XIII. PAKOYRITYS.
Antinahuel ei ollut yksin mennyt Mustan Käärmeen kylälle. Koko ajan hiipi eräs musta olento hänen jäljessään. Se oli intiaani, jolle hän oli antanut käskyn vartioida valkoista tyttöä. Tämä oli kuunnellut They-Teg sanansaattajan tiedonantoja, samoin oli hän myös kuullut ja nähnyt kaikki, mitä tapahtui neuvottelunuotion ääressä. Tuskin oli Antinahuel tehnyt suunnitelmansa, joka koski del Rio See rotkoa, kun hän lähti jo takaisin San Miquelin kylään.
Ei ollut sekunttiakaan kadotettavana. Vielä viipyi Toquin hetkisen neuvottelumajassa — tätä tilaisuutta täytyi käyttää. Nopeasti meni hän majaan, jossa donna Rosario oli ja antoi hänelle merkin.
"Valkoinen sisareni seuratkoon minua", kuiskasi hän. "Minä koetan pelastaa hänet. — Eikö sisareni tunne minua?" jatkoi hän. "Minä olen Curumilla, yksi niistä ulmeneista, jotka olivat liittyneet muukalaisiin, don Tadeon ystäviin."
Rosario kumartui hiukan eteenpäin ja tarkasteli puhujaa tarkkaavaisesti. Äkkiä putosivat ikäänkuin suomukset hänen silmistään ja hän lausui: "Oi niin, todellakin — sehän te olette!"
"Curumilla löytää kyllä sen, jota hän etsii."
"Te olette siis etsinyt minua? — Oi, kiitos, kiitos. Menkää edellä, minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä hyvänsä."
Molemmat lähtivät varovasti majasta. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit eivät huomanneet heitä. Vain harvoin näkivät he keihäisiinsä nojautuvia yksinäisiä vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Kymmenen minuuttia vaelsivat pakolaiset äänettöminä. He olivat jo jättäneet kylän taaksensa, eikä mitään erikoista ollut vielä tapahtunut. Vihdoin pysähtyi Curumilla ja osoitti muutamia kaktuspensaita, joiden takana seisoi kaksi satuloitua hevosta.
"Onko sisareni kylliksi vahva tekemään vaivalloisen ratsastusmatkan?" kysyi hän.
"Minulla on aina voimia paeta vainoojiani", vastasi donna Rosario päättäväisesti.
"Hyvä. Sisareni on rohkea. Pilliau on auttava häntä. Eteenpäin siis!"
Päällikkö hyppäsi hevosen selkään, ja myöskin nuori tyttö istuutui kovalle epämukavalle satulalle. Molemmat kannustivat hevosiaan, ja nämä ikäänkuin lensivät eteenpäin. Kuitenkaan eivät niiden kaviot saattaneet aikaan pienintäkään ääntä. — Curumilla oli nimittäin käärinyt niiden jalat lampaannahkoihin. Donna Rosario huokasi syvään; hän tunsi olevansa turvattu ja vapaa ystävänsä suojassa.
He eivät ratsastaneet heti tielle, joka johti Valdiviaan, sillä he tiesivät, että siltä suunnalta heitä enimmin etsittäisiin. Sitävastoin ratsastivat he erästä mutkittelevaa polkua pitkin, joka vihdoin katosi metsään. Jos he ehtisivät sinne, olisivat he pelastetut. Yhä kauemmaksi ratsastivat pakolaiset istuen kumartuneina hevostensa selässä. Yö oli sametin pehmeä, mikä on ominaista kuumille seuduille. Välkkyvä puro juoksi hiljaisesti solisten tien vieressä, tuuli suhisi oksissa, kuului tuhansien näkymättömien hyönteisten surinaa… muuten vallitsi erämaassa lyijynraskas hiljaisuus. Donna Rosario ja Curumilla ratsastivat keskeytymättä eteenpäin. Molempien katseet olivat suunnatut metsää kohti, jonka ensimmäiset puunrungot näkyivät jo selvästi.
Äkkiä kuului kaukaista hevosen hirnumista heidän takanaan.
Puelka-päällikkö seisautti heti hevosensa ja kuunteli.
"Me olemme hukassa", kuiskasi hän hetken kuluttua. "Viholliset ovat jäljillämme."
"Mitä nyt teemme?" kysyi tyttö vavisten.
Curumilla ei vastannut, hän mietti hetkisen. Sitten hyppäsi hän äkkiä hevosensa selästä, nosti donna Rosarion käsivarsilleen ja kantoi hänet kiireesti erään puun juurelle, jonka ympärillä kasvoi tiheästi kaktuspensaita.
"Valkoinen neito ei saa jättää jälkiä takaa-ajajilleen", selitti hän. "Sisareni luottakoon Curumillaan, hän koettaa tehdä parhaansa pelastaakseen hänet. Tämä puunrunko on ontto, sisareni piiloutukoon sen sisään ja olkoon siellä hiljaa ja liikkumatta, kunnes minä palaan."
"Jätättekö minut yksin?" kysyi Rosario pelästyneenä.
"Kyllä, se on tarpeellista. Minä koetan johdattaa viholliset väärille jäljille. Se on ainoa keino, jonka avulla voimme pelastua. Jos sisareni ei tottele minua, jään minä hänen luokseen, mutta silloin en ole syypää hänen onnettomuuteensa."
Tyttö taisteli itsensä kanssa. Välttämättömyys luottaa itseensä sai hänet vapisemaan pelosta. Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi nyt olla päättäväinen, jotteivät ne suuret ponnistukset, jotka tämä mies oli tehnyt hänen hyväkseen, menisi myttyyn. Intiaanin vaikea tehtävä vaati hänenkin tukeaan.
"Jumala siunatkoon teitä, päällikkö, minä teen, kuten pyydätte."
"Hyvä."
Intiaani työnsi varovaisesti kaktuksenoksat ja köynnöskasvit syrjään, ja nyt tuli näkyviin aukko, jonka sisään ihminen mahtui. Donna Rosario ryömi sinne ja lausui kiitollisena jäähyväiset seuralaiselleen. Tämä antoi kaktusoksien ponnahtaa takaisin aukon eteen, heitti pitkän silmäyksen puunrunkoon nähdäkseen oliko kaikki kunnossa ja palasi hevosien luo. Sitten hän hyppäsi toisen hevosen selkään, otti toisen ohjakset käteensä, kannusti hevostansa ja ratsasti mutkitellen ja kiemurrellen noin kaksikymmentä minuuttia vauhtiaan vähentämättä.
Kun hän vihdoin luuli olevansa kylliksi kaukana paikalta, mihin donna Rosario oli piiloutunut, astui hän alas satulasta, vapautti hevosten jalat lampaannahkoista ja ratsasti edelleen.
Hetken kuluttua kuuli hän nelistävien hevosten kavioitten kopsetta takanaan. Alussa tuntuivat ne sangen kaukaisilta, mutta pian kajahtivat ne yhä selvemmin. Curumilla hymyili voitonriemuisena — hänen juonensa oli onnistunut. Hän hoputti hevostaan yhä kovempaan neliin, heitti äkkiä keihäänsä pois ja liukui varovaisesti maahan hevosten juostessa täyttä vauhtia. Pian oli intiaani kätkeytynyt pensastoon. Nyt alkoi hän varovaisesti ryömiä sitä puuta kohti, johon tyttö oli piiloutunut. Hän oli vakuutettu siitä, etteivät takaa-ajajat seuratessaan vääriä jälkiä huomaisi erehdystä, ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.
Mutta Curumillan suunnitelmat menivät myttyyn. Takaa-ajoa johti itse Antinahuel, eikä hän viisaana ja kokeneena soturina mennytkään niin vähällä ansaan. Hän ymmärsi, että ainoa etu, joka pakolaisilla oli, oli etumatka, jonka he olivat voittaneet. Hän oli sentähden lähettänyt sotureja joka suunnalle ja käskenyt heitä kiiruhtamaan.
Curumilla huomasi tämän ja hän palasi sangen alakuloisena donna
Rosarion luo.
"No?" kysyi tämä vapisevalla äänellä.
"Curumillan ponnistukset ovat olleet turhat", vastasi päällikkö surullisena. "Pian saavat vainoojamme meidät kiinni."
"Kuinka, onko kaikki toivo mennyttä?"
"On. Antinahuel seuraa meitä suuren joukon kanssa. Heitä on yli viisikymmentä. He ovat ympäröineet meidät joka puolelta."
"Oi Jumalani", ähki nuori tyttö, "mitä olen minä tehnyt, koska rankaiset minua tällä tavalla?"
Curumilla heittäytyi huolettomasti maahan, pani aseensa vierelleen ja osoitti kaikessa stoalaista tyyneyttä, mikä on ominaista intiaanille, joka tietää, ettei hän voi välttää uhkaavaa vaaraa. Lähestyvien hevosten kavioitten kopse kuului jo sangen selvästi. Vielä noin viisitoista minuuttia, ja kaikki olisi lopussa.
"Sisareni valmistautukoon!" sanoi Curumilla kylmästi. "Antinahuel lähestyy."
Nuori tyttö vapisi kuullessaan nämä sanat, mutta ajatellessaan toverinsa onnetonta tilaa täyttyi hänen sydämensä säälistä.
"Minkätähden koetitte pelastaa minut", sanoi hän huoaten.
"Valkoinen neito on valkoisten veljieni sisar — minä uhraan henkeni hänen tähtensä."
"Te ette saa kuolla, päällikkö, minä en tahdo sitä."
"Minkätähden? Curumilla ei pelkää kidutuksia. Sisareni saa nähdä, kuinka päällikkö kuolee."
"Tahdotteko tehdä minut vielä onnettomammaksi?" sanoi Rosario lempeällä sulosointuisella äänellään suunnaten nuhtelevan katseen päällikköön. "Tapetaanko teidät todellakin, jos teidät löydetään minun luotani?"
"Kyllä", vastasi intiaani kylmästi.
"Ja kuka antaisi silloin tiedon ystävilleni kohtalostani? Kuka kertoisi heille, missä minä olen? Jos te kuolette, niin kuka vapauttaisi minut vihollisteni käsistä?" Puelka mietti. "Pelastakaa itsenne, Curumilla, jos se on vain mahdollista — pelastakaa itsenne minun tähteni! Kiiruhtakaa pois täältä."
"Haluaako sisareni sitä?"
"Minä vaadin sitä."
"Hyvä. Valkoinen tyttö on oikeassa, Curumilla voi tehdä vielä paljon hänen hyväkseen — hän on jäävä eloon. Sisareni älköön olko epätoivoinen, pian saa hän taas kuulla ystävistään."
Samassa kuului lähestyvien hevosten kavioitten kopse niin selvästi, että Rosario lysähti pelästyneenä kokoon. Päällikkö kokosi kiireesti aseensa ja kehoitettuaan häntä vielä kerran pysymään rohkeana hän sukelsi korkeaan ruohostaan ja katosi.
Muutamien minuuttien kuluttua joutui nuori tyttö jälleen Antinahuelin valtaan.