VII.
HYÖKKÄYS PRESIDIOTA VASTAAN.
Majuuri Barnum oli aseeton, hän oli tehnyt tilinsä elämälle eikä ollut tahtonut ottaa mukaan miekkaansa, jottei saisi syytä puolustaa itseään mahdollisesti sattuvassa taistelussa.
Päästyään kuulomatkan päähän hän pysähtyi, ja koska hän edellisillä sotaretkillään useasti oli ollut tilaisuudessa kohtaamaan apacheja, oli hänen viimein onnistunut oppia sen verran heidän kieltään, että hän tuli toimeen ilman tulkkia.
"Mitä haluatte, päälliköt? Oletteko kulkeneet Rio Grande del Norten yli ja hyökänneet meidän alueellemme, huolimatta välillämme vallitsevasta rauhasta?" kysyi hän korkealla ja lujalla äänellä, nostaen samalla juhlallisesti hattuaan, pannen sen tämän kohteliaisuuden osoituksen jälkeen taas päähänsä.
"Oletteko se, jota valkonaamat nimittävät don José Kalbris'iksi", kysyi muuan päälliköistä, "ja jota sanotaan kuvernööriksi?"
"En. Meidän lakimme mukaan ei kuvernööri saa lähteä paikaltaan, mutta minä olen majuuri Barnum, hänen lähin miehensä päällikkyydessä. Olen saanut toimekseni esiintyä hänen puolestaan teidän luonanne — te voitte siis sanoa minulle mikä tuo teidät tänne."
Intiaanit näyttivät neuvottelevan keskenään hetkisen, jonka jälkeen he pistivät pitkät keihäänsä maahan sivulleen, ja karauttivat hevosineen yht'äkkiä vanhan upseerin luo.
Tämä, pitäen heitä silmällä, oli aavistanut heidän aikomuksensa, mutta ei ollut siitä välittävinään, vaan kohtasi heidät vähintäkään ihmettelemättä.
Intiaanit, jotka epäilemättä olivat luulleet äkkinäisen liikkeensä hämmästyttävän, jopa pelästyttävänkin neuvottelijaa, nolostuivat tästä kylmäverisyydestä, jota he eivät voineet olla ihailematta.
"Isäni on urhoollinen", sanoi se päällikkö, joka puhui kaikkien puolesta.
"Minun ijässäni ei enää pelätä kuolemaa", vastasi ukko surunvoittoisesti, "usein sitä pidetään hyvänätyönä."
"Isäni päälaella lepää monen talven lumi, hänen täytyy olla viisaimpia päälliköitä kansansa keskuudessa; nuoret miehet kuuntelevat häntä kunnioittaen neuvottelutulen ääressä."
Majuuri kumarsi vaatimattomasti.
"Älkäämme puhuko minusta", hän sanoi. "Vakavampi aihe tuo meidät yhteen. Miksi olette pyytäneet tätä kohtaamista?"
"Eikö isäni saata meitä kansansa neuvottelutulen ääreen?" sanoi soturi mielistelevällä äänellä. "Onko soveliasta, että suuret ja pelätyt päälliköt tällä tavoin käsittelevät tärkeitä asioita hevosen selässä kahden taisteluvalmiin sotajoukon välissä."
"Käsitän mihin pyrit, päällikkö, mutta minä en voi myöntyä toivomukseesi. Piiritettyyn kaupunkiin ei saa viedä ketään vihollispäällikköä neuvottelemaan."
"Pelkääkö isäni siis, että me neljä valloittaisimme kaupungin?" sanoi apachi nauraen, mutta mieli äkäisenä siitä, että näki aikeensa, päästä yhteyteen kaupungissa todennäköisesti olevien ystäviensä kanssa, menevän myttyyn.
"Tapanani ei ole pelätä mitään", sanoi majuuri, "minä vain ilmoitan teille asian, jota ette tunne, siinä kaikki. Jos tahdotte nyt käyttää tätä tekosyynä kohtauksen keskeyttämiseksi, niin tehkää siten. Minun on sitten vain poistuttava."
"Ohhoh, isäni on vilkas vuosiinsa nähden! Miksi keskeyttää kokousta, kun emme vielä ole maininneet mikä sen aiheuttaa?"
"Puhukaa sitten ja sanokaa minulle, miksi olette tulleet tänne."
Päälliköt neuvottelivat keskenään silmäyksiä vaihtaen ja lausuen muutamia sanoja matalalla äänellä. Vihdoin päällikkö lausui:
"Isäni on kai nähnyt apachien ja kaikkien liittoutuneiden heimojen suuren sotajoukon?" sanoi hän.
"Kyllä olen", sanoi majuuri välinpitämättömästi.
"Ja onko isäni, joka on valkonaama ja tietää paljon, laskenut siihen kuuluvat sotilaat?"
"Olen, mikäli se on ollut mahdollista."
"Ah, ja kuinka paljon niitä on isäni arvion mukaan?"
"Hyvä Jumala, päällikkö", vastasi majuuri tekeytyen erinomaisen välinpitämättömäksi, "minun täytyy sanoa, että heidän lukunsa merkitsee meille niin äärettömän vähän."
"Mutta kuitenkin, kuinka moneksi isäni arvioi heidät?" tiukkasi intiaani.
"Mistäpä minä tiedän, noin kahdeksan, yhdeksän tuhatta korkeintaan."
Päälliköt hämmästyivät sitä välinpitämättömyyttä, jolla majuuri ilman muuta arvioi heidän lukunsa kaksinkertaiseksi.
Apachisoturi jatkoi:
"Eikö isäni pelästy näiden saman päällikön käskettävinä olevien soturien lukumäärää?"
Majuuri oli huomannut päälliköiden hämmästyksen.
"Miksi minä pelkäisin? Ovathan kansalaiseni voittaneet paljon lukuisampiakin joukkoja."
"Mahdollista kyllä", vastasi päällikkö puraisten huultaan, "mutta tämä sotajoukko ei anna voittaa itseään."
"Kukapa tietää? Tätäkö minulle sanoaksenne olette tahtoneet neuvotella, päällikkö? Siinä tapauksessa olisitte voineet säästää itseltänne vaivan."
"Ei, se ei ole tarkoituksemme. Kuunnelkoon isäni kärsivällisesti."
"Puhukaa sitten ja tehkäämme loppu asiasta. Ei milloinkaan voi tietää mihinkä te tähtäätte intiaanilaisine verukkeinenne."
"Suurten kansojen sotajoukko on asettunut presidion edustalle hankkiakseen hyvitystä kaikesta pahasta, mitä valkonaamat ovat tehneet intiaaneille aina siitä asti, kun he astuivat punaiselle maalle."
"Mitä te sillä tarkoitatte? Selittäkää tarkoin, ja ennen kaikkea millä tekosyyllä te tällä tavoin tunkeudutte alueellemme sotaa julistamatta? Olemmeko me rikkoneet teidän kanssanne tehtyjä sopimuksia? Emmekö ole aina kohdelleet hyvin niitä intiaaneja, jotka ovat pyytäneet apuamme ja turvaamme? Vastatkaa."
"Miksi isäni ei ole tietävinään niistä oikeutetuista sodan syistä, joita meillä on valkonaamoja vastaan?" vastasi apachi, ollen olevinaan tyytymätön majuurin sanoihin; "isäni tietää, että me jo vuosisatoja olemme käyneet alituista sotaa Pitkäpuukkoja [Amerikan Yhdysvaltain asukkaita] vastaan, jotka asuvat vuorten tuolla puolen. Miksi on isäni kansa, joka sanoo olevansa meidän ystävämme, neuvotellut heidän kanssaan?"
"Päällikkö, sinä etsit tyhjänpäiväistä riitaa. Olisi parempi kun sanoisit suoraan, että te haluatte ryöstää karjamme ja varastaa hevosemme, kuin esittää järjettömiä verukkeita. Vaikka me olisimmekin sodassa comanchien kanssa, niin te menettelisitte aivan samalla tavalla. Tehkää siis hyvin, päällikkö, älkääkä enää ilvehtikö kanssani, vaan pysykää asiassa: mitä te tahdotte?"
"Isäni on viekas", sanoi intiaani, "kuulkaa siis! Näin tahtovat päälliköt: tämä maa kuuluu meille, me tahdomme sen omistaa, isäni valkoisilla esi-isillä ei ollut oikeutta asettua tänne."
"Tuo on vähintään ulkokullattua, sillä tämän alueen ovat esi-isäni ostaneet eräältä heimonne päälliköltä", sanoi majuuri.
"Päälliköt ovat, kokoontuneina elämän puun ympärille, päättäneet suurelle valkoiselle päällikölle lähettää takaisin kaikki esineet, jotka muinoin annettiin tuolle päällikölle maan hinnaksi, ja ottaa taas haltuunsa maan, joka kuuluu heille ja jolla he eivät enää tahdo nähdä valkonaamoja."
"Onko siinä kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?"
"Siinä on kaikki", sanoi intiaani kumartaen.
"Ja kuinka pitkän ajan", kysyi majuuri, "suovat päälliköt kuvernöörille tämän esityksen harkitsemista varten."
"Kaksi tuntia."
"Hyvä", sanoi majuuri ivallisesti, "ja jos nyt kuvernööri hylkää sen, mitä aikovat veljeni silloin tehdä?"
"Päälliköt", sanoi apachi painavasti, "ovat päättäneet ottaa omaisuutensa jälleen haltuunsa. Jos valkonaamat kieltäytyvät sitä antamasta, poltetaan heidän kylänsä, heidän soturinsa surmataan, heidän naisensa ja lapsensa viedään orjuuteen."
"Oh", sanoi majuuri, "ennenkuin te pääsette niin pitkälle, ovat kaikki valkoiset presidiossa kaatuneet sitä puolustaessaan. Mutta minun toimenani ei ole keskustella kanssanne, minä vain esitän vaatimuksenne kuvernöörille sellaisenaan ja huomenna auringon noustessa saatte vastauksemme, lykätkää vihollisuuksien alkaminen siihen saakka."
"Ei — teidän asianne on pysähdyttää meidät, me emme voi pysyä toimettomina. Olkaa siis varuillanne."
"Kiitos suorapuheisuudestasi, päällikkö", sanoi majuuri, "olen iloinen tavatessani intiaanin, joka ei sentään ole ihan roisto. Hyvästi huomiseen!"
"Huomiseen siis", sanoivat päälliköt kohteliaasti, tahtomattaankin hämmentyneinä vanhan upseerin esiintymisestä.
Majuuri palasi yhtä hitaasti kuin oli mennytkin, osoittamatta vähintäkään arkailua.
Eversti odotti häntä kovin tuskaisena sulkujen luona. Pitkä keskustelu oli tehnyt hänet hyvin levottomaksi. Hän oli ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin kostaakseen lähettiläälleen mahdollisesti tapahtuneen väkivallan.
Heti majuurin palattua hän riensi tämän luokse.
"No?" sanoi hän kuumeentapaisen levottomasti.
"He koettavat vain voittaa aikaa, tehdäkseen meille jonkun noita hävittömiä kepposiaan."
"Mitä he tahtovat, lyhyesti sanottuna?"
"Heidän vaatimuksensa ovat tolkuttomia, kuten he itsekin hyvin tietävät, sillä he näyttivät aivan pilkallaan esittävän ne meille. He väittävät, että päällikkö, joka kaksisataa vuotta sitten luovutti tämän alueen espanjalaisille, ei ollut oikeutettu myymään maata. He vaativat nyt, että me antaisimme sen takaisin kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa, ellemme sitä tee… tehän tunnette nuo tavalliset uhkaukset… Ah, tosiaankin", lisäsi majuuri ivallisesti hymyillen, "unohdin mainita, eversti, että he ovat halukkaat antamaan takaisin kaiken, mitä tuo päällikkö on saanut maksuksi tästä maasta. Kas siinä kaikki, mitä minun käskettiin ilmoittaa teille."
Eversti kohautti olkapäitään halveksivasti.
"Nuo hornanhenget ovat hulluja", sanoi hän, "tai myös koettavat he nukuttaa meidät, voidakseen sitä helpommin vetää meitä nenästä."
"Mitä aijotte tehdä?" kysyi majuuri.
"Olla kaksinverroin varovampi, ystäväni, sillä luullakseni ei kestä kauan, ennenkuin joudumme taas käsikähmään heidän kanssaan, ja etenkin vanha presidio huolestuttaa minua."
"Palatkaa linnoitukseen, minä jään tänne eturintamalle ja otan sen päällikkyyden haltuuni. On ennen kaikkea tärkeää, ettei yhteyttämme linnoituksen kanssa vastoinkäymisenkään kohdatessa katkaista, niin että varsin suuritta vaurioitta voimme peräytyä."
"Annan teille täyden toimintavapauden, paras majuuri, varmana siitä, että teette parhaanne."
Molemmat sotilaat erosivat puristettuaan lämpimästi toistensa kättä. Eversti palasi linnoitukseen, majuurin ryhtyessä suojelemaan hänelle uskottua etuvartiota yllätykseltä.
Vanhan presidion varusväkenä oli suurimmaksi osaksi vaqueroja ja leperoja, väkeä, johon majuuri, suoraan sanoen, vain vähän luotti. Mutta tuo vanha upseeri ei ilmaissut sydämessään vallitsevia arveluita, jotka saattoivat hänet levottomaksi, vaan oli päinvastoin luottavinaan noihin varsin epäiltäviin olijoihin aivan täydelleen.
Päivä kului jotenkin rauhallisesti. Apachit, kyyristellen kuin myyrät maavarustustensa takana, näyttivät päättäneen pysyä niissä. Vartiat vahtivat tarkasti kaupunkia suojaavia sulkuja ja katuvarustuksia. Tämän näennäisen hiljaisuuden rauhoittamana majuuri toivoi, etteivät intiaanit ryhtyisi hyökkäämään ennenkuin määräaika kuvernöörin vastauksen saamiseksi oli kulunut, ja väsyneenä niistä lukemattomista tehtävistä, joita hänellä oli ollut valvoessaan puolustustoimenpiteitä pienimpiä seikkoja myöten, vetäytyi hän erääseen rintavarustuksen lähellä olevaan taloon, nauttiakseen tarpeellista lepoa hetkisen.
Kaupungin puolustajien joukossa oli useita vanhoja tuttujamme: Pablito, Verado, Tonillo ja Carlocho. Nämä arvoisat vaquerot olivat intiaanien esiinnyttyä osoittautuneet niin peräti luotettaviksi, että majuuri oli heidän pyynnöstään ja palkinnoksi heidän hyvästä käytöksestään uskonut heille äärimmäisenä olevan ristikkoportin vartioimisen, portin, joka oli niin sanoaksemme esikaupungin avain.
Vähän ennen auringonlaskua olivat nuo neljä miestä kokoontuneina ristikkoportin luona ja puhelivat kuiskutellen keskenään. Tusinan verran samanlaisia heittiöitä istui ryhmässä muutamien askelten päässä, odottaen nähtävästi heidän salaperäisen neuvottelunsa tulosta.
Vihdoin miehet nousivat, keskustelu oli päättynyt.
"Niinmuodoin", sanoi Carlocho lopuksi, "olemme siis samaa mieltä, kello kymmenen."
"Kello kymmenen", vastasi el Zapote ratkaisevasti, "miehen tulee pysyä sanassaan — me olemme saaneet rehellisen maksun ja meidän täytyy pitää lupauksemme, varsinkin kun emme vielä ole saaneet muuta kuin puolet koko määrästä."
"Se on totta", vakuuttivat toiset vakavina, "vahinko olisi varsin tuntuva."
"Niinpä niin!" huudahti el Zapote, "ajatelkaahan, ystäväiseni, viisikolmatta unssia mieheen."
Rosvot nuoleksivat huuliaan, kuten hyeenat tuntiessaan ruumiin hajua, ja heidän silmänsä kiiluivat ahnaasti.
Puolittain maaten nojatuolissa nukkui majuuri kuten henkilö, jonka mieltä tärkeät asiat painavat, kun hän äkkiä heräsi siihen, että joku kiivaasti pudisteli häntä käsivarresta ja liikutuksesta tukahtuneella äänellä huusi hänen korvaansa:
"Ylös, majuuri, ylös! Meidät on petetty, vaquerot ovat jättäneet portin apacheille, intiaanit ovat kaupungissa."
Upseeri hyppäsi pystyyn, tempasi miekkansa ja hyökkäsi sanaakaan sanomatta ovelle, kintereillään mies, joka niin rajusti oli herättänyt hänet, ja joka ei ollut kukaan muu kuin muuan vanha meksikolainen sotamies.
Yhdellä silmäyksellä tuli majuuri vakuutetuksi äsken saamansa masentavan tiedon todenperäisyydestä. El Zapote ja hänen toverinsa eivät olleet ainoastaan luovuttaneet porttia apacheille, vaan he olivat menneet heidän joukkoonsakin, äsken mainittujen rosvojen mukana.
Asema oli varsin arveluttava. Meksikolaiset, vaquerojen häpeällisestä petoksesta masentuneina, taistelivat veltosti ja epäjärjestyksessä, kun eivät olleet varmoja siitä, oliko vieläkin odotettavissa petollisuutta, eivätkä niinmuodoin uskaltaneet urhoollisesti vastustaa vihollista.
Apachit ja vaquerot ulvoivat vimmatusti ja hyökkäsivät hurjasti presidion veltostuneita puolustajia vastaan, joita he surmasivat säälimättä.
Tämä ihmisteurastus oli kamalan näköistä intiaanien palamaan sytyttämien talojen sitä valaistessa. Intiaanien ulvonta sekaantui surmattujen, tuskissaan kamppailevien meksikolaisten kirkunaan ja palavien talojen kauheaan rätinään, tulen yltyessä voimakkaista tuulenpuuskista.
Majuuri syöksyi keskelle tuiminta käsikähmää, kutsuen luokseen esikaupungin puolustajia ja sanoin ja liikkein kehoittaen heitä epätoivoiseen vastarintaan.
Presidion päällikön esiintyminen vaikutti sähkön tavoin meksikolaisiin. Hänen esimerkkinsä innostamina he ryhmittyivät hänen ympärilleen ja vastasivat hyvin tähdätyllä kivääritulella hurjien vihollistensa hyökkäykseen.
Vaquerot, jotka otettiin vastaan pistinhyökkäyksellä, kääntyivät noloina karkuun, luotisateen seuraamana.
Majuurin tarmokkaiden ponnistusten kautta palautui asema ennalleen, mutta majuuri Barnum oli siksi kokenut soturi, ettei hän antanut näennäisen menestyksen huumata itseään. Hän huomasi, että olisi ollut hulluutta koettaa kauemmin puolustaa esikaupunkia. Hän ajatteli siis vain lähteä peräytymään mahdollisimman parhaassa järjestyksessä ja pelastaa naiset sekä lapset.
Kutsuen luokseen päättävimmät ja uskollisimmat sotamiehet hän muodosti niistä osaston pidättämään intiaaneja sillä aikaa kun aseettomat menisivät veneillä joen yli.
Apachit aavistivat hänen suunnitelmansa ja ponnistivat kaksinverroin estääkseen sen toimeenpanon. Syntyi hirveä käsikähmä. Kauhea taistelu mies miestä vastaan syntyi valkoisten ja puhanahkojen välillä, edelliset taistellen perheittensä pelastamiseksi, jälkimmäiset toivossa saada runsaan saaliin.
Mutta meksikolaiset, innostuneina päällikkönsä uhrautuvasta urhoollisuudesta, väistyivät vain askel askeleelta, tehden vastarintaa ihmeteltävällä epätoivon vimmalla, joka erikoisissa tilaisuuksissa tekee ihmisen voimat kaksinkertaisiksi.
Tuo kourallinen miehiä, tuskin sataviisikymmentä miestä, piti neljättä tuntia kurissa paria tuhatta intiaania antautumatta, kaatuen toinen toisensa jälkeen paikoilleen, pelastaakseen vaimonsa ja lapsensa.
Vihdoin läksivät viimeiset, haavoittuneita ja aseettomia kuljettavat veneet esikaupungista, Meksikolaiset kohottivat ilohuudon, syöksyivät vielä kerran apacheja vastaan ja alkoivat majuurin käskystä, joka vanhan haavoittuneen jalopeuran tavoin näytti vain vastenmielisesti luopuvan vastarinnasta, peräytyä apachien alinomaa ahdistaessa.
Pian olivat he saapuneet joen rannalle. Nyt oli apachien vuorostaan pakko peräytyä murhaavan kartessitulen musertamina, jota linnoitus syöksi heidän tiheään sullottuihin riveihinsä.
Tämä onnellinen tykkituli antoi sankarillisen meksikolaisjoukon henkiin jääneille sotureille tilaisuuden häiritsemättä päästä veneisiin ja poistua, mukanaan pari kolme vankia, jotka heidän oli onnistunut saada käsiinsä.
Taistelu oli lopussa; se oli kestänyt viisi tuntia. Apachit olivat päässeet voitolle vain vaquerojen petoksen avulla.
Eversti odotti ystäväänsä parvekkeella. Hän onnitteli tätä kauniista puolustuksesta ja lohdutti häntä tappion johdosta, joka hänen mielestään ja tuloksiinsa nähden oli melkein kuin voitto, katsoen vihollisen kärsimiin tavattomiin tappioihin.
Menettämättä minuuttiakaan ryhtyivät molemmat upseerit täydentämään paikan puolustuskeinoja antamalla luoda vahvat rintavarustukset joen rannalle ja rakennuttamalla kaksi kuudella tykillä varustettua, ristiin ampuvaa patteria.
Vanhan presidion valtaus vaquerojen petoksen kautta oli ankara isku meksikolaisille, joiden yhteys sillä puolen jokea olevien haciendojen kanssa siten katkesi. Onneksi oli eversti, aavistaen näin käyvän, kuten oli miltei välttämätöntäkin hänen käytettävänään olevien joukkojen vähälukuisuuden vuoksi, antanut esikaupungin kaikkien asukkaiden muuttaa kokonaan ylempään San Lucariin. Talot oli jätetty, hevoset ja karja viety pois, ja veneet oli kaikki kuljetettu linnoituksen patterien suojaan, jossa ne olivat turvassa, ainakin toistaiseksi.
Intiaanit olivat tosin esikaupungin herroina, mutta tämä menestys oli maksanut heille tavattomia tappioita, joita hyöty sen omistamisesta ei läheskään korvannut. Meksikolaiset olivat oikeastaan menettäneet vain vähäpätöisen maa-alueen, jota oli vaikea puolustaa, sillä vanha presidio ei suinkaan ollut paikan avain, ollen vain välillisesti siitä riippuvainen ja joen erottama.
Taistelun tulos tekikin kummassakin leirissä aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin oli odotettu.
Meksikolaiset olivat melkein mielissään, ettei heidän enää tarvinnut puolustaa paikkaa, joka oli miltei hyödytön heidän asemilleen ja maksoi heille paljon verta, jotavastoin apachit surumielisesti miettivät, mitä he tekisivät tällä kalliisti saadulla esikaupungilla, jonka valloitus oli maksanut yli viidensadan heidän urhoollisimman soturinsa hengen, tuottamatta mitään ratkaisua.
Kaksi vaqueroa, jotka olivat pudonneet hevostensa selästä meksikolaisten peräytyessä, olivat viimemainitut ottaneet vangiksi.
Eversti kutsui koolle sotaneuvoston, pystytti kaksi korkeata hirsipuuta joen rannalle rakennettujen rintavarustusten ulkopuolelle, ja hirtätti vaquerot koko kokoontuneen kansan ja heidän toveriensa nähden, jotka toiselle rannalle, esikaupunkiin, kasaantuneina päästivät raivokkaita huutoja, nähdessään mestauksen.
Don José Kalbris ei ollut mikään julma mies, mutta tällä kertaa hän katsoi täytyvänsä antaa varoittavan esimerkin peloittaakseen niitä, jotka vast'edes mahdollisesti aikoisivat seurata heidän esimerkkiään. Kumpaankin hirsipuuhun naulattu julistus ilmoitti, että jokaisen meksikolaisten käsiin joutuneen petollisen vaqueron kävisi samalla tavoin.
Sillä välin tuli yö, ja aivankuin valkoisia ärsyttääkseen huvittelivat intiaanit sytyttämällä edellisenä päivänä valloittamansa esikaupungin tuleen. Palon synnyttämä tavaton tulenloimu loi onnettoman San Lucarin kaupungin ja intiaanileirin yli haaveellisen hohteen, joka saattoi asukkaat surun ja hämmästyksen valtaan. He näkivät, ettei heillä ollut mitään hyvää odotettavana sellaisilta vihollisilta.
Eversti näytti olevan raudasta. Hän ei levännyt hetkeäkään, vaan tarkasti alinomaa vartiostoja ja koetti kaikin mahdollisin keinoin lisätä kaupungin puolustuskykyä.
Molemmat upseerit olivat juuri palanneet linnoitukseen viimeiseltä kierrokseltaan. Yö oli jo melkein lopussa ja intiaanit, jotka pari kolme kertaa olivat yrittäneet yllättää presidiota, olivat viimein vetäytyneet leiriinsä.
"No, majuuri, kuten näette, ei meidän tarvitse kuvitella mielessämme mitään — kysymys on vain ajasta: tuhoudummeko tänään tai huomenna, on mahdoton arvata, vaikka kenenkään ei tarvitsekaan epäillä lopputulosta."
"Hm! Kun viimeinen hetki on tullut", sanoi majuuri, "on meillä aina mahdollisuus sulkeutua linnoitukseen ja lähettää se hiiteen samalla kuin itsemmekin."
"Paha kyllä on sekin mahdollisuus meiltä riistetty, ystäväni."
"Kuinka niin?"
"Koira vieköön! Me vanhat sotilaat voimme kyllä kernaasti pamauttaa itsemme ilmaan, vieläpä meidän on niin tehtäväkin, mutta emmehän voi vaimoja ja lapsia, jotka ovat kanssamme suljettuina linnoitukseen, tuomita niin julmaan kuolemaan."
"Se on totta", sanoi majuuri miettivästi, "niin emme voi tehdä. Mutta kun asiaa ajattelen, niin onhan minulla aina jäljellä se keino, että ajan kuulan kallooni."
"Sinulla ei ole edes tuota viimeistä lohdutusta, ystäväni, meidänhän täytyy olla esikuvina täällä oleville ihmisraukoille, joita meidän on velvollisuus suojella viime hetkeen asti. Meidän täytyy olla viimeisinä taistelussa."
Majuuri ei vastannut tähän viimeiseen todisteeseen, jonka hän mielessään tunsi kumoamattomaksi.
"Mutta", sanoi hän hetken kuluttua, "mistä johtuu, ettemme ole vielä saaneet mitään tietoa valtion pääkaupungista?"
"Ah, ystäväni, niillä on siellä luultavasti muuta tekemistä kuin ajatella meitä."
"Mitä vielä, sitä en voi uskoa."
Samassa muuan päivystäjä aukaisi oven ja ilmoitti:
"Don Torribio Quiroga."
Molemmat soturit hätkähtivät, voimatta käsittää, mistä tämä äkkiliike johtui.
Don Torribio Quiroga astui sisään.
Hän oli puettu komeaan meksikolaisen sotaväen everstin univormuun, vasemmassa käsivarressaan ajutantin nauha.
Hän tervehti kunnioittavasti kumpaakin upseeria.
"Tekö siinä todellakin olette, don Torribio?" mutisi eversti.
"Niinpä luulen", vastasi don Torribio hymyillen.
"Teidänhän piti, kun minulla viimeksi oli kunnia nähdä teidät, lähteä pitkälle matkalle."
"Palaan nyt juuri siltä."
"Mutta tuo univormu."
"Niin, tosiaankin, caballerot, väsyttyäni siihen, että minua täällä maaseudulla aina kohdeltiin kuin tyhjäntoimittajaa, kuin jotakin hyödytöntä narria, puistin päältäni kaiken, mikä voisi herättää huomiota, tullakseni mieheksi minäkin, kuten kaikki muut ihmiset."
"Te olette siis?" kysyi don José.
"Upseeri, kuten tekin, eversti, ja sitäpaitsi valtion kuvernöörin ajutantti."
"Tuohan on tavatonta!" sanoi eversti.
"Kuinka niin? Päinvastoin ei mikään ole yksinkertaisempaa."
Majuuri ei ollut millään tavoin sekaantunut keskusteluun. Don Torribion odottamattoman saapumisen johdosta oli omituinen epäluulo syöpynyt hänen sydämeensä.
"Minun täytyy tunnustaa", jatkoi eversti, "etten ensinkään luullut…"
"Mitä sitten? Ettäkö minä olin upseeri? Kuten näette, olette ollut väärässä ja sitäkin enemmän, koska maakunnan ylipäällikkö on toimitettavakseni uskonut tehtävän, jonka varmasti luulen olevan teille tällä hetkellä suureksi hyödyksi."
Hän veti povestaan suuren, Meksikon vaakunalla suljetun käärön, jonka hän ojensi everstille.
Don José tarttui siihen innokkaasti.
"Sallitteko?" sanoi hän.
"Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä!"
Kuvernööri avasi kirjelmän ja luki sen innokkaasti.
"Ohhoh!" huudahti hän iloissaan, "neljäsataa viisikymmentä miestä, en odottanut niin runsasta avustusta."
"Kenraali pitää tätä presidiota hyvin tärkeänä", sanoi don Torribio, "hän ei säästä mitään uhrausta sen säilyttämiseksi."
"Elävän Jumalan nimessä, don Torribio, saatuani tuon apujoukon en välitä intiaaneista enempää kuin oljenkorresta!"
"Näyttää siltä, etten tullut hetkeäkään liian aikaisin", sanoi don
Torribio hymyillen ilkeästi.
"Totta vie! Te tulitte ihan parhaaseen aikaan; mutta nyt pidämme hauskaa."
"Sen kyllä uskon", sanoi nuori mies, jonka huulilla väreili kuvaamaton hymyily.
"Entä teidän väkenne?" kysyi kuvernööri.
"Se on täällä viimeistään tunnin kuluttua."
"Mihinkä osastoon se kuuluu?"
"Ei mihinkään erikoisesti, se on sissiväkeä."
"Hm!" sanoi eversti hiukan tyytymättömänä. "Olisin kernaammin ottanut muita joukkoja, mutta samantekevä. Jos haluatte, niin ratsastamme heitä vastaan."
"Olen käytettävissänne, eversti."
"Tulenko minä mukaan?" kysyi majuuri.
"Tulkaa, sehän olisi erinomaista", sanoi don Torribio vilkkaasti.
Eversti epäröi hetkisen.
"Ei", sanoi hän viimein, "jääkää tänne, eihän tiedä mitä voi tapahtua, ja minun poissaollessani täytyy jonkun olla tilallani. Tulkaa, don Torribio."
Majuuri istuutui tyytyväisesti hymyillen jälleen sohvaan, josta oli noussut.
Molemmat ensinmainitut menivät ulos. Juuri kun he nousivat hevosen selkään, tapasivat he ratsastajan, joka tuli ajaen täyttä laukkaa.
"Estevan Diaz!" mutisi don Torribio itsekseen. "Kunhan hän ei vain tuntisi minua!"