XVI. LINNOITUS JA ANSA.
Ennenkuin taistelu oli alkanut, olivat Curumilla ja hänen seuralaisensa astuneet alas Corcovadon kukkulalta. Joskin kiipeäminen oli vaikeata, niin oli alastulo vielä pahempaa. Kivenlohkareet, jotka törröttivät heidän edessään ja tiheät pensaikot, jotka sulkivat heiltä tien, vaikeuttivat heidän kulkuaan joka askeleella. Usein luulivat he astuvansa maahan, mutta huomasivatkin myöhemmin kauhistuksekseen, että se, mitä he olivat pitäneet maana, olikin tiheästi toisiinsa kietoutuneita kasveja. Tämä piinallinen ja vaikea kulku kysyi paljon aikaa, mutta vihdoin saapuivat he luolalle, jonne he olivat piiloittaneet hevosensa.
Nyt lepäsivät he hiukan, sitten satuloivat he hevosensa ja nousivat niiden selkään. Kauan aikaa oli jo kuulunut kovaa laukausten vaihtoa, joka joka hetki kiihtyi ja johon yhtyi peloittavaa ulvontaa. Yhä yltyi taistelun melu. Silloin tällöin sattuivat kuulat ympärillä oleviin puihin. He ratsastivat eteenpäin varomatta monia esteitä, joita oli heidän tiellään ja välittämättä alituisesta vaarasta pudota peloittavaan syvyyteen. Metsä tuli nyt harvemmaksi, ja he pysähtyivät vihdoin korkealle paikalle, josta Santiagokin häämöitti. Se oli eräänlaatuinen linnoitus, joka oli rakennettu toisiensa päälle kasatuista kivilohkareista. Nämä muodostivat jonkunlaisen tornin, joka oli noin kolmenkymmenen jalan korkuinen. Tornin huippuun ei voinut päästä käyttämättä sekä käsiään että jalkojaan. Se oli täydellisesti eristetty jyrkästä vuorenrinteestä. Sanalla sanoen, se oli linnoitus, jonka huipulla saattoi hädän hetkellä puolustautua suurta vihollisjoukkoa vastaan.
Curumilla riisui hevoset ja ajoi ne metsään vakuutettuna siitä, että hän löytäisi ne sieltä tarvittaessa. He aikoivat juuri kiivetä kiviröykkiölle, kun pensas jakautui äkkiä kahtia ja punainen olento tunkeutui siitä esiin. Valkoihoiset päästivät heti kummastuksen huudon ja tarttuivat tahdottomasti pyssyihinsä. Ainoastaan Curumilla säilytti tyyneytensä ja nyökkäsi tyytyväisenä tulijalle.
"Hyvä", sanoi hän yksinkertaisesti. "Veljeni on uskollinen, olen odottanut häntä."
Joan, sillä hän se oli, ei vastannut, vaan osoitti veistään, joka oli punainen verestä. Seuraten toisten esimerkkiä kiipesi hänkin kalliota pitkin ylös ja saapui pian sen huipulle. Kalliokeko päättyi kahdenkymmenen neliöjalan laajuiseen syvennykseen, ja sen kummallinen vallitus tarjosi huomattavan turvapaikan. Kun nuo neljä miestä olivat rakentaneet itsellensä rintavarustuksen, ilmoitti Joan lyhyesti uutisensa. Tieto Bustamenten paosta kohtasi heitä kuin salama. Kiväärien rätinä ja kirkuna oli tullut yhä kovemmaksi ja intiaanijoukkoja ratsasti nyt hurjassa sekasorrossa paikan ohi. Äkkiä tuli esiin joukko chileläisiä ratsumiehiä, jotka seurasivat erästä kookasta intiaaniratsastajaa. Häntä ympäröi joukko epätoivoisia sotureja, jotka päästivät villejä sotahuutoja ja heiluttivat kirveitään.
"Antinahuel! Antinahuel!" kirkaisivat don Tadeo ja Ludvig yht'aikaa ja ojensivat pyssyjensä piiput alaspäin. Kaksi laukausta pamahti, Toquinin hevonen karkasi äkkiä pystyyn, nosti etujalkansa korkealle ilmaan ja kaatui sitten ratsastaja selässään maahan.
"Kuoliko hän?" kysyi don Tadeo ja tuijotti jännittyneenä alas. Intiaanit, jotka pelästyivät äkillisestä odottamattomasta hyökkäyksestä, pakenivat kentältä kuin parvi susia. Mutta Antinahuel nousi nopeasti kuin salama maasta ja viittasi heitä pysähtymään. Ojennetuin keihäin ottivat he nyt vastaan ryntäävät chileläiset. Kuitenkin täytyi heidän peräytyä, joskin vain askel askeleelta. Pian olivat he kadonneet molemmille puolille ahdasta paikkaa.
Don Tadeo kirosi. "Ei sattunut", mutisi hän itsekseen. "Onko mahdotonta tappaa tuota roistoa. Mutta nyt voimme ainakin jatkaa matkaamme, kenttä on puhdistettu, kuten näette."
Päällikkö pudisti epäilevästi päätään ja osoitti aarniometsää. "Liian paljon piiloutuneita silmiä", sanoi hän.
"Kuinka, luuletteko, että meitä tarkastellaan?"
"Minä tiedän sen", sanoi päällikkö päättäväisesti. "Veljeni eivät tunne punaisia miehiä… Antinahuel on haavoittunut veljeni kuulasta. Hän vaatii kostoa!"
"Jumalan nimessä, te olette oikeassa — ne veijarit ovat huomanneet meidät! Mutta mitä he aikovat tehdä meille?"
"He odottavat, kunnes elintarvevarastomme ovat lopussa."
Kaikki miettivät hetkisen. "No, tämähän on kaunista!" sanoi Ludvig vihdoin. "Teimme tyhmästi ryömiessämme tähän linnoitukseen, joka voi yhtähyvin olla rotanloukko. On kai parasta odottaa yötä ja paeta silloin."
"Araukanit eivät nuku", sanoi Curumilla taas kylmällä välinpitämättömyydellään. "Me emme saa olla liian pikaisia, meidän täytyy odottaa oikeata silmänräpäystä. Curumilla luulee, että Trangoil Lanec ja hänen kultahiuksinen seuralaisensa ovat lähistöllä — olisi hyvä, jos voisimme antaa heille tiedon tilastamme."
"Minkätähden otaksutte, että he ovat lähistöllä?" kysyi Tadeo.
"Molemmat veljeni seuraavat valkoista neitoa; tämä on Antinahuelin luona; Antinahuel on täällä!"
"Niin totta kuin elän, te olette aina oikeassa!" huudahti Ludvig kummastuneena. "Mutta voiko teidän suunnitelmaanne toteuttaa?"
"Kenties! Yksinäinen mies pääsee helposti pakoon. Joan tuntee vuoren, hän osaa ryömiä kuin käärme ja hänellä on verikoiran vainu. Hän löytää, mitä hän etsii."
Vastaamatta sanaakaan nousi Joan, otti vaippansa ja valmistautui lähtemään. Curumilla repäisi sillaikaa palan vaipastaan, jonka hän ojensi Joanille sanoen: "Veljeni jättäköön tämän Trangoil Lanecille merkiksi siitä, että hän todellakin tulee luotani. Hän löytää päällikön joko San Miquelin kylästä tai vuorilta."
"Joan menee!" vastasi araukani. "Jollei hän saa tehtäväänsä toimitetuksi, kuolee hän." Sanottuaan jäähyväiset ystävilleen lähti hän kalliolinnoituksesta ja oli pian kadonnut. Heti hänen poistuttuaan pamahti kiväärinlaukaus ja sitä seurasi toinen.
"Voi, hän on mennyttä kalua, ehkä jo kuollut", huudahti kreivi Ludvig epätoivoissaan.
"Saammepahan nähdä — Joan on viisas soturi", vastasi Curumilla hitaasti. "Veljeni ovat nyt saaneet kokea, että pako on mahdoton ja että me olemme todellakin saarretut joka puolelta."
"Niin, se on totta!" mutisi don Tadeo alakuloisena ja jatkoi sitten murskautuneen isänsydämen tuskalla: "Voi, tytär raukkaani!" — — —
Lähimmäiset tunnit eivät muuttaneet ollenkaan noiden kolmen miehen vaarallista tilaa. Oli jo ilta ja hämäryys heitti huntunsa seudun yli. Kuolemanhiljaisuus vallitsi luonnossa; sitä häiritsivät ainoastaan villien eläinten ulvonta ja tuulen suhina.
"Veljeni tarvitsevat lepoa, nukkukoot he siis", sanoi Curumilla vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen.
"Mutta te, päällikkö — ettekö te aio levätä?" kysyi Ludvig.
"Curumilla on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei nuku koskaan ollessaan sotajalalla."
Valkoihoiset tunsivat ystävänsä liiankin hyvin. Sentähden eivät he vastustelleet, vaan heittäytyivät vaippojensa päälle ja nukkuivat pian. Curumilla seisoi vielä hetkisen paikoillaan, sitten liukui hän varovaisesti jyrkkää kallionseinämää pitkin maahan. Hän oli huomannut, että heidän linnoituksensa sijaitsi lähellä samankorkuista vuorenselkämää, jota peitti sangen tiheä metsä. Sieltä voisivat viholliset ampua heitä sangen hyvin. Tämän tahtoi Curumilla ehkäistä. Hän tuli sangen tyytyväiseksi nähdessään, että vuorella kasvoi korkeaa, auringonkuivattamaa heinää. Curumilla hiipi vuoren juurelle ja kuunteli. Koko kenttä näkyi olevan vaipunut uneen. Hetkisen mietittyään sytytti hän risuista pienen tulen, kokosi kuivia lehtiä ja puhalsi kärsivällisesti lehtikasaan saadakseen tulen vireille. Kun hän oli vihdoin onnistunut siinä, poistui hän ryömien yhtä varovaisesti takaisin, kuin oli tullutkin. Palattuaan jälleen kallion huipulle tähysteli hän lakkaamatta äsken jättämäänsä paikkaa.
Pian valaisi pimeyttä punainen loiste, joka tuli vähitellen suuremmaksi ja muuttui vihdoin tulipatsaaksi, joka kohosi taivasta kohti heittäen rätiseviä kipunoita ympärilleen. Kuului raivoisia huutoja, ja tulen valossa näkyi intiaaneja, jotka pakenivat tähystyspaikaltaan ja joiden mustat ääriviivat kuvastuivat leimuavaa taustaa vasten.
Kuullessaan pakenevien araukanien kirkunan heräsivät don Tadeo ja kreivi Ludvig unestaan ja hyppäsivät pystyyn luullen ensin, että punanahat olivat tehneet hyökkäyksen.
"Kuka on sytyttänyt tulen?" huudahti don Tadeo, joka alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut.
"Minä", sanoi päällikkö. "Me saamme nyt olla hetken rauhassa. Näkevätkö veljeni, kuinka punaiset miehet juoksevat puoleksi paistuneina tiehensä?"
Virikkeen puutteesta sammui tuli vihdoin, ja taas vallitsi pimeys niinkuin ennenkin. Auringon ensimmäiset säteet toivat kuitenkin harmillisen ja vastenmielisen yllätyksen kalliolinnoituksen puolustajille, he huomasivat nimittäin alhaalla araukanien leirin, jota ympäröi leveä hauta. Se oli tehty intiaanien viekkauden kaikkien sääntöjen mukaan. Lukuisista puhvelinnahkamajoista saattoivat he päättää, että heidän oli pakko alistua kovaan ja säännönmukaiseen piiritykseen.