XXIV. JÄLLEENNÄKEMINEN.
Trangoil Lanec ei ollut erehtynyt. Hän oli todellakin nähnyt don Tadeon ratsastavan Suurtoquinin rinnalla.
Kun chileläisten johtaja huomasi olevansa eroitettu miehistään ja näki ympärillään vain viisi sotilasta, älysi hän heti olevansa hukassa. Kuitenkin puolustautui hän urhoollisesti kuin leijona ja löi maahan kaikki, jotka uskalsivat lähestyä häntä. Kauheata oli nähdä, kuinka nuo harvat miehet, jotka olivat vihityt kuolemaan, taistelivat noin viittäsataa miestä vastaan. Don Tadeolle kävi kuitenkin onnellisemmin kuin muille. Antinahuel oli nimittäin käskenyt sotureitaan vangitsemaan hänet elävältä, ja araukanit tyytyivät sentähden ainoastaan väistämään hänen iskujansa vastaamatta niihin. Mutta pian sai tilanne vaarallisen käänteen. Salamannopeasti vetäisi Toquin vaippansa päältään ja heitti sen raivoisan taistelijan päälle. Tämä, sokaistuna ja kykenemättä puolustautumaan, oli pian sidottu käsistä ja jaloista. Heitettyään kallisarvoisen saaliin eteensä satulaan ratsasti Antinahuel sotilaittensa seuraamana chileläisten rintaman läpi.
Päällikkö, joka oli muodostanut sotureistaan kiinteän, umpinaisen joukkueen, hyökkäsi useita kertoja kuin haavoitettu tiikeri chileläisiä joukkoja vastaan, jotka koettivat estää hänen pakoaan. Hänen onnistuikin murtautua niiden läpi, ja vasta sitten, kun voittajat luopuivat takaa-ajosta, antoi hän sotureilleen merkin pysähtyä hengähtääkseen hiukan.
Vangitsemisesta lähtien ei don Tadeo ollut antanut elonmerkkiäkään itsestään. Antinahuel pelkäsi, että hän ratsastuksen nopeuden takia, oli saanut liian vähän ilmaa ja oli nyt tukehtumaisillaan. Ei, sillä tavalla ei hänen vihollisensa saanut kuolla. — Antinahuelilla oli aivan toiset suunnitelmat hänen suhteensa. Hän päästi sentähden irti lasson, jolla vangin jalat olivat sidotut, otti vaippansa hänen päältään ja asetti hänet toisen hevosen selkään, jonka ohjaksia hän itse hoiti. Sitten ratsastivat intiaanit jälleen kauas vuorille.
Don Tadeo toipui pian. Hän hengitti täysin keuhkoin raitista ilmaa ja katseli ympärilleen. Nyt hän tiesi olevansa katkerimman vihollisensa vallassa, saman miehen, jota hän oli eilen niin suuresti loukannut. Minkätähden hän ei ollut silloin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja tappanut häntä. Hänen katseensa harhaili sinne tänne ympärillä ratsastaviin sotureihin. — Hän värisi.
Harvoin leväten jatkettiin ratsastusta aina auringon laskuun asti.
Sitten leiriytyivät araukanit yöksi eräälle aukealle paikalle metsässä.
Väsyneenä päivän ponnistuksista vaipui don Tadeo lyijynraskaaseen uneen
ja unohti muutamiksi tunneiksi vaarallisen tilansa.
Seuraavana aamuna liittyivät Antinahuelin joukkoon ne soturit, jotka olivat saaneet tehtäväkseen varjella donna Rosariota — tämä johti liikuttavaan jälleennäkemiseen isän ja tyttären välillä. Nähdessään niin äkkiä tyttärensä valtasi isän omituinen kouristuskohtaus ja hän puristi kovasti rintaansa hillitäkseen sydämensä lyöntejä.
"Rosario! Rosario! Tytär raukkani, vihdoinkin näen sinut!" huudahti hän puoleksi iloissaan puoleksi tuskissaan koettaen rajuin tempauksin vapautua siteistään.
Nuori tyttö voitti pian kummastuksensa nähdessään isänsä olevan samassa onnettomassa tilassa kuin hänkin. Katsoen häntä hellästi silmiin hän sanoi:
"Voi, isäni, älä sure minun tähteni — Jumala ei hylkää minua hädässä. Olen myös varma, etteivät ystävämme ole unohtaneet minua. Mutta sinä, rakas isä, kuinka olet joutunut tämän peloittavan miehen käsiin?"
"Se on ikävä juttu, lapseni. Suurtoquin on vaarallinen ihminen, joka ymmärtää voittaa silloinkin, kun hän häviää. Mutta en välittäisi itsestäni, jos vain tietäisin, että sinä, ainoa tyttäreni, olet vapaa. Enkö voi tehdä mitään puolestasi?"
Tässä kysymyksessä ilmeni sydäntäsärkevää valitusta, mutta se ei liikuttanut ympärillä olevia sotureja. Uhkaavalla äänellä sanoi Antinahuel viholliselleen:
"Kuulenko valkoihoisten Suuren Kotkan valittavan. Minkätähden täyttää veljeni korvani kiljunnallaan. Valkonaamat ovat arkoja kuin coyotit, jotka pelkäävät kuolemaa."
"Roisto, useasti olen katsellut kuolemaa silmästä silmään", sanoi don Tadeo halveksivasti. "Se mitä aiotte tehdä minulle, voi kyllä olla hirveätä, mutta se ei voi lannistaa rohkeuttani. Minä toistan sen, valitan ainoastaan tytär raukkani onnettoman kohtalon takia. Mitä aiotte tehdä hänelle, päällikkö?"
"Valkoinen veljeni on utelias", ivasi Antinahuel. "Araukanien
Suurtoquin tahtoo kostaa. Kun hän on sammuttanut kostonhimonsa, ja kun
Suuri Kotka on heitetty korppikotkien eteen, vie Antinahuel valkoisen
neidon vaimonaan majaansa!"
"Kauheata. Kunniaton roisto", karjui don Tadeo kummastuneena. "Puhutko totta?"
"Antinahuel ei laske koskaan leikkiä", sanoi päällikkö halveksivasti. "Hän on vannonut, että hänen vihollisensa on kuoleva, ja tämä tapahtuu viimeistään kymmenen päivän kuluttua — hän on päättänyt, että valkoinen neito on tuleva hänen vaimokseen, ja siksi on hän tulevakin Suuren Kotkan tai jonkun muun valkoihoisen koiran voimatta estää sitä. Mutta kylliksi jo. Antinahuel ei tuhlaa liikoja sanoja vihatuille muukalaisille. Veljeni varokoon kieltään — tai hänet revitään kappaleiksi!"
Don Tadeo heitti tuskallisen katseen tyttäreensä, johon tämä vastasi samalla tavalla. Kuitenkin oli sen miehen läsnäolo, johon tyttö oli kiintynyt lämpimällä lapsen rakkaudellaan, lohduttavaa hänelle, ja vaikka hän ajattelikin vaaroja, jotka uhkasivat hänen isäänsä, toivoi hän kuitenkin onnellista loppua. Kenraalilla ei ollut tätä nuoruuden toivoa, joka aina odottaa parasta tulevaisuudelta, ja hän vaipui synkkiin ajatuksiin.
Vaieten jatkoivat he ratsastustaan.