajojen olkikatoilla; pieni koira, joka oli juossut Kunaun sepän mukana, oli tehnyt itsensä hyljätyn karjakartanon kaitsijaksi ja haukkua luskutti epäluuloisesti ratsastajia. Peräkanaa he sitten päästivät täyttä ravia kylän läpi pysähtyen kapakan eteen; tarjoiluhuone siellä oli tyhjänä. Anton huuteli isäntää. Kotvan perästä tölmähtikin mies kalpeana ovelleen ja löi kätensä yhteen Antonin nähdessään.

"Vanhurskas Jumala, herra Wohlfart, että te olette vielä täällä! Minä kun luulin teidän jo kauan sitten paenneen linnan herrasväen kanssa Rosminiin tai sotamiestemme turviin. Aaprahamin Jumala sentään, minkälainen onnettomuus! Bratzky on istunut täällä minun turvassani ja yllyttänyt miehiä linnan herrasväkeä ja kaikkia saksalaisia vastaan. Mutta hän ei saanut heitä taivutetuksi käymään linnan kimppuun. Sitten lähti enin osa kyläläisiä Tarowiin yhtyäkseen puolalaisiin; ne, jotka jäivät kotiin, ovat piiloutuneet; minäkin olen kaivanut maahan, mitä kiireessä olen kerinnyt haalia kokoon."

"Missä viholliset nyt ovat?" kysyi Anton.

"En minä tiedä", huusi kapakoitsija; "sen vain tiedän, että paljon niillä on väkeä, oikein suuri sotajoukko, ja vormupukuisia ulaanejakin on mukana."

"Tiedättekö, onko metsä Neudorfiin päin turvallinen?"

"Kuinka se voisi olla turvallinen, eihän moneen tuntiin ole tullut ketäkään Neudorfista. Jos tie olisi vapaa, niin täytyisi puolet sen kylän asukkaista olla täällä, minun kapakassani tai teidän luonanne linnassa."

"Te olette oikeassa. Tahdotteko te jäädä tänne odottamaan puolalaisjoukkoja?" kysyi Anton kääntäen hevosensa poispäin; "linnassa teidän olisi varmempi olla."

"Kukapa sen tietää", huoahti isäntä. "En minä pääse täältä irti; jos lähden pois, niin voi koko kapakkani tulla hävitetyksi."

"Mutta entä naisväkenne?" kysyi Anton, pidättäen ratsuaan.

"Täytyyhän minulla olla väkeä apuna", vaikeroi epätoivoinen isäntä. "Vaikka ne ovatkin nuoria, täytyy niiden kestää täällä. Tuonaan tuli tänne Rebekka, sisareni tyttö; hän on kotonaan tottunut kaupantekoon. Hän tulee hyvin toimeen talonpoikain kanssa ja saa rahat heiltä irti, vaikka he olisivat ihan päissäänkin. — Rebekka", hän huusi sisään, "herra Wohlfart käskee kysymään, tahdotko sinä lähteä linnaan; siellä olisit turvassa niiltä villeiltä miehiltä."

Rebekan pyöreät kasvot, joita ympäröi punertava tukka, pistivät näkyviin kellarinluukusta. "Mitä minä linnassa tekisin, eno?" hän huusi päättäväisesti. "Meidän omat talonpoikamme ovat kaikkein villeimpiä ihmisiä koko seudulla; ja kun minä kerran tulen toimeen niiden kanssa, niin selviän kyllä toisistakin. Tädin pää on mennyt ihan pyörälle, niin että täytyyhän täällä olla joku ihminen kotona, joka tarjoilee vieraille. Kiitoksia vain tarjouksesta, armollinen herra, mutta minä en pelkää mitään. Ne herrat, jotka ovat aseellisten miesten mukana, eivät siedä että minulle mitään pahaa tehdään."

"Eteenpäin, miehet!" huusi Anton tovereilleen. He ratsastivat nopeata ravia koko kylän läpi; kaikkialla olivat ovet suljetut, joissakin taloissa ilmestyi pieniin akkunoihin säikähtyneet naiskasvot tuijottamaan ratsastajain perään. Sitä menoa he tulivat leveää valtatietä pitkin lähelle metsänreunaa.

"Siellä missä tie painuu metsän sisään", sanoi toinen rengeistä Antonille, "on vasemmalla kädellä nuorta näreikköä. Siellä voi monta sataa miestä olla väijyksissä, ilman että me näemme yhtään mitään; ne voivat ampua meidät hengiltä tahi katkaista meiltä paluutien linnaan."

"Oikeassa olet", sanoi Anton, "me ratsastamme peltojen poikki sen näreikön taakse asti; siellä kasvaa puita harvakseen, niin että voimme helposti tunkeutua metsään ja taas takaisin. Sieltä käsin tutkimme jalkaisin koko näreikön."

He poikkesivat maantieltä lakealle tasangolle ja tulivat ampumamatkan päässä näreiköstä metsään. "Nyt alas hevosen selästä", sanoi Anton rengeille. Hän ja rengit jättivät ohjakset teknikon haltuun, ottivat kiväärit käteensä ja etenivät varovaisesti vähän matkaa tiheikköön. "Nyt ampukaa tiheikköön", komensi Anton, "ja sitten takaisin hevosten luo niin nopeaan kuin sääret kantavat." Laukaukset pamahtivat nuoreen kuusimetsään, ja muutamien sekuntien perästä vastasi niihin säännötön tuli monista kivääreistä, jota seurasi raikuva huuto. Luodit vihelsivät Antonin pään ohi, mutta välimatka oli ollut jokseenkin pitkä, ja nopeata juoksua pääsivät kaikki vahingoittumatta ratsujensa luo. "Nyt täyttä nelistä linnaan, me tiedämme jo kylliksi. Ne eivät olleet siksi viisaita, että olisivat, pysyneet levollisina." Kuin lennossa karautti linnalaisten pieni parvi maantietä linnaan päin, ja heidän perässään kajahti pettyneiden takaa-ajajain karjunta. Miltei hengettöminä ratsastajat saapuivat linnaan; pihassa Anton tapasi kaikki kuumeisessa touhussa. Fink odotteli häntä ulko-ovella.

"Sinä olit oikeassa", huusi Anton hänelle vastaan, "ne makasivat väijyksissä, varmastikin jo monen tunnin ajan; ehkäpä niiden päätarkoituksena oli siepata kiinni sinut tai meidät molemmat matkalla Neudorfiin. Silloin he olisivat saaneet linnan miekaniskutta valtaansa."

"Paljonkohan niitä on?" kysyi Fink. "Näithän ettei meillä ollut aikaa laskea", Anton vastasi. "Varmastikin osa niistä on työnnetty etujoukoksi, ja pääjoukko on jossakin edempänä metsässä."

"Te herätitte heidät valveille, nyt me voimme odottaa heidän vierailuaan. Meidän väellemme onkin parempi, että ne tulevat nyt auringonlaskun aikaan eikä yöpimeässä."

"Ne tulevat jo!" kuului Lenoren ääni torninhuipulta.

Ystävykset riensivät sinne. Kun Anton kävi katselemaan muurinreunalta maisemaa, teki aurinko paraikaa laskuaan. Taivas säteili häikäisevin kullantunnuin ja värjäsi mäntymetsien vihannuuden ruskean pronssin karvaiseksi. Metsätiellä ravasi linnaa kohti ratsastajaparvi, vain puolen eskadroonan vahvuinen; sen jälessä seurasi enemmän kuin satakunta miestä, ensi joukkue varustettuna kivääreillä, muut suoriksi oiotuilla viitakekeihäillä. Kaunis iltarusko sulki punaansa torninharjalla seisovat tähystäjät. Pieni kovakuoriainen tanssi hilpeästi Antonin korvallisella, ja ylhäältä ilmasta helähteli leivosen iltavirsi.

Sillävälin tuli tuho yhä lähemmäksi. Se kiemurteli mutkittelevaa tietä pitkin mustana, pitkäkkäisenä jonona, korvin kuulumattomasti, vain silmälle näkyvänä. Antonin korvan juuressa hyrisi hyönteinen edelleen, ja yhä kuului kauempaa leivosen ilolaulu. Vihdoin katosi tulijain jono kylän ensimmäisten matalain savimajojen taa. Tornissa vallitsi hengetön hiljaisuus; kaikkien katseet olivat kuin naulitut siihen kohtaan, mistä vihollisen täytyi jälleen tulla näkyviin. Lenore seisoi Antonin vieressä, vasemmassa kädessään hän puristeli kivääriä, oikeassa metsästyslaukkua, jossa olevat luodit hänen kätensä värinä, hänen siitä tietämättä, pani kilahtelemaan yhteen. Kun ratsuparvi tuli näkyviin keskellä kylää, tempasi Fink lakin päästänsä ja sanoi juhlallisesti: "Nyt kukin paikoilleen, hyvät herrat. Sinä, Anton, ole hyvä ja saata vapaaherra alas." Kun Anton lähti taluttamaan sokeaa vanhusta portaita alas, viittasi hän äänettömästi Lenoreen, joka hievahtamatta tuijotteli lähestyvää vihollista. "Myöskin teitä, armollinen neiti, pyydän ajattelemaan turvallisuuttanne."

"Täällä minä olen varmimmassa turvassa", vastasi Lenore uhkamielisesti ja kolahutti kiväärinsä perän tornin kivilattiaan. "Ettehän voi vaatia, että nyt hautaisin pääni sohvan pieluksiin, kun te itse kohta panette henkenne vaaraan meidän edestämme?"

Fink katseli ihaillen edessään olevia kauniita tytönkasvoja ja sanoi: "Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Jos käytte istumaan tälle matalalle tuolille, niin olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla koko linnassa."

"Tahdon koettaa olla varovainen", vastasi Lenore ja teki torjuvan eleen.

"Ja te, veikkoseni, piiloutukaa visusti muurinharjan taa", sanoi Fink pyssymiehille. "Varokaa ettette näytä hartioitanne tai lakinnipukkaanne reunan yli, älkääkä ampuko, ennenkuin minä annan merkin tällä kiljukurkulla; sen äänen kuulette alhaaltakin tänne ylös." Hän otti liivinlakkaristaan oudonnäköisen leveän vihellyspillin. "Näkemiin asti", sanoi hän Lenorelle, katsellen neitoa loistavin silmin.

"Näkemiin", vastasi Lenore huiskuttaen kättänsä ja katseli alaslaskeutuvan jälkeen, kunnes ovi pamahti kiinni tämän perästä.

Eteishallissa Fink tapasi vapaaherran. Vanha herra oli tulimmaisessa tuskassa pitkän päivän jännityksen ynnä oman saamattomuutensa tunnon johdosta. Ennen vanhaan hän oli uljaalla ryhdillä syöksynyt mieskohtaisiin vaaroihin. Nyt vasta näyttihe, kuinka tyyten hänen voimansa olivat murtuneet, kun hänen ei onnistunut parhaimmalla tahdollakaan säilyttää mielenmalttiaan. Hänen kätensä haparoivat avuttomasti ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain asetta, ja tuskallinen ähkynä kohosi hänen rinnastaan.

"Armollinen isäntäni", puhutteli Fink häntä, "koska teidän sairautenne ei salli teidän käydä keskusteluihin vihollisten kanssa, niin suvaitkaa minun edustaa teitä."

"Teillä on täydet valtuudet, rakas Fink", vastasi vapaaherra käheällä äänellä; "todellakin on näköni niin huono, ettei minusta ole minkäänlaista hyötyä. Kurja vaivainen minä olen!" huudahti hän kovaa ja kätki kasvot käsiinsä. Fink kohautti hartioitaan ja kääntyi ovelle päin. Jykevässä tammiovessa oli luukku, jonka hän työnsi syrjään ja katsahti ulos.

"Sallikaa minun viedä teidät johonkin sellaiseen kohtaan, jossa ette ole suotta luodeille alttiina", pyysi Anton.

"Älkää minusta huolehtiko, nuori mies", sanoi vapaaherra; "tänään on minusta paljon vähemmän väliä kuin köyhimmästä päiväpalkkalaisesta, joka minun vuokseni tarttuu kivääriin."

"Onko sinulla annettavana jotain tehtävää minulle?" kysyi Anton
Finkiltä ja otti aseensa.

"Ei muuta", vastasi tämä hymyillen, "kuin ettet unohda olla varovainen, jos satut joutumaan käsikahakkaan. Onneksi olkoon!" Hän ojensi ystävälle kätensä, Anton puristi sitä ja riensi pihalle.

"Nyt pitää vihollinen katselmusta teidän karjapihallanne", sanoi Fink vapaaherralle; "tuossa paikassa ne herrat ovat täällä. Ahaa, tuollapa ne jo tulevatkin, ratsastajat ja jalkaväki. Ne pysähtyvät ison ladon vierelle, pieni ratsujoukko lähtee etenemään; se on varmastikin esikunta, sieviä poikia joukossa, onpa pari uljasta hevostakin; ne kiertävät linnaa ulkopuolella luodinkantamaa. Ne etsivät kaiketi jotain sisäänpääsyä; kohta kuulemme niiden paukuttavan pihanporttia."

Mutta hiljaisuuspa ei katkennutkaan. "Merkillistä", tuumiskeli Fink. "Minusta tuntuu sodankäyntitapoihin kuuluvan, että linnoituksen miehistöä vaaditaan antautumaan ennenkuin rynnäkköön käydään; mutta tuollapa palaavat upseerit täyttä nelistä takaisin jalkaväkensä luo. Onko Wohlfart herättänyt heissä sellaista kauhua, että he ottivat lipetin mokomata vauhtia että hevosten vatsat maata viistivät?"

Hevoskavioiden kopsetta ja jalkaväen askelten jymähtelyä kuului tieltä.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Fink, "koko armeija marssii kuin paraatissa meidän puoleiselle linnansivulle. Jos niiden aikomus on rynnätä tältä taholta teidän linnoituksenne kimppuun, niin täytyypä niillä totta tosiaan olla sangen ihmeelliset käsitykset linnoitettujen paikkojen valtaamisesta. Ne asettuvat rintamaan meitä kohti, kahdensadan askeleen päähän. Jalkaväki seisoo kahdessa rivissä keskellä, ratsumiehet kummallakin sivustalla. Aito roomalainen taistelu järjestys, ihan kuin olisi itse Julius Caesar heitä johtamassa. Äläs, onhan niillä rummunlyöjäkin, mies astuu joukon eteen, ja räminä, jonka kuulette, on rummunpärrytystä. — Ahaa, päällikkö ratsastaa rintaman eteen. Hän tulee meitä kohti ja pysähtyy suoraan tämän oven eteen. Kohteliaisuus vaatii, että tiedustamme sen herran asiata."

Fink tarttui raskaaseen ovisalpaan ja veti sen syrjään, ovenpuolisko aukeni ja Fink astui kynnykselle, peittäen ruumiillaan aukon ja pidellen kaksipiippuista pyssyä huolettomasti kädessään. Kun ratsastaja näki metsästystakkiin puetun solakan hahmon edessään, peräytti hän hevostaan ja nosti hattuaan. Fink vastasi tervehdykseen notkistaen hiukan päätänsä.

"Haluan puhua tämän kartanon omistajan kanssa", huusi ratsastaja ylös korkealle ovelle.

"Tyytykää toistaiseksi minun persoonaani", vastasi Fink, "minä edustan häntä täällä."

"Sanokaa sitten kartanon omistajalle, että meillä on hallituksemme käskystä asioita toimitettavana hänen talossaan", huusi ratsastaja.

"Ehkä teidän arvoisuutenne sallii minun tiedustaa, mikä hallitus oli niin kevytmielinen, että antoi teille käskyjä vapaaherra von Rothsattelille vietäväksi? Olen kuullut, että täälläpäin vallitsee sangen sekavat käsitykset hallitusvallasta."

"Puolalainen keskuskomitea on teidän niinkuin minunkin esivaltani."

"Sangen kiltisti tehty teiltä, että annoitte kaulanne jonkin keskuskomitean mielivaltaisesti käytettäväksi; mutta sallinette meidän omasta kohdastamme olla tässä asiassa vastakkaista mielipidettä."

"Näettehän että meillä on keinoja pakottaa niskoittelevat kuuliaisuuteen hallituksemme käskyille, ja minä annan teille sen neuvon, ettette vastahakoisuudellanne pakota meitä turvautumaan väkivaltaan."

"Minä kiitän teitä neuvostanne ja olisin vielä kiitollisempi, jos ette palvelusintoisuudessanne unohtaisi, ettei maaperä, jota hevosenne kuopii, ole mikään yleinen ratsastuskenttä vaan yksityisomaisuutta, ja että vieraat hevoskaviot saavat sillä tehdä hyppyjään ainoastaan tilanomistajan nimenomaisella luvalla. Sikäli kuin tiedän, ette ole vielä pyytänyt sellaista lupaa."

"Jo riittää sananvaihtoa, herraseni", huusi ratsastaja kärsimättömästi; "jos te todellakin olette oikeutettu edustamaan tämän tilan isäntää, niin vaadin teitä viivyttelemättä avaamaan tämän linnan portit ja luovuttamaan meille hallussanne olevat aseet."

"Valitettavasti olen siinä tukalassa asemassa, etten voi noudattaa pyyntöänne", vastasi Fink. "Omasta puolestani minun sen sijaan täytyy pyytää, että niinhyvin te itse kuin nuo toiset herrat, jotka tuolla takananne nostelevat risaisia saappaitaan, kiireimmän kautta livistätte matkoihinne tältä seudulta. Nuoret mieheni ovat juuri aikeissa tutkia, osuvatko he pyssyillään miestenne jalkain juuressa kaiveleviin myyriin, ja mieltämme pahoittaisi, jos he sattuisivat laskemaan luotinsa seuralaistenne paljaina paistaviin varpaisiin. — Lähtekää jo, herraseni!" hän huusi, muuttaen äkkiä tähänastisen huolettoman puheensävynsä niin voimakkaasti suuttumusta ja ylenkatsetta ilmaisevaksi, että ratsumiehen hevonen karahti kahdelle jalalle ja hän itsekin tavoitteli pistoolia sen huotrasta.

Tämän keskustelun aikana olivat toisetkin ratsastajat ja yksityisiä ryhmiä jalkaväestä edenneet lähemmäksi kuullakseen puheenpitäjäin sananvaihtoa. Useamman kuin kerran kohosi kiväärejä miesten poskille, mutta joka kerran iskivät ratsastajat ne alas. Finkin lausuessa viimeiset herjaavat sanansa heitti muuan hurjan näköinen, vanhaan sarkatakkiin puettu miehenrehvana äkkiä pyssyn poskelleen, laukaus pamahti ja luoti pyyhkäsi Finkin posken vierestä tammioveen. Samassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä tornista kimakka kiljahdus ja sitä seuraava pyssynpamahdus, ja hädikkö ampuja suistui kasvoilleen maahan. Sovinnonhieroja pyörähytti hevosensa ympäri, hyökkääjät peräytyivät sukkelaan taaemmaksi, ja Fink paiskasi oven kiinni. Kun hän jälleen kääntyi toisiin hallissa oleviin päin, seisoi Lenore portaiden alimmassa käännekohdassa, vielä savuava kivääri kädessään ja suuret silmät hurjasti Finkiin tuijottaen.

"Oletteko haavoitettu?" hän huudahti, ollen aivan suunniltaan.

"Ei sinne päinkään, uskollinen asetoverini", huudahti Fink vastaan. Lenore viskasi pyssyn kädestään ja vaipui lattialle isänsä jalkoihin, kätkien kasvonsa tämän polvelle. Isä kumartui hänen ylitseen, otti hänen päänsä käsiensä väliin, ja viime tuntien hermojen järkytys sai aikaan, että vanhus parka puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Tytär löi kiihkeästi käsivartensa isän kumaraisen varren ympäri ja piteli häntä äänettömästi sylissään. Siten syleilivät molemmat toisiaan, jo lopen murtunut ja kohta sammuva elämä sekä toinen, joka vasta puhkesi täyteen hehkuunsa.

Fink katseli ulos akkunasta; viholliset olivat peräytyneet kauas, ja johtajatkin ratsastelivat pyssynkantaman ulkopuolella edestakaisin, nähtävästi pitäen neuvoa keskenään. Fink astui nopeasti Lenoren luo, laski kätensä immen käsivarrelle ja lausui: "Minä kiitän teitä, armollinen neiti, että kävitte niin päättäväisesti rankaisemaan tuota kurjimusta. Nyt pyydän, että poistutte heti herra isänne kanssa tästä paikasta. Meidän on helpompi puolustautua, kun ei huoli teistä johda huomiotamme pois vihollisesta." Lenore lysähti kokoon hänen kosketuksestaan, ja kuuma puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.

"Me lähdemme", hän vastasi soinnuttomasti ja maahan katsellen; "tule, isä." Hän talutti vapaaherraa, joka vastustelematta seurasi häntä, portaita ylös äitinsä huoneeseen. Siellä hän koetti sankarillisin ponnistuksin saavuttaa jälleen mielenmalttinsa; hän istahti sairaan vuoteen viereen eikä saapunut sinä iltana enää Finkin läheisyyteen.

"No, nyt me olemme omissa oloissamme", huudahti Fink vahtimiehille; "nyt, pojat, lyhyt välimatka ja tarkka tähtäys. Jos niiden mieli tekee puskea päänsä tätä kiviläjää vastaan, niin totta vie ovat veriset otsat heidän ainoa voittosaaliinsa."

Hän seisoi asetoveriensa keskellä ja tarkasteli terävin katsein vastustajain rivejä. Siellä vallitsi vilkas liike; yksityisiä osastoja palasi kylään, ratsastajat karahuttivat innokkaasti edestakaisin linnantiellä — ilmeisesti oli siellä jokin erikoinen puuha käynnissä. Vihdoin nähtiin erään ryhmän raahaavan kylästä paksuja lautoja ja moniaita tyhjiä vankkureita. Niiden yläosat irroitettiin ja nostettiin maahan ja alaosat pyörineen asetettiin riviin, aisat kylään ja takapyörät linnaan päin; sitten pantiin lautoja päällekkäin ja vierekkäin vaununpohjille ja niistä naulattiin kokoon rynnäkkökatoksia, jotka kiinnitettiin tangoilla vinosti pystyyn vaunujen varaan, siten että yläreunat pistivät muutaman jalan vaununreunan ulkopuolelle ja katokset voivat kukin tarjota suojaa viidelle tai kuudelle miehelle.

"Käykää kutsumassa herra Wohlfart tänne!" huusi Fink eräälle pyssymiehelle.

"Täällä kuului ammuttavan", sanoi Anton halliin saapuessaan, "haavoittuiko kukaan?"

"Ainoastaan tuo paksu ovi ja muuan tuosta roskajoukosta", vastasi Fink. "Tornista annettiin omin luvin vastaus vihollisen ensin ampumaan laukaukseen."

"Pihasta ei näe ainuttakaan vihollista. Ensin tuli muuan ratsasjoukko portille, joku siitä uskalsi lähestyä aivan aitaukseen kiinni ja yritti kurkistella sen yli. Mutta kun minä kiipesin meidän puolelta pystyyn, otti mies lipetin aivan kuin olisi nähnyt itsensä paholaisen."

"Katsoppas tuonne", sanoi Fink, "ne huvittelevat kyhäämällä kokoon pieniä muurinmurtajia. Niin kauan kuin tässä iltavalaistuksessa näemme eteemme, ei vaara ole suuri. Mutta yön aikaan ne pääsevät noiden pyörivien katosten turvin liika lähelle meitä."

"Taivas pysyy selkeänä", sanoi Anton, "siitä tulee tähtikirkas yö."

"Kunpa vain tietäisin, minkävuoksi ne ovat niin hulluja, että käyvät ryntäämään juuri tältä linnoituksemme vahvimmalta puolelta. Muu ei voi olla syynä, hyvä veli, kuin että sinun rauhallinen naamasi vaikutti niihin jänishousuihin kuin Gorgon pää. [Kreikkalaisen taruston käärmetukkainen naishirviö, jonka pää muutti katsojan kiveksi, kunnes Perseus-sankari hirviön tappoi]. Sinusta tullaan vielä laulamaan kaikissa vastaisissa slaavilaissodissa kuin kammottavasta ihmispelätistä ainakin."

Oli jo käynyt hämäräksi, kun naulaileminen vankkurien luona taukosi. Kuului komentosana, päälliköt huusivat nimeltä miehiä käymään käsiksi aisoihin, ja kuudet pyörillä kulkevat katokset lähenivät joutuisaa vauhtia noin kolmenkymmenen askeleen päähän linnan valtasivusta.

"Nyt se alkaa!" huusi Fink. "Pysy täällä ja puolusta alikertaa." Itse hän juoksi portaita ylös ja avasi yläkerroksessa kaikkien etuhuoneiden ovet, niin että voi katsella suoraan talon toisesta päästä toiseen. "Varokaa paitanne!" hän huusi vahtimiehille. Seuraavassa tuokiossa pamahti säännötön yhteislaukaus yläkerran akkunoita vastaan, lyijyluodit rapisivat sisään ruutujen läpi ja pudottivat siruja alas kipsikatosta. Fink sieppasi vihellyspillinsä, kimakka vihellys kajahti pitkin värähdyksin halki koko talon, ja ylhäältä tornista ja molemmista asuinkerroksista pamahtivat piiritettyjen vastalaukaukset. Ja nyt alkoi kummaltakin taholta säännötön ampuminen. Piiritetyt olivat edullisemmassa asemassa, heillä kun oli parempi suoja kivimuurien takana ja huoneissa oli pimeämpi kuin ulkona. Lyhyinä väliaikoina kuuluivat Finkin äänekkäät huudot: "Tähdätkää tyynesti, miehet, älkääkä näyttäkö itseänne!" Hän ennätti joka paikkaan, hänen keveät askeleensa, hänen heleä äänensä ja jolloinkin viskaamansa hurjat leikkisanat rohkaisivat jokaisen ampujan mieltä. Ne täyttivät ihastuksen ja kauhun värinällä myöskin Lenoren sydämen, joka ei enää tuntenut aseman hirvittävyyttä eikä vaipunut epätoivoon isän sairaloisesta ähkinästä ja äidin hiljaisesta valittelusta, koska rakastetun miehen ääni kajahti neidon korviin onnea lupaavana tervehdyksenä.

Lähes tuntikauden kesti taistelua linnanmuurien edustalla. Synkkänä kohosi tuo mahtava kivirakennus tähtien himmeässä valossa, ei lampunvilahdusta, ei ainuttakaan ihmishahmoa näkynyt akkunoista ulkona seisoville; ainoastaan jolloinkin jostain akkunannurkasta lieskahtava tulenliekki ja pamahdus todistivat linnassa olevan eloa. Kun asteli huoneriviä pitkin, voi siellä täällä erottaa tummia hahmoja seisovan pilarin varjossa; ehkäpä näki myöskin silmäparin loistavan jännityksestä ja pään kumartuvan tähystämään, paljastiko vihollinen jonkin jäsenensä luodille alttiiksi. Tuskinpa yksikään kaikista niistä miehistä, jotka nyt olivat sotapolulla, oli ennestään perehtynyt sodan verileikkiin; aurankurjesta, työkalujen äärestä, kaikenlaisista rauhallisista ammateista he olivat joutuneettanne yhteen, ja kokonaisen päivän tuskallinen jännitys, kuumeinen odotus kuvastui lujamielisempienkin miesten kasvoilla.

Kolkkoa mielihyvää tuntien Anton huomasi, kuinka levollinen hän itse oli ja kuinka pelottomia hänen miehensä. He olivat täydessä toimessa, he tekivät työtä kuten konsanaan, yksinpä hävittävässä surmantyössäkin ilmeni sitä työtehoa ja voimaa, jota uuttera ihminen osoittaa kaikissa toimissaan. Ensimmäisten laukausten ammuttua latasivat ja laukoivat akkunapielissä väijyvät miehet aseitaan niin rauhallisesti kuin olisi se ollut heidän tavallista päivätyötään. Rengin kasvoilla ei ollut sen huolestuneempaa ilmettä kuin muulloin hänen vetohärkien perässä astellessaan, ja nopsa räätäli käsitteli kiväärinsä perää ja piippua yhtä kätevästi kuin konsanaan silitysrautansa kahvaa. Ainoastaan pihalla seisovat vahdit tömistelivät levottomasti, mutta ei suinkaan pelosta vaan tyytymättöminä pakolliseen toimettomuuteensa. Välistä yritti jokin muita veikeämpi vekkuli pujahtaa Antonin selän taitse rakennuksen etuhuoneisiin päästäkseen laskettamaan laukauksensa; ja Antonin täytyi asettaa niittymestari pihaovelle vahtimaan, jottei tuota menoa pääsisi jatkumaan.

"Ainoastaan kerran vain, herra Wohlfart, päästäkää minut kerrankin paukuttamaan noita vintiöitä", pyyteli muuan Neudorfin nuori mies hartaasti.

"Odottakaa, kyllä teidänkin vuoronne pian tulee; tunnin kuluttua te astutte etupuolella olevain miesten tilalle", vastasi Anton.

Sillävälin kiipesivät tähdet yhä korkeammalle, ja kummallakin taholla pamahteli laukauksia harvasempaan, kuten olisi väsähtyminen jo vallannut taistelevat puolet.

"Meidän miehillämme on parempi taisteluvoima", sanoi Anton ystävälleen; "pihalla olevia miehiä on jo mahdoton pidättää siellä kauempaa."

"Eihän tämä ole paljon muuta kuin umpimähkään laukomista", vastasi Fink; "miehet koettavat kyllä tähdätä rehellisesti, mutta sattuman kauppaa on, osuuko luoti mieheensä. Lukuunottamatta muutamia kevyitä lihanaarmuja ei meidän puolellamme ole mitään vahinkoa tapahtunut, enkä luule noiden tuolla alhaallakaan saaneen maksaa lystiänsä sen kalliimmin."

Ulkoa kuului pyörien kolinaa. "Kuulehan, nyt ne vievät sotavaununsa takaisin." Ampuminen taukosi; koko ryntäyslinjalta hävisivät tummat ryhmät yön pimentoon. "Anna miesten vaihtaa vuoroa", jatkoi Fink, "ja jos sinulla on jotain juotavaa, niin anna heille ryypyt, sillä he ovat tänään osoittautuneet urheiksi miehiksi. Sitten käymme levollisesti odottelemaan työn jatkumista."

Anton antoi joutuisasti jakaa ruokaa ja juomaa miehistölle ja kulki sitten läpi koko talon, vaihtaen vahtivuorossa olevat ja tutkien kaikki suojat vinniltä kellariin saakka. Alikerran naistenhuoneista kuului hänen korviinsa jo kaukaa valittavaa ääntenhälinää. Sisäänastuessaan hän näki pienen keittiönlampun niukasti valaisevan paljaita kalkkiseiniä; lattialle levitetyillä oljilla maata kyyröttivät naiset lapsineen ja vähine tavaroineen. Naisista monet ilmaisivat tuskaansa ruumistaan huojutellen, kohotellen käsiään korkeuteen ja rukoillen, apua taivaasta; toiset taas tuijottivat jäykästi ja äänettöminä eteensä, ollen aivan typerryksissä yön kauhuista; miellyttävimmän vaikutuksen tekivät sentään lapset, jotka ulvoivat rehellisesti kaikesta sielustaan eivätkä välittäneet vähääkään oudosta ympäristöstään. Kaiken tämän surkeuden keskellä makasi kolme pikkulasta levollisesti kuin olisivat olleet kotona kätkyissään, suut auki ja pienet kätöset nyrkitettyinä; ja eräässä sopessa istui muuan nuorikko tuuditellen pikku vauvaansa uneen ja näytti unohtaneen kaiken muun. Vihdoin hän nousi varovaisesti pystyyn ja yhä lastansa liekutellen tuli Antonilta hiljaa kysymään, mitä hänen miehelleen kuului.

Ulkona viholliset tällävälin rakensivat itselleen ison nuotion, jonka ääressä osa aseellisia miehiä näkyi istuvan, keitellen illallistaan kattiloissa ja saviruukuissa. Kylästäkin kuului vilkasta elämää, äänekkäitä huutoja ja komentosanoja, ja tornista katsellessa näki valkeita vilkkuvan kaikkialla ja ahkerasti juoksenneltavan edestakaisin kylänraitilla. "Tuopa ei näytä yölevolle asettumiselta", sanoi Anton. Samassa tuokiossa kuului vasara paukkuvan takaportille Molemmat ystävykset katsahtivat toisiinsa ja juoksivat sukkelaan pihalle. "Rothsattel ja peltopyyt", mutisi ääni portin takaa, koettaen tekaista jonkinlaisen tunnussanan. "Metsänvartija!" huudahti Anton. Hän veti joutuin pönkät ja salvat syrjään ja päästi vanhuksen sisään.

"Sulkekaa heti perästäni", sanoi metsänvartija, "ne peijakkaat ovat minun kintereilläni. Hyvää iltaa muuten joka miehelle; tulin kysymään, olisiko minusta jotain apua?"

"Käykää sukkelaan sisään", huusi Anton, "siellä sitten kerrotte kaikki tietonne."

"Metsässä on hiljaista kuin kirkossa", sanoi metsänvartija. "Karja makailee Leppäpuron vartisella metsäniityllä, ja myöskin lampuri on tuonut katraansa sinne. Vouti pitää siellä vahtia. Minä hiivin pimeän turvin kylään vakoilemaan ja jouduin sitten varoittamaan teitä. Kun ne konnat eivät saaneet ampumisellaan mitään aikaan, yrittävät ne nyt tulen avulla saada tahtonsa perille. Ne ovat kerustaneet kokoon kaiken tervan ja vaunurasvan mitä ovat kylästä saaneet käsiinsä, vaimoväen pärekimput ne ovat anastaneet ja mistä vain löytäneet öljylampun, niin sen ovat tyhjentäneet risukimppuihin."

"Aikovatko ne sytyttää pihanportin palamaan?" kysyi Fink.

Metsänvartija veti suunsa irveen. "Johan nyt pihanporttia, se on niille yhtä kammottava kuin helvetinportti. Onhan teillä haupitsi ja tykkivaunuja pihamaalla!"

"Tykistöä — meilläkö?" huudahtivat ystävykset kummissaan.

"Niin juuri", nyökkäsi metsänvartija: "kurkistaessaan aitauksen ampumarei'istä sisään ne näkivät sinisiä vaunuja ja hevosia ja tykinlavetin."

"Karlin uudet perunavankkurit ja niiden hevoset", huudahti Anton, "ja palotynnörin!"

"Se se kai kumotti niiden silmiin haupitsilta", arveli metsänvartija. "Matkallani tänne kurkistin aidan yli kapakan pihaan, eikö siellä näkyisi ketään tuttua. Silloin tulla tupsahti Rebekka vesisankojen kera pihalle, minä vihelsin hiljaa ja kutsuin tytön tallin taa. 'Oletteko tekin täällä, vanha ihmissyöjä?' sanoi se hupsuttelija; 'pitäkää varanne, etteivät ne korvenna päätänne valkeassa. Minulla ei ole aikaa lörpötellä teidän kanssanne, herrat tahtovat saada kahvia ja minun on niitä palveltava.' — 'Mikseikäs oikein samppanjaa?' sanoin minä. 'Ne ovat kai hyvin herttaisia sinulle, sinä sievä punapää', sanoin, sillä makostellen aina voittaa vaimonpuolet. — 'Itse olette hirveä vanha tervaskanto', sanoi tyttö ja räjähti nauramaan, 'joutukaa tiehenne täältä.' — 'Eihän ne sinulle vain tee mitään pahaa, pikku Rebekkaiseni?' sanoin jälleen ja nipistin sitä velhoa poskesta. — 'Se ei kuulu teihin, mokoma vanha noitamestari', kivahti tyttö letukka; 'jos huudan, niin tulee koko tuvallinen herroja avukseni. Teidän kanssanne en tahdo olla missään tekemisissä.' — 'Älähän nyt ole tuollainen äkäpussi, lapseni', sanoin minä, 'vaan ole kiltti tyttö, he, ota tämä pullo, täytä se ja tuo jälleen ulos minulle. Näin ilkeinä aikoina täytyy toki tehdä jotain ystäväinsäkin hyväksi.' — Tyttö sieppasi pullon kädestäni ja sanoi: 'Vartokaa tässä, mutta olkaa ihan hiljaa', ja juoksi sitten sankoineen pois. Kotvan kuluttua hän palasi jälleen ja toi putelin takaisin ihkasen täynnä; oivaa sekoitusta, sanon mä, kumina- ja ohraviinaa; aika hyvänluontoinen hepsukka se Rebekka on. Ja ojentaessaan minulle pullon se vielä sihisi korvaani: 'Jos menette linnaan niiden nuorten herrojen puheille, niin sanokaa niille, että herrat tuolla sisässä pelkäävät hirveästi heidän tykistöään; meiltä ne kysyivät että oliko totta, että linnassa on kanuuna. Minä sanoin niille, että tottahan sellainen kapine täytyi olla niin isossa linnassa.' — Sitten minä hiivin jälleen matkoihini ja ryömin maantienojaa myöten viitakemiesten ohi, jotka pitävät vahtia meidän karjapihallamme. Päästyäni satasen askelta niiden etupuolelle otin koivet selkääni ja läksin juoksemaan, ja ne peijuonit kohta kintereilleni. Semmoinen juttu se oli."

"Tuo polttojuttu on aika hankala historia", sanoi Fink. "Jos ne osaavat hyvin sen ammatin, niin ne savustavat meidät tänne kuin mäyrät pesäämme."

"Mutta onhan tämä kynnys kivestä ja ovi korkealla maasta", huomautti metsänvartija.

"En minä liekkejä pelkää, vaan savua ja valoisuutta", sanoi Fink. "Jos ne pääsevät valaisemaan akkunamme, niin miehemme osuvat vielä huonommin pyssyillään. Meille on onneksi, että ne englantilaisilla satuloilla ratsastavat herrasmiehet, jotka vihollisia johtavat, tuskin lienevät tähän saakka valloittaneet muita linnoituksia kuin sellaisia, joita alushameilla suojellaan. Me siirrämme kaikki miehemme tänne talon etupuolelle ja pidämme pihalla vain välttämättömimmät vahdit, luottaen Rebekan valheiden tehoon."

Uusia patruuneja jaeltiin ja miehistö jaettiin uudestaan, ali- ja ylikerroksen tornihalleihin ynnä torninharjalle lisättiin väkeä; alhaalla komensi Kunaun seppä, yläkerroksessa Anton, ja metsänvartija jäi pienen parven kera varaväeksi. Ja aikapa jo olikin itsekunkin kiiruhtaa puolustusasemiinsa, sillä jälleen kuului etäältä kovaäänistä hälinää, komentosanoja, lähestyväin parvien jalantöminää ja vankkurien kolinaa.

"Pankaa patruunat pyssynpiippuihin ja ampukaa ainoastaan niitä, jotka koettavat tunkeutua ovelle", huusi Fink miehille.

Suojakatoksilla varustetut vankkurit lähtivät jälleen vierimään linnaa kohti, puolalainen aloitti ankaran ammunnan, joka tällä kertaa kohdistui yksinomaan kohtalokkaaseen valtaoveen ja sen vierellä oleviin akkunoihin. Mahtavin iskuin paukuttelivat luodit tammiovea ja tiiliseinää; useammin kuin kerran ne löysivät tiensä akkuna-aukoistakin sisään ja ropsahtivat puolustajain päiden yli kattoon.

Fink huusi metsänvartijan puheilleen. "Nyt teidän pitää uskaltaa vähäsen, ukkoseni; asettukaa miehinenne takaportille ja avatkaa se, hiipikää sitten talon ympäri pitkin seinäviertä ja karatkaa sivulta päin noiden kolmen vasemmalla puolella olevan vaunun takana piileskelevien lurjusten kimppuun, jotka ovat rohjenneet tulla vähän liika lähelle taloa. Käykää aivan lähelle niitä; jos hyvin tähtäätte, niin voitte polttaa niiltä parrat etulatingeillanne. Vaunuissa ei ole mitään suojusta sivuille päin, ja ennenkuin muuta roskaväkeä ennättää avuksi tuolta edempää, olette te jo täällä takaisin hyvässä turvassa. Liikkukaa joutuin ja varovaisesti, minä annan teille pillillä merkin, milloin teidän pitää karata esiin muurin pimennosta."

Metsänvartija kokosi väkensä ja riensi pihalle; Fink juoksi yläkertaan Antonin luo. Yhä ankarammaksi kiihtyi vihollisen ammunta. "Tällä kertaa on täysi tosi kysymyksessä", sanoi Anton. "Meidänkin miehemme ovat tulistuneet vihan vimmaan."

"Tuollapa se päävaara tuleekin", huusi Fink ja osotti muurinaukosta korkeata, epämuotoista rykelmää, joka verkalleen vieri lähemmäksi. Sen muodostivat mahtavat viljavankkurit, jotka olivat kuormatut huoneenkorkuisiksi risukimpuilla ja muilla palavilla aineilla ja jotka näkymättömien käsien ohjaamina kulkivat suoraan linnan keskustaa kohti. "Polttovaunut! Ylinnä loistaa keltaisia pahnakupoja. Niiden tarkoitus on selvä kuin päivä, ne lykkäävät vankkureita takaapäin aisoista suoraan ovea kohti. Nyt on otettava tarkka tähtäys, jotta yksikään niistä konnista, jotka ovat lykkäämässä, ei pääse hengissä takaisin."

Hän juoksi portaita ylös torninlaelle ja huusi siellä vahtiville miehille: "Kaikki riippuu nyt teistä; kohta kuin saatte näkyviinne ne miehet, jotka lykkäävät noita polttovaunuja tuolla alhaalla, niin ampukaa niitä. Missä vain näette pään tai säären pistävän esiin vaunujen takaa, niin lähettäkää niihin luotinne. Kaikki nuo vaunujen työntäjät on saatava hengiltä!"

Hitaasti lähenivät turmaa tuovat vankkurit; Fink nosti kaksipiippuisen kiväärinsä poskelleen. Kahdesti hän tähtäsi ja kahdesti laski jälleen tyytymättömänä aseensa. Vaunut olivat kuormitetut niin korkealta ja leveältä, että oli mahdoton nähdä niiden takaa lykkääjiä. Molemmilla taistelevilla puolilla vallitsi hetken tuskallista jännitystä, vihollisenkin tuli taukosi, kaikkien katseet olivat kuin naulatut tuohon rauhallisen elonkorjuun välikappaleeseen, jonka oli nyt määrä saattaa katkera kamppailu äkkiloppuun. Vihdoin tulivat vaunut niin lähelle, että ylhäältä torninharjalta voi nähdä perimmäisten aisankannattajain selät. Kahdesti leimahti Finkin pyssy peräkanaa, kahdesti kuului älähtävä huuto alhaalta; vaunut pysähtyivät paikalleen, lykkääjät sulloutuivat hätäytyneinä niiden turviin, ja maassa voi erottaa kaksi liikkumatonta tummaa hahmoa Fink latasi aseensa uudelleen, ja hurja hymy väreili hänen huulillaan. Vihollinen vastasi raivoisalla ammunnalla. Eräs tornissa olevista miehistä sai luodin keskelle rintaansa, hänen kiväärinsä putosi reunan yli ja kolahti maaperään, ja itse syöksähti mies suinpäin Finkin jalkain juureen. Fink loi häneen pikaisen silmäyksen ja työnsi luodin toiseenkin piippuun.

Silloin törmäsi pellon perältä moniaita tummia haamuja tuulennopeudella vaunuja kohti, voimakas komennushuuto kuultiin, ja jälleen rupesi sotakone liikehtimään. "Urheita poikia", mutisi Fink puoliääneen, "ne tietävät, olevansa varman kuoleman omat." Nyt näkyi lykkääjistä enemmänkin ruumiinosia vaunujen takaa. Jälleen Fink nosti kiväärin poskelleen, ja peräkkäin lensivät siitä kuolettavat luodit aisojen puolelle. Jälleen kuului tuskanparahdus, mutta vaunut jatkoivat kulkuaan. Ne pääsivät jo kolmisenkymmenen askeleen päähän ovesta — vaara oli ilmeinen ja sangen täpärä. Silloin kajahti torninhuipusta kimakka vihellys yöhön, yläkerroksen akkunoista leimahti rivi tulenliekkejä, ja talon vasemmalta etunurkalta kuului kova kiljahdus. Metsänvartija syöksyi miehineen lähimmäisen ampumakatoksen kimppuun; hetken kestävä käsikahakka syntyi, joitakin laukauksia pamahti; sitten tölmähtivät katosten säikähtyneet puolustajat äkkipakoon lakealle pellolle. Kolmannen kerran pamahti Finkin kivääristä kaksoislaukaus poltto vaunujen aisoja kohti, ja silmittömän säikähdyksen valtaamina ottivat niiden lykkääjät joutuisan lipetin pimeän turviin. Mutta ei yksinomaan onneksensa. Tornista ja yläkerroksesta sateli luoteja suojattomain selkään. Linnasta voitiin huomata, että useampi kuin yksi pakenijoista suistui tantereeseen. Taempaa kajahti julmistunut karjunta, ja pikajuoksussa riensi tumma miesrivi korjaamaan pakenevat keskeensä. Yleinen joukkoammunta linnaa vastaan alkoi. Sitten vetäytyi vihollinen takaisin yhtä joutuin kuin oli tullutkin, korjaten kaatuneensa ja sotavaunut mukanaan ampumamatkan ulkopuolelle. Ainoastaan polttovaunut jäivät paikoilleen, mustana, uhkaavana rykelmänä, vain moniaan askeleen päähän valtaovesta. Ampuminen taukosi; tuimaa taistelua seurasi kaamea hiljaisuus.

Yläkerroksen tornihallissa Anton tapasi Finkin, ja kohta sen jälkeen saapui metsänvartijakin sinne. Ääneti koettivat ystävykset hämärässä tarkastella toisiaan, olivatko kumpikin säilyneet haavoittumatta. "Te suorititte urakkanne kerrassaan mainiosti, metsänvartija", huudahti Fink. "Pyytäkää päästä vapaaherran puheille ja kertokaa hänelle viime taistelusta."

"Ja pyytäkää samalla neiti Lenorelta sideaineita, meillä on täällä haavoitettuja", sanoi Anton murhemielin ja viittasi hallin seinävierelle, missä kaksi miestä istui seinään nojaten ja ähkien.

"Tuolla tulee vielä kolmaskin", sanoi Fink osoittaen tummaa haamua, jota kaksi miestä kantoi varovasti torninportaita alas. "Pelkäänpä että mies on yhtä hengetön kuin tuo halko jalkaini juuressa."

"Kuka se on?" kysyi Anton, jota puistatti.

"Räätäli Borowski", vastasi puoliääneen toinen kantajista.

"Mikä hirveä yö!" huudahti Anton ja kääntyi vasten tahtoaan poispäin.

"Sitä emme nyt saa ruveta ajattelemaan", virkkoi Fink. "Ihmishengellä on sodassa vain silloin jotain arvoa, jos voidaan säilyttää malttia ja kostaa sen menetys sopivassa tilaisuudessa. Pääasia nyt on, että me pääsemme eroon tuosta polttolaitoksesta; sillä eihän ole mahdotonta, että noiden lurjusten onnistuu vieläkin sytyttää se, vaikka se nykyisellä paikallaan tosin tekeekin meille sangen vähän vahinkoa."

Samassa tuokiossa leimahti ulkoapäin kirkas loiste tornin ampuma-aukosta sisään. Anton juoksi akkunaan. Vaunujen takapuolisesta päästä kohosi häikäisevä tulenleimu korkeuteen, ja äkkinäisellä sysäyksellä tölmähti koko sotakone eteenpäin kunnes iski seinämuuriin kiinni. Yksi ainoa mies juoksi pakoon vaunujen takaa; tusinan verran kiväärejä lensi poskille tähtäämään hänen peräänsä.

"Älkää ampuko!" huusi Fink läpitunkevalla äänellä. "Säästäkää häntä, se on urhoollinen mies; ja muutenkin on jo liian myöhäistä, onnettomuus on jo tapahtunut."

"Merci, monsieur; à revoir (Kiitos, herrani; näkemiin asti)!" kuului ääni alhaalta, ja uskalikko juoksi ehjin nahoin tornin juurelta pimeän selkään.

Tuotapikaa leimusivat elovaunut ilmi liekissä; risukimpuista ja pahnoista, joilla ne olivat kuormitetut kukkuroilleen, leimahti vimmatusti keltaisia tulenkieliä ilmaan, ja palamisen aiheuttama ilman veto lennätteli räiskyviä olkia joka suuntaan. Koko talo tuli äkkiä helakasti valaistuksi, ja sakeata savua työntyi sisään rikkiammutuista ruuduista.

"Katsos hitoilla, vaunuissa oli ruutiakin!" huudahti Fink. "Pysykää levollisina, miehet. Me torjumme kyllä viholliset, jos ne jälleen yrittävät tunkeutua liian lähelle. Käy sinä, Anton, katsomaan, saisitko jollain pelillä tuon valkean sammutetuksi."

"Joutuin vettä tänne!" huusivat miehet; "tuolla on akkunanristikko syttynyt palamaan."

Ja ulkoa kajahteli jälleen uusia komentohuutoja, rumpu rupesi pärisemään ja voitonriemusta ulvoen syöksyi vihollisen ampujaketju taasen taloa vastaan. Uudestaan rupesivat piirittäjät paukuttelemaan pyssyjään estääkseen sammutustyöhön rupeamista. Pihalla seisovasta vesisammiosta kannettiin joutuin vettä ja viskattiin palavaan akkunaan. Se oli tukalaa ja vaarallista työtä, sillä linnan koko etusivu oli kirkkaasti valaistu, ja vihollisen oli helppo tavata luodillaan jok'ainutta hahmoa, joka sisällä uskalsi lähelle akkunoita. Tuskallisesti katselivat puolustajat liekkejä ja vastasivat vain hyvin epävarmasti vastustajain tuleen. Myöskin pihalla olevat vahtimiehet katselivat enemmän taakseen kuin eteensä, hämminki ja epäjärjestys kävivät yleisiksi; suurimman vaaran hetki oli käsissä — kaikki näytti menetetyn.

Tornin harjalta huusi muuan mies portaita alas: "Ne kantavat kylästä lyhyitä tikapuita, ja minä näin kirveitä välähtelevän niiden käsissä."

"Ne aikovat kiivetä piha-aitauksen yli — ne lyövät alikerran akkunalaudoitukset sisään!" huutelivat miehet säikähtyneinä toistensa suuhun. Metsänvartija ryntäsi pihalle, Fink tempasi muutamia miehiä käsipuolesta mukaansa ja juoksi siihen siipirakennukseen, jota kohti tikaportaita kantavat viholliset marssivat. Kaikki huusivat sekaisin; ei edes Finkinkään uhkaavat karjahdukset saaneet säikähtyneitä mieliä asettumaan.

Silloin riensi muutamia miehiä seipäät kädessä pihalta eteishalliin. "Antakaa tietä!" huusi etummaisena kulkeva hartiakas hahmo; "tämä on sepäntyötä." Hän tempasi ulko-oven salvat syrjään ja potkaisi ovenpuoliskot auki; palavat polttovaunut täyttivät tykkänään tyhjän oviaukon. Raskaalla seipäällään rupesi urhokas seppä savusta ja liekeistä välittämättä kaikista voimistaan kolhimaan vaunujen palavia reunuslautoja. "Joutukaa auttamaan, senkin jänishousut!" hän karjasi suuttuneena toisille.

"Seppä on oikeassa", huusi Anton, "tänne kaikki miehet!" Pitkiä lautoja ja vaununaisoja kannettiin pihamaalta, ja tukahduttavan savun läpi tunkeutuivat miehet vääjäämättä vaunujen kimppuun. Monesti täytyi heidän peräytyä, kun liekit löivät vasten silmiä, mutta yhäti syöksyi Kunaun seppä uudelleen tulimereen. Vihdoin hänen onnistui ylhäältä kynnykseltä sohiessaan viskata muutamia palavia lyhteitä kuorman päältä maahan. "Nyt tässä vasta ilot alkaa!" hän huusi riemuiten ja lennätti yhä uusia lyhteitä ja risukimppuja hajalleen, ja maaperässä ne paloivat kukin erikseen sammuksiin asti, aiheuttamatta enää mitään vahinkoa rakennukselle. Toisten käydessä apuun saatiin vaunut pian tyhjennetyksi, ja palavat pohja- ja reunalaudat ynnä punaisina hehkuvat vieteriraudat lysähtävät maahan. Anton sulki toisen ovenpuoliskon, kun vihollinen rupesi lennättämään luotejaan läpi vaunun liekkien, ja miesten täytyi työskennellä seipäillään sivusta päin. Vihdoin he riemullisesti karjahtaen lykkäsivät palavat vaununrauniot muutaman askeleen päähän ovesta. Ovi teljettiin jälleen sukkelaan, ja miehet, vaatteet kärventyneinä ja naamoiltaan nokisina kuin ilmi paholaiset, onnittelivat toisiaan menestyksen johdosta.

"Tällainen yö vahvistaa ystävyyttä", huusi seppä hyvillä mielin ja koppasi iloissaan kouraansa Antonin käden, joka oli yhtä musta kuin hänen omansakin. — Mutta vaara ei ollut vielä torjuttu, yhä jyskähtelivät piirittäjäin kirveet alikerran akkunalaudoituksiin, laudat raksahtelivat irti ja putosivat sisään; silloin jyrähti Finkin ääni: "Antakaa niille penteleille pyssynperästä kalloon!" Anton ja seppä syöksähtivät erääseen akkunaan, josta ahdistajat jo yrittivät tunkeutua sisäänkin. Mutta sielläkin oli vaarallisin työ jo tehty, kun he joutuivat apuun. Fink astui heitä vastaan eräältä kapinalliselta tempaamansa verinen kirves kädessään; hän nakkasi sylkäisten kirveen lattiaan ja huusi Antonin miehille: "Lyökää uusia lautoja akkunoihin; toivon tuon teurastuksen jo loppuneen."

Vielä pamahti muutamia laukauksia ulkoa pelloilta ja torninharjalta, sitten tuli sekä linnassa että lakeudella jälleen hiljaista. Tosin kajasti punainen loimo yhä vielä linnan muureille, mutta sen hehku kävi joka hetki yhä heikommaksi ja harmaammaksi. Ulkona rupesi tuuli puhaltelemaan ja hajoitti akkunoista tupruavan ja vaunujen raunioista nousevan sauhun seiniä pitkin yön pimeyteen. Raitis yöilma täytti jälleen linnan käytävät ja eteishallit, ja leppoisasti paistoi tähtien tyyni valo puolustajain kasvoihin, syvälle vajonneihin silmiin ja kalvenneille poskille. Taistelijat olivat ylen uuvuksissa, niinhyvin ulkona kentällä kuin sisällä olijat.

"Mikähän yönhetki nyt on?" kysyi Fink käyden Antonin luo, joka koetti hallin ampuma-aukoista tarkata vihollisen liikkeitä.

"Ohi keskiyön", vastasi ystävä. He nousivat yhdessä torniin ja katselivat muurinreunalta ympäri maisemaa. Linnaa paartava karjanlaidun oli aivan tyhjänä ihmisistä.

"Ne hyväiset ovat käyneet nukkumaan", virkkoi Fink, "heidän nuotionsakin tuolla aukealla jo riittyvät, vaikka kylästä kuuluukin hajanaisia ääniä. Ainoastaan nuo siellä täällä liikkuvat varjot tietävät, että me edelleenkin olemme piiritettyjä. Ne ovat asettaneet harvan vartioketjun linnan ympäri; nuo ne ovat meidän yövahtejamme. Muutaman tunnin ajan ainakin saamme nyt olla rauhassa. Ja koska me huomenna päivänvalossa tuskin saanemme nukkua, niin on miesten käytettävä hyväkseen näitä yönhetkiä. Aseta sinä vain kaikkein tarpeellisimmat vahdit ja vaihda niitä aina kahden tunnin perästä. Jollei sinulla ole mitään vastaan, niin minäkin oikaisen itseni sänkyyn. Anna herättää minut, kohta kuin ulkona huomataan jotain liikettä. Yövartioinnista sinä kyllä pidät hyvän huolen, sen tiedän." Näin sanoen Fink käänsi selkänsä ja lähti huoneeseensa, jossa hän viskautui vaatteissaan vuoteelle ja nukahti kohta sikeästi.

Anton riensi vahtitupaan, jakoi metsänvartijan kanssa miehet vartioiksi ja määräsi niiden vahtivuorot. "Minä en kuitenkaan käy nukkumaan", sanoi vanhus; "ensiksikin ikävuosieni vuoksi, ja toisekseen siksi, että metsästäjänä olen tottunut valvomaan. Jos teillä ei ole vastaan, niin johdan yövartiointia ja katselen, että joka paikassa kaikki on niinkuin pitääkin olla."

Vielä kerran Anton kierteli katsastamassa pihamaan ja tallit; sinnekin oli rauha palannut, ainoastaan hevoset vielä tömistelivät levottomasti kovaan maahan. Hiljaa hän sitten aukasi naishuoneiden oven; perimmäiseen niistä oli haavoittuneet sijoitettu. Hänen sisään astuessaan istui Lenore matalalla rahilla olkivuoteen vieressä; hänen jalkojensa juureen oli kaksi vierasta naista kyyristynyt. Anton kumartui katselemaan haavoittuneita, joiden kelmeät kasvot ja pörröiset tukat paistoivat räikeästi valkovaaruisilta pieluksilta, jotka Lenore oli raastanut tänne omasta vuoteestaan.

"Kuinka he nyt jaksavat?" kysyi Anton hiljaa.

"Olemme koettaneet parhaamme mukaan sitoa heidän haavansa", vastasi
Lenore, "ja metsänvartija sanoi, että molemmista on vielä toivoa."

"Sitten te voitte jättää heidät näiden naisten hoitoon ja käydä itse lepäämään muutamiksi tunneiksi."

"Älkää puhuko minulle levosta", sanoi Lenore nousten pystyyn, "silloin kuin täällä on kuolema käynyt vieraana." Hän tarttui Antonia käteen ja vei hänet vastapäiseen soppeen, veti syrjään karkean peitteen ja osoitti se alla makaavaa liikkumatonta ihmishahmoa.

"Hän on kuollut!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä; "hän kuoli minun käsiini, kun koetin asettaa häntä istumaan. Hänen verensä tahraa minun vaatteitani, eikä se ole ainoa veri, mikä tänään on vuodatettu. Minä se olen syypää tähän kaikkeen", hän huudahti, kasvoillaan hurjan tuskallinen ilme ja puristaen kovasti Antonin kättä; "minä se tein alun kaikkeen tähän verenvuodatukseen! En tiedä kuinka jaksan kantaa tämän yön kirouksen. Jos vielä kuulun joillakin siteillä tähän maailmaan, niin paikkani on tässä huoneessa. Jättäkää minut tänne, Wohlfart, älkääkä huolehtiko minusta."

Hän kääntyi syvästi järkytettynä poispäin ja istahti jälleen rahille olkivuoteen viereen. Anton peitti kuolleen miehen ruumiin ja lähti ääneti huoneesta.

Hän meni suoraa tietä vahtitupaan ja otti nurkasta kiväärin. "Minä lähden ylös torniin", sanoi hän metsänvartijalle.

"Kullakin on omat tapansa", murahti vanhus. "Toiset ovat viisaammat ja huilaavat väsymyksensä nukkumalla. Mutta siellä ylhäällä on vähän liiaksi raitista, hän tarvitsee viitan hartioilleen." Hän lähetti erään vahtimiehistä viemään talonpoikaiskauhtanan torniin ja käski hänen valvomaan siellä herra Wohlfartin kera. Anton salli miehen käydä nukkumaan kivipermannolle ja kietoi lämpimän viitan ympärilleen. Sitten hän istui ääneti ja nojasi päänsä muurinreunaan, jonka yli Lenore tuonaan oli kumartunut ampumaan tuhoa tuottavan laukauksensa. Hän katseli ympäri lakeutta, vihollisen vahtipiiriä ja mäntymetsäin tummaa rengasta, jotka saarsivat hänet keskeensä, vangitsivat hänet olosuhteisiin, jotka nyt tuntuivat hänestä niin hurjan oudoilta, kuin olisi hän vasta äsken lukenut sellaisista jostain seikkailuromaanista. Omaa kohtaloansa hän tarkasteli väsyneesti ja välinpitämättömästi kuin jotakin vento vierasta ihmiskohtaloa, ja hän voi levollisesti silmätä sielunsa syvyyksiin, jotka muuten päivän touhuisa elämä myllersi pinnalta ja salasi hänen sisäiseltä katseeltaan. Hän näki koko kuluneen elämänsä kulkevan ohitsensa kirjavina kuvina — aatelisnaisen jalomuotoinen hahmo linnan parvekkeella, kaunis soutajatyttö ruuhessa joutsentensa keskellä, tanssisalongin kirkas kynttiläinhohde, se murheellinen hetki, jolloin molemmat naiset olivat tyhjentäneet korulippaansa hänen eteensä, ne siunatut silmänräpäykset, jolloin Lenoren silmä oli niin lemmekkäästi etsinyt hänen katsettaan — kaikki nuo kuvat kulkivat ilmi elävinä hänen sielunsa ohi, ja väristen hän yhä vieläkin tunsi sen hurman, jota ne kulloinkin olivat hänessä herättäneet; mutta samalla kertaa hän tänä hetkenä myöskin tajusi tietoisesti että kaikki, mikä oli kiihoittanut ja kiinnittänyt hänen mielikuvitustaan, sumentanut hänen tervettä arvostelukykyään, kutkuttanut imarrellen hänen itsetuntoaan, olikin ollut pelkkää harhausta ja itsepetosta.

Erehdystä se vain oli ollut hänen lapsellisen sielunsa puolelta, jonka turhamaisuus oli kasvattanut suureksi. Ah — jo kauan sitten oli hälvennyt se loistava sädekehä, jonka köyhän laskuneuvoksen pojan romantillinen henki oli kutonut aatelisperheen ympärille, kuvitellen sen elämää niin jaloksi, väkeväksi ja kadehdittavaksi. Toinen tunne oli tullut tuon hauraan harhaluulon sijalle, hellä ja puhdas ystävyys yhtä ainutta tuon perheen jäsentä kohtaan; ja tuo suhde oli pysynyt vahvana, kun kaikki muut siteet olivat särkyneet. Ja nyt raukesi sekin suhde aivan itsestään, immen vetäytyessä hänestä syrjään. Hän tunsi, että niin oli laita ja että niin täytyi käydäkin. Hän tajusi sen tänä hetkenä tuskaa tuntematta, luonnollisena asiana, joka ei voinut toisin ollakaan. Ja hän tunsi, että hän itsekin vapautui sen kautta siteistä, jotka olivat häntä tänne kiinnittäneet. Hän kohotti päätänsä ja katseli metsänreunan yli häämöttävää taivaanrantaa. Hän moitti itseään siitä, kun ei tuntenut surua tuosta menetyksestä, ja seuraavassa tuokiossa siitä, että tunsi menettäneensä jotakin. Oliko sitten hänen sydämessään palanut jokin hiljainen himo? Oliko hän halunnut sitoa tuon kauniin tytön omaan tulevaisuuteensa? Oliko hän unelmoinut, että hänestä itsestään tulisi jolloinkin jäsen siihen perheeseen, jonka hyväksi hän oli työskennellyt ja murehtinut?

Jos hän jonakin hetkenä oli hautonut tuollaisia unelmia, niin nyt hän tuomitsi ne ankarasti. Hän ei ollut aina ollut pelkästään hyvä, hän oli Lenorea katsellessaan salaa ajatellut omaakin etuansa. Se oli häneltä väärin, ja nyt kohtasi häntä oikea rangaistus, kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi muukalaisten keskessä, painostavissa olosuhteissa, jotka lyöttivät hänen sielunsa verille, kun hän ei päässyt, niistä oikeaan selvyyteen; tilanteessa, josta hänen lujinkaan päätöksensä ei voinut häntä kirvoittaa, ei nyt ja tuskinpa vielä lähitulevaisuudessakaan.

Ja sittekin hän tunsi itsensä vapaaksi. "Minä teen velvollisuuteni ja huolehdin ainoastaan Lenoren onnesta", hän ajatteli ääneen. — Mutta Lenoren onni? Hän ajatteli Finkiä ja tämän olemusta, joka alati tehosi häneen mahtavasti ja ylimielisyydellään kuitenkin niin usein suututti häntä. Tunsiko ystävä vastarakkautta impeä kohtaan, ja antaisiko hän kahlehtia itsensä näihin surkeisiin olosuhteisiin? "Lenore parka!" hän huudahti itsekseen.

Sellaisissa mietteissä Anton istui läpi yön, kunnes pohjoisella taivaanrannalla syttyi kirkas juova, joka levisi itäänpäin, mistä keskitaivaalle kohosi kelmeän harmaa hämärä, uuden päivän kammoa herättävä airut. Silloin Anton silmäsi vielä kerran ympäri maisemaa; jo voi hän laskea puolalaiset vahdit, jotka kaksittain yhdessä saarsivat linnan joka taholta; siellä täällä välkähteli viitakekeihään kärki kirkastuvassa valossa. Anton kumartui herättämään toverinsa, joka oli nukahtanut keskelle kuoliaaksi ammutun miehen verilätäkköä. Sitten hän laskeusi alas vahtitupaan, heittäysi oljille, jotka metsänvartija huolellisesti levitti hänen alleen, ja nukahti juuri kuin leivonen lehahti ilmaan yökosteasta maasta tervehtääkseen iloisella viserryksellä aamuaurinkoa.

5.

Tuntia myöhemmin metsänvartija herätti nukkujan. Anton kavahti istualleen ja tuijotti typertyneenä outoa ympäristöään.

"Olipa melkein synti häiritä teitä", sanoi kelpo vanhus; "ulkona on kaikki rauhallista, vihollisen ratsuväki vain on poistunut Rosminin tietä pitkin."

"Poistunutko?" huudahti Anton. "Sittehän me olemme vapaat!"

"Muusta paitsi jalkaväestä", sanoi metsänvartija; "niitä on vieläkin kaksi yhtä meikäläistä vastaan, eivätkä ne näytä hevillä erkanevan meistä. — Ja vielä muuan seikka minun on mainittava. Pihasammiossa ei enää ole yhtään vettä. Puolet siitä on väkemme juonut suihinsa, loput viskattiin tuohon polttovehkeeseen. Minä en puolestani välitä mokomasta juomasta, mutta linna on täynnä ihmisiä, ja ilman juomavettä ne tuskin tulevat toimeen kokonaisen päivän mittaan."

Anton hypähti pystyyn. "Sepä oli ikävä aamutervehdys, ukkoseni."

"Kaivolle emme nyt pääse", jatkoi vanhus, "mutta mitähän olisi, jos lähettäisimme jonkun naisista purolle? Naisväelle eivät vahdit tehne mitään; ehkäpä ne hyvinkin sallivat niiden tuoda tänne jonkun sangollisen vettä."

"Jonkun sangollisen", virkkoi Anton, "siitä ei olisi meille paljonkaan apua."

"Olisihan kuitenkin rohkaisuksi mielille", sanoi vanhus, "ja vesi jaettaisiin hyvin tarkasti kaikkein kipeimpään tarpeeseen. Jospa se lipeväkielinen Rebekka olisi täällä, niin ei hätää, hän kyllä meille vettä hankkisi. Nyt täytyy meidän panna joku toinen matkaan. Nuo penteleen peijuonit tuolla alhaalla eivät ole ilkeitä naisia kohtaan, kun näillä vain on tarpeeksi rohkeutta. Jos teillä ei ole vastaan, niin käyn valitsemaan jonkun hemppusistamme."

Metsänvartija kävi pohjakerrokseen ja huusi keittiönovelta sisään: "Suska!" Pieni puolatar hypähti ketterästi kuin varpunen esiin kellarisuojasta.

"Kuuleppas nyt, Suska", virkkoi metsänvartija harvakseen, "kun herra parooni nyt aamulla herää, niin hän vaatii itselleen raitista pesuvettä. Mutta nyt on vesi linnasta lopussa, kurkun kastikkeeksi on meillä olutta ja viinaa kyllä tarpeeksi, mutta kuka kristitty ihminen semmoisilla aineilla pesee kasvonsa ja kätensä? Otappa sukkelaan ämpärit käteesi ja käy noutamassa vettä, juokse alas tuonne purolle; sinä kyllä selviät helposti noista naapureistamme. Mutta älä jää kauaksi lörpöttelemään niiden kanssa, muuten me kaikki saamme ankarat torat armolliselta herralta. — Ja kuulehan vielä, kysy naapureilta, mitä ne seipäineen enää täällä tekevät, kun niiden ratsuväki on jo puittinut tiehensä. Sano ettei meillä ole mitään vastaan, vaikka jalkaväkikin laputtaa matkoihinsa."

Kuuliaisesti tarttui puolalaistyttö vesisankoihin, metsänvartija avasi hänelle takaportin ja Suska juoksi alas purolle. Levottomin katsein Anton seurasi hänen menoaan. Tyttö pääsi esteettömästi rannalle saakka, välittämättä yhtään puolalaisesta vahtimiehestä, joka parinkymmenen askeleen päässä katseli uteliaasti hänen hommaansa. Vihdoin meni viitakemies hänen luokseen, tyttö laski sangot maahan, löi käsivarret ristiin rinnalleen, ja molemmat alkoivat tarinoida rauhallisesti keskenään. Vihdoin tarttui viitakemies sankoihin, kumartui itse puron yli täyttämään niitä ja ojensi kukkuraiset vesiastiat tytölle. Varovaisesti tämä kantoi kallisarvoisen taakkansa linnaan, metsänvartija avasi hänelle jälleen portin ja sanoi myhäillen: "Mainiosti sinä teitkin urakkasi, kelpo Susanna! Mitä se vahti sinulle pajattikaan?"

"Pelkkiä tyhmyyksiä", vastasi tyttö punastuen. "Se käski minun avaamaan portin hänelle ja hänen tovereilleen, kun he jälleen tulevat linnan luo."

"No, tuopa ei ollut varsin vaarallista, jos hän ei muuta sanonut", virkkoi vanhus viekkaasti; "ne siis aikovat jälleen pyrkiä linnaan?"

"Niin aikovatkin; ratsumiehet lähtivät Rosminiin saksalaista sotaväkeä vastaan. Kun ne sieltä palaavat, niin tekevät ne kaikki yhdessä uuden rynnäkön linnaa vastaan, sanoi vahtimies."

"Tuskin me sentään niitä päästämme sisään", arveli metsänvartija. "Ei tästä portista pääse muut puolalaiskoivet vilahtamaan kuin sen sinun henttusi tuolta alhaalta puron varrelta. Lupasithan sinä toki sen hänelle, kun hän tulee yksin yön aikaan?"

"Kaikkea vielä", kivahti Susanna närkästyneenä, "mutta enhän minä rohjennut suuttuakaan sille veitikalle."

"Entäpä jos yritettäisiin vielä toisenkin kerran?" sanoi metsänvartija ja vilkutti silmää Antonille.

"En luule kannattavan", vastasi tämä. "Tuolla ratsastaa jo muuan upseeri vahtimiehen luo, ja minä pelkään että se poika parka saa ritarillisuutensa palkaksi hyvin karkean aamutervehdyksen. Mutta käydäänpä nyt jakamaan tämä vesitilkkanen säästeliäästi. Toisesta sangosta annetaan puolet herrasväelle, puolet meille miehille; toinen jälleen käytetään naisten ja lasten aamuvelliin."

Hän kaatoi itse veden eri astioihin ja pani sepän niiden vartijaksi. Kaataessaan hän sanoi metsänvartijalle: "Tämä on tukalin työ, mitä meillä on ollut koko piirityksen aikana. Enpä tiedä, kuinka jaksamme kestää tämän päivän."

Koitti kirkas kevätpäivä, aurinko nousi karjakartanon takaa pilvettömälle taivaalle, ja pian lämmittivät sen lempeät säteet yökostean ilman. Pakolaiset etsivät itselleen paikat pihamaan aurinkoisella puolella; pienissä ryhmissä istuivat miehet vaimoineen ja lapsineen kovalla kivityksellä, ja kaikkien mielet tuntui täyttävän lohdullinen toivo. Anton kävi heidän joukkoonsa ja sanoi: "Meidän täytyy säilyttää kärsivällisyytemme puoleenpäivään, kenties iltapäiväänkin asti, silloin tulevat sotamiehet meille avuksi."

"Jolleivät nuo laitumella seisoskelevat junkkarit käy parempaan toimeen kuin nyt, niin hätäkös meidän on tässä istuskella", huomautti Kunaun seppä. "Nehän seista kököttävät liikkumatta paikoillaan kuin maahan isketyt aitapylväät."

"Niiltä meni eilen illalla kaikki rohkeus alas housunlahkeisiin", virkkoi eräs toinen virnistellen.

"Se rohkeus paloi niiden pahnakupojen keralla, jotka seppä viskeli hajalle vankkureista; nyt ei niillä ole enää jälellä pahnoja eikä rohkeutta!" huusi kolmas.

Seppä löi käsivarret ristiin rinnalleen ja myhäili ylpeästi, ja hyvillä mielin katseli hänen vaimonsa häntä.

Nyt alkoi elämä herätä jo yläkerrassakin; parooni soitti kelloa ja vaati tietoa viime tapahtumista. Anton riensi kertomaan illan ja yön menosta hänelle ja naisille; sitten hän meni Finkin puolelle ja herätti ystävänsä, joka vielä oli sikeässä unessa.

"Huomenta, Tony", haukotteli Fink ja venytteli raajojaan. "Jos sinä kyökkituttavuuksiesi avulla onnistuisit hankkimaan minulle vähän pesuvettä, niin olisinpa totta vie sinulle sangen kiitollinen."

"Minä noudan sinulle pullollisen viiniä kellarista", vastasi Anton; "tänään saat pestä naamasi jalolla viinillä."

"Huih!" vihelsi Fink ällistyneenä, "onko niin hullusti laita? Kunhan et vain tuo punaviiniä!"

"Ei meillä monta pulloa enää olekaan jälellä", huomautti Anton.

"Sinähän olet tänään oikea kovanonnen korppi", virkkoi Fink, etsien saappaitaan sängyn alta. "Sitä enemmän täytyy olutta löytyä teidän kellarissanne."

"Juuri sen verran, että miehet saavat kunnollisen aamuryypyn. Pieni ankkurillinen paloviinaa on nyt meidän suurin aarteemme."

Fink vihelsi Dessaulaismarssia. "Näetkös nyt, poikaseni, että sinun hempeämielisyytesi naisia ja lapsia kohtaan oli hiukan kuin poikki teloin? Jo näen hengessäni, kuinka sinä paidanhihat ylöskäärittyinä käyt vanhalla tunnollisuudellasi teurastamaan tuon laihan lehmä paran ja työnnät lihat pureksittuina paloina nälkäisen joukon suihin. Sinä keskellä, ja viisikymmentä ammottavaa kitaa ympärilläsi. Sidohan varalta yksin tein tusinan verran koivunrieskoja, sillä kohta kohoaa nälistyneiden kakarain kotkotus taivasta kohti, ja sinun on pakko, kaikesta ihmisystävyydestäsi huolimatta, suomia selät koko ulvojasakilta. — Muuten en luule, että me eilen pidimme varsin huonosti puoliamme; nyt olen huilannut väsymykseni ja arvelen, että selviämme kunnolla tämänkin päivän urakasta. Ja katsastakaammepa nyt vähän vihollistammekin."

Ystävykset nousivat torniin, Anton kertoi Suskan seikkailusta purolla, Fink tarkasteli huolellisesti puolalaisvahtien ketjua ja katseli kiikarilla peltoteiden heleitä nauhoja pitkin, kunnes ne hävisivät tumman metsän pimentoon. "Asemamme on tätänykyä liiaksikin rauhallinen ollakseen meille oikein lohdullinen", hän sanoi viimein ja työnsi kiikarin kokoon.

"Ne aikovat nälkiinnyttää meidät", virkkoi Anton totisesti.

"Uskon tosiaan niiden vekkulien olevankin siksi viisaita, eivätkä ne siinä kehnosti päättelekään, sillä meidän kesken sanoen minä epäilen vahvasti, tokko voimme odottaa tänne minkäänlaista apua."

"Sturmiin me ainakin voimme luottaa", koetti Anton rauhoitella ystäväänsä.

"Niin myös minun raudikkooni", vastasi Fink; "mutta voihan olla hyvinkin mahdollista, että hepo parkani juuri tällä hetkellä saa ikävikseen kantaa jonkin kapinallisen ruhoa selässään. Etteikö mestari Karl ole onnettomuudekseen törmännyt jonkin puolalaisjoukon käsiin, joita varmastikin parveilee ympäri tätä seutua, vai onko hänen onnistunut päästä säännöllisen sotaväen luo; onko tällä edelleen halua marssia meidän avuksemme, onko se lopuksi kyllin älykäs joutuakseen tänne oikeaan aikaan, ja loppujen lopuksi, onko se kyllin vahva kyetäkseen hajoittamaan vastassaan terhentelevät vihollisparvet — nuo kaikki ovat kysymyksiä, joita tosin on helppo tehdä, mutta minä puolestani lappaisin mieluummin poskeeni kaikki maailman karhunmarjat kuin uskaltaisin suoraapäätä vastata niihin lohdullisesti."

"Voisimmehan yrittää uloskarkausta, vaikka se tosin käyneekin veriseksi", ehdotti Anton.

"Siitä vähät! Mutta pahempi on, että sellaisesta ei olisi meille mitään hyötyä. Yhden lauman me ehkä saisimme hajalle, mutta seuraavassa tuokiossa olisi jo toinen vastassamme. Ainoastaan ylivoimainen apujoukko voi pelastaa meidät tästä pinteestä. Ja niin kauan kuin pysymme isäntinä näiden muurien sisällä, me pysymme vahvoina, mutta aukealla kentällä kykenee tusinan verta ratsumiehiä polkemaan meidät nais- ja lapsiparvinemme jalkoihinsa."

"Jääkäämme siis odottamaan", sanoi Anton synkästi.

"Järkevästi puhuttu, poikaseni; elämän koko viisaus loppujen lopuksi onkin siinä, ettei tee itselleen eikä toisille kysymyksiä, joihin ei kukaan pysty vastaamaan. Mutta alkaapa tämä odotuskin jo maistua puulta."

Sitten ystävykset laskeutuivat jälleen alas; ja tunnit kuluivat toisensa jälkeen tympäisevässä toimettomuudessa. Milloin katseli Anton, milloin Fink kiikarilla metsänaukeamaa, mutta paljonpa merkillistä sieltä ei näkynyt. Vihollispartioita tuli ja meni, aseellisia maalaisparvia kulki kylään ja lähetettiin pian jälleen matkaan eri tahoille, vahtiketjua tarkastettiin säännöllisesti ja sen miehet vaihdettiin aina kahden tunnin päästä. Piirittäjillä oli toimena tutkia koko seutu läpikotaisin ja korjata kaikki aseet talteensa, käydäksensä sitten viimeksi kaikilla voimillaan jälleen linnan kimppuun. Saksalaiset olivat saarretut kivitaloonsa kuin kontio pesäänsä, ja metsästäjät vartoivat rauhallisesti hetkeä, jolloin nälkä tai tuli ja heidän aseensa pakottaisivat saaliin ulos tantereelle.

Sillävälin Fink koetti pitää väkeä toimessa; miesten täytyi puhdistaa ja kiillottaa kiväärit ja muut aseensa, joita hän itse huolellisesti tarkasteli; sitten jaettiin ruutia ja lyijyä, luoteja valettiin ja patruunia valmistettiin. Naisten työksi Anton antoi siivota talon ja pihamaan, sikäli kuin se kävi päinsä ilman vettä. Näistä hommista oli se hyvä seuraus, että piiritetyt eivät joutuneet muutamaan tuntiin vaipumaan apeuteen.

Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja lähimmästä kylästä toi tuulenhenki ruokakellon hiljaisen kilinän linnanväen korviin. "Meille tulee sangen niukka aamiainen", sanoi Anton toverilleen, "perunat on ollut pakko paistaa tuhassa, liha ja läski ovat lopussa, eikä keittäjätär kykene leipomaankaan, kun vesi on taasen lopussa."

"Niin kauan kuin meillä on se sinun lypsylehmäsi tallissa", virkkoi Fink, "on meillä vielä aarre jälellä, jota voimme näytellä nälkäiselle väelle. Sitten jää turvaksemme linnan rotat ja kaikkein viimeiseksi saappaamme. Kenen on onnettomuudekseen ollut pakko syödä tässä maassa valmistettua pihvipaistia, se kykenee hyvin sulattamaan saapasvarsiakin."

Metsänvartija keskeytti tämän rattoisan tarinanpidon ilmoittamalla: "Karjapihalta päin lähestyy muuan yksinäinen ratsumies linnaa kohti, ja hänen perässään seuraa jalan jokin vaimonpuoli. Panenpa vaikka pääni pantiksi, että se on kapakan Rebekka."

Ratsastaja lähestyi eteishallin ovea, valkoista nenäliinaa heilutellen; viljavaunujen palaneiden jäännösten luo tultuaan hän seisahdutti hevosensa ja jäi katselemaan yläkerran akkunoihin. Se oli sama rauhanhieroja kuin eilispäivänäkin.

"Älkäämme olko niin epäkohteliaita, että antaisimme vieraan vartoa", sanoi Fink, työnsi salvat syrjään ja astui aseettomana oviaukkoon. Puolalainen tervehti ääneti, Fink nosti lakkiaan.

"Eilen illalla sanoin teille", aloitti ratsastaja, "että tänään minulla olisi huvi jälleen nähdä teitä."

"Ahaa", vastasi Fink, "tehän olettekin sama herra, joka laittoi meille hiukan savua sisään. Sääli on noita viljavaunuja."

"Te estitte eilen miehiänne ampumasta minua", jatkoi puolalainen, murtaen saksaa kovalla korostuksella; "siitä olen teille hyvin kiitollinen ja tahtoisin kernaasti tehdä teille pienen vastapalveluksen. Olen kuullut että tässä talossa oleskelee vallasnaisiakin, ja tämä tyttö tuo heille maitoa. Tiedämme näet teiltä tykkänään puuttuvan vettä, enkä tahtoisi että vallasnaistenne olisi pakko kärsiä janoa meidän riitaisuuksiemme takia."

"Kuulehan sitä rakkaria", mutisi metsänvartija partaansa.

"Jos sallitte minun maidostanne antaa teille muutaman pullon viiniä kellaristamme, niin otan lahjanne vastaan", vastasi Fink. "Otaksun näet, ettei teilläkään kyläkapakassa ole liiemmaksi sellaisia virvokkeita."

"Hyvä on", sanoi puolalainen hymyillen. Rebekka riensi maitoruukkuineen takaportille, luovutti maidon ja sai murahtelevalta metsänvartijalta viinipullot vastaan. Sillävälin puolalainen jatkoi puhettaan: "Vaikka teillä onkin viiniä, ette voi kuitenkaan käyttää sitä veden asemasta. Puolustusväkeä teillä on melkoinen määrä ja, kuten olen kuullut, myöskin paljon naisia ja lapsia."

"Me emme pidä erikoisena onnettomuutena", vastasi Fink, "että naiset ja lapset juovat meidän miesten kera muutamia päiviä viiniä, siksi kunnes teette meille sen mielihyvän, jota jo eilen teiltä pyysin, että poistutte tältä tilalta ja jätätte kaivonkin jälleen meidän haltuumme."

"Älkää sitä toivoko", sanoi puolalainen vakavasti; "me tulemme käyttämään kaikkia väkivaltaisia keinoja riisuaksemme teidät aseista. Nyt tiedämme varmasti, ettei teillä olekaan tykistöä, joten meidän on minä hetkenä hyvänsä mahdollista vallata itsellemme pääsy tähän taloon. Mutta te olette taistelleet kuten urhoolliset miehet ainakin, emmekä me halua mennä pitemmälle kuin meidän on pakko mennä."

"Sangen varovaisesti ja järkevästi ajateltu", nyökkäsi Fink.

"Siksipä teen teille ehdotuksen, joka ei loukkaa teidän kunniantuntoanne. Te ette voi odottaa tänne mitään apuvoimia. Teidän sotaväkenne ja tämän kylän välillä seisoo vahva armeijakunta meidän joukkojamme, ja molempain vihollisarmeijain yhteentörmääminen tapahtuu lähipäivinä muutaman peninkulman päässä täältä; sen johdosta on saksalaisten komentajain mahdoton lähettää väestään hajaparvia minnekään. Tätä en sano teille minään äkkiuutisena, sillä tiedättehän itsekin sen yhtä hyvin kuin me. Ja siksi minä takaan teille ja kaikille tässä talossa oleskeleville kunniasanallani vapaan poislähdön, jos luovutatte aseenne ja linnan meidän haltuumme. Me olemme valmiit saattamaan aseellisella joukolla teidät ja talon vallasnaiset mihin suuntaan itse haluatte ja niin kauas kuin valtapiirimme ulottuu."

Fink vastasi vakavampaan sävyyn kuin hän tähän asti oli puhunut: "Saanko kysyä, kenen suusta tuo minulle juuri tarjottu kunniansana tulee?"

"Olen eversti Zlotowsky", vastasi ratsastaja keveästi kumartaen.

"Teidän ehdotuksestanne, herrani, on meidän velvollisuutemme kiittää. Minä en vähintäkään epäile teidän tarjouksenne vilpittömyyttä, ja otaksun myös että teillä on tarpeeksi vaikutusvaltaa seuralaisiinne, jotta nämä pitävät antautumisehtoja kunniassa. Mutta kun itse en ole tämän talon isäntä, niin minun täytyy ilmoittaa ehdotuksenne hänelle."

"Minä odotan", vastasi puolalainen ja ratsasti kolmisenkymmenen askeleen päähän ovesta, kääntäen sitten hevosensa jälleen linnaan päin.

Fink sulki oven ja sanoi Antonille: "Nyt joutuin vapaaherran luo!
Mikä sinun ajatuksesi on?"

"Kestää edelleen", sanoi toveri. He tapasivat vapaaherran tämän huoneessa istumassa pää käsien varassa, ja kasvot murheen vääristäminä — oikeana kärsimyksen ja hermostuneen levottomuuden kuvana. Fink kertoi hänelle puolalaisen tarjouksesta ja pyysi häntä ratkaisemaan asian.

Vapaaherra vastasi: "Minä olen tähän asti kärsinyt kukaties enemmän kuin yksikään niistä urheista miehistä, jotka tässä talossa ovat panneet henkensä alttiiksi. On hirvittävää tuntea itsensä avuttomaksi ja istua tyhjin toimin, kun kunnia kutsuu taistelemaan etummaisessa rivissä. Mutta se, joka ei kykene asetta käyttämään, ei myöskään ole oikeutettu päättämään, milloin aseista pitää luovuttaman. Minullahan tuskin on edes oikeutta lausua teille mielipidettänikään, koska pelkään että ylevämielisyydessänne ehkä annatte sanaini vaikuttaa ratkaisevasti päätökseenne. Sitäpaitsi minä poloinen mies en edes tunne puolustajianikaan, enkä voi arvostella heidän mielialaansa ja voimaansa. Minä jätän tuon kaiken teidän asiaksenne ja uskon luottavaisesti perheeni kohtalon teidän käsiinne. Taivas palkitkoon teille, mitä teette minun hyväkseni. Ei kuitenkaan minun hyväkseni, Jumalan tähden, ei minun hyväkseni, se uhraus olisi liian suuri!" huudahti kiihoittunut vanhus, kohotti ristissä olevat kätensä ylös ja tuijotti näkemättömillä silmillään korkeuteen. "Älkää ajatelko mitään muuta kuin sitä asiaa, jonka edestä täällä taistellaan."

"Jos tahdotte osottaa meille niin ylevää luottamusta", vastasi Fink ritarillisella ryhdillä, "niin me olemme päättäneet pitää linnaanne hallussamme niin kauan kuin meillä on vähintäkin toivoa avunsaannista. Mutta sitä odottaessa saattaa sattua vakavia tapahtumia — joko miehemme kieltäytyvät taistelemasta pitemmältä, tahi voi vihollinen väkirynnäköllä tunkeutua sisään."

"Vaimoni ja tyttäreni pyytävät niinkuin minäkin, ettette tällä hetkellä ota laisinkaan heitä lukuun. Lähtekää, hyvät herrat", huudahti vapaaherra, kurottaen kätensä eteenpäin, "vanhan sotilaan kunnia lepää käsissänne." Molemmat miehet kumarsivat syvään sokealle vanhukselle ja lähtivät huoneesta. "Onpa noilla ihmisillä sentään kunniantuntoa jälellä", sanoi Fink mennessä ja nyykäytti hyväksyvästi päätään. Halliin tultua hän avasi ulko-oven; vihollisupseeri ratsasti lähemmäksi.

"Vapaaherra von Rothsattel kiittää tarjouksestanne, mutta hän on lujasti päättänyt puolustaa taloaan ja niiden omaisuutta, jotka ovat luottaneet hänen varjelukseensa, teidän hyökkäyksiänne vastaan viimeiseen saakka. Me emme suostu ehtoihinne."

"Kantakaa sitten itse seuraukset", huusi ratsastaja vastaan, "ja edesvastuu kaikesta, minkä nyt täytyy tapahtua."

"Minä otan tuon edesvastuun hartioilleni", sanoi Fink. "Mutta teille mieskohtaisesti on minulla vielä muuan pyyntö. Paitsi maalaisten vaimoja ja lapsia on tässä linnassa kaksi vallasnaista, vapaaherra von Rothsattelin puoliso ja tytär; jos sattuma sittekin tekisi teille mahdolliseksi päästä sisään tähän taloon, niin suljen sen turvattomat asukkaat teidän ritarilliseen suojelukseenne."

"Minä olen puolalainen!" vastasi ratsastaja ylpeästi ja suoristautui satulassaan. Hän nosti lakkiaan ja laski lyhyttä laukkaa takaisin karjakartanoon.

"Tuo näytti rohkealta ja kelpo veitikalta", sanoi Fink ja kääntyi miesten puoleen, jotka olivat vahtituvasta rientäneet kuulemaan neuvottelua. "Mutta, hyvät miehet, jos meidän on valittava joko luottaminen vihollisen lupaukseen tahi tähän pieneen rautaputkeen, niin omasta puolestani olen sitä mieltä, että paraiten tekee luottaessaan siihen mitä pitää kädessään." Hän pudisti kivääriään. "Puolalainen lupaa meille vapaan poislähdön tietäessään, että parin tunnin päästä meidän sotaväkemme hajoittaa heidän laumansa. Olisimmepa me niille tosiaankin hyvä suupala — kolmisenkymmentä kivääriä! Ja kun omat husaarimme tulisivat eivätkä tapaisi talossa enää meitä, jotka kutsuimme heitä avuksemme, vaan nuo hirtehiset sammakkoatraimineen, niin lähettäisivätpä he tottakin tuhattulimmaiset meidän peräämme ja me saisimme kaiken ikämme kantaa sitä häpeätä."

"Tarkoittihan se täyttä totta lupauksillaan?" kysyi muuan miehistä epäröiden.

Fink tarttui tuttavallisesti kysyjää takinkaulukseen. "Luulen hänen kyllä totta tarkoittaneen, poikaseni; mutta minäpä kysyn teiltä kaikilta, kuinka pitkälle noiden puolalaisten kuuliaisuus ja sotakuri kestää? Emme olisi vielä kerinneet edes tuon metsänreunan taakaan, kun jo toinen joukkio karkaisi niskaamme, ja te saisitte nähdä vaimojanne rääkättävän ja omaisuuttanne ryöstettävän omien silmienne edessä. Ja senvuoksi minä arvelen että teemme viisaimmin, kun edelleen vain näytämme niille hampaitamme."

Vilkkaita suosionhuutoja kajahti, ja linnan nuorille herroillekin hurrattiin.

"Kiitoksia vain", sanoi Fink; "ja nyt joka mies paikalleen, sillä voi sattua että ne tulevat uudestaan puskemaan päänsä verille näihin muureihin. — Tuo jälleen rohkaisee meidän miehiämme tuntikaudeksi", hän jatkoi Antonin puoleen kääntyen. "En usko puolalaisten käyvän hyökkäämään päivän aikaan, mutta parempi on miestemme seista vartiopaikoillaan kuin ruveta järkeilemään yhdessä. Ja kaiken kaikkiaan olikin harmillista, että he ollenkaan saivat kuunnella äskeistä neuvottelua."

Eikä todella voinut ollakaan huomaamatta, että epäröinti ja epätoivo alkoivat hiipiä puolustajain mieliin. Keskipäivällä nuo myrtymyksen puuskat eivät tosin vielä olleet vaarallisia, sillä suurin osa miehistöä odotteli kivääri kädessä joka hetki vihollisen hyökkäystä. Mutta kun aurinko rupesi tekemään laskuaan ilman, että mitään tapahtui, ja ilman että tornissa oleva tähystäjä ilmoitti minkään apuvoiman lähestymistä, silloin alkoi jännitys laueta ja hetkelliset kärsimykset tunnettiin syvemmin kuin ne ansaitsivatkaan.

Päivällisruoka oli kurja, puoleksi hiiltyneitä perunoita ja niille vähän suolaa särpimeksi. Luonnollisesti rupesi väkeä siitä taas janottamaan; jälleen tulivat naiset parkuen ja voivotellen valittamaan Antonille hätäänsä. Ja miestenkin keskuuteen alkoi hätä nälästä ja janosta ampua myrkkynuoliaan. Anton oli jakanut kaikille kaksinkertaiset paloviina-annokset, mutta siitäkään ei ollut paljon apua. Miehet eivät käyneet kapinallisiksi, siksi paljon oli heissä yhteishenkeä ja kurintuntoa, mutta heidät valtasi alakuloisuus ja yleinen heikkous. Fink katseli halveksivasti hymyillen tuollaisia oireita, jotka olivat käsittämättömät hänen omalle joustavalle hengelleen ja teräshermoilleen. Mutta Anton, jolle kaikki purkivat huolensa ja hätänsä, tunsi sitä tuskallisemmin näiden hetkien masennuksen. Jotakin täytyi tapahtua, jotakin täytyi tehdä karkoittaakseen tuota mielialaa, muuten oli kaikki menetetty.

Hän lähti pihalle päättäen uhrata silmäteränään pitämänsä lypsylehmän. Hän taputteli sitä kaulalle ja puheli: "Liisa, eläin parka, nyt on sinun vuorosi!" Taluttaessaan sitä nuorasta tallista pihaan hänen silmänsä sattui tyhjään vesisammioon, ja siitä hän sai onnellisen ajatuksen. Pihamaa ei ollut paljonkaan korkeammalla puronpintaa, ja koko seutu oli hyvin rikas lähteensilmistä; hyvin luultavaa, jopa todennäköistäkin oli, että vettä tapaisi missä hyvänsä muutaman jalan syvyydestä. Linnan miehistölle oli helppo tehtävä käydä kaivamaan kuoppaa pihamaalle. Ja jos ylöskaivettu hiekka ja multa luotiin aitausta vastaan ja poljettiin kovaksi, niin saatiin sekin turvasuojus entistä paljon vankemmaksi. Ja pääasia oli, että kaikki joutilaat kädet joutuivat työhön, joka voi kestää tunti-, ehkäpä päiväkausia. Varhaisemmista kokeistaan Anton tiesi, että linnan ympäristöltä saatava vesi oli liejuista ja tavalliseen aikaan mahdotonta sellaisenaan käyttää, mutta tänään saisi sekin kelvata. Hän katsahti aurinkoon; minuuttiakaan ei enää saanut päästää menemään polusta.

Hän huusi maanviljelysteknikon pihalle, ja kun tämä ilomielin kannatti hänen suunnitelmaansa, pantiin kaikki linnan joutilaat kädet työhön, myöskin naiset ja isommat lapset. Työkaluja kannettiin paikalle, ja kohta heiluivat kuokat ja lapiot kymmenkunnan miehen käsissä, jotka alkoivat kaivaa keskelle pihamaata suurta kuoppaa, jonka seinät laskeutuivat loivasti alaspäin; naisten ja lasten täytyi kaataa ylöskaivettu maa aitauksen juurelle ja polkea se lujaan teknikon valvonnan alaisina. Muutamia miehiä ja mitä naisista vielä oli joutilaina Anton huusi teurastamaan ja paloittelemaan lehmä parkaa, jota vielä kerran näytettiin elävänä väelle, ennenkuin se uhrattiin heidän vatsojensa viihdyttämiseksi.

Kaikkialla vallitsi mitä innokkain hyörinä. Kuoppa, joka pinnalta oli paljon avarampi kuin tavalliseksi kaivonaukoksi olisi tarvittu, syveni ihan silmissä, ja lauta-aitaa vastaan kohosi maavalli korkeuteen niin nopeaan, kuin olisivat maahiset taikavoimallaan nostaneet sen maan uumenista ilmoille. Väki ahkeroi kiivaammin kuin kenties koskaan ennen elämässään; kilvassa lensivät lapiot miesten käsissä, paljaat jalkapohjat, puukengät ja niinivirsut tanssivat kiireen vilkkaa vallia polkiessaan. Jokainen tahtoi olla työssä mukana, pihalle oli kokoontunut enemmän työvoimia kuin siellä mahtui kunnolla liikkumaankaan. Kaikki äskeinen apeus oli kadonnut, iloisia leikkipuheita singahteli ristiinrastiin. Fink tuli tuota ihmettä katselemaan ja sanoi Antonille: "Sinähän olet oikea pakanain apostoli, ymmärrätpä tosiaankin huolehtia seurakuntasi sieluparhaasta."

"Seurakunta on tyytyväinen kun saa tehdä työtä", vastasi Anton iloisemmalla mielellä kuin oli tuntenut viimeisten neljänkolmatta tunnin aikana.

Kaivonkuoppa kävi pian niin syväksi, että tarvittiin pienet tikaportaat sinne laskeutuakseen, ja maaperä muuttui niin veteläksi, että lopulta lieju ei enää pysynyt lapiossa vaan piti nostettaman sangoilla ylös. Mutta väki tungeksi kilvan sitä kantamaan, sangot lensivät ketjussa kädestä käteen. Ilakoiden kuin pikkulapset he tervehtivät jokaista mutaläiskää, joka räiskähti liian kärsimättömäin vaatteille. Maavalli kohosi jo jalkaa ylemmäksi lauta-aitaa, ja turpeen puutteessa iskettiin sen sisäloivaan halkoja ja kiviä niin voimakkaasti, että pinta kävi kivimuurin kovuiseksi. Tuskin sai Anton pidetyksi kapean syrjäportin aukon vapaana.

Puronvartisessa vahtiketjussa voitiin huomata levotonta liikehtimistä, ratsastajia kiiti pitkin sen rintamaa tarkastellen huolestuneina uuden pihalinnoituksen kohoamista; välistä rohkeni joku uskalikko tulla lähemmäksikin kurkkailemaan, mutta sai äkkilähdön kun metsänvartija nosti kiväärinsä vallinharjalle. Siten kului tunti toisensa jälkeen, aurinko painui metsänreunan taa ja iltaruskon puna levisi taivaalle. Pihalla askartavat ihmiset eivät joutuneet siitä piittaamaan; alhaalla kaivonkuopassa ahertavat miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä. Se oli sakeata ja likaisen kellanväristä, mutta siihen tuijotettiin kuin olisi kuopan pohjasta kummunnut esiin sulamatilassa oleva kultasuoni. Vihdoin kun illan varjot yhä tummenivat ja kuopassa kävi aivan pimeäksi, käski Anton miesten nousta ylös kaivannosta. Iso lakana hankittiin linnasta ja viritettiin vesisaavien yli, ja sille ammennettiin kuopasta liejuvettä siivilöitäväksi kankaan läpi.

"Ensimmäinen ryyppy minun hevosilleni!" huusi muuan renki ja sieppasi ensimmäisen sangon janoisille juhdilleen.

"Kun sakka on asettunut pohjaan, niin vesi on yhtä hyvää kuin purovesi", sanoi seppä hyvillä mielin; toiset eivät väsyneet maistelemaan oliko väitteessä perää, ja jokainen myönsi tuon arvossapidetyn miehen sanat tosiksi. Vallinharjalle, joka tällävälin oli kohonnut lähes linnan yläkerroksen permannon tasalle, Anton antoi lyödä uusia paaluja ja pystyttää niiden pönkiksi perunavankkurien vankat sivulaudat. Kun yöpimeä tuli, oli koko suuri työ loppuunsuoritettu. Naiset olivat väsymättömiä siivilöidessään vettä saaveihin, isoja lihakappaleita teurastetusta lehmästä kannettiin keittiöön, jonka liedellä räiskyi mahtava tuli, ja iloinen toive vankasta illallisesta vuodatti virkeyttä ja rohkeutta piiritettyjen mieliin.

Mutta silloinpa pärähti ulkona laitumella jälleen vihollisrumpu, ja vihellyspillin kimakka ääni halkoi ilmaa linnan sisällä. Hetkisen seisoivat pihamaalla vetelehtivät miehet kuin turtuneina säikähdyksestä — viime tunteina he eivät olleet paljonkaan ajatelleet vihollista, sitten syöksyivät kaikki vahtitupaan ottamaan kiväärinsä. Sukkelaan asetettiin alikertaan kaksinkertainen miehistö; metsänvartija riensi vahvan osaston kera pihalle ja kiipesi uuden vallin harjalle.

"Ratkaisu lähestyy", sanoi Fink hiljaa Antonille; "viime tuntien kuluessa on kylään samonnut vahvoja vihollisparvia ja ihan iltahämärissä joukko ratsumiehiäkin. Me emme enää kykene kestämään toista samanlaista yötä kuin viime yö oli. Nyt ne käyvät kimppuumme joka taholta yht'aikaa, ja viidellä- tai kuudella kymmenellä tikaportaalla varustettuina ne sen vietävät voivat tunkeutua väkirynnäköllä sisään. Ja sen ne tietävät itsekin — katsoppas vain, jokainen ruotu, joka kylästä lähestyy, on varustettu kirveillä ja tikkailla. Ottakaamme nyt vain iloisin mielin vastaan, mitä enää ei käy välttäminen; sinun on ansio, jos sorrumme miehinä emmekä tuikuttelevina ämminä. Minä kävin vast'ikään vapaaherran luona; sekä hän että naiset ovat valmistautuneet kohtaloonsa, he pysyttelevät yhdessä hänen huoneessaan. Jos sinulla on vielä ääntä kurkussasi, kun joku noista rääsyniekka-kavaljeereista astuu ylitseni, niin muistuta heille naisista. Jumalan haltuun, Anton; minä otan osalleni pihamaan, sinä etusivun."

"Minusta tuntuu mahdottomalta, että me nyt sortuisimme", huudahti Anton. "Koskaan ei minulla vielä ole ollut niin iloista toivoa kuin tällä hetkellä."

"Avunko toivoa?" kysyi Fink hartioitaan kohauttaen ja osoitti kädellään akkunasta vihollislaumaa; "ja vaikkapa apu jolloinkin tulisikin, niin joutuu se liian myöhään. Sittekuin Rebekan kanuuna haihtui kuplana ilmaan, olemme annetut noiden lurjusten käsiin, niinpian kuin ne täydellä todella ajattelevat väkirynnäkköä. Ja sen ne nyt uskaltavatkin tehdä. Ei ole hyvä antautua harhakuvittelujen valtaan, jotka eivät kiilu sen pitemmälle kuin tuli sikarintuhassa. Tuohon käteen, rakas poikaseni, jää hyvästi!"

Hän puristi voimakkaasti Antonin kättä, ja entinen ylpeä hymyily loisti jälleen hänen kasvoillaan. Molemmat ystävykset seisoivat hetken vastatusten, katsellen toisiaan lemmekkäästi silmästä silmään, epätietoisina tokko enää koskaan näkisivät toisiaan. "Jää hyvästi!" huusi Fink vielä kerran ja nosti pyssyn olalleen, irroittaen kätensä ystävän puristuksesta; mutta hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja kuunteli kulmiaan rypistäen, sillä vihollisen rummunpärinän ja lähestyvien laumojen melun yli kajahti yöilman halki heleä ääni, hilpeästi raikahteleva torventoitotus, ja siihen vastasi kylästä sinne marssivan jalkaväkijoukon täsmällinen rummunpärrytys, sitten voimakas yhteislaukaus kivääreillä ja etäinen hurraahuuto.

"Nyt ne tulevat!" kiljuttiin linnan joka sopesta, "meidän sotaväkemme saapuu!" Metsänvartija syöksähti eteishalliin. "Punalakit tulevat!" hän huusi; "ne ratsastavat puron vartta ylöspäin sillalle, ja taempana kylässä rientää jalkaväki pikamarssissa tänne."

"Kaikki miehet ulos pihaan!" huusi Fink. "Nyt me puolestamme käymme ryntäämään; miehet, mars eteenpäin!".

Portin salvat kiskaistiin auki, ja koko miehistö oli seuraavassa silmänräpäyksessä vallituksen ulkopuolella, niin että Anton töintuskin sai häädetyksi niittymestarin ynnä muutamia renkejä takaisin pihaan talon varusväeksi. Metsänvartija astui pitkin toisten rintamaa ja järjesti miehet hyökkäystä varten. Fink tarkasteli kiikarillaan taistelun menoa. Jalkaväkikolonni tunkeutui voitollisesti kylään, taukoamaton kiväärinrätinä tiesi kertoa kamppailun katkeruudesta, mutta ammunta läheni verkalleen yhä lähemmäksi, vihollisten täytyi väistyä, ja jopa nähtiin niistä monien pakolaisten tulevan näkyviin karjapihan tältä puolen. Sillävälin ravasi osasto husaareja puron yli linnaa vastapäätä ja ajoi pientä parvea piirittäjiä edellään. Fink vei aseellisparvensa talon ympäri ja asetti sen kylää lähinnä olevalle nurkalle.

"Säilyttäkää malttinne", hän huusi miehilleen, "ja kun johdan teidät rynnäkköön, niin älkää unohtako sotahuutoanne, muuten teidät yönpimeässä sotketaan hevosten jalkoihin niinkuin nuo vihollisemme tuolla." Vain mitä suurimmalla vaivalla saatiin kärsimättömimmät pidätetyiksi rivissä.

Puron varrelta kiiti yksinäinen ratsastaja heitä kohti. "Hurraa, Rothsattel!" hän huusi jo kaukaa. — "Sturm!" kajahti vastaan kymmenkunta ääntä; Anton syöksyi rivistä uskollista ystävää vastaan. "Meillä on vihollinen kiikissä", huusi Karl; "sen jalkaväki oli miehittänyt Rosminin tien, mutta minä kuljetin meidän miehet kiertoteitä metsän halki."

Kylän viimeisten talojen takaa tuli näkyviin tumma joukko, ratsumiehiä karautti siitä esiin; vihollisparvet pysähtyivät ja kokoutuivat karjapihaan. Siellä pako ja kamppailu hetkiseksi asettui, ja päälliköt kävivät uudelleen johtamaan miehiään järjestettyyn taisteluun.

"No nyt on meidänkin vuoromme!" huusi Fink. Pikamarssissa kiiruhti linnalaisten parvi laitumen poikki, asettui tiensivuun ensimmäisen ladon vierelle ja lähetti viidestäkolmatta kivääristä yhteislaukauksen vihollisen kylkeen. Se aiheutti hämminkiä puolalaisten tiheään sullotussa laumassa, joka rupesi liikehtimään äkkinäisesti kuin puhuripään kuohuttama aallokko ja lopulta hajautui hurjaan pakoon lakeudelle. Jälleen raikahti linnan takaa hilpeä torventoitahdus, täyttä laukkaa ryntäsivät husaarit esiin sapelit ojossa ja kävivät hakkaamaan maahan pienoista kapinallisparvea, joka vielä pysyttelihe alallaan. Karl käänsi hevosensa taistelevien joukkoon ja katosi heidän vilinäänsä. Sitten ajettiin vihollista hurjaa vauhtia aukeata pitkin.

Mutta kylästä päin karahuttivat paenneiden sijaan puolalaiset ratsumiehet, etunenässä äskeinen sovinnonhieroja, joka kovaa huutaen vei väkensä husaareja vastaan.

"Rothsattel!" huusi heleä ääni hevosen selästä aivan Antonin viereltä, ja pienen husaariparven etunenässä ryntäsi hoikka upseeri puolalaisia ratsureita vastaan. Fink ojensi pyssynsä puolalaista everstiä kohti.

"Minä kiitän teitä!" huusi tämä, horjahtaen satulassaan luodin tapaamana, mutta laukaisi viimeisiä voimiaan ponnistaen pistoolinsa husaariupseerin rintaan, juurikuin tämä heilutti sapeliaan hänen päänsä päällä. Rinta lävistettynä putosi husaari maahan; puolalaisen ruumista jalustimissa raastaen karkasi tämän ratsu tiehensä surmapaikalta.

Muutaman minuutin perästä oli koko linnan ympäristö puhdistettu vihollisista; yö turvasi pakenevain selkää, suojaten levitti metsä oksansa maan alkuperäisten poikien yli. Pikku ryhminä ajoivat voittajat viimeistä vihollisparvea takaa.

Linnan edustalla Anton polvistui maahan ja kannatti käsivarsillaan kaatuneen husaarin päätä. Kyyneltyvin silmin hän katsahti kuolemaa tekevästä nuorukaisesta ystäväänsä, joka upseeriryhmän kera seisoi osanottavaisesti vierellä. Voitonhumu oli vaiennut; maalaiset ympäröivät apeina ja äänettöminä kuolevaa. Tämä nostettiin maasta miesten ristiinpannuille käsivarsille ja kannettiin verkalleen ylös linnaan.

Eteishallin portailla seisoi vapaaherra tyttäreensä nojautuen, molemmat valmiina tervehtimään mieluisia vieraita. Kun Lenore näki haavoitetun miehen, heitti hän irti isästään ja juoksi kantajain luo, jotka vaitonaisina laskivat ruumiin vapaaherran jalkojen juureen; silloin syöksähti impi parahtaen ja hervotonna permantoon.

"Kuka se on?" ähki sokea vanhus ja haparoi käsillään ilmaa. Kukaan ei vastannut, kaikki peräytyivät järkytettyinä askeleen taapäin.

"Isä!" mutisi haavoitettu hiljaa, ja verivirta ruiskahti hänen suustaan. "Poikani, minun poikani!" kiljasi sokea kuin raivoissaan, ja hänen polvensa lyhistyivät hänen allaan.

Pojan oli hänen levottomuutensa omaisistaan ajanut mukaan siihen armeija-osastoon, joka vähitellen kokoutui yhteen lähelle hänen vanhempainsa maatilaa. Hän oli hartaista pyynnöistään tullut siirretyksi vieraaseen rykmenttiin ja saanut luvan seurata sitä eskadroonaa, joka lähetettiin hänen isällensä avuksi. Hän tahtoi valmistaa vanhemmilleen iloisen yllätyksen ja saattoikin heille viime tingassa avun, mutta kotiinsa hän toi luodin lävistämän rinnan ja sammuvan sydämen.

Kaamea hiljaisuus vallitsi korkeassa slaavilaislinnassa. Myrsky oli lakannut riehumasta, kirsikkapuista se oli pelmuuttanut irti kaikki valkeat kukkalehdet, jotka nyt tähtien valossa peittivät maan valkeana paariliinana. Minne te kaikkosittekaan, kaikki iloiset unelmat sokean vanhuksen, joka on ahertanut, tehnyt syntiä, katunut ja kärsinyt saattaakseen teidät eläviksi ja todellisiksi? Kuuntele, isä parka, pidättäen henkeäsi; hiljaista aivan on linnassasi ja puittesi latvoissa, mutta kuitenkaan et koskaan enää kuule sitä ääntä, jota aina ajattelit ilmalinnoja rakentaessasi ja pergamenttilehtiä rapisuttaessasi — sydämenlyöntejä ainoan poikasi, Rothsattelien vastaisen sukutilanomistajan!