XVIII. VERELLÄ MERKITTY EHDOTUS.
Osottautui kuitenkin, ett'eivät Curumillan varovaisuustoimenpiteet yhtä vähän kuin Trangoil Lanecin ja Valentinin läsnäolo olleet tarpeellisia — sillä piiritetyt saivat pian apua.
Lukija muistaa kai, että don Peralta oli päättänyt lähteä Valdiviaan. Hän ei kuitenkaan unohtanut Corcovadossa olevia ystäviään. Lähetettyään puolet sotilaistaan kapteeni Urmezin johdolla kaupunkiin, jäi hän itse del Rio See rotkolle pitääkseen silmällä Toquinin toimia. Päättäväisesti marssi hän sentähden kukkuloille voidakseen hätätilassa toimia.
Metsäpalo oli tuottanut paljon levottomuutta intiaaneille. Tämän johdosta täytyi heidän leiriytyä kauemmaksi vuorelle. Tämä ei sopinut heidän suunnitelmiinsa. Leiriltä huomasivat he chileläiset, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Tämä antoi heidän raivolleen uutta virikettä, ja he olisivat varmaankin ryhtyneet uudestaan taisteluun vihollisiansa vastaan, jollei Antinahuel olisi vastustanut tätä suunnitelmaa. Viisas päällikkö huomasi, että hän kärsimänsä tappion jälkeen vetäisi lyhyemmän korren ja mietiskeli sentähden itsekseen, jäisikö hän asemiinsa, vai antaisiko ratkaisun tapahtua. Asianhaarat puhuivat edellisen puolesta.
Ensin aikoi hän neuvotella piiritettyjen kanssa. Nopeasti ilmoitti hän heille aikomuksensa, he lähettivät valtuutetun — kreivi Ludvigin — intiaanien leirille. Nuori ranskalainen oli nyt levännyt ja hyppeli kuin vuohi kiveltä kivelle, kunnes hän vihdoinkin seisoi niiden miehien edessä, joiden kanssa hänen täytyi neuvotella. Vaikka he tervehtivätkin Ludvigia sangen kohteliaasti, tunsi tämä itsensä turvattomaksi seistessään pelätyn päällikön edessä.
Niin pian kun kaikki olivat istuutuneet, suuntasi Antinahuel terävän ja viekkaan katseensa kreiviin ja sanoi: "Minä tunnen veljeni… eikö hän ole yksi Suuren Kotkan ystävistä?"
"Kutsukaa minua siksi!" vastasi Ludvig lyhyesti. "Muuten se ei kuulu asiaan… Te olette pyytänyt minua tänne, ja olen utelias tietämään, mitä aiotte ehdottaa minulle?"
"Veljelläni on sukkela kieli — hän tahtoo saada selvyyttä asiaan, hyvä. Millä ehdoilla tahtovat hänen valkoiset seuralaisensa antautua?"
"Ei millään!" sanoi Ludvig päättäväisesti. "Olkaa hyvä ja sanokaa suoraan asianne. Jos jollakin meistä on joku ehdotus tehtävänä, niin olette se te itse. — Te näette, että minä odotan."
"Veljeni on sangen peloton. — Kuinka monta sotilasta teitä on kaikkiaan?"
Ranskalainen viivytteli vastaustaan. Bustamente tuli hänelle avuksi.
"Onko heitä enemmän kuin kolmekymmentä, caballero?"
"Kenties."
"Pyh, luuletteko voivanne vastustaa viittä sataa araukani-sotilasta, jotka saartavat teitä?"
"Minkätähden emme? Kallio, joka suojelee meitä, on vahva ja korkea, ja me olemme päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua!"
"Tyhmyyksiä, señor…"
"Ei, se on rohkeutta."
"Veljeni puhuu hyvin", sanoi Antinahuel myöntävästi, "me tulemme olemaan ylpeät voittaessamme hänet."
Kenraali Bustamente laski melkein ystävällisesti kätensä ranskalaisen olkapäälle. "Kuulkaa minua, señor. Te olette ranskalainen, sen voin päättää puheestanne, teidän täytyy siis erehtyä. Vai onko Ranska sodassa Chilen kanssa?"
"Ei", myönsi Ludvig hymyillen.
"No, sitten on meidän helppo sopia. Te ja kaikki teidän maanmiehenne, joita kenties on kalliolla, olette vapaita ja saatte lähteä minne tahansa. Sitävastoin jätätte chileläiset ja intiaanit haltuumme, jos sellaisia löytyy näet joukossanne. Sovimmeko me?"
Kreivi Ludvig suuntasi halveksivan katseen kenraaliin. Sitten kääntyi hän ympäri ja poistui rauhallisin askelin.
"Halloo, mitä te teette?" kysyi Bustamente kummastuneena. "Te olette velvollinen vastaamaan ehdotukseeni."
"Sananne ovat turhat — jatkamalla neuvottelua teidänlaisenne miehen kanssa häpäisisin kunniani, jonka ainakin tahdon säilyttää puhtaana, herrani."
"Hyvä, muukalainen on urhoollinen sotilas. Mutta moni nuorista miehistämme on kuollut, heidän verensä huutaa kostoa", sanoi Musta Hirvi.
"Se on paha, mutta se ei voi muuttaa päätöstäni."
"Kuitenkin täytyy teidän antaa seuralaisillenne tieto ehdoituksestamme", arveli Bustamente.
"Se on tapahtuva", sanoi Ludvig uhkaavasti hymyillen. "Seuratkaa minua." Hän meni vuorenseinämän juurelle ja huusi kalliolle: "Heittäkää alas lasso!"
Heti heitettiin rintavarustukselta pitkä nahkahihna, jonka toinen pää ulottui alhaalle asti. Kirjoitettuaan muutamia sanoja paperilapulle hän kääri sen kiven ympärille ja kiinnitti sen lassoon. Lasso vedettiin jälleen ylös.
"Pian saatte kuulla", sanoi ranskalainen. Liikkuva linnoituslaite kallion huipulla aukeni ja rintavarustukselle ilmestyi Valentin kivääriinsä nojaten. Kuuluvalla äänellä huusi hän: "Teidän ei olisi tarvinnut vaivautua keskustelemaan meidän kanssamme niin häpeällisestä ehdoituksesta, señor Bustamente, eikä teidänkään, herrat villit. Seuralaisieni nimessä selitän täten, että teette viisaimmin, jos lähdette tiehenne, sillä ennenkuin luovutamme toverimme, annamme hakata itsemme kappaleiksi!"
"No enkö ole oikeassa?" kysyi Ludvig seuralaisiltaan.
Nämä poistuivat raivoisina — voimakas kirous pääsi Antinahuelin huulilta. Myöskin ranskalainen palasi ystäviensä luo, jotka päästivät helpoituksen huokauksen nähdessään hänet taas edessään.
Epäonnistuneen koetuksen tuloksena oli uusi neuvottelu Toquinin ja Bustamenten kesken. Päälliköt silmäilivät toisiaan vahingoniloisin katsein — toinen näkyi iloitsevan toisen tappiosta.
Bustamenten ehdotuksesta sovittiin vihdoin, että Antinahuel lopettaisi piirityksen — "sillä mikä on lykätty, ei ole silti hylätty", sanoi don Bustamente. "Ettekö huomaa, että voimme tällä tavalla pettää vihollisiamme. Jos te annatte näiden harvojen henkilöiden paeta, niin näyttää se siltä, kuin te tunnustaisitte tappionne ja vetäytyisitte väsyneenä takaisin. Seurauksena siitä tulisi olemaan se, että vastustajanne luulisivat saavansa olla rauhassa teiltä, ja heidän varovaisuutensa laimentuisi, ja jos te sitten käyttäisitte tilaisuutta hyväksenne, niin voisitte lyödä heidät yhdellä iskulla."
"Mutta minkätähden kiinnittää veljeni niin suurta huomiota asiaan, josta ei ole hänelle mitään hyötyä?" kysyi päällikkö väijyvin katsein.
"Caramba. Eikö meillä ole sama päämäärä, ja eikö toisen menestyksestä riipu toisen hyöty. Jollette auta minua, tulee tämä don Tadeo yhä mahtavammaksi ja vihdoin liian mahtavaksi teillekin, korkea päällikkö. Auttakaa minua saavuttamaan jälleen entisen mahtiasemani, niin minä annan teille lukuunottamatta Valdivian maakuntaa myös Concepcion maakunnan sekä Talkan kaupungin — se on, ja'an Chilen kahtia ja annan teille toisen puolen."
Kuullessaan tämän loistavan ehdotuksen paloivat intiaanin silmät, vaikkei hän muulla tavoin ilmaissut sisäistä liikutustaan. "Veljeni on jalomielinen", sanoi hän, "hän lahjoittaa, mitä hän ei omista."
"Auttakaa minua valloittamaan tämä alue, niin pidän sanani."
"Antinahuel on viekas, hän ei usko pelkkiä sanoja. Kuinka takaa El
Verdugo, että hänen lupauksensa tulee täytetyksi?"
Don Bustamente oli vähällä joutua hämilleen, mutta hänen kylmäverisyytensä auttoi häntä voittamaan tämän tunteen, ja hän vastasi: "Älkäämme hukatko aikaamme, sanokaa siis, otatteko vastaan tarjoukseni, ja minkä takauksen vaaditte minulta?"
Vastaamatta sanaakaan poistui päällikkö ja palasi hetken kuluttua takaisin Mustan Hirven seuraamana, joka kantoi eräänlaatuista pöytää, ja — näkikö hän oikein — kynää, paperia ja mustepulloa. Hymyillen astui Toquin kummastuneen kenraalin luo ja sanoi: "Antinahuel on varovainen, hän on kansansa johtaja. Kun araukani-maakuntien päälliköt vaativat häntä myöhemmin tilille soturiensa verestä, jota ratkaisevassa taistelussa tulee vuotamaan kuin vettä, tarvitsee hänen näyttää ainoastaan tätä paperia, ja hän on puhdistautunut. No, miettiikö veljeni vielä?"
Don Bustamente, joka ymmärsi, että hänen täytyi taipua välttämättömyyteen, kirjoitti muutamia riviä paperille.
"Katsokaas tätä, päällikkö!" sanoi hän ojentaen paperia. "Tässä on takaus, mitä vaaditte minulta."
Antinahuel käänteli paperia edestakaisin käsissään, nähtävästi ei hän saanut selvää kenraalin käsialasta. Sitten antoi hän merkin Mustalle Hirvelle. Tämä poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin kahden sotilaan seuraamana, jotka kuljettivat chileläistä vankia välissään. Poika raukka, joka oli sattumalta joutunut pakenevien intiaanien joukkoon, ja jonka he olivat vanginneet, heitti epätoivoisia katseita ympärilleen.
"Muukalainen", sanoi päällikkö karskisti, "voitko selittää minulle, mitä tässä paperissa seisoo?"
"Suurtoquin kysyy sinulta, osaatko lukea?" selitti Bustamente hänelle.
"Kyllä, teidän armonne", änkytti chileläinen.
"No niin, lue siis, mitä tässä paperissa seisoo!" komensi Antinahuel.
Chileläinen tarttui koneellisesti paperiin ja koetti ryhtyä asiaan.
Vihdoin luki hän vapisevalla äänellä:
Minä allekirjoittanut, don Pancho Bustamente, sitoudun täten luovuttamaan Antinahuelille, araukanien Suurtoquinille ja hänen kansalleen vapaaksi omaisuudeksi:
1) Valdivian maakunnan.
2) Concepcion maakunnan, kaksikymmentä peninkulmaa molemmilta puolilta Talkan kaupunkia. Nämä alueet luovutan ainoastaan sillä ehdolla, että Toquin Antinahuel palauttaa minulle vallan, jonka olen kadottanut, ja auttaa minua saamaan alueet käsiini. Jolleivät nämä ehdot kuukauden kuluttua tästä päivästä lähtien ole täytetyt, raukenee sitoumus.
Don Pancho Bustamente.
Chilen tasavallan sotaministeri.
Sillaikaa kuin sotilas luki, oli Antinahuel kumartunut hänen olkapäänsä yli, ja hänen tulinen katseensa lensi tarkkaavaisesti riviltä riville. Tuskin oli chileläinen lopettanut lukemisensa, kun Antinahuel tempasi oikealla kädellään paperin hänen kädestään ja syöksi salamannopeasti toisella kädellään tikarin hänen rintaansa. Onneton horjui ojennetuin käsin ja ammottavin silmin kaksi askelta taaksepäin ja vaipui sitten syvästi huo'ahtaen maahan.
"Mitä te olette tehnyt?" huudahti kenraali kummastuneena.
"Hm", vastasi päällikkö kääntäen paperin kokoon ja pistäen sen vyöhönsä, "kuolleet vaikenevat."
"Se on totta", myönsi Bustamente.
Soturit poistuivat näin kauhealla tavalla murhatun chileläisen ruumis mukanaan.
"Kas niin, veljeni voi uskoa apuuni", selitti Antinahuel. "Koetan tehdä parhaani."
"Mutta sen täytyy käydä nopeasti", sanoi Bustamente. "Jos tahdotte seurata neuvoani, niin kutsukaa kaikki soturinne kokoon Biobion luo. Me valloitamme Concepcion kädenkäänteessä, sitten marssimme Taikaa kohti, ja jos kuljemme kyllin nopeasti, olemme pian Santiagon herroja."
"El Verdugolla on suuria toiveita — Antinahuel koettaa täyttää ne!" sanoi Toquin ja kääntyi sitten päättäväisesti Mustan Hirven puoleen. "Poikani, Qinpusen ja Tulikeihäs ratsastakoot joka intiaanikylään. Kymmenen päivän kuluttua täytyy kolmetuhatta soturia olla Condorkankin kentällä; vaikkapa heidän täytyisikin marssia yöt ja päivät. Päällikkö, joka ei tahdo viedä soturejansa sinne, puettakoon naisen pukuun. Olen puhunut!"
Musta Hirvi kumarsi ja poistui. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin ratsastivat sanansaattajat höllin ohjaksin eri suunnille.