XII.
NAISEN TAHTO.
Jokaista äärimmäisyyttä, kun se on saavuttanut huippukohtansa, täytyy seurata taantumus päinvastaiseen suuntaan. Näin tapahtui heti senkin kohtauksen jälkeen, mistä edellä on kerrottu.
Onnen hurmaamana antautui don Torribio vain vaistomaisesti epäillen niiden rakkausvakuuttelujen valtaan, joita doña Hermosa hänelle lausui.
Sillävälin tihensi nuoren tytön uskaltaman askeleen epätodenmukaisuus itsessään yhäkin vain sitä huntua, jonka tämä niin kätevästi oli käärinyt hänen silmilleen.
Älykkäillä miehillä on tietämättään muuan heikko puoli, joka usein koituu heidän turmiokseen. He nimittäin luulevat, että heitä ympäröivät ja heidän taipumuksiaan imartelevat henkilöt eivät kykene heitä pettämään.
Näin oli asian laita tässäkin tapauksessa. Kuinka voikaan epäillä nuorta tyttöä, tuskin kaksikymmenvuotiasta lasta, jonka käytös oli niin yksinkertainen, katse ilmaisi niin paljon kaipausta ja joka niin avomielisesti tunnusti rakkautensa?
Mikä syy tällä tytöllä saattoi olla pettääkseen häntä, kun don Fernando oli pelastettu? Missä tarkoituksessa hän olisi tullut antautumaan hänen käsiinsä, ilman mitään mahdollisuutta päästä pois?
Tämä tuntui hänestä käsittämättömältä ja olikin tavallaan sellaista.
Kaikki tämä osoitti vain, että don Torribio, ollen ennen kaikkea etevälahjainen valtiomies, jolla koko ikänsä oli ollut vain päämääränään kunnianhimoisten unelmiensa tyydyttäminen, oli aina ollut syventyneenä korkeisiin valtiollisiin yhdistelmiinsä eikä ollut tutkinut tuota viekkaudella, sulolla ja uskottomuudella hyvin varustettua olentoa, jota sanotaan naiseksi, eikä siis tuntenut häntä.
Nainen — ennen kaikkea amerikkalainen nainen — ei milloinkaan unohda rakastettuaan kohdannutta loukkausta. Tämä on se pyhä paikka, johon ei kukaan saa koskea.
Ja toiseksi, doña Hermosa oli ollut don Torribion ainoa rakkaus. Siinä oli hänen uskonkappaleensa, ja kaikki muut näkökohdat haihtuivat hänen silmissään sen todisteen tieltä, minkä tyttö äsken oli hänelle antanut.
"Voinko minä nyt", sanoi doña Hermosa, "jäädä tähän leiriin, kunnes isäni saapuu, tarvitsematta pelätä, että minua loukataan?"
"Käskekää, señorita, täällä on vain orjianne", vastasi don Torribio kumartaen.
"Tämä nainen, jonka suojelusta saan kiittää siitä, että olen voinut tunkeutua luoksenne, palaa de las Norias'in haciendaan."
Don Torribio meni teltan ovelle ja löi käsiään yhteen kaksi kertaa.
Muuan intiaanisoturi ilmestyi.
"Toimita kuntoon teltta minulle — tämän minä luovutan näille valkoisille naisille", sanoi don Torribio miehelle apachien kielellä. "Valitun sotilasjoukon, joiden päällikkönä veljeni on, tulee lakkaamatta vartioida heidän turvallisuuttaan. Voi sitä, joka ei osoita heille syvintä kunnioitusta! Nämä naiset ovat pyhiä, saaden esteettömästi kulkea miten ja minne vain haluavat sekä ottaa vastaan kenen tahtovat. Onko veljeni ymmärtänyt minut?"
Sotilas kumarsi vastaamatta.
"Satuloikaa veljeni kaksi hevosta."
Intiaani meni.
"Kuten näette, señorita", jatkoi don Torribio kumartaen doña
Hermosalle, "olette te täällä kuningattarena."
"Kiitän teitä", vastasi doña Hermosa, ja ottaen povestaan edeltäpäin kirjoitetun kirjeen, joka ei kuitenkaan vielä ollut suljettu, jatkoi hän: "olin niin varma keskustelumme tuloksesta, että minä, kuten näette, olen kirjoittanut siitä isälleni ennenkuin tapasinkaan teidät. Kas tässä", sanoi hän, huulillaan hurmaava hymyily, mutta sielussaan vavisten, "lukekaa, don Torribio, mitä kirjoitan isälleni."
"Ooh, señorita", sanoi don Torribio, työntäen kirjeen luotaan, "mitä tytär kirjoittaa isälleen, on pyhää; sitä ei saa kukaan muu kuin hän lukea."
Doña Hermosa taittoi hitaasti kirjeen kokoon, vähimmälläkään tavoin ilmaisematta, miten suuresta vaarasta hän oli pelastunut, ja antoi sen Manuelalle.
"Äitini", sanoi hän, "anna tämä kirjelappu isälleni henkilökohtaisesti, ja selittäkää hänelle, mitä en ole voinut sanoa tässä kirjeessä."
"Sallikaa minun poistua, señorita", keskeytti don Torribio; "minä en tahdo kuunnella, mitä ohjeita annatte seuranaisellenne."
"Sitä minä vastustan", sanoi doña Hermosa itsepäisesti, "minulla ei enää saa olla mitään teiltä salattavaa. Tästälähin te saatte tietää salaisimmatkin ajatukseni."
Nuori mies hymyili autuaallisesti. Samassa talutettiin hevoset paikalle.
Doña Hermosa käytti hyväkseen niitä muutamia silmänräpäyksiä, jolloin don Torribio vaihtoi muutaman sanan apachisoturin kanssa, ja kuiskasi nopeasti Manuelalle:
"Poikasi pitää tulla tänne tunnin kuluessa, jos suinkin mahdollista."
Manuela nyökkäsi ymmärtäneensä.
Don Torribio tuli samassa taas telttiin.
"Saatan itse doña Manuelan aina presidion varustuksille asti", sanoi hän, "siten voitte olla varma, ettei sanansaattajanne joudu mihinkään vaaraan."
"Kiitän teitä", sanoi doña Hermosa.
Naiset heittäytyivät toistensa syliin ja suutelivat toisiaan, aivankuin eivät milloinkaan enää saisi nähdä toisiaan.
"Älä unohda!" kuiskasi doña Hermosa.
"Ole huoletta", vastasi Manuela.
"Täällä olette kotonanne, señorita", sanoi don Torribio, "kukaan ei tule tänne ilman teidän suostumustanne."
Doña Hermosa kiitti häntä hymyilemällä ja seurasi häntä teltin ovelle.
Manuela ja don Torribio nousivat hevosten selkään ja poistuivat.
Doña Hermosa katseli heidän jälkeensä pimeässä, ja kun heidän hevostensa kavioiden kopse oli sulautunut leirin muuhun meluun, palasi hän telttiin mumisten:
"Näytelmä on alkanut, nyt täytyy hänen paljastaa suunnitelmansa minulle."
Neljännestunnin kuluttua saapuivat Manuela ja hänen oppaansa noin viidenkymmenen askeleen päähän kylästä.
He eivät olleet matkalla vaihtaneet sanaakaan.
"Nyt ette enää tarvitse minua", sanoi don Torribio, "pitäkää hevosenne, voitte tarvita sitä; Jumalan haltuun!"
Lausumatta sen enempää kääntyi hän ympäri ja palasi leiriin, jättäen
Manuelan yksikseen.
Tämä ei pelännyt; hän silmäili ympärilleen saadakseen selville olinpaikkansa ja suuntasi päättävästi kulkunsa kaupunkia kohti, jonka synkät muurit kohosivat hänen edessään aivan lähellä.
Tuskin oli Manuela ehtinyt ratsastaa muutamia askeleita tähän suuntaan, kun voimakas käsi tarttui hänen hevosensa ohjiin, ja pistooli painettiin hänen rintaansa vasten ja kova ääni virkkoi espanjan kielellä:
"Kuka siinä?"
"Ystävä!" vastasi Manuela, ollen vähällä huudahtaa pelästyksestä.
"Äitini!" jatkoi ääni hyvin iloisesti.
"Estevan, rakas poikani!" huudahti Manuela onnellisena, vaipuen poikansa syliin, ja tämä painoi hänet hetkeksi voimakasta rintaansa vasten.
"Mistä sinä tulet tuolla tavoin?" kysyi Estevan hetken kuluttua.
"Punanahkojen leiristä."
"Nyt jo", sanoi Estevan ihmeissään.
"Niin, valtiattereni lähetti minut sinun luoksesi."
"Ja kuka oli tuo mies, joka oli seurassasi, äitiseni?"
"Don Torribio itse."
"Kirottua!" mutisi majordomo. "Olen päästänyt hänet karkuun, ja viisi minuttia sitten hän oli kiväärini suun edessä… tosiaan harmillista! Mutta älkäämme jääkö tänne. Seuraa minua! Kun olet turvassa, saat kertoa, mitä valtiattaresi on pyytänyt sinua sanomaan minulle."
Presidioon tultuaan antoi Estevan äitinsä kertoa mitä heille oli matkalla tapahtunut.
"Ooh!" huudahti Estevan monta kertaa, "naiset ovat pahoja henkiä, miehet ovat vain hölmöjä heihin verrattuna."
Kun Manuela oli lopettanut kertomuksensa sanoi Estevan:
"Ei saa menettää minuuttiakaan, äiti kulta. Don Pedron täytyy välttämättä saada tämä kirje vielä tänä yönä. Isä parka on varmaankin kuoleman tuskissa."
"Minä lähden heti matkaan", sanoi Manuela.
"Ei", sanoi Estevan, "sinä kaipaat lepoa. Minun mukanani on mies, joka toimittaa tämän asian tunnollisesti."
"Kuten tahdot sitten", sanoi Manuela, antaen kirjeen hänelle.
"Niin, siten on paras; mene tuohon taloon, sen omistaja on kunnioitettava nainen, joka tuntee minut ja pitää huolen sinusta."
"Menetkö sinä doña Hermosan luo?"
"Oi voi, tyttö parkaa! Luuletko, että jättäisin hänet noin suojatta pakanain keskelle, ja sitäpaitsi ehkä se, mitä hänellä on minulle sanottavaa on tärkeätä meille."
"Kiitoksia, Estevan! Aina uhrautuvainen! Siitä sinut taas tunnen."
"Niin, mitäpä tehdä, äiti kulta?" sanoi majordomo nauraen, "se näyttää olevan tehtäväni."
Hän syleili äitiään, seurasi häntä taloon ja suositettuaan häntä lämpimästi emännälle hän meni jälleen ulos etsimään sanansaattajaa, jonka hän aikoi lähettää don Pedron luokse.
Kirkkaan, keskelle katua tehdyn tulen ympärillä lepäsi useita miehiä viittoihinsa käärittyinä.
Estevan ravisti kovasti jalallaan muudatta nukkuvaa.
"Herää, Tonillo, herää!" sanoi hän, "ylös, poikaseni, sinun on lähdettävä de las Norias'in haciendaan."
"Mutta eihän siitä ole vielä tuskin puolta tuntiakaan, kun tulin sieltä", mutisi lepero puolinukuksissa, hieroen silmiään.
"Sen kyllä tiedän", vastasi Estevan, "sen vuoksi juuri lähetänkin sinut sinne jälleen, sillä silloin täytyy sinun tuntea tie. Muuten tapahtuu se doña Hermosan puolesta."
"Doña Hermosan puolesta!" huudahti lepero jonka tämä nimi äkkiä sai aivan valveille. Nousten nopeasti jatkoi hän: "puhukaa, mitä minun pitää tehdä?"
"Hyvä ystäväni, tuollaisena pidän sinusta. Sinun on heti noustava ratsaille ja vietävä tämä kirje don Pedrolle. Se on hänen tyttäreltään, ja silloin käsität kuinka tärkeä se on."
"Hyvä, minä lähden heti paikalla."
"Minun ei kaiketi tarvitse huomauttaa sinulle, ettet anna ryöstää itseltäsi tuota kirjelappua."
"Senhän minä toki ymmärrän, koira vieköön!"
"Sinä annat ennen surmata itsesi, ennenkuin luovutat sen huostastasi."
"Kyllä, olkaa huoletta majordomo."
"Eikä kuolemasi jälkeenkään sitä saa kukaan löytää."
"Minä syön sen ennen, tuhat tulimmaista!"
El Zapote riensi puolta tuntia myöhemmin täyttä neliä haciendaa kohti.
"Nyt on minun vuoroni", mutisi don Estevan jäätyään yksin. "Kuinka voisin päästä doña Hermosan luokse?"
Näytti siltä kuin olisi hän helposti keksinyt etsimänsä keinon, sillä hänen yhteenpuristetut kulmakarvansa tasoittuivat ja hän läksi iloisena linnoitukseen päin.
Neuvoteltuaan majuuri Barnumin kanssa, joka kuvernöörin kuoltua oli ottanut huostaansa päällikkyyden kaupungissa, riisui Estevan pukunsa, jonka tehtyään hän pukeutui intiaaniksi ja läksi kohti intiaanileiriä.
Muutamia minuutteja ennen auringon nousua hän palasi kaupunkiin.
"No?" kysyi hänen äitinsä.
"Kaikki käy oivallisesti", vastasi Estevan. "Kautta Jumalan! Luullakseni doña Hermosa panee tuon hornanhengen kalliisti maksamaan don Fernando Carrilin vangitsemisen."
"Pitääkö minun tulla hänen luokseen?"
"Ei, se on tarpeetonta."
Ja selittämättä sen tarkemmin meni Estevan, ollen peräti väsyksissä, muutamaksi tunniksi lepäämään.
Kului muutamia päiviä intiaanien tekemättä mitään uutta hyökkäystä kaupunkia vastaan. He tyytyivät tiukentamaan piiritysrengasta, koettamatta valloittaa kaupunkia. He eivät näköjään uskaltaneet tehdä uutta rynnäkköä, vaan aikoivat näännyttää asukkaat nälkään ja tällä tavoin pakottaa heidät antautumaan.
Kaupunki oli niin tiukasti piiritetty, että asukkaiden oli mahdoton astua askeltakaan sen ulkopuolelle. Kaikki yhteys ulkomaailman kanssa oli katkaistu ja ruokavaroista alkoi tulla puute: kaikki karja, joka oli kuljetettu kaupunkiin piirityksen alussa, oli täytynyt teurastaa vähitellen, ja meksikolaisten täytyi nyt ruveta syömään niiden nahkoja.
Intiaanien suunnitelma olisi todennäköisesti onnistunut ja meksikolaiset olisivat äärimmäisessä ahdingossaan piankin antautuneet miekan iskutta, ellei eräs Estevanin keksintö, joka ilmoitettiin majuuri Barnumille ja heti pantiin toimeen, olisi äkkiä tehnyt tyhjäksi Tiikerikissan suunnitelmat ja pakottanut hänet ryhtymään hyökkäykseen, välttääkseen kapinaa häntä seuraavien heimojen keskuudessa.
Meksikolaiset toivoivat juuri hyökkäystä, sillä nälän pelosta he olivat joutuneet epätoivoon.
Estevan valmistutti kaksisataa viisikymmentä vehnäleipää, joihin sekoitettiin arsenikkia. Nämä vehnäleivät lastattiin muutamien kaupungissa vielä jäljellä olevien muulien selkään, ja sen ohessa pantiin mukaan kahdeksankymmentä tynnyriä vihtrillillä sekoitettua paloviinaa. Kymmenen luotettavan miehen saattamana hän sitten läksi kaupungista tämän kamalan kuorman kanssa, mennen muutaman askeleen päähän punanahkojen varustuksista.
Tapahtui, kuten hän oli arvellutkin: intiaanit, jotka ovat hyvin persoja viinalle, hyökkäsivät viinatynnyrit nähdessään karavaania kohti aikoen anastaa sen haltuunsa.
Don Estevan heitti nopeasti leivät ja viinatynnyrit hiekalle ja palasi täyttä laukkaa kaupunkiin muuleineen, toverien auttaessa pitämään niitä koossa.
Intiaanit kuljettivat viinatynnyrit leiriinsä, avasivat ne ja aloittivat juomingit, jotka kestivät kunnes kaikki leipä ja viina oli lopussa.
Kolmatta tuhatta intiaania kuoli sanomattomiin tuskiin tämän majordomon nerokkaan keksinnön johdosta. [Historiallinen tapahtuma. Aivan samanlainen tapaus sattui Carmenin luona, Patagoniassa, eräässä Pampas-intiaanien hyökkäyksessä.] Muut alkoivat kauhun valtaamina paeta joka taholle.
Ensi vihan kuohuessa intiaanit surmasivat armotta, huolimatta päällikön ponnistuksista, kauheasti kiduttaen kaikki miehet, vaimot ja lapset, jotka sodan alussa olivat joutuneet heidän käsiinsä ja joita siitä asti oli pidetty vankeina leirissä.
Olipa doña Hermosakin, huolimatta hänelle osoitetusta kunnioituksesta ja hänen varovaisuudestaan niin harvoin kuin mahdollista poistua teltastaan, vähällä joutua intiaanien raivon uhriksi. Vain sattuman kautta hän pelastui.
Ylipäällikkö päätti tehdä ratkaisun.
Hän antoi Korppikotkan kautta kaikille päälliköille määräyksen kokoontua neuvotteluun hänen telttiinsä. Kun kaikki olivat koolla, ilmoitti hän, että aamun koittaessa rynnättäisiin presidioon joka taholta.
Torribiokin oli päällikkönä ollut läsnä neuvottelussa. Heti sieltä päästyään riensi hän doña Hermosan telttiin ja pyysi saada puhutella häntä.
Aina nuoren tytön leiriin saapumisesta asti oli Tiikerikissa, vaikka hän ei tietänytkään, mitä tytön ja don Torribion välillä oli tapahtunut, erittäin huolellisesti välttänyt tapaamasta tyttöä, samalla kuin hän onnitteli don Torribiota sen rakkauden johdosta, jota tyttö näytti tätä kohtaan osoittavan.
Kuitenkin olisi asioita tarkkaava heti huomannut, että Tiikerikissan sydämen syvyydessä piili onnettomuutta ennustava salatuuma, mutta don Torribio oli liiaksi rakkautensa sokaisema voidakseen nähdä mitään vanhan sissin läpinäkymättömistä kasvoista.
Hänen voimakas intohimonsa ja raivo, jolla hän antautui sen valtaan, tukahdutti häpeän tunteen ja omantunnon nuhteet, jotka kalvoivat häntä, hänen joskus ajatellessaan sitä häpeällistä menettelyä, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi pettämällä mitä kurjimmalla tavalla maamiehensä ja yhtymällä apachien hurjiin verenhimoisiin laumoihin.
Kun doña Hermosa sai kuulla, että don Torribio halusi puhutella häntä, käski hän heti laskea hänet sisään.
Doña Hermosa puheli juuri isänsä kanssa. Don Pedro de Luna oli nimittäin, heti tyttärensä kirjeen saatuaan, rientänyt hänen luokseen ja oli jo useita päiviä ollut leirissä.
Teltin sisustuksessa oli tapahtunut niin perinpohjainen muutos, että sitä ei voinut tuntea. Don Torribio oli nimittäin kalustanut sen kallisarvoisilla huonekaluilla, joita intiaanit olivat ryöstäneet eri haciendoista. Eri osastoja oli laitettu, väliseiniä tehty, muutos oli sanalla sanoen täydellinen; ja vaikka ulkopuoli olikin jäänyt entiselleen, oli sisustasta tehtyjen muutosten kautta tullut täysin eurooppalainen asunto.
Don Pedron mukana oli myöskin Manuela, doña Hermosan imettäjä, palannut, mikä oli ollut erittäin mieluista nuorelle tytölle, ensiksikin sen luottamuksen takia, joka hänellä oli Manuelaan, ja toiseksi, koska tämä oli hänelle välttämätön niiden tuhansien pienten palvelusten ja huolenpitojen vuoksi, joihin hienosti kasvatettu nainen on tottunut ja jotka ovat käyneet hänelle tarpeellisiksi.
Sitäpaitsi oli vanha nainen, ollen aina läsnä don Torribion käydessä doña Hermosan luona, hänen suojanaan jokaista rohkeata yritystä vastaan, johon nuoren miehen raju intohimo mahdollisesti olisi voinut hänet johtaa ja pakotti hänet vasten tahtoaankin olemaan milloinkaan astumatta yli syvimmän kunnioituksen rajan.
Vaikka punanahat alussa suuresti ihmettelivätkin nähdessään don Torribion tekemät muutokset, oli heidän Tiikerikissaa kohtaan osoittamansa kunnioitus ja uskollisuus niin suuri, että he, heimoonsa kuuluvien miesten synnynnäisellä hienotunteisuudella, eivät olleet mitään huomaavinaan, koska heidän päällikkönsäkään ei katsonut tarvitsevansa loukkaantua valkoisen päällikön menettelystä. Ja koska viimemainittu auttoi heitä voimakkaasti, oli aina ensimäisenä taistelussa ja viimeinen peräydyttäessä, niin pitivät he kohtuullisena, että hän sai järjestää onnensa oman makunsa mukaan, kenenkään olematta oikeutettu puuttumaan siihen.
"No niin", kysyi doña Hermosa heti kun don Torribio ilmestyi, "onko Tiikerikissa onnistunut rauhoittamaan heimojen kesken vallitsevan levottomuuden?"
"On, taivaalle kiitos, señorita!" vastasi don Torribio, "mutta majuuri Barnumin menettely on halpamaista ja paremmin villipedon kuin sivistyneen ihmisen!"
"Kenties majuuri ei olekaan syyllinen", sanoi tyttö.
"Kyllä vain, valkoisten tapana on kohdella villejä siten! Olenhan satoja kertoja kuullut toistettavan, etteivät punanahat ole ihmisiä. Jokainen keino, joka surmaa heidät, on hyvä, ja myrkky on niistä luotettavimpia. Tämä rikos yksikseen oikeuttaisi luopumiseni sellaisten hirviöitten parista."
"Älkäämme enää puhuko tästä, minä pyydän; te saatte minut kauhistumaan. Vasten tahtoani täytyy minun myöntää teidän olevan oikeassa. Kun näkee sellaisia julmuuksia, on valmis valittamaan, että kuuluu ihmisrotuun, joka voi keksiä sellaisia."
"Mitä neuvottelussa on päätetty?" kysyi don Pedro johtaakseen keskustelun toisaalle.
"Auringon noustessa huomisaamuna", vastasi don Torribio, "tehdään yleinen hyökkäys San Lucarin presidiota vastaan."
"Huomenna!" huudahti doña Hermosa pelästyneenä.
"Niin, huomenna toivoakseni saan kostaa niille, jotka ennen olivat veljiäni ja jotka ovat pakottaneet minut luopumaan heistä! Huomenna minä joko voitan tai kuolen."
"Jumala suojelee hyvää asiaa, don Torribio", sanoi doña Hermosa käsittämättömällä äänenpainolla.
"Kiitoksia serkkuseni", vastasi nuori mies, joka käsitti väärin hänen sanojensa merkityksen.
Don Pedro voi tuskin tukahduttaa tuskan tunnettaan.
"Taistelun kestäessä, joka tulee olemaan kuuma", jatkoi don Torribio, "pyydän teitä, señorita, olemaan lähtemättä tästä teltistä, sillä minä en ole täällä teitä suojelemassa. Ei kukaan tiedä, miten pitkälle vastoinkäymisen sattuessa apachien raivo voi heidät johtaa. Minä jätän tänne kaksikymmentä päättävää miestä, vaqueroa, joihin voin luottaa, teitä puolustamaan. Muuten lähetän teille tiedon heti kun taistelu on päättynyt."
"Lähdettekö jo luotamme, don Torribio?" sanoi doña Hermosa, nähdessään tämän liikkeet.
"Minun täytyy, señorita; olen intiaanijoukon päälliköitä, ja sellaisena on minulla velvollisuuteni täytettävänä. Minun on toimitettava kaikki valmiiksi huomisaamuksi, ja täytyy minun siis pyytää, että hyväntahtoisesti suotte anteeksi."
"Hyvästi sitten, don Torribio, koska teidän välttämättä täytyy lähteä", sanoi tyttö.
Kumarrettuaan kunnioittavasti doña Hermosalle ja hänen isälleen, läksi don Torribio.
"Kaikki on hukassa!" mutisi don Pedro. "Meksikolaisten on mahdoton kestää rynnäkköä."
Tyttö katsoi hetken isäänsä omituisin katsein, jonka jälkeen hän kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Onko isä lukenut raamattua?"
"Miksi sitä kysyt, pikku hupakko?" vastasi isä.
"Koska sinä siinä tapauksessa", jatkoi tyttö pahankurisesti hymyillen, "näytät unohtaneen kertomuksen Delilasta."
"Mitä?" sanoi isä yhä enemmän ihmeissään; "aijotko sinä keriä hänen tukkansa?"
"Ehkäpä!" sanoi tyttö kohottaen pientä tarmokasta päätänsä, hymyillen uhkamielisesti ja pannen pienen suloisen sormensa punaisille rusohuulilleen.
Don Pedro viittasi henkilön tavoin, joka ei enää käsitä vähääkään ja joka lakkaa hakemasta ratkaisua selittämättömälle arvoitukselle.