XIII.
VALKOISET PUNAISIA VASTAAN.
Punanahat yleensä ja erittäinkin apachit tulevat, ollessaan sotajalalla tai valmistaessaan jotakin vaarallista yritystä, erittäin varoviksi. Meidän sivistyneitten kansakuntiemme etevimmät armeijat eivät voi kilpailla heidän kanssaan viekkaudessa ja valppaudessa, niin huolellisia he ovat vahtipalveluksessaan ja salatessaan liikkeitään.
Noin kello kolme aamulla, jolloin matokowis-lintu istuen puun oksien välissä, kaiutti ilmaan ensimmäisen aamulaulunsa helmeilevät säveleet, nousivat Tiikerikissa ja don Torribio vuoteiltaan, läksivät kumpikin teltistään muutamien apachisotilaiden seuraamina ja menivät ääneti ja nopeasti leirin keskelle, jossa suuren tulen ympärillä sotajoukon etevimmät päälliköt kyykkysillään polttivat sotapiippujaan ylipäällikköä odotellen.
Tiikerikissan saapuessa nousivat kaikki intiaanit kunnioittavasti seisoalleen.
Vastattuaan heidän tervehdykseensä viittasi Tiikerikissa heitä istumaan jälleen, ja kääntyen poppamiehen puoleen, joka oli tullut hänen seurassaan ja kulki hänen rinnallaan, hän kysyi tältä:
"Onko elämän herra puolueeton? Onko Wacondah suosiollinen apachisotureita kohtaan tai vihaako hän riitaa jonka hänen poikansa intiaanit, kokoontuneina valkonaamaisten stenatapeltin edustalle, tahtovat tänään saada ratkaistuksi sortajiensa kanssa?"
"Koska päälliköt niin haluavat", vastasi poppamies, "niin kysyn minä elämän herralta."
Nyt oikaisi hän korkean vartalonsa, pukeutui bisoninahkaiseen takkiinsa ja astui tulen ääreen, jonka ympäri hän kulki kolme kertaa vasemmalta oikealle, mutisten käsittämättömiä sanoja, joilla tuntui olevan salaperäinen tarkoitus. Kolmannella kierroksella hän täytti maljan vedellä, johon oli sekoitettu tiheään punotusta ruo'osta tehdyssä astiassa säilytettyä sassaparillaa, minkä jälkeen hän kastoi koiruoholuudan maljaan ja pirskoitti sillä kokoontuneita sekä tyhjensi veden sitten kolmella erää nousevaan aurinkoon päin.
Tämän jälkeen hän ruumis eteenpäin kumartuneena kurkotti päätään ja huitoi käsillään, samalla näyttäen tarkasti kuuntelevan ääniä, joita vain hän tajusi.
Jonkun hetken kuluttua kajahutti macokawis-lintu taas pari eri säveljaksoa poppamiehen oikealla puolella.
Nyt hänen kasvonsa vääristyivät ja hän oli kamalan näköinen. Hänen veristävät silmänsä näyttivät tunkeutuvan ulos kuopistaan, valkeata vaahtoa valui suupielistä, hänen poskensa tulivat vaaleankeltaisiksi ja ruumista puistattivat kouristuksen tapaiset nykäykset.
"Henki tulee… henki tulee!" mumisivat intiaanit taikauskoisen pelokkaina.
"Hiljaa!" sanoi Tiikerikissa, "viisas alkaa puhua!"
Poppamiehen yhteenpuristetuilta huulilta tunkeutui todellakin vaivoin esiin puserrettu kähinä, vähitellen muuttuen sanoiksi, jotka aluksi olivat epäselviä, mutta pian selviten tarpeeksi, niin että kukin saattoi ne käsittää.
"Henki kulkee eteenpäin!" sanoi hän; "hän on laskenut hajalleen pitkät hiuksensa, jotka liehuvat tuulessa! Hänen hengityksensä tuottaa kuolemaa… taivas on punainen verestä… uhreja ei puutu Wacondahilta, pahan hengeltä… Kuka voi vastustaa häntä? Hän yksin on herra!… Valkoisten rinta on apachien tikarien tuppena!… Korppikotkat ja muut petolinnut iloitsevat… mikä juhla-ateria heille! Kohottakaa sotahuuto! Rohkeutta, soturit! Wacondah käy edellänne… kuolema ei merkitse mitään — kunnia on kaikki kaikessa!"
Lausuttuaan vielä muutamia käsittämättömiä sanoja, kaatui poppamies maahan ja kierieli siinä ankaran hermokohtauksen ja hirveiden kouristusten vallassa.
Omituinen seikka! Nuo miehet, jotka tähän asti olivat henkeään pidätellen kuunnelleet levottomina mitä poppamiehellä oli sanottavaa, eivät tunteneet säälin tai osanoton hiventäkään, hänen maatessaan maassa, mihin he jättivät hänet, piittaamatta hänestä sen enempää.
Intiaaneilla on nimittäin se käsitys, että se, joka uskaltaisi koskea poppamieheen, hänen ollessaan hengen valloissa, kaatuisi heti kuolleena maahan.
Kuinka tahansa, Tiikerikissa alkoi vuorostaan puhua heti kuin poppamies oli lopettanut.
"Suurten apachiheimojen päälliköt", sanoi hän syvällä äänellä, "te näette, että isienne Jumala suosii teidän pyrkimyksiänne: älkää siis epäilkö, soturit! Masentakaamme lopullisesti sortajiemme röyhkeys! Maamme on nyt vapaa, vain yksi ainoa paikka on vielä sortajiemme hallussa. Valloittakaamme se tänään ja olkoon jonkun hetken kuluttua meitä valaisevan auringon laskiessa Espanjan lippu, jonka onnettomuutta ennustava varjo niin kauan on tuottanut meille kuolemaa ja kurjuutta, temmattuna alas paikaltaan, älköönkä milloinkaan enää näkykö rajoillamme! Rohkeutta, veljet! Intiaanit, teidän esi-isänne, jotka metsästelevät antavilla riistamailla, ottavat ilomielin vastaan ne teistä, jotka taistelussa kaatuvat! Menköön jokainen hänelle osoittamalleni paikalle! Korppikotkan käheä, kolmasti kaikuva huuto, yhtäpitkin väliajoin, on hyökkäysmerkkinä."
Päälliköt kumarsivat ylipäällikölleen ja vetäytyivät eri suunnille.
Tiikerikissa vain jäi paikalleen, vaipuneena syviin mietteisiin.
Luonnossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Ei tuulen henkikään puhaltanut, ei pilveäkään näkynyt taivaalla. Ilma oli niin läpinäkyvän kirkas, että saattoi erottaa kaukaisimmatkin esineet. Tummansinisellä taivaalla välkkyi lukemattomia tähtiä, kuu valoi hopeanhohteisia valojuoviaan, ei äänikään häirinnyt tämän yön majesteetillista tyyneyttä, lukuunottamatta silloin tällöin kuuluvaa kumeata, aiheetonta jyminää, nukkuvan luonnon mahtavaa hengitystä.
Valkoinen päällikkö, hankkeissa ryhtyä äärimmäiseen voimanponnistukseen, vapauttaakseen intiaaniheimot ja edistääkseen omia salaperäisiä juoniaan, antautui mielihyvällä aivoissaan kiehuvien aatteiden valtaan. Aivan yksikseen hän punnitsi tekojansa ja rukoili hartaasti Kaikkivoipaa, joka tutkii sydämen syvyydet, olemaan hylkäämättä häntä, jos se asia, jonka puolesta hän taisteli, oli oikea.
Raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
Näin kovakouraisesti saatettuna palaamaan todellisuuteen säpsähti Tiikerikissa. Hän vei kätensä kostealle otsalleen ja kääntyi. Poppamies seisoi hänen vieressään ja katseli häntä tiikerinsilmillään, hymyillen ilettävän irvistävästi.
"Mitä tahdot?" kysyi Tiikerikissa.
"Onko isäni tyytyväinen minuun?" vastasi poppamies. "Onko Wacondah puhunut hyvin päälliköille?"
"On", sanoi päällikkö, vaivoin pidättäen inhoaan, "saat mennä."
"Isäni on suuri ja antelias", jatkoi poppamies, "henki piinaa minua hirveästi, kun se tulee minuun."
Tiikerikissa otti povestaan helminauhan ja heitti sen roistolle, joka tarttui siihen ilosta huudahtaen.
"Mene matkaasi!" sanoi päällikkö viitaten halveksivasti.
Poppamies oli nähtävästi saanut mitä halusikin ja poistui virkkamatta enää sanaakaan.
Don Torribio oli poistunut muiden päällikköjen mukana mennäkseen paikalleen, mutta kuljettuaan vähän matkaa katsahti hän taivasta kohti ja näytti tähtien asennosta itsekseen laskevan mikä aika yöstä nyt oli.
"Minulla on aikaa", mutisi hän matalalla äänellä.
Hän läksi kiireesti sitä telttiä kohden, jossa doña Hermosa oli suojassa. Sitä ympäröi lukuisa ja valpas vartiosto.
"Hän nukkuu", sanoi don Torribio puoliääneen itsekseen, "hän nukkuu, tuudittuneena lapsen uneen. Hyvä Jumala, joka tunnet syvän rakkauteni ja mitä olen hänen tähtensä uhrannut, suo hänen tulla onnelliseksi!"
Hän meni nyt erään vaqueron luo, joka puuhun nojaten ääneti poltti hoikkaa savukettaan, silmät telttiin päin suunnattuna.
"Verado", sanoi don Torribio, voimatta täysin salata liikutustaan, "minä olen kaksi kertaa pelastanut henkesi oman henkeni uhalla. Muistatko sen?"
"Muistan", vastasi vaquero yksikantaan.
"Tänään minä vuorostani pyydän sinulta palvelusta — voinko luottaa sinuun?"
"Puhukaa, don Torribio — kaiken mitä ihminen voi, teen teidän puolestanne."
"Kiitoksia, toveri! Tässä teltissä on minun elämäni, sieluni, sanalla sanoen kaikki, mikä minulle on kalleinta maailmassa. Minä uskon sen sinun huostaasi. Vannotko minulle puolustavasi sitä, tapahtukoon mitä tahansa?"
"Vannon, don Torribio. Mitä tässä teltissä on, se on pyhää. Ei kukaan, olkoon sitten vihollinen tai ystävä saa lähestyä sitä. Minä ja se vähäinen miesjoukko, jonka olette antanut käytettäväkseni, annamme surmata itsemme paikalle väistymättä tuumaakaan, ennenkuin kukaan saa loukata sitä, jota rakastatte."
"Kiitos!" sanoi don Torribio, lämpimästi puristaen vaqueron kättä.
Tämä tarttui päällikkönsä viitan liepeeseen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Luotuaan viimeisen, rakkautta uhkuvan silmäyksen telttiin, jossa hänen omien sanojensa mukaan oli kaikki, mitä hänelle oli kalleinta maailmassa, poistui don Torribio pitkin askelin.
"Olkaamme nyt miehiä", sanoi hän. "sillä me menemme taistelemaan miehiä vastaan."
Heti sen jälkeen, kun ylipäällikkö oli lähettänyt heidät asemilleen, olivat päälliköt, joiden sotilaat vain odottivat määräystä alkaakseen liikkua, menneet niihin eri paikkoihin, mihin heimot oli asetettu.
Nyt alkoivat miehet, heittäydyttyään pitkäkseen vatsalleen, tuollaisen mahdottoman marssin, jonka vain intiaanit voivat suorittaa. Ryömien ja madellen kuin käärmeet pitkässä ruohossa, olivat he tunnin kuluttua onnistuneet huomaamatta pääsemään aina meksikolaisten etuvarustusten juurelle.
Tämä liike suoritettiin niin yhtenäisesti ja onnistuneesti, ettei ruoho-aavikon hiljaisuutta ensinkään häiritty eikä mitään liikettä näkynyt leirissä, joka näytti syvään uneen vaipuneelta.
Sillävälin, juuri vähää ennen kun päälliköt olivat saaneet viime ohjeensa Tiikerikissalta, oli muudan apachien pukuun puettu nuori mies lähtenyt leiristä ja suunnannut kulkunsa kaupunkiin päin, ryömien käsin ja jaloin.
Hänen päästyään ensimäisen rintavarustuksen luo, ojensi toinen mies, joka kumartuneena näytti levottomasti kuuntelevan yön ääniä, hänelle kätensä auttaakseen hänet varustusten yli, sanoen:
"No niin, Estevan!"
"Puolen tunnin kuluessa hyökätään kimppuumme, majuuri", vastasi majordomo.
"Onko kysymyksessä vakava hyökkäys?"
"Rynnäkkö; intiaanit tahtovat päästä ratkaisuun, he pelkäävät nimittäin tulevansa myrkytetyiksi kuin rotat, jos he vartovat kauemmin."
"Mitä on tehtävä?" mutisi upseeri levottomana.
"Antaa surmata itsemme", vastasi Estevan päättävästi.
"Herra nähköön, kaunis neuvo! Sehän on aina viimeinen keinomme."
"Voisihan koettaa jotakin muutakin."
"Mitä sitten? Sanokaa Herran nimessä!"
"Onko kaikki valmiina sopimuksemme mukaan?"
"On, mutta mitä sinulla on minulle ehdotettava?"
"Antakaa minulle viisikolmatta luotettavaa vaqueroa."
"Ota ne, mutta mitä aiot niillä tehdä?"
"Jättäkää se minun huolekseni, majuuri; en ole varma, onnistunko, sillä noita punaisia paholaisia on niin paljon kuin kärpäsiä, mutta voin ainakin vakuuttaa, että kynnän aukkoja heidän riveihinsä."
"Siitä ei ole vahinkoa, mutta entä naiset ja lapset?"
"Naiset ja lapset olen onnistunut saamaan turvaan de las Norias'in haciendaan."
"Jumalan kiitos! Nyt voimme taistella kuin miehet, kun meille kalliit olennot ovat turvassa."
"Toistaiseksi, niin", mutisi don Estevan synkästi.
"Mitä tarkoitat? Mitä pelkäät vielä?"
"Tuhat tulimmaista, kun intiaanit ovat valloittaneet presidion, on todennäköistä, että he hyökkäävät haciendankin kimppuun."
"Sinä olet tuhma, Estevan", sanoi majuuri hymyillen, "ja doña
Hermosa…"
"Todellakin", sanoi majordomo iloisesti, "en ajatellut sitä."
"Onko sinulla mitään muuta sanottavaa minulle?"
"On, majuuri, vielä sananen", vastasi Estevan vilkkaasti.
"Puhu, mutta lyhyesti, sillä aika rientää."
"Hyökkäysmerkkinä on kolme korppikotkan huutoa, yhtäpitkin väliajoin."
"Hyvä, ryhdyn sitten vahvistuksiini, sillä he hyökkäävät kimppuumme ennen päivän koittoa."
Majuuri ja majordomo menivät kumpikin taholleen herättämään kaupungin puolustajia ja sanomaan heille, että olisivat varuillaan.
Vielä päivää ennen oli majuuri Barnum kutsunut koolle kaikki asukkaat ja yhtä lyhyessä kuin pontevassa puheessa suurimmalla avomielisyydellä selittänyt heille, missä tukalassa asemassa kaupunki oli ja minkä puolustussuunnitelman hän oli laatinut. Ja hän oli lopettanut sanomalla, että linnoituksen tykkien suojassa olevat veneet olivat valmiit naisia, lapsia ja vanhuksia sekä kaikkia niitä uutisasukkaita varten, jotka eivät tahtoneet liittyä hänen joukkoihinsa tässä epätoivoisessa asemassa, vielä hän lisäsi, että kaikki ne, jotka menivät veneisiin, vietäisiin heti yön tultua de las Norias'in haciendaan, jossa he saisivat suojaa.
Jotkut asukkaat, vaikkakin varsin pieni osa, olivat majuurin pontevista toimenpiteistä pelästyneinä väistyneet ottamasta niihin osaa ja antaneet kuljettaa itsensä haciendaan. Kaupungissa oli siis jäljellä vain miehiä, jotka olivat päättäneet kalliisti myydä henkensä ja joihin voi ehdottomasti luottaa.
Kun heidät siis herätettiin ilmoittamalla apachien odotettavissa olevasta hyökkäyksestä, niin asettuivat he rohkeasti varustustensa taakse, silmät ja korvat tarkkoina, valmiina ampumaan ensi merkin saatuaan. Kului tunti, minkään häiritsemättä yön rauhaa. Meksikolaiset alkoivat jo luulla, että he, kuten monasti ennenkin, pääsisivät vain turhalla hälyytyksellä ja että punanahat eivät hyökkäisikään.
Äkkiä kuului korppikotkan huuto, käheästi ja pahaa ennustavasti, yön hiljaisuudessa.
Se kuului vielä kerran, ja kuvaamaton väristys kävi kaikkien niiden miesten suonissa, joiden kuolinmerkki se oli ja jotka tiesivät, ettei heillä ollut mitään pelastusta toivottavissa.
Kolmannen kerran kuului korppikotkan huuto vielä käheämmin ja kamalammin. Tuskin oli sen viime ääni lakannut väräjämästä, kun kauhea melu samassa puhkesi joka taholla ja intiaanit syöksyivät laumoittain eteenpäin ulkovarustuksia vastaan, joiden yli he yrittivät kiivetä.
Meksikolaiset, jotka odottivat heitä, ottivat heidät vastaan voimakkaasti, kuten ainakin miehet, jotka tietäen sortuvansa tahtoivat ennen kuolemaansa ainakin tuhota niin monta vihollista kuin suinkin.
Intiaanit väistyivät tahtomattaankin, ihmeissään tästä vastarinnasta, jota he eivät ensinkään odottaneet, sillä he olivat menetelleet niin salaisesti, että he luulivat varmasti yllättävänsä puolustajat. Nyt alkoivat kartesseilla ladatut kanuunat tehdä puhdasta jälkeä ja levittää epäjärjestystä ja kuolemaa intiaanien joukkoon.
Taitavasti käyttäen hyväkseen pakokauhua, joka oli vallannut punanahat, hyökkäsi Estevan vaquerojensa etunenässä heidän keskelleen ja alkoi huimia voimakkaasti.
Kaksi kertaa hyökkäsi hän rohkeasti kuin jalopeura ja kahdesti väistyivät intiaanit hänen tieltään. Niin kauan kuin yötä riitti, pitivät valkoiset taistelussa jotenkin hyvin puoliaan. Apachit eivät huomanneet heidän vähälukuisuuttaan, ja varustustensa suojaamina he ampuivat hyvin varmasti vihollistensa tiheään sulloutuneeseen joukkoon.
Kun tätä jättiläistaistelua oli kestänyt noin pari tuntia, nousi aurinko majesteetillisesti taivaanrannalle ja valaisi ihanasti verilöylyä.
Intiaanit tervehtivät auringon nousua ilohuudoin ja hyökkäsivät uudella raivolla varustuksia vastaan, joita heidän ei vielä ollut onnistunut valloittaa.
Heidän hyökkäyksensä oli tällä kertaa vastustamaton.
Jonkun aikaa taisteltuaan poistuivat valkoiset asemiltaan, joita he eivät enää voineet puolustaa.
Intiaanit seurasivat heitä juoksujalkaa.
Mutta nyt kuului hirveä räjähdys, maa huojui heidän jalkainsa alla, ja nuo onnettomat viskautuivat ilmaan sekä putosivat sitten maahan ylt'ympäri, aivan rääsyinä.
Maa oli ollut miinoitettu ja majuuri oli käskenyt sytyttää miinan.
Tämän räjähdyksen seuraukset olivat kauheat. Intiaanit pakenivat mielettömän pelon valtaamina joka suunnalle, kuulematta päällikköjensä käskyjä ja näiden voimatta saada heitä palaamaan taisteluun.
Hetkisen luulivat valkoiset olevansa pelastetut. Mutta Tiikerikissa, istuen oivallisen, sysimustan hevosen selässä ja pitäen kädessään yhtyneitten heimojen pyhää totemiaa, joka liehui tuulessa, syöksyi esiin melkein yksinään, uhmaten meksikolaisten häntä kohti tähdättyjä iskuja ja huutaen kauhealla äänellä:
"Pelkurit! Koska ette tahdo voittaa, niin nähkää edes minun kuolevan!"
Tämä ääni soi intiaanien korvissa verisenä moitteena. Pelkurimmatkin häpesivät jättää päällikköään, joka niin jalomielisesti uhrautui heidän puolestaan. He kääntyivät ja palasivat rynnäkköön uudella innolla.
Tiikerikissa näytti olevan haavoittumaton. Hän pani hevosensa hyppimään, syöksyen keskelle kuuminta käsikähmää, väistäen kaikki häneen tähdätyt iskut toteminsa varrella, jota hän aina piti päänsä päällä, eikä hetkeksikään herennyt kehoittamasta sotilaitaan.
Päällikkönsä tavattoman rohkeuden innostamina tunkeutuivat apachit hänen ympärilleen ja antoivat päättävästi surmata itsensä, huutaen:
"Tiikerikissa! Apachien päällikkö. Kuolkaamme suuren päällikön puolesta!"
"Katsokaa!" huusi Tiikerikissa innoissaan, osoittaen aamutähteä, "katsokaa, katsokaa! Isänne hymyilee teidän urhoudellenne. Eteenpäin! Eteenpäin!"
"Eteenpäin!" toistivat intiaanit, ja he hyökkäsivät kahta raivokkaammin.
Tätä kauheaa taistelua ei kuitenkaan voinut kestää kauan, sen huomasi majuurikin. Intiaanit olivat kiivenneet kaikkien rintamavarustusten yli, kaupunki oli täydelleen heidän vallassaan. Taisteltiin talo talolta, siirtymättä toisesta toiseen ennenkuin oli mahdotonta kauemmin pysyä edellisessä.
Tiheinä joukkoina riensivät intiaanit don Torribion ohjaamina juoksujalkaa pitkin jyrkänpuoleista katua, joka vanhasta presidiosta johti sitä vallitsevaan linnoitukseen.
Huolimatta yhtämittaisesta hävityksestä, minkä linnoituksen rautaromulla ladatut tykit saivat aikaan heidän riveissään, ryntäsivät intiaanit yhä vain horjumatta eteenpäin, sillä joka laukauksen jälkeen, joka levitti kuolemaa heidän joukossaan, näkivät he aina Tiikerikissan kymmenen askeleen päässä edellään, ratsastaen mustalla hevosellaan ja heiluttaen totemiansa, sekä don Torribion marssimassa heidän etupäässään miekka kädessä.
"Niin", sanoi majuuri surunvoittoisesti Estevanille, "nyt on aika panna toimeen mitä olemme päättäneet."
"Tahdotteko niin, majuuri?" kysyi Estevan.
"Minä vaadin sitä, Estevan, ystäväni!"
"Se riittää, majuuri, ei saada sanoa, etten olisi täyttänyt viimeistä määräystänne. Hyvästi, majuuri, me tapaamme toisemme tuolla ylhäällä, sillä minä en pelastu paremmin kuin tekään."
"Kuka tietää, ystäväni? Hyvästi, hyvästi!"
"Minä en toivo pelastuvani", vastasi Estevan synkästi.
Miehet puristivat toistensa kättä, sillä he tiesivät, että he, ellei ihmettä tapahtuisi, eivät enää näkisi toisiaan.
Tämän viime keskustelun tapahduttua kokosi Estevan nelisenkymmentä ratsastajaa, järjesti ne tiheäksi joukoksi ja syöksyi miestensä seuraamana, kahden yhteislaukauksen väliajalla täyttä laukkaa katua pitkin hyökkääviä intiaaneja vastaan.
Punanahat eivät voineet vastustaa tätä lumivyöryn tavoin vuorelta heidän niskaansa syöksyvää joukkoa; he väistyivät oikealle ja vasemmalle.
Kun intiaanit olivat tointuneet hämmennyksestään näkivät he ratsastajien, jotka niin pahoin olivat pidelleet heitä, kahdessa veneessä soutavan jokea pitkin de las Norias'in haciendaa kohden. Estevan ja hänen seuralaisensa oli pelastettu, vain kolme neljä miestä oli kaatunut matkalla.
Majuuri oli käyttänyt hyväkseen ratsastajien aikaansaamaa hämminkiä, hyökätäkseen jäljellä olevien valkoisten kanssa linnoitukseen, jonka portit heti sulkeutuivat hänen jälkeensä.
Don Torribio viittasi intiaaneja pysähtymään ja astui yksinään linnoituksen edustalle.
"Majuuri", huusi hän kovalla äänellä, "antautukaa ja varusväki saa pitää henkensä."
Majuuri tuli näkyviin.
"Te olette petturi, lurjus ja koira!" vastasi hän. "Te olette murhannut ystäväni, miehen, joka luotti kunniaanne. Minä en antaudu."
"Se merkitsee kuolemaa teille ja kaikille seuralaisillenne", jatkoi don Torribio, "ihmisyyden tähden antautukaa, te ette voi puolustautua enää."
"Te olette roisto, olen minä sanonut!" huusi majuuri, "siinä on vastaukseni."
"Takaisin, takaisin!" ulvoi Tiikerikissa, kannustaen hevostaan, joka teki tavattoman loikkauksen ja juoksi tiehensä nuolen nopeudella.
Intiaanit syöksyivät päistikkaa rinnettä alas, juosten kuin hullut, hurjan, sanomattoman pelon vallassa, mutta eivät kuitenkaan kyllin nopeasti välttääkseen täydelleen heitä uhkaavan vaaran. Majuuri oli nimittäin sytyttänyt linnoituksen ruutivaraston.
Kuului hirveä pamaus. Kiviröykkiö horjui pari kolme sekuntia perustuksiaan myöten, aivankuin juopunut mastodontti, ja kohosi sitten maasta sekä halkesi kuin liian kypsä granaattiomena.
Puolustajien huutaessa: eläköön isänmaa! satoi kiviä ja kauheasti silvottuja ruumiita intiaanien niskaan, jotka kauhistuneina katselivat tätä hirvittävää näytelmää, sitten oli kaikki lopussa. Tiikerikissa oli herrana San Lucarin presidiossa, mutta kuten majuuri Barnum oli vannonut, oli tuo vanha rosvo saanut haltuunsa vain raunioita ja pirstaleita.
Itkien raivosta pystytti don Torribio apachien totemin erään muurin huojuvalle jäännökselle, ainoalle mikä muistutti sitä paikkaa, jossa kymmenen minuuttia sitä ennen San Lucarin ylväs linna oli seisonut.