X.
PUNANAHKOJEN LEIRI.
Don Pedron ja hänen tyttärensä hellän huolenpidon vuoksi oli don
Estevan pian parantunut.
Hänen ensimäinen toimenpiteensä oli ollut, kuten hän oli don Torribiolle uhannutkin, ilmoittaa hacienderolle sen henkilön nimen, joka niin raukkamaisesti oli hyökännyt hänen kimppuunsa, ja kenenkä käsiin don Fernando oli joutunut.
Siitä hetkestä asti oli don Torribio mennyttä miestä don Pedron ja hänen tyttärensä silmissä.
Tämän alkukostonsa jälkeen oli majordomo lähtenyt hankkimaan tietoja ystävästään. Sattuma oli suosinut häntä, hänen tavatessaan el Zapoten. Tuo arvoisa ja tunnollinen vaquero oli sillä kertaa varsin halukas selittämään kaikki mitä häneltä pyydettiin, sillä hän oli samana aamuna tavallisen, kiusallisen huonon onnensa vuoksi joutunut aivan putipuhtaaksi korttipelissä, niin ettei hänellä enää ollut äyriäkään jäljellä. Muutamilla kätevästi antamillaan kultarahoilla onnistui majordomon saada tietää kaikki, mitä oli tapahtunut, samoinkuin paikan, missä don Fernandoa pidettiin piilossa.
Saatuaan tietää, mitä halusi, jätti don Estevan vaqueron siihen paikkaan ja palasi kiireesti haciendaan. Doña Hermosa ei ollut mikään tavallinen nainen, Hän oli hyvin tarmokas ja vielä lisäksi hän rakasti don Fernandoa. Hän päätti vapauttaa hänet, mutta hän ei puhunut siitä mitään, peläten saattavansa isänsä levottomaksi. Hän vain lausui toivovansa saada olla päivän tai pari de las Norias'in haciendassa, johon don Pedro helposti suostui ehdolla; että hän ottaisi mukaansa lukuisan suojelusjoukon päättäviä ja hyvin aseistettuja peoneja.
Mutta sen sijaan, että olisi mennyt haciendaan, läksikin nuori tyttö presidioon, jonne hänen onnistui tunkeutua intiaanien huomaamatta.
Päästyään kylään hän ilmaisi suunnitelmansa don Estevanille.
Tämä hämmästyi sitä kylmäverisyyttä, millä nuori tyttö selosti tekemäänsä suunnitelmaa, jossa ei ainoastaan hänen itsensä, vaan vieläpä majordomon äidinkin piti olla osallisena.
Kaikki don Estevanin yritykset saada tyttö luopumaan suunnitelmastaan olivat turhia. Hänen täytyi totella tätä tahtomattaankin.
Kun vene, joka vei pois don Fernandon, oli kadonnut, kääntyi don
Estevan doña Hermosan puoleen.
"Ja mitä nyt aijotte tehdä, señorita?" kysyi hän.
"Nyt", vastasi neito tiukasti, "aijon tunkeutua apachien leiriin tapaamaan don Torribiota."
Majordomo ei voinut olla säpsähtämättä.
"Siellähän teitä odottaa häpeä ja kuolema!" sanoi hän kolkolla äänellä.
"Ei", vastasi doña Hermosa päättävästi, "vaan kosto."
"Haluatteko te sitä?"
"Minä vaadin sitä."
"Hyvä", sanoi nuori mies, "minä tottelen. Menkää pukeutumaan, minä saatan itse teidät intiaanileiriin."
Vaihtamatta sanaakaan palasivat kaikki kolme don Pedron taloon, jossa he asuivat.
Oli keskiyö. Kadut olivat tyhjät. Kuolon hiljaisuus vallitsi kaupungissa, jota valaisi vanhan presidion loimu, presidion, joka paloi jo kolmatta päivää, sittenkuin intiaanit olivat sen ensin ryöstäneet ja sitten sytyttäneet. Intiaanien paholaisen näköiset varjot kuvastuivat raunioiden ja jäännösten joukossa.
Tultuaan asuinhuoneen luo pysähtyi don Estevan pihalle.
"Ajatelkaa, mitä aijotte tehdä, señorita", sanoi hän. "Mitä hyötyä on kostamisesta? Suosittunnehan on jo turvassa."
"Niin, mutta hän on ollut vähällä saada surmansa. Mikä on epäonnistunut kerran, voi onnistua toisella kertaa. Don Torribio on loukannut kalliimpia tunteitani, päätökseni on tehty, hänen pitää oppia tuntemaan minkälainen on naisen kosto."
"Eikö mikään voi päätöstänne horjuttaa?"
"Ei mikään", sanoi neito lujalla äänellä.
"Menkää sitten laittautumaan kuntoon, señorita, odotan teitä täällä."
Molemmat naiset menivät sisään, Estevanin asettuessa mietteissään pääkäytävän rappusille.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauvan. Kymmenen minuutin kuluttua tulivat naiset taas pihalle.
He olivat puetut täydelliseen apachipukuun, ja kasvoja peittävä maalaus täydensi ulkomuodon ja teki heidät tuntemattomiksi.
Estevan ei voinut olla huudahtamatta ihmetyksestä, niin täydellinen oli muutos.
"Totta vie, tehän olette oikeita intiaaninaisia, tiedän mä!"
"Luuletteko kenties", vastasi doña Hermosa ivallisesti hymyillen, "että don Torribiolla yksinään on erikoisoikeus mielensä mukaan vaihtaa nahkaa ja muuttaa muotoansa."
"Kuka voi taistella naista vastaan?" sanoi Estevan pudistaen päätään.
"Ja mitä tahdotte nyt minulta?" jatkoi hän.
"Vain vähäpätöisen seikan", vastasi doña Hermosa, "suojelustanne intiaanien etulinjalle asti."
"Entä sitten?"
"Sitten on muu meidän asianamme."
"Mutta ettehän kai aijo jäädä yksinänne noin vain intiaanien joukkoon?"
"Päinvastoin, meidän täytyy jäädä sinne."
"Äiti kulta", sanoi nuori mies huolissaan, "tahdotko siis antautua noiden raakojen pakanoiden käsiin?"
"Rauhoitu, poikani", sanoi vanha rouva lempein katsein, "ei minulla ole mitään vaaraa."
"Mutta kuitenkin…"
"Estevan", keskeytti doña Hermosa nopeasti, "minä vastaan äidistänne."
Majordomo painoi masentuneena päänsä alas.
"No, Jumalan nimeen sitten", sanoi hän hyvin vähän vakuutetun näköisenä.
"Matkalle", sanoi doña Hermosa kääriytyen huolellisesti viittansa poimuihin.
Don Estevan kulki etummaisena.
Yö oli pimeä. Sammuvat tulet, joiden ympärillä presidion puolustajat makasivat ja nukkuivat, levittivät siellä täällä vain himmeätä, epämääräistä valoaan, riittämätöntä ohjaamaan ketään pimeässä, joka lisääntyi sen sijaan että se olisi haihtunut.
Kaupunki oli synkän näköinen, ja siellä vallitsi lyijynraskas hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin korppikotkien ja muiden petolintujen käheät huudot katkaisivat, niiden tapellessa viimeisessä taistelussa kaatuneiden ruumiista, joista ne raastoivat suuria lihakappaleita sinne tänne.
Nuo kolme henkilöä kulkivat lujin askelin eteenpäin pirstaleitten joukossa, milloin kompastuen maata peittäviin muurinpalasiin, milloin kiiveten ruumiiden yli ja häiriten tiehensä lentelevien ja vihaisesti kirkuvien petolintujen kamalaa juhla-ateriaa.
He kulkivat siten melkein koko kaupungin halki ja saapuivat vihdoin lukemattomia kiertoteitä ja tavattomia vaikeuksia kokien eräälle rintavarustukselle, joka oli vastapäätä intiaanileiriä, mistä aivan läheltä näkyi valoa välkkyvän ja kuului huutoa ja laulua. Vaihdettuaan muutaman sanan johtajan kanssa, päästi vartia nuo kolme henkilöä kulkemaan edelleen. Tultuaan muutamien askelten päähän ulkopuolelle, pysähtyi don Estevan ja hänen molemmat seuralaisensa tekivät samoin.
"Doña Hermosa", sanoi nuori mies matalalla ja katkonaisella äänellä, "tässä on nyt intiaanileiri edessämme. Jos minä seuraisin teitä kauemmaksi, voisi turvani käydä teille vaaralliseksi. Minun täytyy siis pysähtyä tähän. Muuten teillä on vain muutamia askeleita määränne päähän."
"Kiitoksia ja näkemiin, Estevan", sanoi nuori tyttö ojentaen hänelle kätensä.
Nuori mies piti sitä omassaan.
"Señorita", sanoi hän syvällä äänellä, "vielä sananen."
"Puhukaa, ystäväni."
"Kaiken sen nimessä, mikä teille on kalliinta maailmassa, pyydän teitä luopumaan onnettomuutta tuottavasta suunnitelmastanne. Luottakaa minun kokemukseeni, vielä on aika — palatkaa del Cormillon haciendaan, te ette tiedä, mitkä vaarat teitä uhkaavat."
"Estevan", vastasi nuori tyttö päättävästi, "minkälaisia nuo vaarat lienevätkin, niin minä uhmaan niitä. Ei mikään voi saada minua muuttamaan päätöstäni. Näkemiin siis!"
"Näkemiin!" mutisi nuori mies surullisesti.
Doña Hermosa kääntyi ja meni lujin askelin intiaanileiriä kohti. Doña Manuela epäröi hetkisen, ja heittäytyi äkkiä poikansa syliin, ennenkuin seurasi jäljessä.
"Ah!" huudahti Estevan kovin liikutettuna, "jää luokseni, äiti kulta, minä pyydän sinua!"
"Oi!" vastasi vanha rouva jalosti, viitaten doña Hermosaan, "antaisinko siis hänen uhrautua yksinään?"
Estevan ei vastannut.
Manuela syleili häntä viimeisen kerran, jonka jälkeen hän suurimmalla ponnistuksella irtaantui poikansa sylistä, joka turhaan koetti pidättää häntä, ja saavutti yhdellä harppauksella doña Hermosan.
Majordomo katseli levottomasti heidän jälkeensä, niin kauan kuin voi erottaa heidät pimeässä, johon he pian katosivat.
Silloin päästi hän voimakkaan huokauksen ja palasi pitkin askelin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutisten matalalla äänellä:
"Kunhan ennättäisin ajoissa, niin ettei hän vielä olisi saapunut don
José Kalbrisin luo."
Juuri kun Estevan saapui linnoitukseen, läksi kuvernööri sieltä don Torribion seurassa. Mutta don Estevan oli niin kiintynyt ajatuksiinsa, ettei hän huomannut ratsastavia, vaikka he kulkivat niin läheltä, että miltei hipaisivat häntä.
Tämä turmiollinen sattuma aiheutti auttamattoman onnettomuuden.
Jätettyään don Estevanin kulkivat molemmat naiset eteenpäin umpimähkää hetkisen, suunnaten kulkunsa edessään näkyvää valoa kohden.
Kuljettuaan vähän matkaa pysähtyivät he huoahtamaan ja rauhoittaakseen sydäntään, joka tykytti niin, että oli halkeamaisillaan.
Nyt kun vain muutama askel erotti heidät intiaanien telteistä, huomasivat he yrityksensä koko vaaran ja hurjuuden, ja niin päättäväisiä kuin olivatkin, tunsivat naiset tahtomattaankin rohkeutensa horjuvan ja sydämensä hyytyvän kauhusta, ajatellessaan sitä kamalaa murhenäytelmää, jonka pääosaa he menivät esittämään.
Kumma kyllä tuki juuri Manuela nyt seuralaistaan, joka oli menettämäisillään rohkeutensa.
"Señorita", sanoi hän, "nyt on minun vuoroni olla johtajana. Jos tahdotte seurata ohjeitani, niin luullakseni voimme torjua meitä uhkaavat monet vaarat."
"Puhu", vastasi doña Hermosa, "minä kuuntelen sinua, imettäjäni."
"Meidän on ensiksikin jätettävä nämä viittamme, jotka peittävät vaatteemme ja joista meidät heti tunnettaisiin valkoisiksi."
Näin sanoen hän riisui viittansa, heittäen sen kauas luotaan. Doña
Hermosa seurasi epäröimättä hänen esimerkkiään.
"Kulkekaa nyt rinnallani", jatkoi Manuela; "mitä tahansa tapahtuukin, niin älkää ollenkaan pelätkö, älkääkä puhuko sanaakaan, sillä silloin olemme auttamattomasti hukassa."
"Hyvä!" sanoi nuori tyttö.
"Me olemme", jatkoi Manuela, "kaksi intiaaninaista, jotka olemme tehneet Wacondahille lupauksen haavoittuneen isämme paranemiseksi. Oletko käsittänyt minut? Ennen kaikkea et saa puhua sanaakaan."
"Eteenpäin, ja suojelkoon Jumala meitä."
"Tapahtukoon niin", vastasi Manuela, tehden hurskaana ristinmerkin.
He läksivät jälleen kulkemaan.
Viiden minuutin kuluttua he olivat intiaanileirissä.
Intiaanit olivat, meksikolaisista helposti saadun voittonsa hurmaamina, antautuneet hilpeän ilon valtaan.
Kaikkialla vain laulettiin ja tanssittiin.
Muutamia tynnyreitä paloviinaa, jotka oli löydetty presidiosta ja lähellä olevista ryöstetyistä haciendoista, oli laahattu leiriin ja avattu.
Tavaton epäjärjestys, kuvaamaton, ihmeellinen sekasotku vallitsikin sen vuoksi intiaanien kesken, jotka juovuksissa ovat rutihulluja ja voivat silloin tehdä mitä suurimpia ilkivaltaisuuksia.
Päällikköjen vallasta ei välitetty. Muuten olivatkin useimmat heistä samanlaisessa tilassa kuin heidän soturinsakin, eikä ole epäilemistäkään, että jos San Lucarin asukkailla olisi ollut riittävästi väkeä yllättääkseen intiaanit, niin olisivat he voineet panna toimeen kauhean verilöylyn noiden petojen keskuudessa, jotka olivat tolkuttomasti juopuneina ja tällöin kykenemättömiä puolustamaan itseään.
Tämän epäjärjestyksen johdosta onnistui molempien naisten huomaamatta päästä leirilinjan ohi. Sykkivin sydämin ja jäsenet pelosta vavisten, mutta rauhallisen ja vakavan näköisinä luikertelivat he nyt sisiliskojen tavoin joukkojen keskellä, kulkien huomaamatta ohi juopottelijoiden, joita tölmi heitä vastaan joka askeleella, ja koettivat umpimähkään, luottaen sallimukseen ja onneensa, noiden sikin sokin pystytettyjen telttojen joukosta löytää sen, joka oli suuren valkonaaman asuntona.
He olivat sillä tavoin umpimähkään harhailleet ympärinsä jo hyvän aikaa, joutumatta pulaan. Menestyksen rohkaisemina he olivat melkein unohtaneet pelkonsa, ja toisinaan he vaihtoivat rohkaisevan silmäyksen, kun äkkiä muuan jättiläismäinen intiaani tarttui doña Hermosan vyöhön ja nostaen hänet maasta suuteli häntä voimakkaasti kaulaan.
Tämän odottamattoman loukkauksen johdosta kirkaisi tyttö pelästyneenä ja vapautui tavattomalla ponnistuksella intiaanista, jonka hän voimakkaasti työnsi luotaan.
Villi horjahti taaksepäin juopuneilla jaloillaan ja kaatui pitkäkseen, huudahtaen raivoisasti, mutta nousi melkein heti ja syöksyi kuin jaguari tyttöä kohti.
Manuela heittäytyi nopeasti väliin.
"Takaisin!" sanoi hän pannen päättävästi kätensä intiaanin rinnalle, "tämä nainen on minun sisareni."
"Korppikotka on soturi, joka ei suvaitse loukkausta", vastasi villi rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen veitsensä.
"Aijotko siis tappaa hänet!" huudahti Manuela pelästyneenä.
"Aijon, minä aijon tappaa hänet", vastasi villi, "ellei hän suostu seuraamaan minua telttiini. Hänestä tulee päällikön vaimo."
"Sinä olet hullu", vastasi Manuela, "telttisi on täysi, siellä ei enää ole tilaa tulelle."
"Siellä on tilaa vielä kahdelle", vastasi intiaani. "Ja koska tuo nainen on sisaresi, niin saat sinä seurata mukana."
Tämän äänekkään sanasodan johdosta oli joukko intiaaneja kerääntynyt molempien naisten ympärille, jotka huomasivat joutuneensa piirin keskelle, mistä heidän oli mahdoton päästä pois.
Manuela arvioi katseellaan heitä uhkaavan vaaran suuruuden; hän näki tuhon tulevan.
"No niin!" toisti Korppikotka, tarttuen vasemmalla kädellään doña Hermosan hiuksiin, jotka hän kääri ranteensa ympäri, ja heiluttaen veistään, hän karjui "tahdotteko seurata minua telttiin, sisaresi ja sinä?"
Doña Hermosa oli vaipunut kasaan. Puoleksi maahan viskattuna odotti hän silmät ummessa kuoliniskua.
Manuela suoristihe, hänen silmänsä syöksivät tulta ja päättävästi tarttuen korppikotkan käsivarteen hän huusi kovalla äänellä:
"No koska välttämättä niin tahdot, sinä koira, niin täyttyköön kohtalosi! Katso minua, Wacondah ei salli rankaisematta solvattavan orjattariaan."
Aina tähän asti oli Manuela koettanut mahdollisimman tarkkaan pitää kasvonsa varjossa, jottei kukaan erottaisi hänen kasvonpiirteitään. Mutta nyt hän asettui niin, että valo lankesi suoraan hänen kasvoihinsa.
Nähdessään kasvojen eriskummallisen maalauksen huudahtivat intiaanit hämmästyneinä ja väistyivät taaksepäin, pelon valtaamina.
Manuela hymyili voittonsa johdosta; hän tahtoi tehdä sen täydelliseksi.
"Wacondahin valta on rajaton", sanoi hän: "voi sitä, joka tahtoo vastustaa hänen aikomuksiaan! Hän juuri lähettää minut. Takaisin, kaikki!"
Ja tarttuen doña Hermosan käsivarteen, joka tuskin oli tointunut kauheasta mielenliikutuksestaan, meni hän päättävästi erästä piirin laitaa kohti.
Intiaanit epäröivät hetkisen. Manuela ojensi kätensä käskevästi, ja voitetut intiaanit väistyivät oikealle ja vasemmalle, päästäen naiset vapaasti kulkemaan.
"Minä olen ihan kuolemaisillani", kuiskasi doña Hermosa.
"Rohkeutta!" kuiskasi Manuela takaisin, "me olemme pelastetut."
"Ohhoh!" sanoi pilkallinen ääni, "mitä täällä on tekeillä?" Ja muuan mies asettui molempien naisten eteen silmäillen heitä ivallisesti.
"Poppamies!" mumisivat intiaanit, ja rauhoittuneina noitansa läsnäolosta kasaantuivat he jälleen vankien ympärille.
Manuela vapisi ja tunsi epätoivoa, nähdessään viekkautensa tulokset menneen tyhjään. Tuo urhokas nainen tahtoi kuitenkin yrittää vielä kerran.
"Wacondah rakastaa intiaaneja", sanoi hän, "juuri hän lähettää minut apachisoturien poppamiehen luo."
"Tokkohan", vastasi noita leikillisellä äänellä, "ja mitä tahtoo hän minulta?"
"Sitä ei saa kuulla kukaan muu kuin sinä."
"Ooah!" sanoi poppamies lähestyen Manuelaa, jonka olalle hän laski kätensä, katsellen häntä terävästi; "minkä todisteen annat minulle siitä tehtävästä, jonka kaikkivaltias henki on antanut sinulle?"
"Tahdotko pelastaa minut?" kysyi Manuela nopeasti matalalla äänellä.
"Se riippuu", vastasi toinen kiiluvin silmin katsellen tyttöä, "se riippuu hänestä."
Doña Hermosa pidättyi ilmaisemasta inhoaan.
"Kas tässä", sanoi Manuela, ojentaen noidalle doña Hermosan ranteita kaunistavat kallisarvoiset, jalokivillä koristetut rannerenkaat.
"Ooah!" sanoi noita, piiloittaen ne poveensa, "ne ovat kauniita, mitä tahtoo äitini?"
"Ensiksikin päästä eroon noista miehistä."
"Entä sitten?"
"Vapauta meidät ensin."
"Tapahtuu kuten tahdot."
Intiaanit olivat seisoneet liikkumattomina, toimettomina katselijoina voimatta kuulla tätä lyhyttä keskustelua. Noita kääntyi heidän puoleensa kasvot kauhun vääntäminä.
"Paetkaa!" sanoi hän peloittavalla äänellä; "tämä nainen tuottaa onnettomuutta. Wacondah vihastuu; paetkaa, paetkaa!"
Intiaanit, jotka tunsivat olevansa levollisia vain poppamiehensä turvissa, mutta nyt näkivät, että tämän oli vallannut heille käsittämätön kauhu, syöksyivät sikin sokin pakoon ja hajaantuivat ilman muuta joka taholle.
Kun he olivat kadonneet intiaanitelttojen taakse, sanoi poppamies naisille:
"No niin, uskotteko, että minä voin suojella teitä?"
"Uskomme", vastasi Manuela, "ja minä kiitän isääni, hän on yhtä mahtava kuin viisaskin."
Tyydytettyä ylpeyttä ilmaiseva hymyily leikki viekkaan intiaanin ohuilla huulilla.
"Minä voin myös kostaa niille, jotka pettävät minut", sanoi hän.
"En minä aijokaan koettaa pettää isääni", vastasi Manuela.
"Mistä valkoinen sisareni tulee?" kysyi intiaani,
"Ensimmäisen miehen arkista", vastasi Manuela, katsoen miestä suoraan silmiin.
Poppamies punastui.
"Tyttärelläni on kuguarin kaksiosainen kieli", sanoi hän. "Pitääkö hän minua iguanisisiliskona, joka antaa pettää itsensä kuin vanha akka?"
"Kas tässä kaulaketju", sanoi Manuela ojentaen intiaanille kallisarvoisen helmikaulakoristeen, "jonka Wacondah on antanut toimekseni jättää apachien jumalalliselle papille."
"Ooah!" sanoi poppamies, "tyttäreni ei voi valehdella, hän on viisas. Minkä palveluksen voin vielä tehdä hänelle?" lisäsi hän ja pani kaulaketjun, katsahdettuaan siihen, tekemään seuraa rannerenkaalle.
"Tahdon, että isäni vie minut suuren valkoisen päällikön telttiin, hänen, joka taistelee apachisoturien riveissä."
"Tyttäreni haluaa puhua valkonaaman kanssa?"
"Niin haluan."
"Tuo soturi on viisas päällikkö, ottaakohan hän vastaan naisia?"
"Älköön isäni olko levoton siitä, minun täytyy puhua suuren päällikön kanssa vielä tänä yönä."
"Hyvä, äitini saa puhua hänen kanssaan, mutta tämä toinen nainen?" lisäsi hän, osoittaen doña Hermosaa.
"Tämä nainen", vastasi Manuela, "on Tiikerikissan ystävä, hänelläkin on asiaa päällikölle."
Poppamies pudisti päätään.
"Onko soturien kehrättävä villoja, koska naiset käyvät sotaa ja asettuvat neuvottelutulen ääreen?"
"Isäni erehtyy", vastasi Manuela, "päällikkö rakastaa sisartani."
"Ei", vastasi intiaani.
"Kas niin", lausui Manuela kärsimättömänä poppamiehen vastaväitteistä, "kieltääkö isäni viemästä minua suuren päällikön telttiin? Varokoon hän itseään, päällikkö odottaa meitä."
Poppamies katsoi häneen läpitunkevasti, mutta Manuela kesti sen, luomatta silmiään alas.
"Hyvä!" sanoi intiaani, "äitini ei ole valehdellut, seuratkoon hän minua."
Ja asettuen molempien naisten väliin sekä tarttuen kummankin ranteeseen, hän vei heidät sekasotkuisten leirisokkeloiden läpi.
Intiaanit, joita he matkalla tapasivat, väistyivät osoittaen selviä kauhun merkkejä.
Poppamies ei ollut pahoillaan tapahtumasta, sillä paitsi hänelle tästä tullutta hyötyä, olivat sen seuraukset omiansa vahvistamaan hänen valtaansa herkkäluuloisten ja taikauskoisten intiaanien silmissä, sillä nämä luulivat, että Wacondah todella oli vaikuttanut häneen. Sen vuoksi loistikin hänen naamansa tyytyväisyydestä.
Noin neljännestunnin ajan marssittuaan edestakaisin, tulivat he erään teltan luo, jonka edustalle oli pystytetty yhdistyneiden heimojen totem [merkitsee eläintä, jota heimo pitää pyhänä; tässä lippua, jossa on pyhän eläimen kuva], tulipunaisilla ripsuilla varustettujen keihäitten ympäröimänä ja neljän sotilaan vartioimana.
"Tässä se on", sanoi poppamies Manuelalle.
"Hyvä!" vastasi tämä; "sallikoon isäni meidän mennä sisään yksinämme."
"Onko minun erottava teistä?"
"On, mutta isäni voi vartoa meitä ulkopuolella."
"Minä odotan", vastasi poppamies lyhyesti, katsahtaen epäluuloisesti naisiin.
Poppamiehen viittauksesta päästivät teltin edustalla olevat vartiat naiset vapaasti kulkemaan.
He astuivat sisään sykkivin sydämin. Teltti oli tyhjä.
He huokasivat helpotuksesta. Don Torribion poissaolo antoi heille tilaisuuden valmistautua siihen kohtaukseen, jota doña Hermosa toivoi hänen kanssaan.
Poppamies oli jäänyt seisomaan teltin ovelle. Tämä mies, joka vähän aikaa sitten oli kohotettu tähän arvoon Tiikerikissan vaikutuksesta, oli hänen varjonsa ja toimi hänen vakoojanaan.