XVII. VAARALLISILLA TEILLÄ.
Joan oli nuori, kolmikymmen-vuotias, seikkailuhaluinen soturi. Ennenkuin hän lähti matkalle, oli hän täysin selvillä siitä, että hän tulisi kohtaamaan retkellään paljon vaaroja ja vastuksia. Alussa riippui kaikki siitä, onnistuisiko hänen tunkeutua vahtiketjun läpi, joka ympäröi kalliolinnoitusta. Kauan hän makasi kyykistyneenä korkeassa ruohostossa miettien jotakin keinoa. Vihdoin keksi hän sen, sillä äkkiä hyppäsi hän ylös, kiinnitti lassonsa toisen pään erääseen pensaaseen, jonka oksille hän asetti vaippansa, ja poistui nopeasti suoristaen samalla lassonsa. Kun hän oli saanut sen suoraksi, veti hän kevyesti nuoraa, jolloin mainittu pensas liikahti. Tämän huomasivat intiaani vahdit, jotka heti ampuivat pensasta, ja lähestyivät tuulen nopeudella sitä kaikilta suunnilta.
Tämä pelasti Joanin. Kevyin jaloin pakeni hän ja oli muutamien minuuttien kuluttua päässyt niin paljon edelle araukaneista, ettei hänen enää tarvinnut pelätä heidän pyssyjensä kuulia. Joan oli nuori ja voimakas intiaani, hän kulki suoraan del Rio See rotkolta San Miquelin kylään vuorien yli ja laaksojen läpi kertaakaan levähtämättä, ja hän saapui kylään kymmenen tunnin kuluttua. Pimeys ja hiljaisuus vallitsi tähän aikaan kaikkialla, kylän asukkaat nukkuivat.
Joan oli hiukan neuvoton. Miten hän löytäisi Curumillan ystävät, joiden oleskelupaikasta hän ei ollut varma, ja joita hän ei edes tuntenut ulkonäöltäkään. Sattuma tuli hänelle kuitenkin avuksi. Samassa kun hän kiiruhti kolmannen majan ohi, aukeni sen ovi, ja ulos tuli kaksi miestä suuren newfounlandilaiskoiran seuraamana. Kun eläin huomasi intiaanin, hyppäsi se kovasti haukkuen häntä kohti.
"Ooh, viekää pois koiranne!" kirkaisi Joan.
"Tänne, Cesar, tänne!" kuului käskevä ääni.
Koira totteli ja palasi muristen isäntänsä luo. Sanat olivat lausutut ranskaksi, jonka johdosta Joan lähestyi muukalaisia.
"Marry, marry!" tervehti hän. "Te olette muukalaisia, eikö totta?"
"Palveluksessanne! Haluatteko jotain meiltä?"
"Minä olen ottanut suoritettavakseni vaikean tehtävän. Voivatkohan veljeni sanoa minulle, missä voisin tavata Trangoil Lanec nimisen päällikön?"
"Trangoil Lanec?" sanoi toinen. "Kuka lausuu tämän nimen?"
"Joan, jonka päällikkö Curumilla on lähettänyt."
Toinen suuntasi epäilevän katseen häneen ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. "Yö on mustempi kuin Autukon kraateri! Veljeni astukoon majaan! — Jos hänellä on jotain sanomista Trangoil Lanecille, niin olen se minä."
Kaikki kolme miestä menivät majaan. Päällikkö sytytti tulen, ja Joan näytti hänelle sen valossa Curumillan vaipan palasen, joka todisti hänen sanansa oikeiksi. Verukkeitta kertoi Joan nyt tulonsa tarkoituksesta, ja miehet päättivät heti toimia. Heidän täytyi rientää ystäviensä avuksi, vaikkapa se maksaisi heidän henkensä.
Heidän etsiskelynsä eivät olleet tähän asti ollenkaan edistyneet. He eivät olleet päässeet Rosarion jäljille, ennenkuin Antinahuel oli saanut pitkän etumatkan. Senpätähden olivat he saapuneet San Miquelin kylään vasta samana päivänä, kun del Rio See rotkolla taisteltiin. Pian huomasivat he, ettei nuori tyttö ollut täällä. Löydettyään majan, jossa Rosariota oli pidetty vankina, lähtivät he eri suunnille etsimään häntä. Jo samana iltana tapasivat he taas toisensa San Miquelin kylässä ja päättivät nyt lähteä yhdessä vuorille. Joanin väliintulo joudutti vain heidän päätöstään.
Äänettöminä vaelsivat miehet vuorille päin. Heidän täytyi kulkea sangen varovasti, sillä he otaksuivat, että Antinahuel oli lähettänyt vakoojia kaikkialle metsään. Kuljettuaan jokseenkin kauan pysähtyivät he levätäkseen hiukan ja neuvotellakseen.
"Veljeni odottakoot minua täällä, Joan tuntee vuoren, hän käy hiukan vakoilemassa", sanoi intiaani. Hänen seuralaisensa heittäytyivät maahan, ja Joan poistui ryömien varovaisesti. Kului tunti, eikä hän ollut vielä palannut, ja hänen ystävänsä alkoivat jo olla levottomia. Mutta äkkiä tuli hän heidän luokseen.
"No, kuinka on asianlaita? Mitä on tapahtunut? — Minkätähden näytätte niin tyytyväiseltä?" kysyi Valentin innokkaasti.
"Curumilla on viisas päällikkö", vastasi Joan. "Hän on polttanut kallion takana olevan metsän."
"Hm, mitä hyötyä meille on siitä?"
"Antinahuelin soturit olivat piilossa puiden takana, ja nyt on heidän täytynyt vetäytyä takaisin. Tie on vapaa."
"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec, "menkäämme."
"Mutta kuinka voimme ilmoittaa Curumillalle tulostamme?" kysyi Valentin heidän astuessaan ylöspäin.
"Se on jo tapahtunut. Curumilla on nähnyt merkkini ja odottaa meitä."
"Intiaanit ajattelevat aina kaikkea!" mutisi ranskalainen itsekseen ja vihelsi hiljaa koiraansa. "Tule Cesar, tule, kiltti koirani! Kävisi onnettomasti, jos näiden miesten yritys ei onnistuisi!"
Varovaisesti käveli hän Trangoil Lanecin jäljestä, joka puolestaan seurasi Joania. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olivat uskaliaat kulkijat kalliolinnoituksen juurella ja heidän toverinsa ottivat heidät vastaan sydämmellisesti.