IX. VALMISTUKSIA TAKAA-AJOON.
Ensimmäiset, jotka palasivat taistelun loputtua don Tadeon kartanolle, olivat Trangoil Lanec ja Curumilla. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat, sitä luonnottomammalta tuntui heistä kaikki. He ihmettelivät kummallista hiljaisuutta ja omituista epäjärjestystä, joka vallitsi talon ympäristössä. Tuhansista merkeistä, jotka eivät olisi lainkaan herättäneet valkoisen miehen huomiota, he käsittivät, että jotakin oli tapahtunut.
He kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat vihdoin päärakennuksen sisäänkäytävälle. Täällä oli selvästi taisteltu. Hevosien kavioiden jälkiä oli maassa ja kirkas verijuova johti lähimmäiseen huoneeseen. Oven edessä makasi Ludvig tyhjät pistoolit käsissään, puoliavoimin huulin, vierellään intiaanin ruumis.
Päälliköt katselivat hetkisen toisiaan. "Kuollutko?" kysyi vihdoin Curumilla, ja jotain liikutuksen tapaista soi tuon pelottoman intiaanin äänessä.
"Kenties!"
Molemmat kumartuivat kaatuneen yli, kohottivat ylös liikkumattoman pään ja paljastivat rinnan. Kaksi ammottavaa haavaa tuli nyt näkyviin. Trangoil Lanec ja Curumilla eivät lausuneet sanaakaan, vaan alkoivat hellästi hoitaa ystäväänsä. Kauan he saivat ponnistella, mutta vihdoin huokasi nuori mies raskaasti, heikko punastus levisi hänen kasvoilleen ja hän avasi silmiänsä useita kertoja.
Kun Curumilla oli pessyt haavat, levitti hän niille paksun kerroksen pureksittuja pomeranssinlehtiä. Ludvig koetti nyt nousta ylös, hänen huulensa liikkuivat, ja niin heikolla äänellä, että intiaanit vaivoin kuulivat sen, hän lausui yhden ainoan sanan: "Rosario". Sitten hän vaipui jälleen lattialle.
"Niin, missä on valkea neito?" huudahtivat molemmat ulmenit yhtäaikaa. He nousivat heti ylös ja alkoivat etsiä häntä. Mutta heidän etsiskelynsä oli turha. He löysivät vaan muutamia tapettuja ja skalppeerattuja palvelijoita. Nyt selvisi kaikki heille. Tyttö oli ryöstetty, ja ryövärit olivat taloon tunkeutuessaan tappaneet sen kaikki palvelijat. Nyt alkoivat intiaanit kansalleen ominaisella vaistolla tarkastella maassa olevia merkkejä, jotka voisivat johtaa heidät ryövärien jäljille. Etsiskelyihin kului noin tunti. Sitten palasivat päälliköt jälleen haavoittuneen luo, asettuivat toisiansa vastapäätä ja aloittivat neuvottelunsa.
"Veljeni on viisas päällikkö", sanoi Trangoil Lanec. "Sanokoon hän, mitä hän on nähnyt."
"Curumilla on puhuva, kun hänen ystävänsä pyytää sitä", sanoi toinen myöntävästi. "Viisi ratsastajaa on vienyt valkoisen neidon pois. Nämä viisi ratsastajaa tulivat toiselta puolelta jokea. Hevosten kavioitten jäljet ovat painuneet selvästi maahan ja kostuttaneet sen."
"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec. "Veljelläni on guanakon silmät — hän näkee kaikki."
"Näistä viidestä ratsastajasta, jotka tunkeutuivat taloon, on neljä intiaania, viides on muukalainen, sen näkee selvästi hänen jäljistään. Edelliset ovat yllättäneet valkoisen veljemme, joka tuskin sai aikaa puolustautua. Valkoinen neitonen on viety pois, ja hänen suojelijansa on ampunut yhden ryöväreistä."
Trangoil Lanec nyökkäsi taas. "Curumilla puhuu hyvin — olen iloinen saadessani olla hänen ystävänsä. Mitä ovat ryövärit vielä tehneet?"
"He ovat nousseet vankinsa kanssa hevostensa selkään ja ratsastaneet pois vuoria kohti."
"Entäs valkonaama?"
"Valkonaama on kuollut. Punaiset miehet eivät tarvinneet häntä enää, he ovat käyttäneet häntä ainoastaan päämääränsä saavuttamiseen. Veljeni katsokoon tänne!" Päällikkö otti esiin erään murskaksi lyödyn pistoolin jäännökset ja näytti niitä ystävälleen. "Valkonaama makaa pensaikossa sadan askeleen päässä täältä."
"Curumilla on viisas päällikkö, hän on nähnyt oikein. Muukalainen on kavaltaja — hän on saanut palkkansa. — Mitä aikoo veljeni nyt tehdä?"
"Curumilla on nopea, hän ajaa ryövärejä takaa."
"Hyvä, veljeni menköön. Valkoinen tyttö on pelastettava."
Curumilla nousi hevosensa selkään ja jätti toverinsa lausuen lyhyet jäähyväissanansa: "Venti Penni!" Sitten kannusti hän hevostaan ja lähti.
* * * * *
Kun Curumilla oli lähtenyt, palasivat don Tadeo, Valentin ja Peralta pitkän ajan kuluttua ensinmainitun kartanolle. Tulijoiden kasvot olivat vääristyneet pelosta ja levottomuudesta. "Kuinka, päällikkö, onko totta, mitä kansa sanoo?" huudahti don Tadeo levottomana. "Tyttäreni on…?"
"On totta!" vastasi Trangoil Lanec lyhyesti.
Vahva mies kaatui maahan kuin salaman iskemänä. Hänen ystävänsä ympäröivät hänet. Yleisen sekamelskan aikana kyseli Valentin intiaanipäälliköltä lähempiä yksityisseikkoja ryöväyksestä.
"Valkoinen tyttö on kadonnut", selitti päällikkö. "Muutamat intiaanisotilaat ovat ryöstäneet hänet meidän poissa ollessamme. Valkoinen veljemme koetti puolustaa häntä, mutta kaatui lattialle kahden tikarin lävistämänä."
"Voi, Ludvig, Ludvig", ähki Valentin tuskissaan. "Missä hän on?"
Trangoil Lanec osoitti huoneen perälle. Valentin riensi haavoittuneen luo.
"Haa, kuollut, murhattu! — Voi", jatkoi hän yhteenpuristetuin hampain, "milloinkahan saan tilaisuuden kostaa hänen kuolemansa?"
Päällikkö antoi hänelle merkin vaieta. "Se ei ole vaarallista", sanoi hän. "Hän ei ole kuollut. Haavat ovat syviä, mutta vaarattomia — viimeistään kahdeksan päivän kuluttua on hän jälleen terve. Nyt hän nukkuu."
Valentin sulki intiaanin syliinsä ja puristi häntä mielipuolen ilolla rintaansa vasten. "Jumala palkitkoon teitä, päällikkö, te lahjoitatte minulle jälleen elämän", sanoi hän liikutettuna. "Voi, Rosario raukka!"
Sillaikaa oli don Tadeo vähitellen toipunut. Surullinen tieto oli hänelle niin odottamaton, että hän oli kadottanut tajuntansa. Nyt koetti hän salata tunteitansa ja onnistuikin siinä niin hyvin, ettei kukaan voinut nähdä liikutuksen kuvastuvan hänen piirteistään.
"Don Louis ei ole siis kuollut", sanoi hän osaaottavaisesti. "No niin, se on enemmän kuin mitä uskalsimme toivoa. Nuori mies piti sanansa, hän puolusti tytärtäni henkensä uhalla. Jospa hänen ei olisi tarvinnut niin kalliisti maksaa velvollisuudentuntoansa."
Kädet ristissä rinnalla käveli hän edes takaisin huoneessa. Kaikki ymmärsivät, mitä tämän miehen sisimmässä liikkui.
"Isäni on vahva", sanoi Trangoil Lanec. Hänen kasvoillaan kuvastui kunnioitusta, jota hän aina tunsi Mustan Sydämen johtajaa kohtaan. "Älköön hän vaipuko epätoivoon. Valkoinen neito on turvassa. Curumilla seuraa häntä."
"Puhutteko totta, päällikkö? Seuraako Curumilla todellakin häntä?" sanoi don Tadeo henkäisten syvään ja katsoen terävästi intiaaniin. "Uskallan siis toivoa…?"
"Trangoil Lanec on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei valehtele koskaan, hän ei ole kaksikielinen. Curumilla seuraa ryövärejä. Isäni on taas pian näkevä pienen lintunsa, joka laulaa hänelle kauniita laulujaan!"
"Kiitän teitä, päällikkö", sanoi Tadeo lämpimästi.
"Mitä aiotte nyt tehdä?" kysyi don Gregorio Peralta. "Otatteko osaa takaa-ajoon?"
"Jospa voisin?" sanoi tämä sydäntäsärkevällä äänellä. "Vastatkaa minulle, don Gregorio. Enkö minä ole vastuunalainen kansastani, joka asettaa kaikki toivonsa minuun? Saanko nyt katkaista ne yhdyssiteet, jotka liittävät minut kansaani, nyt, kun kaikki riippuu toimekkuudestani ja väsymättömästä työstäni. Niin hartaasti kuin haluaisinkin, en voi kuitenkaan rientää Rosarioni avuksi!"
Näistä harvoista sanoista ilmeni isän suuri tuska, joka tietää lapsensa olevan kotkan kynsissä, eikä voi kuitenkaan pelastaa häntä. Kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja tästä rakkauden ja velvollisuuden välisestä taistelusta. Valentin katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden ja kääntyi taas don Tadeon puoleen sanoen:
"Teidän tilanne on epätoivoinen, valitettavasti täytyy minun se myöntää. Mutta tiedän, että te pysytte rohkeana, ettekä vaivu epätoivoon. Tehkää siis velvollisuutenne ja uskokaa vain ystäviinne. Sallikaa minun ottaa teiltä jäähyväiset lyhyeksi ajaksi."
"Aiotteko jättää meidät?" kysyi don Tadeo.
"Sen täytyy tapahtua. Näen, miten teidän sydämenne on pakahtumaisillaan surusta, huolimatta suurista ponnistuksistanne rauhoittaa sitä. Sentähden olen päättänyt joko tuoda teidän rakastettavan tyttärenne luoksenne tai tuhoutua yrityksessäni."
"Mitä aiotte tehdä, don Valentin?" huudahti Don Tadeo. "En voi sallia sellaista uhrausta."
"Pyh, antakaa minun toimia, señor! Olen yksinäinen kuin murmelieläin, ja jos kerran saan jonkun ajatuksen päähäni, niin ei sitä ole helppo ajaa pois sieltä. Te, päällikkö, seuraatte luonnollisesti minua, sillä teidän kokemuksenne tulevat olemaan minulle suureksi avuksi tällaisissa asioissa. Saammepahan nähdä, saako meidän työmme yhdistettynä Curumillan kykyyn ja kuntoon mitään aikaan. Antakaa minun vain syleillä Ludvig-raukkaani, ja sitten matkalle." Hän kumartui ystävänsä yli, painoi suudelman hänen otsalleen ja kuiskasi hiljaa: "Nuku, veljeni, minä valvon kyllä."
Haavoittuneen huulet liikkuivat: "Valentin, pelasta hänet", mutisi hän.
"Niin, pelastakaa donna Rosario, rakas ystäväni, ja me olemme teille iäisessä kiitollisuudenvelassa", sanoi myöskin don Peralta ojentaen ranskalaiselle kätensä jäähyväisiksi. Valentin ja päällikkö jättivät nyt nopein askelin kartanon Cesar mukanaan.