XII. ANTINAHUEL NEUVOTTELUKOKOUKSESSA.
Kun Suurtoquin oli lopettanut lyhyen keskustelunsa vangin kanssa, nousi hän hevosensa selkään, sillä kuten hän oli sanonut, täytyi hänen mennä suureen neuvottelukokoukseen, joka pidettiin Mustan Käärmeen kylässä. Sinne oli vain muutaman tunnin matka, ja hän toivoi voivansa tulla takaisin ennen yötä.
Ennenkuin hän meni neuvottelumajaan, odotti hän erästä sanansaattajaa, jonka hän oli lähettänyt Valdiviaan seuraamaan tapausten kulkua. Hetken kuluttua ratsastikin intiaani höllin ohjaksin ja vaahtoavin hevosin hänen luokseen.
"Poikani puhukoon!" sanoi Antinahuel lyhyesti. "Mitä hän on nähnyt?"
"Valkonaamat taistelevat keskenänsä — he ovat kääntäneet kalpansa omia veljiänsä vastaan", vastasi sanansaattaja.
"Antinahuel tietää sen. Valkonaamat ovat kuguaareja, jotka eivät ole koskaan sovinnossa. Mitä muuta on They-Teg nähnyt?"
"Kaupungista nousee tällä hetkellä tulipatsas, peloittavampi kuin
Autukon vulkaani."
"Mitä on tapahtunut? Kumpainenko päälliköistä on voittanut?"
"Koko Valdivia on Suuren Kotkan hallussa. El Verdugo on vangittu."
"Vangittu!" toisti Toquin kummastuneena. "Poikani valehtelee. El
Verdugolla on mahtava käsivarsi, mahtava kuin Pilliaun salama."
"They-Teg puhuu totta."
"Valkonaamojen Toquinilla on suuri armeija — missä on se nyt?"
"Sotilaat ovat hajaantuneet. Guekubu, paha henki, on täyttänyt heidät pelolla, ja heidän vihollisensa on lyönyt heidät."
"Hyvä. Antinahuel uskoo poikaansa; hän voi nyt poistua ja pitää yhä silmällä valkoisia miehiä!"
Intiaani kumarsi kunnioittavasti päällikölleen, nousi sitten hevosensa selkään ja ratsasti täyttä laukkaa pois. Antinahuel seurasi häntä hetkisen katseellaan ja meni senjälkeen neuvottelumajaan, jossa jo odotettiin häntä.
Joukko sotilaita istui siellä kehässä suuren nuotion ympärillä — sitä sanottiin neuvottelunuotioksi — jonka savu kohosi kiemurrellen taivasta kohti.
Kun Antinahuel astui sisään, nousivat kaikki pystyyn ja nostivat oikean kätensä rinnalleen merkiksi kunnioituksesta tulijaa kohtaan hänen korkean arvonsa vuoksi. Sitten ryhdyttiin heti työhön ja puheenvuoro annettiin eräälle vanhalle päällikölle.
Cathikara oli nuoruudenvuosinaan ollut kuuluisa soturi; nyt olivat vuodet tehneet hänen hiuksensa harmaiksi ja riistäneet silmiltä niiden entisen loiston. Hänen sotaisa luonteensa ei ollut kuitenkaan muuttunut, sen huomasi selvästi hänen sanoistaan.
"Urheat araukanit, toquinit, Apo-Ulmenit ja Ulmenit", alkoi hän, "kuulkaa, mitä vanha soturi sanoo teille. Cathikara on surullinen, pilvi peittää hänen järkensä, ja hänen itkevät silmänsä ovat alituisesti suunnattuina maata kohti. Mistä johtuu tämä suru? Vastatkaa minulle, veljeni ja poikani. Haa, te vaikenette ja teidän päänne vaipuvat alas — oi, te olette nyt vain tavallinen kansa! Te kumarrutte valkeanaamain ikeen alla. Eikö teidän verenne ole kylliksi punainen, jotta taistelisitte sen puolesta? Mitä tekee Cathikara tällä kirveellä, jos se on tehoton hänen kädessään, ja hänen täytyy mennä isiensä luo voimatta tehdä mitään lapsiensa puolesta. Ottakaa se, te soturit, sillä se ei ole mikään tyhjä ja huono kunniamerkki. Olen jo vanha… sallikaa minun vetäytyä majaani kuollakseni siellä surusta teidän heikkojen sydämienne tähden."
Kun päällikkö oli lausunut nämä sanat, astui hän horjuen muutamia askelia taapäin aivankuin surun murtamana. Kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja, heidän katseensa hehkuivat ja näytti siltä, kuin raivon ja kiihkon purkaukset keskeyttäisivät kokouksen. Silloin otti eräs toinen päällikkö, "Musta Hirvi", puheenvuoron.
"Mitä isäni sanoo, on kovaa — meidän sydämemme on täynnä surua. Minkä tähden on Cathikara niin ankara lapsiaan kohtaan? Minkätähden soimaa hän heitä? Eivätkö he ole valmiita uhraamaan henkensä ja verensä kansansa puolesta? Punaiset miehet eivät ole koskaan jättäneet valtaa vieraisiin käsiin, he ovat vielä yhtä peloittavia ja voittamattomia sotureja, kuin heidän isänsäkin. — Kuulkaa, kuulkaa, mitä Pilliau on ilmoittanut minulle. Araukanien päällikkö on tänään uudistanut rauhansopimuksen valkonaamain kanssa — tietäkää siis, että hän on petkuttanut heitä. Rauhansanat lausuttiin vain valkoihoisten ristin eikä araukanien sauvojen ääressä. Sopimuksella muukalaisten kanssa ei ole siis mitään merkitystä. Olenko puhunut oikein, te mahtavat sotilaat?"
"Kyllä, kyllä, niin on asianlaita!" kirkuivat intiaanit heilutellen aseitaan. Samassa tunkeutui Antinahuel piirin keskelle. Hänen ryhtinsä ja liikkeensä olivat sangen omituiset. Hänen päänsä oli kumartunut eteenpäin, hän oli suunnannut katseensa ulospäin ja levittänyt kätensä, aivankuin hän olisi katsellut jotakin esinettä, josta muilla ei ollut aavistustakaan.
"Hiljaa!" sanoi Cathikara. "Toquin neuvottelee Amey Malghoninsa (salaisen hengen) kanssa!"
Vallitsi syvä hiljaisuus. Antinahuel ei liikahtanut, hän pysyi yhä samassa asennossa. Äkkiä muuttui hänen katseensa henkeväksi.
"Mitä isäni näkee?" kysyi Musta Hirvi vihdoin.
"Minä näen muukalaisia. He ovat kaivaneet sotakirveen maasta ja taistelevat nyt toisiansa vastaan. Näen verivirtoja, jotka punaavat maata, ne ovat valkoisten miesten verta. Näen myös El Verdugon, suuren päällikön, hän taistelee ja kaatuu!"
Levottomuus vallitsi intiaanijoukossa, mutta he tukahuttivat sen ja odottivat jännittyneinä, että Toquin jatkaisi. Tämä tapahtuikin hetken kuluttua.
"Näen myöskin vanhojen araukani-soturejen nousevan haudoistaan ja heidän kirkunansa täyttää sydämeni pelolla. He huutavat: veljet, hetki on tullut! Aseisiin! Aseisiin."
"Aseisiin!" vastasivat intiaanit. Nousi meteli, joka yltyi joka silmänräpäyksellä. Antinahuel oli tyytyväinen, hän näki saavuttaneensa päämääränsä. Ylpeä hymy levisi hänen kasvoilleen, ja muuttaen äkkiä epämukavaa asentoaan, sanoi hän rauhallisella äänellä: "Kun kuguarit tappavat toisiansa, valmistavat he samalla oivallisen aterian Andien kotkille. Mitä poikani haluavat?"
"Antinahuel", vastasi Cathikara heittäen kivikirveensä tuleen, jonka tempun muutkin tekivät. "On ainoastaan yksi ylimmäinen sotakirves olemassa; se on sinun kädessäsi. Värjäytyköön se valkoisten miesten saastaisella verellä aina kädensijaan asti. Sinulla on suuri valta, sinun puolestasi uhraamme mielellämme henkemme — vie siis meidät taisteluun!"
Korkealle heitti Antinahuel oikealla kädellään mahtavan sotakirveen, ja kuin ukkosen jyrinä soivat hänen sanansa: "Pilliau lahjoittakoon Aukàn kansalle ijäisen elämän! Guekubu lähettäköön koston säteen valkoihoisten pään päälle! Niin kauan kuin Antinahuel elää, on kuolema vallitseva vihollisten keskuudessa! Olen teurastava heitä kuin koiria, ja heidän luunsa tulevat valkenemaan punaisten soturien askeleista! Antinahuel on puhunut! Antinahuel pitää sanansa!"
Intiaanit vastasivat päällikkönsä riemuhuutoon villillä ja pitkällä ulvonnalla. Kesti kauan, ennenkuin järjestys oli palautunut. Silloin kysyi Luchs, yksi niistä harvoista ulmeneista, jotka vastustivat Toquinin verisiä suunnitelmia, Antinahuelilta:
"Mitä aikoo isäni tehdä?"
"Antinahuel odottaa… kuitenkin pitää hän veitsensä valmiina."
"Mitä Antinahuel odottaa?"
"Sopivaa tilaisuutta. Se onkin jo lähellä." Toquin hymyili viekkaasti. "Valkoiset sotilaat ovat vanginneet El Verdugon, he eivät suinkaan uhraa häntä täällä."
"Isäni on viisas, hän on huolellinen päällikkö. Minkätähden hän luulee, ettei El Verdugo kuole Valdiviassa?" kysyi Luchs taas.
"Poikani tekee paljon kysymyksiä!" vastasi Toquin tällä kerralla hiukan
vihaisesti ja loi toiseen synkän katseen. "Eikö hän tiedä, että
Santiago on valkoihoisten suurin kaupunki. Siellä täytyy hänen kuolla.
Hänen verensä on virtaava kaikkien valkoihoisten silmien edessä."
Läsnäolevat olivat yhtä hämmästyneitä kuin kummastuneitakin. Antinahuel huomasi sen ja ylpeä hymy loisti hänen kasvoillaan. Se hävisi kuitenkin hetkiseksi ja hän jatkoi samalla äänellä: "Poikani tuntevat kai tien, joka johtaa Valdiviasta Santiagoon. Sitä myöten on sangen vaikea kulkea, sillä se käy del Rio See rotkon läpi. Valkoisten miesten täytyy kulkea tämän ahtaan paikan ohitse, ja siellä olen päättänyt odottaa vihollisia. Soturini asettuvat kukkuloille, ja kun vihollinen mitään aavistamatta saapuu rotkolle, tulee hän piiritetyksi joka puolelta. Mitä sanovat urhoolliset araukani-soturit tästä suunnitelmasta?"
"Suuri Toquin Antinahuel on keksinyt sen!" vastasi Cathikara kunnioittavasti. "Eikö ole mitään muuta tietä Valdiviasta Santiagoon?"
"Ei."
"Siinä tapauksessa ovat valkonaamat mennyttä kalua."
"Pelastamattomia", vakuutti Antinahuel. "Del Rio See rotko on kuuluisa paikka araukanien historiassa. Siellä voitti Toquin Cadequal kerran 100:n miehen suuruisen espanjalaisen joukon."
"Araukanit tulevat myös nyt voittamaan ja kunnioittamaan Antinahuelia kuin kunniansa aurinkoa!" sanoi Musta Hirvi.
Intiaanit neuvottelivat vielä hetkisen, sitten tunkeutui Toquinin sanansaattaja keskelle päällikköjen piiriä, ojensi molemmat kätensä eteenpäin ja kääntyi kolme kertaa ympäri.
Näin lopetettiin neuvottelukokous.
Antinahuel lepäsi nyt tunnin. Hänen aivoissaan risteili tuhansia ajatuksia, jotka estivät häntä nukkumasta ja vihdoin nousi hän kärsimättömänä vuoteeltaan. Annettuaan Mustalle Hirvelle, johon hän erityisesti luotti, salaisen tehtävän, nousi hän hevosen selkään ja lähti paluumatkalle.
Oli jo sangen pimeä; ainoastaan muutamia tähtiä säteili tummansinisellä taivaalla. Päällikölle ei yöllinen ratsastus tuottanut mitään erikoista nautintoa. Kuin synkkä paholainen kiiti hän pimeyden läpi. Levottomuus oli vallannut hänet ja ajoi häntä eteenpäin. Tultuaan kylään hyppäsi hän hevosensa selästä ja meni heti majalle, jossa vanki oli. Hän aukaisi oven ja — raivoisa huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Rosario ja hänen intiaanivahtinsa olivat poissa.