IV.
ILLANVIETTO.
Viemme nyt lukijamme del Cormillon haciendaan kaksi päivää ennenmainittujen tapausten jälkeen.
Noin kello kahden tienoissa illalla istui kaksi henkilöä braseron eli tuliastian ääressä haciendan salissa, sillä yöt olivat vielä kylmät.
Tässä ranskalaiseen tapaan komeasti kalustetussa salissa olisi vieras luullut siirtyneensä Faubourg Saint-Germain'iin. Yhtä loisteliaat seinäverhot, yhtä aistikkaasti valitut huonekalut. Ei mitään puuttunut, ei edes Erardin flyygeliä, jolla oli Pariisissa esitettyjä oopperapartituureja, vieläpä Alexandren tehtaan oiva urkuharmoonikin oli saanut siellä paikkansa. Ja ikäänkuin osoitukseksi maineen ja neron lennosta huojui pyöreä sohvapöytä ranskalaisten romaanien ja runoteosten painosta.
Kaikki muistutti Ranskaa ja Pariisia, ainoastaan hopeainen tuliastia, jossa öljymarjojen sisuksia paloi, johdatti mieleen espanjalaisen Amerikan. Kynttiläkruunut ruusunvärisine kynttilöineen valaisivat tätä komeata olinpaikkaa.
Don Pedro ja hänen tyttärensä istuivat tuliastian ääressä.
Doña Hermosalla oli erittäin yksinkertainen puku, joka teki hänen entistään kauniimmaksi. Hän poltti hienoa maissisavuketta, keskustellessaan tuttavallisesti isänsä kanssa.
"Niin!" sanoi hän, "presidioon on saapunut maailman kauneimpia lintuja."
"Entä sitten, lapsi kulta?"
"Minun mielestäni ei rakas isäkultani ole varsin kohtelias tänä iltana", sanoi Hermosa lellitellyn lapsen tapaan viehättävän jurosti.
"Kuinka niin, señorita?" vastasi don Pedro hymyillen.
"Mitä, oikeinko todella?" huudahti Hermosa, hypähtäen ilosta ja taputtaen käsiään, "sinä olet aikonut…"
"Ostaa sinulle lintuja. Huomenna saat nähdä lintulasi olevan täynnä papukaijoja, bengaleja, kardinaleja, kolibreja ja mitä kaikkia, sanalla sanoen, viidettäsataa kappaletta, sinä kiittämätön tyttö."
"Oi, kuinka sinä olet kiltti, isä, ja kuinka minä pidän sinusta!" huudahti nuori tyttö, kietoen kätensä don Pedron kaulaan ja suudellen häntä useita kertoja.
"Kas niin, kas niin, pikku hupakko! Sinä aivan tukehdutat minut hyväilyilläsi."
"Niin, mitäpä muutakaan tekisin osoittaakseni kiitollisuuttani niin suuresta kohteliaisuudesta?"
"Lapsi parka", sanoi don Pedro jonkun verran surullisesti, "minulla on nyt enää vain sinut, josta pidän."
"Jota jumaloit, tarkoitat kaiketi, sinä minun erinomainen isäni! Sillä sinä todellakin jumaloit minua. Myöskin minä rakastan sinua kaikin Jumalan minulle antamin voimineni."
"Ja kuitenkaan", sanoi don Pedro lempeästi nuhtelevalla äänellä, "et arvele, paha lapsi, tekemästä minua levottomaksi."
"Minäkö?" sanoi doña Hermosa vapisten sielussaan.
"Niin, sinä juuri", sanoi don Pedro, uhaten tytärtään lempeästi sormellaan, "sinä salaat minulta jotakin."
"Isä kulta!" mutisi tytär tukahtuneella äänellä.
"Kas niin, tyttäreni, isän silmät voivat lukea kuudentoista vuotiaan tytön sisimmätkin ajatukset. Jo joitakuita päiviä on sinussa ollut jotakin tavatonta, ajatuksesi ovat ankarassa toiminnassa."
"Se on totta, isä kulta", sanoi tytär päättävästi.
"Ja kenestä sinä sitten uneksit, tyttöseni", jatkoi don Pedro, peittäen levottomuutensa hymyilyyn.
"Don Torribio Quirogasta, isä kulta."
"Vai niin", sanoi isä, "senkö vuoksi, että rakastat häntä?"
Doña Hermosa suoristihe ja tullen vakavan näköiseksi hän vastasi, pannen käden sydämelleen:
"Minäkö? En, olen pettänyt itseäni aina tähän hetkeen asti, isäni, minä en rakasta don Torribio Quirogaa. Ja kuitenkin ajattelen häntä — miksi, sitä en voi sanoa. Hänen Europasta palattuaan on hänessä tapahtunut muutos, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu kuin hän ei enää olisi sama henkilö, jonka kanssa minut on kasvatettu. Hänen katseensa saattaa minut hämilleni ja lumoaa minut, hänen äänensä tuottaa minulle sanomatonta tuskaa. Myönnän kyllä, että tuo mies on kaunis sekä ylevä ja hieno tavoiltaan, hän on kaiken kaikkiaan jalosukuinen aatelismies, ja kuitenkin hänen olennossaan on jotakin, en tiedä mitä, joka jäätää minua ja aiheuttaa minussa voittamattoman vastenmielisyyden tunteen."
"Romantillinen pää!" sanoi don Pedro hymyillen.
"Naura minulle, tee minusta pilaa, mutta", sanoi doña Hermosa vapisevalla äänellä, "tunnustanko sinulle kaikki, isä kulta?"
"Puhu vain luottavasti, rakas lapseni."
"No niin, minä aavistan, että tuo mies, jota olen luullut rakastavani, tuottaa minulle onnettomuutta."
"Lapsi!" vastasi don Pedro suudellen tyttärensä otsaa, "mitäpä hän saattaa sinulle tehdä?"
"Sitä en tiedä, isä, mutta minä pelkään."
"Tahdotko, että rikon välimme hänen kanssaan enkä ota enää vastaan häntä?"
"Varo tekemästä niin. Se varmaankin vain jouduttaisi minua uhkaavaa vaaraa."
"No no, sinä olet hemmoteltu lapsi. Olet menettänyt malttisi ja kuvittelet näkemällä aaveita keskellä päivää. Kaikki tuo pelko ja nuo kuvitellut aavistukset johtuvat vain rakkaudestasi serkkuusi. Ainoa keino mielesi rauhoittamiseksi on, että saat mennä naimisiin hänen kanssaan mahdollisimman pian, ja ole vain rauhassa, lapsi kulta, sen asian minä aijonkin kohta järjestää."
Doña Hermosa pudisti surullisena päätään usean kerran, luoden silmänsä maahan, mutta ei vastannut mitään. Hän huomasi, että hänen isänsä oli käsittänyt aivan väärin hänen tarkoituksensa ja että kaikki yritykset ohjata hänet hänen ajatuspiiriinsä olisivat hyödyttömiä.
Samassa ilmoitti muuan palvelija don Torribio Quirogan saapuneen, ja tämä astui saliin.
Nuori mies oli puettu viimeisen pariisilaismuodin mukaan, ja kynttiläkruunun valo valaisi hänen kauniita kasvojaan.
Isä ja tytär hätkähtivät, edellinen luultavasti ilosta ja jälkimäinen varmaan hämmästyksestä.
Tervehdittyään miellyttävästi kumartamalla doña Hermosaa astui hän tämän luokse ja ojensi hänelle komean kukkavihon ulkomaisia kukkia. Neito kiitti häntä hymyillen väkinäisesti, otti kukkavihon vastaan ja heitti sen eräälle sohvapöydälle, miltei siihen katsomatta.
Sitten ilmoitettiin saapuneeksi perätysten kuvernööri don José Kalbris koko esikuntineen, sekä pari kolme muuta perhettä, kaikkiaan noin parikymmentä henkilöä ja viimeksi myös don Estevan Diaz ja don Fernando Carril.
Olisi ollut mahdoton tuntea tuota palvelijan ilmoittamaa nuorta kavaljeeria, joka saapui haciendan majordomon seurassa, samaksi metsänkävijäksi, tuoksi pelätyksi mehiläismetsästäjäksi, joka muutamia päiviä sitten oli tehnyt don Pedrolle ja hänen tyttärelleen niin äärettömän palveluksen. Hänen moitteeton ryhtinsä, hänen erinomainen käytöksensä, sanalla sanoen kaikki hänessä poisti pienimmänkin epäluulon tai oikeammin teki kaiken vertailun mahdottomaksi.
Olemme aikaisemmin maininneet, että don Fernando Carril, vaikka hänen elintapansa olikin verhottu läpinäkymättömään hämärään, ulkonäöltään oli tunnettu kaikkialla maakunnan seurapiireissä ja meksikolaisten tapojen huolettomuuden vuoksi tervetullut joka taloon. Hänen läsnäolonsa del Cormillon haciendassa ei siis oikeastaan herättänyt mitään huomiota. Kuitenkin aiheutti hänen esiintymisensä jännitettyä uteliaisuutta vieraissa, sillä pitkään aikaan ei don Fernandoa ollut näkynyt missään illanvietoissa.
Samoin kuin don Torribiokin astui don Fernandokin saliin saavuttuaan doña Hermosan luo, kumarsi syvään hänelle ja ojensi kunnioittavasti hänelle kukan, jota hän piti kädessään.
"Señorita", sanoi hän äänellä, jota hän turhaan koetti estää värähtelemästä, "suvaitkaa ottaa vastaan tämä vaatimaton sushil-kukka. Se kasvaa vain erämaassa", lisäsi hän vähän korostaen.
Nuori tyttö hätkähti kuullessaan tuon äänen, jonka hän luuli tuntevansa. Syvä puna levisi hänen kasvoillensa, ja luoden silmänsä maahan hän tarttui vapisevin käsin kukkaan ja kiinnitti sen vyötäröönsä, vastaten epäselvällä äänellä:
"Kaikki mikä tulee erämaasta, on tästälähin minulle kallisarvoista."
Seurue oli vähitellen tullut eloisaksi, keskustelu oli käynnissä. Tuo pieni tapahtuma ei senvuoksi herättänyt kenenkään huomiota, lukuunottamatta yhtä ainoata henkilöä, joka sellaisella mielijohteella, minkä rakkaus ja mustasukkaisuus synnyttää, oli aavistanut don Fernandon olevan kilpailijansa, joskaan ei julkisesti tunnustetun, niin ainakin salaisesti sallitun.
Tämä henkilö oli don Torribio Quiroga. Kumartuen don Estevanin puoleen, joka sattumoisin oli hänen vieressään, kuiskasi hän tälle matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin selvästi, että kaikki sen kuulivat:
"Mikä kulta-avain onkaan tuolla miehellä, jota ei kukaan tunne, jotta hän tuolla tavoin voi tunkeutua kaikkiin kunnioitettuihin perheisiin, joihin häntä ei ole haluttu eikä kutsuttu?"
"Kysykää sitä häneltä itseltään, señor", vastasi don Estevan kuivasti, "hän antaa teille varmaankin tyydyttävän selityksen käytöksestään."
"Seuraan heti neuvoanne, señor", vastasi don Torribio ylpeästi.
"Se on tarpeetonta, caballero, olen täydelleen käsittänyt mitä sanoitte", huomautti nyt säyseällä äänellä ja kohteliaasti kumartaen don Fernando, jonka huulilla tällöin väreili pilkallinen hymy.
Kaikki keskustelu taukosi äkkiä. Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolijain kesken, joiden katseet olivat uteliaina kiintyneet nuoriin miehiin.
Doña Hermosa loi kalpeana ja vavisten rukoilevan katseen isäänsä.
Don Pedro astui päättävästi keskelle salia, ja asettuen molempien nuorten miesten väliin hän sanoi:
"Mitä tämä merkitsee, caballerot? Don Torribio, onko tämä sitä soveliaisuustunnetta, jota olette oppinut matkoillanne Europassa? Aijotteko saattaa salonkini persoonallisen vihanne temmellyspaikaksi? Millä oikeudella te paheksutte don Fernandon täällä oloa? Te ette vielä ole vävyni, mikäli tiedän, ja minulla on luullakseni oikeus ottaa vastaan kenen haluan talossani."
"Vaikkapa roistoja ja maantierosvoja, serkkuseni, jos haluatte", vastasi don Torribio kumartaen pilkallisesti.
Don Fernando liikahti aivankuin hyökätäkseen tuon miehen kimppuun, joka loukkasi häntä tällä tavoin, mutta hän hillitsi itsensä.
"Don Torribio, selittäkää tarkemmin", sanoi hän rauhallisella äänellä, "älkääkä puhuko arvoituksia."
"Kenenkä syy, caballero, että puhun arvoituksellisesti? Eikö salaperäisyys johdu juuri teistä itsestänne?"
"Riittää, caballerot!" huudahti don Pedro. "Sanakin vielä tästä asiasta olisi kuolettava loukkaus minua kohtaan."
Molemmat nuoret miehet kumarsivat kunnioittavasti hacienderolle ja erkanivat, kuitenkin vaihdettuaan ensin kauheasisältöisen silmäyksen.
"No niin, eversti", jatkoi don Pedro kääntyen kuvernööriin, haihduttaakseen tämän valitettavan välikohtauksen vaikutuksen, "mitä uutta pääkaupungista? Onko Meksiko edelleen rauhallinen?"
"Suuri Santa-Annamme", vastasi eversti, joka oli tukahtumaisillaan univormuunsa, "on vielä kerran perinpohjin voittanut sen hurjan kenraalin, joka on uskaltanut kapinoida häntä vastaan."
"Jumalan kiitos! Kenties tämä menestys hankkii meille rauhan, jota liike-elämä niin suuresti kaipaa."
"Niin", huomautti muuan varakas haciendero, don Pedron naapuri, "liikeyhteys on jo jonkun aikaa ollut niin vaikeaa, että on ollut mahdotonta lähettää mitään tavaroita."
"Mahtavatko punanahat aikoa lähteä liikkeelle?" kysyi muuan kauppias levottomana tämän kuullessaan.
"Mitä vielä, siitä ei ole vaaraa!" keskeytti kuvernööri. "Heidän viimeksi saamansa läksytys oli ankara, ja he muistavat sen. He eivät pitkään aikaan uskalla astua rajojemme yli."
Melkein huomaamaton hymyily väreili don Fernandon huulilla.
"Te unhotatte Tiikerikissan ja hänen liittolaisensa", sanoi hän.
"Vielä mitä, Tiikerikissa on rosvo", vastasi eversti vilkkaasti. "Muuten valmistelee hallitus parhaillaan retkikuntaa häntä vastaan, tehdäkseen kerta kaikkiaan lopun tuosta rosvojoukosta."
"Aivan oikein ajateltu", huomautti don Torribio, hymyillen kaksimielisesti. "Tämä raja kaipaa kovin vapautusta tuosta irtolaisesta, sangen arveluttavatapaisesta roistojoukosta, joka saastuttaa sen."
"Olen täysin samaa mieltä, se näyttää minusta erittäin hyvin harkitulta", sanoi don Fernando rauhallisesti, vastaten vihollisensa hymyilyyn yhtä purevalla ivahymyllä.
"Luuletteko, että intiaanit hyökkäyksellään voisivat häiritä maakunnan rauhaa millään vakavammalla tavalla?" jatkoi kauppias.
"Hm!" sanoi don Antonio tärkeän näköisenä, "punanahoista on ihmisillä varsin väärä käsitys — oikeastaan he ovat vain kurjia ryysyläisiä."
Don Fernando hymyili taas, mutta katkerasti ja synkästi.
"Señor kuvernööri", sanoi hän, "olette aivan oikeassa. Luullakseni niiden tiedonantojen jälkeen kuin olette suvainnut meille ilmoittaa, intiaanit tekevät viisaasti pysyessään siivosti kotona kylissään, jos haluavat, ettei heidän käy huonosti."
"Tuli ja leimaus, niinpä luulen!" huudahti kuvernööri.
"Hyvä Jumala, señorita", sanoi don Torribio kääntyen kohteliaasti doña Hermosan puoleen, "käyttäisinkö liiaksi väärin teidän rakastettavaisuuttanne pyytämällä, että sallisitte meidän vielä kerran kuulla tuota ihastuttavaa kappaletta 'Mustasta Dominosta', jonka muutama päivä sitten lauloitte niin hienosti."
Nuori tyttö loi pitkien sametinhienojen silmäripsiensä alta katseen don Fernandoon; tämä silmäsi häneen ääneti, mutta intohimoisen rukoilevasti. Neito asettui nyt enempää epäilemättä pianon ääreen ja lauloi puhtaalla ja miellyttävällä äänellä romanssin kolmannesta näytöksestä.
"Muistan Pariisissa kuulleeni M:me Damoreaun, tuon liian pian pois lentäneen satakielen, laulaneen tämän viehättävän romanssin, enkä juuri voi sanoa, kumpi on esittänyt sen aistikkaammin ja kainommin", sanoi don Torribio kumartaen kohteliaasti doña Hermosalle.
"Hyvä serkku", vastasi doña Hermosa, "olette oleskelleet liian kauan
Ranskassa."
"Kuinka niin, señorita?"
"Koska", vastasi neito purevasti hymyillen, "olette palannut sieltä inhoittavana imartelijana."
"Hyvä!" nauraa kotkotti paksu kuvernööri tyytyväisenä, "kuten näette, don Torribio, vetävät meidän kreolittaremme vertoja pariisittarille sukkelien vastausten antamisessa."
"Epäilemättä, eversti", vastasi don Torribio. "Mutta vartokaahan", lisäsi hän omituisella äänenpainolla, "minä kyllä pian kostan."
Ja hän loi doña Hermosaan ja don Fernandoon, jotka istuivat vierekkäin, sellaisen katseen, että se saattoi nuoren tytön vapisemaan.
"Don Fernando ja te, caballerot", sanoi kuvernööri kääntyen kaikkiin läsnäoleviin, "toivon, että huomenna olette saapuvilla siinä Te Deumissa, joka pidetään kunniakkaan Santa-Annamme kunniaksi."
"Minulla on kunnia saapua, señor", vastasi don Fernando kumartaen kohteliaasti.
Muut vastasivat samoin.
"Mitä minuun tulee", sanoi don Torribio, "niin suonette minulle anteeksi, herra eversti, mutta tänä iltana minun täytyy lähteä tärkeälle matkalle."
"Kuinka!" huudahti don Pedro kummastellen, "lähdettekö matkalle, serkkuseni?"
"Hyvä Jumala, lähden, señor don Pedro. Minun täytyy lähteä melkein samassa kuin täältä poistun."
"Hm! Sepä varsin omituinen päätös ja vieläpä hyvin odottamaton. Mihinkä sitten matka käy?"
"Suonette anteeksi, että pidän matkani päämäärän salassa — eräillä henkilöillä ei tarvitse olla yksinoikeutta tehdä salaperäisiä retkiä."
"Hm!" toisti don Pedro tyytymättömänä, "aijotteko viipyä kauan?"
"Luullakseni en, uskaltamatta kuitenkaan vakuuttaa päinvastaista."
"Sitä parempi! Tulkaa taas niin pian kuin voitte. Kuten tiedätte, tekee teidän paluunne kaikki iloisiksi täällä", sanoi hän merkitsevästi.
"Kuka tietää", mutisi nuori mies synkällä äänellä.
Doña Hermosa, joka kuuli nämä sanat, ei voinut salata pelästystään.
Sillä aikaa kun don Pedro ja hänen serkkunsa vaihtoivat nuo muutamat sanat, oli doña Hermosa kuiskannut don Estevanin korvaan:
"Huomenna messun jälkeen, veljeni, tahdon puhua kanssanne kotona imettäjäni luona."
"Minunko kanssani tai ystäväni kanssa?" oli don Estevan hiljaa vastannut.
"Teidän molempien kanssa", toisti neito kuumeisen jännittyneenä.
Molemmat nuoret olivat eronneet iloisin sydämin. Don Fernando oli nyt varma siitä, että doña Hermosa oli tuntenut hänet.
Vieraat jättivät hyvästi, toinen toisensa jälkeen. Don Torribio Quiroga oli yksin isäntäväen kanssa.
"Hyvä serkku", sanoi hän matalalla ja katkonaisella äänellä, kumartuessaan sanomaan jäähyväisiä nuorelle tytölle, "minä lähden nyt matkalle, jolla varmaankin joudun suureen vaaraan — voinko toivoa, että te rukouksissanne suvaitsette muistaa matkalla olijaa?"
Hermosa katsoi hetkisen hänen kasvoihinsa ja vastasi ankaralla äänellä, mikä ei ollut hänen tapaistaan:
"Hyvä serkku, minä en voi rukoilla sellaisen matkan onnistumiseksi, jonka tarkoitusta en tunne."
"Kiitos vilpittömyydestänne, señorita", vastasi don Torribio rauhallisesti, "minä en unhoita sanojanne."
"Te matkustatte siis todellakin, don Torribio", sanoi don Pedro lähestyen.
"Heti paikalla, serkkuseni, kaikki on valmiina matkaa varten."
"No, onnea matkalle sitten! Toivottavasti ilmoitatte pian itsestänne."
"Kyllä, olkaa varma siitä", vastasi don Torribio omituisella äärenpainolla. "Saatte pian kuulla puhuttavan minusta. Hyvästi!"
Ja hän läksi tavanmukaisin kohteliaisuusvakuutuksin.
"Mikä serkkuasi vaivaa?" sanoi don Pedro tyttärelleen, heti kun he olivat kahdenkesken, "hänen käytöksensä tänä iltana on ollut kummallinen."
Ennenkuin nuori tyttö ehti vastata avautui ovi.
"De las Norias de San Pedro-haciendan capatazi", ilmoitti muuan palvelija, "pyytää saada puhua señor don Pedro de Lunan kanssa erään tärkeän asian johdosta."
"Kutsu hänet heti sisään", vastasi don Pedro palvelijalle, joka niin seikkaperäisesti oli ilmoittanut capatazin.
Don Torribio oli erittäin kuohuksissa lähtiessään talosta. Hän kääntyi ja katsahti kyykäärmeen tavoin salin ikkunoihin, jossa doña Hermosan varjo näkyi liikkuvan.
"Kopea tyttö!" sanoi hän kumealla ja peloittavalla äänellä, "minä vihaan sinua koko sen rakkauden voimalla, jota sinua kohtaan tunsin. Pian, toivoakseni, rankaisen sinua ylenkatseesi takia."
Sitten hän kääriytyi viittaansa ja ohjasi askeleensa sitä paikkaa kohti, josta hänen piti saada hevosensa.
Muuan palvelija pitelikin sitä siellä ohjaksista.
Nuori mies tarttui ohjiin, heitti palvelijalle piasterin, hyppäsi satulaan ja ratsasti pois täyttä neliä.
"Hitto vie!" sanoi peoni tarttuen piasteriin, "mikä tuota nuorta vikurivarsaa vaivaa? Häntä voisi luulla mielipuoleksi. Kylläpä hän kiitää!"
Sillä välin oli don Torribio jättänyt haciendan ja ajoi täyttä karkua kotiin päin San Lucarin presidiota kohti.
Tuskin oli hän kuitenkaan ratsastanut penikulmaakaan tällä tavoin, kun hevonen äkkiä eräässä tien mutkassa hypähti pelästyen ja nousi pystyyn, peräytyen taaksepäin ja luimistaen korviaan.
Don Torribio katsahti, mikä sillä tavoin oli voinut peloittaa hänen hevosensa.
Neljä tai viisi askelta hänestä oli pitkä mies suuren mustan hevosen selässä liikkumatta keskellä tietä ja sulki siten pääsyn kokonaan.
Don Torribio viritti pistoolinsa hanan.
"Hohoi, caballero", huusi hän tiukasti, "vasemmalle tai oikealle?"
"Ei kummallekaan, don Torribio Quiroga", vastasi tuntematon kylmästi, "tahdon puhua kanssanne."
"Tähän aikaan yöstä ja tällä paikalla tuntuu pyyntönne omituiselta", vastasi nuori mies ivallisesti.
"En ole voinut valita aikaa enkä paikkaa. Ettekö ole saanut tänään kirjelippua, jossa ei ollut allekirjoitusta?"
"Kyllä, todellakin", vastasi nuori mies lyöden otsaansa, "ja tuossa kirjeessä luvattiin minulle…"
"Kertoa asioita", keskeytti tuntematon nopeasti, "jotka teidän on tällä hetkellä hyvin tärkeätä tietää."
"Niin, siten kirjeessä todellakin oli."
"Minä juuri olen lähettänyt sen."
"Oh", sanoi don Torribio ihmetellen, "tekö?"
"Niin, minä olen valmis pitämään sanani, mutta sen vuoksi teidän täytyy seurata mukanani."
"Mitäpä hyödyttää tietää tuota", vastasi nuori mies. "Kenties on paras, etten tiedä mitään!"
"Kuten haluatte, minä en tyrkytä kenellekään tiedonantojani. Kukin saa tehdä miten haluaa. Jos pidätte parempana jättää kärsimänne vääryydet kostamatta, niin se ei koske minua."
Nämä sanat lausuttiin niin pilkallisella äänellä, että don Torribio tahtomattaankin säpsähti.
"Tarjoatteko todellakin kostoa minulle?" kysyi hän vihan tukahduttamalla äänellä.
"Saatte itse päättää siitä, jos tahdotte seurata minua."
"Paholainen, tai kuka oletkin", huudahti nuori mies, "ratsasta edellä, jos niin välttämättä pitää tapahtua, minä seuraan sinua, vaikka mentäisiin itse hornaan."
"Amen!" sanoi tuntematon nauraen kolkon ivallisesti.
Molemmat ratsastajat katosivat pimeään ja heidän hevostensa hurja nelistys häipyi nopeasti syvään hiljaisuuteen.