XXVIII. TAIVAAN JA MAAN VÄLILLÄ.
Tämä kauhistuttava tapaus täytti urhoollisten miesten sydämet tuskalla ja pelolla. Kaikkien mieleen juolahti, että onneton makasi kenties murskautuneena syvyydessä.
"Oi, tyttäreni, tyttäreni!" kirkaisi don Tadeo aikoen epätoivoissaan syöksyä kuiluun lapsensa perästä.
Curumillan rautakoura veti hänet kuitenkin takaisin. "Onko Suuri Kotka väsynyt elämäänsä?" kysyi intiaani nuhtelevasti. "Isäni on vielä heikko pitkän vankeuden jälkeen, hän uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan."
"Mutta tyttäreni!" ähki mies raukka.
"Teemme voitavamme", sanoi Valentin koettaen salata toivottomuuttaan. "Jollei apumme ole jo turha, tuomme ylös señoritan. Minä hankin teille heti tiedon siitä."
Hän valmistautui panemaan tuumansa toimeen, mutta kreivi Ludvig ennätti ennen häntä. Hän oli jo alkanut laskeutua kuiluun jyrkkää kallionrinnettä pitkin ja katosi pian ystäviensä näkyvistä.
Myrsky yltyi. Kirkkaitten salamoiden valaisema taivas näytti tulimereltä, ja sade kiihtyi yhä rankemmaksi. Miehet, jotka pitelivät kiinni kalliosta ylhäällä kuilun reunalla, olivat jo kauan odottaneet toveriansa. Vai olikohan hänkin joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin onneton tyttö? Samassa kuului huuto…
Kun Ludvig laskeutui syvyyteen totteli hän ainoastaan sydämensä ääntä ja päätti tuoda onnettomalle isälle lapsensa. Tätä puhdasta ja luonnollista tunnetta vahvisti nyt kylmä rohkeus, kun hän huomasi olevansa epävarmassa asemassa kuilun yläpuolella. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo. Yksi ainoa harha-askel — ja hän olisi hukassa. Usein tunsi hän kiven tai oksan, jolle hän astui, murtuvan ja antavan perään. Alhaalla kuilussa lorisi vesi hiljaisesti, ja vaikka hänen ympärillään vallitsi synkkä pimeys, oli hän usein pyörtymäisillään mitatessaan ajatuksillaan kuilun syvyyttä.
Mutta päättäväisesti jatkoi hän laskeutumistaan. Hän oli jo jättänyt aikamoisen taipaleen taakseen, sillä rotkot olivat jo niin kapeat, ettei hän voinut eroittaa taivasta yläpuolellaan. Hän pysähtyi hetkiseksi hengähtääkseen hiukan ja katseli levottomana alas kuiluun.
Samassa oli hän päästää kummastuksen huudon, sillä noin kolmenkymmenen askeleen päässä alapuolellaan oli hän näkevinään olennon, jonka ääriviivat olivat kuitenkin niin epäselvät, että hänen täytyi tarkasti silmäillä sitä ollakseen varma asiastaan. Nyt ei hän enää viivytellyt, vaan liukui alas vaaraa halveksien. Olento, jonka hän oli huomannut, oli Rosario. Nuori tyttö makasi pyörtyneenä tiheän köynnöskasviverkon päällä aivankuin riippumatossa. Kun Ludvig näki, tämän tunsi hän kylmiä väreitä selkäpiissään, ja hän pelästyi kauheasti. Hänen sydämensä löi kiivaasti, kun hän ajatteli hennon tytön peloittavaa tilaa. Jumalan kiitos, nyt oli ainakin hän auttamassa ja neuvomassa häntä.
Sill'aikaa oli rajuilma hiukan tyyntynyt. Sumu jakautui kahtia ja aurinko ilmestyi näkyviin huntunsa takaa, vaikkakin sitä silloin tällöin pimittivät ohitsekiitävät pilvet. Tuulenpuuskat tulivat yhä heikommiksi.
Vasta nyt saattoi kreivi Ludvig huomata vaaran suuruuden, johon hän oli joutunut ja jonka vallitseva pimeys oli tähänasti salannut häneltä. Silmätessään jyrkkää kallionseinämää, jota myöten hän oli laskeutunut, ei hän voinut käsittää, kuinka hän oli päässyt niin pitkälle putoamatta rotkoon. Alemmaksi ei hän olisi voinut missään tapauksessa laskeutua, sillä myrttipensaasta alkaen, jonka päällä Rosario makasi, oli rotko aivan seinäjyrkkä. Vielä pari askelta, ja hän olisi ollut hukassa.
Juuri kun hän mietti, mitä olisi tehtävä, sai Cesarin etäinen haukunta hänet kohottamaan päänsä ja katsomaan ylös. Ja nyt päästi hän riemuhuudon, sillä hänen ystävänsä olivat keksineet oivallisen pelastusvälineen. Sitomalla yhteen lassot, joita ratsastajat Chilessä aina kuljettavat mukanaan, oli Valentin laittanut pitkän köyden, jonka hän nyt don Tadeon ja intiaanien avulla laski syvyyteen. Se oli onneksi kylliksi pitkä ja Ludvig sai helposti kiinni siitä. Mutta hän ei ajatellut ensin itseään, vaan donna Rosariota. Vedettyään nuoren tytön köynnöskasviverkosta, sitoi hän köyden hänen vyötäisiensä ympäri niin, ettei hän voinut millään tavoin syöksyä uudestaan syvyyteen. Sangen hitaasti ja varovaisesti — ettei hän vain kolhiutuisi kalliota vasten — vetivät ylhäällä olijat hänet luokseen, ja hetken kuluttua oli Rosario turvassa. Myöskin uhrautuvainen ranskalainen pääsi samalla keinoin takaisin ystäviensä luo.
Tällä kertaa ei don Tadeo tuhlannut turhia sanoja tyttärensä pelastajalle, vaan loi häneen katseen, joka osoitti mitä lämpimintä kiitollisuutta.
Hetken kuluttua tuli nuori tyttö tajuihinsa isänsä hellästi hyväillessä häntä. Heikko punastus levisi hänen kasvoilleen, hän huokasi raskaasti ja aukaisi silmänsä.
"Voi, isäni!" huudahti hän muistaessaan, mitä oli tapahtunut. "Mikä kauhea putous! Luulin todellakin kuolevani!"
"Olet pelastettu — älä ajattele enää muuta!" sanoi don Tadeo.