VI.
SAN LUCAR.
Don Fernandon lähdettyä istuivat kuvernööri ja majuuri hetkisen neuvottomina, äsken saamiensa levottomuutta herättävien tietojen painostamina.
Mutta tätä alakuloisuutta, joka oli niin vierasta näiden koko elämän ajan taistelleiden vanhojen sotilaiden luonteelle, kesti vain hetkisen. Pian kohottivat he päänsä, kuten kaksi rotuhevosta, jotka kuulevat taistelumerkin kaikuvan korvissaan. Puristettuaan ääneti toistensa kättä palasi heidän kasvoilleen niiden tavallinen marmorinkova ilme, ja he läksivät ruokasalista.
"Isku on ankara, minä en ensinkään odottanut sitä", sanoi eversti, "mutta, kautta elävän Jumalan, nuo pakanat saavat jotakin tekemistä. Majuuri, sanokaa upseereille, että kokoontuvat heti sotaneuvotteluun minun luokseni, niin että saamme keskustella puolustuskeinoistamme."
"Oivallista", vastasi majuuri, "olen tyytyväinen teihin, pidän teistä enemmän ollessanne noin ylpeän päättäväinen ja luja, kuin heikko ja melkein pelkuri, kuten olitte muutamia päiviä sitten. Lempo soikoon, huomaan teidät vihdoinkin ystäväkseni."
"Ah!" sanoi kuvernööri hymyillen, "ei maksa vaivaa ihmetellä tätä muutosta, rakas Barnum. Se on päinvastoin varsin luonnollinen. Jo moniaita päiviä ovat minua vaivanneet pahat aavistukset, jotka tekivät minut alakuloiseksi ja näyttivät ennustavan onnettomuuksia, sitäkin suurempia, kun ne olivat minulle tuntemattomia. Mutta kun isku nyt on kohdannut, tiedän menetellä sen mukaan. Nyt ei enää ole mitään epäiltävää, meitä uhkaava vaara on todellakin suuri, mutta me tunnemme kaikki sen seuraukset."
"Se on totta", sanoi majuuri.
Ja hän poistui toimittamaan esimieheltään saamaansa määräystä.
Varusväen upseerit olivat pian koolla kuvernöörin luona.
Heitä oli kuusi, paitsi majuuria ja everstiä. Kehoitettuaan heitä istumaan alkoi José Kalbris puhua.
"Caballerot", hän sanoi, "tiedätte luultavasti minkä vuoksi olen kutsunut teidät koolle. Intiaanit uhkaavat taas presidiota, olen juuri saanut varman tiedon siitä eräältä urhoollisimmalta, luotettavimmalta ja älykkäimmältä vakoilijaltamme. Asia on vakava, señorit, sillä näyttää siltä, kuin olisi punanahkojen kesken tehty mahtava liitto ja että he hyökkäisivät meitä vastaan suurin joukoin. Olen siis kutsunut teidät koolle järjestääksemme voimakkaasti puolustuksen ja koettaaksemme keksiä keinoja antaaksemme villeille niin ankaran läksytyksen, ettei heidän pitkään aikaan tee mieli taas hyökätä alueellemme. Mutta tarkastakaamme ensin mitä puolustuskeinoja meillä on käytettävänämme."
"Aseista ja ampumavaroista ei meillä ole puutetta", sanoi majuuri, "meillä on täällä kolmattasataa tuhatta naulaa ruutia, kivääreitä, sapeleita, keihäitä ja pistooleita kasoittain, tykkimme ovat hyvässä kunnossa ja meillä on runsaasti luoteja ja romurautaa."
"No, tuohan kuuluu erinomaiselta", sanoi eversti hykerrellen käsiään.
"Mutta" jatkoi majuuri, "vaikka meillä onkin runsaasti aseita, niin on meillä sitävastoin, paha kyllä, hyvin vähän miehiä, jotka voivat niitä käyttää."
"Kuinka monta sotilasta meillä on?"
"Väkemme lukumäärän pitäisi olla kaksisataa seitsemänkymmentä miestä, mutta sairauden, kuolemantapausten ja karkaamisten kautta on se nyt vähentynyt sataan kahteenkymmeneen korkeintaan."
"Oh!" sanoi eversti puistellen päätään, "mutta minusta näyttää, että tätä lukua voitaisiin lisätä. Me olemme tuollaisessa ratkaisevassa asemassa, jolloin tarkoitus pyhittää keinot. Täytyy tehdä nuolia joka puusta — muuten onhan kysymyksessä yhteinen puolustus. Toivoakseni ei suunnitelmani, joka voi pelastaa meidät kaikki, kohtaa vastustusta."
"Olkoon se minkälainen tahansa, niin yhdymme siihen."
"Sen tiedän, enkä minä tarkoitakaan teitä, señorit, vaan kaupungin asukkaita, jotka mahdollisesti asettuvat vastustamaan sitä ja jotka meidän täytyy pakottaa kuuliaisuuteen. Me tarvitsemme todellakin melkoiset voimat muuriemme varustamiseksi. Kas tässä ehdotukseni: kaikkien haciendojen henkilökunnista muodostetaan komppanioja. Kauppiaat muodostavat toisen joukon. Hyväratsuiset ja hyvin varustetut vaquerot puolustavat vallihautojamme ja muodostavat vartiostoja muurien ulkopuolella lakeuden vartioimista varten. Tällä tavoin saamme kokoon noin tuhannen sadan miehen suuruisen joukon, joka varsin hyvin riittää tekemään villeille vastarintaa ja pakottamaan heidät kiireesti palaamaan kyliinsä."
"Kuten tiedätte, eversti, ovat useimmat vaquerot täällä rikoksellisia, joille jokainen epäjärjestys on ryöstön aiheena."
"Juuri sen vuoksi he saavatkin osalleen ulkopuolisen puolustuksen. Heille tehdään leiri presidion ulkopuolelle, eivätkä he saa tulla tänne minkään tekosyyn nojalla. Kapinan mahdollisuuden vähentämiseksi heidän keskuudessaan jaetaan heidät kahteen komppaniaan, joista toisen on aina kuljeksittava ympäristössä, toisen sillä aikaa levätessä. Pitämällä heidät tällä tavoin alituiseen toimessa, ei meillä ole mitään pelättävänä."
"Mitä tulee presidioon kokoontuneihin kreoleihin ja vieraisiin", sanoi majuuri, "on luullakseni paras määrätä heidät viettämään yönsä linnoituksessa, jotta tarpeen tullen voisimme heitä käyttää."
"Hyvä! Siten saamme kaksin verroin tiedustelijoita välttääksemme yllätystä, ja kaikille kaupunkiin johtaville teille tehdään puomit, suojelemaan meitä noilta hirveiltä rynnäköiltä, joita intiaanit tekevät hyökätessään jonkun aseman kimppuun."
"Jos sallitte, eversti", sanoi majuuri, "lähetän luotettavan miehen kaikkiin haciendoihin ilmoittamaan että niiden omistajat olisivat varuillaan ja pakenisivat presidioon heti, kun kolme tykinlaukausta linnasta ilmoittaa heille intiaanien saapuvan."
"Tehkää niin, majuuri, sillä pakanat surmaavat nuo ihmisparat säälimättä. Täytyy myöskin ilmoittaa kaupungin asukkaille, että he heti, kun intiaanit ovat näkyvissä, lähettävät kaikki naisensa linnoitukseen, jotteivät intiaanit veisi niitä mukanaan. Villit haluavat valkoisia naisia — viime hyökkäyksessäkin ryöstettiin niitä lähes kolmesataa — tämä onnettomuus ei saa uudistua. Nyt luullakseni, señorit, olemme mahdollisimman paljon varustautuneet uhkaavaa vaaraa vastaan. Nyt meidän on vain tehtävä velvollisuutemme urhoollisina miehinä. Kohtalomme on Jumalan kädessä eikä hän varmaankaan hylkää meitä näin suuressa vaarassa."
Upseerit nousivat ja valmistautuivat jättämään hyvästit päällikölleen.
Samassa astui sisään päivystäjä ilmoittaen, että uusi vaquero pyysi saada tehdä ilmoituksen kuvernöörille.
Don José viittasi upseereja asettumaan paikoilleen ja käski tuoda tiedustelijan sisään.
Se oli Tonillo el Zapote, Pabliton ystävä. Lähdettyään neljä tuntia myöhempään sieltä, mihin he olivat asettuneet väijyksiin tarkastaakseen intiaanien liikkeitä, oli hän saapunut presidioon tuskin tuntiakaan viimemainitun jälkeen, mikä osoitti hänen tuomiensa tietojen tärkeyttä.
Zapote oli aina ivallisen ja lurjusmaisen näköinen. Hänen kalpeat, veren ja ruudin tahraamat kasvonsa, monin paikoin rikki revityt vaatteensa, side hänen päässään, siteessä oleva kätensä ja ennen kaikkea kolme tai neljä hänen vyössään riippuvaa päänahkaa osoittivat, että hän oli ollut käsirysyssä intiaanien kanssa ja että hänen oli täytynyt kulkea niin sanoaksemme heidän ylitseen, päästäkseen presidioon.
"Zapote", sanoi kuvernööri, "toverinne Pablito on juuri ollut täällä."
"Tiedän sen, herra eversti", vastasi vaquero.
"Onko teillä ilmoitettavana meille vielä huonompia uutisia kuin hän toi?"
"Riippuu siitä, miltä kannalta asiaa katselee, armolliset herrat."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Koira vie!" vastasi vaquero, heilauttaen vähän ruumistaan, "jos rauhanne on teille rakas, niin on luultavaa, että se kohdakkoin melkolailla häiriintyy, ja siinä tapauksessa tuomani uutiset eivät ole teille erikoisen mieluisia; jotavastoin, jos teillä on halu nousta hevosen selkään, katsellaksenne punanahkoja läheltä, niin voitte aivan hyvin säästyä siitä vaivasta, ja siinä tapauksessa kaikki, mitä minulla on ilmoitettavaa, valmistaa teille äärettömän ilon."
Huolimatta aseman vakavuudesta ja heitä kalvavasta levottomuudesta, eivät kuvernööri ja upseerit voineet olla nauramatta vaqueron omituiselle todistelulle.
"Kertokaa, Zapote", sanoi don José, "niin että saamme nähdä, mitä ilmoituksestanne on arveltava."
"Tuskin viisi minuuttia toverini lähdön jälkeen", sanoi Zapote, "löysin tarkastaessani erästä metsikköä, jonka olin huomaavinani liikkuvan ihmeellisellä tavalla, erään peonin, mutta hän oli niin pelästynyt, että hän tuskin saattoi puhua, ja vasta puolen tunnin kuluttua voi hän kertoa minulle, missä vaaroissa hän oli ollut. Tämä peoni oli erään Ignacio Royal nimisen ukkoparan, toisen niistä henkilöistä, jotka olivat ainoat pelastuneet apachien kaksikymmentä vuotta sitten San Josén niemellä toimeenpanemasta verilöylystä. Peoni ja hänen isäntänsä olivat mitään pahaa aavistamatta metsässä polttopuita kokoomassa, kun intiaanit äkkiä näyttäytyivät lähellä heitä. Peoni ehti piiloutua erääseen biscaha-pesään, mutta ukko, joka oli liian heikko pakoon juoksemaan, oli joutunut intiaanien käsiin, jotka olivat surmanneet hänet tavattoman julmasti. Hänen ruumistaan ei voinut tuntea, niin tiheässä oli siinä haavoja. Hän oli saanut kaksikymmentä keihäänpistoa ja hänen päänsä oli suorastaan rikki ruhjottu tomahawkeilla. Rauhoitettuani parhaani mukaan peonia, jätin hänet väijytyspaikkaamme tointumaan ja hiivin hänen osoittamaansa suuntaan sekä huomasit pian joukon intiaaneja, kuljettaen mukanaan karjaa ja vankeja. Nuo villit hävittävät kaikki tuleen ja vereen, missä vain kulkevatkin; he kulkevat nopeasti presidiota kohti, samalla kun he vähän väliä lähettävät osastoja hävittämään haciendoja, jotka ovat heidän matkansa varrella. Piedra Rosan ja San Blasin haciendoja ei enää ole olemassa, ne ovat nyt vain tuhkakasoja, joiden alla niiden onnettomat omistajat makaavat haudattuina. Tämä minulla on sanottavana. Herrat voivat käyttää ilmoitustani miten haluavat."
"Entä nuo päänahat?" sanoi majuuri, osoittaen vaqueron vyöstä riippuvia verisiä voitonmerkkejä.
"Oh, eipä juuri mitään", sanoi tämä hymyillen voitonriemuisesti, "kun olin mennyt liian lähelle intiaaneja, voidakseni paremmin arvioida heidän voimansa ja aikeensa, niin he huomasivat minut ja yrittivät tietysti anastaa minut haltuunsa, josta aiheutui, että jouduimme käsikähmään."
"Nuo intiaanit ovat luultavasti vain joukko ryöväreitä, jotka liikkuvat ryöväämässä karjaa ja vetäyvät taas takaisin, heti kun ovat saaneet kyllikseen ryöstetyksi."
"Hm!" sanoi Tonillo kohauttaen olkapäitään, "niin en luule; siihen he ovat liian suurilukuiset, liian hyvin varustetut ja liikkuvat siksi tarkoin yhteisen suunnitelman mukaan. Näillä villeillä on toinen tarkoitusperä, herra eversti. Ellen aivan pahoin erehdy, on heillä aikomus käydä meitä vastaan veristä sotaa."
Kuvernööri ja upseerit katsahtivat toisiinsa.
"Kiitos!" sanoi kuvernööri Zapotelle, "olen tyytyväinen teihin, olette käyttäytynyt kuten rehellisen meksikolaisen tulee. Palatkaa vartiopaikkaanne ja olkaa kahta valppaampi."
"Voitte luottaa minuun ja tovereihini, herra eversti. Kuten tiedätte, emme pidä intiaaneista", lausui Tonillo, ja tehtyään kunniaa läsnäolijoille hän poistui.
"Kuten huomaatte, señorit, käy tilanne joka hetki yhä arveluttavammaksi; älkäämme siis hukatko aikaa turhiin neuvotteluihin, menkää!"
"Hetkinen vielä", sanoi majuuri, "ennenkuin eroamme pyydän lausua erään mielipiteeni."
"Puhukaa, ystäväni, me kuuntelemme."
"Siinä arveluttavassa asemassa, jossa nyt olemme, emme saa lyödä laimin mitään tilaisuutta. Me olemme maailman kolkassa, josta nopea ja voimakas apu on kaukana. Meidän täytyy ehkä kestää piiritystä presidiossa, ja silloin olemme vaarassa nääntyä nälkään. Ehdotan sen vuoksi, että jokivene lähetetään heti valtion kenraalikuvernöörin luo, esittämään hänelle vaaranalainen asemamme ja pyytämään apujoukkoja, sillä meidän on mahdoton omilla voimillamme tehdä pitemmälti vastarintaa hyökkääjille."
Tämän lausunnon jälkeen syntyi hetkiseksi syvä ja juhlallinen äänettömyys.
"Mitä arvelette majuuri Barnumin esityksestä, hyvät herrat", kysyi viimein eversti, katsellen kysyvästi upseereihin.
"Meidän mielestämme se on hyvä, eversti", vastasi muuan näistä toveriensa puolesta; "meidän mielestämme sen toimeenpano on varsin välttämätön."
"Niin minäkin arvelen", lisäsi don José, "ja niin tapahtuukin. Ja nyt hyvät herrat, voitte poistua."
Niin tarmokkaasti, että se on käsittämätöntä sille, joka tuntee espanjalaisen luonteen huomattavimmat ominaisuudet, saamattomuuden ja uskomattoman laiskuuden, järjestettiin nyt puolustus. Presidiota uhkaava kauhea vaara saattoi tällä hetkellä kaikki asukkaat yksimielisiksi ja näytti rohkaisevan pelkureitakin sekä lisäävän muiden intoa.
Kahden tunnin kuluttua oli karja tuotu kaupunkiin, kadut huolellisesti varustettu suluilla, tykit asetettu kuntoon sekä naiset ja lapset suljettu linnoituksen asuntoihin.
Jokivene oli sotaneuvoston päätöksen mukaan lähetetty valtion pääkaupunkiin, ja sataviisikymmentä päättäväistä miestä oli linnoittautunut vanhaan presidioon, jonka rakennukset he olivat varustaneet ampuma-aukoilla, valmiina antamaan intiaaneille lämpimät tulijaiset, heti kun nämä näyttäytyisivät.
Kuvernööri ja majuuri Barnum olivat läsnä joka paikassa, kehoitellen ja opastaen sotilaita, auttaen työmiehiä ja herättäen rohkeutta jokaisessa.
Kolmen aikaan iltapäivällä toi jotenkin navakka lounaistuuli, joka äkkiä oli alkanut puhaltaa, paksua savua, joka esti erottamasta kaukana olevia esineitä ja tuli palavilta kentiltä. Kun kaupungin asukkaat tiesivät, että sen suuntaansa nähden täytyi tulla intiaaneilta, kasvoi heidän tuskansa kaksin verroin. Intiaaniheimot käyttivät aina tätä keinoa aikoessaan hyökätä valkoisten alueelle. Se oli erinomainen keino heidän yllättävässä hyökkäysmenettelyssään, sillä peittämällä koko seudun savuun he estivät tiedustelijat huomaamasta heitä kaukaa, ja sillä tavoin he voivat salata lukumääränsä ja liikkeensä.
Meksikolaisten onnettomuudeksi onnistuivat intiaanit sinä päivänä sitäkin paremmin, kun tuuli kuljetti savun lakeuden yli, niin että tuskin saattoi nähdä kymmentä askelta eteensä.
Niin sileässä ja tasaisessa seudussa, kuin ovat ruohoaavikot, jotka eivät tarjoa mitään sopivaa kohtaa hyökkäyksen salaamiseksi ja jossa on hyvin helppo huomata suojatta oleva vihollinen, on tämä intiaanien käyttämä temppu todellakin varsin yksinkertainen ja samalla erittäin nerokas.
Hetki oli mitä parhaiten valittu hyökkäyksen tekoon. Oli täysikuu, aika, jonka apachit aina valitsevat valoisain öitten vuoksi.
Tiedustelijat tulivat täyttä neliä, toinen toisensa jäljessä ilmoittamaan kuvernöörille vihollisen lähenevän ja että sen heidän arvelunsa mukaan pitäisi vielä samana yönä olla presidio de San Lucarin edustalla.
Intiaanien lukumäärä kasvoi joka hetki. Heidän joukkonsa peittivät koko seudun; he tulivat hirveän nopeasti ja näyttivät keskittävän kaikki voimansa tuota onnetonta kylää vastaan.
Kuvernööri ammutti tykeillä kolme varoituslaukausta. Nyt nähtiin maanviljelijäparkojen joukoittain saapuvan tasangolta kaupunkiin, kuljettaen mukanaan karjaansa ja talouskalujansa, itkien epätoivon ja raivon kyyneliä, nähdessään viljansa hävitettävän muutamassa silmänräpäyksessä.
Nuo ihmisparat puuhasivat parhaansa mukaan katujen kulmauksissa, ja saatuaan vaimonsa ja lapsensa linnoitukseen, riensivät kaikki, jotka vain ikänsä puolesta voivat asetta kantaa, katusuluille, lujasti päättäneinä kalliisti kostaa niille, jotka olivat aiheuttaneet heidän häviönsä.
Pelästys ja hämmennys vallitsi kaupungissa. Kaikkialta kuului vain itkua ja tukahutettuja nyyhkytyksiä. Yö tuli ja lisäsi vain yhä tilanteen kauheutta, peittämällä maan synkkään pimeyteen.
Lukuisia vartiostoja kulki kaduilla lakkaamatta ja tuon tuostakin hiipi rohkeita vaqueroja käärmeen tavoin pimeään parin kolmen sadan askeleen päähän, saadakseen selville uhkasiko presidiota mikään välitön vaara.
Tätä tilaa kesti noin kello kahteen asti aamulla. Tällöin kuului keskellä tuota kaupungissa vallitsevaa kolkkoa hiljaisuutta heikkoa rapinaa, ollen alussa melkein huomaamatonta, mutta kasvaen joka minuutti, ja äkkiä aivan kuin taikaiskusta olivat apachit presidiota suojaavilla katusuluilla, kenenkään tietämättä kuinka he olivat sinne päässeet, heiluttaen palavia tulisoihtuja ja kohottaen sotahuutonsa.
Sillä hetkellä luulivat asukkaat kaupungin jo valloitetuksi. Mutta majuuri Barnum, joka oli päällikkönä tällä paikalla, oli siksi vanha sotilas ja hänellä oli niin monivuotinen kokemus intiaanisodasta, jotta hän ei antanut pettää itseään sillä tavoin. Samassa kun apachit hankkiutuivat kapuamaan katusuluille, otettiin heidät vastaan yhtämittaisella ja hyvin tähdätyllä kivääritulella, joka viskasi heidät takaisin varustuksilta pikemmin kuin he olivat niille kiivenneet.
Meksikolaiset tekivät pistinhyökkäyksen ja hetkeksi syntyi hirveä temmellys, johon sekaantui kirouksia ja kuolinhuutoja. Kuului raudan kumeata kalinaa toista rautaa vasten, ja sitten kaikki vaikeni. Valkoiset olivat asettuneet entisiin asemiinsa, intiaanit katosivat ja kaupunki, jota leimuavat tulisoihdut olivat hetkisen valaisseet, vaipui taas pimeyteen. Hiljaisuus, jota taistelun pauhu oli jonkun hetken häirinnyt, palautui jälleen.
Tämä oli ainoa sinä yönä tehty yritys. Intiaanit tiesivät, että heidän rohkea yllätysyrityksensä oli epäonnistunut, ja kaiken todennäköisyyden mukaan he joko vaihtaisivat rynnäkön piiritykseen, jos he olivat päättäneet valloittaa kaupungin, tai myös peräytyisivät kokonaan, jos heidän vastoinkäymisensä oli saanut heidät epäilemään voivansa valloittaa sen.
Mutta päivän noustessa haihtuivat asukkaiden kaikki kuvittelut, intiaanit eivät näyttäneet ensinkään haluavansa perääntyä.
Maaseutu oli mitä surkeimman näköinen — kaikki oli hävitetty ja kauheassa sekasorrossa. Siellä näkyi joukko ratsastavia apacheja ajavan ryöstettyjä hevosia ja karjaa edellään, lähempänä oli vahva osasto sotilaita, jotka keihäät pystyssä ja rintama kaupunkia kohti pitivät silmällä asukkaiden liikkeitä, lyödäkseen takaisin hyökkäyksen, jos jotain sellaista yritettäisiin. Heidän takanaan ajoivat naiset ja lapset karjaa, joka äkeissään siitä, että sen täytyi lähteä meheviltä laidunmailtaan, roinahteli pitkäveteisesti. Vielä näkyi vankeja, joita ajettiin keihään varsilla töyttien, miehiä, naisia ja lapsia, jotka rukoillen ojentelivat käsiään ja vaivoin laahustivat eteenpäin noiden hurjien rosvojen välissä. Vihdoin näkyi, niin pitkältä kuin silmä kantoi, pitkiä rivejä intiaaneja, jotka nopeasti riensivät joka taholta, toisten lyödessä maahan telttipuikkoja ja pystyttäessä lukuisia majoja — kaupunki oli sanalla sanoen täydelleen piiritetty.
Mutta ennen kuulumatonta ja mitä eivät vanhimmatkaan sotilaat linnoituksessa voineet muistaa koskaan huomanneensa edellisissä intiaanisodissa, oli koko tässä sekamelskassa vallitseva järjestys, toisin sanoen tapa, jolla intiaanimajat olivat ryhmitetyt, intiaanien jalkaväen tiheärivinen ja sotaisa marssiminen, sen liikkeiden täsmällisyys; ja erikoisesti ihmetytti everstiä ja majuuria nähdessään apachien piirtävän kehän paikan ympäri ja melkein heti alkavan kaivaa maahan rintavarustusta suojaksi tykkitulta vastaan.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti eversti, polkien jalkaa vihoissaan, "noilla lurjuksilla on petturi joukossaan; eivät he milloinkaan ennen ole sotineet tuolla tavoin."
"Hm!" mutisi majuuri purren viiksiään; "pelkään, että joudumme tekemisiin jäykkien piirittäjäin kanssa."
"Kyllä", sanoi eversti, "ja ellemme saa apua pääkaupungista, niin en tiedä, mitenkä tämä päättyy."
"Huonosti, eversti! Koira vieköön! Pelkään todellakin, että menetämme nahkamme. Nähkääs, niitä on neljättätuhatta."
"Lukuunottamatta niitä", jatkoi don José huolestuneena, "joita yhä tulee mustanaan lakeudelle joka taholta. Mutta mitä tuo ääni merkitsee?" lisäsi hän, silmäten sinnepäin, josta oli kuulunut muutamia torven törähdyksiä.
Neljä päällikköä, edellään valkeata lippua kantava intiaani, oli pysähtynyt puolen tykinkantaman päähän vanhan presidion ensimmäisestä sulkulaitteesta.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi eversti. "He näyttävät haluavan neuvotella. Luulevatko he sitten minua niin tuhmaksi, että menen tuohon ansaan? Majuuri, lähettäkää kartessilaukaus tuohon pakanajoukkoon, jotta oppivat olemaan luulematta meitä aaseiksi."
"Luullakseni se ei ole viisaasti, eversti, meidän olisi mielestäni parempi keskustella heidän kanssaan. Sillä tavoin saamme tietää heidän aikomuksensa."
"Olette kenties oikeassa, ystäväni, mutta kuka meistä on niin hullu, jotta uskaltaa nahkansa noiden epäluotettavien ja laittomien rosvojen pariin?"
"Minä, jos sallitte, eversti", vastasi majuuri vaatimattomasti.
"Te!" huudahti don José ihmeissään.
"Niin. Onhan velvollisuutemme kaikin tavoin koettaa pelastaa ne onnettomat, jotka on uskottu valppautemme ja kunniamme turviin. Minähän olen vain ihminen ja elämäni merkitsee vähän paikan puolustuksessa, mutta se puolustus, jota lähden yrittämään, voi pelastaa sen."
Eversti tukahdutti huokauksensa, puristi lämpimästi vanhan ystävänsä kättä ja virkkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, jota hän turhaan koetti peitellä:
"Menkää sitten, koska välttämättä niin haluatte."
"Kiitos!" sanoi majuuri liikutettuna ja iloissaan.
Ja hän läksi lujin askelin etuvarustusta kohti.