XXIII. KUOLLEITTEN LEPOPAIKALLA.
Jo samana päivänä tapaamme chileläisten voittoisan joukon Biobion luona paluumatkalla Chileen. Se, mitä Chilen tasavallan etevimmät miehet olivat jo kauan aikaa toivoneet — nimittäin rauhaa ja sopua koko maassa — oli nyt vihdoin saavutettu.
Mutta olivatpa chileläiset kärsineet myös vahinkojakin. Suurin niistä oli don Tadeon katoaminen. Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan, häntä eivät lohduttaneet toisten vakuuttelut, että kenraali oli vielä hengissä. Hän oli niin huolestunut, että katsoi parhaaksi matkustaa Santiagoon pitämään siellä järjestystä yllä onnettoman ystävänsä sijasta. —
Valentin ja Ludvig lähtivät viimeisinä taistelukentältä. He suuntasivat kulkunsa sitä vuorenkukkulaa kohti, jonne he olivat jättäneet intiaanitoverinsa. Ratsastaen erästä kapeaa polkua pitkin, joka johti metsäisille kukkuloille, nousivat he vähitellen yhä korkeammalle ja lähestyivät ystäviensä leiripaikkaa. Hetken kuluttua huomasivatkin he Trangoil Lanecin ja Curumillan sammuneen nuotion ääressä syömässä äsken paistettua guanakoa.
Nähdessään ystävänsä astuivat ranskalaiset hevosiensa selästä ja ottivat osaa heidän ateriaansa. Ei sanaakaan vaihdettu sen aikana. Mahtava hiljaisuus vallitsi luonnossa, ainoastaan vieno tuuli heilutti hiljaisesti puiden latvoja. Kaukaa kuului välistä suden ulvontaa, johon erään vesiputouksen kumea kohina sekottautui.
"No niin?" kysyi Trangoil Lanec vihdoin.
"Taistelu oli kiivas", vastasi Valentin. "Araukanit ovat voitetut, he eivät voi enää koskaan tehdä vastarintaa. Todellakin, nuo roistot ovat ansainneet sen."
"He olivat veljiämme", sanoi Curumilla totisesti, ja ranskalainen tuli sangen noloksi kuullessaan tämän nuhteen.
"Se on totta", sanoi hän huoaten. "Jaloa verta on myös paljon vuotanut.
— Mutta tiedättekö, että don Tadeo de Leon on kadonnut?"
"Suuri Kotka on kadonnut — mutta hän elää", sanoi Trangoil Lanec. "Veljeni kuunnelkoot. Meidän periaatteemme kielsivät meitä taistelemasta sekä Antinahuelin puolesta että omaa kansaamme vastaan, sentähden vetäydyimme tälle vuorelle, josta voi aivan hyvin kuulla taistelun melskeen. Usein aioimme kiiruhtaa kentälle kuollaksemme yhdessä ystäväraukkojemme kanssa. Yht'äkkiä kuulimme ukkosenjyrinän tapaista melua. Noin kolmekymmentä soturia kiiti ohitsemme nopeasti kuin tuuli. He kuljettivat mukanaan valkoista neitoa, jonka tunsimme Suuren Kotkan tyttäreksi. Pian senjälkeen tuli esiin toinen, suurempi joukko, rynnäten raivoisaa vauhtia eteenpäin. Tätä joukkoa johti Antinahuel. Toquin oli kalpea, hänen vaatteensa olivat veriset, ja hän näkyi olevan haavoittunut."
"Niin, hän oli haavoittunut", vakuutti Valentin. "Hänen oikea kätensä oli poissa sijoiltaan ja…"
"Hänen rinnallaan ratsasti valkoihoisten Suuri Kotka", jatkoi intiaani.
"Hänet oli sidottu hevosen selkään, ja Antinahuel piti häntä
alituisesti silmällä. Suurtoquinilla oli paha mielessä — sen näki
Trangoil Lanec hänen kiiluvista silmistään!"
"Meidän täytyy pelastaa don Tadeo, millä keinoin tahansa", huudahti
Ludvig kiivaasti. "Hänet ja hänen tyttärensä."
"Hyvä!" myönsi Curumilla. "Valkoinen veljeni on rohkea! — yrittäkäämme siis? — Missä on Joan?"
"Minun täytyy ilmoittaa teille surullinen uutinen", sanoi Valentin kostein silmin. "Te ette saa enää koskaan nähdä veljeänne!"
"Onko Joan kuollut?" kysyivät päälliköt liikutettuina.
"Hän jäi makaamaan uhrinsa, kenraali Bustamenten viereen. Hänellä oli jalo sydän ja rohkea mieli."
Vallitsi hiljaisuus. Äkkiä nousivat päälliköt ja menivät hevostensa luo.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Valentin.
"Valmistaa haudan urhoolliselle soturille. Joanin ruumis ei saa jäädä korppikotkien saaliiksi", vastasi Trangoil Lanec katkerasti.
"Olette oikeassa — että voimmekin unohtaa sen", sanoi Valentin lyöden kädellään kovasti otsaansa.
"Nopeasti eteenpäin!"
Miettiväisinä palasivat ystävykset taistelukentälle.
Kenttää peittivät ruumiit, joita erämaan eläimet olivat jo raadelleet ja jotka levittivät vastenmielistä hajua ympärilleen. Paikoilla, joissa taistelu oli ollut kiivain, makasi ihmisiä, hevosia, aseiden jäännöksiä ja rikkoutuneita ampumatarvevaunuja päälletysten. Intiaaneja ja chileläisiä virui toistensa vieressä, ase jäykistyneissä sormissaan, kauhistavassa rauhassa, mihin kuolema oli heidät yhdistänyt. Kaukana näkyi susia, jotka verta janoten lähestyivät kenttää saadakseen osansa saaliista.
Se oli todellakin surullinen ja synkkä näky. Katkerin ajatuksin ratsastivat neljä toverusta yhä kauemmaksi, kunnes he saapuivat vihdoin paikalle, jossa heidän ystävänsä oli kaatunut. Aivan vierekkäin lepäsivät vihamiehien ruumiit, ja vielä kuolemassa kuvastui villi päättäväisyys molempien kasvoilla. Omituista kyllä, eivät petolinnut olleet liikuttaneet näiden kahden miehen ruumista, jotka olivat kaatuneet murhaavassa taistelussa. Himokkaina liitelivät ne ruumiiden yläpuolella ja lensivät pelästyneinä pois, kun nuoret ystävämme saapuivat paikalle.
Curumilla ja Trangoil Lanec kaivoivat syvän haudan, johon he äänettöminä laskivat molemmat viholliset. El Verdugo ja Joan saivat yhdessä nukkua iäistä untansa.
Täytettyään tämän surullisen velvollisuutensa, lausuivat ranskalaiset hiljaa lyhyen rukouksen ja valmistautuivat lähtemään.
"Hyvästi Joan — hyvästi!" sanoi Valentin tukahtuneella äänellä. "Nuku rauhassa. Muistosi ei sammu koskaan sydämissämme!"
Cesar oli tarkkaavaisesti seurannut isäntänsä toimia, se laski nyt etukäpälänsä haudalle, nuuski maata ja päästi kimakan valitushuudon.
Neljä ystävystämme oli syvästi liikutetut, äänettöminä he astelivat hevostensa luo ja heitettyään vielä viimeisen jäähyväiskatseen urhoollisen araukanin haudalle, hyppäsivät he hevostensa selkään ja ratsastivat pois.
Heidän mentyään jatkoivat korppikotkat veristä ateriaansa.