XXVII. HIRMUMYRSKY.
Kun he olivat tulleet puolitiehen, erosivat Curumilla ja Trangoil Lanec äkkiä joukosta ja palasivat araukanien leirille, aivankuin he olisivat unhoittaneet sinne jotain. Ranskalaiset antoivat tämän tapahtua, sillä he tunsivat hyvin toveriensa varovaisuuden, ja koettivat saavuttaa niin nopeasti kuin mahdollista päämääränsä.
Pian saapuivatkin he luolalle. Nyt valmistettiin nopeasti kaksi lehtivuodetta vapautetuille vangeille, ja Valentin kehoitti heitä lepäämään. Isä ja tytär seurasivat kehoitusta ja vaipuivat pian raskaaseen uneen.
Myöskin Ludvig ja Valentin lepäsivät ja jättivät vartioimisen uskolliselle koiralleen Cesarille. He heräsivät vasta intiaanien tulon jälkeen, jotka järkähtämättömän rauhallisina heittäytyivät heidän viereensä lehtivuoteelle.
"Te olette olleet araukanien leirillä?" kysyi toinen miehistä.
Curumilla nyökkäsi.
"Niin, me kävimme päästämässä heidän hevosensa vapaiksi. Niiden kiinniottamiseen kuluu Antinahuelilta kauan aikaa ja me saamme yhä suuremman etumatkan."
"Oivallisesti tehty. Me voimme olla siis rauhassa muutamia tunteja?"
"Niin, muutamia tunteja, muttei enempää. Araukaneilla on verikoiran vainuaisti ja kauriin nopeus. Ennenkuin yö on kulunut loppuun, ovat he jäljillämme."
"Mitä on meidän sitten tehtävä?" kysyi Ludvig levottomana.
"Meidän täytyy johtaa harhaan vihollisemme", vastasi Trangoil Lanec. "Minä eroan joukosta kahden hevosen kanssa ja koetan johdattaa heidät väärille jäljille. Sillaikaa menette te Rio Pablon rantoja pitkin aina Guanakosaarelle asti. Siellä tapaamme jälleen toisemme. Kolmen tunnin kuluttua täytyy minun lähteä."
Kaikki hyväksyivät tämän suunnitelman. Ennenkuin Trangoil Lanec erosi tovereistaan, kuvaili don Tadeo muutamilla sanoilla hänelle viime tapahtumat araukanien leirillä, erittäinkin kohtauksen Antinahuelin ja Luchsin välillä. Sitten lähtivät ystävykset äänettöminä eri suunnille.
Oli kummallinen yö, Tummansininen taivas oli täynnä tähtiä, jotka loistivat kuin timantit ja kuu, joka oli vaeltanut puolet radastaan, levitti ympärilleen hopeavaloa ja antoi koko seudulle satumaisen leiman. Hyvien tuoksujen täyttämä ilma oli niin kirkas, että kaukana siintävät metsät eroittuivat selvästi taivaanrantaa vasten. Vieno tuulenhenkäys leyhytteli hiljaa korkeimpien puiden latvoja.
Varovaisesti liikkui pieni karavaani äskenmainitun joen rantoja pitkin odottaen joka silmänräpäys näkevänsä punanahkojen villien silmien loistavan pimeydessä. Tadeo ja donna Rosario olivat intiaaniystäviensä hevosten selässä, Curumilla ratsasti etumaisena ja ranskalaiset muodostivat jälkijoukon.
Noin kello neljä aamulla — juuri siihen aikaan kun aurinko nousi taivaanrannalle — eroittivat matkustajat pienen Guanakosaaren edessään sumun ympäröimänä, joka kaikissa lämpimissä maissa nousee maasta päivän tullessa. Vaivaloisen öisen matkan jälkeen näytti se heidän silmissään kuin pelastavalta satamalta. Saarella seisoi liikkumattomana mies, Trangoil Lanec, jonka vieressä kumpikin hevonen pureskeli ruohoa rannalla.
Niin pian kuin tulijat, joita hän oli jo kauan odottanut, olivat saapuneet kylliksi lähelle antoi hän heille merkin kiiruhtaa. Curumilla nyökkäsi myöntävästi päätään ja pian oli pieni seurue kulkenut pienen kahluupaikan yli saarelle. Lyhyen aterian aikana neuvottelivat ystävykset, mitä nyt olisi tehtävä. Don Tadeo ehdoitti, että he suuntaisivat kulkunsa hacienda de la Palomaa kohti, joka kuului eräälle hänen ystävistään. Matka ei ollut kovin pitkä, ja sinne tultuaan olisivat he täysin turvassa Antinahuelilta.
Ensi töikseen alkoivat ulmenit laatia puhvelinnahkavenhettä, sellaista, joita intiaanit käyttävät matkustaessaan erämaan läpi kulkevaa jokea pitkin. Kun se oli valmis, ja he olivat työntäneet sen vesille, pyysivät he tovereitaan istuutumaan siihen. Sitten jatkettiin matkaa tällä venheellä hevosten uidessa sen perästä. Noin tunnin kuluttua astuivat he jälleen maihin ja jatkoivat matkaa jalkaisin. Heidän täytyi nyt kiivetä jyrkkää vuorenrinnettä pitkin erään kukkulan yli päästäkseen Chilen alueelle.
Muutamien tuntien kuluttua oli ilma täydellisesti muuttunut. Punervansininen aurinko näytti uivan pilvimeressä, joka vangitsi sen kuumat säteet. Taivas oli kuparinvärinen. Kuului jylhää ukkosenjyrinää, joka kaikui moninkertaisena vuorissa ja laaksoissa. Ilma oli painostava. Suuria sadepisaroita putoili pilvistä ja yksinäiset tuulenpuuskat nostivat suuria tomupilviä maasta ja päästivät melkein inhimillisiä valitusääniä. Lintuja parveili suurin joukoin ilmassa, ja hevoset tulivat levottomiksi. Toisin sanoen kaikki ennusti hirmumyrskyn tuloa, joka usein sangen lyhyessä ajassa muuttaa maanpinnan muodon.
Sumu oli niin sankka, että vaikka päivä ei ollut vielä puolivälissäkään, ympäröi pimeys matkalaisia. Varovaisesti astellen pääsivät he hitaasti eteenpäin. Intiaanipäälliköt tunsivat luonnon mahtavat oikut, ja levottomuus kuvastui heidän kasvoillaan.
"Mitä sanotte tästä ilmasta, Curumilla?" kysyi kreivi Ludvig.
"Huonoa, hyvin huonoa", sanoi tämä pudistaen päätään. "Jollemme ennen hirmumyrskyn tuloa ehdi Jana Karamille (noitamiehen hyppy)…"
"No niin, mitä sitten. Uhkaako meitä jokin vaara?"
"Enemmän kuin vaara. Siinä tapauksessa ei meillä ole suuria toiveita selvitä hengissä rajuilmasta."
"Vai niin!" huudahti Valentin ja ranskalaiset katselivat pelästyneinä toisiinsa. "Sepä ei kuulu lohduttavalta. Luuletteko todellakin, että niin on asianlaita?"
"Trangoil Lanec puhukoon!" sanoi päällikkö osoittaen kädellään toveriaan.
"Curumilla on oikeassa!" vastasi tämä synkästi. "Luulevatko veljeni, että me voisimme vastustaa rajumyrskyn voimaa tällaisella paikalla?"
Nuoret miehet painoivat alakuloisina päänsä alas. He eivät tahtoneet enää lausua sanaakaan epätoivoisesta tilanteesta. Äänettöminä astelivat he nyt vuoripolkua pitkin, joka oli tuskin neljänkään jalan levyinen leveimmältä kohdaltaan. Toiselta puolelta rajoitti sitä jyrkkä graniittiseinä, toiselta syvä kuilu, jonka pohjalta kuului näkymättömän veden lorinaa. Oli todellakin vaikea vastustaa rajumyrskyä sellaisella paikalla.
"Olemmeko vielä kaukana Jana Karamista?" kysyi Valentin vihdoin.
"Pilliau olkoon kiitetty — me olemme pian siellä! Mutta…"
Intiaani vaikeni, sillä hämärä vaippa, joka peitti taivaanrantaa, jakautui äkkiä kahtia, terävä salama valaisi taivasta, ja peloittava tuulenpuuska syöksyi vonkuen rotkoon.
"Alas hevosten selästä!" huusivat Trangoil Lanec ja Curumilla melkein yht'aikaa. "Heittäytykää maahan!"
Valkoihoiset tottelivat heti johtajiensa käskyä ja pitelivät kiinni kalliosta. Myöskin hevoset käsittivät vaistomaisesti vaaran ja heittäytyivät harjakset tuulessa heiluen maahan. Mikään kynä ei voi kuvailla hirmumyrskyä, joka nyt ennenkuulumattomalla raivolla ryntäsi vuorten yli. Peloittavasti jyrisi ukkonen kuilussa, ja satoi kuin saavista kaatamalla. Jättiläismäisiä lohkareita irtautui kalliosta, ne vyöryivät rymisten syvyyteen kiskoen mennessään maasta satavuotisia puita juurineen aivankuin hentoja oljenkorsia. Tuulen ulvonta, myrskyn pauhina ja aivankuin kuolinkamppailuaan taistelevan luonnon huokaukset muodostivat yhdessä kauhistuttavan mutta valtavan sävelen.
Mutta äkkiä, kesken kaikkea, kuului kirkaisu, joka oli niin äänekäs ja kimeä, että se voitti myrskyn pauhunkin. Välittämättä vaarasta nostivat matkalaiset päänsä ylös ja katsoivat ympärilleen. He huomasivat heti, mitä oli tapahtunut!
Donna Rosario ei ollut jaksanut pitää kiinni kalliosta, vaan oli päästänyt otteensa ja syöksynyt syvyyteen.