XI. ANTINAHUELIN VALLASSA.
Ennenkuin Antinahuel oli astunut telttaansa neuvotellakseen kenraali Bustamenten kanssa, oli hän antanut sotilailleen erään salaisen tehtävän, jonka tähden nämä heti lähtivät Joanin johdolla Valdiviaan. Meidän täytyy nyt huomauttaa ystävälliselle lukijalle, että viekas Toquin oli jo ennen antanut tarkasti vartioida Don Tadeon toimia, ja että hän siis tiesi tämän olevan Valdiviassa. Olipa hän vielä saanut salaisia tietoja hänen suunnitelmistaankin. Kun hän näki siis toisen vastustajansa — sellaisena piti hän Bustamentea — hyökkäävän keskelle kuulasadetta, käytti hän tilaisuutta hyväkseen masentaakseen toista tuntuvalla iskulla. Tässä käytti hän hyväkseen erästä don Tadeon palvelijaa, jonka hän oli houkutellut puolelleen ja joka täytettyään tehtävänsä, — niinkuin Curumilla oli arvannutkin — oli tapettu. Tiedämme jo millä tavalla ryöväys tapahtui.
Kun donna Rosario näki kreivi Ludvigin kaatuvan tuntemattomien murhaajien tikarien lävistämänä, kauhistui hän niin suuresti, että meni tainnoksiin. Kun hän jälleen heräsi, näki hän ympärillään noin kaksikymmentä soturia, joita hän vain vaivoin saattoi tarkastella, sillä joku peitteentapainen oli heitetty hänen kasvoillensa.
Hän makasi pitkin pituuttaan muuliaasin selässä kahden tavarasäkin välissä. Köysi, joka oli kiinnitetty hänen lantioilleen, esti häntä nousemasta ylös, mutta kädet olivat vapaat. Varovaisesti veti hän peiton syrjään ja katseli ympärilleen. Hänen ryöstäjänsä, hän näki heidät nyt selvästi, olivat intiaaneja, jotka ratsastivat kapeaa tietä pitkin kahden vuoren välitse.
Mitä aiottiin hänelle tehdä? Minne häntä vietiin? Rosario ei voinut vastata näihin kysymyksiin, ja koettaessaan selvittää niitä tunsi hän oman voimattomuutensa. Hänen vangitsemisestaan oli varmaankin kulunut pitkä aika, sillä hevoset ja muuliaasit näkyivät olevan sangen väsyneitä ja liikkuivat hitaasti.
Oli tullut pimeä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Ainoastaan kerran oli Rosario kuulevinansa omituista melua takaapäin. Sillä ei kuitenkaan nähtävästi ollut mitään merkitystä, koska hänen seuralaisensa eivät välittäneet siitä. Hän tuli melkein iloiseksi kuullessaan äkkiä kaukaa kiukkuisaa haukkumista, joka kuului yhä selvemmin ja selvemmin ja johon sekottui pian naisten ja lasten ääniä. Samassa pysähtyi joukko.
Nuori tyttö heitti varovaisia silmäyksiä ympärilleen. Soihtujen valossa, jotka lepattivat tuulessa, eroitti hän rakennuksien ääriviivoja ja muutamien olentojen varjoja, jotka liikkuivat hänen ympärillään. Ratsastajat laskeutuivat maahan hevostensa selästä ja riisuivat ne huolehtimatta vielä kuitenkaan hänestä. Äkkiä tunsi hän jonkun tarttuvan hänen muuliaasinsa ohjaksiin. Kuului huuto: "Arreau!", jota tavallisesti käytetään hoputeltaessa eläintä kulkemaan. Oliko hän sittenkin erehtynyt? — Eivätkö he olleetkaan vielä saapuneet päämääräänsä?
Noin kymmenen minuutin kuluttua pysähtyi aasi uudestaan ja eräs henkilö, jonka nähdessään hän tahdottomasti kauhistui, lähestyi häntä. Kysymyksessä oleva mies oli puettu chileläisen talonpojan pukuun ja hänellä oli päässään vanha panamahattu, joka suurimmaksi osaksi peitti hänen kasvonpiirteensä. Sanomatta sanaakaan veti hän peiton syrjään, päästi irti köydet, joilla Rosario oli sidottu muulin selkään, otti hänet kevyesti kuin lapsen käsivarsilleen ja kantoi hänet erääseen majaan, jonka ovi oli auki. Samalla, kun hän laski Rosarion maahan, kumartui hän hiukan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Ole rohkea ja toivo."
Ennenkuin donna Rosario ennätti tehdä kysymystäkään, nousi mies jälleen ylös ja jätti majan, jonka oven hän sulki jälkeensä.
Epävarmana katseli nuori tyttö oikealle ja vasemmalle löytääkseen arvoituksen ratkaisun. Kuka oli tuo vieras lohduttaja? Kummallista, nuo neljä sanaa, jotka tuntematon oli kuiskannut hänen korvaansa, olivat palauttaneet hänen mielenmalttinsa — hän tiesi nyt, että ystävä vartioitsi häntä salaa.
Paikka, missä hän oli, oli aivan pimeä. Alussa ponnisteli hän turhaan nähdäkseen joitakin esineitä majassa, mutta pian tottuivat hänen silmänsä pimeään, ja hän huomasi nyt vastapäätä itseään heikon valojuovan, joka tunkeutui majaan oven raosta. Varovaisesti, ettei vain herättäisi jonkun näkymättömän vartijan huomiota, hiipi hän lähemmäksi sitä. Valo tuli selvemmäksi ja nyt kuuli hän myöskin ääniä. Painaen silmänsä niin lähelle rakoa kuin mahdollista kuunteli ja katseli hän jännittyneenä.
Viereinen huone oli jokseenkin suuri, mutta sitä valaisi ainoastaan yksi soihtu, joka oli kiinnitetty seinään. Siellä seisoi kaksi miestä vastapäätä toisiansa, molemmat intiaaneja, toinen ylpeänä, suoraryhtisenä ja arvokkaana, toinen — Rosario tunsi hänet muukalaiseksi, joka oli äsken vienyt hänet majaan — kunnioittavassa asennossa.
"Mistä johtuu", kysyi edellinen, "ettei Antinahuel näe Joania edessään?"
Toinen näkyi viivyttelevän vastaustaan ja pyöritteli hattunsa lieriä sormiensa välissä.
"Myskirotta on Joanin ystävä — hän on lähettänyt minut tänne asemastaan."
Se kuului aivankuin anteeksipyynnöltä.
"Millä oikeudella jättää Joan toisen suoritettavaksi käskyt, jotka
Antinahuel on antanut hänelle?"
"Joan on matkustanut Concepcioon, hän seuraa erästä valkoista naista, jonka silmät loistavat kuin tähdet yöllä."
Antinahuel — sillä hän se todellakin oli — heitti uhkaavan katseen edessään seisovaan mieheen. "Poikani kutsuu itseään Myskirotaksi? — Mistä hän tulee?"
"Valkoihoisten kylästä. Myskirotta on heimonsa ulmen."
"Hyvä", sanoi Antinahuel nähtävästi rauhoittuneena. "Voinko uskoa poikaani?"
"Antinahuelin käskyt ovat täytetyt", vastasi tämä yksinkertaisesti.
"Valkoinen tyttö on täällä." Hän osoitti ovea, jonka takana Donna
Rosario seisoi ja kuunteli. "Matkalla ei hän puhunut mitään, eikä hän
myöskään tiedä, mihin hänet on viety."
"Onko Myskirotta valmis tottelemaan minua kaikessa?"
"Pitääkö naisen kuolla?" kysyi toinen terävästi.
"Ei! Mitä se hyödyttäisi? Kuolema tuottaa ainoastaan muutamien silmänräpäysten kärsimyksiä, sitten on kaikki lopussa."
"Valkoihoisten kuolema kenties, mutta intiaanien kestää kauemmin!"
"Minä tahdon, että hän jää eloon!" huudahti Toquin melkein kuuluvasti.
Hän vaikeni hetkiseksi ja koetti tukahduttaa sisäisen raivonsa.
"Poikani on epäilemättä nähnyt ulkona seisovat satuloidut hevoset?"
"Ne ovat jaloja eläimiä!" vastasi intiaani, jonka silmät loistivat himosta.
"No niin, ainoastaan hänestä itsestään riippuu, tahtooko hän tulla niiden omistajaksi. Jos poikani vartioi valkoista neitoa sillaikaa, kun Antinahuel käy araukanien suuressa neuvottelukokouksessa, ovat eläimet hänen."
"Myskirotta on vartioiva häntä. Antinahuel voi poistua."
Toquin näytti tyytyväiseltä. "Minä huomaan, että poikani on päällikkö — Antinahuel on antava hänelle tehtäviä, kun hän palaa. Menköön hän nyt — minä tahdon puhua valkoisen neidon kanssa."
Intiaani poistui, ja Antinahuel otti soihdun seinästä, aukaisi oven ja meni huoneeseen, jossa donna Rosario oli.
Korppikotka ja kyyhkynen seisoivat nyt vastatusten. Kuolemanhiljaisuus vallitsi huoneessa. Ainoastaan tuuli vinkui synkästi oven raossa. Soihtu lepatti ja heitti levotonta valoaan huoneen yli.
"Tunteeko tyttäreni minut?" kysyi Antinahuel.
"En", sanoi Rosario, joka oli vetäytynyt huoneen perälle pelätyn päällikön astuessa sisään.
"Olen Antinahuel, araukanien päällikkö!" selitti intiaani ylpeästi.
"No niin, minä kysyn teiltä Antinahuel", sanoi nuori tyttö, "mitä olen tehnyt teille, koska vainoatte minua?"
Päällikön kasvoille levisi omituinen hymy. "Valkoinen neito kysyy, mitä hän on tehnyt. Hän on valkoihoisten Suuren Kotkan tytär."
Omituinen ääni, millä nämä sanat lausuttiin, täytti donna Rosarion pelolla ja kummastuksella. Hän näki valheellisen ja petollisen hehkun loistavan tämän miehen katseesta, joka oli vaativaisesti suunnattu häneen.
"En ymmärrä teitä, päällikkö", sanoi hän kauhuissaan.
"Kuule", sanoi tämä merkitsevästi ja astui muutamia askeleita lähemmäksi häntä. "Antinahuel tahtoo olla avosydäminen ja kertoa tyttärelleen pienen kertomuksen! — Kun muukalaiset olivat valloittaneet Chilen ja tehneet sen asukkaat orjikseen, aikoivat he myös kukistaa Aukàn suuren kansan. Suuressa taistelussa, jota kesti auringon noususta laskuun asti, voitti kuitenkin kuuluisa Toquin Cadequal valkonaamat. Muutamat muukalaisista pakenivat suurille präärioille, mutta joutuivat siellä intiaanien käsiin. Niiden joukossa oli myös eräs mahtava päällikkö nimeltään don Estevan de Leon. Toquin Cadequal olisi voinut kiduttaa ja tappaa hänet, kuten hänen kansansa tavat vaativat, mutta hän ei tehnyt sitä, vaan vei hänet kyläänsä ja antoi vartioida häntä kuin vankia. Mutta valkoinen päällikkö oli viekas; hän pakeni. Sota alkoi uudestaan, ja tällä kerralla ei onni suosinut Aukàn suurta päällikköä. Eräänä päivänä löi vihollinen perinpohjin hänen armeijansa ja hän itse joutui valkonaamojen käsiin. Espanjalainen päällikkö tunsi hänet samaksi mieheksi, joka muutamia kuukausia sitten oli lahjoittanut hänelle hengen. Hän antoi kuitenkin puhkaista Cadequalin silmät ja lähetti hänet sitten heimonsa luo. Mutta Toquin ei ollut myöskään toimeton. Hän kokosi kaikki heimonsa miehet, kertoi heille, mitä oli tapahtunut, vannotti heitä kostamaan hänen puolestaan ja kuoli sitten vapaaehtoisesti nälkään, ettei hänen olisi tarvinnut kärsiä häpeää. Siitä hetkestä lähtien ovat Cadequalin ja valkoisen päällikön jälkeläiset olleet verivihollisia keskenään. Kolmesataa vuotta sitten käytiin tätä sotaa samalla kiihkolla ja katkeruudella kuin nytkin — kosto on siirtynyt perintönä isältä pojalle. Antinahuel on Mustan Shakaalin poika, ja tämä pyysi kuolinvuoteellaan häntä kukistamaan Leonien kirotun heimon! Antinahuel on luvannut sen, mutta…" Kertova vaikeni äkkiä ja tuijotti miettiväisenä leimuavaan soihtuun.
"No niin?" kysyi donna Rosario kummastuneena siitä, mitä hän oli kuullut ja seurasi kauhuissaan päällikön liikkeitä.
"Olen nähnyt valkoisen neitosen ja unohtanut kaikki, valani, vihani ja kostoni. Valkoisten Suurella Kotkalla on tytär, joka tulee Antinahuelin puolisoksi."
"Ei koskaan!" huudahti donna Rosario, joka kuultuaan nämä sanat vetäytyi taaksepäin ja tunsi verensä virtaavan sydämeensä.
"Hän tulee Antinahuelin puolisoksi", huudahti intiaani käskevällä äänellä. "Minä menen nyt, ja tyttäreni saa ajatella asiaa; ennenkuin vuorokausi on kulunut, on minulla hänen suostumuksensa. Antinahuel on puhunut."
Ylpein askelin lähti hän huoneesta. Tuskin oli hän ennättänyt poistua, kun donna Rosario vaipui voimattomana lattialle.