XIX. SOTAJUONI.

Kalliolinnoituksen puolustajat kummastuivat suuresti nähdessään intiaanien purkavan leirinsä ja katoavan pitkässä ratsastuslinjassa aarniometsään. Pian saivat he tietää syyn siihen. Don Gregorio Peralta tuli näkyviin asestetun joukkonsa kanssa ja ilmoitti heille merkkien avulla, että tie laaksoon oli vapaa.

Meidän ei tarvitse mainita, että don Tadeo lähti heti seuralaisineen ystäviänsä vastaan. Nämä antoivat heille vain ikäviä tietoja.

"Kenraali Bustamente on päässyt pakoon!" sanoi don Gregorio.

"Tiedän sen!" vastasi don Tadeo.

"Niin, mutta te ette tiedä, että tuo roisto on taas kiinnittänyt araukanien huomion itseensä. Kahdeksan päivän kuluttua tulevat nämä villit soturit tekemään peloittavan sotaretken ja hyökkäämään maakuntiemme kimppuun Antinahuelin johdolla."

"Teurastus ei ole siis vielä loppunut?"

"Ikävä kyllä, ei! Tiedonantoni ovat uskottavia; eräs luotettavimmista vakoojistamme on antanut ne minulle."

"Silloin emme saa viivytellä hetkeäkään. Takaisin Valdiviaan."

Chileläiset alkoivat nyt marssia kaupunkia kohti. Ludvig ja Valentin läksivät intiaaniystävineen seuraamaan araukaneja. He olivat varmoja siitä, että Antinahuel kuljetti vankiansa, donna Rosariota, mukanaan, ja aikoivat siis pysytellä hänen läheisyydessään pelastaakseen tilaisuuden sattuessa Rosarion.

Don Tadeon tulosta Valdiviaan muodostui säännöllinen riemukulkue. Uhrautuvan työnsä takia oli hän saanut paljon ystäviä ja puoluelaisia. Se suuri valta, joka kuului ennen Bustamentelle, annettiin nyt hänelle, ja aprikoimatta antoi Santiagon senaatti suostumuksensa siihen. Väsymätön don Tadeo mietti jo, kuinka hän tekisi vihollisen hankkeet tyhjiksi ja tekikin reippaan päätöksen. Hän päätti jakaa sotavoimansa kahteen osaan. Toinen marssisi de Peraltan johtamana Araukaa, vihollisen pääkaupunkia kohti, ja toinen, joka olisi suurempi, lähtisi hänen johtonsa alaisena Biobioon auttamaan Concepcion maakunnassa olevia joukkoja ja saattamaan samalla viholliset kahden tulen väliin. Kokeneena sotilaana tiesi hän, että puoluesodat eivät saaneet kestää kauan — muutamia yhteentörmäyksiä sai tapahtua, ja jos oli mahdollista, täytyi asia ratkaista niin pian kuin mahdollista.

Don Tadeo järjesti siis heti pienen armeijan, jonka oli määrä marssia Araukaa kohti, ja valmistautui itse Biobion retkeä varten. Mutta sitä ennen täytyi hänen lähettää luotettava mies Concepcioon ilmoittamaan maakunnan kuvernöörille, kenraali Fuentesille, aikomuksistaan. Mutta tämäpä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Mietittyään hetken asiaa päätti hän turvautua sotajuoneen ja kutsui luokseen Joanin, joka oli jäänyt chileläisten luo.

"Luuletteko voivanne päästä Concepcioon joutumatta sen ympärillä parveilevien intiaanien vangiksi?" kysyi hän tältä.

"Joan koettaa", vastasi araukani rauhallisena.

"Hyvä, minä annan teille erään tehtävän, josta riippuu elämä tai kuolema. Onko teillä hyvä hevonen? Eikö? Siinä tapauksessa lahjoitan teille yhden omistani, joka on nopea kuin myrskytuuli."

"Mitä minun täytyy tehdä?"

"Teidän täytyy jättää tämä kirje kenraali Fuentesille, joka on Concepcion joukkojen johtaja. Mutta varokaa. Jos paperi joutuu vihollisten käsiin, ovat kaikki yrityksemme turhat, ja me olemme mennyttä kalua."

"Valkoisten Suuri Kotka voi olla rauhallinen."

"Vielä yksi asia. Ottakaa tämä tikari. Kun kenraali näkee sen, tietää hän, että sanomanne on oikea. Mutta olkaa varovainen! Ase on myrkytetty, ja pieninkin sen tekemä naarmu tuottaa kuoleman."

"Ooh, hyvä ase!" sanoi intiaani synkästi hymyillen. "Milloin lähden matkalle?"

"Tunnin kuluttua. Käyttäkää tämä aika lepäämiseen."

"Hyvä." — Intiaani poistui.

Toinen henkilö, jonka don Tadeo kutsui luokseen kirjoitettuaan uuden kirjeen, oli don Ramirez. "No, don Ramirez", kysyi hän ystävällisesti, "kuulutteko vielä meihin?"

"Kyllä, mutta…"

"Mutta? Puhukaa, puhukaa! Onko teillä syytä surkutella oleskeluanne
Valdiviassa?"

"Kenties!" vastasi senaattori salaperäisesti huoaten. "Voi, monta kuukautta olen ollut peloittavien tapahtumien leikkipallona. Minulla on ainoastaan yksi toivo, nimittäin saada palata perheeni luo. Todellakin, jos Jumala soisi minun jälleen nähdä rakkaan Casa Azulini, niin vannoisin ottavani jäähyväiset virastani, ja jättäisin sen jollekin arvokkaammalle henkilölle."

"Teidän halunne on liiallinen", sanoi don Tadeo. "Jos sen täyttäminen riippuisi minusta, niin ei teidän tarvitsisi odottaa kauan. Mutta kuulkaahan, don Ramirez, minulla on eräs tehtävä teille, joka vaatii koko rohkeutenne. Jos toimitatte tehtävänne hyvin, niin saatte, niin totta kuin nimeni on Tadeo de Leon, palata rakkaan Casa Azulinne luokse! Teidän täytyy nimittäin lähteä Concepcioon."

"Mitä?" kirkui senaattori kauhistuneena.

"Niin, teidän täytyy lähteä Concepcioon", toisti Tadeo, "jättääksenne tämän kirjeen kenraali Fuentesille. Mutta kuinka — onko se teistä ikävää. Mitä on teillä sitä vastaan?"

"Voi, antakaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne", änkytti don Ramirez. "Mutta sellainen tehtävä ei koskaan tule onnistumaan, jos annatte sen minulle, ja luulen, että tekisitte parhaiten, jos antaisitte sen jollekin luotettavammalle henkilölle."

"Pyh, te luotatte niin vähän itseenne! Te otatte siis tehtävän haltuunne, ja mitä pikemmin suoritatte sen, sitä pikemmin saatte myös nähdä Casa Azulinne."

"Mutta jollen onnistu?"

"No niin, silloin maksaa se päänne."

Senaattori nousi pelästyneenä tuoliltaan.

"Minähän olen kauheassa tilanteessa!" ähki hän. "Mitä minä teen?"

"Luonnollisesti lähdette Concepcioon — mitäpä muuta? Puolen tunnin kuluttua täytyy teidän olla matkalla."

Ryhtymättä pitempiin vastaväitöksiin ja rukouksiin, joiden hän tiesi olevan hyödyttömiä, tarttui Ramirez kirjeeseen ja ryntäsi kuin mielipuoli huoneesta.

"Mies raukka!" sanoi don Tadeo hymyillen sääliväisesti. "Hän ei aavista minun toivovan, että viholliset saavat käsiinsä paperin, jonka hän vie mukanaan. No niin, en luule, että hänellä on paljon pelättävää. Antinahuel halveksii hänenlaisiansa miehiä. Jumala suojelkoon sukkelaa Joania. Vangiksi joutuminen merkitsee hänelle samaa kuin kuolema." — Hetken kuluttua nousi araukani satulaan ja ratsasti Concepciota kohti sivuuttaen don Ramirezin, joka apealla mielellä ratsasti samaa tietä myöten.