V.
VÄIJYTYS.
Don Fernando ja hänen ystävänsä olivat, kuten mainittu, lähteneet haciendasta vähän ennen don Torribiota. Nuoret miehet olivat kiireimmiten menneet ranchoon, jossa he asuivat. Illanvietto oli päättynyt kello yhdeksän ja kello yksitoista he olivat kotona.
Doña Manuela odotti heitä. Muutamin sanoin ilmoittivat he hänelle, mitä illan kuluessa oli tapahtunut, jonka jälkeen he kiireesti menivät levolle, sillä heidän täytyi lähteä auringonnousun aikaan, jos tahtoivat saapua presidio de San Lucariin hyvissä ajoin, tuon pitkän matkan väsyttämättä doña Manuelaa, jonka piti seurata mukana.
Sopimuksen mukaan istuivatkin he jo hevosen selässä vähän ennen kello neljää aamulla.
Meksikossa, jossa keskipäivällä on niin kuuma, matkustetaan tavallisesti vain yöllä, toisin sanoen kello neljästä kello yhteentoista aamulla ja kello kuudesta illalla puoliyöhön.
Kello löi juuri yhdeksän, kun tuo pieni joukko ratsasti presidioon.
Don Fernando lähetti ystävänsä ja tämän äidin siihen taloon, joka hänellä oli San Lucarissa ja jonka hän oli antanut heidän käytettäväkseen. Itse hän läksi kuvernöörin asuntoon, jonne tärkeät asiat häntä kutsuivat.
Tuo kunnon eversti otti mitä parhaiten vastaan nuoren miehen, joka monesti oli tehnyt hänelle sangen tärkeitä palveluksia, ja osoitti hänelle ylenmäärin kohteliaisuutta kaikin tavoin.
Mutta vaikka eversti koettikin näyttää ystävälliseltä, huomasi don Fernando hänen kulmakarvojensa rypistelystä, jota hän tuskin ei yrittänytkään peittää, että don José Kalbris'ille oli sattunut ikävyyksiä, joita hän kohteliaisuudesta koetti turhaan salata nuorelta vieraaltaan.
Don José Kalbris oli urhoollinen ja rehellinen sotilas, suora ja vilpitön kuten miekkansa; hänelle oli Meksikon hallitus uskonut presidion maaherran paikan palkkioksi hänen ansiokkaista, vapaussodan aikana tekemistään palveluksista.
Jo yli viisitoista vuotta oli eversti asunut presidiossa, jossa hän kohtalaisen ankaruutensa, järkähtämättömän oikeudentuntonsa ja milloinkaan pettämättömän rohkeutensa avulla oli onnistunut lakkaamatta säilyttämään näennäisesti rauhallisen olotilan, huolimatta noista riitaisista vaqueroista, oikeista hirtehisistä, joista hänen oli ollut pakko joka vuosi hirtättää kolme neljä pahinta, herättääkseen terveellistä pelkoa muissa, ja vaikka intiaanit tekivät ainaisia rosvoretkiään melkein linnoituksen muurien edustalle, yrittäen anastaa karjaa ja kaapata vankeja, etenkin naisia, joita he mielellään haluavat.
Don José Kalbris oli vain kohtalaisen älykäs, mutta hyvin kokenut mies, jota kaikki rehelliset ihmiset kannattivat ja johon luotettiin. Ja kun hänen oli onnistunut aina säilyttää alueellaan rauha varsin vähäisin ja yksinkertaisin apuneuvoin, joita hänellä tässä kaukaisessa kolkassa oli käytettävänään, vain luottamalla omiin voimiinsa ja keinoihinsa, osoitti se melkoista luonteenlujuutta tuossa vanhassa kouluuttamattomassa sotilaassa, josta voi sanoa, että hän oli ollut oman onnensa seppä.
Ulkonäöltään oli kuvernööri suuri, roteva mies, punerva ja näppyläinen naamaltaan, täysin itseensä tyytyväinen, mies, joka kernaasti kuunneli omaa puhettaan ja punnitsi joka sanansa erittäin huolellisesti.
Don Fernando, joka perinpohjin tunsi kuvernöörin luonteen ja kunnioitti häntä suuresti, kummasteli hänessä huomaamaansa levottomuutta, joka häiritsi hänen tavallista säyseyttään. Arvellen tämän mahdollisesti johtuvan joistakin rahahuolista, päätti hän udella häneltä soveliaasti, miten hänen olisi meneteltävä auttaakseen everstiä, jos olisi tarvis.
"Oh, kas vain!" sanoi eversti, "mikä tuuli tuo teidät nyt niin aikaisin presidioon, don Fernando?"
"Aivan yksinkertaisesti haluni tavata teidät, hyvä eversti", vastasi tämä, puristaen kuvernöörin ojentamaa kättä.
"Varsin ystävällisesti teiltä; sitten syötte kai suurusta luonani ilman muuta, mitä?"
"Aijoin juuri tarjoutua itse."
"Erinomaista!" sanoi eversti. Ja hän soitti kelloa.
Päivystäjä ilmestyi heti.
"Tämä caballero kunnioittaa minua syömällä suurusta kanssani", jatkoi don José.
Päivystäjä kumarsi ja poistui, kuten hyvin opetettu sotilas ainakin.
"Kesken kaiken, don Fernando, minulla on iso paperipaketti, joka on osoitettu teille."
"Jumalan kiitos! Pelkäsin, että se oli myöhästynyt. Nuo paperit, joita kärsimättömästi olen odottanut, ovat minulle aivan välttämättömät erään asian vuoksi."
"No, sittenhän on kaikki erinomaisesti", sanoi don José, ojentaen paketin don Fernandolle, joka sen pisti takkinsa povitaskuun.
"Teidän ylhäisyytenne pöytä on katettu", ilmoitti äskeinen päivystäjä avaten jälleen oven.
Molemmat miehet menivät jälleen ruokasaliin, jossa kolmas henkilö odotti heitä.
Tuo kolmas oli majuri Barnum, vanha, pitkä, kuiva, laiha ja turhantarkka englantilainen, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut Meksikon hallituksen palveluksessa, urhoollinen sotilas, jos kukaan, sydämestään mieltynyt toiseen isänmaahansa ja kuvernöörin lähin mies presidio de San Lucarin päällystössä.
Hän ja don José olivat pitkän aikaa olleet sotatovereita ja rakastivat toisiaan kuin veljet. He uudistivat tässä maailman kolkassa tarinan Kastorista ja Poluksesta, Damonista ja Pheidiaasta, sanalla sanoen kaikista muinaisajan rakkaista ystävistä.
Don Fernando Carril ja majuri Barnum tunsivat toisensa jonkun verran ja olivat ihastuneita jälleen tavatessaan, sillä englantilainen oli kelpo mies, jonka näennäisesti kylmän pinnan alla sykki lämmin ja uskollinen sydän.
Kun ensi tervehdykset oli vaihdettu, asettuivat ruokavieraat runsaasti ja hienosti katettuun pöytään ja alkoivat vahvasti nauttia sen antimia.
Kun ensi ruokahalu oli jonkun verran tyydytetty, kävi keskeytynyt keskustelu vähän vilkkaammaksi ja viimein jälkiruokaa syötäessä oikein ystävälliseksi.
"No, mutta don José, mikä teitä vaivaa?" kysyi äkkiä don Fernando, "olette mielestäni tänään varsin omituinen, jollaisena en ole teitä koskaan nähnyt."
"Se on totta", sanoi eversti, maistellen sherrylasistaan, "minä olen huolissani."
"Huolissanne, tekö? Kissa vie, saatatte minut levottomaksi. Ellen olisi nähnyt teidän syövän suurusta noin hyvällä ruokahalulla, niin luulisin teitä sairaaksi."
"Niin", sanoi vanha sotilas huoahtaen, "ruokahalu on kyllä hyvä."
"Mikä sitten voi teitä huolestuttaa?"
"Muuan aavistus", vastasi eversti vakavan näköisenä.
"Aivan niin, muuan aavistus", vahvisti majuuri. "Tiedän, että ensimmältä voi näyttää naurettavalta kuulla meidän kaltaistemme vanhojen sotilaiden panevan niin paljon huomiota tuollaisiin lapsellisuuksiin, jotka kaiken kaikkiaan eivät voi olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuotteita. No niin, minun laitani on sama kuin everstinkin, olen levoton tietämättä miksi, odotan joka hetki saavani kuulla jonkun ikävän uutisen. Totta puhuen olen vakuutettu siitä, että kauhea vaara uhkaa meitä. Minä näen sen, minä tunnen sen, kuitenkaan tietämättä mistä se tulee."
"Niin", sanoi eversti, "kaikki mitä majuuri sanoo, on aivan totta. En milloinkaan koko sotilasaikanani ole ollut niin levoton ja alakuloinen kuin nyt. Niinä kahdeksana päivänä, jotka olen ollut tässä kiihoittuneessa mielentilassa, olen ihmetellyt, ettei vielä ole tapahtunut mitään, joka olisi vahvistanut epäluuloni. Uskokaa minua, don Fernando, Jumala varoittaa ihmisiä vaaran tullen."
"Myönnän täysin todeksi sen, mitä sanotte. Tunnen teidät siksi hyvin, etten edes ajattelekaan epäillä tiedonantojanne, mutta siinä ei ole kylliksi. Te ja majuuri Barnum ette ole niitä miehiä, jotka pelästyvät omaa varjoaan ja pelkäävät vain pelon vuoksi. Te olette jo aikoja sitten kestäneet koetuksen. Eikö mikään ole vahvistanut aavistuksianne?"
"Ei vielä", sanoi eversti, "mutta minä varron joka hetki onnettomuuden sanomaa."
"Mitä tyhjää, don José", sanoi don Fernando vakavana kilistäen lasiaan everstin kanssa, "teitä vaivaa tuo majuurin kotimaassa niin tavallinen tauti, jota luullakseni sanotaan 'siniseksi paholaiseksi.' Se on jonkunlainen Englannin usvien synnyttämä pernatauti. Antakaa iskeä suonta ja juokaa vahvasti, niin olette parin päivän päästä valmis ensimmäisenä nauramaan koko tuolle mielikuvituksen aiheuttamalle kepposelle, eikö niin, majuuri?"
"Toivoisin niin käyvän", vastasi upseeri ravistaen päätään.
"Pyh!" sanoi don Fernando, "elämähän on joka tapauksessa niin lyhyt, mitä hyödyttää siis hankkia itselleen aivoaaveita sitä synkentämään? Ja muuten, minkä takia teidän pitäisi olla levoton?"
"Niin, mistäpä minä tiedän, ystäväni? Rajallahan ei milloinkaan voi olla varma mistään."
"Mitä turhia! Intiaanithan ovat muuttuneet hurskaiksi kuin lampaat."
Samassa avasi päivystäjä oven ja kumarsi everstille.
"Mitä haluat?" kysyi eversti häneltä.
"Armollinen eversti", vastasi päivystäjä, "muuan vaquero, joka on saapunut tänne täyttä laukkaa, pyytää päästä puheillenne. Hän sanoo tuovansa tärkeitä tietoja."
Tämä ilmoitus vaikutti lyijynraskaasti pöydässä istujiin ja jäähdytti heidän keinotekoisen iloisuutensa.
"Laske hänet sisään", sanoi eversti. Ja luoden don Fernandoon sanomattoman surullisen katseen hän lisäsi: "Kohtalo itse antaa teille vastauksen."
"Saadaanhan nähdä", vastasi don Fernando hymyillen väkinäisesti.
Askelten ääni kuului viereisestä huoneesta ja vaquero ilmestyi.
Se oli Pablito.
Tämä mies oli todellakin tällä hetkellä ikävien uutisten tuojan näköinen. Hän näytti kuin suoraan taistelusta tulleelta, kuin verilöylystä päässeeltä. Hänen vaatteensa olivat repaleina ja verenselkä lian tahraamat. Hänen kalmankalpeilla kasvoillaan oli alakuloisuuden leima, joka oli harvinaista sellaiselle miehelle, ja hän voi vain vaivoin pysyä pystyssä, niin väsynyt näytti hän olevan sen ratsastuksen johdosta, jonka hänen oli täytynyt suorittaa ehtiäkseen presidioon. Kannuksista jäi joka askeleella verinen jälki lattiaan ja hän nojasi tussariinsa.
Pöydässä olijat katselivat häntä hetkisen säälin ja pelon ilme kasvoillaan.
"Kas tuossa", sanoi don Fernando ojentaen hänelle suuren lasin viiniä, "juokaa, se tekee teille hyvää."
"Ei", sanoi Pablito työntäen viinilasin luotaan, "minä en halua viiniä, vaan verta."
Nämä sanat lausuttiin sellaisella vihaa ja epätoivoa osoittavalla äänellä, että nuo kolme miestä kalpenivat ja kauhistuivat tahtomattaankin.
"Mitä on sitten tekeillä?" kysyi eversti levottomana.
Vaquero pyyhki kädenselällä kylmän hien peittämää otsaansa, ja tiukalla sekä katkonaisella äänellä, jonka pureva sävy saattoi hänen kuulijansa pelästymään, hän sanoi vain:
"Intiaanit tulevat."
"Te olette nähnyt heidät!" sanoi majuuri.
"Olen", vastasi vaquero kumeasti, "minä olen nähnyt heidät."
"Milloin sitten? Tänäänkö?"
"Vieläpä tänä aamuna, señor eversti."
"Kaukanako täältä?" jatkoi eversti levottomana.
"Tuskin kaksikymmentä penikulmaa; he ovat menneet el Norten yli."
"Jo! Kuinka paljon heitä on? Tiedättekö sen?"
"Laskekaa hiekkajyväset aavikolla, niin saatte tietää heidän lukumääränsä."
"Oh!" sanoi eversti, "se on mahdotonta. Intiaanit eivät voi sillä tavoin parissa päivässä kokoontua niin runsaslukuisina. Pelästys on erehdyttänyt teidät."
"Pelästys!" sanoi Pablito nauraen ylenkatseellisesti, "pelästys voi olla hyvä teille kaupunkilaisille — erämaassa ei meillä ole aikaa oppia tuntemaan sitä."
"Mutta mitenkä he sitten tulevat?"
"Kuten myrsky, polttaen ja ryöstäen kaikki tieltään."
"Voiko heillä olla aikomuksena hyökätä presidion kimppuun?"
"He muodostavat laajan puoliympyrän, jonka molemmat äärimmäiset päät lähestyvät yhä tätä paikkaa kohti."
"Ovatko he kaukana vielä täältä?"
"Ovat, sillä he noudattavat määrättyä järjestelmää, asettuen vahvasti niihin paikkoihin, joita voidaan puolustaa, ja heitä ei näytä ohjaavan yksinomaan ryöstönhalu, vaan näyttävät he noudattavan jonkun kokeneen päällikön määräyksiä, jonka vaikutus on huomattavissa heidän toimissaan."
"Tämä on vakavaa", sanoi eversti.
Majuuri kohautti olkapäitään.
"Miksi ette ole aikaisemmin varoittanut meitä?" sanoi hän.
"Tänä aamuna auringon noustessa ympäröi kolmattasataa noita hornanhenkiä, aivan kuin maasta nousten, toverini ja minut. Me puolustauduimme kuin jalopeurat. Yksi meistä on kuollut ja kaksi haavoittunut, mutta meidän onnistui päästä pakoon ja tässä minä nyt olen."
"Ratsastakaa takaisin vartiopaikkaanne niin pian kuin suinkin. Saatte levänneen hevosen."
"Ratsastan takaisin heti, eversti."
Vaquero teki kunniaa ja läksi. Viiden minuutin kuluttua kuului hänen hevosensa nelistys tien kivityksellä.
"No niin!" sanoi eversti, katsahtaen toisiin, "mitä minä sanoin, eivätkö aavistukseni olleet oikeat?"
Don Fernando nousi.
"Mihinkä te aijotte?" kysyi eversti.
"Palaan del Cormillon haciendaan."
"Hetikö, syömättä suurusta loppuun?"
"Heti paikalla. Minua vaivaa kuolettava levottomuus. Intiaanit ovat voineet hyökätä haciendan kimppuun, ja Jumala ties mitä on voinut tapahtua."
"El Cormillo on linnoitettu ja varustettu yllätyksen varalta. Kuitenkin luulen, että doña Hermosa olisi paremmassa turvassa täällä. Koettakaa siis, jos vielä on aikaa, saada don Pedro palaamaan. Ei kukaan voi aavistaa, mitenkä tämä laaja hyökkäys päättyy, eikä nyt voida olla kyllin varovaisia. Olisin iloinen saadessani tietää don Pedron tyttärineen olevan turvassa joukossamme."
"Kiitän teitä, herra eversti, neuvonne on erinomainen. Teen kaiken voitavani saadakseni don Pedron noudattamaan sitä. Hyvästi siksi, rohkenen olla sitä mieltä, että voimakas mielenosoitus teidän taholtanne vapauttaa meidät hurjista vihollisistamme, jotka eivät koskaan ryhdy muuhun kuin yllätyksiin ja jotka, heti kun huomaavat, että heidän suunnitelmansa on huomattu, katoavat yhtä nopeasti kuin tulevatkin."
"Kuulkoon Jumala toivomuksenne! Mutta minä en usko sen toteutuvan."
"Näkemiin siis, caballerot, ja onnea toimillenne", sanoi don Fernando puristaen sydämellisesti vanhojen sotilaiden kättä. Sitten hän läksi.
Pihalla vartoi don Estevan Diaz häntä. Heti hänet nähtyään riensi don
Estevan hänen luokseen.
"No niin", sanoi majordomo, "tunnette kai uutisen, don Fernando?
Intiaanit tulevat lukuisampina kuin kärpäset."
"Niin, olen juuri saanut kuulla sen."
"No niin, mitä aijotte tehdä?"
"Palata heti haciendaan."
"Hm! Se ei ole oikein viisasta", sanoi Estevan kohauttaen olkapäitään.
"Te ette tiedä mitenkä nopeasti nuo hornanhenget leviävät kaikkialle.
On luultavaa, että tapaamme heidät matkallamme."
"Hyvä on, sitten kuljemme heidän ruumiittensa yli."
"Lempo soikoon! Sen kyllä tiedän, mutta jos kaadutte?"
"Pyh! Doña Hermosa odottaa minua, ja muuten eihän tässä kaaduta."
"Aivan niin, mutta voisihan niinkin tapahtua."
"Pyh! Saadaanhan nähdä."
"Paljon mahdollista. Muuten, koska olen arvannut vastaväitteenne, olen pannut kaikki valmiiksi lähtöä varten. Hevoset ovat tuolla satuloituna, peonit odottavat. Voimme lähteä milloin vain haluatte."
"Kiitos, Estevan!" sanoi don Fernando puristaen hänen kättään. "Te olette todellinen ystävä."
"Sen kyllä tiedän", vastasi don Estevan hymyillen.
Estevan Diaz vihelsi. Peonit taluttivat hevoset pihaan.
"Lähtekäämme matkalle", sanoi don Fernando nousten satulaan.
"Niin, lähtekäämme", toisti majordomo.
He kannustivat hevosiaan ja alkoivat vaivaloisesti raivata tietä vetelehtijäin välitse, joita oli kokoontunut linnoituksen portin edustalle, saadakseen pikemmin kuulla uutisia.
Tuo pieni joukko ratsasti ravakkaa ravia alas linnoitusta ja vanhaa presidiota ympäröivää rinnettä, vastaten niin hyvin kuin voi niihin kysymyksiin, joita uteliaat heille alinomaa tekivät. Päästyään vihdoinkin kylän äärelle, alkoivat he ajaa täyttä neliä del Cormillon haciendaa kohti, välittämättä muutamista epäiltävän näköisistä henkilöistä, jotka paksuihin viittoihin verhottuna ja keskenään vilkkaasti puhellen olivat seuranneet heitä etäällä aina linnoituksesta alkaen.
Ilmassa oli ukkosta, taivas oli harmaa ja pilvet matalalla, linnut surisivat viserrellen ympärinsä ilmassa ja tuuli, joka kävi puuskittain, ulvoi pyörteinä tiellä olevissa onkaloissa ja ryöpytti pitkät matkat hienoja tomupilviä.
Molemmat peonit, jotka presidiossa olivat saaneet kuulla intiaanien tulosta, ratsastivat parikymmentä askelta edeltäpäin ja silmäilivät tuon tuostakin pelokkaasti tien vierille, odottaen joka hetki saavansa nähdä punanahkojen hyökkäävän esiin ja kuulevansa heidän sotahuutonsa korvissaan.
Don Estevan ja don Fernando ratsastivat rinnakkain vaihtamatta sanaakaan, kumpikin vaipuneena omiin ajatuksiinsa.
Sillävälin tuulen voima yhä lisääntyi, sitä mukaa kuin he lähestyivät jokea. Sade valui virtanaan, salamat leimahtelivat lakkaamatta ja ukkonen jyrisi majesteetillisesti, kajahdellen korkeita joenrantoja vasten, joista äärettömiä lohkareita irtaantui joka hetki ja vyöryi räiskyen virtaan.
Myrsky oli käynyt niin rajuksi, että ratsastajat vain vaivoin voivat kulkea eteenpäin ja olivat joka hetki vaarassa pudota hevosiensa selästä, jotka pelkäsivät ukkosen jyrinää ja tekivät hurjia syrjähyppyjä. Sateen liuottamassa maassa ja hiekassa ei ollut ainoatakaan paikkaa, johon hevoset olisivat voineet turvallisesti astua.
"On mahdotonta päästä etemmäksi", sanoi majordomo, hilliten hevostaan, joka oli tehnyt niin hurjan hyppäyksen, että hän oli ollut putoamaisillaan satulasta.
"Mitä on tehtävä?" kysyi don Fernando katsellen levottomasti ympärilleen.
"Luullakseni on paras hakea suojaa hetkiseksi tuosta metsiköstä, myrsky paisuu yhä; edelleen ratsastaminen olisi mieletöntä."
"No, olkoon menneeksi, koska niin on tehtävä", sanoi don Fernando alistuen.
He kääntyivät tien varrella olevaa pientä metsää kohti, etsiäkseen tilapäistä suojaa, kunnes pahin rajuilma menisi ohi.
He eivät kuitenkaan olleet ehtineet kuin muutamia askeleita, kun neljä naamioitua miestä ajoi täyttä laukkaa metsästä ja hyökkäsi raivoisasti matkustajien kimppuun, virkkamatta sanaakaan.
Peonit kierivät hevosen selästä maahan kahden laukauksen tapaamina, jotka tuntemattomat ampuivat heitä kohti, ja vääntelivät itseään kuolonkamppailussa, päästellen säälittäviä valitushuutoja. Don Fernando ja don Estevan, kummastellen tätä äkkihyökkäystä, minkä tekijät eivät voineet olla intiaaneja, sillä heillä oli vaquerojen puku ja valkeat kädet, hyppäsivät heti hevostensa selästä, joiden taakse he asettuivat, odottaen tussari poskella vihollistensa hyökkäystä.
Kun nämä olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että peonit olivat kuolleet, kääntyivät he molempia espanjalaisia vastaan.
Taas vaihdettiin laukauksia ja hurja taistelu alkoi — kahden miehen jättiläistaistelu neljää vastaan, jonka kestäessä ei puhuttu sanaakaan ja jossa kukin koetti surmata vastustajansa, taistelu, joka ei päättyisi ennenkuin ne olivat saaneet surmansa, joiden kimppuun oli niin petollisesti hyökätty.
Taistelu jatkui kuitenkin näköjään tasaväkisesti, hyökkääjien menettäessä rohkeutensa, sillä heistä oli yksi kaatunut, pääkallo halkaistuna aina hampaisiin asti, samalla kuin toinen peräytyi rinta don Fernandon kapean miekan puhkaisemana.
"Haa, ukkoseni!" huudahti viimemainittu, "oletteko saaneet kylläksenne, tai tahdotteko vielä tehdä tuttavuutta miekkani kanssa! Te olette hölmöjä! Teitä olisi pitänyt olla kymmenen murhataksenne meidät."
"Mitä nyt?" lisäsi majordomo, "peräydyttekö jo? Ah, teistä ei ole salamurhaajiksi. Sen, joka on teidät palkannut, olisi pitänyt valikoida paremmin."
Molemmat jäljellä olevat naamioidut olivat todellakin peräytyneet muutaman askeleen ja asettuivat puolustusasentoon.
Äkkiä ilmestyi neljä naamioitua miestä lisäksi, ja kaikki kuusi syöksyivät toisen kerran molempia espanjalaisia vastaan, jotka horjumatta asettuivat vastarintaan.
"Lempo soikoon, olen arvostellut teitä väärin. Huomaan nyt, että osaatte ammattinne", sanoi don Estevan laukaisten pistoolinsa läheltä keskelle vastustajainsa joukkoa.
Nämä, yhä ääneti, vastasivat ja taistelu alkoi taas uudella raivolla.
Nuo kaksi urhoollista miestä eivät kuitenkaan enää voineet tehdä kauan vastarintaa, heidän voimansa loppuivat. He kaatuivat vuorostaan pian kahden uuden hyökkääjän ruumiin päälle, jotka joutuivat heidän vihansa uhriksi, ennenkuin he kaatuivat.
Niin pian kun tuntemattomat näkivät don Fernandon ja don Estevanin makaavan maassa liikkumatta, päästivät he voitonhuudon.
Välittämättä majordomosta he tarttuivat don Fernandoon, asettivat hänet poikkipuolin erään hevosen niskalle ja läksivät ratsastamaan täyttä laukkaa sekä katosivat pian tien mutkan taakse.
Myrsky raivosi yhä rajusti. Haudan hiljaisuus vallitsi nyt sillä paikalla, jossa tämä murhenäytelmä näyteltiin. Maassa makasi seitsemän ruumista, joiden päällä inhoittavat korppikotkat alkoivat kaarrella, päästellen käheitä huutoja.