VIII.
KONNAMAISUUTTA.
Kuten olemme maininneet, oli don Torribio äkkiä poistunut del Cormillon haciendasta sen salaperäisen tuntemattoman kanssa, jonka hän oli tavannut niin kummallisella tavalla.
Matka ei tullut pitkäksi. Korkeintaan neljännestunnin kuluttua pysäytti vieras hevosensa ja lausui lyhyesti:
"Ei maksa vaivaa, että vien teidät etemmäksi ennenkuin tiedän, mitä minun on odotettava teiltä."
Don Torribio oli pysähtynyt samalla kuin vieraskin.
"Luulen, että sotkette asian, caballero", vastasi hän kuivasti.
"Millä tavoin sitten, jos saan luvan kysyä, señor?" sanoi toinen ilkkuvalla äänellä.
"Selitän kohta miten asiat ovat ja asetan siten kunkin paikalleen."
"Tehkää niin, caballero, minä olen pelkkänä korvana."
"Ensiksikin", jatkoi don Torribio lujalla äänellä, "sallinette minun antaa teille erään neuvon."
"Neuvot ovat aina hyödyllisiä. Jos teidän on hyvä, niin käytän sitä, siitä saatte olla vakuutettu."
"Siinä teette oikein. En tiedä tunnetteko minua, mutta pankaa mieleenne muuan asia, nimittäin se, ettei minua voida helposti peloittaa, ja koska on mahdollista, että te jostakin minulle tuntemattomasta syystä olette houkutellut minut väijytykseen, niin tahdon vain huomauttaa, että minä nähdessäni teidän tekevän pienimmänkin epäluuloa herättävän liikkeen, ja koska en tiedä kuka olette ja mitä aiotte, arvelematta ammun luodin päänne läpi."
"Hyvä, te olette juuri mieleiseni mies. Huomaan, että tulemme ymmärtämään toisemme."
"Ehkä. Mutta koska minä en ole etsinyt teitä enkä millään tavoin pyytänyt apuanne, niin vaadin ennen kaikkea, että selitätte asianne suoraan, mutkattomasti ja koukkuilematta."
Tuntematon kohautti hartioitaan.
"Eikö siinä ole kylliksi, että tiedätte minun voivan tehokkaasti tukea niitä kostotuumia, joita te haudotte mielessänne?"
"En tiedä mitä tarkoitatte tai mihin tähtäätte", vastasi nuori mies ylpeästi.
"Vai niin", sanoi toinen irvistellen ilkeästi "vai sillä tavoin te vastaatte minulle!"
"Miksikä vastaisin toisin? Mikä oikeus teillä on vaatia minun luottamustani, millä oikeudella te yritätte tunkeutua salaisuuksiini, edellyttäen, että minulla joitakin sellaisia olisi?"
"Koska teidän vihollisenne on myöskin minun viholliseni, ja että samalla kun te kostatte omasta puolestanne, kostan minäkin puolestani — ymmärrättekö nyt?"
"En vähääkään enempää kuin ennen. Ellei teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa, niin on parasta, että lopetamme ja eroamme, sillä tämä keskustelu on hyödytöntä."
Tuntematon teki kärsimättömän liikkeen. Hän ei ollut odottanut niin tylyä kohtelua.
"Vielä sananen, don Torribio Quiroga", sanoi hän. "Se mies, jota te vihaatte ja jonka henkeä vastaan jo olette vehkeillyt, on don Fernando Carril. Tämä mies, jonka te jo jonkun aikaa olette tavannut kaikkialla teillänne, vastustamassa teidän suunnitelmianne ja tekemässä tyhjäksi toiveitanne, tämä mies on voittanut teidät aina. Teidän henkennekin kuuluu hänelle; vieläpä hän on teiltä riistänyt rakastettunne sydämen. Eikö minulla olekin tarkat tiedot? Luotatteko nyt minuun?"
Don Torribio oli surun ja vihan sekaisin tuntein kuunnellut tuon omituisen vieraan tekemiä paljastuksia.
"Kyllä", sanoi hän, puristaen raivoissaan nyrkkiään, "kyllä teillä on tarkat tiedot. Olkoon nuo tiedot saatu taivaasta tai manalasta, niin ne ovat aivan oikeat. Tuo mies on minun pahahenkeni, kaikkialla ja aina olen kohdannut hänet sulkemassa tieni ja tekemässä, aivan kuin leikillään, tyhjäksi rakkaimmat toiveeni. Oh, voidakseni kostaa hänelle, saadakseni pitää häntä käsissäni huohottavana ja epätoivoissaan uhraisin mielelläni koko omaisuuteni."
"Tiesinhän, että lopultakin ymmärtäisimme toisemme!"
"Älkää laskeko leikkiä, señor, tuskani on ääretön. Olisin antanut tuolle miehelle kaikki anteeksi: hänen häpeämättömän onnensa, hänen menestyksensä maailmassa, jossa hän loistaa minun kustannuksellani; ne kultakasat, joita hän voittaa niin ylimielisen välinpitämättömänä, olisin antanut hänelle anteeksi kaikki, sanon minä, ellei hän olisi tehnyt tyhjäksi rakkainta toivettani ryöstämällä minulta rakastettuni sydäntä, sillä vaikka epäilyni ei vielä olekaan saanut varmaa vahvistusta, olen tänä iltana päässyt siveelliseen varmuuteen, jota ei mikään voi järkyttää. Rakastavan sydän ei pety, mustasukkaisuus tekee tarkkanäköiseksi. Heti kun don Fernando ilmestyi don Pedro de Lunan perheeseen, aavistin, että hän oli kilpailijani, vieläpä suosittu kilpailija."
"Jos haluatte, hankin teille tilaisuuden kostaa don Fernandolle ja annan doña Hermosan käsiinne."
"Teettekö niin todellakin?" huudahti nuori mies innokkaasti ja iloissaan.
"Minä teen niin", vastasi tuntematon varmasti, "kahden päivän kuluessa saatte tilaisuuden kostaa kummallekin, asia riippuu vain itsestänne."
"Oi, sitten", sanoi don Torribio äärettömän raivokkaasti, "annan teille kaikki mitä pyydätte, mikäli vain voin."
"Olkaa varuillanne, don Torribio, me teemme sopimuksen, jonka määräykset teidän on, mistä hinnasta tahansa täytettävä."
"Olkoon nuo määräykset minkälaiset tahansa, niin minä täytän ne, jos te vain varmasti hankitte minulle tilaisuuden kaksinkertaiseen kostooni."
"Hyvä! Vannokaa minulle kaiken sen nimessä, mikä teille on pyhintä maailmassa, että mitä tapahtuneekin, minkä lopullisen päätöksen tehnettekin, ette kenellekään ilmaise, mitä täällä meidän kesken tapahtuu."
"Minä vannon sen ritarikunniani kautta, señor, puhukaa täysin luottavasti."
"Te kysyitte minulta äsken, kuka minä olen: minä olen Tiikerikissa."
Nuori mies hätkähti vaistomaisesti, kuullessaan tuon pelätyn nimen, mutta hän tyyntyi heti.
"Erinomaista!" sanoi hän. "Lausumanne nimi takaa kostoni onnistumisen."
"Kyllä, eikö niin?" vastasi rosvo ilkkuen. "Maineeni on vakiintunut rajamailla jo aikoja sitten. Kas tässä, mitä teiltä vaadin. Punnitkaa tarkoin mitä saatte kuulla, miettikää vakavasti mitä teille ehdotan, ennenkuin vastaatte minulle, sillä huomautan vieläkin, että pakotan teidät täyttämään kaikki hyväksymänne ehdot."
"Puhukaa!" sanoi don Torribio kärsimättömästi; "olenhan sanonut hakevani kostoa."
"Kuulkaa siis ja muistakaa valanne. Minä valmistan tällä hetkellä kauheata retkeä San Lucarin presidiota vastaan, jonka tahdon saada haltuuni mistä hinnasta tahansa. Erityisistä syistä, joita ei teidän tarvitse tietää, olen kerännyt useita apachiheimoja ja suuren joukon vaqueroja, jotka ovat väijyksissä muutaman askeleen päässä täältä ja odottavat vain merkkiäni hyökätäkseen verenhimoisten tiikerien tavoin tuon rikkauksia täynnä olevan kylän kimppuun. Voimakas ja nerokas hittolainen, jonka apuun luotin tämän rohkean yllätyksen toimeenpanemiseksi, on pettänyt minut viime hetkellä. Tämän liittolaisen voitte te ainoastaan korvata, tahdotteko tehdä niin?"
"Mutta", huudahti nuori mies säpsähtäen, "tehän ehdotatte minulle petosta."
"Ei", vastasi rosvo syvällä äänellä, "vaan kostoa, loistavaa kostoa, joka kohtaa sekä teidän vihollisianne että niitä, jotka ovat osoittaneet heidän menestykselleen hyväksymistään, ja hymyilleet säälin hymyä teidän joutuessanne tappiolle."
"Kuinka?… Minä, don Torribio, joka kuulun maan vanhimpiin sukuihin, minäkö liittyisin…"
Hän keskeytti epäröiden. Tiikerikissa hymyili ylenkatseellisesti.
"Rosvoihin ja punanahkoihin, sotiaksenne maamiehiänne vastaan", sanoi hän. "Miksi epäröitte sanoa sitä? Minulle nuo laadunmäärittelyt eivät merkitse mitään. Minä tarjoan teille tilaisuuden kostaaksenne maamiehillenne, jotka ovat tulleet vihollisiksenne, koska he ovat asettuneet vastustajienne puolelle. Te ryhdytte kaksintaisteluun ja kaksintaistelussa ovat kaikki keinot luvallisia vastustajan surmaamiseksi. Muuten ovat nämä minun ehtoni, enkä minä tee niihin mitään muutosta. Saatte neljäkolmatta tuntia aikaa miettiäksenne niitä."
Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys molempien miesten kesken. Yö oli pimeä, tuuli puhalsi valittaen puiden oksissa, salaperäisiä ääniä kulki ohi tuulen siivillä.
Don Torribio aloitti viimein kumealla äänellä;
"Te annatte minulle neljäkolmatta tuntia, minä pyydän neljääkymmentä kahdeksaa tehdäkseni päätökseni. Tahdon viimeisen kerran tiedustella sen mieltä, jonka kanssa minun pitäisi mennä naimisiin. Kuten näette, olen rehellinen teitä kohtaan. Tämän askeleen ratkaisusta riippuu, mitä tietä tulen kulkemaan."
"Olkoon niin!" sanoi Tiikerikissa. "Teidän apunne tulee sitä voimakkaammaksi ja tahtonne sitä lujemmaksi, kun viimeinenkin kuvittelunne on haihtunut. Olkoon niin, minä puolestani en ole toimetonna."
"Kiitos! Siinä tapauksessa että minun on ilmoitettava teille päätöksestäni, missä tapaan teidät?"
"Odotan teitä Baranca del Fraylen luona."
"Sovittu. Suokoon Jumala", lisäsi hän huokaisten, "ettei kohtalo pakota minua kohtaamaan teitä!"
Tiikerikissa irvisti ivallisesti, kohauttaen olkapäitään, ja sanomatta enempää kannusti hän hevostaan ja katosi pimeään.
Edellä on jo kerrottu millä tavoin vanha sissi oli toiminut, kuten oli don Torribiolle luvannut tekevänsä. Se hajaannus, joka poppamiehen vaikutuksesta oli tapahtunut apachien keskuudessa samana yönä kuin Tiikerikissa oli poistunut intiaanileiristä mennäkseen tapaamaan Kivisydäntä, ei ollut onnistunut poppamiehen toivomuksen mukaisesti. Vanhan päällikön paluu oli riittänyt antamaan hänelle taas koko hänen vaikutusvaltansa apacheihin, jotka jo vuosikausia olivat tottuneet tottelemaan häntä, sillä hänen retkeilynsä rajamailla olivat aina olleet hyvin tuottavia koko tuona aikana, jolloin hän oli johtanut heitä.
Tiikerikissan ei edes ollut tarvinnut rangaista poppamiestä, sillä sen tehtävän oli Korppikotka ottanut suorittaakseen. Tämä ylimalkainen mestaus oli tehnyt terveellisen vaikutuksen noihin hurjiin luonteisiin, jotka vain raaka voima voi masentaa.
Sillävälin ei Tiikerikissa ollut tahtonut antaa punanahkojen rajusti palaavan luottamuksen häneen jäähtyä. Ja vaikka hänen viimeiset valmistelunsa eivät vielä olleet kunnossa, kun Kivisydämen luopuminen aiheutti hänelle vakavaa haittaa hänen suunnitelmiensa menestymiseen nähden, oli hän huomannut välttämättömäksi kiirehtiä retkeä silläkin uhalla, että se epäonnistuisi, toivoen voivansa käyttää hyväkseen don Torribion vihaa, sillä tämän korkea asema maakunnassa oli hänelle erittäin edullinen. Hän oli koonnut kaikki käytettävänään olevat asekuntoiset intiaanit ja mennyt Rio Grande del Norten yli, jonka jälkeen tuo ryöstölintulauma tuhoisan myrskyn tavoin oli syöksynyt eteenpäin pitkin onnetonta intiaanialueen rajaa, polttaen, ryöstäen ja murhaten, ja kauhean maanvaivan tavoin leviten noiden ihanien seutujen yli, jotka he muuttivat kauheaksi erämaaksi.
Don Torribio oli ensimmäisiä, joka sai tiedon intiaanien hyökkäyksestä, ja tämä herätti hänessä kuvaamattoman, surun ja ilon sekaisen tunteen. Hän aavisti, että Tiikerikissa, toimiessaan näin nopeasti, tahtoi osoittaa vilpittömyyttään häntä kohtaan sekä käytökseensä että siihen tapaan nähden, jolla hän aikoi täyttää antamansa lupauksen.
Nuori mies, joka tähän asti oli ollut ristiriitaisten tunteitten vallassa, päätti viimeinkin saada selvän epäilyksistään ja hankkia varman tiedon siitä, mitä hänellä oli pelättävää tai toivottavaa doña Hermosalta ja tämän isältä. Noin kello yhdeksän aamulla nousi hän siis ratsaille, ja huolimatta vaaroista, joihin hän epäilemättä antautui tuolla lyhyelläkin matkalla presidiosta haciendaan, onnistui hänen huomaamatta lähteä San Lucarista, jota kohti intiaanit nopeasti ryntäsivät. Hän ajoi täyttä neliä el Cormilloon päin.
Noin puolimatkassa haciendaan pysähtyi hevonen muutamien ruumiiden luo, jotka makasivat pitkänään poikki tien, täynnä haavoja. Mutta don Torribio oli niin omiin mietteisiinsä vajonneena, ettei hän kiinnittänyt erikoista huomiota tähän huonoon enteeseen. Silmäisten sivumennen välinpitämättömästi ruumiita, jatkoi hän matkaansa, välittämättä sen enempää tästä tapahtumasta.
Joko tahallaan tai huomatessaan turhaksi rynnäkön haciendaa vastaan, olivat apachit kiertäneet sen raivoisasti edetessään, lähestymättä sitä. Don Torribion saapuessa oli hacienda jo täydessä puolustuskunnossa. Portit oli suljettu ja huolellisesti varustettu, ikkunoihin laitettu ampumareijät ja muurien päällä näkyivät sen lukuisain puolustajain pistimet välkkyvän auringonpaisteessa.
Pääportille asetettu vartia laski don Torribion sisään, tunnettuaan hänet ja kuulusteltuaan häntä.
Muuan peoni seurasi nuorta miestä, joka ilmoitettiin ja vietiin saliin.
Siellä oli kolme henkilöä: don Pedro de Luna, doña Manuela ja don Estevan Diaz, joka viimemainittu, kalpeana ja verissään, makasi pitkänään leposohvassa ja näytti nukkuvan. Hänen äitinsä istui vieressä, vartioiden hänen nukkumistansa äideille ominaisella hellyydellä.
Don Torribio astui muutamia askelia vaivaantuneen näköisenä, jonka jälkeen hän pysähtyi epäröiden, nähdessään, ettei kukaan kiinnittänyt huomiotaan häneen.
Vihdoin kohotti don Pedro katseensa ja kiinnitti sen häneen kylmästi sanoen:
"Vai niin, tehän siinä olettekin, serkku hyvä. Mikä sattumus tuo teidät tänne tänään?"
"Muiden syiden puutteessa", vastasi nuori mies, nolona tällaisesta vastaanotosta, jota hän ei ensinkään odottanut, ja aavistaen myrskyä, "olisi teidän perhettänne kohtaan tuntemani harrastus velvoittanut minut rientämään tänne tällä hetkellä."
"Kiitän teitä, serkkuseni, tästä myötätuntoisuuden osoituksesta", sanoi don Pedro yhä kylmemmin, "mutta teidän olisi pitänyt muistaa, että el Cormillo on täydessä puolustuskunnossa, ja ettei meillä ole mitään vaaraa näiden muurien turvissa, ennenkuin antauduitte vaaraan tulla murhatuksi tiellä, kuten Estevan raukka on vähällä ollut joutua."
"Hänen kimppuunsa on siis hyökätty?" kysyi nuori mies.
"On", vastasi haciendero kuivasti; "hänen ja erään toisen henkilön kimppuun, joka, häntä huonompionnisena, luultavasti on kuollut. Ettekö sitä tiennyt?"
"Minäkö?" huudahti don Torribio totuudenmukaisella äänellä, jota oli mahdoton käsittää väärin. "Mistä minä sen olisin tiennyt?"
"Suokaa anteeksi, serkku hyvä, minä olen siinä määrin hämmennyksissä kaikesta siitä, mitä tapahtuu, etten tiedä mitä sanon."
Nuori mies kumarsi, jatkaen sitten:
"Saisinko luvan kunnioittaa läsnäolollani ihastuttavaa serkkuani?"
"Suonette anteeksi hänelle, mutta hän on vetäytynyt huoneisiinsa. Lapsi parka on niin kiihoittunut näistä tavattomista tapahtumista, jotka yht'äkkiä ovat iskeneet niskaamme, ettei hän voi ottaa vastaan ketään, ei edes teitä."
"Tämä vastoinkäyminen on minulle sitäkin ikävämpi, kun olin toivonut saavani puhutella häntä erään hyvin vakavan asian johdosta."
"Sitä ikävämpää, ystäväni, sitä ikävämpää! Teidän on myönnettävä, että hetki on huonosti valittu keskusteluun asioista silloin, kun intiaanit ovat porttien edustalla, hävittävät maitamme ja sytyttävät asuntomme tuleen."
"Se on totta, serkku hyvä, myönnän huomautuksenne oikeaksi. Mutta sattuman kautta olen kuitenkin joutunut niin tavattomaan asemaan, että jos saisin olla itsepäinen…"
"Siitä ei olisi mitään hyötyä, paras don Torribio", keskeytti haciendero jonkun verran tylysti. "Minulla on ollut kunnia sanoa teille, että tyttärelläni ei voi olla iloa ottaa vastaan teitä."
"Olkaa sitten hyvä, serkku, ja suokaa anteeksi käyntini sopimattomuus.
Kenties olen onnellisempi toisella kertaa."
"Juuri niin, toisella kertaa, kun olemme päässeet rauhaan noilta kirotuilta intiaaneilta, eikä meidän enää tarvitse pelätä kauheaa kuolemaa."
"Ja nyt, serkku hyvä", jatkoi nuori mies huonosti hilliten vihaansa, "koska huomaan, että te luultavasti hajamielisyydessänne ette ole tullut tarjonneeksi minulle tuolia, niin saan vain lausua toivovani teidän olevan turvassa ja sanon hyvästit."
Haciendero ei ollut huomaavinaan sitä tyytymätöntä äänensävyä, jolla nuori mies lausui viime sanansa.
"No, hyvästi sitten, don Torribio", sanoi hän; "onnea matkalle. Olkaa varovainen ennen kaikkea ja pitäkää silmänne auki. Tiet ovat rosvoja täynnä ja minä olisin lohduton, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus."
"Seuraan neuvoanne, josta teitä vilpittömästi kiitän", vastasi nuori mies, kääntyen mennäkseen.
Tällöin don Estevan, joka kuten mainittu, näytti nukkuvan, aukaisi silmänsä ja huomasi don Torribion. Hänen silmänsä säkenöivät.
"Äiti kulta", sanoi hän raukealla äänellä, "ja te don Pedro, olkaa hyvä ja jättäkää minut hetkeksi yksinäni tuon caballeron kanssa, jolle minun on sanottava muutamia sanoja kahdenkesken."
"Minulleko, señor?" huudahti don Torribio ylpeällä, melkein halveksivalla äänellä.
"Niin, juuri teille, señor don Torribio Quiroga", vastasi haavoittunut, jonka ääni kävi yhä lujemmaksi hänessä liikkuvien tunteiden johdosta.
"Sinähän olet liian heikko, poikaseni", sanoi doña Manuela, "puhuaksesi jonkun kanssa."
"Kenties olisi viisaampaa vartoa muutamia päiviä, ystäväni", lisäsi don
Pedro.
"Ei", vastasi Estevan, "minun täytyy puhua hänen kanssaan tänään, vieläpä nyt heti."
"Tee kuten tahdot, inttipää", sanoi don Pedro, "me menemme viereiseen huoneeseen voidaksemme rientää tänne heti kun kutsut meitä. Tulkaa, Manuela!"
He menivät.
Don Estevan piti katseensa kiinnitettynä oveen, aina siihen asti kunnes se oli sulkeutunut, jonka jälkeen hän kääntyi don Torribioon päin, joka yhä seisoi liikkumatta keskellä salia.
"Tulkaa lähemmäksi, señor caballero", sanoi hän, "jotta tarkoin käsittäisitte, mitä minulla on sanottavaa."
"Kuulen mitä sanotte, señor, ja pyydän, että joutuin annatte minulle selityksen, joka teillä on tehtävänä."
"Saatte sen aivan heti, caballero. Pyydän huomauttaa teille, että minä kohotin erään rosvon naamiota niistä, jotka hyökkäsivät kimppuumme, ja että minä tunsin hänet."
"Minä en ymmärrä teitä, señor", vastasi don Torribio.
"Vai niin, te ette ymmärrä minua, señor! Odotinkin sellaista vastausta. Te ette luultavasti tiedä myöskään sen henkilön nimeä, joka oli seurassani, ja jota vaquerot ahdistivat kuvaamattoman raivokkaasti."
"En, sitä en todellakaan tiedä, caballero", vastasi don Torribio yhtä rauhallisesti.
"Yhä parempaa ja parempaa! Tietäkää sitten, että se oli don Fernando Carril", sanoi don Estevan, katsahtaen don Torribioon purevan ivallisesti.
"Don Fernando Carril surmattu!" huudahti nuori mies kaksinverroin ihmetellen.
Don Estevan nauroi ylenkatseellisesti.
"Vielä muuan seikka", lisäsi hän uhkaavalla äänellä: "ellei don Fernandoa ole tuotu takaisin tähän haciendaan neljänkolmatta tunnin kuluessa, ilmoitan minä don Pedrolle ja hänen tyttärelleen hänen murhaajansa nimen. Oletteko ymmärtänyt minut tällä kertaa, mitä?"
Ja kivun pakottamana hän puolittain pyörtyneenä vaipui takaisin vuoteelleen.
Don Torribio seisoi hetkisen paikoillaan masentuneena kuulemastaan, mutta saavuttaen taas pian mielenmalttinsa hän läksi kiireesti ulos, hyppäsi satulaan ja ajoi täyttä neliä yli lakeuden, mutisten raivoissaan: "Tiikerikissa oli oikeassa. Minulla ei nyt ole muuta tehtävää kuin mennä Baranca de Frayleen."