XIV.
KÄÄNNE.
Muutamia päiviä oli kulunut San Lucarin presidion valloituksesta.
Kylä oli jätetty ryöstettäväksi ja tämä toimitettiin mitä raaimmalla tavalla, niin ettei sitä saata kuvaillakaan.
Vain parhaimmat talot säästettiin, sillä Tiikerikissa oli, pelastaakseen niissä olevat tavattomat aarteet, määrännyt ne seurueensa mahtavimmille päälliköille.
Tuo vanha sissi oli sijoittanut päämajansa vanhassa esikaupungissa olevaan don Torribio Quirogan entiseen taloon, jonka tämä oli kohteliaasti laittanut kuntoon häntä vastaanottamaan.
Doña Hermosa ja hänen isänsä olivat jälleen ottaneet haltuunsa oman talonsa.
Aivan täynnään intiaaneja oleva kaupunki oli synkän näköinen. Siellä ei ollut enää mitään kauppaa, ei kuulunut iloista laulua, ei näkynyt mitään siitä, mikä ennen elävöitti tuota huoletonta meksikolaista siirtokuntaa. Joka askeleella kohtasi soraa ja raunioita. Siellä täällä kaduilla virui ruumiita, joista petolinnut tappelivat ja jotka saastuttivat ilman.
Sanalla sanoen, kaikkialla esiintyi sellainen hävityksen kauhistus, jonka katkera sota kahden jo vuosisatoja vihamielisen rodun välillä tuo mukanaan.
Noin kahdeksan päivää edellisessä luvussa kuvattujen tapausten jälkeen istui noin kymmenen tienoissa aamulla kolme henkilöä don Pedro de Lunan salissa puhellen matalalla äänellä.
Nämä kolme henkilöä olivat don Pedro itse, doña Hermosa ja rehellinen capatazi Luciano Pedralva, joka eriskummallisessa vaqueropuvussaan näytti peloittavalta rosvolta; viimemainittu sai ikkunan luona seisovan Manuelan tahtomattaankin nauramaan joka kerta kun Manuela katsahti häneen, suureksi harmiksi capatazille, joka hartaasti toivoi tuon kirotun valepukunsa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
"Asia on siis päätetty, Luciano ystäväni", sanoi don Pedro, "teidän täytyy laittautua kuntoon ja valmistautua alkamaan tanssi."
"Juhlallisuus tapahtuu siis tänään?"
"Niin, ehdottomasti, ystäväni. Myönnän, että elämme merkillistä aikaa ja ennen kaikkea merkillisessä maassa. Olen nähnyt monta mullistusta, mutta tämä voittaa kaikki."
"Minun mielestäni se on varsin johdonmukaista intiaanien näkökannalta", huomautti doña Hermosa.
"Mahdollista kyllä, lapsi kulta, en tahdo väitellä kanssasi siitä, mutta myönnäthän, että kuukausi sitten emme ensinkään odottaneet apachien vallan niin pikaista palauttamista tälle rajaseudulle."
"Kuten näette, don Pedro, en ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä, ja kuitenkin tuntuu minusta, ettei Tiikerikissasta tule varsin ylevämielistä hallitsijaa."
"Mitä sillä tarkoitat, Luciano ystäväni?"
"Tarkoitan mitä kaikkien ihmisten epäilemättä täytyy tarkoittaa. Kirje, jonka hän toissapäivänä kirjoitti don Fernandolle, on jotenkin selvä, luullakseni, sillä hän sanoo siinä suoraan, että jos don Fernando viiden päivän kuluttua vielä tavataan siirtokunnasta, niin hän hirtättää hänet."
"Jos hän saa hänet käsiinsä!" sanoi doña Hermosa vilkkaasti,
"Tietenkin, señorita", sanoi capatazi.
"Miksi ihmettelet tätä, Luciano?" sanoi don Pedro hyväntahtoisesti. "Hyvä Jumala, tässä maailmassahan tapahtuu niin paljon ihmeellisiä asioita! Minä puolestani tunnen paljon henkilöitä, joita on uhattu samalla tavoin ja jotka siitä huolimatta voivat oikein hyvin."
"Yhtäkaikki en minä sentään luota siihen."
"Mutta nyt ei olekaan kysymys tästä. Palaa haciendaan, don Luciano, äläkä missään tapauksessa unohda kehoituksiani."
"Luottakaa minuun, teidän armonne; mutta vielä sananen."
"Puhu, ystäväni, mutta nopeaan."
"Olen hyvin huolissani Estevanin vuoksi", sanoi capatazi puoliääneen, jottei Manuela kuulisi häntä. "Jo kuusi päivää on hän ollut kadoksissa, eikä hänestä ole kuulunut mitään."
Doña Hermosan huulilla leikki hieno hymyily.
"Estevan ei niinkään mene hukkaan jälkeä jättämättä. Rauhoittukaa, kun aika tulee, saatte kyllä nähdä hänet jälleen", sanoi hän.
"Sitä parempi, señorita, sillä siihen mieheen voi luottaa."
"Don Torribio!" sanoi Manuela kääntyen ympäri.
"Hm!" sanoi capatazi, "sitten on paras, että minä katoan."
"Tulkaa, tulkaa", sanoi Manuela.
Kumarrettuaan doña Hermosalle ja don Pedrolle seurasi capatazi
Manuelaa.
Tuskin oli ovi, josta capatazi oli poistunut, sulkeutunut hänen jälkeensä, kun toinen avautui ja don Torribio astui sisään.
Hän oli puettu komeaan intiaanipukuun. Hänen otsansa oli huolestuneen ja katseensa surullisen näköinen. Hän kumarsi doña Hermosalle ja puristi ystävällisesti don Pedron kättä, ja istuutui doña Hermosan ääneti viitattua.
Kun ensi kohteliaisuudet oli suoritettu, kumartui hacienderon tytär, jota don Torribion synkkä muoto huolestutti enemmän kuin hän tahtoi osoittaakaan, miellyttävästi hänen puoleensa ja kysyi hyvin teeskennellen sekä osaaottavasti:
"Mikä teitä vaivaa, don Torribio? Näytätte niin suuttuneelta — oletteko saanut huonoja uutisia?"
"En, señorita. Kiitän teitä siitä, että hyväntahtoisesti otatte osaa asioihini. Jos olisin kunnianhimoinen, olisivat kaikki toiveeni tyydytetyt, koska saadessani muutaman päivän kuluttua vastaan ottaa kätenne, koko elämäni unelma täyttyy. Kuten näette, señorita", lisäsi hän surullisesti hymyillen, "annan teidän lukea sieluni sisimmät ajatukset."
"Olen kiitollinen siitä, don Torribio. Kuitenkaan ette ollut tuollainen muutamia päiviä sitten, siis on täytynyt tapahtua jotakin…"
"Ei mitään sellaista, sen vakuutan, joka koskee minua henkilökohtaisesti", keskeytti don Torribio. "Mutta mitä lähemmäksi joutuu se hetki, jolloin meidän on otettava haltuumme nyt takaisin valloittamamme maa, sitä alakuloisemmaksi tulen. Minä en mitenkään hyväksy Tiikerikissan päätöstä huudattaa itsensä riippumattomaksi päälliköksi virallisella tavalla; se on hulluutta, jota en voi käsittää. Tiikerikissa tietää yhtä hyvin kuin kuka tahansa, että hänen on mahdotonta pysyttelleidä täällä. Apachit eivät urhoollisuudestaan huolimatta voi pitää puoliaan niitä harjaantuneita sotajoukkoja vastaan, joita Meksikon hallitus lähettää kimppuumme heti, saatuaan tiedon tästä pikkukahakasta."
"Onko sitten ihan mahdotonta saada Tiikerikissaa muuttamaan mieltään tässä asiassa?"
"On. Olen käyttänyt kaikkia keinoja, olen tehnyt hänelle mitä järkevimpiä ehdotuksia, mutta hän ei ole tahtonut kuunnella mitään esityksiä. Tuolla miehellä on päämääränsä, jonka vain hän tuntee; hänen julkinen selityksensä, että hän muka haluaa uudesti synnyttää intiaanirodun, on hänellä vain tekosyynä."
"Te säikähdytätte minut, don Torribio. Jos asian laita on siten, niin miksi ette luovu tuosta miehestä?"
"Kuinka minä voisin tehdä niin?" vastasi don Torribio alakuloisesti. "Minähän olen nyt luopio. Tunnustanko teille kaikki, señorita? Vaikka kaikki on näköjään rauhallista ja tulevaisuus näyttää hymyilevän minulle, niin on kuitenkin jo moniaita päiviä voittamaton alakuloisuus vaivannut minua; kaikki on mielestäni synkkää, minä tunnen olevani elämääni kyllästynyt, aavistan sanalla sanoen, että minua uhkaa suuri onnettomuus."
Doña Hermosa katsahti häneen salaa läpitunkevasti.
"Karkoittakaa nuo synkät ajatukset", sanoi hän merkitsevästi, "tulevaisuutennehan on täst'edes turvattu, mikään ei voi sitä muuttaa."
"Uskon sen, mutta kuten tiedätte, señorita, pikarin ja huulten välillä on aina tilaa onnettomuudelle."
"Kas niin, don Torribio", sanoi don Pedro iloisesti, "istukaamme nyt pöytään, tämä on luultavasti viimeinen yhteinen ateriamme ennen hallinnon siirtoa, sillä sehän tapahtuu tietenkin tänään, eikö niin?"
"Niin", vastasi don Torribio, tarjoten käsivartensa doña Hermosalle mennäkseen ruokasaliin.
Upea aamiainen oli valmiina.
Aterian alussa oltiin hiljaa. Kaikki tuntuivat olevan hämillään. Mutta vähitellen murtui jää doña Hermosan ja hänen isänsä ponnistellessa huvittaakseen vierastaan, ja keskustelu sai iloisemman käänteen. Näkyi, että don Torribio koetti väkisinkin sydämeensä kätkeä joukon ajatuksia, jotka kohosivat hänen huulilleen, mutta joita hän ei tahtonut päästää ilmi. Aterian lopussa kääntyi hän doña Hermosan puoleen.
"Señorita", sanoi hän, "tänä iltana tapahtuu ratkaisu minuun nähden. Ollessani intiaanipäällikön pukuun puettuna läsnä tämänpäiväisessä juhlassa, olen avoimesti rikkonut välini maamiesteni kanssa ilmoittamalla siten heille, että olen julkisesti liittynyt punanahkoihin ja että Tiikerikissan ja minun vaikutuksestani se, mitä he aluksi pitivät intiaanien partioretkenä, olikin kokonaisen kansakunnan nousu. Minä tunnen valkoisten röyhkeyden. Vaikka he eivät voikaan viljellä omistamiaan suunnattomia alueita, eivät he kuitenkaan jätä kiistämättömäksi omaisuudeksemme sitä perintöä, jonka olemme hankkineet keihäittemme kärjillä, vaan Meksikon hallitus tulee käymään vimmattua sotaa meitä vastaan. Voinko luottaa teihin?"
"Ennenkuin vastaan, don Torribio, odotan teidän selittävän tarkemmin."
"Niin juuri aionkin tehdä. Intiaanikapinassa espanjalaiset pelkäävät etupäässä kostotoimia, toisin sanoen verilöylyä valkoisten keskuudessa. Avioliitto meksikolaisen naisen kanssa on sen rauhan panttina, jonka suomme espanjalaisille, ja turvaa heidän kaupantekonsa vast'edes sekä on heidän kanssaan tekemiemme sopimusten varmuutena. Tehkööt heimojemme päälliköt mitä vastaväitteitä tahansa, niin on tiemme selvä. Tiikerikissa ja minä emme väisty siitä hiuskarvankaan vertaa. Kysyn siis nyt teiltä rehellisesti ja suoraan, señorita: tahdotteko antaa minulle kätenne?"
"Mikä kiire meillä nyt on puuttua niin tärkeään asiaan, don Torribio?" vastasi doña Hermosa. "Ettekö luota minuun?"
Don Torribio rypisti kulmakarvojaan.
"Aina sama vastaus!" sanoi hän. "Lapsi, joka leikkii jalopeuran kanssa! Ellen olisi suojellut teitä näinä kahdeksana päivänä, niin te olisitte jo saanut surmanne. Luuletteko siis, etten tiedä teidän pikku tempuistanne ja etten ole selvillä laskelmistanne? Olette tahtonut pelata kuolettavaa peliä. Varomaton! Te olette antanut kietoa itsenne omaan kutomaanne verkkoon. Te olette minun vallassani. Nyt minä sanelen ehdot. Huomenna menette kanssani naimisiin. Isänne ja don Fernandon pää on minulle takeena siitä, että tottelette."
Ja tarttuen vettä täynnä olevaan kristallikarahviin hän täytti lasinsa ja joi sen yhdellä siemauksella, doña Hermosan omituisesti katsoessa häneen.
"Tunnin kuluttua", lisäsi hän, lyöden lasin pöytään niin lujasti, että se kilahti rikki, "on teidän oltava juhlassa minun rinnallani."
"Minä tulen", vastasi doña Hermosa.
"Hyvästi!" sanoi don Torribio kumealla äänellä. Ja hän poistui, vilkaisten doña Hermosaan vielä kerran.
Doña Hermosa nousi vikkelästi, tarttui karahviin ja tyhjensi sen mumisten:
"Don Torribio, don Torribio, sinä sanoit itse, että pikarin ja huulten välillä on kuolema!"
"Meidän täytyy tehdä loppu asiasta", sanoi don Pedro.
Tyttärensä viittauksesta meni hän parvekkeelle ja asetti kaksi kukkia täynnä olevaa kukkapöytää kaidepuitten viereen.
Tämä näytti olevan merkki, sillä kukkapöydät olivat olleet siinä tuskin muutamia minuutteja, kun Manuela tuli nopeasti saliin, sanoen:
"Hän on täällä!"
"Pyydä hänet sisään!" huudahtivat don Pedro ja doña Hermosa yht'aikaa.
Kehoittaen Manuelaa olemaan mahdollisimman valppaana, sulki don Pedro huolellisesti ovet ja meni saapuneen luokse, jolle hän virkkoi puoliääneen:
"No, Estevan ystäväni, mitä uutta?"
* * * * *
Kaupungin suuri tori oli tänään tavattoman näköinen. Sen keskellä kohosi suuri, punaisella sametilla päällystetty parveke.
Tällä parvekkeella oli mahonkinen nojatuoli ja sen oikealla puolella toinen pienempi ja yksinkertaisempi, jonka lisäksi muutamia jakkaroita oli asetettu puoliympyrään molempien tuolien taakse.
Täsmälleen kello kaksitoista päivällä, hetkellä, jolloin aurinko, ehdittyään keskipäivän korkeudelle, säteilee lämpimimmin ja kirkkaimmin, jyrähti majesteetillisesti viisi tykinlaukausta yhtä pitkin väliajoin.
Samassa marssivat torille eri kaduilta ne apachiheimot, jotka muodostivat Tiikerikissan armeijan, etevimpien päällikköjensä johtamina ja puettuina juhlapukuunsa.
Näitä sotureita ei ollut paljon, korkeintaan noin tuhat viisisataa miestä, sillä intiaanien tavan mukaan oli saalis heti presidion kukistuttua lähetetty kotikyliin hyvin vartioituna, ja suurin osa intiaaneja oli hajaantunut palatakseen kotiin. Jäljelle jääneet olivat uskollisia, tottuneita sotilaita, jotka koko sydämestään olivat Tiikerikissaan kiintyneitä.
Tämä ei ollut, meksikolaiset voitettuaan, katsonut tarpeelliseksi pitää luonaan enempää, varsinkin kun hän tiesi, että kotiin palaavat heti ensi merkin saatuaan yhtyisivät häneen.
Sitä mukaa kun heimot marssivat torille, asettuivat he hyvässä järjestyksessä sen kolmelle sivulle, jättäen neljännen tyhjäksi; sen miehitti kuitenkin melkein silmänräpäyksessä noin parinsadan suuruinen joukko vaqueroja, jotka samoin kuin intiaanitkin jäivät liikkumatta heille määrätylle paikalle.
Mutta intiaanien ollessa melkein aseettomina, sillä heillä oli vain puukkonsa vyöllään, istuivat vaquerot hevosen selässä aseistettuina aina hampaisiin asti.
Muutamia uteliaita englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia, jotka olivat jääneet kaupunkiin valloituksen jälkeen, näkyi siellä täällä pelästyneinä katselevan torin varrella olevien talojen ikkunoista.
Intiaaninaiset, kerääntyneinä sekavaan ryhmään soturien taakse, kurkottelivat uteliaina päitään näiden olkapäiden yli, nähdäkseen mitä tapahtuisi.
Torin keskikohta oli vapaa.
Parvekkeen edustalla, kömpelön, pöydänmuotoisen ja uurnalla varustetun alttarin luona seisoi apachien suuri poppamies, viiden alempiarvoisen noidan avustamana. Kaikilla oli kädet ristissä rinnallaan ja katse maahan luotuna.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, kajahti taas viisi tykinlaukausta.
Tällöin saapui loistava seurue ratsain torille.
Sen etupäässä ratsasti Tiikerikissa ylpeänä ja silmät hehkuen, pitäen kädessään heimojen totemia. Hänen oikealla puolellaan ratsasti don Torribio, kantaen suurta pyhää piippua.
Heidän takanaan tulivat don Pedro tyttärineen ja useita kaupungin etevimpiä asukkaita.
Tiikerikissa hyppäsi hevosen selästä, nousi parvekkeelle ja asettui ensimmäisen nojatuolin eteen, mutta ei istuutunut.
Autettuaan doña Hermosan hevosen selästä, asettui don Torribio toisen nojatuolin eteen.
Nuoren miehen kasvot, jotka tavallisesti olivat kalpeat, olivat nyt hehkuvan punaiset ja hänen ontot silmänsä näyttivät punoittavan yövalvonnasta. Hän pyyhki alinomaa hien peittämää otsaansa ja tuntui olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa, vaikka hän kaikin voimin koettikin sitä hillitä.
Doña Hermosa oli asettunut isänsä taakse, muutaman askeleen päähän parvekkeen laidasta. Hänkin oli hyvin kiihdyksissä, kalpea ja huulet lujasti yhteen puristettuna. Toisinaan hänen jäseniänsä puistatti hermostunut väristys, ja kuumeentapainen puna peitti silloin tällöin hänen kasvonsa, jotka melkein samassa muuttuivat kellertäviksi. Hänen katseensa oli tiukasti tähdättynä don Torribioon.
Apachien päälliköt ryhmittyivät parvekkeen juurelle, ympäröiden sen.
Tykit jymähtivät kolmannen kerran. Nyt hajaantuivat noidat, ja näkyviin tuli tiukasti sidottu mies, joka makasi maassa heidän keskellään.
Poppamies kääntyi joukon puoleen.
"Kaikki te, jotka kuulette puheeni", sanoi hän, "tiedätte, miksi olemme kokoontuneet tänne: suuri isämme, Aurinko, on suosinut yritystämme. Wacondah on taistellut puolestamme, me olemme voittajia, kuten eräs kuuluisa päällikkö lupasi meille tuskin kuukausi sitten. Tämä kylä kuuluu meille. Päällikkö, jonka olemme valinneet johtamaan ja puolustamaan meitä, on Tiikerikissa. Nyt me aiomme hänen ja omasta puolestamme tarjota Elämän herralle uhrin, joka on hänestä mieluisin, jotta hän edelleenkin mahtavasti suojelisi meitä. Noidat, tuokaa uhri tänne."
Noidat tarttuivat vartioimaansa onnettomaan ja asettivat hänet pitkäkseen alttarille. Se oli muudan meksikolainen, joka oli otettu vangiksi vanhan presidion valloituksessa. Kapakoitsija, jonka talossa muudan tämän kertomuksen ["Kivisydän"-nimisessä ensi osassa] ensi näytös tapahtui, ei ahneudessaan, huolimatta varoituksista, ollut tahtonut lähteä kurjasta kapakastaan, ja oli joutunut intiaanien käsiin.
Sillä välin tunsi don Torribio yhä enemmän voivansa pahoin. Hänen silmänsä verestivät, korvansa suhisivat, ohimonsa jyskyttivät kovasti, ja hänen täytyi nojautua nojatuolinsa käsipuuta vasten.
"Kuinka on laitanne?" kysyi doña Hermosa.
"En tiedä?" vastasi hän, "kuumuus, mielenliikutus ehkä, minä tukehdun.
Toivon kuitenkin sen menevän ohi."
Alttarilla pitkänään oleva kapakoitsija oli riisuttu, vain housut oli jätetty. Miesraukka kirkui kamalasti.
Poppamies astui hänen luokseen heiluttaen veistään.
"Voi voi, tämä on kauheaa!" huudahti doña Hermosa peittäen kasvonsa käsiinsä.
"Hiljaa!" mutisi don Torribio, "se on välttämätöntä."
Välittämättä uhrinsa kirkunasta etsi poppamies kylmäverisesti sitä kohtaa, johon hän tahtoi iskeä, onnettoman katsoessa häneen silmät hirveästi selällään ja katseessaan ilme, jota on mahdoton kuvata.
Äkkiä kohotti poppamies veitsensä ja työnsi sen uhrinsa rintaan, viiltäen sen auki pitkin pituuttaan.
Miesparka päästi kamalan mölinän.
Poppamies pisti nyt kätensä onnettoman ammottavaan rintaan ja repi irti vielä väräjävän sydämen, hänen apulaistensa huolellisesti kootessa virtanaan vuotavaa verta. Samassa nousivat päälliköt parvekkeelle, asettivat Tiikerikissan nojatuoliin ja nostivat hänet olkapäilleen, huutaen innoissaan:
"Eläköön valkonaamojen voittaja, apachien ylipäällikkö!"
Noidat pirskoittivat väkijoukkoa uhrin verellä.
Intiaanit, ollen aivan huumauksissaan, tömistivät jalkojansa iloissaan ja huutaen korvia särkevästi.
"Vihdoinkin" huudahti Tiikerikissa ylpeästi; "vihdoinkin olen pitänyt lupaukseni ja ainaiseksi karkoittanut valkoiset tästä maasta!"
"Et vielä!" sanoi don Pedro purevalla äänellä — "katsohan tuonne!"
Vaquerot, jotka tähän asti olivat välinpitämättöminä katselleet tätä näytelmää, olivat äkkiä täyttä laukkaa hyökänneet suojattomien intiaanein kimppuun, samalla kuin joka kadulta ryntäsi torille meksikolaisia joukkoja juoksujalkaa, ja kaikki ikkunat täyttyivät kivääreillä asestetuista valkoisista, jotka armotta ampuivat väkijoukkoon.
Torin keskellä näkyivät don Fernando Carril, Luciano Pedralva ja don Estevan, jotka säälimättä hakkasivat maahan hätääntyneitä intiaaneja, huutaen: "Lyökää, lyökää! Surmatkaa, surmatkaa!"
"Ooh!" huudahti don Torribio, heiluttaen totemia, "mikä kurja petos!"
Ja hän syöksähti pystyyn rientääkseen intiaanien avuksi, mutta horjahti, verinen huntu laskeutui hänen silmilleen ja hän lankesi polvilleen.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän epätoivoissaan, "mikä minua vaivaa?"
"Sinulla on kuolema sisässäsi!" kuiskasi don Estevan hänen korvaansa, tarttuen lujasti hänen käsivarteensa.
"Sinä valehtelet, koira!" sanoi don Torribio, koettaen nousta. "Minä tahdon pelastaa veljeni!"
"Veljesi on surmattu. Mutta sinunhan piti huomenna tappaa don Pedro, hänen tyttärensä, don Fernando ja minut! Kuole, lurjus, turhaan raivotessasi nähdessäsi kurjan petoksesi saavan palkkansa! Minä olen juottanut sinulle myrkkyä, sinut on myrkytetty."
"Oi voi!" huusi don Torribio epätoivoissaan, laahautuen polvillaan, päästäkseen parvekkeen reunalle. "Voi, voi! Jumala on oikeamielinen."
Torilla panivat meksikolaiset toimeen hirveän verilöylyn intiaanien keskuudessa.
"Muistakaa don José Kalbrista!" huusivat he. "Kostakaa majuuri Barnum!"
Se ei enää ollut taistelua, se oli kauheaa teurastusta.
Muutamat päälliköt, paeten don Fernandoa, Lucianoa ja don Estevania, syöksyivät etsimään viimeistä turvapaikkaa parvekkeelta.
"Ah!" huudahti don Torribio, loikaten kuin jaguari ja tarttuen don
Fernandon kurkkuun, "minä en sentään kuole kostamatta."
Syntyi hetken kestävä hirveä temmellys.
"Ei", jatkoi don Torribio, hellittäen vihollisestaan ja vaipuen maahan, "sehän olisi halpamaista, henkeni kuuluu tuolle miehelle, hän on voittanut sen minulta!"
Ympärillä seisovat eivät voineet olla huudahtamatta ihmetyksestä.
Don Estevan nosti kylmäverisesti kiväärin poskelleen ja laukaisi sen hänen jaloissaan makaavan don Torribion rintaa kohti.
"Käyköön niin kaikille pettureille!" sanoi hän.
"Hyvä Jumala!" huudahti don Torribio kohoten polvilleen ponnistaen viimeiset voimansa, ja kohottaen taivasta kohti toivoa säteilevän katseensa hän huokasi: "Laupias Jumala, minä kiitän sinua, sinä olet antanut minulle anteeksi!"
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän kaatui selälleen heittäen henkensä.
Doña Hermosa oli kadonnut.
Kun Tiikerikissa, joka jalopeuran tavoin taisteli kuumimmassa käsikähmässä, oli huomannut kaikki menetetyksi ja ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin kiireesti pakenemalla välttää meksikolaisten hänelle aikoma kohtalo, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, oli hän koonnut ympärilleen kourallisen urhoollisia sotureitaan, kaapannut doña Hermosan, huolimatta hänen huudoistaan ja heittänyt hänet eteensä satulaan sekä sitten raivannut itselleen tien taistelevien keskitse. Hänelle uskollisten soturien seuraamana oli hänen näin onnistunut päästä kaupungista avoimelle kentälle.
Kun meksikolaiset huomasivat hänen pakonsa, oli jo myöhä ajaa häntä takaa. Kuten saalistaan kynsissään kuljettava kotka, oli tuo vanha rosvo jo tavoittamattomissa.