XI.
LUOPIO.
Don Torribio Quiroga ja don José Kalbris hoputtivat hevosiaan päästäkseen mahdollisimman pian presidion alueen ulkopuolelle.
Kuvernööri oli onnellinen sen avustuksen johdosta, jonka maakunnan päällikkö hänelle lähetti.
Hän ei epäillyt tulossa olevien vaquerojen avulla helposti voivansa pakottaa intiaanit luopumaan piirityksestä. Vieläpä hän toivoi voivansa käyttää tilaisuutta hyväkseen antaakseen apacheille, noille ikuisille Meksikon rajaseutujen hävittäjille, niin perinpohjaisen läksytyksen, etteivät he pitkään aikaan uskaltaisi yrittää tunkeutua liittovaltojen alueelle.
He saapuivat rintavarustukselle, jota vartioi melkoinen joukko hyvin aseistettuja vaqueroja ja kaupunkilaisia.
"Meidän täytyy kulkea tästä läpi", sanoi don Torribio kuvernöörille.
"Niinkuin haluatte."
"Yö on pimeä", jatkoi don Torribio, "suuria joukkoja kuljeskelevia intiaaneja on hajaantuneina koko seutukunnalle. Saamme todennäköisesti ratsastaa penikulman tai pari, ennenkuin tapaamme väkemme. Luulen sen vuoksi, ettei ole varsin viisasta uskaltaa aivan yksinämme niin kauaksi kaupungista."
"Huomautuksenne on varsin oikea", vastasi don José. "Ymmärrättehän, te olette presidion kuvernööri", jatkoi don Torribio hymyillen epämääräisesti. "Jos punanahat hyökkäisivät kimppuumme ja vangitsisivat teidät, niin sillä olisi hyvin vakavat seuraukset. Minä en välitä itsestäni, sillä minun vangitsemisestani olisi intiaaneilla vähän hyötyä, mutta teidän laitanne on toinen. Kehoitan teitä siis tarkoin harkitsemaan kaiken, ennenkuin lähdemme etemmäksi. Mitä sanotte tästä?"
"Sanon, että olette oikeassa, kunniani kautta, ja että se olisi anteeksiantamatonta varomattomuutta."
"Siis…"
"Siis luullakseni teemme viisaimmin, että otamme turvajoukon."
"Niin", vahvisti don Torribio, "siten voimme olla rauhallisia, eikö niin? Kuinka monta miestä otamme?"
"Oh, kymmenkunta korkeintaan."
"Pyh! Ottakaamme kaksikymmentä; eihän tiedä ketä kohtaamme tiellä tähän aikaan yöllä. Voimmehan tavata satakunta intiaania. Täytyy voida pitää puoliaan niitä vastaan."
"Olkoon menneeksi sitten kaksikymmentä, koska niin tahdotte", vastasi don José hyväntahtoisesti, "Ja olkaa ystävällinen sekä valitkaa näin ollen ne itse."
"Olkaa huoletta", vastasi don Torribio hymyillen väkinäisesti.
Hän ratsasti nyt vartioston luo, joka kuvernöörin saapuessa oli asettunut valmiiksi, ja erotti kaksikymmentä ratsastajaa, jotka hänen määräyksestään heti järjestäytyivät hänen taakseen.
"Nyt voimme lähteä, milloin haluatte, kuvernööri."
"Eteenpäin siis!" vastasi tämä kannustaen hevostaan.
Turvajoukko läksi liikkeelle samalla. Don José Kalbris ja don Torribio
Quiroga ratsastivat muutamia askeleita edellä.
Kaikki kävi hyvin noin kolmeneljännestuntia. Tämän kuluttua alkoi kuvernööri tuntea epämääräistä levottomuutta, huolimatta don Torribion vireillä pitämästä vilkkaasta keskustelusta. Viimemainittu tekikin parhaansa keksiäkseen sukkeluuksia ja ponnisti kykyänsä mahdollisimman paljon, miellyttääkseen don Joséta.
"Anteeksi, eversti", sanoi kuvernööri toverilleen, pysäyttäen hänet äkkiä, "mutta eikö teistäkin tunnu merkilliseltä, kuten minustakin, ettei niitä, joita menemme tapaamaan, vielä näy?"
"Ei ensinkään, señor", vastasi don Torribio. "Kenties päällikkyyttä hoitava kapteeni ei ole ennen takaisin saapumistani uskaltanut lähteä teille, joita hän ei tunne."
"Mahdollista kyllä", sanoi kuvernööri hetken mietittyään.
"Minusta se on todennäköistä", vastasi don Torribio, "ja siinä tapauksessa on meillä vielä vain penikulma kuljettavana, ennenkuin tapaamme heidät."
"Eteenpäin siis."
He läksivät jälleen ajamaan, mutta nyt kävi kulku hiljaisuuden vallitessa. Molemmat henkilömme näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin.
Tuon tuostakin kohotti don Torribio päänsä ja silmäili tutkivasti ympärilleen.
Äkkiä kuului kaukaa hevosen hirnuntaa.
"Mitä se oli?" kysyi don Torribio.
"Oh!" vastasi kuvernööri, "luultavasti ne, joita etsimme."
"Kenties?" virkkoi toinen; "joka tapauksessa on paras olla varuillaan."
Ja viitattuaan kuvernööriä vartomaan paikallaan kannusti hän hevostaan ja katosi pian pimeään.
Päästyään yksikseen vähän matkan päähän don Torribio hyppäsi hevosen selästä, painoi korvansa maahan ja kuunteli.
"Hitto vieköön!" mutisi hän, nousten taas nopeasti ja heittäytyen satulaan. "Meitä ajetaan takaa, ei saa hukata hetkeäkään. Olisiko tuo Estevan lurjus todellakin tuntenut minut?"
"No niin?" kysyi kuvernööri heti don Torribion palattua, "mitä se on?"
"Ei mitään", vastasi don Torribio, "ei mitään, joka teitä huvittaisi."
"Siinä tapauksessa…?"
"Siinä tapauksessa", vastasi don Torribio, tarttuen vasemmalla kädellään kuvernöörin käsivarteen ja huutaen peloittavalla äänellä: "Don José Kalbris, antautukaa, te olette vankini!"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi vanha sotilas säpsähtäen. "Oletteko hullu, don Torribio?"
"Älkää sanoko minua enää don Torribioksi, señor", sanoi nuori mies synkästi. "Minä olen nyt nimetön ja isänmaaton heittiö, jonka kostonhimo on ajanut apachien joukkoon."
"Kavallusta!" huusi kuvernööri. "Tänne sotamiehet, puolustakaa everstiänne!"
"Nämä miehet eivät puolusta teitä, don José, ne ovat minulle uskollisia. Antautukaa, sanon minä!"
"En, minä en antaudu!" vastasi kuvernööri päättävästi. "Don Torribio, tai ken olette, te olette lurjus!"
Ja pannen hevosen hypähtämään sivulle, hän vapautui nuoren miehen otteesta ja paljasti miekkansa.
Usean hevosen nelistys kuului kaukaa.
"Ah!" sanoi kuvernööri, virittäen pistoolinsa, "olisiko tulossa apua?"
"Kyllä", vastasi don Torribio kylmästi, "mutta se tulee liian myöhään."
Hänen käskystään ympäröivät vaquerot kuvernöörin, jonka kimppuun he kaikki hyökkäsivät yht'aikaa.
Kahdella pistoolin laukauksella kaatoi don José kaksi heistä maahan.
Nyt syntyi kauhea käsirysy pimeässä.
Don José, tietäen ettei hänellä ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta ja päättäen myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin, teki ihmeitä. Pakottaen hevosensa nousemaan pystyyn oikealle ja vasemmalle, väisti hän kaikki häntä vastaan tähdätyt iskut, ja jakeli lyöntejään tuohon sekavaan joukkoon, joka hurjasti huutaen surisi hänen ympärillään.
Sillävälin kasvoi lähestyvien ratsastajien aiheuttama jyminä joka hetki ja hevosten nelistys kumisi kuin ukkonen maata vasten.
Don Torribio huomasi, että hänen täytyi päästä ratkaisuun, ellei hän tahtonut päästää saalista käsistään. Pistoolin laukauksella musersi hän kuvernöörin hevosen pään.
Don José vieri maahan, mutta nousten nopeasti hän yritti iskeä sapelilla luopiota, joka kuitenkin väisti iskun hyppäämällä syrjään. Sitten asetti kuvernööri pistoolinsa suun ohimolleen ja lausui:
"Minunlaiseni mies ei antaudu sellaisille koirille kuin te olette. Kas tässä, villipedot, nyt voitte tapella ruumiistani."
Ja hän ampui luodin päänsä läpi. Samassa paukahti useita laukauksia ja joukko ratsastajia syöksyi vihurin tavoin vaqueroja kohti.
Majuuri Barnum ja Estevan olivat saapuvien johtajina. Taistelu kesti vain muutamia sekunteja. Don Torribion annettua merkin vihellyspillillä vaquerot kääntyivät ympäri ja hajaantuivat joka taholle. Pian he katosivat pimeään.
Seitsemän tai kahdeksan ruumista makasi paikalla.
"Mitä on tehtävä?" sanoi majuuri Barnum.
"Olemme tulleet liian myöhään", vastasi Estevan huolissaan, "don José on antanut ennen surmata kuin vangita itsensä."
"Niin", sanoi majuuri, "hän oli urhoollinen soturi. Mutta mitenkä saamme nyt käsiimme nuo hornanhenget, voidaksemme tietää mitä on tehtävä?"
"Ei maksa vaivaa välittää niistä, ne ovat jo leirissään. Mutta ellen aivan paljon erehdy, niin saamme pian arvoituksen ratkaistuksi. Odottakaahan."
Majordomo hyppäsi hevosen selästä ja katkaisi puukollaan oksan noista pihkaisista kuusista, joita kasvaa niin runsaasti tässä maassa. Hän iski tulta ja pian oli hänellä soihtu valmiina.
Tuon punertavan, lekkuvan liekin valossa alkoi hän nyt, majuurin seuraamana, tarkastaa maassa makaavia hengettömiä ruumiita.
Heidän ei tarvinnut etsiä kauan. Kuvernööri makasi siinä pää kamalasti rikki ammuttuna ja pitäen vielä kädessään tuhoisaa asetta. Kasvojen ilme osoitti vielä ylpeätä uhmaa ja lannistumatonta rohkeutta.
"Tuossa hän on!" sanoi Estevan.
Majuuri ei voinut pidättää kyyneleitään, jotka hiljaa vierivät hänen päivettyneillä kasvoillaan.
"Niin", mutisi hän, "hän kuoli kuin soturin tulee, kasvot vihollista kohti, mutta ah, hän joutui ansaan petoksen uhrina ja sai surmansa omanheimoisensa henkilön kautta. Silläkö tavalla piti vanhan ystäväni lopettaa päivänsä!"
"Jumala tahtoi niin", vastasi don Estevan syvämietteisesti.
"Niin", sanoi majuuri, "meidän on nyt vain täytettävä velvollisuutemme, niinkuin hän täytti omansa."
He nostivat ruumiin maasta ja asettivat sen hevosen selkään, jonka jälkeen pieni joukko masentunein mielin palasi presidioon.
Sillävälin oli don Torribio erittäin äkeissään. Hänen suunnitelmansa oli epäonnistunut. Hän ei halunnut kuvernöörin kuolemaa, sillä se ei hyödyttänyt häntä ensinkään, vaan päinvastoin vahingoitti, koska se yllytti meksikolaisia kostoon ja tekemään vastarintaa viimeiseen hengenvetoon asti sekä antamaan haudata itsensä presidion raunioihin mieluummin, kuin antautumaan verenhimoisille vihollisilleen. Hän oli sen sijaan tahtonut anastaa don Josén ja pitää hänet vankinaan, voidakseen sitten neuvotella asukkaiden kanssa.
Mutta vanhan sotilaan ponteva vastarinta ja hänen päätöksensä ampua ennemmin luoti otsaansa kuin antautua, oli pilannut kaikki don Torribion suunnitelmat. Niinmuodoin hänen toveriensa ollessa hyvillä mielin keskenään siitä, mitä he pitivät onnistumisena, mutta joka hänelle oli tappio, palasi hän leiriin synkkänä ja tyytymättömänä.
Manuela ja doña Hermosa olivat käyttäneet päällikön poissaoloa riisuakseen intiaanipukunsa ja pukeutuakseen omaan pukuunsa.
Kun don Torribio saapui telttaansa, astui hänen eteensä poppamies, joka ei ollut poistunut, laskettuaan naiset sisään.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi don Torribio.
"Suokoon isäni anteeksi", vastasi poppamies kunnioittavasti, "mutta leiriin on yöllä tullut kaksi naista."
"Mitä se minua liikuttaa?" keskeytti päällikkö kärsimättömästi.
"Nämä naiset, vaikkakin intiaaninaisten puvussa, ovat valkoisia", sanoi poppamies korostaen sanojaan.
"No, mitä se minuun kuuluu? Ne ovat luultavasti vaqueronaisia."
"Ei", vastasi poppamies, pudistaen päätään, "siksi ovat heidän kätensä liian valkeat ja jalkansa liian pienet."
"Vai niin!" sanoi päällikkö, jonka mieltä nämä sanat alkoivat kiinnittää. "Ja kuka on ottanut heidät vangiksi?"
"Ei kukaan, he ovat tulleet itsestään."
"Itsestäänkö?"
"Niin, heillä on, kuten he väittävät, tärkeitä asioita ilmoitettavana isälleni."
"Ah", sanoi päällikkö, luoden läpitunkevan katseen poppamieheen, "ja kuinka isäni sen tietää?"
"Minä juuri olen suojellut heitä ja tuonut heidät isäni telttiin."
"He ovat siis tuolla sisässä?"
"Niin, ovat olleet jo lähes tunnin ajan."
Don Torribio otti taskustaan muutamia kultarahoja ja ojensi ne poppamiehelle.
"Kiitän veljeäni siitä, mitä hän on tehnyt", sanoi hän liikutettuna, "hän on menetellyt oikein."
Poppamies kumarsi irvistäen kuin apina.
Don Torribio hyökkäsi telttiä kohti ja kohotti nopeasti sen oviverhoa. Hän ei voinut olla huudahtamatta ilosta ja hämmästyksestä, tuntiessaan doña Hermosan.
Tämä hymyili.
"Mitä tämä merkitsee?" mietti don Torribio.
Ja hän kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle.
Doña Hermosa ei voinut olla ihailematta nuorta miestä. Hänen komea univormunsa sopi hänelle erinomaisesti. Samalla kuin hänen miehekkyytensä siinä esiintyi edullisesti kasvoihin ja vartaloon nähden, antoi se hänelle myös jonkunlaisen majesteetillisen leiman, jonka vaikutus oli selittämätön.
"Millä nimellä saan puhutella teitä, caballero?" sanoi doña Hermosa, viitaten don Torribiota istumaan viereensä.
"Sanokaa minua miksi vain tahdotte, señorita", vastasi nuori mies kunnioittavasti; "jos puhuttelette minua espanjan kielellä, niin sanokaa minua don Torribioksi, jos taas haluatte puhua intiaanien kieltä, niin apachit tuntevat minut vain nimellä Kirottu", lisäsi hän surullisesti.
"Mistä johtuu tuo kauhea nimitys?" kysyi doña Hermosa.
Syntyi hetken äänettömyys.
Kumpikin silmäili toistaan tarkkaavasti.
Doña Hermosa mietti sopivaa tilaisuutta saadakseen puhua tulonsa tarkoituksesta. Don Torribio taas tuumi, mikä oli voinut saada tytön lähtemään hänen luokseen.
Don Torribio alkoi puhua ensin.
"Tarkoittaako käyntinne todellakin minua, señorita?" sanoi hän.
"Ja ketä muuta se sitten tarkoittaisi?" vastasi tyttö.
"Suonette anteeksi sopimattoman itsepintaisuuteni", jatkoi don Torribio, "mutta se, mitä minulle tällä hetkellä tapahtuu, on niin erikoista, että minun on vaikea, vaikkakin näen teidät ja kuulen puheenne, uskoa niin suurta onnea… kaikki tämä tuntuu minusta unelta, ja minä pelkään herääväni."
Nämä naiskohteliaisuudet lausuttiin sellaisella äänellä, kuin olisi don Torribio ollut vieraissa don Pedro de Lunan luona, äänellä, joka yhä lisäsi tämän kohtauksen omituisuutta, siinä määrin se oli ristiriidassa sen ympäristön ja paikan kanssa, missä he olivat.
"Oh, hyvä Jumala", sanoi doña Hermosa yhtä kevyellä äänensävyllä kuin don Torribiokin, "minä vapautan teidät ihmettelystänne ja riisun teidän nähtenne tuon noidanhaahmoni, jossa melkein luulette minun nyt esiintyvän."
"Siitä huolimatta te jäätte minun lumoojattarekseni", vastasi don
Torribio hymyillen.
"Te olette imartelija. Jos koko tässä asiassa on joku noita olemassa, niin on se Estevan raukka, joka, kun hän tiesi minun välttämättä tahtovan tavata teidät, ilmoitti minulle, missä se kävisi päinsä. Siis jos teillä on annettavana joku noidanpalkinto, niin antakaa se Estevanille, sillä hän yksin on oikeutettu sen saamaan."
"En unhota tehdä niin sopivan tilaisuuden sattuessa", sanoi don Torribio, jonka otsa synkkeni. "Mutta palatkaamme kaikin mokomin teihin, sillä vain te olette harrastukseni esineenä. Saatuani onnen nähdä teidät, josta onnesta olen teille ikuisesti kiitollinen, sallittanee minun kysyä, mitä erinomaista seikkaa minun on kiittäminen siitä suosiosta, joka tulee osakseni ja jota turhaan koetan selittää."
"Ooh, se on varsin yksinkertainen seikka", vastasi neito, katsahtaen terävästi don Torribioon.
Nuori mies kumarsi vastaamatta, ja doña Hermosa jatkoi:
"Minun ikäiseni ja ennen kaikkea minun asemassani oleva nuori tyttö", sanoi hän lujalla äänellä, "ei rohkene ottaa niin… sanokaamme… tavatonta askelta, kuin minun nyt uskaltamani, ilman tärkeitä syitä."
"Siitä olen vakuutettu."
"Mitkä syyt voivat nyt olla kyllin tärkeät saadakseen naisen syrjäyttämään sukupuolensa synnynnäisen kainouden ja panemaan alttiiksi maineensa? On olemassa vain yksi. Kun hänen sydämensä harrastukset ovat kysymyksessä, kun hänen rakkautensa tulee väliin… Puhunko kyllin selvästi, don Torribio? Alatteko ymmärtää minua?"
"Kyllä, señorita", vastasi don Torribio liikutettuna.
"Viime kerralla tavatessamme otti isäni teidän minun sulhasenani vastaan kenties liian epäkohteliaasti. Mielettömänä mustasukkaisuudesta, luullen liittomme puretuksi, raivoissanne isälleni ja minulle te jätitte jonkun minuutin kuluttua hyvästi ja vetäydyitte pois viha ja raivo sydämessänne."
"Serkku hyvä, minä vakuutan…"
"Minä olen nainen, don Torribio; meillä naisilla on vaisto, joka ei koskaan petä — luuletteko, että minä, joka olin aiottu morsiameksenne, en ollut aavistanut teidän minua kohtaan tuntemaanne rakkautta?"
Nuori mies katseli häntä selittämätön ilme kasvoillaan.
"Muutamia päiviä myöhemmin", jatkoi doña Hermosa, "joutui don Fernando Carril väijytyksen uhriksi ja jäi kuolleena paikalle. Miksi teitte niin, don Torribio?"
"En tahdo kieltää, señorita, että olen koettanut kostaa sille, jota pidin kilpakosijanani — mutta minä vakuutan, etten ole käskenyt tappaa häntä."
"Tiesin sen", sanoi doña Hermosa kunnioittavasti. "Teidän ei tarvitse puhdistautua."
Don Torribio katsoi häneen käsittämättä mitään.
Neito jatkoi hymyillen:
"Luulemanne kilpakosija ei ollutkaan sellainen. Tuskin olitte lähtenyt haciendasta, kun minä tunnustin isälleni, että rakastin ainoastaan teitä ja etten milloinkaan suostuisi menemään naimisiin kenenkään muun kanssa."
"Olisiko se mahdollista!" huudahti nuori mies nousten kiivaasti. "Ooh, jospa olisin sen tiennyt!"
"Rauhoittukaa, aikaansaamanne paha on osittain korjattu: don Fernando, joka minun käskystäni on riistetty Pabliton huostasta, on tällä hetkellä de las Norias'in haciendassa, josta hän pian matkustaa Meksikoon. Isäni, joka ei milloinkaan ole voinut kieltää minulta mitään, on sallinut minun lähteä sen luokse, jota rakastan."
Ja hän loi nuoreen mieheen sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen.
Don Torribio oli hämmennyksissä. Ristiriitaiset tunteet riehuivat hänen sydämessään. Hän ei uskaltanut uskoa tytön sanoja. Löytyi vielä epäilys, julma epäilys — ehkäpä tyttö vain teki pilaa hänestä.
"Kuinka?" sanoi hän; "rakastaisitteko minua vielä?"
"Eikö läsnäoloni ole riittävä todistus?" vastasi tyttö. "Miksikä olisin tullut tänne? Mikä muu syy olisi saanut minut tekemään niin?"
"Se on totta", huudahti don Torribio langeten polvilleen, "antakaa anteeksi, señorita, minä olen mieletön, en tiedä mitä sanon, oi, se on liian suuri onni!"
Riemullinen hymyily levisi nuoren tytön kasvoille.
"Ellen rakastaisi teitä", sanoi hän, "niin miksi en sitten menisi naimisiin don Fernandon kanssa, joka nyt on luonamme haciendassa?"
"Niin, niin, olette oikeassa, sata kertaa, tuhat kertaa oikeassa? Oi, te naiset, jumalalliset olennot, kuka voi milloinkaan tutkia teidän sydämenne!"
Doña Hermosa hillitsi hymyilynsä. Hän oli pakottanut jalopeuran jalkainsa juureen. Tuo niin vahva mies oli voitettu. Täst'edes oli doña Hermosa varma kostostaan.
"Mitä vastaan isälleni?" kysyi hän.
Don Torribio nousi, hänen silmänsä säkenöivät, hänen otsansa kirkastui, ja syvällä äänellä sekä sanomattoman onnellisen näköisenä vastasi hän:
"Señorita, sanokaa isällenne, etten elä kyllin kauan, korvatakseni ne
suloiset hetket, jotka nyt olen viettänyt seurassanne. Heti kun San
Lucarin presidio on valloitettu, on minulla kunnia saapua don Pedro de
Lunan haciendaan."