XXI. SILMÄSTÄ SILMÄÄN.
Sillävälin pakenivat yllätetyt araukani-soturit leirille ja kertoivat Antinahuelille, että he olivat saaneet taistella suurta chileläistä sotajoukkoa vastaan ajaessaan Joania takaa. Antinahuel, joka uskoi heidän liioiteltuihin tiedonantoihinsa, purki heti leirinsä ja asettui toiseen paikkaan. Viekas Toquin teki tässä kuitenkin suuren virheen, jonka onnettomat seuraukset tulivat heti näkyviin. Vastustaessaan Luchsin suunnitelmia oli hän lähtenyt erinomaisesta asemastaan Biobion luona kiiruhtaakseen verisen sodan syttymistä. Kenraali Fuentesin oli silloin onnistunut — kuten lukija tietää — kulkea joen yli ja rynnätä Araukaniaan.
Tämä nopea rynnistys herätti kaikkialla kauhua. Intiaanikansa, josta Antinahuel oli ottanut mukaansa kaikki taisteluun kelpaavat miehet, näki tuhonsa lähenevän. Monet kylät olivat jo palaneet poroksi, ja Arauka ei voinut puolustautua vihollista vastaan. Pian Toquin huomasi, että hän oli kahden tulen välissä. Hän kirosi kuumaverisyyttään, joka oli saattanut hänet tähän tukalaan tilaan. Hänen vihansa kohdistui nyt Bustamenteen, joka oli kehoittanut häntä ottamaan tämän harha-askeleen. He olivat vähällä riitautua.
Neuvoteltuaan päällikköjen kanssa koetti hän hankkia itselleen paremman aseman vetäytymällä vuorille. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat. Kolmelta puolelta ympäröitynä — myöskin Peralta oli saapunut paikalle ottaakseen osaa yleiseen taisteluun — näki hän olevansa pakoitettu taistelemaan viholliselle turvallisella alueella. Näytti siltä, kuin don Tadeon suunnitelma — ratkaista sota yhdellä ainoalla iskulla — onnistuisi hyvin.
Kaksi päivää Joanin onnellisen pelastuksen jälkeen olivat armeijoiden etuvartiat tuskin ampumamatkan päässä toisistaan. Muutamia pieniä kahakoita, joilla ei ollut mitään erityistä merkitystä, oli jo tapahtunut — vasta seuraavana päivänä olisi ratkaiseva taistelu.
Sitä edellisenä päivänä kävi Antinahuel vankinsa luona, jota hän oli kuljetellut mukanaan kaikilla retkillään epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen, ja joka oli Del Rio Seen taistelun ajaksi viety erääseen turvapaikkaan. Nuoren tytön kasvoilla kuvastuivat selvästi suurten ponnistusten jäljet, joita hän oli saanut kärsiä, vaikka araukanit olivatkin koettaneet täyttää kaikki hänen halunsa ja toiveensa. Suru ja synkkyys ilmeni hänen kasvoistaan. Salaperäiset tapahtumat ja intiaanien leiriytyminen johtivat aina hänen mieleensä saman ajatuksen: Miten on hänen isänsä laita — mitä tekevät hänen ystävänsä? Suorana ja alakuloisena seisoi tyttö nyt Toquinin edessä, jonka tulinen katse oli suuntautunut häneen.
"Tyttäreni on surullinen", sanoi intiaani lempeästi. "Pitkä matka on luonnollisesti väsyttänyt häntä. Maja on valmistettu hänelle — tunnin kuluttua hän voi levätä."
"Päällikkö", vastasi nuori tyttö surullisesti, "ruumiini ei tunne väsymystä."
"Onko tyttärelläni sitten jotain valittamista sotureitani kohtaan?"
"Ei", sanoi Rosario pudistaen päätään. "Soturinne ovat olleet hyvin ystävällisiä minulle. He ovat säälineet nuoruuttani ja kohdelleet minua lempeästi."
"Antinahuel on käskenyt heitä — Antinahuel rakastaa tytärtään!" sanoi
Toquin ystävällisesti.
"Kiitän teitä! Mutta minkätähden annatte minun kärsiä?"
"Sitä en tahdo. Sisareni puhukoon. Kaikki on tapahtuva hänen mielensä mukaan."
"Oi, jospa avuttoman tyttö raukan kyyneleet edes vaikuttaisivat teihin! Lähettäkää minut isäni ja ystävieni luo. Jos teette niin, päällikkö, olen teille iäisesti kiitollinen." Kun Antinahuel kuuli nämä sanat, muuttuivat hänen kasvonilmeensä ja hän rypisti otsaansa.
"Tyttäreni ei tiedä, mitä hän sanoo", selitti hän. "Onko hän unohtanut edellisen keskustelumme? Valkoinen neito ei palaa isänsä luo, sillä Antinahuel vihaa Suurta Kotkaa! Antinahuel vihaa häntä!" toisti hän raivosta vääristynein kasvoin.
"Mutta, Jumalani", sanoi donna Rosario epätoivoissaan, "mitä aiotte tehdä minulle?"
"Arka kyyhkynen kysyy sitä? Araukanien Suurtoquin on tullut vielä kerran sanomaan hänelle, että hän on tuleva hänen vaimokseen. Hän on velvollinen antamaan minulle vastauksen — mitä hän sanoo siis?"
"Jättäkää mielestänne tuo ajatus, sen sanon vielä kerran teille. En tule vaimoksenne… mieluummin kuolen!"
"Minkätähden kieltäytyy valkoinen neito? Antinahuel laahaa hänet väkivallalla majaansa!"
"Armahtakaa minua, päällikkö!" ähkyi nuori tyttö.
"Tyttäreni varokoon!" uhkasi Toquin. "Antinahuel kohtaa tänään Suuren Kotkan ja tekee hänelle eräitä ehdoituksia — tyttärestäni riippuu hyväksyykö hän ne! Jollei hän tottele käskyjäni, saavat hänen ystävänsä ja isänsä vastata seurauksista. Silloin ei Antinahuel osoita mitään sääliväisyyttä."
Kuten lukija huomaa, salasi viekas päällikkö nuorelta tytöltä asian oikean laidan — nimittäin vaikean asemansa. Vaikka hän luultavasti saikin donna Rosarion vapisemaan isänsä puolesta, niin ei hän kuitenkaan saavuttanut sen enempää kehoituksillaan, ja muutamien turhien houkutteluyritysten jälkeen poistui hän viha ja harmi sydämessään.
* * * * *
Don Tadeo de Leon neuvotteli juuri kenraali Fuentesin, don Peraltan ja muutamien korkeampien upseerien kanssa, kun Antinahuelin sanansaattaja tuli heidän luokseen ja pyysi häneltä Suurtoquinin nimessä kohtausta. Don Tadeo valmistautui heti lähtemään.
"Älkää menkö sinne, don Tadeo" varoitti Fuentes intiaanin poistuttua.
"Olen vakuutettu siitä, että heillä on joku konnankuje mielessään."
"Kuka tietää", vastasi tämä. "Olkoon asianlaita miten hyvänsä, täytyy minun johtajana koettaa estää niin paljon kuin mahdollista tarpeetonta verenvuotoa… se on velvollisuuteni, ja kukaan ei voi estää minua täyttämästä sitä."
"Caspita — no menkää sitten!" mutisi Gregorio. "Saammepahan nähdä."
Kohtauspaikka sijaitsi molempien leirien välissä, eräällä töyräällä. Chileläisten lippu ja araukanien taistelukeihäs asetettiin sinne kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan. Näiden ympärille asettui kymmenen chileläistä sotilasta ja kymmenen intiaanisoturia. Kun nämä varovaisuustoimenpiteet olivat tehdyt, ratsasti don Tadeo Antinahuelia vastaan, ja he kohtasivat toisensa aukeamalla, joka sijaitsi yhtä pitkän välimatkan päässä henkivartiajoukkueista.
Ennenkuin neuvottelut alkoivat, tarkastelivat vihamiehet toisiansa, ja etenkin Antinahuel loi viholliseensa todellisia tiikerinkatseita. Hän katkaisi myös ensimäiseksi hiljaisuuden.
"Araukanit tuntevat isäni ja kunnioittavat häntä suuresti", alkoi hän melkein imarrellen. "Mutta pilvi on noussut hänen ja hänen intiaanilapsiensa välille. Olisikohan mahdollista karkoittaa se, vai täytyisikö kahden suuren kansan veri vuotaa vain erehdyksen tähden? Veljeni vastatkoon!"
"Te ette voi nuhdella meitä, päällikkö", sanoi Tadeo rauhallisesti. "Me valkoihoiset olemme suojelleet intiaaneja. Me olemme antaneet heille aseita, joiden avulla he voivat puolustautua, viljaa, jolla he voivat elättää itsensä, lämpimiä vaatteita, että he voisivat pukeutua niihin, kun talvi lähestyy ja lumi putoaa maahan. Mutta araukanit ovat kiittämättömiä… he unohtavat kaikki ne palvelukset, jotka olemme tehneet heille! Sanokaa, minkätähden olette tarttuneet aseisiin meitä vastaan? Emmekö ole osoittaneet kaikessa, ettemme halua sotaa?"
"Se on totta, veljeni on oikeassa!" myönsi Toquin. "Antinahuel haluaa nyt rauhaa, hän on valmis täyttämään ne ehdot, jotka valkoihoisten Suuri Kotka vaatii häneltä, jolleivät ne ole vain liian vaikeat täyttää, ja jos ne soveltuvat hänen kunnialleen."
Don Tadeo mietti hetkisen.
"Minä kuuntelisin mielelläni, millä tavalla teidän mielestänne rauha voitaisiin parhaiten solmia meidän kesken."
"Hyvä, Antinahuel on puhuva, koska valkoinen veljeni haluaa sitä", sanoi Toquin myöntyväisesti. "Suuri Kotka tietää, että hänen intiaanipoikansa ovat taitamattomia ja herkkäuskoisia. Yksi valkoihoisten kuuluisimmista päälliköistä on luvannut heille äärettömän suuren alueen, jos he auttavat häntä voittamaan takaisin kadotetun valtansa. Punaiset miehet ovat antaneet hänen houkutella itseään tekemään tyhmyyden, mutta nyt huomaavat he, että he ovat erehtyneet. He ovat valmiita jättämään teidän haltuunne miehen, joka käytti hyväkseen heidän herkkäuskoisuuttaan ja johdatti heidät harhaan!"
Tämä ehdotus teki don Tadeoon sangen vastenmielisen vaikutuksen, jota hän koetti kuitenkin salata.
"Puhutteko totta, päällikkö?" kysyi hän. "Aiotteko todellakin hyvittää petoksenne toisella petoksella, joka on vielä pahempi? Don Bustamente on roisto, hän ansaitsee kuoleman. Jos hän olisi minun käsissäni, ammuttaisin hänet säälimättä. Mutta hän on paennut teidän turviinne, ja araukanithan pitävät vierasvaraisuutta pyhänä. Jos luovuttaisitte hänet minulle, tekisitte niin huonon teon, ettette voisi koskaan puhdistautua siitä."
Antinahuelin otsa oli rypistynyt, ja hän loi vihaisen ja raivokkaan silmäyksen puhujaan. Mutta hän saavutti pian rodullensa ominaisen rauhallisuuden ja sanoi hiukan uhkaavalla äänellä: "Veljeni on sangen viisas, hän osaa eroittaa oikean väärästä. Mutta häntä on myös vaikea tyydyttää. Sanokoon hän itse ehtonsa, jollei hän tyydy Antinahuelin ehtoihin."
"Ne saatte pian kuulla! Ehtoni ovat seuraavat: araukani-joukko laskee aseensa. Vangiksi otettu nuori tyttö, joka on leirissänne lähetetään heti isänsä luo, ja pysyvän rauhan pantiksi jäävät Suurtoquin ja neljä kuuluisinta araukani-päällikköä Santiagoon, kunnes minä, don Tadeo de Leon, katson parhaaksi laskea heidät vapaiksi!"
Halveksiva hymy leikki Antinahuelin huulilla.
"Veljeni on sangen viisas — hän tahtoo ensin vangita suuren kotkan voidakseen surmata sen poikaset. Antinahuel pyytää toisenlaisia ehtoja."
"Ei", vastasi don Tadeo päättäväisesti, "nämä ovat ainoat ehdot, jotka tulen antamaan. Ei ole minun vikani, jos valitatte, ettette voi hyväksyä niitä."
"Onko Suuri Kotka kuullut araukanien koskaan valittavan?" kysyi Toquin ylpeästi. "Meitä on kymmenentuhatta soturia, päättäväisiä kuolemaan asti. — Älköön veljeni saattako meitä epätoivoon!" jatkoi hän synkästi.
"Teillä on kymmenentuhatta soturia? No niin, huomenna sotilaitteni aseet kaatavat tämän joukon kuin leikkuumiehen viikate viljan. He tulevat poispyyhkäistyiksi kuin kuivat lehdet, jotka syksytuuli vie mukanaan."
Antinahuelin silmät salamoivat. Yhteen puristetuin nyrkein hän astui lähemmäksi vastustajaansa.
"No kuule sitten, sinä, joka tahdot määrätä minulle luonnottomia, röyhkeitä lakejasi", sanoi hän hampaitaan kiristellen. "Tiedätkö kuka minä olen?"
"Pyh, mitä se minuun koskee! Olen sanonut ehtoni, ja koska ette tahdo hyväksyä niitä, ei meillä ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa. Antakaa minun mennä!"
"Tiedätkö, kuka minä olen?" toisti Antinahuel uhkaavalla äänellä. "Olen Suurtoquin Cadequalin lapsenlapenlapsi! Perinnöllinen viha eroittaa meidät toisistamme. Olen vannonut tappavani sinut, kurja koira!"
Nopeasti kuin ajatus veti hän tikarin vyöstään ja iski sillä vihollistaan keskelle rintaa. Mutta ase pirstautui kuin lasi haarniskaa vasten, jota don Tadeo petosta peläten kantoi pukunsa alla. Samassa tarttui hän petollisen miehen käsivarteen ja väänsi sen sijoiltaan.
Sotilaat, jotka näkivät mitä tapahtui, riensivät heti johtajansa avuksi. Mutta tämä käski heitä vetäytymään pois.
"Älkää ampuko!" sanoi hän. "Tuo kurja roisto on jo kylliksi rangaistu! — Mene, salamurhaaja, ja piiloita häpeäsi soturiesi joukkoon… en pelkää sinua, olet minun silmissäni liian kurja ja viheliäinen. Jättämällä sinulle halveksitun henkesi kostan paremmin kuin tappamalla sinut. Mene, roisto!"
Lausumatta enää sanaakaan hän käänsi selkänsä viholliselleen, meni henkivartiostonsa luo ja palasi sen kanssa takaisin leirille.
Antinahuel oli vihoissaan. Sisäinen tuli raivosi hänessä, silmät paloivat — mielellään hän olisi juossut vihollisensa perästä, joka oli taas nöyryyttänyt häntä. Salaten tuskan, jota hän tunsi, palasi hänkin ystäviensä luo.
"No", sanoi kenraali Bustamente nähdessään hänet jälleen, "mitä olette saavuttanut?"
Toquin osoitti synkkänä käsivarttaan, joka riippui jäykkänä hänen kupeellaan.
"Se koira loukkasi minua. Tikarini taittui hänen rintaansa vasten.
Siinä kaikki, mitä olen saavuttanut."
"Huomenna taistelemme!" lohdutti toinen. "Ehkä ei kaikki ole vielä mennyttä. Ehkä saamme vielä kostaa verivihollisellemme!"
"Niin, sen täytyy vihdoinkin tapahtua", huudahti Toquin kiivaasti. "Vaikka minun olisi pakko uhrata kaikki soturini, täytyy minun kuitenkin saada tämä ihminen käsiini!"
Sitten meni hän raivosta vavisten telttaansa, jossa hän kauan ja lakkaamatta mietiskeli itseksensä.