VII. DON PANCHO BUSTAMENTE JOUTUU VIHOLLISEN KÄSIIN.
Meidän täytyy pyytää ystävällistä lukijaa palaamaan edellisessä luvussa kuvattuihin tapahtumiin, nimittäin Antinahuelin ja kenraali Bustamenten kohtaukseen.
Niin pian kun jälkimmäinen oli astunut Antinahuelin kanssa telttaan, antoi hän verhon laskeutua oviaukon eteen ja aloitti heti keskustelun.
"Istuutukaa, päällikkö, puhelkaamme rehellisesti ja suorasti niinkuin hyvät ystävykset." Antinahuel nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi. "Ennen kaikkea täytyy teidän saada tietää, että Valdivian kansa juuri nyt huutaa minut erään uuden liiton päämieheksi, joka on muodostettu kaikista Chilen valtioista. Chilen kansa on väsynyt kaikkiin mutkitteluihin, jotka tuottavat levottomuutta maalle, ja minä olen pakoitettu ottamaan sangen raskaan taakan kannettavakseni."
Päällikkö hymyili omituisesti.
"Hyvä, Veljeni on viisas ja oikeudenmukainen. Mitä hän haluaa?"
"Tahdon vain kysyä, oletteko jo valmistautunut täyttämään lupaustanne?"
"Lupaustani?" toisti päällikkö epäilevällä äänellä. "Antinahuel pitää sanansa. Sen minkä hän on luvannut, sen hän myös täyttää."
"Te suostutte siis auttamaan minua suunnitelmieni toteuttamisessa?"
"Veljeni käskeköön, minä tottelen."
Viimeiset sanat näyttivät tuntuvan kenraalista sangen vastenmielisiltä. Hän tutki tarkkaavaisesti päällikön kasvonpiirteitä, mutta nämä olivat aivan ilmeettömät.
"Kuulkaahan", sanoi kenraali lempeällä ja leppyisällä äänellä. "Minulla ei ole aikaa seurata teidän mutkittelujanne, vastatkaa minulle siis: kuinka monta sotilasta voitte varustaa aseilla kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa?"
"Kymmenentuhatta."
"Ovatko kaikki kokeneita sotureita?"
"Antinahuel komentaa heitä", vastasi Toquin ylpeästi.
"Mitä vaaditte, jos minä käytän heitä omiin tarkoituksiini?"
"Veljeni tietää kyllä, mitä minä vaadin."
"Minä hyväksyn kyllä teidän ehtonne lukuunottamatta yhtä."
"Mitä?"
"Minä en voi antaa teille Valdivian maakuntaa."
"Siinä tapauksessa en minä auta veljeäni Bolivian valloituksessa."
"Mutta eihän se kuulu tähän. Minä voin kyllä kartuttaa Chilen aluetta, mutta kunniani kieltää minua pienentämästä sitä."
Toquin näytti miettiväiseltä.
"Minä pidän sotaneuvottelun", sanoi hän vihdoin. "Sen eteen olen asettava veljeni sanat."
Don Bustamente koetti salata raivoansa. "Lasketteko leikkiä, päällikkö?" sanoi hän.
"Antinahuel on heimonsa Toquin, hän ei laske koskaan leikkiä", vastasi intiaani ylpeästi.
Samassa kuului nelistävän hevosen kavioitten kopsetta. Kenraali nousi ja meni teltan ovelle, johon heti ilmestyi eräs ordonanssiupseeri. Miehen kasvot olivat hikiset ja hänen univormunsa verinen.
"Mitä on tapahtunut, Diego", huudahti Bustamente jännittyneenä.
"Kenraali, kansa on tehnyt kapinan", sanoi upseeri läähättäen. "Musta
Sydän on yllyttänyt heitä siihen."
"Haa", huudahti kenraali kiristäen hampaitaan silmittömän raivon vallassa. "Eikö minun koskaan onnistu hävittää tuota Mustaa Sydäntä. Mitä on tapahtunut?"
"Kansa on tehnyt katusulkuja. Don Tadeo de Leon on kapinan johtaja. Tällä hetkellä taistellaan kaupungin kaikilla kaduilla ennenkuulumattomalla raivolla. Osa sotajoukosta on yhtynyt kansaan, ja minun täytyi juosta kuulasateen läpi antaakseni teille tiedon tästä."
"Valgamedios", kirosi kenraali. "Minä olen hävittävä tämän kaupungin perustuksiaan myöten."
"Ensin täytyy meidän valloittaa se, teidän ylhäisyytenne, ja siinäpä onkin meille kylliksi työtä", sanoi Diego.
"Hyvä, hyvä. Anna torvensoittajan puhaltaa hyökkäysmerkki. Jokainen ratsumies ottakoon jalkamiehen taaksensa satulaan. Eteenpäin… tulen hetken kuluttua."
Diego poistui ja kenraali jäi jälleen yksin Antinahuelin kanssa.
"Veljeni on unohtanut ilmoittaa minulle päätöksensä", sanoi Toquin.
"Saako Antinahuel Valdivian?"
"Kyllä, se tapahtukoon!" vastasi Bustamente. "Mutta teidän täytyy ennen kaikkea auttaa minua kukistamaan don Tadeo!"
"Hyvä. Veljeni lopettakoon jo. Antinahuel on toimiva pian."
Päällikkö seurasi poisrientävää kenraalia kauan katseellaan, sitten levisi äkkiä pirullinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen: "Muukalaiset taistelkoot ensin keskenään, pian tulee minunkin vuoroni ottaa osaa taisteluun."
Kalpein kasvonpiirtein ja katse tähdättynä alituisesti Valdivian torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, jotka kohosivat yhä korkeammalle taivaanrannassa, ratsasti don Bustamente sillaikaa sotilaittensa etunenässä Valdiviaa kohti.
Puolen peninkulman päässä kaupungista pysähdytti kenraali joukkonsa ja antoi sotilaiden levätä hetkisen. Hän jakoi heidät kahteen joukkoon, joiden oli määrä hädän hetkellä auttaa toisiaan. Keihäsmiehet saivat käskyn nousta satulaan ja tukea jalkaväkeä. Ratsumiesjoukon tuli jäädä muutamien satojen metrien päähän kaupungista yllättääkseen sieltä pakenevan vihollisen, jos hyökkäys nimittäin onnistuisi.
Kun kaikki valmistukset olivat tehdyt, lausui Bustamente muutamia tulisia sanoja sotilailleen. Sitten asettui hän joukkonsa eteen ja rynnistys alkoi. Pian olivat he pistoolin kantomatkan päässä kaupungista. Syvä hiljaisuus, joka vallitsi kaupungin ympäristöllä ja muodosti täydellisen vastakohdan meluavalle kaupungille, tuntui kenraalista hiukan omituiselta. Jospa tähän luonnottomaan hiljaisuuteen sisältyikin joku ansa. Ajattelematta tätä kuitenkaan sen enempää ratsasti hän kaupunkia kohti. Ensimmäinen osasto ei ollut vielä kohdannut mitään esteitä ja toinen seurasi sitä.
Samassa kuului edestä, takaa ja molemmilta sivuilta kovaa kirkunaa ja suuri ihmisjoukko aivankuin maasta nousseena ympäröi äkkiä heidät. Don Bustamente oli saarrettu, hän oli mennyt kuin rotta loukkoon.
Nyt seurasi epätoivoinen taistelu. Hämmästyneet sotilaat muodostivat heti rintaman eteen ja taakse ja hyökkäsivät raivokkaasti kaksinkertaista muuria vastaan, joka ympäröi heitä. Mutta heidät työnnettiin verissä päin takaisin. Kenraali heitti epätoivoisia katseita ympärilleen löytääkseen jonkun pelastavan aukon tässä pajunettimuurissa, mutta turhaan, yhä tiukemmin kietoutui verkko heidän ympärilleen, ja hetki lähestyi, jolloin heidän oli pakko sortua ylivoiman alle.
Tällä ratkaisevalla silmänräpäyksellä keräsi don Bustamente ympärilleen noin viisikymmentä uskollista sotilastaan, jotka olivat päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua, ja koetti viimeisen kerran murtaa saarrosketjun. Taistelu jatkui kiiltävin asein. Kenraali antoi sapelinsa heilahdella sinne tänne ja kohottautuen jalustimensa avulla satulassa löi hän kuoliaaksi jokaisen, joka asettui hänen tielleen. Mutta äkkiä tunkeutui taistelevien joukosta esiin mies, jonka nähdessään kenraali antoi tahdottomasti aseensa vaipua. Se oli don Tadeo de Leon, hänen verivihollisensa.
"Haa, sinä paholainen", huudahti Bustamente raivostuneena. "Odotahan, tahdon käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja lähettää sinut takaisin helvettiin, mistä olet tullutkin!"
Hänen vastustajansa hymyili halveksivasti.
"Teidän hetkenne on lyönyt, don Pancho Bustamente", sanoi hän kylmästi.
"Te olette joutunut Mustan Sydämen käsiin."
"Te ette ole saanut minua vielä käsiinne!" kirkui kenraali raivostuneena. "Käykää päälle vaan. Jollen minä voikaan voittaa, niin voin ainakin kuolla ase kädessä."
Don Tadeo antoi merkin. Samassa suhisi näkymättömän käden heittämä suopunki ilmassa ja lensi kenraalin hartioille. Ennenkuin tämä ennätti ajatellakaan puolustautumista, tunsi hän kovan nykäyksen olkapäissään, kadotti tasapainonsa ja putosi hevosensa selästä keskelle vihollisjoukkoa. Monta kättä tarttui häneen yhtaikaa — ja tuossa tuokiossa oli hänet sidottu käsistä ja jaloista.
Nähdessään johtajansa joutuvan vangiksi kauhistuivat sotilaat ja menettivät rohkeutensa, eivätkä he edes koettaneetkaan käyttää aseitaan. Don Tadeo kääntyi nyt heidän puoleensa.
"Antautukaa!" huusi hän. "Päällikkönne on vankinamme, ja toverinne" — hän osoitti kaupunkia — "eivät voi enää pitää kauan puoliansa. Heittäkää siis aseenne pois, niin saatte pitää vapautenne ja henkenne!"
Sotilaat eivät epäröineet enää, he heittivät aseensa maahan, ja muuttaen täydellisesti ajatuskantaansa huusivat he yksiäänisesti: "Eläköön Chile! Eläköön vapaus!"
"Hyvä", sanoi Don Tadeo tyytyväisenä. "Jättäkää kaupunki ja asettukaa leiriin tunnin matkan päähän kaupungin portista, siellä voitte odottaa lähempiä määräyksiäni."
Tämä tapahtui.
Mustan Sydämen johtaja oli puhunut totta: Taistelu Valdivian kaupungissa olevia sotilaita vastaan ei kestänyt kauan. Kuin kulovalkea levisi tieto don Bustamenten vangitsemisesta kaikkialle, ja epäsankarillinen Don Ramirez oli ensimmäinen, joka henkeään peläten — senaatin nimessä käski sotilaita antautumaan. Näin päättyi kapina. Katusulut rikottiin ja verisen taistelun jäljet peitettiin niin pian kuin mahdollista. Valdivia oli nyt kokonaan Mustan Sydämen hallussa.