VI. KAPINA.
Sillaikaa olivat Valentin ja Ludvig saapuneet intiaaniystävineen Valdiviaan ja löysivät sieltä heti isäntänsä maatilan. Don Tadeo, joka oli erityisistä syistä tullut sinne tyttärensä ja muutamien palvelijoittensa kera, oli jo odottanut heitä.
"Toivon, että olemme täsmällisiä", sanoi Valentin heidän saavuttuaan
Mustan Sydämen johtajan luo.
"Kyllä, kiitos Jumalan, joka lähetti teidät luokseni niin sopivalla hetkellä", vastasi tämä lämpimästi. "Mutta mitä tämä merkitsee — teillähän on seuralaisia!"
"Aivan oikein, don Tadeo. Te voitte huoletta kohdella näitä punanahkoja kuin ystäviänne, sillä he ovat tovereitamme. Saanko luvan esitellä teille: Curumilla ja Trangoil Lanec, Syvä Laakso."
"Hyvä, hyvä — tervetuloa luokseni ystäväni — caballerot", sanoi hän kääntyen taas ranskalaisten puoleen, "opittuani tuntemaan teidät en ole salannut teiltä suunnitelmiani. Te tunnette myöskin liittomme salaisuudet. No niin, tänä päivänä ratkaistaan kysymys elämästä ja kuolemasta; muutamien tuntien kuluttua alkaa taistelu Bustamentea vastaan, joka luulee olevansa voittamaton."
"Kuinka, onko Bustamente Valdiviassa?" kysyi Ludvig kummastuneena.
"Ei Valdiviassa, vaan ei myöskään kaukana täältä, siitä olen saanut varmoja tietoja. Tämä on antanut minulle syyn seurata häntä. Mutta, ennen kaikkea, ystäväiseni, mitä sanoo Antinahuel?"
"Ei mitään. Hän lähtee Valdiviaan."
"Hm, sen arvasin. Hän hieroo sovintoa Bustamenten kanssa. Minun täytyy siis luopua suunnitelmastani päästä hänen liittolaisekseen. Mutta se taitaa ollakin parasta. Kietokoon hän vain Bustamenten verkkoihinsa. Hänen hymyilynsä ei ole koskaan kaukana tikarista."
"Samaa mieltä olen minäkin", myönsi Valentin. "Mutta mitä aiotte nyt tehdä, don Tadeo?"
Tämä hymyili viekkaasti.
"Merkki on annettu, kohta syntyy pieni taistelu", sanoi hän merkitsevästi. "Te luulette kai, että liittolaiset ovat Santiagossa. Ei, he oleskelevat nyt aivan läheisyydessämme. Ettekö jo arvaa suunnitelmiani."
"Kuinka? Tapahtuuko täällä kohta taistelu?"
"Kenties! Minä odottaisin suurella kärsimättömyydellä ratkaisua, jollei eräs asia saattaisi sydäntäni raskaaksi."
"Puhukaa, don Tadeo!"
"Te tiedätte, että tyttäreni on seurannut minua tänne. Kuinka kävisi, jos hänelle tapahtuisi sattumalta joku onnettomuus taistelun aikana. Ne palvelijat, jotka otin tänne mukaani, eivät ole luotettavia, ja saisin siis koko ajan olla levoton hänen kohtalostaan. Kumpi teistä, caballerot, ottaisi tehtäväkseen suojella donna Rosariota minun poissaollessani?"
"Minä, don Tadeo, jos teillä ei vain ole mitään sitä vastaan", sanoi Ludvig. "Menkää, velvollisuutenne kutsuu teitä! Minä vannon, ettei teidän tytärtänne uhkaa mikään vaara, niin kauan kuin minä elän, ja ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luokseen!"
"Ottakaa vastaan kiitokseni, don Louis", sanoi Tadeo puristaen liikutettuna hänen kättään. "Tiedän kyllä, että voin luottaa teihin. Sitäpaitsi on sangen mahdollista, että tulen takaisin muutamien tuntien kuluttua."
Sitten meni hän donna Rosarion luo ja selitti tälle, että hänen täytyi poistua muutamiksi tunneiksi. Nuori tyttö tuli ensin hyvin levottomaksi, mutta rauhottui heti, kun hänen isänsä lupasi niin paljon kuin mahdollista väistää vaaroja, joita hän tulisi kenties kohtaamaan. Pahat aavistukset vaivasivat kuitenkin don Tadeota, vaikkei hän puhunutkaan niistä muille, vaan lähti vihdoin kaupungille jätettyään tyttärensä kreivi Ludvigin turviin. Valentin, nuo kaksi intiaanipäällikköä ja don Gregorio, joka myöskin oli vihdoin yhtynyt seurueeseen, seurasivat häntä.
Valdivian kaupunki oli viime tuntien kuluessa muuttunut sangen paljon ulkonäöltään. Korkeat katusulut, jotka olivat kuin maasta nousseet, kävivät katujen poikki. Kaikkialla kimalteli auringossa kiväärinpiippuja, pajunettejä ja keihäänkärkiä, ja kaikki kadut olivat täynnä aaltoilevia ihmisjoukkoja.
Raatihuoneen edessä oleva paikka tarjosi mahtavan näyn. Sinne tunkeutui myös don Tadeo seuralaisineen. Yli sata salaperäistä olentoa, jotka seisoivat siellä täällä, lähestyi heti häntä saadakseen käskyjä ja tehtäviä.
"No, mitä pidätte ratsastusretkestämme, don Valentin?" kysyi puolueenjohtaja vihdoin.
"Suloista todellakin", vastasi tämä. "Mutta luulen, että saamme pian kuulla laukausten pamahtelevan ja kuulien vinkuvan."
"Niin, niin", myönsi don Tadeo. "Joka tapauksessa tulette pian mieltäkiinnittävän näytelmän todistajiksi. — Señorit", sanoi hän kuuluvammalla äänellä ja kääntyi ympärillä olevien puoleen, "olkaa valmiit, sillä taistelun hetki lähestyy. Onko kaikki kunnossa? Ovatko kaikki miehet paikoillaan, ja ovatko katusulut jo tehdyt? Ovatko aseet ja ampumatarpeet jaetut…? Hyvä! Rauhoittukaa siis!"
Vallitsi hetkellinen hiljaisuus. Äänettöminä katselivat kaikki, kuinka rykmentti jalkaväkeä marssi esiin ja asettui raatihuoneen edustalle.
"Oh", mutisi Valentin, "asia alkaa jo tulla selväksi."
Raatihuoneen portit avattiin ja eräs mies puettuna kirjaimellisesti kultaan tunkeutui rapuille loistavan esikunnan seuraamana. Hänen annettua merkin päristettiin rumpuja kovasti; sitten vallitsi taas syvä hiljaisuus. Kun ihmiset alkoivat vihdoin käydä kärsimättömiksi, oikaisi äskenmainittu ylimys, senaattori Ramirez, vartaloansa ja alkoi puhua korkealla ja selvällä äänellä:
"Valdivian maakunnan kansalaiset, kuulkaa Santiagon valtiollisen senaatin päätöstä. Eri maakunnat Chilen tasavallassa muodostavat toisistaan riippumattomia valtioita, jotka tänä päivänä yhdistetään, ja jotka saavat yhteiseksi nimekseen: Eteläamerikalaisten yhdistyneiden valtioiden liitto. Urhoollinen kelpo kenraali don Pancho Bustamente on valittu tämän liiton hallitsijaksi ja päämieheksi. Kansalaiset, huutakaa siis: Eläköön kenraali don Bustamente!"
Upseerit ja sotilaat, jotka seisoivat senaattorin ympärillä, toistivat sanat täysistä keuhkoista. Mutta kansa oli vaiti. Senaattori aikoi juuri antaa sille uuden kehoituksen, kun don Tadeo de Leon astui esiin ja asettui vastapäätä häntä.
"Mitä haluatte?" kysyi kenraali kärsimättömänä.
"Vastata teidän julistukseenne!" vastasi Mustan Sydämen johtaja pelottomasti. "Chilen kansan nimessä selitetään täten, että Santiagon senaatti toimii isänmaata vastaan, eikä sillä ole siis oikeutta tehdä minkäänlaisia päätöksiä. Don Pancho Bustamente on tästä hetkestä lähtien menettänyt kaikki arvonimensä. Kansalaiset, huutakaa siis minun kanssani: Eläköön vapaus! Eläköön Chile!"
"Eläköön vapaus! Eläköön Chile! Eläköön don Tadeo", kaikui kaikkialla ja kuin kumea ukkosenjyrinä levisi tämä huuto kaupungin syrjäisimpiinkin osiin.
Don Ramirez seisoi kalpeana raatihuoneen portailla.
"Sotilaat, vangitkaa kapinoitsija", olivat ainoat sanat, jotka hän sai suustaan.
Muutamia sotilaita kiiruhti esiin, mutta nopeasti kuin ajatus tarttuivat Valentin ja don Gregorio Peralta Tadeoon ja vetivät hänet keskelle kansanjoukkoa.
Senaattori koetti salata hämmennystään. Ettei sankarinverta virrannut hänen suonissaan, sen saattoi jokainen nähdä. Hänen toistettu käskynsä "hallitsijan nimessä vangita kapinoitsija" kaikui niin ponnettomasti ja lamautuneesti, että siihen vastattiin vihellyksin ja uhkahuudoin.
"Tulta", huudahti nyt yksi komentavista upseereista, ja samassa pamahti rätisevä yhteislaukaus. Useita ihmisiä kaatui kuoliaina ja haavoittuneina maahan. Pian kuului toinenkin yhteislaukaus ja sitä seurasi kolmas.
Tämä oli karkea erehdys. Ihmiset eivät yrittäneetkään hajaantua, vaan valmistautuivat heti vastarintaan, ja vihollisen keskeytymättömään ammuntaan alettiin jo vastata. Pian syttyi verinen taistelu.