XXII. CONDORKANKIN TAISTELU.
Oli kymmenes päivä lokakuuta. Säteillen nousi aurinko, ja tuskin kultasivat sen ensimäiset säteet vuorenhuippuja, kun jo rumpujen pärinä täytti ilman ja pelästytti kaikkia. Tiheitä korppikotkaparvia liiteli ilmassa ilmaisten veriset himonsa kimeällä kirkunallaan ja lensi sitten kallion huipuille odottamaan juhla-ateriaansa.
Ylpeästi ja säännöllisissä riveissä ryntäsivät araukani-soturit esiin vallituksiensa takaa — se oli todellakin mahtava näky. He tiesivät kaikki puolustavansa menetettyä asiaa ja menevänsä melkein varmaa kuolemaa kohti, mutta kuitenkin odottivat he kärsimättömästi taistelumerkkiä.
Antinahuel, jonka oikea käsi lepäsi nahkasiteessä, heilutti vasemmallaan raskasta sotakirvestä. Hän ratsasti oivallisella mustalla hevosella, jota hän ohjasi polviensa avulla. Tällä tavalla kiiti hän sotilaittensa rivien välitse huutaen silloin tällöin jonkun soturin nimen ja muistutellen hänelle hilpeästi entisistä urotöistä. Hän johti itse keskustaa. Oikean siiven johdon oli hän uskonut don Bustamentelle ja vasemman vanhalle, uskolliselle Cathikaralle. Leiriin jätti hän ainoastaan noin viisikymmentä soturia, joiden velvollisuutena oli tarkasti vartioida ja suojella donna Rosariota ja nopeasti paeta hänen kanssaan, jos taistelu menetettäisiin.
Myöskin chileläinen joukkue, johon Valentin, Ludvig ja Joan olivat liittyneet — puelka-päälliköt olivat jääneet eräälle vuorelle, sillä he eivät tahtoneet taistella veljiään vastaan — oli lähtenyt liikkeelle ja lähestyi nopeasti vihollista.
Condorkankin kenttä, jossa taistelun tuli tapahtua, oli neliskulmainen. Kolmelta puolelta ympäröivät sitä vuoret. Neljännelle sivulle, joka rajoittui mereen, oli Antinahuel asettunut sotureineen. Eräällä kukkulalla, vastapäätä hänen armeijaansa, olivat don Tadeon neliön muotoiset joukot. Don Peralta ja kenraali Fuentes olivat asettuneet kahdelle viimeiselle sivulle. Araukanit olivat siis sangen epätoivoisessa asemassa, heidän takanaan oli meri, edessään mainittu vuorenkukkula. Toisin sanoen: he olivat vihollistensa ympäröimät.
Kuului taistelumerkki, ja kimeästi kirkuen hyökkäsivät urheat punanahat vihollisiansa kohti. Mutta ennenkuin ryntäävät intiaanit olivat ehtineet tulla liian lähelle heitä, aukenivat chileläisten rivit, ja jyrisevä yhteislaukaus kaatoi etumaiset araukanit maahan. Tämän kovan kartessitulen jälkeen sulkeutui rintama jälleen, ja sotilaat odottivat kolmeen riviin asettuneina uutta hyökkäystä.
Toinen hyökkäys oli ensimäistä peloittavampi. Araukanit, joiden rivit olivat jo melkoisesti harventuneet, muodostivat kiilan ja hyökkäsivät raivokkaasti chileläisten pajunettimuuria vastaan koettaen särkeä sen ja tunkeutua joukon sydämeen. Vaikka he tiesivät, että ensimäiset miehet olivat mennyttä kalua, tahtoivat kaikki taistella etumaisissa riveissä. Niin pian kuin etumaiset soturit olivat kaatuneet, tunkeutui uusia miehiä päättäväisesti heidän paikoilleen, ja tällä tavalla jatkui taistelu kiiltävin asein. Nuo villit soturit ymmärsivät kuitenkin sangen hyvin hillitä kiihkoansa, he seurasivat tarkasti päällikköjensä käskyjä ja tekivät huolellisesti kaikki sotaliikkeet, jotka nämä heille määräsivät.
Tällä tavalla onnistui heidän vihdoin päästä don Tadeon neliöiden luo. Samassa hyökkäsivät chileläiset keihäsmiehet sivulta heidän kimppuunsa. Tähän sotaliikkeeseen vastasi kenraali Bustamente nopealla hyökkäyksellä. Aivankuin ihminen, joka on päättänyt puolustaa henkeään viimeiseen asti, hän ratsasti sapeli kädessä rauhallisena ja kylmänä joukkonsa etunenässä. Hän aavisti, että tämä taistelu tulisi olemaan hänen viimeisensä. Cathikara puolestaan innostutti väkeään esimerkillään ja sanoillaan. Kuolemaa halveksien ryntäsivät araukanit raivokkaasti chileläisten kimppuun saadakseen heidät peräytymään. Pian leimusi kiivas taistelu koko linjalla.
"Minkälaisia ihmisiä!" huudahti Valentin, joka taisteli don Tadeon rinnalla. "Kuinka rohkeita ja rajuja he ovat!"
"Niin, eikö totta? Ei, he eivät ole ihmisiä, he ovat paholaisia. Mutta odottakaahan, tämä ei ole vielä mitään — pian saatte nähdä mitä sana 'taistelu' oikeastaan merkitsee."
"He eivät todellakaan pelkää kuolemaa."
"He kuolevat mieluummin kuin antautuvat", sanoi don Tadeo synkästi.
Nyt seurasi peloittava verilöyly. Ampuma-aseet olivat tarpeettomia, pajunetit, sotakirveet, keihäät ja sapelit tekivät nyt tuhoaan. Antinahuel, joka ratsasti etumaisena taistelun tuoksinassa, katsoi ympärilleen. Hänen soturinsa kaatuivat kuin kypsä vilja chileläisten iskuista. Tämä pajunettimetsä täytyi särkeä.
Äkkiä huomasi Suurtoquin avonaisen paikan chileläisten rintamassa. Hän ratsasti heti sitä kohti, ja araukanit seurasivat häntä. Nyt seurasi kamppailu, jota ei voi sanoin kuvata. Taisteltiin mies miestä vastaan, jokainen isku vaati uhrinsa. Se, joka kadotti jalansijansa tässä verisessä, niljakkaassa maassa, oli auttamattomasti hukassa. Taistelijat polkivat hänet jalkoihinsa, ja hän sai tukehtuneena ja murskautuneena päästää viimeisen huokauksensa.
Vähitellen onnistui rohkean araukani-päällikön rikkoa chileläisten rintama, ja kuin kiila tunkeutuivat hänen soturinsa syntyneen aukon kautta don Tadeon joukkojen sydämeen.
Nähdessään, kuinka raivokkaasti tämä viimeinen sotaliike tehtiin, ymmärsivät don Gregorio ja kenraali Fuentes, jotka taistelivat eri puolilla, mitä araukanipäälliköllä oli mielessä. He kiiruhtivat liikkeitään ja yhtyivät vähitellen. Araukanit olivat nyt saarretut joka puolelta.
Antinahuel huomasi kyllä tämän, mutta hän oli päättänyt käyttää voittamaansa etua hyväkseen. Sentähden hän jätti Cathikaran ja don Bustamenten tehtäväksi torjua vihollisten hyökkäys takaapäin. Nämä hyökkäsivät nyt ratsumiehineen don Peraltan ja kenraali Fuenten kimppuun ja koettivat saada heitä peräytymään.
"Lyökää heidät maahan! Pelastakaamme jalkaväkemme!" kirkui Bustamente.
"Pelastakaamme jalkaväkemme!" ulvoivat intiaanit ja kohoittivat peitsensä.
Tuo peloittava falangi syöksyi vihollisten rivejä kohti raivoavaa vauhtia, jota ei voitu millään tavalla keskeyttää. Hurjin huudoin ja jyrisevin laukauksin otettiin heidät vastaan. Kolme kertaa uudistivat araukanit hyökkäyksensä, kolme kertaa he mursivat chileläisten rintaman levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Mutta urheudestaan huolimatta näkivät intiaanit riviensä yhä harvenevan. Don Bustamente huomasi vihdoin, että hänen ja Cathikaran joukot olivat hukassa. Kalpeana, palavin silmin, hän odotti turhaan kuolemaa, joka ei näyttänyt välittävän hänestä. — Joan, joka oli tähän asti taistellut don Gregorion sivulla, aavisti vaistomaisesti, mitä kenraalilla oli mielessä ja ratsasti rohkeasti häntä kohti.
"Kiitän sinua, Pilliau!" mutisi hän itsekseen. "En ole kuoleva veljen käden kautta."
Rinta rintaa vasten nousivat molempien hevoset pystyyn. Bustamente kohotti sapelinsa ja iski vihollistaan, mutta tämä väisti taitavasti iskun ja tarttui samassa oikealla kädellään lujasti kenraalin vyötäisiin. Hevoset, taistelunvilinästä huumautuneena, kiitivät yli kentän Joanin pidellessä yhä tanakasti kiinni kenraalin vyötäisistä. Luonnollisesti ei tätä hurjaa ajoa kestänyt kauan — hetken kuluttua putosivat taistelijat maahan hevostensa selästä. Nopeasti vapautuivat he jalustimistaan ja jatkoivat taistelua painien.
Muutamia sekuntteja kestäneen tuloksettoman painin jälkeen onnistui kenraali Bustamenten vihdoin kuolettavasti haavoittaa Joania. Mutta ennenkuin intiaani kuoli, kokosi hän viimeiset voimansa, heittäytyi vastustajansa päälle, joka ei ollut odottanut tätä äkillistä hyökkäystä, ja syöksi myrkytetyn tikarin hänen rintaansa. Horjuen kaatuivat vihamiehet vieretysten maahan.
Kun chileläiset näkivät Bustamenten kaatuvan, päästivät he ilohuudon, johon araukanit vastasivat epätoivoisesti ulvoen. Intiaanit näkivät tuhonsa lähenevän, ja he päättivät myödä henkensä niin kalliista hinnasta kuin mahdollista. Nyt seurasi hirvittävä kamppailu; niin raivokkaasti eivät valkoihoiset ja punanahat olleet pitkiin aikoihin taistelleet keskenään.
Antinahuel itki vihasta. Hän tunsi sydämensä särkyvän surusta nähdessään uskollisimpien aseveljiensä kaatuvan ympärillään. Kaikki vaipuivat maahan ääntäkään päästämättä. Kuin kallio meressä istui Toquin hevosensa selässä keskellä kartessitulta, otsa rypyssä, yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin kirvein, joka oli kädensijaan saakka veren värjäämä. Hän tunkeutui yhä eteenpäin chileläisten joukkojen keskustaa kohti, ja hänen rohkeutensa oli niin suuri, että chileläiset katselivat häntä kummastuneina ja varoivat joutumasta hänen läheisyyteensä.
Suurimmaksi osaksi oli Toquin tekemisissä sen joukkueen kanssa, johon don Tadeo, Valentin ja Ludvig kuuluivat. Nämä urheat miehet hyökkäsivät aina rohkeasti vihollisen kimppuun ja innostuttivat muita esimerkillään. Erittäinkin Cesar, jonka päälle Valentin ja Ludvig olivat pukeneet nahkahaarniskan, aiheutti intiaaneille suurta kauhua. Taikauskossaan luulivat he, että tuo peloittava eläin oli paha henki, joka oli lähetetty tuhoamaan heitä.
Mutta Antinahuel ei antanut perään. Raivoisasti hän tunkeutui yhä eteenpäin ja hyökkäsi vihdoin kaikkine sotureineen, joita oli noin 1500, don Tadeon joukon kimppuun.
"Olkaa varuillanne! Olkaa varuillanne. Meidät aiotaan saartaa!" huudahti Valentin niin kovaa kuin jaksoi.
Nyt seurasi raivokas käsikähmä. Edestakaisin aaltoili taistelevien joukko. Vihdoinkin pääsivät chileläiset saarroksesta.
"Sepä oli kuuma kahakka", sanoi kreivi Ludvig.
"Mutta Jumalan kiitos, me selviydymme kuitenkin saarroksesta."
"Mutta missä on kenraali?" kysyi Valentin.
"Niin, missä on don Tadeo?" huusi noin kaksikymmentä ääntä yht'aikaa ja kaikki katselivat kauhistuneina ympärilleen.
Ranskalaiset huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Johtaja oli muutamien liittolaisten kera jäänyt keskelle vihollisten joukkoa ja taisteli epätoivoisesti araukaneja vastaan, jotka ympäröivät häntä.
Chileläiset lisäsivät ponnistuksiaan kymmenkertaisesti, mutta he eivät jaksaneet enää tunkeutua niiden rivien läpi, jotka sulkivat heiltä tien päällikkönsä luo. Vinhaa vauhtia hyökkäsivät araukanit arvokkaine saaliineen eteenpäin ja olivat pian läväisseet viimeiset vastustukset. Kuin tuulen ajamina pakenivat he vapauteen, ja nopeammin, kuin ajatella voi, oli tuo viisisataa soturia käsittävä joukko hävinnyt kukkuloiden taa, jotka yhdeltä puolelta ympäröivät Condorkankin kenttää.
Päällikkönsä pako vapautti jäljelle jääneet araukanit velvollisuudesta taistella edelleen. Mutta kuitenkin jatkoivat he vielä hetkisen taistelua ja hajaantuivat aivan liian myöhään pelastuakseen pakenemalla. Chileläiset keihäsmiehet, jotka seurasivat pakenevia, tappoivat heidät kaikki armotta. Ainoastaan se joukko, jonka haltuun donna Rosario oli jätetty, pääsi pakoon.
Chileläiset olivat saaneet loistavan voiton. Niistä kymmenestä tuhannesta araukanista, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, oli kaikkiaan noin kahdeksan tuhatta kaatunut ja noin tuhat joutunut chileläisten vangiksi. Tietysti olivat myöskin valkoihoiset kärsineet suuria vahinkoja — mutta päämäärä oli saavutettu. — Kuten don Tadeo de Leon oli otaksunutkin, oli tämä katastrofi kunniakkaasti tehnyt lopun veljessodasta.