IX.
VANKINA.
Meidän on nyt selitettävä lukijalle, mitä oli tapahtunut don Fernando
Carrilin kaaduttua siinä väijytyksessä, jonka uhriksi hän oli joutunut.
Heti kun miekka oli pudonnut hänen lamautuneesta kädestään ja hän oli kaatunut toverinsa viereen, heittäytyivät hänen päälleen yht'aikaa ne naamioidut miehet, jotka tähän asti vain epäröiden olivat lähestyneet häntä, siinä määrässä he kunnioittivat hänen hienoa miekkaansa. Ja että heillä olikin syytä tähän kunnioitukseen, sitä osoittivat neljän rosvon ruumiit, jotka puhkaistuin rinnoin makasivat pitkänään maassa.
Don Fernando Carril oli kaatunut selälleen; eikä hänessä näkynyt elon merkkiäkään. Hänen kauniilla, jalomuotoisilla kasvoillaan lepäsi kuolon kalpeus. Puoleksi avonaisten huulten välistä näkyivät tiukasti yhteenpurrut hampaat. Veri valui virtanaan monesta haavasta, ja hänen kouristuksen tapaisesti suljettu kätensä piti vielä kiinni aseesta, jolla hän oli niin kauan taistellut murhaajiaan vastaan.
"Capito!" sanoi muuan heistä, katsellen häntä tarkkaavasti, "kas siinä mies, joka on hyvin huonossa tilassa. Mitähän mestari sanoo?"
"Mitä tahdotte hänen sanomaan, señor Carlocho?" vastasi toinen. "Hän puolustautui kuin jalopeura. Oma syynsä! Hänen olisi pitänyt olla siivolla, niin ei mitään tällaista olisi hänelle tapahtunut. Nähkääs, me olemme menettäneet neljä miestä."
"Se oli oikein noille lurjuksille! Olisin suonut, että hän olisi surmannut kuusi, kun hän itse vain ei olisi tuossa tilassa."
"Koira vie!" vastasi rosvo, "tuo ei ollut varsin kohteliaasti lausuttu meitä kohtaan, sanon minä."
"Hyvä on, hyvä on! Auttakaa nyt minua sitomaan hänen haavansa parhaimman mukaan, ja lähtekäämme kiireesti täältä, sillä meidän ei ole varsin terveellistä oleskella tällä seudulla. Sitäpaitsi odotetaan meitä toisaalla, kiiruhtakaamme siis."
Ryhtymättä enempään keskusteluun kiiruhtivat rosvot tottelemaan Carlochon käskyä. Kun nuoren miehen haavat oli sidottu parhaimman mukaan, heitettiin hänet sen gauchon hevosen selkään, joka näytti johtavan joukkuetta, ja koko joukko läksi ajamaan täyttä neliä, välittämättä sen enempää taistelussa kaatuneista, joiden ruumiit jätettiin villipetojen saaliiksi.
Ratsastettuaan varsin nopeasti lähes kaksi tuntia saapuivat he vihdoin hylättyyn ranchoon.
Siellä oli kaksi miestä levottomasti odottamassa heidän tuloaan.
Nämä miehet olivat don Torribio ja Tiikerikissa.
"No?" huusi viimemainittu tulijoille heti heidät huomattuaan.
"Tehty", vastasi Carlocho yksikantaan, hypäten hevosen selästä ja ottaen syliinsä don Fernandon ja kantaen hänet lehtivuoteelle.
Nuoressa miehessä ei näkynyt elon merkkiäkään.
"Onko hän kuollut?" murisi Tiikerikissa.
Carlocho puisti päätään.
"Ei taida paljonkaan puuttua!" hän vastasi.
"Roisto!" huusi intiaanipäällikkö raivoissaan. "Silläkö tavalla sinä toimitat käskyjäni? Enkö sanonut, että sinun piti tuoda hänen elävänä?"
"Hm!" sanoi Carlocho. "Olisin suonut, että olisitte ollut mukana! Ruumiillistunut hornanhenki, joka aseistettuna vain hienolla paraatimiekalla piti puoliaan meitä vastaan kolmattakymmentä minuuttia ja kaatui vasta sitten kun oli tappanut neljä urhoollisinta toveriamme."
Tiikerikissa hymyili pilkallisesti.
"Te olette aika raukkoja!" sanoi hän.
Ja kääntäen olkapäitään kohauttaen selkänsä vaquerolle hän lähestyi nuorta miestä.
Don Torribio seisoi jo tämän vieressä.
"Onko hän kuollut?" kysyi Tiikerikissa.
"Ei", vastasi meksikolainen hetken kuluttua, "mutta ei paljon puutukaan."
"Sitä pahempi!" mutisi vanha päällikkö, "tahtoisin antaa paljon, jos hän olisi pelastettavissa."
Don Torribio katsoi häneen ihmeissään.
"Mitä liikuttaa meitä tuon miehen henki?" sanoi hän. "Hänhän on vihollisemme?"
"Juuri sen vuoksi toivonkin, ettei hän kuolisi."
"Minä en käsitä."
"Koko elämäni ajan olen työskennellyt erään aatteen toteuttamiseksi; minä en siis kuulu itselleni, vaan minun täytyy tuon aatteen hyväksi uhrata vihani ja ystävyyteni."
"Myönnän sen jossakin määrin, mutta miksi sitten olette asettanut ansan tuolle nuorelle miehelle, joka omien puheittenne mukaan on petturi?"
"Pitääköhän aina tulla väärin tuomituksi, vieläpä niiden taholta, jotka ovat lähinnä?" sanoi vanha sissi katkerasti hymyillen. "Mitäpä minua liikuttaa, vaikka tuo mies onkin petturi? Musertamalla hänet riistämättä hänen henkeään, olisin saavuttanut tarkoitukseni, joka minulla oli tehdessäni liiton teidän kanssanne. Kun sitten olisin pitänyt hänet jonkun päivän vankina estääkseni häntä ryhtymästä toimiin teitä vastaan ja vastustamasta avioliittoanne doña Hermosan kanssa, olisin laskenut hänet vapaaksi."
"Paha kyllä on se nyt liian myöhäistä. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Tämän miehen kuolema, joka on tapahtunut salaperäisesti, väijytyksen kautta, vahingoittaa teidän aikeitanne enemmän kuin luulettekaan."
"Tulkoon hänen verensä teidän päällenne, sillä juuri te olette pannut toimeen tämän murhan."
"Minäkö? Te olette hullu!" vastasi nuori mies.
Tiikerikissa katsoi uuteen liittolaiseensa suurin silmin ihmetellen ja vihellellen meksikolaista tanssisäveltä. Oli selvää, ettei tämä mies, joka ryömi veressä, ollut ensinkään käsittänyt mitä don Torribio hänelle sanoi.
"Pyh!" sanoi viimemainittu, "mitä merkitsee joku henkilö enemmän tai vähemmän!"
Intiaanipäällikkö kumartui vuorostaan don Fernandon yli ja tarkasti häntä huolellisesti.
Nuoren miehen silmät olivat ummessa ja kasvot olivat kuolon kalpeat ja jäykät.
Pari kolme vaqueroa, Carlochon avustamina, hieroivat lakkaamatta hänen ohimoitaan ja rintaansa rommilla.
Katseltuaan tarkkaavasti nuorta miestä veti intiaanipäällikkö veitsen vyöstään ja asetti sen terän haavoittuneen huulille, jonka jälkeen hän, pidettyään veistä näin pari kolme minuuttia, tarkasti sitä.
Hänestä se näytti hiukan hikiseltä. Hän polvistui nyt don Fernandon viereen, tarttui hänen vasempaan käteensä, työnsi takinhihan ylös, ja löydettyään suonen hän pisti siihen terävällä veitsenkärjellä.
Syntyi hetkeksi jännittävä odotus. Kaikkien katseet olivat tähdätyt haavoitettuun. Tämä koe oli viimeinen. Ellei se onnistunut, oli kaikki mennyttä — ei ollut enää mitään keinoa pelastaa nuoren miehen henkeä.
Vaquerot jatkoivat yhä hieromistaan.
Intiaanipäällikön puukolla pistämän haavan reunoille alkoi vähitellen ilmestyä musta pilkku, joka yhä suureni ja viimein muodosti pikimustan helmen, joka hetken epäiltyään viimein heltisi ja vieri pitkin käsivartta alaspäin, ja sitä seurasi heti uusi, jota vuorostaan seurasi kolmas, minkä jälkeen veri vaaleni ja norjistui sekä juoksi vihdoin yhtämittaisena ruusunpunaisena säteenä.
Tiikerikissa ei voinut pidättää voiton huudahdusta: don Fernando oli pelastettu.
Nuori mies liikahtikin muutaman minuutin kuluttua tuskin huomattavasti ja huokasi syvään.
Intiaanipäällikkö nousi, sidottuaan don Fernandon käsivarren, ja viittasi Pablitoa seuraamaan häntä toiseen ranchossa olevaan huoneeseen, pyydettyään don Torribiota jäämään hetkeksi entiselle paikalleen.
Odottamatta kysymystä, jonka vaquero aikoi tehdä, ja jonka hän jo huomasi liikkuvan tämän ohuilla, ivallisilla huulilla, alkoi päällikkö puhua kuumeisen vilkkaasti, mikä osoitti hänen kiihoittunutta mielentilaansa.
"Te näette mitä tapahtuu", sanoi hän.
"Hitto vie, mutta itsehän olette tahtonut niin", keskeytti Pablito suuresti ihmeissään.
"Kyllä, minä olen tahtonut niin", jatkoi päällikkö, "ja minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on kuullut rukoukseni ja säästänyt minut inhoittavalta rikokselta."
"Jos te olette tyytyväinen, niin silloinhan on kaikki hyvin."
"Mutta nyt on kysymyksessä toinen asia. Muista, ettei don Torribio saa tietää mitään. Koko maailman, etupäässä tuon miehen täytyy olla siinä luulossa, että don Fernando on kuollut."
"Puhukaa, luulen ymmärtäväni tarkoituksenne."
"Don Fernandon haavat, vaikka niitä onkin paljon, eivät ole vaarallisia. Ainoastaan verenvuoto ja hänen nopea tänne tuontinsa on aiheuttanut jonkunlaisen horrostilan, josta hän varsin pian virkoo."
"Hyvä, hyvä! Mitä minun pitää tehdä?"
"Hän ei saa nähdä minua."
"Varsin hyvä. Sehän on tavattoman yksinkertainen asia."
"Hän ei myöskään saa tuntea teitä."
"Hm! Se on vaikeampaa — hän tuntee minut varsin hyvin."
"Se on tärkeätä!"
"Täytyy koettaa."
"Kuulkaa nyt, mitä teidän on tehtävä."
"Kuulen."
"Minä lähden täältä heti. Läsnäoloni muualla on välttämätön. Te sitävastoin kuljetatte don Fernandon presidioon, hänen tietämättään siitä."
"Presidioon!" huudahti Pablito hämmästyneenä.
"Niin, se on varmin paikka", sanoi päällikkö, ottaen esiin erikoisella tavalla leikatun paperin. "Te viette hänet minun talooni. Hän ei saa millään tekosyyllä päästä sieltä pois. Ja ennen kaikkea hänen ei tule saada tietää, että hän on presidiossa."
"Onko siinä kaikki?"
"On. Muistakaa vain, että te olette vastuussa hänestä."
"Hyvä! Teidän määräyksestänne tuon hänet teille elävänä tai kuolleena."
"Elävänä, hänen henkensä on minulle kallisarvoinen."
"No, minä koetan."
"Kuulkaa, Pablito, olkaa rehellinen minua kohtaan. Voinko luottaa teihin vai enkö?"
"No, koska välitätte niin paljon tuosta joutavasta", sanoi Pablito, "niin olkaa huoletta, minä vastaan vangista."
"Hyvästi sitten ja kiitoksia", sanoi Tiikerikissa. "Muistakaa vain, että tänä iltana don Torribion läsnäollessa ilmoitatte minulle hänen vihollisensa kuolleen."
"Luottakaa minuun siinä suhteessa."
"Oh", mumisi vanha sissi, "ei, ei, en tahdo hänen kuolevan, hänen henkensä on minulle siksi kallisarvoinen, pannakseni toimeen kostoni."
Hän palasi don Torribion luo, joka odotti häntä kärsimättömästi.
Vaihtamatta sanaakaan nousivat molemmat heitä odottavien oivallisten mustangien selkään ja katosivat pian tien mutkiin.
Pablito palasi haavoittuneen luo epäilevin katsein, väännellen viiksiään. Nähtävästi hän ei oikein pitänyt hänelle annetusta tehtävästä. Kun vaquero kuitenkin oli rehellinen omalla tavallaan, ja kun niiden lukuisain ominaisuuksien joukossa, joita hän kehui itsellään olevan, lupauksensa täyttäminen oli niitä, joista hän enimmän kerskui, ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt rikkoa lupaustaan.
"Kuinka hänen laitansa on?" kysyi hän hiljaa Carlocholta.
"Oh, paljon paremmin", vastasi tämä; "on ihmeellistä, mitenkä suonenisku teki hänelle hyvää. Hän on jo avannut silmänsä kaksi kertaa, vieläpä hän on yrittänyt puhuakin."
"Hm! Emme saa siis viivytellä ensinkään. Sinä saat sitoa tuon lurjuksen silmät, ja koska hän mahdollisesti saa halun ottaa siteen pois käsin, niin on sinun sen vuoksi sidottava ne kiinni pitkin kylkiä! Koska tämä kuitenkin on vain varovaisuustoimenpide, niin täytyy sinun menetellä siinä mahdollisimman hellävaroen. Oletko käsittänyt?"
"Olen, totta vieköön, siihen ei tarvita mitään tietäjää?"
"No hyvä, kiiruhtakaamme siis! Määräykseni täytyy olla suoritettu viidessä minuutissa ja kymmenen minuutin kuluttua pitää meidän olla matkalla."
Haavoittunut oli todellakin voimistunut, sillä kuten päällikkö oli huomauttanut, eivät hänen haavansa, vaikkakin niitä oli paljon, olleet vaarallisia. Verenvuoto vain oli aiheuttanut voimien loppumisen.
Vähitellen oli hän tullut siksi tuntoihinsa, että tiesi, kenen käsiin hän oli joutunut, vaikka hän vielä olikin liian heikko tehdäkseen mitään liikettä tai asettuakseen vähimmälläkään tavalla vastarintaan ympärillään olevia rosvoja vastaan. Hän oli saavuttanut kylliksi mielenmalttia käsittääkseen, että hänen täytyi olla erittäin varovainen ja välttää epäluuloja tilastaan miehissä, jotka eivät hetkeäkään olisi epäilleet uhraamasta häntä oman turvallisuutensa takia.
Kun Carlocho siis Pabliton käskystä sitoi kokoon käärityn kaulaliinan hänen silmilleen ja kytki hänen kätensä, oli hän olevinaan aivan tunnoton ja mukautui kaikkeen mitä hänelle tehtiin, rauhoittuneena kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä, jotka osoittivat, että hänen henkensä ainakin tällä erää oli turvassa.
"Mitä nyt teemme?" kysyi Carlocho.
"Anna parin kolmen miehen kantaa haavoittunut varovasti veneeseen, joka on muutaman askeleen päässä tästä. Mutta muistakaa, heittiöt, että jos vähänkin kolhitte haavoittunutta, niin minä ammun luodin päänne läpi."
"Mitä kummaa!" vaquero ei voinut olla lausumatta, katsellen ihmetellen toveriaan.
"Niin, totta vieköön!" sanoi Pablito kohauttaen olkapäitään. "Koska olitte niin tuhmia, ettette tappaneet häntä, kun oli tilaisuus, niin saatte vain syyttää itseänne. Siitä opitte toisella kertaa olemaan kohteliaita, tai jos mieluummin haluatte, menettelemään kätevämmin väijymistilaisuudessa."
Carlocho kuunteli silmät suurina tätä omituista selitystä, joka hänestä tuntui käsittämättömältä, mutta hän kiiruhti kuitenkin noudattamaan käskyä.
Pablito, Carlocho ja muuan kolmas vaquero veivät siis don Fernandon veneeseen, jota vastoin muut poistuivat maanteitse, kuljettaen toveriensa hevoset.
Kolmen tunnin kuluttua oli vanki, jolle hänen saattajansa eivät olleet lausuneet sanaakaan matkalla, presidiossa ja suljettuna Tiikerikissan muutamia päiviä sitten väärällä nimellä vuokraamaan taloon, seikka, josta don Fernando ei tiennyt.
Side silmiltä otettiin pois ja raajat saivat taas liikuntavapautensa. Mutta hänen huoneeseensa jäänyt naamioitu mies, joka seisoi äänetönnä kuin muumio, ei jättänyt häntä hetkeksikään pitämästä silmällä.
Haavoittunut, väsyneenä päivän kuluessa kestämistään mielenliikutuksista ja lisäksi heikontuneena verenvuodosta, toivoi tällä erää sattuman kautta pääsevänsä siitä ikävästä ja käsittämättömästä asemasta, missä hän oli; ja sulkien silmänsä, luotuaan ensin ympärilleen vangeille ominaisen, näennäisesti hajamielisen, mutta kuitenkin kaikki havaitsevan katseen, vaipui hän syvään uneen, jota kesti useita tunteja ja joka teki hänen mielensä täysin rauhalliseksi ja aivan entisen lailla tarkkanäköiseksi.
Vaikka häntä vartioivat henkilöt olivatkin ääneti ja naamioituja, kohtelivat he häntä kuitenkin kunnioittavasti ja näyttivät kilvan täyttävän hänen kaikki toivomuksensa ja tyydyttävän hänen pienimmätkin mielitekonsa.
Hänen tilansa oli oikeastaan varsin siedettävä; eikä siitä sitäpaitsi puuttunut eräänlaista erikoisuuttakaan. Ja don Fernando, joka parin päivän kuluttua oli vakuutettu siitä, ettei ensinkään haluttu hänen henkeään, vaan päinvastoin koetettiin mahdollisimman pian saada hänen haavansa paranemaan, mukautui viimein urhokkaasti kohtaloonsa, odotellen parempia aikoja.
Kolmantena päivänä vangiksi joutumisensa jälkeen oli don Fernando, jonka pienet haavat jo alkoivat arpeutua, noussut vuoteeltaan, osittain koetellakseen voimiansa, osittain yrittääkseen silmäistä ulos tutkiakseen, missä hän oli, voidakseen uskaltaa tehdä pakenemisyrityksen, joka vähitellen alkoi kypsyä hänen mielessään.
Ilma oli ihana, lämmin auringonsäde hypähti iloisesti ikkunasta sisään ja muodosti leveitä juovia nuoren miehen vankilana olevan makuuhuoneen lattialle. Hän tunsi olevansa varsin vahva ja yritti astua muutamia askeleita hellittämättömän vartiansa edessä, jonka leimuavat silmät eivät jättäneet häntä rauhaan sekunniksikaan.
Äkkiä syntyi kauhea meteli ja tykkien jyrinä tärisytti ikkunanruutuja.
"Mitä tuo merkitsee?" kysyi nuori mies.
Vartia kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.
Rätisevä kiväärituli yhtyi tällöin tykkien jyskeeseen. Oli selvää, että vimmattu taistelu oli käynnissä aivan lähellä.
Vartia, yhä yhtä rauhallisena, sulki ikkunan.
Don Fernando meni hänen luokseen. Miehet katselivat toisiaan hetkisen. Monta kertaa oli don Fernando jo puhutellut tuota kivenkovaa vartiaa, onnistumatta saada häneltä mitään vastausta. Hän epäröi sen vuoksi hetkisen, ennenkuin rohkeni yrittää uudelleen.
"Ystäväni", sanoi hän viimein säyseästi, "mitä tuolla ulkona tapahtuu?"
Mies pysyi mykkänä.
"Vastatkaa minulle taivaan nimessä!" jatkoi don Fernando itsepintaisesti. "Kysymyksenihän on vähäpätöinen, ettehän te voi rikkoa ohjeitanne vastaan vastatessanne siihen."
Samassa tuntui melu lähenevän. Nopeita askeleita, yhtyneenä kirkunaan ja hälinään, kuului aivan läheltä.
Vartia nousi levottomana, veti miekan huotrastaan ja pistoolin vyöstään sekä meni ovea kohden; mutta tämä tempaistiin äkkiä rajusti auki, ja sisään syöksyi muuan mies kasvot vääntyneinä ja mitä suurimman pelon vallassa.
"Pakene, pakene!" huusi hän, "me olemme hukassa."
Vartia viittasi don Fernandoa vetäytymään peremmälle ja asettui päättävästi ovelle, johon samassa ilmestyi neljä naamioitua, aina hampaisiin asti aseistettua miestä.
"Takaisin!" sanoi vartia. "Tänne ei pääse kukaan tietämättä tunnussanaa."
"Siitä saat sen", sanoi muuan tulijoista. Ja pistoolin laukauksella hän musersi vartian pääkallon.
Vartia kaatui raskaasti suullensa, kirkaisten raivokkaasti.
Nuo neljä miestä astuivat hänen ruumiinsa yli, sitoivat lujasti hänen toverinsa, joka oli piiloutunut nurkkaan ja vapisi pelästyksissään, minkä tehtyään eräs heistä meni don Fernandon luo, joka ei käsittänyt vähääkään tästä omituisesta tapauksesta, ja sanoi hänelle:
"Te olette vapaa, caballero. Tulkaa, teidän täytyy heti lähteä tästä talosta."
"Keitä te ensiksikin olette", vastasi don Fernando, "te, jotka esiinnytte pelastajinani?"
"Sitä emme voi teille selittää täällä. Tulkaa nopeasti mukaan", toisti naamioitu.
"En ennenkuin tiedän keitä olette?"
Toinen teki kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen ja kumartuen hän kuiskasi don Fernandon korvaan:
"Mieletön! Ettekö siis tahdo enää nähdä doña Hermosaa?"
Don Fernando punastui.
"Minä seuraan teitä", sanoi hän liikutettuna.
"Kas tässä", sanoi naamioitu mies, "ottakaa nämä pistoolit ja tämä miekka, kaikki ei ole vielä päättynyt, kenties täytyy meidän taistella."
"Oh!" sanoi nuori mies iloissaan, "huomaan nyt, että teidät todellakin on lähetetty pelastamaan minua. Seuraan teitä minne tahdotte." Ja hän otti aseet, pistäen ne vyöhönsä.
He läksivät huoneesta nopein askelin.
"Mitä!" sanoi don Fernando tultuaan pihalle; "olenko minä todellakin
San Lucarin presidiossa?"
"Ettekö sitä tiennyt?" kysyi hänen kuljettajansa.
"Kuinka minä olisin voinut sitä tietää? Minut on tuotu tänne sidotuin silmin."
Muutamia täysin satuloituja hevosia seisoi renkaisiin sidottuna.
"Luuletteko voivanne istua hevosen selässä?" kysyi tuntematon.
"Toivoakseni", vastasi don Fernando.
"Se on välttämätöntä", sanoi tuntematon päättävästi.
"Sitten minä teen niin, vaikkapa kuolisin siitä tempusta."
"Hyvä! Nouskaamme sitten selkään ja lähtekäämme."
Juuri kun heidän piti kääntyä kadulle, tuli heitä vastaan kymmenen tai kaksitoista ratsumiestä täyttä laukkaa. Ne olivat korkeintaan parinkymmenen askeleen päässä.
"Tuossa on vihollisemme!" sanoi tuntematon matalalla, mutta lujalla äänellä. "Ohjakset hampaisiin ja hyökkäykseen! Meidän täytyy murtautua lävitse tai kuolla."
Nuo viisi miestä asettuivat riviin ja ratsastivat täyttä laukkaa lähestyviä kohti, laukaisten pistoolinsa heitä vastaan aivan läheltä ja sen jälkeen käyden heidän kimppuunsa sapeleilla.
"Tuhat tulimmaista!" huusi Pablito raivoissaan — sillä hän juuri oli vastaantulijoiden johtaja — "vankini pääsee karkuun."
Ja kääntäen hevosensa hän Iäksi ajamaan takaa don Fernandoa.
Tämä laukaisi pistoolinsa vähentämättä vauhtiaan, ja vaqueron hevonen, jonka päähän luoti sattui, teki ratsastajineen kuperkeikan.
Pablito nousi aivan rusennuttuna. Ne, jotka niin äkkiä olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, olivat kadonneet.
"Oh, vielä minä heidät löydän!" sanoi hän raivoissaan,
Sillävälin olivat pakolaiset ennättäneet joen rannalle, jossa vene vartoi heitä.
"Tässä meidän täytyy erota" sanoi tuntematon don Fernandolle, ottaen naamion kasvoiltaan.
"Estevan!" huudahti don Fernando.
"Minä itse, ystäväni", vastasi majordomo. "Tämä vene vie teidät del Cormillon haciendaan. Lähtekää viipymättä ja", lisäsi hän kumartuen don Fernandon korvaan ja antaen hänelle neljään taitteeseen käännetyn paperin, "lukekaa tämä tarkkaan, kenties voitte vuorostanne tulla auttamaan meitä."
"Oh, olkaa huoleti, minun täytyy saada maksaa puolestani."
"Hyvästi tai oikeammin näkemiin, ystäväni."
"Kiitoksia! Saanko jälleen nähdä doña Hermosan?"
"Minua on kielletty virkkamasta siitä asiasta mitään."
"Toinen asia sitten: kuka piti minua vankinaan, tiedättekö sen?"
"Kyllä, mutta niitä oli kaksi: Tiikerikissa ja don Torribio Quiroga."
"Ah", sanoi don Fernando rypistäen kulmakarvojaan, "pidän sen muistissani. Kiitoksia vielä kerta, Estevan!"
Ja viitaten soutajille hän istui veneeseen, joka läksi matkaan hyvää vauhtia ja katosi pian yön pimeyteen.
Rannalla seisoi kolme henkilöä, jotka levottomin katsein seurasivat veneen kulkua.
Nämä kolme henkilöä olivat don Estevan Diaz, doña Hermosa ja doña
Manuela.