V. ANTINAHUEL.
Äsken kertomiemme tapahtumien jälkeisenä päivänä valmistautuivat Valentin ja Ludvig jatkamaan matkaansa. Don Tadeo ei tosin olisi tahtonut laskea heitä luotaan, mutta hänen täytyi tällä kertaa tyytyä mahdolliseen jälleennäkemiseen. Keskustelu hänen ja ranskalaisten välillä kesti sangen kauan.
"No niin, en tahdo kauempaa pidättää teitä", sanoi hän vihdoin, "sillä näen, että päätöksenne on peruuttamaton. Mihin suuntaan aiotte matkustaa?"
"Hm", vastasi Valentin hymyillen, "me olemme, kuten kai tiedätte, puoleksi onnenetsijöitä, ja mikä suunta hyvänsä kelpaa meille, jos se vain vie meidät päämääräämme. Me ratsastamme kai etelään."
"Se sopii sangen hyvin", arveli don Tadeo. "Kuulkaahan minua, ystäväni, Valdivian maakunnassa on suuri maatila, jossa käväisen pian itse — mikä estää teitä kunnioittamasta minua läsnäolollanne. Samalla voisitte myöskin tehdä minulle pienen palveluksen. Tarvitsen juuri nyt luotettavan miehen, joka vie erään tärkeän kirjeen araukanien ylipäällikölle. Jos te menette Valdiviaan, täytyy teidän matkustaa Araukanian halki. Asia ei tuottaisi siis teille suuria vaikeuksia."
"Todellakin, sehän sopii sangen hyvin!" sanoi Valentin. "Me suostumme. Sitäpaitsi emme ole vielä koskaan nähneet villejä, joten tehtävästä tulee olemaan meille vain hyötyä ja huvia."
"Sitä parempi… sallitteko minun antaa siis teille kirjeen?"
"Kenelle jätämme sen?"
"Sille Toquinille, josta äsken puhuin, — nimittäin Antinahuelille,
Auringontiikerille."
"Auringontiikerille. Ja missä oleskelee tämä herra, joka kantaa niin peloittavaa nimeä?"
"Kunniani kautta, nyt kysytte minulta jo liikaa, señor Valentin. Sitä en tiedä. Araukanit ovat paimentolaiskansaa, ja sentähden on usein vaikea löytää heidän joukostaan sitä, jota etsii."
"Pyh, se kyllä onnistuu meille", vakuutti Ludvig. "Mutta missä on kirjeenne?"
"Tässä!" sanoi don Tadeo vetäen esiin muutamia kokoonkäärittyjä papereita. "Tehtävä, jonka uskon teille, on hiukan vaarallinen. Jos nämä paperit löydettäisiin teiltä — tuhat tulimmaista, en tiedä mitä siitä seuraisi!"
"Olkaa huoletta, vaara ei peloita meidänlaisia miehiä — te voitte luottaa meihin."
"Kiitän teitä, señorit! Muutaman päivän perästä matkustan minäkin Valdiviaan, ja kun siellä tapaamme taas toisemme, niin muistakaa, että olemme ystävyksiä, älkääkä kieltäytykö ilmoittamasta minulle uusia päätöksiänne."
Tuntia myöhemmin lähtivät Valentin ja Ludvig kartanosta kahdella oivallisella hevosella, jotka heidän isäntänsä oli lahjoittanut heille. Heidän vieressään juoksi Cesar iloisesti haukkuen.
Mitä matkan alussa tapahtui, tiedämme me jo, ja lukija sallikoon meidän tehdä muutamia huomautuksia kertomuksemme päähenkilöistä.
Tänä epäjärjestyksen ja laittomuuden aikana oli Chilessä kolme eri puoluetta, jotka kukin pyrkivät omiin tarkoitusperiinsä. Ensiksikin don Bustamenten, toiseksi Mustan Sydämen ja kolmanneksi Aukas eli Vapaitten miesten puolue, joka oli mahtavampi kuin edellämainitut. Tämän puolueen kannattajat olivat intiaaneja ja alue, joka kuului sille, käsitti Araukanian neljä Ulta Mapus kuvernementtiä — se oli maantieteellisesti paljon edullisemmassa asemassa kuin naapurimaakunnat. Tätä melkein voittamatonta tasavaltaa hallitsi Toquin Antinahuel. Erittäinkin se seikka, että araukanisotilaat saattoivat johtajansa käskystä tarttua aseisiin ja muodostaa muutamassa päivässä taistelukuntoisen armeijan, antoi hänelle valtaa, joka oli yleisesti tunnustettu. Kenraali Bustamente oli jo tästä syystä tehnyt Antinahuelille salaisia ehdotuksia, ja don Tadeo aikoi tehdä samoin.
Mutta Toquin seurasi omia suunnitelmiaan. Hän oli ymmärtäväinen ja viisas mies, joka ei antanut muutamien esteiden ja epäonnistuneiden yritysten peloittaa itseään. Hänen päämääränään oli koettaa työntää muukalaiset Kordillerein yli ja lahjoittaa kansalleen aseman, joka sillä oli ollut ennen valkoihoisten tuloa Chileen. Ja hän aikoi myös toteuttaa suunnitelmansa. Kuunnellessaan toisten puolueiden ehdoituksia, mietti hän samalla keinoa, jonka avulla hän voisi kukistaa molemmatkin. Tilanne oli vakava, pian täytyi toimia — Antinahuel odotti vain oikeata hetkeä.
Ystävämme, Ludvig ja Valentin, saapuivat pian intiaanitoveriensa opastamina kylään, jossa Toquin oleskeli. Trangoil Lanec ja Curumilla jäivät kuitenkin Cesarin kanssa Mustan Käärmeen kylän ulkopuolelle, sillä heidän mielestään oli edullisinta, ettei päällikkö aavistaisi heidän ja ranskalaisten välistä ystävyyssuhdetta. Kun Ludvig ja Valentin saapuivat kylään, seisoi Antinahuel juuri majansa ovella.
"Katsos", sanoi Valentin ystävälleen. "Tuo on kai pelätty
Auringontiikeri. Mikä jalo ryhti tällä miehellä onkaan."
"Niin, mutta hänen katseensa on petollinen, ja hän puristaa huuliansa yhteen", sanoi toinen varoittavasti. "Minuun ainakin hän tekee epäluotettavan vaikutuksen."
"Hm, oletko odottanut näkeväsi Apollon? Sinä saat aina liian huonon vaikutuksen ihmisistä. Olen vakuutettu siitä, että tämä mies, joka todellakin näyttää oikealta roistolta, on pohjaltaan kunnon ihminen."
"Jumala suokoon minun olevan väärässä — mutta aavistan, että teemme tyhmästi ruvetessamme tekemisiin tämän miehen kanssa. Päämme voi joutua vaaraan."
"Ole rauhassa. Ainoa, jonka omistan, on pääni, ja sentähden olen varovainen sen suhteen", sanoi Valentin hilpeästi. "Meidän täytyy toimittaa tehtävämme. Eteenpäin siis!"
Hän kannusti hevostaan, ja Ludvig seurasi hänen esimerkkiään. He ratsastivat päällikön majalle. Antinahuel katseli heitä tarkasti, vaikka näytti siltä, kuin hänen huomionsa olisi ollut kiintynyt muutamiin käskyihin, joita hän jakeli. Sitten lähestyi hän nopeasti ja tervehti heitä kohteliaasti.
"Marry, marry — tervetuloa, muukalaiset! Veljeni astukoot Antinahuelin majaan ja ilostuttakoot häntä läsnäolollaan!"
"Kiitos rakastettavista sanoistanne, mahtava päällikkö!" vastasi
Valentin. "Me käytämme hyväksemme tarjoustanne."
Ranskalaiset astuivat hevostensa selästä. Toquinin käskystä vietiin nämä avaraan pihaan majan taakse.
Antinahuel osoittautui yhä sangen huomaavaiseksi ja kohteliaaksi, hän pyysi vieraitaan istumaan, asetti mateetä — erästä teelajia — heidän eteensä ja antoi sitten tuoda heille piiput, joista pian nousi sinisiä savupilviä. Sitten alkoi vasta keskustelu. Kun muukalaiset olivat vielä kerran kiittäneet päällikköä ystävällisestä vastaanotosta, sanoi toinen heistä:
"Sallikaa meidän nyt selittää teille käyntimme syy, päällikkö. Kuten kai arvaatte, emme ole tulleet tänne ilman syytä. Meidän on suoritettava eräs tehtävä."
"Hyvä, minä kuuntelen", sanoi Antinahuel lyhyesti.
"Me emme, ikävä kyllä, voi tehdä teille selkoa mistään", selitti Valentin. "Siihen pystyy kyllä tämä kirje, jonka saan täten antaa teille."
Hän jätti kirjeen päällikölle. Tämä tarkasteli päällekirjoitusta, käänteli paperia hetkisen sormiensa välissä ja sanoi vihdoin:
"Veljeni lukekoot. Valkonaamat ovat oppineempia kuin intiaaniraukat, he tietävät kaikki."
Valentinin kasvoille levisi tietämättömyyden ja typeryyden ilme.
"Te pyydätte meiltä enemmän, kuin mihin me pystymme, päällikkö."
Antinahuel heitti viekkaan, tulisen katseen nuoriin miehiin ja sanoi omituisesti korostaen: "Ooh! Veljeni kieltäytyvät tekemästä minulle tätä palvelusta?"
"Mitä te ajattelette, päällikkö. Me tekisimme sen mielellämme, mutta olemme ranskalaisia, ja vaikka osaisimmekin puhua espanjaa, emme voisi kuitenkaan lukea sitä."
Toquin näytti epäilevän näiden sanojen totuutta, ja toistettu paljon sanova "ooh!" osoitti, ettei hän koettanut peittää epäilyään. Halveksiva hymy leikki hänen huulillaan, sitten sanoi hän välinpitämättömästi:
"Veljeni odottakoot. Tunnen erään soturin, joka ymmärtää valkoihoisten merkit. Minä käsken häntä lukemaan tämän kirjeen."
Ranskalaiset kumarsivat, ja Antinahuel poistui.
"Minkätähden kieltäydyit lukemasta kirjettä?" kysyi Ludvig heti toveriltaan.
"Minkätähdenkö? Kunniani kautta, sitä en tiedä itsekään. On kai parasta, ettei päällikkö tiedä muutamia asioita. Sinun äskeiset sanasi olivat totta. Olit aivan oikeassa väittäessäsi, ettemme voi uskoa tähän veijariin."
"Mutta jos Toquin ei saa selvää kirjeestä?"
"Pyh, siitä ei sinun tarvitse olla huolestunut. Jos joku punaisista miehistä osaa lukea kirjeen, niin on se hän itse. Hän tahtoi vain nähdä, olimmeko selvillä asiasta."
"Todellakin, mutta…"
"Hiljaa, kuulen askeleita."
Päällikkö astui taas sisään.
"Minä tunnen nyt kirjeen sisällön", sanoi hän. "Kun veljeni tapaavat sen lähettäjän, niin sanokoot hänelle, että lähden jo tänä päivänä Valdiviaan."
"Tämän tehtävän suorittaisimme kyllä sangen mielellämme", vastasi Valentin, "mutta on sangen epävarmaa, tapaammeko miehen, josta puhutte."
"Kuinka, aikovatko veljeni jäädä tänne?" kysyi päällikkö luoden ranskalaisiin epäileviä katseita.
"Emme. Niin mielellämme kuin tahtoisimmekin ottaa vastaan tarjouksenne, täytyy meidän kuitenkin viipymättä matkustaa eteenpäin. Jos te siis sallitte, lähdemme heti."
"Veljilläni on vapautensa. Antinahuelin maja on avoin. Mihin suuntaan aikovat valkoiset veljeni lähteä?"
"Me ratsastamme Concepcioon."
"Hyvä, veljeni saavat rauhassa poistua. Jos he olisivat lähteneet
Valdiviaan, olisin minä tarjonnut heille seuraani."
"Tuhannet kiitokset ystävällisestä tarjouksestanne, päällikkö. Mutta kuten näette, emme voi ottaa sitä vastaan."
Miehet vaihtoivat vielä muutamia kohteliaita sanoja, sitten lähtivät Valentin ja Ludvig majasta. Saatuaan takaisin hevosensa nousivat he niiden selkään ja ratsastivat tiehensä.
"Meidän täytyy kiirehtiä, jos tahdomme päästä tuon veijarin edelle", sanoi Valentin. "Mahdollisesti olemme ennen häntä Valdiviassa. Don Tadeo odottaa kai kärsimättömästi tuloamme."
He saapuivat pian ystäviensä luo, jotka olivat jo kauan aikaa odottaneet heitä. Yhdessä näiden kanssa jatkoivat he ratsastustaan vastakkaiseen suuntaan.
Antinahuel oli saattanut vieraansa majan ulkopuolelle. Kauan seurasi hän heitä katseillaan ja vasta sitten, kun he katosivat näkyvistä, meni hän hitain askelin takaisin majaansa.
"Nämä miehet pettävät varmaankin minua", sanoi hän itsekseen. "Etteivät he muka osanneet lukea kirjettä, oli vain huono tekosyy. He eivät myöskään ratsasta Concepcioon. Ooh, he eivät luota minuun — no niin — Antinahuel on kyllä varuillaan."
Hän hymyili pirullisesti. Sitten kääntyi hän sotilaittensa puoleen ja sanoi:
"Minun täytyy lähteä… heti! Tärkeät asiat vaativat minun läsnäoloani
Valdiviassa. Kaksikymmentä soturia seuratkoon minua!"
Hän valitsi sotilaistaan kaksikymmentä luotettavinta miestä ja läksi sitten viivyttelemättä matkalle.
Meidän täytyy nyt huomauttaa, ettei Antinahuel aikonut mennä suoraan Valdiviaan — samannimisen maakunnan pääkaupunkiin — vaan "Kuolleitten kentälle", joka sijaitsee araukanien alueella tunnin matkan päässä siitä. Täällä piti hänen tavata kenraali Bustamente ja neuvotella hänen kanssaan tärkeistä asioista.
"Kuolleitten kenttä" oli suuri tasanko, jossa kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa, ja jota ympäröivät metsäiset vuoret. Pieni joki jakoi sen kahteen osaan. Tämän joen rannalla seisoi suuri koristettu teltta molempia pelättyjä päällikköjä varten. Siellä täällä ruohostossa kuljeskeli villilampaita, jotka katosivat heti kuullessaan epäilyttäviä ääniä.
Se tapahtuikin nyt. Kahdelta eri suunnalta kuului yht'äkkiä hevosten kavioiden kopsetta, ja paikalle ilmestyi kaksi pientä joukkuetta, nimittäin kenraali Bustamente esikuntansa ympäröimänä ja Antinahuel sotureineen.
Niin pian kuin joukot kohtasivat toisensa, ammuttiin laukaus — merkiksi ystävällisistä aikeista — ja sotilaat ja intiaanit asettuivat heti johtajiensa taakse, jotka hyppäsivät hevosiensa selästä.
Don Pancho Bustamente ja Antinahuel näkivät nyt ensi kerran toisensa.
Kenraali oli korkeintaan nelikymmen-vuotinen mies, vaikkakin hänen hiuksensa olivat jo hiukan harmaat. Hänen piirteensä olivat säännölliset, ja hänellä oli petolinnun ilme. Antinahuel oli korkeavartaloinen, hänen liikkeensä olivat keveät ja notkeat. Oikeastaan ei hän näyttänyt taistelijalta, ja kuitenkin saattoi hän hyvin kestää vertailua toisen voimakkaan ruumiin kanssa. Mutta olipa Antinahuelilla ja don Bustamentella jotain yhteistäkin — se oli tuo väijyvä, läpitunkeva katse, joka etsi aina heikkouksia vihollisessa. Antinahuelin silmillä oli harvinainen loiste. Katse muuttui aina tuliseksi, kun hän raivostui.
Alussa ujostelivat puolueenjohtajat toisiansa. He käyttivät tyhjänpäiväistä puhuttelutapaa, ja syleiltyään toisiaan, kuten tavat vaativat, antoivat he toisilleen lahjoja. Vihdoin pystytettiin kiviristi paikalle, jossa Don Bustamente ja Antinahuel olivat syleilleet toisiaan. Näin kiinnitettiin maahan molemminpuoliset ystävyydensiteet, joita ei mikään voima voinut katkaista. Sitten tuotiin esiin lammas, jonka läsnäoleva machi teurasti ristin vieressä.
Vasta senjälkeen menivät johtajat telttaan, jossa neuvottelun piti tapahtua.