XV. DEL RIO SEE ROTKOLLA.
Meksikolainen maakunta, jota ei kauneutensa puolesta voi verrata mihinkään seutuun Euroopassa, on laadultaan sangen suuremmoinen ja majesteetillinen. Chilen alue ja etenkin se osa sitä, joka tähän aikaan kuului araukaneille, ei tee pienintäkään poikkeusta siitä; se on vuoririkkaimpia seutuja koko maapallolla. Lukuisista tulivuorista ovat muutamat sangen korkeita, ja ne ovat vitsauksena maalle, sillä joka vuosi joutuu yksi tai useampia lähellä olevista kaupungeista maanjäristyksen uhriksi.
Noin kymmenen peninkulman päässä San Miquelin kylästä kohoaa maa äkkiä ja muodostaa mahtavan graniittimuurin, jonka huipulla kasvaa tiheästi honkia ja katajia. Tähän muuriin on luonto tehnyt noin viisitoista jalkaa leveän käytävän. Tämä käytävä on noin 15000 jalan pituinen ja se muodostaa joukon kiemurtelevia ja hämmentäviä sokkeloita, jotka lukuisin mutkin näyttävät kaikki vihdoin johtavan takaisin päivänvaloon. Molemmilla puolilla tätä paikkaa tarjoavat metsä ja tiheät pensaskasvit valloittamattomia turvapaikkoja sille, joka tahtoo niitä puolustaa. Paikkaa nimitetään "del Rio See" rotkoksi, nimi, joka esiintyy usein Amerikassa ja merkitsee oikeastaan 'kuivunutta kalliojokea.
Kolme päivää Curumillan tulon jälkeen ystäviensä luo, tarjosi tämä paikka mahtavan näyn. Puoleksi piiloutuneina harmaaseen huntuunsa alkoivat yön varjot jo kadota, ja sen vaipasta tunkeutuivat puut ja kallionhuiput esiin. Samalla nousi aurinko taivaanrannalle, ja korkealla ilmassa parveili suurin joukoin huutavia korppikotkia, jotka yksitoikkoisilla kimeillä kirkahduksillansa häiritsivät seudun salaperäistä hiljaisuutta.
Mutta tämä hiljaisuus oli vain raivoisan myrskyn edeltäjä. Näkyvissä olevat rotkot ja kuilut olivat täynnä väkeä. Antinahuel oli jo tullut paikalle saatuaan vakoojiltansa tiedon vihollisen salaisesta lähdöstä. Hän aikoi yllättää heidät. Kuten tottunut sotapäällikkö oli Toquin asettunut sotureineen kuivuneen kallionjoen yläpuolelle, erään rotkon molemmille puolille. Apo-Ulmen, Musta Hirvi, oli tuhannen sotilaan kanssa asettunut kukkulalle aikomuksessa vierittää kivilohkareita chileläisten päälle, kun nämä lähestyisivät rotkoa.
Chileläiset olivat lähteneet liikkeelle heti auringonnousun jälkeen. He muodostivat noin viidensadan sotilaan suuruisen joukon, jonka keskellä ratsasti kenraali Bustamente aseetonna. Tämän joukkueen edessä kulki toinen joukko, näennäisesti intiaaneja — mutta vain näennäisesti, sillä todellisuudessa olivat hekin valepukuisia chileläisiä sotilaita. Näitä vääriä intiaaneja johti Joan, joka ratsasti joukkueen etunenässä, tarkaten näennäisesti huoletonna korkeaa ruohostoa ympärillään. Kun jälkimmäinen joukkue pysähtyi vähän matkan päähän kuivuneesta joenuomasta, ratsasti edellinen yhä eteenpäin ja katosi vihdoin rotkon ensimmäisiin sokkeloihin. Tätä olivat varmaankin muut odottaneet, sillä tuskin olivat viimeiset sotilaat kadonneet näkyvistä, kun myöskin he lähtivät hitaasti ja varovaisesti liikkeelle. Neljä ratsastajaa Tadeo de Leon, don Gregorio Peralta, Curumilla ja kreivi Ludvig jäivät kuitenkin hiukan jälelle muista.
"Te ette siis tahdo ottaa muita mukaanne?" kysyi Peralta intiaanilta.
"En, meitä on kylliksi", vastasi Curumilla viitaten seuralaisiinsa. "On tarpeellista, että veljeni jää soturiensa luo, sillä nämä tarvitsevat varmaa kättä johtamaan heitä. Vaaran hetkellä rohkaisee hän heitä urhoollisuudellaan."
"Siitä voitte olla varma. No, entä merkkinne?"
"Valkoinen veljeni älköön hyökätkö rotkolle, ennenkuin hän näkee tulen
Corcovadon huipulla!"
"Hyvä! Se on siis sovittu. Voikaa hyvin ja onnistukaa!"
"Onnistukaa tekin", toistivat Ludvig ja Tadeo.
Sitten nelisti don Peralta sotilaittensa luo. Don Tadeo ja Ludvig seurasivat Curumillaa vuorelle. Puolen tunnin kuluttua saapuivat he eräänlaiselle penkereelle, joka oli vain muutaman sylen laajuinen. Siellä pysähytti Curumilla ratsunsa.
"Alas satulasta!" komensi hän. "Eläimistä ei ole meille enää mitään hyötyä, meidän täytyy viedä ne johonkin turvapaikkaan, josta voimme ottaa ne taas haltuumme… jos tulemme takaisin", jatkoi hän.
"Halloo, päällikkö, onko teillä niin huonot toiveet yrityksestämme?" kysyi Ludvig.
Ulmen ei vastannut heti.
"Curumilla pelkää aina pahinta", sanoi hän hetken kuluttua. "Kaikki voi käydä aivan päinvastoin, kuin mitä olettaa. Veljelläni oli oikeus kysyä sitä, sillä hän on nuori ja kuumaverinen."
"Paljon kiitoksia!" sanoi ranskalainen nauraen. "On mahdotonta sanoa kohteliaammalla tavalla ystävälleen, että hän on mieletön!"
Nuo kolme miestä laskeutuivat nyt hevostensa selästä, ottivat niiden suitset käsiinsä ja kiipesivät yhä korkeammalle. Vihdoin saapuivat he suurin ponnistuksin eräälle luolalle, jonne he jättivät hevosensa. Asetettuaan rehua niiden eteen, sulkivat he luolan suun suurilla kivillä jättäen ainoastaan kapean aukon, josta pääsi ilmaa ja valoa luolaan. Sitten heittivät he kiväärit olalleen ja alkoivat taas kiivetä jyrkkää kallionrinnettä myöten. Don Tadeo ja kreivi Ludvig läähättivät jo ponnistuksista ja väsymyksestä, mutta heidän kummastuksekseen kiipesi Curumilla yhtä nopeasti ja kevyesti kuin ennenkin. Siten kului puolituntinen.
"Tänne jäämme", sanoi päällikkö vihdoin ja pysähtyi.
Miehet olivat saapuneet jyrkälle kukkulalle, jonka huipulta he näkivät rikkaan ja loistavan maiseman. Ihmisiä ei kyllä vielä näkynyt; vain erämaan hiljainen majesteetillinen yksinäisyys vallitsi alhaalla. Hiukan vasemmalla näkyi kaksi tomupilveä, molemmat ratsujoukot, ja sangen kaukana taivaanrannalla meri, joka mustana linjana yhtyi taivaaseen.
"Miksi sanotaan tätä paikkaa?" kysyi Ludvig uteliaana.
"Tämä on vuorenkukkula, jota valkoihoiset nimittävät Corcovadoksi!" vastasi päällikkö. "Tänne sytytämme kohta merkkitulen."
Nopeasti koottiin nyt kuivia risuja ja niistä rakennettiin mahtava nuotio kallion näkyväisimmälle paikalle.
"No niin", sanoi Curumilla sitten, "veljeni pysykööt nyt täällä ja levätkööt hetkisen. Tulen pian takaisin."
Näin sanoen liukui hän alas jyrkännettä myöten ja katosi silmänräpäyksessä puiden ja pensaiden väliin.
Sillaikaa oli Joanin osasto vähitellen lähestynyt paikkaa. Antinahuel, joka oli jo kauan aikaa tarkkaavaisesti tähystellyt heitä, ei viekkaudestaan huolimatta aavistanut ansaa. Joanin läsnäolo antoi hänelle uutta toivoa ja hän oli vakuutettu siitä, etteivät chileläiset tietäneet mitään ansasta, johon he syöksyisivät. Hän tahtoi myös saada valaistusta Joanin äkilliseen ilmestymiseen. Intiaani oli siis tuskin ratsastanut ahtaaseen paikkaan, kun Antinahuel astui esiin piilopaikastaan ja lähestyi häntä.
Joan vapisi tahdottomasti nähdessään pelätyn päällikön, mutta hänen ilmeensä oli rauhallinen.
"Poikani tulee sangen myöhään", sanoi Antinahuel väijyvin katsein.
"Antinahuel antakoon minulle anteeksi! Sain vasta aamulla tiedon, ja minun kyläni sijaitsee kaukana täältä."
"Hyvä, poikani on aina tervetullut. Seuraako Joan vielä valkoista naista, jota hän rakastaa?"
"Isäni erehtyy!" vastasi intiaani varmasti. "Joanilla on vaimo ja lapsia, hän vihaa valkoista väriä!"
"Onko poikani koskaan kuullut puhuttavan Myskirotta nimisestä soturista?"
"Kyllä, sehän oli sama, jolle minun täytyi jättää valkoinen neitonen."
"Täytyi? Tuliko poikani siis pakoitetuksi siihen?"
Suuri jännitys kuvastui Suurtoquinin kasvoilla. Toinen pudisti voimakkaasti päätään.
"Isäni on mahtava ja viisas, kuu ja tähdet kertoelevat hänen kunniastaan. Mutta hän erehtyy. Kuka voisi pakoittaa Joania? Kun häntä loukataan, kostaa hän keihäällänsä! Antinahuel on käskenyt, Joan on totellut!"
"Myskirotta on petturi!" sanoi Toquin. "Antinahuel janoaa hänen vertansa." Hän aikoi jatkaa, mutta saikin äkkiä jotakin toista ajattelemista ja kysyi: "Kuinka monta keihästä pojallani on mukanaan?"
"Tuhat."
Kuten huomataan, ilmoitti Joan kaksinkertaisena soturiensa luvun seuraten Curumillan kehoituksia. Antinahuel oli tyytyväinen. Sangen ystävällisesti jatkoi hän: "Onko Joan nähnyt espanjalaisia? Ovatko he kaukana?"
"Ei, he lähestyvät. Tunnin kuluttua he ovat täällä."
"Silloin ei ole silmänräpäystäkään kadotettavana. Poikani asettautukoot molemmille puolille joenuomaa — lähelle palanutta kaktuspensaikkoa."
Antinahuel katosi taas ja Joan läksi liikkeelle sotureineen. Varovaisuus oli tarpeen, sillä hän tiesi sangen hyvin, että hänen joukkuettansa tarkasteli tällä hetkellä noin puolitoistatuhatta vakoojaa, jotka millä hetkellä hyvänsä voisivat tuhota hänet. Hän seurasi siis täsmällisesti Toquinin käskyjä ja asettui väijyksiin mainitulle paikalle, jossa hän oli myös suojassa vakoojien katseilta.
Tätä oli Curumilla odottanutkin. Hän meni valepukuisten chileläisten luo ja hänen merkistään alkoivat nämä kiivetä ylös jyrkännettä myöten. Ulmen jakoi heidät kahteen osastoon, toinen asettui Mustan Hirven joukkueen yläpuolelle, toinen — noin sadan miehen suuruinen — asettui eräälle vuorenrinteelle hyökätäkseen hädän hetkellä vihollisen kimppuun sivulta päin. Näiden valmistuksien perästä palasi Curumilla seuralaistensa luo, jotka odottivat häntä Corcovadon kukkulalla.
"Kaikki on selvää", sanoi hän lyhyesti. "Valkonaamat voivat jo hyökätä paikalle. Me sytytämme nyt tulen ja lähdemme sitten etsimään valkoista neitoa."
Nuotio sytytettiin, se paloi hyvin, ja päällikkö silmäili seuralaisineen laaksoa odottaen merkin seurauksia.
"Hyvä", huomautti Curumilla, "he ovat huomanneet merkin ja lähtevät heti liikkeelle."
Nopeasti astelivat miehet nyt äärettömään aarniometsään, joka peitti vuorenrinnettä, jättäen jälkeensä ainoastaan leimuavan valotornin, murhan ja hävityksen merkin.
* * * * *
Samassa silmänräpäyksessä, kun tulipatsas kohosi Corcovadon huipulle, tunkeutui chileläinen joukko don Peraltan johtamana rotkolle. Johtaja ei salannut tilansa vaikeuksia itseltään, hän tiesi, että hän meni suunnatonta vaaraa kohti ja huolehti sen tähden myöskin siitä, että kaikki olivat hyvin valmistuneita. Ainoa, jolla ei ollut vielä aavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan, oli don Ramirez, ja kun Peralta muutamin sanoin selitti hänelle tilanteen, tuli hän aivan epätoivoiseksi.
"Mutta tämähän on peloittava ansa!" kirkui hän kerran toisensa jälkeen.
"Ansako!" sanoi toinen nauraen. "Meidän täytyy taistella kunnollisesti, muuten takerrumme siihen. Te saatte tilaisuuden näyttää sankariuttanne, ystävä Ramirez!"
"Caramba, minä en tahdo pistää päätäni tähän ketunpyydykseen!" ulvoi don Ramirez. "En ole sotilas, enkä ole siis innostunut tällaisiin asioihin."
"Silloinhan otatte asian paljon totisemmalta kannalta, ja siitä tulee olemaan kaksinkertaisesti hyötyä meille."
Senaattori ei vastannut, sydän kohosi kurkkuun, ja hän luuli jo pyörtyvänsä. Äänekäs sotahuuto useista sadoista kurkuista sai hänet jälleen tuntoihinsa. Hälinä ja melu, joka tunkeutui äkkiä laaksoista ja kukkuloilta, sai vuoret jyrisemään. Hyökkäys seurasi sitä. Osa piiloutuneista intiaaneista syöksyi chileläisiä vastaan, toinen hyökkäsi heidän selkäänsä. Molemmilta puolilta putosi kivilohkareita heidän päällensä.
Äkkinäinen kuulasade, joka kohdistui Mustan Hirven sotureihin ja sille paikalle, jota nämä pitivät hallussaan, sai hänet peräytymään. Aivankuin kummitukset astuivat vale-intiaanit alas kukkuloilta päästäen sotahuudon: "Chile! Chile!" joka hämmästytti suuresti araukaneja.
"Meitä on petetty", ärjyi Antinahuel. "Tappakaa! Tappakaa!"
Rotkolla ja vuoren molemmilla puolilla alkoi peloittava taistelu. Paikka oli täynnä sotureita, jotka tunkeutuivat eteenpäin, vetäytyivät taaksepäin, ja tunkeutuivat taas eteenpäin. Raivoten ja tuskasta huutaen syöksivät villit toisiansa alas. Ryskien putoili kukkuloilta taistelevia ja murskaantuneita ystäviä ja vihollisia syvyyksiin. Kuin aallot myrskyssä liikkui taistelevien joukko eteen- ja takaisinpäin. Taistelu oli jo täydessä käynnissä. Antinahuel, joka seisoi molempien taistelevien joukkojen välissä, juoksenteli sinne tänne kuin tiikeri, löi kaikki esteet maahan ja johdatti samalla miehensä uuteen hyökkäykseen. Siitä huolimatta näkyi hän joutuvan tappiolle ja koetti turhaan rikkoa vihollismuuria, joka ympäröi häntä.
Toquin kuohui vihasta ja raivosta. Hän neuvotteli hetkisen itsekseen, ilmoitti muutamalla merkillä Mustalle Hirvelle suunnitelmistaan ja syöksyi sitten raskasta sotakirvestään heiluttaen keskelle vihollisjoukkoa. Musta Hirvi seurasi hänen esimerkkiään ja raivosta puolihullujen araukanien onnistui todellakin murtaa ketju, joka ympäröi heitä. Luultavasti halkaisivat he myöskin Joanin ratsujoukon rintaman, joka oli jäänyt hiukan taaemmaksi kuin toinen joukko tehdäkseen intiaanien puuhat tyhjiksi, mutta tästä seurasi taas uusi verilöyly, joka tuskin muutti tilannetta. Tätä tilaisuutta käytti hyväkseen don Bustamente, joka tähän asti oli pysynyt kokonaan välinpitämättömänä. Salaman nopeudella tempasi hän sapelin erään miehen kädestä, löi muutamia lähinnä seisovia sotilaita kuoliaaksi, kannusti hevosensa nopeaan neliin ja oli pian kaukana taistelupaikalta.
Chileläisten ponnistukset koettaa vangita pakolainen olivat aivan turhat. Tunkeutuen araukani-sotilaiden joukkoon otti hän osaa yleiseen pakoon. Antinahuelin käskystä olivat intiaanit jakautuneet molemmille puolille paikkaa ja kiipesivät nyt kallioille kuulasateen seuraamana. Vaikka he kärsivätkin tässä suuria vahinkoja, onnistuivat he kuitenkin suunnitelmissaan ja olivat jo kymmenen minuutin kuluttua kadonneet vihollistensa näkyvistä.
Näin loppui taistelu. Kaatuneiden lukumäärä oli molemmin puolin sangen suuri. Niiden joukossa oli monta huomattavaa johtajaa. Myöskin Joan puuttui.
Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan Bustamenten paon johdosta. Siitä voisi olla tuhoisia seurauksia maalle. Hän päätti heti ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, joihin hän oli don Tadeolta saanut rajattoman vallan. Santiagon matka meni nyt myttyyn, sillä se oli kenraalin paon jälkeen hyödytön, jota vastoin Valdiviaan palaaminen oli taas sangen tarpeellista, ettei kaupunki ja koko maakunta häiriytyisi huonoista tiedoista, jotka leviäisivät nyt kaikkialle.
Ikävimmin koski tämä päätös don Ramireziin. Hän olisi tahtonut vetäytyä maakartanoonsa Santiagoon kummastuttaakseen siellä ystäviänsä ja tuttaviansa kertomuksilla sankariudestaan. Tämä halu ei tullut kuitenkaan täytetyksi.