XX. IHMISUHRI.
Viikon kuluttua äsken kuvailemistamme tapahtumista oli araukani-armeija asettunut Biobion luo asemiin. Varovaisena soturina oli Antinahuel leiriytynyt metsäiselle kukkulalle erään joen varrelle, ainoan kahluupaikan luo, joka kulki joen yli. Intiaanit olivat niin huolellisesti piiloutuneet metsän pimeyteen, ettei kukaan voinut arvata heidän läsnäoloaan.
Pian olivat neljän ylipäällikön sotavoimat kohdanneet toisensa sovitulla paikalla, ja uusia sotureita saapui yhä. Koko sotavoima nousi vihdoin noin kymmeneentuhanteen mieheen.
Kuten lukija arvannee, oli don Ramirez joutunut araukanien käsiin, ja senaattori-raukka vapisi jo pelosta odotellessaan hänen osakseen tulevaa kohtaloa. Hänen huolensa eivät olleet surullista kyllä perättömiä, sillä ennenkuin aurinko oli laskenut, oli tuo surkuteltava mies ruumiina — tähtiin oli kirjoitettu, ettei hän enää koskaan saisi nähdä Casa Azuliaan. Ramirezin taskusta löydettiin kirje, ja se antoi Antinahuelille paljon päänvaivaa. Mutta päällikkö oivalsi hetken kuluttua don Tadeon juonen. Kuinka oli tämä voinut antaa niin tärkeän tehtävän aivan kykenemättömälle senaattorille? Siinä piili luultavasti viekas sotajuoni, ja hän luuli oivaltavansa sen.
Hänen neuvotellessaan kerran päällikköjen kanssa tästä, ilmestyi äkkiä
Musta Hirvi esiin kauhistunein ja levottomin kasvonilmein.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Bustamente, joka oli myös läsnä neuvottelussa.
"Useita vakoojia on saapunut tänne!" vastasi päällikkö läähättäen.
"No niin?"
"Kaikki vakuuttavat, että suuri sotajoukko on hyökännyt Araukaan."
Pelokas "ooh!" pääsi päällikköjen huulilta.
"Kuulkaa!" jatkoi Musta Hirvi tukahtuneella äänellä. "Kylät Hikura, Borea ja Nakatolten ovat poltetut, asukkaat ovat tapetut. Murha ja kuolema raivoaa veljiemme keskuudessa, jotka äsken jätimme."
Suuri levottomuus valtasi läsnäolijat, kuultiin epätoivon ja koston huudahduksia. Keskellä tätä melua nousi paikaltaan Luchs, päällikkö, josta olemme jo ennen puhuneet, ja huusi mahtavalla äänellä kokoontuneille: "Minkätähden odotatte vielä; te araukani-päälliköt? Ettekö kuule naisienne ja lapsienne kirkunaa, kun he huutavat teitä avukseen? Ettekö näe liekkejä, jotka nuoleskelevat majojenne seiniä? Ylös, ylös, tarttukaa aseisiinne! Ei kannata hyökätä vihollisten alueille, kun omien majojen puolustus on kysymyksessä. Murhattujen araukanien veri huutaa kostoa. Aseisiin! Aseisiin!"
"Pois! Aseisiin!" kaikui kaikkialla.
Hetkisen vallitsi villi sekasorto. Hehkuen raivosta seisoivat Bustamente ja Antinahuel meluavan sotajoukon keskellä. Tehden käskevän kädenliikkeen palautti jälkimäinen vihdoin järjestyksen. Toquinin silmät salamoivat, ja ylpeä hymy leikki hänen huulillaan. Uhkaavalla äänellä hän lausui: "En ymmärrä poikiani tällä kertaa. Mitä he haluavat? Kumpainenko on Suurtoquin täällä Antinahuel vaiko Luchs? Kuka käskee, ja kuka tottelee? Vai tekevätkö punaiset miehet kapinan korkeinta päällikköään vastaan? Ovatko poikani coyoteja, jotka pakenevat nähdessään valkoisten koirien kasvot? Pukeutukoot he sitten naisten hameisiin, sillä he eivät ole niitä urhoollisia sotureita, joiden Pilliau sallii metsästellä iäisen ilon präärioilla! Kuulkaa — Antinahuel puhuu. Jo tänä päivänä lähdemme tästä hyvin varustetusta turvapaikasta, emme kuitenkaan hävitetyille kylillemme, vaan kukistamaan vihollista ja jättämään heidän ruumiinsa korppikotkille. Se tekee pikaisen lopun asiasta. Ajatteleeko joku väestäni toisin?"
Kaikki vaikenivat. Ei kukaan araukanien kuuluisimmistakaan päälliköistä lausunut vastaväitteitä. Vihdoin, pitkän hiljaisuuden jälkeen, sanoi Cathikara, yksi Antinahuelin innokkaimmista puolustajista: "Antinahuel on ilmoittanut tahtonsa, me tottelemme! Isäni antakoon anteeksi sokeille pojilleen ja johdattakoon heidät taisteluun!"
Täten ratkaistiin asia. Araukani-armeija läksi liikkeelle ennen auringonlaskua, Antinahuel kulki Condorkankin laaksoa kohti ja jätti Mustan Hirven puolustamaan kahdensadan sotilaan kera kahluupaikkaa, jos vihollinen aikoisi kulkea joen yli.
* * * * *
Musta Hirvi käsitti hänelle jätetyn paikan tärkeyden ja asetti sentähden vahteja joka suunnalle ollakseen turvassa yllätyksiltä. Hänen varovaisuutensa olikin tarpeen, sillä jo ennen yön tuloa saapuivat vahdit hänen luokseen ja kertoivat, että pitkä jono vihollisten ratsumiehiä lähestyi kahlauspaikkaa. Musta Hirvi avasi vihollisjoukkoa vastaan säännöllisen tulen, johon heti vastattiin kartesseilla. Peloittavat laukaukset levittivät kauhua ja kuolemaa intiaanien keskuudessa, ja hetken kuluttua täytyi heidän peräytyä.
Huolimatta raivokkaasta vastarinnasta oli kenraali Fuentes — sillä se oli hyökkääjä — askel askeleelta vallannut joen ylimenopaikan ja tunkeutui nyt, niin pian kun vihollisjoukot lähtivät pakoon, araukanien alueelle. Don Tadeo de Leonin suunnitelma oli tähänasti onnistunut. —
Kun Joan, tuo sukkela sanansaattaja, näki, että kenraalin hyökkäys onnistui, päätti hän lähteä heti paluumatkalle, sillä don Tadeo odotti kai hänen tiedonantajaan. Oli tullut pilkkopimeä yö, kuu oli piiloutunut pilvien taa. Sentähden oli sangen vaikea kulkea pimeydessä. Ryömien kuin käärme liikkui hän tuntimääriä. Yö alkoi jo olla lopussa, kun Joan äkkiä säpsähti. Vallitsevassa pimeydessä oli hän joutunut araukanien leirille.
Mutta Joan ei ollut mies, joka helposti kadottaa rohkeutensa. Hän alkoi heti ryömiä päinvastaiseen suuntaan ja pääsi siten pitkän matkan takaisin. Syvä hiljaisuus vallitsi yhä kentällä, kukaan ei liikahtanutkaan. Joan hengitti helpommin — vielä minuutti ja hän olisi pelastettu.
Onnettomuudeksi sattui Musta Hirvi juuri tällä hetkellä tulemaan hänen luoksensa. Lieneekö se ollut tarkoituksella vaiko sula sattuma. Kaikessa tapauksessa johdatti päällikkö hevosensa harhateille joutuneen intiaanin viereen, joka äänettömänä painautui maata vasten.
"Veljeni on väsynyt… hän on liian kauan aikaa ryöminyt ruohostossa!" sanoi hän uhkaavasti. "Miksei hän nouse ylös?"
"Teen sen aivan heti!" vastasi Joan, joka ei tiennyt, kuinka hän menettelisi toisen suhteen. Mutta nyt ei saanut viivytellä. Kuin pantteri hyppäsi hän Mustan Hirven taakse satulaan ja tarttui toisella kädellä hänen vyötäisiinsä, ennenkuin tämä ennätti selvitä hämmästyksestään. Päällikkö päästi vihaisen kirkahduksen.
"Ei ääntäkään, tai…!" uhkasi Joan, jonka kädessä välkkyi veitsi.
Se oli liian myöhäistä. Päällikön huuto oli jo kuultu, ja joukko sotureita riensi hänen avukseen.
"Käärme! Melustasi ei ollut sinulle mitään hyötyä! Kuole siis!" huudahti Joan ja syöksi myrkytetyn tikarin Mustan Hirven olkapäähän. Kuin salaman iskemänä putosi tämä satulasta maahan. Joan painoi polvensa hevosen kupeisiin ja ratsasti täyttä vauhtia intiaaneja kohti, jotka sulkivat häneltä tien. Mutta yritys epäonnistui. Eräs sotureista kohotti pyssynsä, ja murskatuin kalloin kaatui hevonen maahan vetäen ratsastajan muassaan. Noin kaksikymmentä intiaania heittäytyi samassa kaatuneen vihollisen päälle, ja ennenkuin hän ennätti ajatellakaan puolustautumista, olivat he jo sitoneet hänet. Kuitenkin onnistui Joanin piiloittaa tikarinsa, ja tämä antoi hänelle uutta toivoa.
Joan ja eräs chileläinen sotilas, joka oli otettu vangiksi äskeisessä taistelussa, vietiin nyt pääleirille, joka sijaitsi Condorkankin läheisyydessä. Suurtoquin päätti uhrata heidät Guekubulle, pahalle hengelle. Jonkun matkan päähän leiristä muodostivat soturit piirin, jonka keskelle asetettiin Toquinin sotakirves merkiksi hänen ylipäällikkyydestään. Sitten tuotiin vangit esiin, ja heille selitettiin, mitä tulisi tapahtumaan. Joan, joka oli viimeiseksi otettu vanki, uhrattaisiin myös viimeiseksi, ja hän sai olla läsnä toverinsa mestauksessa nähdäkseen, mikä kohtalo häntä odotti.
Chileläinen vanki, eräs kokenut sotilas, joka tunsi araukanien tavat ja tiesi, mitä tulisi tapahtumaan, oli päättänyt kuolla rohkeasti. Hänet asetettiin sotakirveen viereen kasvot käännettyinä Chilen rajaa, hänen kotiseutuansa, kohti, sitten ojennettiin hänelle nippu sauvoja ja teräkärkinen paalu, jolla hänen täytyi kaivaa kuoppa maahan. Tähän kuoppaan täytyi hänen asettaa sauvat niin, että ne nojasivat toisiinsa. Jokaiselle sauvalle piti hänen sitäpaitsi antaa jonkun araukani-sotilaan nimi, jonka hän oli vuoden kuluessa tappanut. Jokaiseen nimeen, jonka sotilas lausui, vastasivat araukanit kauhein pilkkasanoin — Kun kaikki sauvat olivat vihdoin asetetut kuoppaan, lähestyi Antinahuel vankia.
"Muukalainen on urhea sotilas", sanoi hän. "Peittäköön hän tämän haudan mullalla, niin että rohkeus, jota hän on osoittanut elämänsä aikana, ja kunnia, jonka hän on ansainnut, hautautuu tähän paikkaan."
"Hyvä", vastasi sotilas heikosti väristen ryhtyen täyttämään päällikön käskyä, "pian saatte nähdä, että on olemassa useampiakin chileläisiä kuin minä."
Toquin hymyili uhkaavasti, antoi vangille merkin asettua kirveen viereen, kohotti piilunsa ja murskasi sillä hänen päänsä.
Tämän barbaarisen murhenäytelmän viimeinen osa aiheutti villiä iloa, intiaanien keskuudessa. Ulvoen kuin mielipuolet parveilivat he uhrinsa ympärillä ja näyttivät kokonaan unohtavan toisen vankinsa. Mutta Joan piti silmänsä ja korvansa auki, vaikka hän näyttikin aivan rauhalliselta. Kun ilo oli korkeimmillaan, hyppäsi hän lähinnä seisovan hevosen selkään ja pakeni täyttä vauhtia aavikolle.
Muutamia minuutteja vallitsi suuri sekasorto araukanien keskuudessa, ja Joan käytti tätä tilaisuutta hyväkseen voittaakseen etumatkaa. Huomattuaan hänen pakonsa hyppäsivät intiaanit kirkuen hevostensa selkään ja ratsastivat pakolaisen jälkeen. Kauhukseen huomasi Joan, että hän oli valinnut kurjan hevosen, joka ei pystynyt kilpailemaan takaa-ajajien jalojen eläinten kanssa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos hän jatkaisi pakoansa aavikolla. Onneksi täytyi hänen ratsastaa korkean sorakummun ohitse, jonka jyrkkää seinämää myöten oli mahdotonta päästä hevosilla, ja siinä hän näki ainoan mahdollisuuden pelastukseen. Antaen hevosensa juosta niin lähellä jyrkännettä kuin mahdollista, kohottautui hän äkkiä satulassa, tarttui erääseen puunoksaan, joka riippui hänen yläpuolellaan, ja ponnahti sen päälle. Villikissan ketteryydellä ja nopeudella kiipesi hän oksaa myöten jättäen väsyneen hevosensa yksin jatkamaan matkaansa.
Häntä seuraavat soturit päästivät kummastuksen huutoja. Heidän hevosensa, jotka nelistivät täyttä vauhtia, eivät pysähtyneet helposti, ja tätä tilaisuutta käytti peloton intiaani hyväkseen voittaakseen mahdollisimman suuren etumatkan. Hän hyppäsi puusta tiheiden pensaiden sekaan ja katosi hetkeksi. Takaa-ajajat eivät heittäneet kuitenkaan vielä toivoaan saada pakolainen kiinni. Kymmenen päättävimmistä sotureista jätti hevosensa jyrkänteen juurelle ajaakseen Joania takaa. He järjestyivät viuhkantapaiseen kuvioon, joka kietoutui joka hetki yhä tiukemmin pakolaisen ympärille. Viimein huomasi Joan, että hänet epäilemättä vangittaisiin kuten kärpänen hämähäkin verkkoon. Hän ei aikonut enää jatkaa pakoaan, vaan vetäen esiin tikarinsa kumartui erästä puuta vasten päättäen tappaa niin monta vihollisistaan kuin saattoi ja sitten äärimmäisen hädän hetkellä surmata itsensä.
Araukanit lähestyivät häntä läähättäen ponnistuksistaan heiluttaen keihäitään ja sotakirveitään ja päästäen riemuhuutoja nähdessään hänet. Samassa hyökkäsivät kaikki Joania kohti, joka suuntasi palavat silmänsä heihin.
Tässä äärimmäisen jännittävässä silmänräpäyksessä — soturit olivat ainoastaan sylen päässä hänestä — kuuli Joan äänen hiljaa, mutta kuitenkin selvästi kuiskaavan: "Kumarru hiukan!"
Hän totteli koneellisesti käsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Samassa pamahti neljä laukausta, ja yhtä monta intiaania kaatui maahan. Joan joka kummastui suuresti saadessaan niin odottamatonta apua, hyppäsi eteenpäin ja tappoi tikarillaan yhden takaa-ajajistaan. Neljä uutta laukausta kaatoi taas pari intiaania. Jäljelle jääneet pakenivat kauhuissaan alas jyrkännettä päästäen pelokkaita huutoja.
Joan oli pelastettu. Kun hän kääntyi, näki hän edessään Valentinin, Ludvigin ja molemmat intiaanipäälliköt. Nuo neljä miestä, jotka olivat kaukaa tarkastelleet araukanien leiriä ja myös nähneet vangin epätoivoisen paon, olivat rohkeasti rientäneet hänen avukseen ja juuri oikeaan aikaan pelastaneet urhoollisen intiaanin kuolemasta.
Muutamien lyhyiden, molemminpuolisten selitysten jälkeen vetäytyivät he kauemmaksi vuorelle, joka rajoittui Condorkankin laaksoon, ja josta he saattoivat helposti pitää silmällä vihollista.