III.
DON TORRIBIO QUIROGA.
Don Torribion lausuttua näin syntyi jotenkin pitkä äänettömyys.
Silmät tähdättyinä nuoreen mieheen koettivat vaquerot hänen kasvojensa ilmeestä arvata hänen salaiset ajatuksensa.
Mutta don Torribion kylmistä ja järkähtämättömistä kasvoista ei voinut saada mitään selitystä.
Vihdoin, silmäistyään epäluuloisesti ympärilleen, enemmän totutusta tavasta kuin peläten jonkun kuuntelevan, kääräisi nuori mies savukkeen, sytyttäen sen varsin huolettomasti, ja alkoi rauhallisella äänellä:
"Rakas Verado, mieleni on niin paha sen johdosta, että olet häirinnyt näitä kunnioitettavia herroja heidän toimessaan ja että itsekin olet tullut häirityksi, lähteäksesi valitsemalleni kohtauspaikalle."
"Kuinka niin, armollinen herra?" kysyi Verado ihmetellen kovin tätä keskustelun alkua.
"Varsin yksinkertaisesti sen takia, että syytä, minkä vuoksi tahdoin puhua kanssasi, ei enää ole olemassa."
"Oh, joutavia", sanoivat rosvot silmät pystyssä, "onko se mahdollista?"
"Hitto vie, on kyllä!" vastasi don Torribio huolettomasti. "Tarkoin arvosteltuna on don Fernando Carril erinomainen mies, jolle en mielisurmikseni tahtoisi aiheuttaa vähintäkään pahaa."
"Lempo soikoon! Mokomakin erinomainen, nähdäkseni", huomautti Verado, "koska hän on käskenyt Carlochon tappaa minut sievällä tavalla."
"Señor don Fernando ei ole antanut minulle tuota määräystä, vaan tälle don Pablitolle, ystäväni", sanoi Carlocho kohteliaasti.
"Aivan oikein, minä erehdyin, suokaa anteeksi, señor."
Vaihdettuaan nämä kohteliaisuudet vaipuivat rosvot taas entiseen äänettömyyteensä.
"Kunnon mies pysyy sanassaan", huomautti Tonillo, "ja jos don Torribio on muuttanut mieltään, niin ei meillä ole mitään sanomista. Mutta mieleeni muistuu", lisäsi hän tukahduttaen huokauksensa, "että minun on annettava teille, armollinen herra, takaisin ne kaksisataa piasteria, jotka olette antanut minulle, jotta…"
"Olkaa hyvä ja pitäkää tuo mitätön summa, hyvä herra", keskeytti don
Torribio, "se ei voi olla paremmassa tallessa kuin teidän käsissänne."
Vaquero, joka ilmeisen vastenmielisesti oli ottanut rahat taskustaan, pisti ne takaisin kunnioittavan nopeasti ja kätevästi.
"Yhdentekevä", sanoi hän, "minä en puolestani katso olevani vapaa teistä, armollinen herra; minä olen rehellinen mies, te voitte luottaa minuun."
"Meihin", lisäsivät toiset lämpimästi.
"Kiitän teitä tästä luottamuksesta, jota pidän suuriarvoisena, señorit", huomautti don Torribio, "mutta toistan vieläkin, että siitä ei, paha kyllä, ole minulle mitään hyötyä."
"Sepä ikävää!" sanoi Verado, "armollisen herran veroisia isäntiä ei löydetä joka päivä."
"Pyh!" sanoi don Torribio iloisesti, "koska nyt olette vapaita, niin eihän mikään estä teitä rupeamasta don Fernandon palvelukseen? Hän on hyvin jalomielinen, caballero aina sormenpäihin asti. Olen vakuutettu siitä, että hän maksaa hyvin."
"Niin, se hänen on kait pakko tehdäkin, teidän armonne", sanoi Pablito; "muuten voimme tunnustaa teille, että olemme jo tuumineetkin sitä, ja…"
"Jo ruvenneet hänen palvelukseensa — tiesin sen", sanoi nuori mies huolettomasti.
"Ah!" huudahtivat rosvot ihmetellen. "Eikö teillä ole mitään sitä vastaan, armollinen herra?" kysyi Pablito.
"Kuinka niin? Olen päinvastoin ihastunut siitä. Sattuma on niin oikullinen, että te kenties siten saatte tilaisuuden hyödyttää minua enemmän!"
"Ahaa!" huudahtivat vorot, höristellen korviaan.
"Niin, hitto vie, kenties! Olette siis minulle uskollisia?"
"Aina viimeiseen veripisaraan asti!" vastasivat kaikki vaquerot liikuttavan yksimielisesti.
"Ettekä te halveksi rahaa?"
"Raha ei milloinkaan ole vahingoksi muille kuin niille, joilla ei mitään ole", vastasi Pablito hurskaasti.
"Etenkin kun se on rehellisesti ansaittua", vahvisti Tonillo, irvistäen kuin apina.
"Aivan oikein", huomautti don Torribio, "varsinkin kun on kysymyksessä satakunta unssia [noin 9,000 markkaa]."
Rosvot värisivät ilosta ja heidän tiikerikissansilmänsä säkenöivät. He katsahtivat toisiinsa häikäisevän lupaavasti, minkä don Torribio huomasi.
"Hitto vie!" sanoivat he suutansa maiskutellen.
"Teille siis sopii, vai?"
"Tuli ja leimaus! Sata unssia! Totta kai!" sanoi Pablito.
"Ehkä enemmänkin", huomautti don Torribio.
"Ohhoh! Mutta tehtävä on kenties vaikea", arveli Verado.
"Lempo soikoon! Nyt on huonot ajat, käsitättehän?"
"Kukapa ei sitä tietäisi, armollinen herra. Kurjuus on kauheaa."
"Kenties on kysymyksessä miesmurha?" huomautti Carlocho.
"Mahdollista kyllä", sanoi don Torribio suoraan.
"Sitä pahempi hänelle", mutisi Tonillo.
"Teillä ei siis ole mitään vastaan siinäkään tapauksessa?"
"Päinvastoin, me olemme innostuneet nyt asiaan entistä enemmän."
"Kuulkaa siis tarkkaavasti minua, caballerot", sanoi don Torribio ojentautuen.
Vorot lähestyivät häntä vaistomaisesti.
"Olen kunniani kautta sitoutunut", jatkoi don Torribio, "etten ryhdy mihinkään don Fernando Carrilia vastaan, sen paremmin välittömästi kuin välillisestikään."
"Kunnon miehen tulee pitää sanansa", huomautti Tonillo.
"Ja minä aijon tunnollisesti pitää lupaukseni don Fernandolle."
Kaikki vaquerot ilmaisivat hyväksymisensä.
"Mutta", jatkoi don Torribio, "te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että don Fernando on kokonaan salaperäisyyden verhoama ja hänen elämäänsä peittää läpinäkymätön huntu."
"Niin, paha kyllä", huokasi Tonillo surkeasti.
"Useimmiten ei tiedetä mitä hän puuhailee. Hän on kadoksissa kuukausimääriä, ilmestyäkseen taas äkkiä, kun häntä vähimmin odotetaan."
"Se on liiankin totta", sanoi Pablito, "tuon caballeron elintapa on omituinen."
"Kuinka monen vaaran alainen hänen täytyykään olla noilla seikkailumatkoillaan, joiden tarkoitusta ei kukaan ihminen tunne!" jatkoi don Torribio.
"Sen ajatteleminenkin tuntuu jo hirveältä", huomautti Carlocho vakavan näköisenä.
"Onnettomuus tapahtuu niin helposti erämaassa", vahvisti Verado.
"Pitemmittä puheitta huomaa sen kyllä siitä vaarasta, mihin te itse jouduitte tänä yönä, caballero", sanoi Tonillo hartaasti.
"Se on hirveää!" huudahti Pablito.
"Huomaatte siis, señorit", jatkoi don Torribio, "etten minä millään tavalla voi olla vastuussa niistä monista tapaturmista, joille don Fernando joka askeleella panee henkensä alttiiksi."
"Se on selvää!" huudahtivat miehet.
"Sattuma näyttää ilkeästi huvittelevan tehdäkseen tyhjiksi ja turmellakseen parhaitenkin laaditut suunnitelmat, ja huolimatta don Fernandon turvallisuutta koskevasta erikoisesta harrastuksestani, minun on mahdoton suojella häntä sattumalta."
"Sehän on päivän selvää, teidän armonne, eikä kukaan tietysti ole oikeutettu vähimmälläkään tavalla moittimaan teitä, jos don Fernando parka tapaturmaisesti kuolisi jollakin seikkailumatkallaan", sanoi Pablito hartaalla äänellä.
"Niin minäkin arvelen — mutta koska en nyt enää ole don Fernandon vihamies, vaan päinvastoin hänen ystävänsä ja minulle niinmuodoin on erittäin mielenkiintoista saada tietää mitä hänelle tapahtuu, jotta voisin tarpeen tullen rientää hänen avukseen…"
"Tai kostaa hänen puolestaan, jos hän onnettomuudeksi saisi surmansa", keskeytti Carlocho.
"Niin", jatkoi don Torribio. "Minulle on siis tärkeätä saada tietää mitä voi tapahtua."
"Oi, pyhä ystävyys, sinä et ole vain tyhjä sana!" huudahti Tonillo, kohottaen silmänsä korkeutta kohti hartaan näköisenä.
"Te, caballerot, voitte parhaiten antaa minulle nuo tiedot. Mutta koska jokainen työ on palkittava, niin saatte jakaa keskenänne vähintään sata unssia, tai kaksisataa, riippuen siitä minkälaisia tietoja minulle tuotte. Ymmärrättehän?"
"Täydellisesti, armollinen herra", vastasi Carlocho järkähtämättömän kylmäverisesti kaikkien liikutettujen toveriensa puolesta. "Se tehtävä, jonka suvaitsette uskoa meille, on erittäin kunniakas. Teidän ei tarvitse epäillä, ettemme suorittaisi sitä täysin mielenne mukaisesti."
"No sitten olemme täysin yhtä mieltä, señorit. Luotan tiedonantojenne tarkkuuteen, sillä ymmärrättehän, kuinka naurettavaan asemaan joutuisin väärän tiedonannon johdosta don Fernandon lukuisiin ystäviin nähden, jotka olisin vaarassa tekemään levottomiksi aiheettomasti."
"Luottakaa meihin, armollinen herra, me perustamme tiedonantomme varmoihin todisteihin."
"Hyvä, huomaan, että ymmärrämme toisemme. On siis tarpeetonta viipyä tässä asiassa enempää."
"Aivan tarpeetonta, teidän armonne, me käsitämme helposti."
"Niin, mutta ettette unhottaisi", huomautti don Torribio hymyillen, "niin tehnette minulle mieliksi jakamalla keskenänne nämä kymmenen unssia, ei minkään kaupan käsirahoina, sillä sellaista ei ole välillämme tapahtunut, vaan tunnukseksi hetkisen sitten minulle tekemästänne palveluksesta, ja painaakseni keskustelumme mieleenne."
Vaquerot ojensivat kätensä odottamatta toista pyyntöä ja pistivät iloissaan nuo auliisti annetut kultarahat taskuunsa.
"Nyt vielä sananen, caballerot — missä olemme suunnilleen?"
"Mustassa Metsässä, armollinen herra", vastasi Pablito, "korkeintaan neljä penikulmaa del Cormillon haciendasta, jossa don Pedro de Luna perheineen tällä hetkellä oleskelee."
Don Torribio teki ihmettelyä ilmaisevan eleen.
"Kuinka? Onko don Pedro lähtenyt las Norias de San Pedrosta?"
"On, armollinen herra", vastasi Pablito, "eilispäivänä."
"Sepä ihmeellistä! Cormillo on erämaan äärellä, keskellä apachimaata.
Tämä on käsittämätöntä!"
"Väitetään doña Hermosan toivoneen tätä muuttoa, josta ei juuri kukaan vielä tiedä."
"Mikä omituinen päähänpisto niiden vaarojen jälkeen, joissa hän on ollut vain muutamia päiviä sitten, sillä tavoin mennä uhmaamaan punanahkoja aina heidän omalle alueelleen asti!"
"Hacienda on lujasti ja täydelleen varustettu kaikkien yllätysten varalta."
"Se on kyllä totta, mutta tämä äkillinen olinpaikan vaihto tuntuu minusta käsittämättömältä. Olisin teille kiitollinen, jos auringon noustessa näyttäisitte minulle tien Cormilloon, minun täytyy heti puhutella don Pedroa."
"Olemme käytettävänänne, armollinen herra, milloin vain haluatte lähteä", vastasi Carlocho.
Yö oli jo pitkälle kulunut ja don Torribion täytyi saada äskeisessä taistelussa väsähtäneet voimansa takaisin. Hän kääriytyi sen vuoksi zarapeehensa, ojensi jalkansa tulta kohti ja nukkui pian, huolimatta mieltään painavasta levottomuudesta.
Vaquerot seurasivat pian hänen esimerkkiään, vedettyään ensin arpaa keskenään, kuka vartioitsi yleistä turvallisuutta.
Arpa lankesi Carlocholle. Muut sulkivat silmänsä, ja erämaan entinen rauha, joka hetkeksi oli häiriytynyt, palasi jälleen.
Yö kului minkään häiritsemättä yövieraiden nauttimaa lepoa.
Auringon noustessa olivat vaquerot taas pystyssä. Kun he olivat syöttäneet ja juottaneet omansa sekä don Torribion hevosen, satuloivat he ne ja herättivät nuoren miehen, ilmoittaen lähtöhetken olevan käsillä.
Don Torribio nousi heti, ja lyhyen yhteisen aamurukouksen jälkeen nousivat kaikki viisi miestä hevostensa selkään ja läksivät metsän aukeamasta, joka oli ollut tulemaisillaan niin turmiolliseksi eräälle heistä.
Del Cormillon haciendaa voidaan pitää de San Lucarin presidion ulkovarustuksena. Se on epäilemättä sekä rikkain että samalla vahvin asema koko intiaanialueen rajalla.
Se kohosi eräällä kolmen penikulman laajuisella niemellä, metsän ja laidunmaiden peittämänä, missä lukematon määrä karjaa käy vapaana laitumella. Emme pysähdy kuvailemaan paikkaa, jossa vain muutamia kertomuksemme kohtauksia tapahtuu. Rajoitumme vain mainitsemaan, että keskellä varsinaista haciendaa kohosi pieni, mutta hyvin sisustettu, iloinen ja hymyilevä rakennus, paksujen ja vallinsarvilla varustettujen ympärysmuurien täysin suojaamana, sillä Cormillo oli linnoitus. Pienen rakennuksen harja näkyi kaukaa, puoleksi puiden oksien peittämänä, jotka ympäröivät sitä vihreän lehtikehyksen tavoin. Sen ikkunoista oli toiselta puolen näköala erämaahan päin, toiselta puolen Rio del Norten yli, joka hopeavyön tavoin oikullisesti luikerteli tasangon poikki ja katosi näköpiirin sinervään etäisyyteen.
Don Torribion seuraamana tunkeutuivat vaquerot metsään.
Heidän matkansa kesti kolme tuntia ja he saapuivat Rio Bravo del Norten rannalle — vastapäätä del Cormillon haciendaa, joka häämöitti epäselvästi virran liejusta muodostuneessa kosteikossa, jossa kasvoi seljapuu-, nopoli-, mezquiti-, perupuu-, oranssi- ja sitruunapuuviidakkoja sekä kukkivia jasmiineja, joiden oksilla kirjavapukuinen lintuasujamisto viserteli täyttä kurkkua vaihtelevin äänin.
Don Torribio pysähtyi ja virkkoi oppailleen, jotka myöskin olivat seisahtuneet:
"Tässä täytyy meidän erota. Kiitän teitä seurasta, nyt en enää tarvitse teitä. Menkää toimiinne, señorit. Te tiedätte sopimuksemme, minä luotan täsmällisyyteenne, hyvästi!"
"Hyvästi, caballero", vastasivat miehet kumartuen kursastelevasti hevostensa kaulalle, "olkaa huoletta meihin nähden."
Sitten he kääntyivät, ratsastivat virtaan, ikäänkuin aikoen mennä sen yli, ja katosivat pian erään kummun taakse.
Don Torribio oli yksin.
Don Torribion ja don Pedro de Lunan perheet, kumpikin peräisin Espanjasta ja vanhojen siteiden toisiinsa yhdistämät, olivat aina eläneet erittäin ystävällisissä väleissä.
Nuori mies ja nuori tyttö oli melkein kasvatettu yhdessä.
Kun hänen kaunis serkkunsa siis tuli sanomaan hänelle jäähyväisensä, ilmoittaen lähtevänsä Europaan, jossa hän viipyisi muutamia vuosia täydentääkseen kasvatuksensa ja saadakseen hienon maailman mukaisen sivistyksen, oli doña Hermosa, joka silloin oli kahdentoista vuotias, surrut kovin.
Aina lapsuudestaan asti olivat he niin sanoaksemme vaistomaisesti rakastaneet toisiaan niin suloisen sydämellisesti, kuin nuoret ihmiset, jotka vain ajattelevat onneaan.
Don Torribio oli lähtenyt säilyttäen rakkautensa, epäilemättä, että doña Hermosakin säilyttäisi omansa sydämessään.
Matkusteltuaan sivistyneen maailman kuuluisimmissa kaupungeissa oli nuori mies heti palattuaan Vera Cruziin rientänyt järjestämään asiansa ja mennyt San Lucariin, odottaen kärsimättömästi taas tapaavansa rakastettunsa, jota hän ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen, Hermositansa, tuon kauniin lapsen, joka epäilemättä nyt oli kehittynyt kauniiksi, täysikasvuiseksi nuoreksi tytöksi.
Don Pedron ja äänen tyttärensä hämmästys ja ilo oli kuvaamaton. Hermosa etenkin oli onnellinen, sillä on myönnettävä, että hän ajatteli don Torribiota joka päivä ja näki hänet lapsuusmuistoissaan, mutta samalla hän tunsi sydämessään sekä tyydytystä että kipua.
"Kas niin, lapsukaiseni", oli isä hymyillen virkkanut, "suudelkaa nyt toisianne, minä annan luvan."
Doña Hermosa oli punehtuen ojentanut otsansa, jota don Torribio kunnioittavasti oli koskettanut huulillaan.
"Mikä suudelma se on!" oli don Pedro huudahtanut. "Kas niin, ei mitään teeskentelyä, suudelkaa toisianne kunnollisesti, lempo soikoon! Älä keimaile noin, Hermosa, vaikka oletkin kaunis tyttö ja hän kaunis poika! Ja sinä Torribio, joka poksahdat tänne kuin pommi, ilmoittamatta edes tulostasi, luuletko etten tiedä, vai, kenen takia olet kulkenut satoja penikulmia täyttä laukkaa? Oletko ehkä minun tähteni Vera Cruzista tullut San Lucariin? Te rakastatte toisianne, suudelkaa siis toisianne kiltisti, kuten rakastavan parin ja kihlautuneiden tulee, ja jos olette kilttejä saatte pian mennä naimisiin."
Näiden ystävällisten sanojen ja tämän iloisen mielen liikuttamina olivat nuoret heittäytyneet kunnon ukon syliin kätkeäkseen siten uhkuvat tunteensa.
Tämän vastaanoton perusteella pidettiin don Torribiota julkisesti doña Hermosan sulhasena ja tällaisena katsottiin hänellä olevan oikeus mielistellä häntä. Nuori tyttö luuli vilpittömästi rakastavansa serkkuaan. Heidän pitkällinen yhdessä olonsa, heidän lapsuudenaikainen ystävyytensä, joka vielä oli kiihtynyt usean vuoden kestäneestä erosta, kaikki puolsi hänen sydämessään sitä avioliittoa, jonka isä oli hänelle valmistanut.
Hän odotti verrattain kärsivällisesti päivää, joka oli määrätty hänen hääpäiväkseen, ja toivoi tavallaan iloisena katkeamattomien siteiden solmimista.
Vaikka sellainen väite herättäneekin syytöksen harhaoppisuudesta monen lukijamme taholta, niin väitämme kuitenkin, että nuoren tytön ensi rakkaus harvoin on oikea. Vasta toinen rakkaus johtuu sydämestä, kun taas ensimmäisen paikka on vain päässä. Tämä on helposti käsitettävissä. Nuori tyttö, alkaessaan tuntea sydämensä ensi liikkeet, mieltyy luonnollisesti siihen, joka asemansa ja suhteittensa johdosta on jo aikoja sitten voittanut hänen luottamuksensa ja harrastuksensa. Tämä rakkaus ei siis ole muuta kuin ystävyyttä, tottumuksen lujittamaa ja sen salaisen vaikutuksen kiihoittamaa, jonka aiheuttavat kuusitoistavuotiaan päässä pyörivät sekavat ja epämääräiset kuvittelut ja etupäässä vertailun puute sekä tieto edeltäpäin päätetystä avioliitosta, joka juuri tästä syystä näyttää mahdottomalta välttää.
Sellainen oli doña Hermosan suhde serkkuunsa, hänen sitä vähintäkään aavistamatta. Erinäiset ikä- ja sopivaisuussyyt olivat aina tähän asti siirtäneet avioliiton solmimista, jota ainakin don Pedro piti hyvin tärkeänä, joko sitten tulevan vävynsä tavattoman omaisuuden takia tai että hän oli vakuutettu tekevänsä tyttärensä onnelliseksi.
Asia meni sitten tasaista menoaan nuorten välillä, minkään erikoisen häiritsemättä heidän keskensä vallitsevaa onnellista suhdetta aina siihen saakka, kuin doña Hermosa aavikolla joutui niiden tapausten pyörteeseen, joista on aikaisemmin kerrottu. [Kertomuksessa "Kivisydän.">[ Mutta jo ensi käynnillään, palattuaan de las Noriasin haciendaan, huomasi don Torribio rakastavan tarkkanäköisyydellä, ettei doña Hermosa ottanut häntä vastaan puhuen ja käyttäytyen yhtä vapaasti kuin hänen tapansa oli.
Nuori tyttö näytti ikävystyneeltä ja uneksivalta, vastasi tuskin hänen kysymyksiinsä eikä näyttänyt ensinkään käsittävän hänen epäsuoria viittauksiaan heidän lähestyvästä liitostaan.
Don Torribio piti aluksi tätä äkillistä muutosta jonkun tuollaisen hermokohtauksen aiheuttamana, joita nuorille tytöille heidän tietämättään sattuu. Hän luuli häntä sairaaksi ja vetäytyi syrjään, epäilemättä että joku toinen oli hänen kihlattunsa sydämessä valloittanut sen sijan, jonka hän luuli yksin omistavansa.
Muuten, ketä hän olisikaan epäillyt, jos hän yleensä olisi niin tehnyt? Don Pedro vietti erittäin yksinäistä elämää ja hänen luonaan kävi vain hyvin harvoin muutamia vanhoja ystäviä, enimmäkseen naimisissa olevia tai jo aikoja sitten naimaijän sivuuttaneita.
Ei ollut luultavaa, että doña Hermosa niinä kahtena vuonna, jotka hän oli viettänyt aavikolla punaihoisten keskellä, olisi tavannut miehen, jonka ulkomuoto ja käytöstapa olisi voinut vaikuttaa hänen sydämeensä.
Kuitenkin oli don Torribio pian pakotettu vasten tahtoaankin tunnustamaan, että se, mitä hän aluksi oli pitänyt nuoren tytön oikkuna, olikin harkittu päätös. Sanalla sanoen, että vaikka doña Hermosa edelleenkin oli hänen lapsuudenystävänsä, niin oli kuitenkin rakkaus, jos sellaista koskaan oli ollut hänen sydämessään, ehdottomasti sieltä paennut.
Päästyään tästä varmuuteen alkoi nuori mies käydä levottomaksi todenteolla. Hänen rakkautensa serkkuunsa oli hyvä ja vilpitön. Hän oli antanut sen vallata liian suuren osan elämästään, jotta hän olisi voinut luopua siitä. Hän näki epätoivoissaan kaikkien suunnitelmiensa vastaisesta onnestaan raukeavan tyhjiin ja kuolema sydämessään hän päätti pyytää tytöltä viimeistä, nyttemmin välttämätöntä selitystä, jonka kautta hän saisi tietää, mitä hänellä oli pelättävissä ja toivottavissa.
Juuri tarkoittaen saavansa tämän selityksen doña Hermosalta hän, sen sijaan, että olisi palannut San Lucariin, jossa hän asui, oli pyytänyt vaqueroja näyttämään itselleen tien del Cormillon haciendaan. Mutta heti kun toverit olivat jättäneet hänet ja hän oli yksin haciendan edustalla, oli hänen rohkeutensa lannistumaisillaan. Aavistaen aikomansa askeleen seuraukset, epäili hän mennä haciendaan, sillä, kuten rakastavat yleensä, piti don Torribio parempana, huolimatta nuoren tytön välinpitämättömyyden hänelle tuottamasta tuskasta, edelleenkin tuudittua petollisiin kuvitteluihin kuin saada varmuus, jonka täytyi musertaa häneltä toivon ikuisesti.
Taistelu oli pitkällinen. Monta kertaa aikoi hän kääntyä takaisin. Lopulta voitti järki kuitenkin intohimon, hän huomasi miten sietämätön hänen ja doña Hermosan asema oli. Tulkoon mitä tahansa, niin hän päätti selvittää sen, ja hermostuneesti iskien kannukset hevosen kylkiin, joka hirnahti kivusta, syöksyi hän täyttä laukkaa haciendaa kohti, peläten hyvällä syyllä, että jos hän viivyttelisi kauemmin, niin ei hänellä olisi voimaa panna toimeen aikomustansa.
Saavuttuaan Cormilloon sai hän kuulla, että don Pedro oli tyttärineen auringon noustessa lähtenyt metsästämään eikä heidän odotettu palaavan kotiin ennenkuin iltakellon soidessa.
"Sitä parempi", mumisi don Torribio hampaittensa välistä, huo'aten tyytyväisenä sen lykkäyksen johdosta, jonka sallimus niin jalomielisesti soi hänelle. Ja pysähtymättä nauttimaan hänelle tarjottuja virvokkeita palasi hän täyttä neliä San Lucarin presidiota kohti, onnitellen itseään tuon hänen syyttään aiheutuneen tervetulleen lykkäyksen johdosta, saadakseen selityksen, jota hän sekä pelkäsi että toivoi.