XXV. LEIJONA KUKISTUU.
Meidän täytyy nyt lausua muutama sana Toquinin suunnitelmista.
Antinahuel oli ensin aikonut palata kotiseudulleen. Mutta se näyttikin olevan mahdotonta. Kuuluisimmat kylät Araukan intiaanivaltiossa olivat poltetut, kaupungit olivat tuhan vallassa, ja niiden asukkaat olivat joko tapetut tai vangitut. Ne, jotka olivat päässeet pakoon vihollisen kynsistä, harhailivat nyt metsissä ja koettivat yhdistäytyä suojellakseen viimeisten turvapaikkojensa rajoja. Araukani-päällikkö ei enää ajatellut alueensa suurentamista, hänen ainoa toivonsa oli saada ase kädessä vihollisen myöntymään sellaisiin ehtoihin, jotka eivät loukkaisi hänen kunniaansa. Mutta juuri sentähden oli hänen tilansa sangen vaarallinen. Ollen liian heikko ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin chileläisiä vastaan oli sekin vaara tarjolla, että hän saisi osakseen omien aseveljiensä vihan.
Vaikka suuri osa araukaneja tälläkin kertaa noudatti hänen kutsumustaan vähääkään epäröimättä, niin olivat he kaikki kärsineet siksi paljon tappionsa seurauksista, että uusi sota oli heidän mielestään sula mahdottomuus. Vanha Cathikara, hänen uskollisin puolustajansa Mustan Hirven jälkeen, oli kaatunut sodassa, ja muihin päällikköihin, jotka oikeastaan enemmän pelkäsivät kuin rakastivat häntä, ei hän voinut luottaa. Antinahuel oli ollut araukanien kuningas, kansansa tähti — mutta tämä tähti oli nyt sammumaisillaan.
Mutta Toquin takoi uutta rautaa, hän luuli vielä valtaansa riittävän suureksi voidakseen rajattomasti hallita sotureitaan. Ennenkaikkea muutti hän matkansa suunnan ja lähestyi joukkoineen Biobiota, jonka edustalla koko intiaaniarmeija oli oleskellut ennen Condorkankin taistelua. Täällä odotti hän apujoukkoja, joiden avulla hän aikoi hyökätä Chilen alueelle.
Tämä suunnitelma johtui erikoisesta syystä. Intiaanit pitävät huomiotaherättävästä kostosta, heille ei kosto merkitse mitään, jos on vain kysymyksessä vihollisen tuhoaminen. Sen täytyy tapahtua sillä tavalla, että se tekee suuren vaikutuksen läsnäoleviin todistajiin. Antinahuel tahtoi viedä don Tadeon samalle paikalle, jossa espanjalaiset olivat häväisseet hänen esi-isäänsä, Toquin Cadequalia, puhkaisemalla häneltä silmät. Täällä joutuisi hänen verivihollisensa saman kohtalon alaiseksi ja hirvittävin kidutuksin hänet uhrattaisiin kuolemalle — Sitten vasta olisi Toquinin kostonhimo sammutettu.
Mutta paikka, jossa don Tadeon piti kuolla, sijaitsikin Talkan lähistöllä, chileläisellä alueella. Oliko mahdollista päästä sinne vai eikö? Antinahuel vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, mutta hän ei ottanut lukuun erästä seikkaa, joka äkkiä rikkoikin hänen suunnitelmansa.
Kello oli noin kaksi päivällä. Kuumuuden painostamina olivat soturit vetäytyneet puiden ja pensaiden suojaan ja lukuunottamatta muutamia vahteja, jotka äänettöminä seisoivat vahtipaikoillaan, näytti leiri olevan aivankuin kuollut. Tähän aikaan näki Toquin kaukana suuren joukon intiaaneja, jotka ratsastivat leiriä kohti. Hän mumisi tyytyväisenä muutamia sanoja. Tämä oli kai apujoukko, jota hän niin kauan oli odottanut.
Joukko tuli yhä lähemmäksi. Mutta nähdessään sen johtajan — olevan Luchsin, tuon Apo-Ulmenin, joka aina vastusti häntä, tuli Antinahuel hiukan levottomaksi. Hilliten kuitenkin vastenmielisyyden tunteen, joka valtasi hänet, antoi hän tulijoille merkin, johon heti vastattiin. Ratsastajat kulkivat kahluupaikan ylitse eivätkä pysähtyneet, ennenkuin he olivat kymmenen metrin päässä leiristä.
Luchskin oli pysähdyttänyt hevosensa kesken kiivainta neliä ja istui nyt sen selässä liikkumattomana kuin pronssiin valettu kuvapatsas. Hän ei ollut kuitenkaan kauan aikaa tässä asennossa, hetken kuluttua hyppäsi hän hevosensa selästä ja asteli Antinahuelin luo, joka odotti häntä suuren espinopuun juurella.
Suurtoquin huomasi heti, että tulija oli puettu omituiseen pukuun — hänellä oli päällään laamavillainen kirjava viitta, jaloissaan koristeelliset puhvelinnahka mokkasiinit ja oikeassa kädessään pitkävartinen hopeahelainen puukko, josta kummallista kyllä puuttui päänahkanippu. Ivallisesti hymyillen tervehti hän Toquinia, ja tämä valmistautui kuulemaan huonoja uutisia.
Polttaen äänettöminä piippujansa astuivat päälliköt nuotiotulen ääreen. Antinahuel suuntasi ylpeän ja läpitunkevan katseensa toisen kasvoihin. Oli helppo nähdä, että nämä kaksi, mieleltään niin erilaista intiaania, olivat sisimmässään syvästi liikutettuja, vaikka he koettivatkin salata tunteitaan. Antinahuel aloitti keskustelun.
"Poikani on tervetullut", sanoi hän. "Hänellä on kai paljon kerrottavaa minulle, koska hän saapuu niin myöhään."
"Isäni kyselköön", vastasi puhuteltu lyhyesti.
"Hyvä. Luchs on päällikkö ja tietää tehtävänsä. Mistä hän tulee?"
"Araukasta, punaisten miesten pääkaupungista."
"Mutta Araukahan on muukalaisten käsissä?"
"Muukalaiset ovat poistuneet sieltä."
Antinahuel kummastui. Kului hetkinen, ennenkuin hän sanoi: "Poikani erehtyy. Valkonaamat eivät päästä koskaan saalista käsistään?"
"Valkonaamat ovat tällä kertaa menetelleet oikeudenmukaisesti. He ovat olleet ymmärtäväisiä ja vetäytyneet pois Araukasta."
Voitonriemuinen hymy leikki ensin Toquinin huulilla, mutta äkkiä muuttui hänen ilmeensä, ja hän sanoi uhkaavalla äänellä. "Aikovatko he kenties hieroa sovintoa?"
"Aikovat."
Sanomatta sanaakaan Antinahuel nousi ylös ja se, mitä hän nyt sanoi, osoitti, ettei hän katsonut arvolleen sopivaksi keskustella edelleen Apo-Ulmenin kanssa.
"Poikani on ratsastanut pitkän matkan — hän on kai väsynyt."
"Luchs ei tunne väsymystä, velvollisuus on tuonut hänet tänne. Haluaako isäni tietää, mitä päälliköt ovat päättäneet tehdä suuressa neuvottelukokouksessa, Araukassa?"
Toquin suuntasi tulisen katseensa puhujaan.
"Ilman Antinahuelia ei ole olemassa mitään suurta neuvottelukokousta, ilman Antinahuelin suostumusta ei voida tehdä mitään päätöstä. Kuka pojistani luulee tietävänsä enemmän kuin minä?"
Myöskin Luchs oli noussut ylös ja katseli vihaisesti Toquinia.
"Isäni kuulkoon", sanoi hän. "Condorkankin taistelun jälkeen pitivät punaiset miehet suuren neuvottelukokouksen hankkiakseen jollain tavalla apua araukaneille. Antinahuel tietää, että araukanit rakastavat vapautta ja uhraavat kaikkensa sen puolesta. Kun he nyt ovat kukistetut, tahtovat he rauhan kautta ansaita takaisin entisen omaisuutensa. Pilliau tahtoo myös samaa — hän vaatii, että sotakirves on heti haudattava maahan… Rajuilma on kulkenut peltojemme yli ja muuttanut ne erämaiksi. Niittymme ovat hevosten kavioiden tallaamat, naisemme ja lapsemme ovat kadottaneet suojelijansa. Me emme tahdo sotaa — se on tuottanut meille liian paljon onnettomuutta — Luchs on Apo-Ulmen, hän puhuu kansansa nimessä."
Soturit, jotka seisoivat Toquinin ympärillä, kuulivat nämä sanat ja katselivat levottomina johtajaansa. Tämä hymyili ivallisesti ja hänen kätensä puristuivat kouristuksentapaisesti nyrkkiin.
"Millä ehdoilla rauha tehtäisiin?"
"Araukanipäälliköt ovat lähettäneet Luchsin ilmoittamaan Antinahuelille, että valkonaamat ja intiaanit ovat neuvotelleet keskenään rauhasta ja tehneet seuraavan sopimuksen: Antinahuelin täytyy vapauttaa valkoiset vangit, jotka ovat hänen käsissään ja hajoittaa sotajoukkonsa. Sotureiden täytyy palata kyliinsä ja luovuttaa muukalaisille kaksi tuhatta lammasta, tuhat vuorilammasta ja viisi sataa puhvelia. Sotakirves haudataan araukanien sauvojen ja valkoihoisten ristin alle. Luchs on puhunut."
"Poikani näkyy pelkäävän valkoisia vastustajiaan, koska hän aikoo suostua sellaisiin ehtoihin", sanoi Antinahuel ivallisesti. Vaivoin saattoi hän hillitä itseään.
"Ehdot ovat kovat, mutta meidän täytyy suostua niihin", vastasi Luchs kylmästi. "Jollei Suuri Kotka ole kolmen päivän kuluttua vapaa, ammutaan vangitut ulmenit ja sata sotilastamme armotta molempien leirien nähden."
"Mutta jos Antinahuel kieltäytyy noudattamasta ehtoja?" kysyi Toquin.
"Sitä ei Antinahuel tee", sanoi Luchs lauhkealla äänellä.
"Sen tekee hän, niin totta kuin Pilliau elää!" huudahti araukani-päällikkö kiivaasti. "Suuri Kotka on kuoleva!"
"Isäni ajatelkoon — nämä eivät voi olla hänen viimeiset sanansa!" vastasi Luchs yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.
Antinahuel raivostui hirveästi toisen kylmyydestä. Vaikka hän olikin sangen viekas, ei hän huomannut ansaa, joka oli viritetty hänelle.
"Minä, Suurtoquin, selitän pojilleni ja kaikille läsnäolijoille, etten tule koskaan hyväksymään näitä loukkaavia ehtoja… en voi tuottaa häpeää kansalleni. Valkoihoisten päällikkö on kurja koira, jonka olen vannonut surmaavani. Ettekö muista mitään, coyotit, vai ettekö tiedä, miten Toquin Cadequal lopetti elämänsä. Minä olen surmaava muukalaisen ja täten pesevä häpeämme. Kenellä on jotakin sanottavaa tätä vastaan?"
"Meillä kaikilla", vastasi Luchs terävällä äänellä.
"Mene — olet saanut vastaukseni", huudahti Toquin tarttuen tomahawkiin, joka riippui hänen vyössään.
"En vielä — en ole vielä lopettanut!" selitti Luchs astuen muutamia askelia taapäin. "Neuvosto on ottanut huomioon myöskin sen seikan, että Antinahuel kieltäytyy hyväksymästä ehtoja. Jos Antinahuel pysyy päätöksessään, otetaan häneltä pois Toquinin kirves, kaikki araukanisotilaat ovat vapaita valastaan, ja tuli ja vesi kielletään häneltä koko maassa. Hän ja ne, jotka liittyvät häneen, ovat isänmaan kavaltajia. Minkätähden palvelisivat araukanit yhä yhden ihmisen kunnianhimoa — ihmisen, joka on tuottanut paljon häpeää maalleen. Antinahuel suostuu, tai hän kukistuu."
Kuullessaan nämä murskaavat sanat seisoi Toquin liikkumattomana vastustajansa edessä ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Sitten hän laski kätensä ristiin rinnalle ja kysyi ylpeästi: "Onko Luchs lopettanut?"
"Kyllä. Kaikki, mitä minä äsken sanoin, ilmoitetaan koko Araukanialle. Antinahuel, jonka suurrikoksesta tähdet kertoilevat toisilleen, on ollut araukanien Suurtoquin."
"Ulvova susi!" sanoi Toquin halveksivasti. "No niin, te voitte riistää minulta Toquinin kirveen! Mitäpä välittäisin tästä turhasta arvomerkistä! Te voitte myöskin sanoa minua isänmaan kavaltajaksi — mutta teidän toiveenne, coyotit, ei koskaan täyty. Vangit ovat minun, eivätkä he vältä kohtaloansa. Mene, Luchs — olet saanut vastaukseni!"
"Isäni…" koetti tämä väittää.
"Mene!" karjasi Antinahuel raivostuneena ja osoitti käskevästi kahluupaikkaa.
Intiaani mietti yhä… Pilkallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun hän katseli vihastunutta päällikköä. Mutta tämä oli hänelle onnettomuudeksi. Raivostuneena kilpailijansa ivasta tempasi Toquin veitsen vyöltään ja linkosi sen edessään seisovaa miestä kohti. Niin varmasti oli hän heittänyt aseensa, että salamoiva terä upposi vartta myöten toisen rintaan, ja Luchs kaatui ääntäkään päästämättä maahan.
Tätä kauheata rikosta seurasi yleinen kirkuna ja huuto. Arkoina ja kummastuneina vetäytyivät kaikki läsnäolijat pois sen miehen luota, joka oli vuodattanut veljensä verta. Kun sitten eräs päällikkö hetken kuluttua astui esiin ja vaati araukaneja luopumaan Toquinistaan, oli tämä vain ikäänkuin ilmoitus välien katkeamisesta, joka oli jo tapahtunut. Toinen toisensa jälkeen jätti entisen hallitsijansa, muutamat sangen iloisina, muutamat surullisina. Tämä mies, joka noin viisi minuuttia sitten oli komentanut viittäsataa soturia, näki heidän lukumääränsä vähitellen supistuvan, ja pian ei hänen ympärillään ollut kuin viisikymmentä intiaania. Nämä soturit, jotka pysyivät hänelle uskollisina, olivat palvelleet häntä koko ikänsä, ja olisivat mielellään vuodattaneet sydänverensä Toquininsa puolesta.
Poistuvat soturit nostivat maasta Luchsin ruumiin ja lähtivät sitten liikkeelle kadoten pian näkyvistä.
Siellä seisoi nyt suuri Toquin yksinäisenä ja hyljättynä ja laski niitä harvoja ystäviä, jotka tahtoivat vielä uskollisesti puolustaa häntä. Isku oli musertava, Antinahuel ei voinut enää hillitä itseään — hän nojautui puuta vasten, peitti kasvonsa vaippansa liepeellä ja itki.
Hänen heikkoutensa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Tottuneena peittämään salaisimmatkin tunteensa ojentautui hän ja tarkasteli vankeja ankaran näköisenä. Kun hänen katseensa suuntautui don Tadeoon, joka oli oikeastaan syynä hänen kukistumiseensa, raivostui hän kauheasti. Estääkseen vankien pakoyrityksen, sitoi hän puuhun donna Rosarion, katsellen häntä himokkaasti. Don Tadeon sidotutti hän myös paaluun silmät käännettyinä aurinkoa kohti.
"Kurja roisto!" karjaisi tämä tempoen mielipuolisesti siteitään.
Päällikkö käänsi hänelle halveksivasti selkänsä.