XXIX. VIIMEINEN TAISTELU.
Tapaus, josta äsken kerroimme, oli viivyttänyt paljon ystäviemme matkaa, ja he koettivat nyt päästä eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta myrsky oli heille suureksi haitaksi, ja kului kauan, ennenkuin he saapuivat "Poppamiehen hyppy" nimiselle paikalle, eräälle viidenkymmenen jalan levyiselle kuilulle, joka jakoi kallion kahteen osaan. Kuilun yli päästiin muutamia leveitä lankkuja myöten. Nimi Jana Karam johtui eräästä tarusta, joka kertoi, että siihen aikaan, kun Araukaniaa koetettiin valloittaa, hyppäsi eräs kastilialaisia sotureita pakeneva poppamies kuilun yli, ja hämmästyksekseen näkivät espanjalaiset soturit tällä tavoin saaliinsa luiskahtavan käsistään.
Pieni karavani sivuutti tuon vaarallisen paikan niin nopeasti kuin mahdollista ja pääsi juuri polulle, joka johti chileläisille kentille, kun Curumilla äkkiä antoi merkin pysähtyä.
"No, mitä on tekeillä?" kysyi Valentin kummastuneena. "Kiiruhtakaamme eteenpäin niin pian kuin mahdollista. Me saavumme pian kentälle ja pelastumme."
"Ei vielä", vastasi päällikkö osoittaen savupilveä, joka vähän matkan päässä kohosi spiralimaisesti taivasta kohti.
"Vai niin, onkohan se taas tuo kirottu Toquin?" huudahti Tadeo kummastuneena. "Hän on siis kiiruhtamisestamme huolimatta saanut meidät jo kiinni."
"Antinahuel on viisas — hän on saavuttanut meidät", sanoi Trangoil Lanec alakuloisena. "Hän on voinut saapua tänne ainoastaan Jolka nimisen paikan kautta."
"Mutta näin lyhyessä ajassa!" väitti kreivi Ludvig.
"Toquin tuntee tiet ja polut, myrsky viivytti meitä liian paljon."
Valentin kirosi. "Joudummeko siis aina tuhkasta tuleen. Mitä on nyt tehtävä?"
"Ei mitään — jatkamme matkaamme niin nopeasti kuin mahdollista", vastasi Curumilla kylmäverisesti.
"Mutta jos Toquin on jo huomannut meidät?"
"Se on luultavaa," arveli ulmen kohauttaen olkapäitään. "Curumilla hakisi silloin salaa apuväkeä haciendasta — mutta me emme saa menettää voimiamme, vaan meidän täytyy rauhallisina odottaa pahintakin."
"Siinä tapauksessa kuolemme mieluummin kuin sallimme, että nuo ryövärit saavat vankinsa jälleen käsiinsä", huudahti Ludvig kuumeisella päättäväisyydellä.
Kaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja he ratsastivat kaksinkertaisella innolla eteenpäin. Trangoil Lanec oli ottanut johdon käsiinsä; hän kuletteli seuruetta monia, kiemurtelevia ja sinne tänne risteileviä polkuja pitkin, joita vain erämaan pedot olivat polkeneet. Ainoastaan intiaanit tuntevat salaisuuden kulkea aina oikeaan suuntaan näissä labyrinteissä. Kahdenkymmenen minuutin marssin jälkeen saapuivat matkalaiset Rio Pablo joelle, jonka he olivat muutamia tunteja sitten jättäneet jälkeensä aivan toisessa osassa vuoristoa. Joki oli noin puolen kilometrin levyinen; sen keskellä kohosi pieni särkkä. Nähdessään sen vaihtoivat Trangoil Lanec ja Curumilla voitonriemuisen silmäyksen. Kaikki istuutuivat nyt keinotekoiseen kanoottiin, jota he olivat jo kerran ennenkin käyttäneet kulkiessaan joen yli. Tällä saapuivat he vaikeuksitta turvapaikkaansa. Hevosetkin uivat sinne väsymyksestään huolimatta.
Koko päivä oli nyt kulunut vaaroissa ja vastuksissa, ja väsyneinä heittäytyivät nuo kuusi onnettomuustoveria maahan levätäkseen hiukan. Oli jo tullut pimeä, mikään ei häirinnyt luonnon salaperäistä hiljaisuutta. Vain silloin tällöin näkyi jonkun janoaan sammuttavan eläimen epäselvät ääriviivat kuun valossa kaukana joen rannalla, tai kuului susien valittavaa ulvontaa ja yöpöllöjen kirkunaa.
Yksinäisellä särkällä olevat matkalaiset koettivat nyt uskotella toisilleen, että he olivat pelastuneita, mutta siitä huolimatta kuuntelivat kaikki huolestuneina sekottautuiko yöllisiin säveliin jokin vieras ääni. Tiesikö Antinahuel heidän olevan täällä, vai olikohan hän joutunut väärille jäljille? Tätä kysymystä miettivät he lakkaamatta. Mutta mikään ei liikahtanut — kaikki olivat hiljaa, myöskin Cesar, jolle vartioiminen oli uskottu. Tällä tavalla kului yö pelossa ja vavistuksessa.
"No, pahin on kai nyt ohi", sanoi Valentin tyytyväisenä ulmeneille. "Koska Antinahuel ei ole vielä näyttäytynyt, niin ei meillä ole kai enää mitään peljättävää."
"Hiljaa!" komensi Curumilla. "Ettekö kuulleet jotain ääntä?"
Kaikki kuuntelivat — taas kuului ääni, joka muistutti huokausta.
"Se on Cesar… koira antaa meille merkin", huudahtivat ranskalaiset melkein yht'aikaa.
Kiiruusti juoksivat he rantaan, jossa koira vartioi, ja katselivat ympärilleen. He eivät huomanneet mitään erikoista, kaikkialla vallitsi sama hiljaisuus ja rauha kuin ennenkin. Ainoastaan korkea ruoho joen rannalla liikkui hiljaa. Hetkisen luulivat Valentin ja Ludvig, että heidän koiransa oli erehtynyt, mutta äkkiä he tunsivat päällikköjen, jotka olivat kiiruhtaneet heidän jälkeensä, tarttuvan heitä vyötäisistä ja paiskaavan heidät maahan. Useita laukauksia pamahti samassa. Kuulat löivät kallioita vasten, ja muutamia nuolia lensi niiden yli. Laukauksia seurasi villi ulvonta, johon kaiku vastasi toiselta rannalta.
Nuo neljä miestä ampuivat tähtäämättä intiaaneja, jotka hyökäsivät nyt esiin piilopaikastaan kuin parvi ahnaita petoeläimiä. Kaksi soturia kaatui. Tämä näkyi laimentavan hyökääjien intoa, ja yhtä pian kuin he olivat tulleet esiin; katosivat he nyt ruohostoon. He huomasivat, miten vähän hyötyä ampuma-aseista heille oli ja muuttivat sentähden menettelytapaansa. Antinahuel — hän oli soturien johtaja — jakoi heidät kahteen osastoon. Toisen tehtävänä oli kiinnittää vihollisen huomio puoleensa, sillaikaa kuin toinen Toquinin johtamana meni muutaman sadan askeleen päähän ylemmäksi joelle.
Puolustajat oivalsivat kuitenkin tämän juonen; he tiesivät, ettei heidän tarvinnut pelätä niitä araukaneja, jotka ampuivat heitä rannalta ja kiinnittivät siis kaiken huomionsa sille paikalle, jossa muut intiaanit kiireesti kyhättyine lauttoineen astuisivat maihin särkälle. Mutta sitä ennen etsivät he donna Rosariolle paikan, jossa tämä olisi turvassa kuulilta. Rauhallisina ja pelottomina odottivat he sitten vihollisen tuloa.
Nyt kulki jo ensimäinen lautta, jossa seisoi noin seitsemän — kahdeksan intiaania, virran mukana nopeasti särkkää kohti, ja peloittavasti ulvoen ja heilutellen aseitaan hyppäsivät intiaanit maihin. Mutta heidät vastaanotettiin sangen pontevalla tavalla. Epätoivon raivolla hyökkäsivät särkän puolustajat heidän kimppuunsa, ja intiaani toinen toisensa jälkeen kaatui maahan heidän voimakkaista iskuistaan. Intiaanit eivät olleet vielä selvinneet hämmästyksestään, ennenkuin neljä heistä ajelehti ruumiina kauas jokea pitkin. Mutta leikki ei vielä loppunut. Niinkuin vertajanoovat hyenat hyppäsi taas muutamia sotureja särkälle. Hetkisen raivosi kiivas taistelu molempien puolueiden kesken. Huolimatta ponnistuksistaan täytyi puolustajien kuitenkin vihdoin peräytyä erään vuorenseinämän taa, ja sieltä he ampuivat araukaneja, jotka turhaan etsivät suojaa.
Sillaikaa oli toinen lautta tuonut särkälle Antinahuelin ja noin kaksikymmentä soturia. Päällikön terävä katse huomasi heti don Tadeon ulmenien rinnalla ja raivoisa hymy vääristi hänen piirteensä. Hän antoi piiritetyille merkin neuvotellakseen heidän kanssaan, jonkatähden nämä heti lopettivat ampumisensa.
Pelkäämättä astui Antinahuel esiin, ja katse, jonka hän loi Curumillaan ja Trangoil Laneciin, näytti tahtovan tuhota heidät.
"Erehtyykö Antinahuel, vai näkeekö hän tosiaankin kaksi araukaniheimon turmeltunutta poikaa edessään? Kaksi kavaltajaa on liittynyt valkoisiin… punaisten miesten veri ei juokse heidän suonissaan!"
"Trangoil Lanec on yksi heimonsa päälliköistä!" vastasi ulmen ylpeästi. "Kuka voi nuhdella häntä? Hän ei ole pettänyt veljiään. Hän ei ole tähänasti ottanut osaa yhteenkään taisteluun kansaansa vastaan, sillä hän vihaa ainoastaan Antinahuelia, ei araukaneja."
"Pojallani on kaksinainen kieli, kuka uskaltaa uskoa häneen?" vastasi
Antinahuel pilkallisesti. "Minkätähden vihaa hän Antinahuelia?"
"Antinahuel on salakavala; hänen sydämensä unohtaa pian, mitä hänen suunsa puhuu!"
"No, onko Myskirotta samaa mieltä kuin tämä ulvova schakaali?" kysyi
Antinahuel vavisten vihasta.
"Isälläni ei ole mitään syytä surkutella meitä", vastasi Curumilla rauhallisesti. "Hänen henkensä on ollut usein meidän käsissämme, ja kuitenkin olemme säästäneet sen. Jos Antinahuel ärsyttää sotilaansa kimppuumme, niin ei se ole meidän vikamme. Meidän täytyy puolustautua!"
"Antinahuel on araukanien Suurtoquin; hänen kätensä on vahva!" sanoi päällikkö uhaten.
"Minkätähden kerskailee isäni arvosta, jota hänellä ei ole?
Araukaneilla ei ole enää Suurtoquinia."
Omituinen vavistus värisytti ennen niin mahtavan päällikön vartaloa, kun hän kuuli Curumillan sanat, ja muisto tappiostaan näkyi riistävän puhelahjan hetkiseksi häneltä. Mutta nähdessään miehen, jonka hän oli vannonut kukistavansa, pudisti hän ajatukset pois ja kysyi lyhyesti:
"Tahtovatko poikani luovuttaa minulle vangit, jotka he ovat riistäneet minulta?"
"Emme", vastasi Trangoil Lanec. "Valkoihoisten Suuri Kotka ja valkoinen neito ovat turvassamme, ja Antinahuelin täytyy kulkea ruumiittemme yli saadakseen heidät haltuunsa."
"Hyvä. Onko poikieni päätös peruuttamaton?"
"Ulmen on puhunut", kuului ylpeä vastaus.
"Te olette koiria ja vanhoja akkoja!" sanoi Toquin raivostuneena. "Koska ette tahdo antaa minulle vapaaehtoisesti vankejani, riistävät sotilaani ne teiltä väkivallalla."
Vihaisena vetäytyi Antinahuel takaisin ja antoi sotilailleen hyökkäysmerkin. Kuin myrskytuuli hyökkäsivät araukanit nyt vastustajiensa kimppuun. Puolustajat huomasivat heti olevansa hukassa; sillä he eivät kauan jaksaisi taistella niin suurta ylivoimaa vastaan, mutta he päättivät kaatua uskollisesti täyttäen velvollisuutensa. Araukanisotureista oli jo viisi kaatunut maahan vastustajien raivoisista iskuista; kolme oli kuolettavasti haavoittunut. Mutta olipa Valentinkin saanut lievän kirveeniskun päähänsä, Trangoil Lanecin vasemman käden oli keihäs lävistänyt, ja Curumilla ja Ludvig olivat saaneet muutamia pieniä haavoja. Ainoastaan don Tadeo oli haavoittumaton, hän taisteli poikasiaan puolustavan naarasleijonan rohkeudella ja vimmalla.
"Tappakaa ne roistot. Tappakaa ne roistot!" ärjyi hän.
Huolimatta haavoistaan hyökkäsivät Valentin ja Ludvig uudestaan vihollisen kimppuun ja iskivät heitä maahan kaikin voimin.
Sotureittensa taistellessa viittä vihollistansa vastaan hiipi Antinahuel donna Rosarion luo aikoen ryöstää hänet. Trangoil Lanec huomasi heti tämän, ja keveästi kuin pantteri hyökkäsi hän Toquinin päälle. Ällistyneenä ulmenin äkillisestä hyökkäyksestä päästi Antinahuel tytön ja kääntyi vastustajansa puoleen.
"Takaisin!" huusi hän Trangoil Lanecille kumealla äänellä.
Mutta urhoollinen päällikkö ei ajatellutkaan peräytymistä, vaan kohotti tikarinsa iskuun.
"Kuole, koira!" ärjäsi Toquin ja antoi sotakirveensä pudota onnettoman päähän.
Trangoil Lanec kaatui. Voittaja kumartui alas kohottaakseen kauhusta lamautuneen tytön maasta, mutta nyt hyökkäsi uusi vihollinen, don Tadeo, hänen kimppuunsa. Toquin päästi korisevan äänen, joka oli vähällä tukehduttaa hänet, hänen otsasuonensa pullistuivat, ja huulet vapisivat raivosta. Kauhistuttavalla voimalla heitetty tomahawki vinkui taas ilmassa ja sattui vastustajan pyssyyn. Salamoivin silmin ja yhteenpuristetuin huulin tarttuivat veriviholliset toistensa vyötäisiin ja vierivät maahan koettaen pistää tikareillaan toisiansa kuoliaaksi. Taistelu oli peloittava, sitä käytiin urhoollisen ulmenin ruumiin vieressä, joka vielä liikahteli kuolemankouristuksissaan. Tadeo oli sangen voimakas, mutta hän oli nyt tekemisissä miehen kanssa, jonka voimien ja nopeuden uhriksi hän olisi kenties joutunut, jollei tätä olisi vaivannut äärettömän raivon tuottamat kärsimykset. Sitäpaitsi ei don Tadeo saanut kyllin lujaa otetta intiaanin liukkaasta vartalosta. Curumilla ja ranskalaiset eivät voineet auttaa häntä, heidän täytyi puolustautua auraukaneja vastaan, jotka pitivät heitä kovilla.
Don Tadeon loppu näytti lähenevän… hän taisteli henkensä edestä vastustajansa kauhistuttavissa kourissa. Hänen ajatuksensa alkoivat jo tulla epäselviksi; hän teki ainoastaan koneellista vastarintaa, kun… sormet, jotka puristivat hänen kurkkuaan, päästivät äkkiä otteensa.
Tadeo ponnisti viimeiset voimansa, hänen onnistui riuhtaista itsensä irti vastustajastansa ja nousta polvilleen. Mutta Antinahuel ei hyökännyt uudestaan vastustajansa kimppuun, hän ei ajatellut edes puolustustakaan, hän päästi vain syvän huokauksen ja vaipui maahan kuin laho puu salaman iskiessä siihen.
Sydänhalvaus, joka johtui mielipuolisesta vihan- ja raivon purkauksesta, oli äkkiä tehnyt lopun hänen elämästään.
Araukanipäällikön kaatuminen keskeytti taistelun hetkiseksi. Kauhistuneina katselivat araukanit toquiniaan, joka makasi nyt kylmänä ja liikkumattomana heidän edessään. Mutta olivatpa heidän vastustajansakin syvästi liikutettuja. Heidän toverinsa, Trangoil Lanecin, onneton kohtalo, tuotti paljon surua ja tuskaa noille neljälle miehelle.
Mutta nythän ei ollut aikaa suruun, täytyi valmistautua jatkamaan veristä taistelua. Niin pian kun heidän liikutuksensa oli laimentunut, aikoivat he taas päättäväisesti hyökätä vastustajiensa kimppuun.
Mutta silloin pääsi kummastuksen huuto kaikkien huulilta… Intiaanit olivat kadonneet Antinahuelin ruumis mukanaan.