X. CURUMILLA SOTAJALALLA.
Seuratkaamme nyt puelka-päällikköä hänen vaarallisella retkellään.
Curumilla oli yhtä kuuluisa viisaudestaan ja varovaisuudestaan kuin rohkeudestaan sodassa. Nytkin otti hän huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet voidakseen varmasti ja samalla huomaamattomasti seurata ryövärejä. Ennenkuin hän kulki joen yli, josta äsken puhuimme, jätti hän rannalle hevosensa, josta hänelle ei ollut enää mitään hyötyä. Sitäpaitsi olisi sen kavioiden kopse voinut ilmaista hänet.
Vaikka intiaanit ovatkin kuuluisia erinomaisesta ratsastustaidostaan, niin ovat he myöskin kestäviä kulkijoita. Curumillakin vaelsi sangen pitkän matkan lyhyessä ajassa. Kuitenkin oli hänellä aina tilaisuus tarkastella ryövärien jälkiä nähdäkseen niistä, mihin suuntaan hänen täytyi milloinkin kulkea. Tätä menettelytapaa ei hän kuitenkaan käyttänyt kauan, sillä se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa. Hän päätti katkaista ryövärien tien ja odottaa heitä paikalla, jonka ohitse he tulisivat varmasti kulkemaan. Siellä voisi hän helposti laskea heidät ja kenties myöskin pelastaa nuoren tytön.
Kun päällikkö oli tehnyt päätöksensä, alkoi hän toteuttaa sitä. Vaikka oli jo ilta, kulki hän tunnin toisensa jälkeen lepäämättä kuunnellen kärsivällisesti erämaan erilaisia ääniä. Näistä äänistä on kokeneelle metsänkävijälle paljon hyötyä.
Pian oli Curumilla päässyt hyvän matkan ryöväreistä edelle, ja eräällä tutulla paikalla, joka oli erikoisesti sopiva hänen suunnitelmilleen, asettui hän väijyksiin. Siellä makasi hän pitkin pituuttaan vatsallaan kivilohkareen takana suojelevien pensaiden keskellä.
Yli puoli tuntia lepäsi hän samassa asennossa liikahtamatta vähääkään. Se, joka olisi tällä hetkellä huomannut hänet, olisi kenties luullut häntä ruumiiksi. Vihdoinkin kuuli intiaanin tarkka korva kaukaista hevosten kavioiden kopsetta. Ääni lähestyi lähestymistään, ja kohta huomasi kivilohkareen takana makaava päällikkö noin kaksikymmentä hitaasti lähenevää ratsastajaa.
Ryövärit, nähtävästi luottaen suureen lukumääräänsä ja aavistamatta mitään vaaraa, ratsastivat aivan huolettomasti Curumillan piilopaikan ohitse huomaamatta häntä. Tämä oli noussut istualleen, kohottanut päänsä ja katseli nyt heitä uteliaana.
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä joukosta ratsasti yksinäinen soturi huolettomasti nauttien hevosensa hitaista askelista. Välistä vaipui hänen päänsä rinnalle, ja hänen kätensä tapasivat tuskin ohjaksia. Varmaankin torkkui tämä mies hevosensa selässä. Kuin salama iski äkkiä ajatus Curumillan päähän. Hän nousi ylös, jännitti kaikki voimansa raudankoviin jalkalihaksiinsa ja hyppäsi tiikerin voimalla ratsastajan taa satulaan. Ennenkuin tämä, kummastuneena nopeasta hyökkäyksestä, ehti päästää ääntäkään, puristi Curumilla hänen kurkkuaan niin kovasti, ettei hän voinut hengittää ja oli vähällä tukehtua.
Pian oli vanki heitetty maahan ja sidottu, sitten kiinnitti päällikkö hänen hevosensa erääseen pensaaseen ja palasi vankinsa luo. Muut intiaanit jatkoivat aivan rauhallisina matkaansa. He eivät olleet huomanneet mitään.
Kylmäverisyydellä, joka on ominaista intiaaneille, ei vangittu, niin pian kun hän huomasi itsensä voitetuksi, välittänyt turhista vastustuksista, vaan tyytyi kohtaloonsa. Katsellen voittajaansa halveksivasti hymyillen odotti hän, että tämä puhuttelisi häntä.
"Ooh!" pääsi Curumillalta, kun hän oli lähemmin tarkastellut uhriaan.
"Joan!"
"Curumilla!" vastasi tämä.
"Hm, olisin toivonut, että se olisi ollut joku muu", mutisi araukani itsekseen. "Mitä tekee veljeni täällä?" kysyi hän sitten korkealla äänellä.
"Mitä se Curumillaan kuuluu?" sanoi intiaani uhkaavasti vastaten kysymykseen.
"Hyvä, älkäämme kadottako kallista aikaa", sanoi päällikkö ottaen puukkonsa esiin. "Tahtooko veljeni puhua?"
Joan säikähti. Hän värisi nähdessään tuon pitkän teräväkärkisen kiiltävän esineen. Hän mietti vielä hetkisen. "Kysy!" sanoi hän sitten.
"Minne oli veljeni matkalla?"
"San Miquelin kylään."
"Hyvä. Mutta missä tarkoituksessa?"
"Jättääkseni suuren Toquinin käsiin erään valkean neitosen, jonka tänä aamuna ryöstimme Valdivian kaupungista."
"Kuka on käskenyt teitä ryöstämään tytön?"
"Se mies, jonka luokse olemme matkalla."
"Antinahuel?"
Intiaani nyökkäsi.
"Kuka johti yritystä?"
"Joan."
"Antinahuel odottaa siis veljeäni San Miquelin kylässä?"
"Niin, viimeisessä majassa."
"Hyvä, veljeni vaihtakoon nyt hattunsa ja vaippansa minun kanssani!"
Vanki totteli tekemättä mitään huomautusta. Kun vaihto oli tehty jatkoi päällikkö: "Minä voisin tappaa veljeni, viisaus vaatii myöskin sitä, mutta sääli on täyttänyt Curumillan sydämen — hän on oleva lempeä! Joanilla on vaimo ja lapsia, hän on heimonsa urhoollisimpia sotilaita… jos minä lahjoitan hänelle henkensä, on hän kai minulle sangen kiitollinen?"
Araukani oli luullut, että hänen on pakko kuolla, ja siksi täyttivät päällikön sanat hänen sydämensä toivolla. Pohjaltaan oli hän kunnon ihminen, sen tiesi Curumilla. Hän tiesi myös, että hän saattoi luottaa Joanin lupaukseen.
"Henkeni on veljeni kädessä", vastasi Joan hetken kuluttua. "Jollei hän tuhoa sitä, tulen minä hänen orjakseen ja annan tappaa itseni hänen käskystään."
"Joan nouskoon ylös", sanoi ulmen pistäen veitsen takaisin vyöhönsä.
"Päällikkö pitää sanansa!"
Niin pian kuin intiaani oli noussut ylös, nosti hän oikean kätensä rinnalleen merkiksi siitä, että hän kokonaan mukautui toisen tahtoon.
"Mitä käskee veljeni?" kysyi hän.
"Joan kiiruhtakoon nopeasti muukalaiskylään, jota kutsutaan
Valdiviaksi. Siellä hän saa etsiä käsiinsä don Tadeon, valkoisten
Suuren Kotkan ja kertoa hänelle, mitä on tapahtunut välillämme. Samalla
hän voi sanoa, että minä joko pelastan valkoisen neitosen tai kuolen."
"Onko siinä kaikki?"
"On. Jos Suuri Kotka tarvitsee veljeni palvelusta, on hänen viipymättä asettauduttava hänen käytettäväkseen. Pilliau johdattakoon Joania, ja muistakoon hän aina, etten minä tahtonut ottaa hänen henkeään, vaikka se kuuluikin minulle."
"Joanilla on hyvä muisti, Joan ei unohda", vastasi intiaani melkein ylpeästi. Samalla sukelsi hän korkeaan ruohostoon ja katosi.
Curumilla ei hukannut silmänräpäystäkään, vaan hyppäsi hevosensa selkään ja kannusti sitä. Pian oli hän saavuttanut pienen ratsastajalauman, joka jatkoi matkaansa yhtä rauhallisesti kuin ennenkin aavistamatta ollenkaan, mitä oli tapahtunut.